Tämä on virtuaalitalli
 
PääsivuKalenteriFAQHakuKäyttäjälistaKäyttäjäryhmätRekisteröidyKirjaudu sisään

Jaa | 
 

 Tallilaisten juttuja

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Rafael
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 217
Join date : 26.10.2014
Ikä : 20
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : ömhöm

ViestiAihe: Tallilaisten juttuja   Ma 27 Loka 2014, 14:38

Tänne saavat kirjoittaa kaikki rekisteröityneet käyttäjät!
Jos haluat kirjoittaa tallilla hengailusta, mutta tarinasi ei sisällä hoitohevosesi/yksärisi kanssa puuhailua, laita tarinasi tähän topicciin! (:
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Rafael
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 217
Join date : 26.10.2014
Ikä : 20
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : ömhöm

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Ma 27 Loka 2014, 15:00

Eka päivä Hallavassa

Heräsin jääkylmästä vieraasta asunnosta, eteisen lattialta, ovi roikkuen ketjun päässä päästäen sisään sateista lokakuun ilmaa. Vedin sotkuiset kaurapellonväriset hiukseni otsalta taakse ja nousin haparoiden seisomaan. Talo oli näyttänyt erilaiselta eilen illalla, pienemmältä ja synkemmältä. Vaikka auringosta ei näkynyt edes aavistusta, jokin mystinen hämy valaisi siistin asunnon ovenraosta.

”Jouluvalot c’mon!” huudahdin tajutessani kirkkaudenlähteen. Paiskasin oven kiinni ja jäin yksin pimeyteen. Keittiön mikrossa vilkkui vihreä digitaalinen kellonaika. Huokaisin; vielä kaksikymmentä minuuttia ennen herätystä, eli noin puolituntia ennen aamusyöttöä. Hyräilin alitajuisesti ”Petteri Punakuonoa” ja laitoin valot päälle. Silmäilin asuntoa nyt uusin silmin; täällä minä asuisin seuraavan kuukauden, ellen pidempääkin. Nyökyttelin ajatukselle ja hymy palasi kasvoilleni.

Tutkin kaikki keittiön kaapit etsien itselleni syötävää, mutta miljoonien teelaatujen ja papupöperöiden lisäksi en löytänyt yhtikäs mitään.
”Missä on suklaamurot, paahtoleivät ja pakastepitsat? Täällä ei ole edes ranskanperunoita”, puhelin pettyneenä itselleni ja silitin kurnivaa vatsaani myötätuntoisesti. Tein itselleni kaakaota ja leikkasin juustosta viipaleita yhden toisensa jälkeen, kunnes oltermannin keskellä oli syvä uurre ja tunsin saaneeni tarpeeksi juustorullista. Jääkaapissa oli kuitenkin avattu koskenlaskija, josta haukkasin liioitellun suuren palasen ja olin tukehtua tuorejuustoon. Tunsin silti olevani talossa vain vieraana, joten leikkasin koskenlaskijasta siistin palasen ja laitoin sen nätisti takaisin jääkaappiin.

”Mitä sä oikein pelkäät, sä asut täällä?” tiuskaisin itselleni turhautuneesti ja kiirehdin hakemaan urheilukassini ja muut tavarani eteisestä.
Kun vihdoin omaisuuteni oli levitelty ympäri kämppää, kuulin puhelimeni soittavan Flo Ridan How I Feel -kappaletta. En mennyt sammuttamaan sitä, vaan annoin sen soida sillä aikaa kun puin päälleni. Vaikka en välittänyt laulajan vanhannaisen äänestä, joka muistutti liian paljon alkuperäistä versiota, tykkäsin kappaleen lopusta. Mielestäni biisi oli kaikin puolin sopiva herätykseksi. Annoin kappaleen kuulua muutaman kerran ja pian olinkin jo maastokuvioisissa lökäreissä ja ruudullisessa raksatakissa vetämässä pipoa syvemmälle päähäni.

”Adios amigos!” hihkaisin kimeällä, omasta mielestäni täydellisellä espanja-aksentilla, ja hyppäsin ulos harmaaseen loppusyksyn maisemaan. Tutkailin rypistynyttä paperia, johon oli käsin kirjoitettu suurpiirteiset syöttöohjeet ja kävelin hiekkatietä pitkin uudelle työpaikalleni haparoivin askelin.
Kun vihdoin siniharmaa hämärä antoi ääriviivat taivaan ja puiden rajalle, nostin katseeni paperista. Edessäni avautui suuri tallialue, tarhoineen ja pihattoineen ja rakennuksineen, mutta hymyn sijasta sain kylmiä väristyksiä ja suunnaton epävarmuuden tunne valtasi minut. Tämä koko paikka oli nyt minun vastuullani! Jos aita menisi rikki, kaikki hevoset juoksisivat karkuun ja jäisivät autojen alle ja hukkuisivat soihin ja juoksisivat pikkulapsien yli ja…
Huomasin hengittäväni liian nopeasti. Pitäisi rauhoittua ennen kuin saan happimyrkytyksen ja kuolen satojen luolasukeltajien tapaan pimeään paikkaan, jota ei ole edes olemassa. Kaivoin avaimet taskustani ja kipitin tallin oven luokse. Avasin oven ja tuttu muistoja täynnä oleva tuoksu tulvahti kasvoilleni. Hengitin tunnelmaa ja muistoja hetken ja annoin sitten lamppujen valaista tallikäytävän. Hymy kiipesi kasvoilleni jäädäkseen. Enhän minä lopulta ole vastuussa kuin vain hevosten ruokinnasta pari kertaa päivässä ja yleisluontoisista tallihommista.

Jammailin ympäri tallia tutkiskellen paikkoja ja suurieleisesti eläytyen ja lauleskellen naurettavassa käheässä falsetissa Daft Punkin Instant Crushia. Saatuani käsityksen Hallavan olemuksesta, aloin jakaa heiniä listan mukaan järjestyksessä. Hetki meni ennen kuin sain kiinni käytännöllisistä toimintatavoista, enkä tuskin siltikään näyttänyt niin asiantuntevalta tallityöntekijältä kuin ehkä olisi pitänyt. Vähän väliä kävin kurkkimassa pienenpientä varsaa, joka vietti tiivistä yhteiseloa äitinsä kanssa. Se oli niiiin söpö!

Kun vihdoin heinät ja kaurat oli jaettu, heitin raksatakin läheiselle loimitelineelle ja puistelin heinänkorret housuistani ja hupparistani, johon oli printattu verenhimoisen hain naama. Valitsin seinällä roikkuvista luudista sen, jonka harjakset olivat sopivasti kuluneet, mutta jota ei selvästikään ollut uhrattu hämähäkinseittien remontoimiseen.
Juuri kun olin lakaissut ensimmäisen käytävän loppuun, tallin ovi kävi ja sydämeni jätti lyönnin välistä.

Jatkuu…


Viimeinen muokkaaja, Rafael pvm Ti 11 Marras 2014, 00:07, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Rafael
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 217
Join date : 26.10.2014
Ikä : 20
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : ömhöm

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Ma 27 Loka 2014, 22:11

Jatkuu...

Yhtäkkiä tuntui kuin pitäisin käsissäni juuri ryöstämääni timanttia, ja tyttöystäväni isä, jonka luottamuksen olin voittanut ja joka on kyseisen valtion presidentti, olisi tunnistanut henkilöllisyyteni. Eli siltä, ettei minulla ollut minkäänlaista oikeutta olla tallilla, varsinkaan luuta kädessäni, eikä näin kotoisasti ilman takkia ja aikomusta lähteä saman tien ulos.
Sekunnin kuluttua oven takaa ilmestyi pirteän näköinen vaalea tyttö, ja vähitellen veri alkoi kiertää myös kasvoissani. Tuijotin pelokkaasti oven suuntaan ja puristin luutaa rystyset valkoisina. Tyttö kuitenkin huomasi minut ja ilman minkäänlaista epäröintiä hän hyppeli lähemmäs, kun taas itse otin vaistomaisesti askeleen taaksepäin.

”Moi Raffe!” tyttö tervehti pelottavan kovaäänisesti. Sitä paitsi, mistä hän tiesi nimeni, tai lempinimeni?
”No hei.. tyttö”, vastasin epäröiden ja aloin vaivihkaa lakaista taas lattiaa, vähän väliä tomeran näköistä tyttöä vilkuillen.
”Mie oon Maikki, ja hoidan tuota mustaa shettistä, Astaa”, tyttö esittäytyi ja hymyilin hieman vapautuneemmin. Hengitin syvään ja toistin mielessäni mantranomaisesti lausetta ”minun tallini, minun sääntöni” ja lopetin sitten hetkeksi lakaisun.
”Heräsitkö varta vasten auttamaan hevosten tarhaamisessa?” kysyin jo reilusti itsevarmemmin ja jatkoin taas lakaisua odottamatta vastausta.
”Tavallaan. En pääse tänään tallille, joten oli pakko tulla ennen koulua”, Maikki sanoi tottuneella, mutta hieman pettyneellä äänellä. En jäänyt kyselemään sen ihmeempiä, vaan tartuin heti tilaisuuteen ja vein luudan takaisin paikoilleen.
”Mainiota, loimitatko sen päädyn hevoset, niin mä alotan täältä päästä. Ulkona alkaa kohta sataa ja siellä on melko kylmä, joten sen mukaan…” olin neuvomassa, kun tyttö jo heitti reppunsa nurkkaan ja suuntasi kohti seuran hevosten puolta.

Maikki höpötti kaikenlaista, johon yritin välillä sanoa oman osuuteni, mutta usein tyttö ei jäänyt odottelemaan pohdiskelevaa agnostikon mielipidettäni, vaan jatkoi höpöttämistä. Ilman erillistä sopimusta määrätietoinen tyttö talutti kaksi ponia samaan aikaan ulos, tuli vähän ajan päästä takaisin ja otti seuraavat kaksi. Katsoin häntä hetken hämilläni ja kaivoin sitten taskustani ryppyisen ohjelapun, jonka toisella puolella oli tarhausohjeet.
”Ota Darli, se on toi noin”, Maikki sanoi käskevästi, mutta hyväntahtoisesti osoittaen hiirakkoa ponia käytävän toisella puolella. Koin tottelemisen olevan helpoin vaihtoehto päästä perille tallin käytännöistä, joten menin ripeästi päitsemään kauniin siron ponin ja talutin sitä Maikin ja Darlin kavereiden perässä kohti tarhoja. Vertasin tarhausohjeita silmieni edessä hahmottuvaan tallipihaan ja olin kompastua omiin jalkoihini. Maikki naurahti äänekkäästi ja huudahti iloisesti: ”Tännepäin, tollo!”
Tyttö avasi tottuneesti tarhan portin ja päästi ponit irti. Hän esitteli ne ja selitti tarhojen nimistä, mutta mikään tiedosta ei jäänyt mieleeni kun panikoin riimun jumittuessa. Kun vihdoin sain päästettyä malttamattoman tamman temmeltämään laumansa kanssa, kysyin oppipojan rooliin alentuneena mihin tarhaan seuraava satsi päästettäisiin.

Yllättävän nopeasti kaikki tarhattavat olivat onnellisesti lokakuun hyisessä syleilyssä, ja pääsimme Maikin kanssa tallitupaan lämmittelemään.
”Miun pitää nyt lähteä kouluun, käyn vaan eka moikkaamassa Asta-poniani”, Maikki sanoi ja pinkaisi sohvalta ylös salamannopeasti.
”Kiitos Maikki”, töksäytin ennen kuin tyttö ehti rientää ulos tallituvasta. Kun tyttö oli poistunut, hengähdin syvään ja vajosin sohvan uumeniin.
”Eipä mittään, Raffeli!” tuttu hihkaisu kajahti ovensuusta tytön vallattoman hymyn ilmestyessä näkökenttääni ja olin kuolla sydänkohtaukseen, jälleen. Mikä tuota tyttöä oikein riivasi? Pian hän oli taas kadonnut. Jäin vaistomaisesti odottamaan seuraavaa yllätyshyökkäystä, mutta kun sitä ei tullut, annoin itseni valahtaa mukavalle sohvalle rötköttämään.

Jonkin ajan kuluttua nousin seisomaan ja kiinnitin huomioni kaakaopurkkiin, joka näytti kotoisalta pöydän reunalla. Valitsin kaapissa olevista mukeista mieleiseni, eli tarpeeksi ison, jonka kyljessä ei ollut kenenkään nimeä ja ryhdyin lappamaan siihen reilusti kokkareista kaakaojauhetta. Väsersin kaakaon loppuun ja lämmitin sen mikrossa tyytyväisesti hymyillen ja hyräillen IAMX:in The Unified Fieldiä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Rafael
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 217
Join date : 26.10.2014
Ikä : 20
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : ömhöm

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Ma 10 Marras 2014, 15:57

10.11.2014 Klikin kanssa maastoon

Tunsin jo kuuluvani Hallavaan. Se oli minulle kuin kupla, jonka ulkopuolella jouduin pidättämään hengitystäni. Suurin osa tavaroistani oli siirtynyt Aleksin kämpästä tallinvintille, ja heinäpaaleista rakennetun valtakunnan keskellä oli siisti vilteillä päällystetty spotti, jossa saatoin tehdä vatsalihasliikkeitä tai muuten vain oleskella… ja kirjoittaa kirjeitä siskolleni. Vilttiviipaleen vieressä oli irtoheinistä ja repaleisista loimista muotoiltu patja, joka näytti yllättävän houkuttelevalta päällimmäisenä olevan BackOnTrack-loimen ja möyhityn makuupussin (sekä jo tallinvintin tuoksun imeneiden Aleksin asunnosta pöllittyjen koristetyynyjen) ansiosta. Olin onnekas, ettei vintillä vetänyt ja ettei lämpö karannut öisin. Lämpöpuhallin olisi tosin hankittava pahimpien pakkasten varalle. Aleksin asunnossa kävin enää suihkussa ja ”lainaamassa” kirjekuoria ja postimerkkejä. Ja pesemässä pyykkiä. Ja etsimässä rahakätköjä.

Rappusten sijaan tykkään käyttää heinäluukkua, mutta muutaman kerran se on maksanut sivullisia uhreja, joista usein selvitäänkin säikähdyksellä. Tai siis, säikähdyksen eri muodot ovat se hinta, huuteluistani huolimatta.
Aamuheinät olen ainakin viisi kertaa jakanut selvästi ajoissa, ja vain kolmena kertana olen herännyt siihen että hevoset huutelevat alakerrassa hermostuneina. Päiväsyöttö on onnistunut lähes aina muitta mutkitta, ja harvoin olen joutunut tekemään kaikkea yksin.
Tallin väki ja päivitetty vakiojoukko on täyttänyt odotukseni moninkertaisesti. Vastaus tähän on RUOKA. Olen saanut joka päivä jotakin vatsani täytteeksi, mutta kaikesta huolimatta jouduin tekemään uuden reiän vyöhöni. Ruokaboksissa olevat porkkanat, omenat sekä korput eivät hätyytä nälkääni, mutta tallilaisten eväsleivät ja sääliruokinnat pitävät minut hengissä. Kiitos tästä, tulkaa toistekin.

”Rafael!” kuului hätkähdyttävän kumea unisex-mölinä, aivan kuin jostain hämmentävästä teknisestä objektista. Se kuulosti pääni täyttävältä Jumalan puheelta, ja se sai kylmät väreet pakenemaan niskastani. Katselin ympärilleni ketään näkemättä. En pihahtanutkaan.
”Raffe kuulet sä?” kuului pian uudestaan, mutta nyt ääni oli tunnistettavampi omitusesta kaiustaan huolimatta. Celia? Ennen kuin ehdin vastata, kuulin nopeita askeleita alapuolellani ja pian aivan kuin joku hakkaisi luudalla lattiaani. Maa tärähteli ja tallikissa Niisku vilisti piilopaikkaansa.
”Kuulen kuulen!” huudahdin pakokauhuisena, vaikka minusta tuntuikin, ettei kukaan kuullut sitä.
”Mikset sä vastannu heti? Nukuit sä?” kuului hieman lempeämmänsävyinen ääni samalla kun luudanharja alkoi heilua heinäluukussa. Voi luoja…

Hypähdin luukun reunalle ja katsoin naista kysyvän epäluuloisesti.
”Mistä hemmetistä sä mulle huusit?” kysyin hämmentyneenä ja tutkailin ympärilleni mahdollisien kaiuttimien varalta.
”Tosta ruokaboksin kauraputkesta, mistä pätevät tallimestarit laittaa kauraa kun se alkaa siitä astiasta loppua”, Celia vastasi painostavasti korottuvalla äänensävyllä. Kuka hullu keksii puhua vintille kauraputken kautta? Naurahdin mielikuvalle ja katsoin sitten Celiaa odottaen hänen sanovan että huoneeni pitäisi siivota ja läksyt tehdä kolmannen kerran. Mutta nainen vain tuijotti sormiani mietteliäästi.
”Käyt sä usein täällä?” repäisin Celian huomion ja katsoin häntä samalla tavalla kuin ohikulkijat, joiden katseista jää merkillisen hyvä fiilis. Katseella, joka sanoi ”hei, näytät hyvällä tavalla mielenkiintoiselta”. Tietysti se oli vain tapani saada Celia hymyilemään. Hän naurahti ja huitaisi luukkua luudanvarrella.
”Tulin kysymään että kiinnostaisko sua liikuttaa Klikki kun sen ratsastaja ei pääsekään tulemaan tunnille”, ruskeahiuksinen nainen ilmoitti ja vei luudan paikoilleen. Klikki oli ihana hauskannäköinen pullaponi, joka katsoi aina kateellisena porkkanoiden perään. En ollut ratsastanut muutamaan päivään, ja ulkona oli siedettävän oloista, koska loska oli pakkasen myötä hellittänyt, ja räntäsade oli tasoittanut uria.
”Kyllä mä voin, meenkö maastoon vai mitä”, sanoin odottamatta vastausta ja hyppäsin luukusta tallin puolelle.

Jos joku lähtisi kanssani maastoon ja tarjoaisi eväsleipänsä tai tilaisi pitsan, päiväni olisi täydellinen.

Jatkuu…


Viimeinen muokkaaja, Rafael pvm Ti 11 Marras 2014, 00:06, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Rafael
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 217
Join date : 26.10.2014
Ikä : 20
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : ömhöm

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Ti 11 Marras 2014, 00:04



Jatkuu…

Klikin hoitajasta ei ollut kuulunut mitään, vaikka tiesinkin, että jokaisella seukilla oli hoitaja. Ponin häntä oli takkuinen ja harjankin selvittämisessä meni yllättävän kauan. Poni oli kuin horroksessa. Se ei välittänyt vaikka kiskoin sitä hännästä ja revin harjasta, se vain huojui paineen voimasta ja palasi sitten takaisin pehmolelumaiseen pysyvyyteen. Kavioiden putsaus oli kamalaa. Minusta tuntui kuin olisin yrittänyt kaataa ponia kumoon, kun tyrkin sitä tehdäkseni kavionputsauksen mahdolliseksi. Mutta se ei tehnyt sitä mahdolliseksi.
”Hemmetti”, tuhahdin vieläkin yrittäessäni käsittää miten eläimen koiven nostaminen voi olla mahdotonta. Norsutkin osaisivat paremmin. Tätä ponia oli tuskin kengitetty, miten se olisi muka onnistunut?
Luovutin. Pudotin kaviokoukut harjakoriin ja näytin laikukkaalle hevospatsaalle kieltä.

”Ootkohan sä kiltti ratsastaa… vai menisinkö vaan taluttelemaan maastoon… mutta me kuitenkin eksyttäis…” kuulin hiljaista puhelua läheiseltä karsinalta. Vanillan karsinalla oli vaalea ujon näköinen tyttö. Viattomalta uhrilta näytti tällä kertaa hoitaja, kun Innocent Victim pyöri levottomasti karsinassa. Mietin miksi noin hennolle pikkutytölle annettiin Vanilla hoitohevoseksi.
Lähdin hakemaan Klikin suitsia satulahuoneesta, mutta masennuin sitten tajutessani, etten halua lähteä maastoon yksin. Lähdin hakemaan tallituvasta heijastinliiviä toiveikkaana.

Tallituvassa oli tuntiratsastajia, eivätkä yhdetkään kasvot toivottaneet minua tervetulleeksi. Edes putoamiskakkua ei ollut tarjolla, ja vatsani muistutti jatkuvasti, ettei ollut saanut tänään kolmen porkkanan lisäksi yhtään mitään.
”Moi Rafael”, kuului sitten iloinen ääni pikkuisten kypäräpäiden seasta. Se oli supersuloisen vuoniksen omistaja, Viivi. Hymy levisi kasvoilleni toiveikkuuden täyttämänä.
”Moi Viivi, mitä Vikille kuuluu?” kysyin iloisesti kun tyttö harppoi pikkuväen ohi luokseni, vedin tämän pipon silmille.
”Hei!” hän huudahti ja huitaisi minua päin, mutta väistin. Tytön hiukset menivät sekaisin. Olin esitellyt hänelle paikkoja pari päivää sitten, kun Viki saapui Hallavaan, ja pidin suhdettamme tarpeeksi läheisenä vetääkseni pipon silmille. Olisin voinut tehdä sen, vaikka kummempia keskusteluja emme olisi käyneetkään, sillä tytöllä oli oma poni tallilla, jossa minä asuin, joten kaikesta huolimatta hän ei pääsisi minusta eroon.
”Lähdetkö mun kanssa maastoon?” kysyin sitten muitta mutkitta ja heilutin suitsia kädessäni niin että kuolaimet kilisivät. Viivin ilme muuttui harmittelevaksi.
”Mä liikutin Vikin jo aamupäivällä, oon lähössä himaan”, hän sanoi ja taputti minua olkapäälle säälittävän myrtsin pikkutyttöilmeeni takia.
Ja taas olin menossa yksin maastoon. Tunsin hetken samanlaisen epämiellyttävän piston kehossani, kuin minut olisi jätetty yksin sateeseen ruusukimppu kädessäni.

Tuijotin depressiivisesti tuntilistoja, kunnes havahduin nähdessäni vaalean uhrilampaan tulevan samankaltaisessa olotilassa tallitupaan. Vanillan hoitaja, Janelle nimeltään, olikin paljon vanhempi kuin olin spekuloinut Klikin karsinalla. Lyhyen ja viattomanoloisen tytön kasvoista puuttui pikkutytön into ja pikkutytön epävarmuus. Silloin muutin mieltäni ja päätin piristää tytön päivää.
”Janelle?” sanoin tyhjäkatseiselle tytölle herättääkseni tämän huomion. Tyttö havahtui ja hänen päänsä päällä keikkui ajatuskupla ”Puhuuko tuo minulle?”.
”Lähetkö sä mun kaa maastoon ku Vanillalla on vapaapäivä?” kysyin ja tytön ilme muuttui hämmentyneen ilahtuneeksi. Esittäydyin nopeasti ennen kuin Janelle ehti vastata ja pian olimmekin high-five-tuttuja. Otimme heijastinliivit mukaamme ja lähdimme suitsimaan laikukkaita kauramopoja.

Klikki oli kuin kuuromykkä autistimummo ja Vanilla sen hysteerinen foliohattutäti. Hyppäsin autistimummon selkään vatsalleni samalla kun Jelle (jotenki Jelly ei oo musta kiva) nousi ratsaille korokkeen kautta. Pian olimmekin ratsastamassa vierekkäin maastopolkuja kohti.
”Se on vähän säpsy, joten sinuna pitäisin ohjia puolituntumalla ja harjasta vielä kiinni. Jos olisin aikasemmin tajunnut, olisin köyttänyt sinut satulaan varmuuden vuoksi, mutta nyt unohdettiin satulakin”, tokaisin ei-voi-mitään-ilmeellä. Tyttö lyhensi ohjia ja työnsi sormensa varovasti lähemmäs hevosen harjaa ja hymyili hennosti.
”Onko sulla luonnostaan vaaleet hiukset?” kysyin kun asia tuli mieleeni ja jäin tuijottamaan tämän hypnoottisen vaaleita kutreja. Jelle katsoi minua epäuskoisen huvittuneesti ja naurahti äänellä, joka jonkun toisen suusta olisi kuulostanut kuivalta, mutta hänen suustaan se kuulosti pehmeältä hehähdykseltä.
”Kiinnostaako poikia tollaset asiat? Ja joo…” hän sanoi vapautuneesti, mutta melko hiljaisesti. Tytön hymy paljasti viimeistään, ettei hän ollut alle viittätoista.
”Tuli vaan mieleen”, naurahdin, jonka jälkeen keskustelumme vieri ananaskampausvillityksistä julkkisten lemmikkeihin ja mieheen joka haluaa tulla jättiläiskäärmeen syödyksi – ja siitä tehdään tv-sarja – sekä eläinaktivisteihin.

Janelle pysyi painthevosensa paljaassa selässä muutamista yllätysloikista huolimatta ja pellon poikki nätisti jonossa ravaaminen muuttui myös Klikin osalta kiitolaukkakilpailuun, joka yltyi kun rusakko muutti Vanillan kurssia pellon toiseen reunaan. Loppumatkan kävelimme enemmän tai vähemmän reippaasti ja tallinpihassa tuntui kuin olisimme tunteneet Janellen kanssa kauemminkin.

Loppupäivä sujui paremmin kuin hyvin, tallituvan lattialta löytyneen vitosen setelin ja vakkariporukan miitingin ansiosta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Rafael
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 217
Join date : 26.10.2014
Ikä : 20
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : ömhöm

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Ke 12 Marras 2014, 15:54

12.11.2014 Yö tallilla

Viimeyön jälkeen mikään ei ollut ennallaan.

Olin käynyt iltatallin jälkeen tuttuun tapaani vielä rapsuttelemassa rapsutushullua Kettua, joka tosin oli kasvanut huimaa vauhtia pikkuisesta haparoiva-askelisesta sormenlutkuttajasta hinteläksi varhaisteinivipeltäjäksi. Heinänrouskuttelun säestämänä hipsuttelin sammuttamaan valot ja hakemaan iltapalaksi porkkanan, ja se hampaidenvälissä hyppäsin vintille nykyisin aina auki olevasta luukusta.
Tallinvintti, tuo oma yksityinen valtakuntani, heinäkehtoni ja piilopaikkani. Punnersin itseni ylös ja hetkellisen säkkipimeyden aiheuttaman turvattomuuden takia kiirehdin kontaten valokatkaisijalle. Ja pian tallinvintti oli taas se sama turvallinen ja lämmin kotikoloni.

Suljin luukun ja asetuin mukavasti risti-istuntaan vilttipalstalleni ja laitoin läheisen heinäkasan päällä olevan ghettoblasterin päälle. Olin raahannut sen Aleksin kämpiltä jokunen aikaa sitten, ja vekotin toimi kuin unelma. Etsin hyvän radiokanavan ja käänsin volyymiä kovemmalle. Sieltä tuli jälleen Imagine Dragonsin Radioactive, vaikka kyseinen kappale oli noussut hitiksi jo aikapäiviä sitten. Mutta koska kappale oli tuttu, pystyin laulamaan mukana ilman minkäänlaisia takelteluja sanoissa ja hoilasinkin milloin brittiaksentilla ja milloin nenä-äänellä, samalla kun pidin porkkanaa mikrofonina ja tein omalaatuisia tanssiliikkeitä heinälohkojen lomassa. Kappale vaihtui liian nopeasti Nicki Minajiin ja kiirehdin vaihtamaan kanavaa.

Sitten kuulin ne sulosoinnut, ja aivan kuin maailma olisi pysähtynyt, suljin silmäni ja käänsin äänenvoimakkuutta hitaasti vielä hieman kovemmalle. Nimettömältä kanavalta oli juuri alkanut soimaan Scorpionsin The Wind of Change. Osasin sanat unissanikin. Kappale oli jostain syystä ollut erittäin tärkeä äidilleni ja aina kun se sattui tulemaan radiosta, käänsimme volyymin kovemmalle ja lauloimme mukana samaan rytmiin puolelta toiselle huojuen. Minä ja siskoni äidin sylissä vieretysten, huojumassa Scorpionsin tahtiin. Hymyilin lapsuusmuistolleni ja tunsin yhtäkkiä kamalan suurta tarvetta kirjoittaa Renitalle kirje. Otin kangaskassista kirjepaperia ja violetin kuulakärkikynän ja asetin ne umpimähkään valitsemani kovakantisen eläinkirjan tukemana syliini.

”Moi Rene.
Miten menee?
Radiosta tuli skorppioonien kappale ja aattelin taas kirjottaa sulle.
Mulla on enää puolikas hawaiipizza ja yks fetaoliivipizza, oon koittanu säästellä. Lähetätkö mulle vähä rahaa ni en kuole aliravitsemukseen? Ja lisäks mun tekee hemmetisti mieli chilipringlesejä ja EDiä.
Miten Mössöllä sujuu, oliks se uus satula hyvä? Hei lähetätkö kanssa sen Aviciin levyn. Ja villasukat, Aleksilla ei ollu tarpeeks kivan värisiä. Haluisin kans uuden pipon, sellasen mis on iso tupsu!
Mutta mulla menee hyvin.
Tääl on tosi hyvää porukkaa. Ja taitavii ratsastajii ja ilosii hoitajii. Ystävällisii ainakin.
Mutta ei, en oo vielä iskeny ketää niiku veikkasit. Mä oon täällä töissä, mitä jos ne ei tykkääkään musta ja laittaa kaikkii huhui kiertämää. Tai jos ne kertoo eteenpäin juttuja joita en haluis et muut tietää. Olishan joku ihan kiva. Tääl on aika yksinäistä aamusin. Vasta kolmen jälkeen täällä alkaa olee jo enemmän porukkaa. Mut kuitenki, tää mun tallivinttimaja on aika nice. Tääl on jopa romanttinen parisänky ja boombox, ei muuta ees tarvii eihän. Mut mä annan kuitenki väärän kuvan itestäni ja mulle suututaan ja sit kukaan ei haluu enää puhuu mulle. Pilaan aina kaiken. Parempi ettei mul oo ketään.
Sori et valitan taas. Onneks sul menee hyvi. Onks Henkka ollu iha ihmisiks? Ja muistiks se teidän vuosipäivän!!? Oon varma ettei muistanu! Henkka on iha taukki miks oot sen kaa. No jaa, kuha oot onnelline, niihä se menee.
Mut onnee valmennusleirille. Ei se valmentaja voi olla nii kamala ku sanotaa.
Kerro terpat.
Tuu käymää.
Oot huippu.
T. Rafael”


Laitoin kynän tuppeen ja taitoin kirjeen. Ajattelin laittaa sen postiin seuraavana päivänä.

jatkuu….
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Rafael
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 217
Join date : 26.10.2014
Ikä : 20
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : ömhöm

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Ke 12 Marras 2014, 23:37

jatkuu...

Olin tosiaan mennyt jänniin tiloihin kirjoittaessani kirjettä. Olin jo ehtinyt unohtaa miksi ylipäätään jätin kaiken taakseni ja lähdin ilman kummempaa omaisuutta pois kotiseudultani. Syy oli selvä: Halusin vapauden. Ja vapaus oli tässä tapauksessa lähinnä henkistä vapautumista, etäisyyden ottamista velvollisuuksista ja odotuksista. Ja vapautta ihmissuhteista ja pakkomielteisistä ensivaikutelmista, joissa pysymiseen kohdistuvat paineet kasvoivat henkilön tärkeydestä riippumatta yhä suuremmiksi ja suuremmiksi, kunnes lopulta ote alkoi lipsua ja pian totesikin, ettei enää riittänyt muille.
En koskaan ole ollut kovinkaan syvällinen, mutta henkisestä ahdistuksesta minulla oli paljon kokemusta. Ja syvällä sisimmässäni pelkäsin sen tulevan uudelleen, vaikka uskottelinkin karanneeni siitä mahdollisimman kauas.

Niisku-kissa loikkasi kello seitsemästä suoraan jalkojeni päälle ja säikähdyksissäni reväytin hartiani refleksiivisessä väistöliikkeessä. Niisku tuijotti minua pelottavasti ja epäröin rapsuttaa sitä aggressiivisesta kiehnäämisestä huolimatta, mutta nuori kissanpoika leppyi pian ja asettui tyytyväisenä kerälle syliini.
”Elämä on kummallista”, totesin kissalle syvään huokaisten ja silitin sen kehräyksestä värisevää kylkeä. Nojasin heinäpaaliin ja suljin väsyneet silmäni.


Hätkähdin hereille kun Niisku asettui jälleen syliini villapaitaani kynsillään takertuen. Radiossa soi vieläkin hiljaista laulutonta musiikkia. Kello oli vierähtänyt parilla tunnilla ja niskani tuntuivat kankeilta. Nostin kissanpojan varovasti sylistäni ja tämä loikkasi saman tien heinäpaalikasaan uimarantavalvojan paikalle. Sammutin radion ja vedin ghettoblasterista töpselin seinästä. Minusta oli jännittävää, että vintillä oli pistorasioita, vaikka toisaalta olisi ollut tarpeetonta jättää ne asentamatta.
Tunsin suunnatonta halua käydä saman tien nukkumaan, mutta raahauduin silti valokatkaisijalle ja palasin pimeyttä hamuten heinäsänkyyni.
”Öitä Nippe”, sanoin kissalle, jonka tiesin olevan lähettyvilläni, ja kiskoin makuupussia peitokseni.

Tunsin kerran taas kissan kävelevän vartaloni yli, joko unissani lihasmuistista tai sitten vain tositapahtumista johtuen, ja jatkoin uniani.

Heräsin pimeydessä. Hiljaisuudessa. Hämmentävän virkeänä. Tuntui kuin olisin partioleirillä ryhmäteltassa herännyt vessahätään enkä tiennyt mitä tehdä. Kukaan ei kuorsannut, eikä pimeydestä erottanut edes hahmoja. Ja kukaan ei tiennyt mitä teltan ulkopuolella sillä hetkellä mahdollisesti oli.
Pimeys oli pelottavaa, mutta ajatus valojen päälle laittamisesta ja nukkumistani kiihottuneesti seuranneiden vampyyrifagottien paljastamisesta oli sitäkin epämiellyttävämpi. En ollut ikinä lapsena se, joka kurkkasi sänkynsä alle ja vaatehuoneeseen mahdollisten mörköjen varalta. Minä vain piilouduin syvemmälle pehkuihin ja toivoin, ettei mörköjä ollut siellä enää aamulla.

Sitten se kuului. Epäkissamainen vipellys ja räpellys ja rapina. Nostin polvet leukani tasalle ja otin hikoavilla käsilläni lujemman otteen peitonreunasta. Se kuului uudestaan, mutta täysin eri suunnasta. Tallidemonit tulivat popsimaan minut elävältä! Silmäni olivat niin auki kuin suinkin mahdollista, mutta siltikään en nähnyt mitään. Rauhallinen sokeudentunne ei kuitenkaan helpottanut, vaan rupesin villisti näkemään harhoja liikkuvista henkimaailman olennoista. Glitterivampyyripojille olisin voinut nostaa paitani helmaa, mutta tallidemonien varalle minulla ei ollut minkäänlaista toimintamallia. Se kauhistutti minua.
Yhtäkkiä rapina kuului lähempää, voimakkaampana. En uskonut hengittäväni.
”Niisku!” sähähdin, mutta mitään ei kuulunut.
”Hiisu!” suhisin, muttei sekään tuottanut toivottua tulosta. Olisin kai toivonut että molemmat kissat maukuvat anteeksipyytävästi ja käpertyvät sitten turvallisesti viereeni, eikä rapinaa sen jälkeen enää kuuluisi. Mutta niin ei käynyt. Kissat olivat hylänneet minut demonien jälkiruuaksi, enkä voinut kun vain kauhusta kankeana odottaa armahdusta tai aamunkoittoa. Yhtäkkiä vilinä voimistui ja heinien rapina kuului kammoksuttavalta lähietäisyydeltä. Epämääräiset äänet yltyivät tinnityksen tavoin, enkä tiennyt kuulinko harhoja vai ulkomaailmaa. Jos olisin ollut hamsteri, olisin järsinyt makuupussini pelosta. Jos olisin ollut itseni kymmenen vuotta sitten, olisin pissannut housuun ja soittanut äitini hakemaan minut pois partioleiriltä.

Aivan silmieni edessä tapahtui jotain järkyttävää ja lopullista, mutta säkkipimeydessä en todellisuudessa nähnyt mitään. Silti hämärä mielikuva piirtyi epämääräisten ja hirvittävien äänien mukaan. Rapinaa, raavintaa, sätkintää, tuhinaa, tömähtelyä, vikinää, sähinää, räpellystä ja sitten se havahduttava tunnistettava sulosointu: maukaisu. Huokaisin helpotuksesta ja hellitin otteen peitonkulmasta. Lihakseni värisivät heikotuksesta.
Nousin varovasti seisomaan ja haparoin valokatkaisijalle rauhoittaakseni kissat. Järkyttävän kirkas valkeus sokaisi kivuliaasti silmäni ja hetken kuluttua alkoi paljastaa ympäröivää todellisuutta. Mutta todellisuus oli sitäkin shokeeraavampi. Olisin sinä hetkenä tehnyt mitä vain palatakseni sen pikkupojan rooliin, joka vetää peiton korviinsa sen sijasta, että laittaa valot päälle ja varmistaa, ettei mörköä ole sängyn alla. Koska mörkö on aina sängyn alla! Vain aamulla sitä ei enää ole, mutta pimeällä se on aina sängyn alla!
Tuijotin ryttääntyneiden vilttien ympäröimää tapahtumapaikkaa. Maassa makasi valtava rotta, jonka sisälmykset roikkuivat pihalla kymmenen kertaa oksettavampana kuin yksikään hyperrealistinen luontodokumentti saattoi kuvata. Veritahroilla pilatut viltit huokuivat saastuneisuuttaan ja viattomilla silmillä tuijottava rakettiryhmä huojutti häntiään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Niisku otti melkein itsensä kokoisesta rotasta kiinni hampaillaan ja vilisti häntä pystyssä tallinvintin pimeimpään nurkkaan tyytyväisenä. Hiisu seurasi ylpeänä perässä, intensiivisesti uhria tuijottaen.
Minut valtasi suunnaton pahoinvointi. Kiirehdin rappusia pitkin talliin ja tyhjensin viimeisetkin ruuanrippeet elimistöstäni vessanpönttöön. Sen jälkeen join litran vettä ja jäin kalpeana istumaan tallituvan sohvalle tuijottaen tyhjänä eteeni. Vain ja ainoastaan näky kuolleesta mutanttirotan ruhosta oli mielessäni, enkä saanut päästettyä siitä irti. Otin sohvalta viltin ja kääriydyin siihen levittyen pitkäkseni. Valot olivat päällä, eikä jyvääkään unihiekkaa löytynyt silmäkulmastani. Silti aamu tuli.

Tiesin etten enää ikinä voisi nukkua tallinvintillä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Rafael
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 217
Join date : 26.10.2014
Ikä : 20
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : ömhöm

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Su 19 Huhti 2015, 13:10

Paluu Pronssijoelle

”Olisit sanonut että tarviit uusia lakanoita, ettei sun tarviis nukkuu näis ikivanhoissa lapsellisissa rääsyissä”, vaaleiden kiharoiden takana touhuava pisamaposkinen tyttö marmatti niin kuin isosiskolta osasi suinkin odottaa. Katsoin häntä loukkaantuneesti ja silitin ”101 dalmatialaista”-aiheista pussilakanaa aivan kuin sekin olisi tarvinnut lohdutusta.
”Oletpa julma. Voisin perustella kantani ekologisuuteen vedoten, mutta sekään ei ole tarpeen, sillä RAKASTAN söpöjä lakanoita ja saan nukkua millaisissa lakanoissa haluan”, parkaisin ja hyppäsin leveälle patjalle niin antaumuksella että koko asumukseni liikahti. Renita pyöritti toruvasti päätään niin kuin tänään aiemmin kaupassa, kun matkin kassaneidin huvittavaa puhetyyliä.

Olin saanut perheemme hienon asuntoauton omaan käyttööni, koska en ollut huolinut omaa asuntoa, vaikka nyt minulla olisi ollut siihen varaakin. Olin tehnyt töitä isäni firmassa täyspäiväisesti siitä asti kun työsopimukseni Hallavan tallityöntekijänä päättyi Aleksin palattua. Vaikka Pronssijoelta lähteminen ja työskentely isäni firmassa olivat kaikkea muuta kuin mukavaa, sain ansaittua enemmän rahaa kuin olin pitänyt edes mahdollisena. En olisi kuitenkaan pystynyt jatkamaan samalla tahdilla kovin paljon kauemmin, joten otin lopputilin ja päätin palata takaisin paikkakunnalle johon olin rakastunut, Pronssijoelle.

”Nyt tää alkaa jo näyttää kodilta”, kaksoissisareni Renita totesi tyytyväisenä ripustettuaan ruudulliset verhot pieniin ikkunoihin. Nyökkäsin hymyillen, mutta silmiini syttyi hento kaipuun kipinä. Oli aika lähteä ajamaan kohti Pronssijokea.
”Pidä kotis siistinä et uskallan tulla käymään”, tyttö naurahti ja tuuppasi minua veljellisesti olkapäähän. Virnistin.
”Sit eväät.”

Renita vilkutti vinttikoiriensa kanssa postilaatikolta, kun kurvasin valtavan asuntoauton pois pihasta. Edessä oleva matka oli pitkä, mutta mielessä pyörivät ajatukset Pronssijoelle palaamisesta siivittivät kilometrejä, hyvää matkamusiikkia unohtamatta. Pian maisemat alkoivat muuttua tutuiksi ja Pronssijoen leirintäalueen kyltit olivat kuin suuntaviitat paratiisiin. Seikkailu sai alkaa!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   To 14 Toukokuu 2015, 00:10

Lauantaiaamupäivänä satoi kaatamalla. Ulkona oli kuraista, ja tuuli kovasti. Hallavan vakioporukka oli tallituvassa, ja tunnelma oli melkoisen masentunut ja hiljainen. Suurin osa porukasta teki läksyjä. Inka, Nanna, Miro ja Vili pelasivat korttia pöydän ääressä. Maikki piirsi, Valma neuloi ja Niina keitti kaakaota. Kukaan ei halunnut mennä ulos tai talliin, ja välillä joku haukkui harmaata ja ankeaa keliä.
Hallavan hevoset ja ponit eivät kuitenkaan antaneet koirailman haitata niiden menoa. Kaikilla nelijalkaisilla oli lämpimät sadeloimet. Välillä hevoset seisoivat rapsuttamassa toisiaan, välillä ne pistivät raviksi tai laukaksikin.



Nikita
Darli
Klikki




Bee
Takku

Muutama hevonen nautti tallin lämmöstä tietämättä mitään tarhailevien laumakavereiden leikeistä. Vanillaa ja Oreota ja Astaa ja Bamboa ei ollut uskallettu laskea tarhaan, etteivät varsat vilustuisi kaatosateessa. Ranakin sai olla sisällä odottamassa, että sää tyyntyisi ja Inka tulisi ratsastamaan sillä.




Vanilla
Oreo
Rana


Kun sade loppui, se loppui yhtäkkiä. Sateen ajan pihaton katoksessa seissyt hienohelma-Minca saapui suojastaan ällistelemään äkillistä sään tyyntymistä. Pian Mincakin uskaltautui ottamaan kunnon kevätspurtin.



Sateen lakattua pilvipeite rakoili nopeasti, ja pian aurinko jo loikin säteitään märkään ruohikkoon. Aleksi kävi päästämässä Vanillan ja Astan varsoineen tarhaan, ja pian nekin saivat nauttia raittiista, sateentuoksuisesta ulkoilmasta.
Tallilaisetkin huomasivat tuvan ikkunasta sateen loppuneen ja auringon pilkistävn pilvien lomasta. Läksyjentekijät laittoivat kirjansa kaappeihin, kortinpelaajat siivosivat kortit. Porukka laittoi ulkovaatteet päälle ja meni ulos nauttimaan ihanasta päivästä. Inka päätti lähteä Ranalla harjoittelemaan maneesiin, kun taas Christian halusi ratsastaa Pandalla maastoon ilman satulaa.



Asta ja Bambo
Panda



//Lisäksi piirsin kuvat



Dunja Ja Salli estekisoissa.
Alana ja Celle  laukkailemassa kentällä.
Nämä kaikki kuvat löytyy myös heppojen päiväkirjoista:)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Melissa.
Juuri saapunut
Juuri saapunut
avatar

Viestien lukumäärä : 16
Join date : 13.05.2015
Ikä : 21
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Nobody:)

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Su 17 Toukokuu 2015, 14:02

"Viititkö sä heittää mut sinne?", Pyysin käpertyneenä mukavasti poikaystäväni kainalossa.
"Taasko?" Teemu kysyi hymyään piilotellen ja raotti laiskasti silmiään.
"Taas", kainaloinen vahvisti.
"Jos mä haluankin nyt nukkua", Teemu ehdotti.
"Et sä halua. Sä haluat viedä mut Hallavaan", Laskettelin ja näin kun mustatukkaisen nuoren miehen suupielet alkoivat nykiä.
"Pöljä", Teemu sanoi lempeästi, ja vaikka hänen silmänsä olivat jälleen suljetut, tiesin niiden tuikkivan.

Niin ne tuikkivatkin, kun Teemu avasi ne. Mies katseli tyttöystäväänsä mietteliäänä, yritti päättää, viitsisikö heittää hänet tallille keskiyöllä. Lopulta Teemu hymyili odottavan näköiselle vaaleaverikölle ja painoi kevyen suukon tämän nenänpäähän.
"Huomenna.", hän sanoi.
"Eli vartin päästä.", naurahdin vilkaisten rannekelloani. Sitten painaiduin takaisin sängynpohjalle ja suljin silmäni. Nukahdin.

Herättyäni seuraavan kerran todellisuuteen, Teemu oli jo kadonnut vierestäni ja kolisteli astioita keittiössä. Kello oli tasan 10.20, mikäli digikello näytti oikeaa aikaa. Nousin sängystä haukotellen makeasti ja venyttelin kuin mikäkin kissa pienessä parisängyssä.
"Huomenta kulti" Teemu sanoi ilmestyen huoneen ovelle tarjotin käsissään. Unenpöpperöinen sängyssä makoileva maatiaiskissa hymyili ja heittäytyi sängylle, odottaen poikaystävänsä tekemää gurmetateriaa. Teemu asetteli tarjottimen tyynylle ja tämän tyttöystävä kävi mielissään aterian kimppuun.

Kun oltiin saatu syötyä ja puettua, Teemu lupasi heittää minut tallille samalla matkalla, kun lähtisi futistreeneihin. Teemu ahtoi autoon omat kamppeensa, joihin oli sotkeutunut ratsastushousut ja muutamat parit hanskoja. Sitten tämä hyppäsi mustan toyotan rattiin ja käynnisti moottorin. Moottorin kumina sai Teemun tyttöystävänkin hereille ja tämä hyppeli pihamaan poikki apukuskin paikalle selaten yhä google mapsia, yhä etsien Pronssijoen tietä.

Ilman google mapsia, tai tomtomia Teemu bongasi Hallavan kyltin tienvarresta, ja hän käänsi tottuneesti toyotan hiekkatielle, jonka päässä nökötti tallipiha. Moottorin kumina sammui kun poika huikkasi minulle hyvästit.
"Pidä hauskaa!"
"Joo, yritän!" Vastasin ja tummatukkainen poika sai märän suukon otsalleen. Sitten kun musta auto puksutti takaisin päin, suuntasin katseeni tallin pihamaalle jossa parhaillaan laidunsi muutama hevonen.
"Ei hassumpi paika.." Mumisin ja jatkoin matkaani maneesin seinustaa pitkin. Olin käynyt tallilla ennenkin, mutta se oli mennyt vain tervehtimisessä ja paikkojen urkimisessa. Nyt minulla olisi rutkasti aikaa heppailla pelkän harrastuksen merkeissä, ilman kilpailuja muiden hoitajien kanssa, niinkuin nuorena.

"Moi!" Tervehdin toimistossa istuskelevaa Aleksia. Mies kohotti katseensa tietokoneen näytöltä ja nyökkäsi hymyillen.
"Ai moi, Melissa! Kiva kun tulit. Mulla on vähän paperihommia, mutta haluisitko auttaa mua vähän?"
"Okei, no mitä mun pitäis tehä?" Kysäisin innoissani.
"No karsinat kaipaa puhdistusta."
Siinä vaiheessa huomasin, että tallivaatteet olivat jääneet mustan toyotan peräkonttiin futiskamojen sekaan. Löin käden otsalleni, ja kiroilin mielessäni. En kuitenkaan kieltäytynyt hommasta, vaan nyökäten tepastelin takaisin talliin. Oli sunnuntai, joten tallissa ei kauheasti näkynyt porukkaa. Sain yksin mättää lantaa kottareihin, tyhjentää kottarit lantalaan, mennä seuraavalle karsinalle ja niin edelleen.

Sitten kun mun päivänpiristys saapui paikalle, häpeikseni olin jo yltäpäätä paskassa. Noh, en siinä vaiheessa osannut tehdä asialle mitään vaan punastuneena tervehdin poikaa, jota en ennen ollut edes tavannut.

//Kännykästä loppuu tila.. Jatkan sitten kun kerkiän.. Ja sori mun siirappisuu <33

Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Reetta
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 253
Join date : 25.11.2014
Ikä : 20
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Darli

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Ke 22 Heinä 2015, 20:18

Miss Mysteeri Nainen

Hiki virtasi niskaa pitkin heinien jaon vuoksi, sillä painavia paaleja oli raskas kantaa tallivintiltä ylös ja alas. Aleksi oli taas laittanut minut kunnolla raatamaan, mutta hyvä vaan, niin sain jotain muuta ajateltavaa kuin Eero. Taputtelin käsiäni, joista pöllähti epämiellyttävä haju, joten päätin käydä pesaisemassa ne tallituvassa. Pitkän pöydän ääreen oli kerääntynyt porukkaa. Janelle, Inka, Miro sekä Nanna istuivat yhdessä syömässä eväitä.
-Mmmm.. Tuoksuu ihanalta, mitä teillä on? Kysyin vilkaisten pöytään päin. Miro veti vaistomaisesti Tuck keksinsä käsiensä suojaan, joten kutitin poikaa kainaloista, jolloin hän päästi reaktiona pakkauksesta irti. Sain napattua muutaman keksin, jotka heitin suuhuni virnistäen. Miro katsoi minua leikillän vihaisena, ja liikutteli "uhkaavan näköisenä" kutitus-sormiaan. Tytöt vain nauroivat, ja Janelle tarjosi minulle yhden kolmiovoileivän.
-Thanks. Hymyilin tytölle, ja tartuin yhteen kana-majoneesi yhdistelmistä. Makuelämys oli ihan mieluisa, ja täytti mahan ihan hyvin. Pesin nopeasti käteni, ja kuivasin ne naulassa roikkuvaan pyyhkeeseen, johon oli kirjattu Hallavan nimi. Yhtäkkiä puhelin piippasi, joten kaivoin taskusta kapulan. Älypuhelimeni näyttöön ilmestyi Eeron nimi, joten vastasin siihen heti.
-Moi kulta! Sanoin puhelimeen, ja sain samassa kaikkitietäväisiä virneitä muiden kasvoilta. Punastuin tajutessani, mitä olin mennyt sanomaan, mutta yritin kuitenkin pitää naaman perus lukemilla.
-Joo, siitä tulee tosi kivaa, mutta tuuthan sit hakee mut täältä ennen viittä? Sanoin hetken päästä.
-Häh? Eiks me niin sovittu? Kysyin korottaen ääntäni.
-Kuka muija? Ja mitä se sano?
-Ei sillä oo väliä, et kai sä nyt sellasta pelkää?
-No, voin mä myös skeitata keskustaan, mutta..
-Miks et uskalla?
-"No siks", just joo.
-Joo, mä skeittaan sit, mut mä en ymmärrä miks et voi tulla..
-No joo, nähään kulta. Sanoin vielä ja sulhin puhelun. Huokaisin turhautuneena, mutta vastassani oli neljä uteliasta silmäparia, joten yritin pysytellä normaalina.
-Moi kulta.... Miro virnuili tietävän näköisenä. Pyöräytin silmiäni.
-Mitä Hallavassa on niin pelottavaa, ettei enää.. kaveritkaan uskalla tulla tänne? Kysyin, jolloin kesken lauseen Eevi-Sofia ilmestyi ovesta. Nyökkäsin tälke hymyillen ja jatkoin puhumistani.
-Se puhu jotain jostain muijasta joka huus sille, mutta ei tainut tapahtua täällä.. Mumisin.
-Kuka muka kutsuu kaveri kullaks!? Janelle härnäsi. Huidoin käsilläni ilmaa, ja lähdin tallituvasta. Olisi parempi, ettei kukaan tietäisi Eerosta ja minusta. Sana voisi kiiriä Hallavasta kylille, ja kohta kaikki tietäisivät meistä.

Lakaisin käytävältä puruja Dunjan karsinaan, sillä halusin ajatuksia pois Eerosta. Vaikka tunsin Eeron todella hyvin, minua kismitti pojan puhe jostakin muijasta, joka oli kuulemma huutanut sille täyttä häkää. Ei kai kukaan tallilla tekisi niin? Tallissa ei näkynyt ristinsielua, joten pujahdin hetkeksi vuonohevosen luo ja rapsutin sitä korvan takaa.
-Moi Dunja.. Puhelin tammalle ja katsoin sitä silmiin. -Osaatko sä kertoa miks Eero ei uskalla tulla hakemaan mua täältä. Kuulostaa aika lapselliselta, sano muuta. Totesi tammalle joka nyökytteli innokkaasti päätään.
-Niin, pojat osaa olla sitten monimutkaisia. Myönsin naurahtaen. Käännyin ympäri, ja huomasin nuoremman tytön katselevan minua. Valma.
-Ömm.. Ei ollu tarkotus.. Mä vaan.. Valma sopersi punastuneena. Naurahdin Valmalle ja huitaisin kättäni.
-Ei se mitään, sähän kuitenkin tunnet ne. Hymyilin.
-Ai ketkä? Valma ihmetteli ja rypisti otsaansa.
-Pojat. Sanoin ja hiivin vaihvikkaa Valman ohi, ja tartuin taas harjan varteen. Christian ei välttämättä enää ollut kuvioissa, mutta kyllä sillä varmaan muutama poikaystävä on ollut, jos huhuja uskoo.

Sain käytävän lakaistua, ja kello näytti vielä varttia yli neljää, joten kävin hakemassa kitarani tallituvasta, ja menin tallin vintille soittamaan. Lauloin ja soitin omaa englanninkielistä sävellystäni, ja katselin tallipihalle. Ehdin soittaa ainakin vartin, ennen ensimmäistä häiriöntekijää.
-Sä laulat kauniisti, oma laulu? Joku kysyi. Kysyjä oli Salli.
-Kiitos. Ja mistä arvasit? Ihmettelin.
-Kuulosti ihan sulta, Salli irvisti. -Mun pitää muuten mennä harjaamaan Minca, mutta haluisitko sen jälkeen tulla mun kans maastoon? Tyttö uteli. Ravistin päätäni ehdotukselle, ja sanoin että minulla oli muuta menoa. Mutta mitä, siihen en Sallille vastannut, mutta sanoin että menisin tapaamaan kaveria.
-Ahaa, no kysyn jotain muuta. Salli sanoin ja kohautti olkiaan.
-Kysy vaikka Valmaa. Ehdotin, mutta Salli oli jo tiessään. Rannekello näytti kääntyvän jo viiden puoleen, joten katsoin parhaaksi lähteä. Kitara jäi vintille, mutta kukapa sitä varastaisi. Nyt tivaisin Eerolta kaikki tiedot tallilaisesta, joka ragesi tälle pihamaalla.


Viimeinen muokkaaja, Reetta pvm La 01 Elo 2015, 14:37, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Topias
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 220
Join date : 04.11.2013
Ikä : 20

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   La 25 Heinä 2015, 21:40

Paluu ja osa hoito-II suoritusta


Makasin rennosti omakotitalomme takaterassille asennetussa pallokeinussa ja katsoin koiramme Jessin puuhailuja jaloittelutarhassaan. Lämpöasteita oli lähemmäs 25 ja aurinko porotti päivän ollessa vasta puolessa. Tänään olisi rento päivä, kuten seuraavat kaksi viikkoa ennen koulun alkua. Olin juuri saanut kesätyöni loppuun ja odottelin innokkaana palkkapäivääni kuun lopussa. Miettiessäni mitä tekisin tulevilla rahoilla, rentouduin lisää ja nukahdin.

”Paita päälle siima!” Siskoni sanoi ilkkuen tupsahtaessaan terassille. ”Vai että täällä sitä nukutaan lähes ilkosillaan”, hän jatkoi virne kasvoillaan.
”Joojoo, mitä asiaa sulla oli?” Kysyin hieman tuohtuneena blondilta, kiinnittäen huomioni tämän kädessä olevaan kirjeeseen.
”Tämmönen tuli tänään postissa”, hän sanoi ja nosti kirjettä. ”Vissiin sulle tarkotettu”, hän jatkoi ja ojensi kirjeen minulle. Katselin hieman kummastuneena valkoista kirjekuorta ja avasin sen varovasti. Kirjeen sisältä tupsahti jos jonkinmoista lappua. Hallavan syyskausi 2015, otsikko pomppasi silmieni eteen. Tämähän on tallilta, ajattelin ja jatkoin lukemista. Kirjeessä kerrottiin ajankohtia milloin tuntitoiminta alkaisi syksyllä ja mitä muuta toimintaa tulevana kautena tulisi järjestettyä. Mukana oli myös lista vapaista hoitohevosista ja kysymys Mukana Hallavan syksyssä 2015? Muistot parin vuoden takaa tulvivat mieleeni ja yhtään harkitsematta tai mitään, päätin lähteä käymään tallilla.

Kääntyessäni Maalaismiehentieltä Kaviopolulle, minua, täysi-ikäistä miehenalkua alkoi jännittämään. Kädet hiukan jo vapisivat pidellessäni Audini nahkaratista kaksin käsin kiinni. Talli alkoi häämöttämään hurjasta kahdenkymmenenkilometrin tuntivauhdista huolimatta ja pian parkkeerasinkin punaisen silmäteräni Hallavan parkkipaikalle. Astuin autosta ulos ja jäin seisomaan maneesin taakse, ihan vain varmistaakseni mitä olin oikein tekemässä. Ollessani varma siitä, että tämä olisi oikein jatkoin matkaani suoraan tarhalle, jossa oletin entisen hoitohevoseni, Kyyhkyn majailevan. Huomatessani tumman kaunokaiseni nauttimassa kesäpäivästä, kiiruhdin tämän luo ja aloin heti rapsuttelemaan ja puhelemaan aina ystävälliselle tammalle. En ollut varma, tunnistiko Kyyhky minua, mutta ainakin se nautti saamastaan huomiosta. Paijattuani tarpeeksi tammaa, sanoin sille heipat ja jatkoin matkaani kohti tallitupaa.

Raotin varovasti tuttua ovea ja tunsin heti, kuinka kaikkien katseet naulautuivat suoraan minuun, tai lähinnä asustukseeni. Häkellyin, mutta astuin rohkeasti peremmälle.
”Moikka vaan!” Tervehdin reippaasti sohvalla nököttäviä ihmisiä, pari vaaleaverikköä ja yksi punapäinen tyttö.
”Hei”, yksi heistä vastasi hiljaisesti silmäillen minua päästä varpaisiin.
”Joo tota, tiiätteköhän missäpäin Aleksi menee?” Kysyin tytöiltä.
”Äsken näytti olevan tuolla tallin puolella erään pikkupojan kanssa, käy sieltä vilkasee”, vastasi toinen vaaleatukkainen.
”Okei, kiitos!” Sanoin tytölle ja lähdin tallin puolella. Äsh, unohdin esitellä itseni, ajattelin, mutta annoin asian olla.

Astelin tallin puolelle ja huomasinkin Aleksin juttelevan pienen pojan, ehkä kahdeksan- tai kymmenvuotiaan kanssa Been karsinan edessä. Astelin reippaasti heidän luokseen ja esittelin itseni pikaisesti.
”Tervetuloa!” Aleksi toivotti hymyillen ja esitteli kahdeksanvuotiaan sukulaispoikansa Heikin minulle, joka oli tänään tullut ratsastamaan Hallavaan. Vaikka tunnit eivät pyörineetkään vielä, oli Aleksi ottanut pojan tunnille, hänen viettäessä kesälomaa Pronssijoella.
”Vai kaipasit sinä tänne takaisin”, Aleksi kysyi nauraen. ”Ja hoitohevosen?” Hän kysyi, kuin haluten minun alkavan hoitamaan jotakuta.
”Kaipasin kaipasin, on ollut vain niin kiirettä”, sanoin. ”Nyt olisi ihan mukava alkaa hoitamaan, kylläkin Kyyhky on tainnut jäädä minulle pieneksi”, jatkoin alakuloisena.
”Kyyhkyllähän on nyt uusi hoitaja, mutta eiköhän me sinulle joku kiva heppa keksitä”, Aleksi sanoi hymyillen. ”Mutta jos tänään vain mitenkään haluat ja joudat olemaan avuksi, voisitko laittaa Heikin kanssa Been kuntoon tuntia varten?” Aleksi jatkoi kysyen. Nyökkäsin hämmentyneenä, hymyilin pojalle ja katsoin kun Aleksi lähti aika kiirellä pois tallista.

Heikki kertoi minulle, että on vain kerran istunut ponin selässä kun sitä oli eräällä kotieläinpihalla talutettu. Muuten poika ei tiennyt mitään hevosista, eikä osannut toimia oikein niiden lähettyvillä. Kerroin hänelle, että ensin meidän tulisi hakea Bee tarhasta ja viedä se vaikka hoitopuomille harjattavaksi ja varustettavaksi. Lähdimme yhdessä hakemaan ponia, Heikki kantaen riimunarua innoissaan.
”Noniin, tuolla Bee jo odotteleekin sinua”, sanoin pojalle hymyillen. ”Voisit pistää ne hanskat käteesi, sillä niin on turvallisempaa taluttaa hevosta, etkä saa haavoja käteesi jos se yrittää karata”, selitin pojalle ja pidin riimunarua sen aikaa, kun poika pisti hanskat käteensä.
”Seuraavaksi meidän pitäisi ilmoittaa poneille, että olemme tulossa jotteivat ne säikähdä. Suurin osa niistä on jo huomannut meidät puhellessamme, mutta voimme vaikka viheltää, jotta kaikki kiinnittäisivät huomionsa meihin ja huomaisivat, että ihmisiä on vain tulossa”, jatkoin selittämistä pojalle ja annoin tämän yrittää vihellystä. Hän olikin siinä aika hyvä ja pian kaikkien päät pomppasivat ruohikosta katselemaan uteliaana suurella kokoerolla varustettua kaksikkoa.
”Nyt mennään tuonne Been tarhalle. Minä voin käydä hakemassa ponin tähän ulkopuolelle ja sinä voit sen siitä sitten taluttaa tuonne harjauspuomille”, selostin Heikille, tämän nyökätessä iloisesti ja antaessa riimunarun minulle. Kävelin ruunan luokse puhellen sille kokoajan. Taputin tätä kaulalle ja kliksautin narun riimuun kiinni. Heikki avusti minua portin kanssa ja laittoi sen jopa omin avuin kiinni. Kiitin poikaa ja luovutin ponin hänelle.
”Okei. Nyt sinulla on kädessäsi riimunaru, jonka toisessa päässä on poni, elävä olento. Sun pitäs taluttaa Bee tuonne tallille rauhallisesti ja päättäväisesti. Bee on ihan kiltti poni, mutta saattaa haluta tuonne puskaan”, sanoin virnistäen ja näytin pojalle oikean otteen, jolla narusta pidetään kiinni taluttaessa.

Pääsimme kolhuitta harjauspuomille saakka, jossa näytin Heikille vetosolmun, jolla hevonen laitetaan aina hoidettaessa kiinni. Annoin pojan vielä itsekin harjoitella solmua ja kun se lopulta onnistui lähdin hakemaan Been hoitopakin Heikin jäädessä vahtimaan ponia.
”Noniin, seuraavaksi aletaan sitten harjailemaan tämä poni. Onneksi Bee ei ole kovin kurainen, eli perus puunaus riittää” kerroin pojalle ottaessani pakista pehmeän harjan.
”Eli tällä aloitetaan”, ohjeistin Heikkiä ja näytin kuinka etenisimme korvien takaa, kaulaa pitkin ja siitä edespäin. Annoin harjan pojalle käteen ja katsoin vierestä kuinka hän harjasi yllättävän hyvin, lyhyin ja rauhallisin vedoin koko ponin läpi.
”Hyvä”, kehuin ja annoin pojalle pääharjan käteen. ”Tällä voit harjata Been pään varoen. Varo silmiä”, ohjeistin ja pidin varulta Been päätä sopivan alhaalla.
”Seuraavaksi putsataan kaviot”, sanoin pojalle ja näytin etukaviolla, kuinka se tehtäisiin. ”Aloitat liu’uttamalla kättä täältä lavalta, jalkaa pitkin ja tässä vuohisen kohdalla nostatat hieman, niin poni nostaa kyllä itse jalkansa. Muistat vain kannatella sitä ylhäällä”, sitten näytin kuinka kavio putsataan, varoen sädettä.
”Nyt voit kokeilla itse”, sanoin pojalle. ”Ja mikäli hevonen ei nosta jalkaansa, voit hieman painattaa itseäsi kohti hevosta”, neuvoin Heikkiä ja katsoin kuinka tämä suoriutui työstänsä hyvin. Näytin vielä, kuinka harjan ja hännän pystyi selvittämään varoen käsin ja vielä kuinka pölyharjalla viimeisteltäisiin koko komeus. Näin oli poni harjattuna.

”Nyt on Bee harjattu ja sehän näyttää olevan mukavan puhdas”, kehuin poikaa ja pyysin häntä taas jäämään vahtimaan ponia sillä aikaa, kun vein harjapakin pois ja hain Been satulan ja suitset. Asetin satulan puomin päälle ja suitset roikkumaan puomin toiseen päätyyn.
”Noniin, nyt oisi satuloinnin vuoro”, kerroin pojalle ja näytin kuinka jalustimien ja satulavyön tulisi olla nostettuna ennen satulan selkään laittamista. Nostin satulan pojan puolesta, olihan hän hieman lyhyen puoleinen, vaikkei Beekään kovin korkea ollut.
”Nyt kun satula on selässä, kierretään toiselle puolelle ja tarkistetaan, että satulahuopa on suorassa. Sitten lasketaan satulavyö, kierretään toiselle puolelle ja pistetään vyö kiinni”, neuvoin Heikkiä ja kiristin vyötä muutamalla reiällä, jottei se vielä olisi liian tiukalla.
”Sitten laitetaan suitset. Teen tämänkin nyt puolestasi, koska voi olla hankalaa, jos Bee yrittää nostaa päätään. Seuraa sivusta ja katso tarkkaan, niin ehkä osaat seuraavalla kerralla”, sanoin pojalle ja näytin vaihe vaiheelta, kuinka suitsitaan.
”Ensin ohjat kaulalle ja katsotaan että ne on suorassa, eikä ristissä, kuten ne minulla juuri menivät”, naurahdin ja oioin ohjat. ”Sitten avataan riimu ja lasketaan se ponin kaulalle, näin. Seuraavaksi otetaan suitset oikeaan käteen ja kuolaimet vasempaan ja tarjotaan kuolaimia ponille. Kun se avaa suunsa nostetaan niskahihna korvien taa varoen, nostetaan otsatukka pois alta ja laitetaan remmit kiinni”, ohjeistin ja annoin Heikin laittaa remmit.

Nyt oli poni valmiina, harjattuna, satuloituna ja suitsittuna, sekä irrotettuna puomista. Heikillä oli oikeaoppisesti kypärä päässä ja hanskat kädessä. Ojensin Been ohjat pojalle ja näytin kuinka niistä tulisi pitää kiinni taluttaessa. Kun hän oli ymmärtänyt mitä ajoin takaa, otin Been riimun ja narun mukaani lähtiessämme kohti maneesia. Poni kulki nätisti pienen pojan rinnalla, minun kävellessä varmuuden vuoksi toisella puolella. Maneesin ovella Aleksi jo odottelikin meitä.
”Tepäs olette saaneet Been oikeen puhtaaksi”, Aleksi kehui lähinnä Heikkiä. Hymyilin ja kerroin pojalle mihin poni talutettaisiin ja missä noustaisiin selkään. Näytin kuinka satulavyötä kiristettäisiin ja kuinka jalustimet lasketaan alas. Avustin pojan Been selkään ja luovutin ratsukon kokonaan Aleksille.
”Siellä on uteliaita ihmisiä tallituvassa”, Aleksi vinkkasi minulle ohimennen. Naurahdin ja lähdin kohti tallitupaa.
Vietyäni Been riimun paikoilleen astelin tallitupaan. Tällä kertaa siellä istui vaaleaverikköjen ja punapään kanssa myös yksi ruskeahiuksine poika.
”Moi taas”, tervehdin hieman vaivaantuneena ja kävelin lasikaapille ottaakseni itselleni juomista. Katsahdin rannekellosta aikaa, se oli hieman yli kahden. Käännähdin muihin päin, hymyilin ja jatkoin ”Minä oon tosiaan Topias, hoitelin Kyyhkyä täällä joskus nakkijamuussi. Nyt aattelin tulla pistäytymään ja ehkä saatan alkaa hoitamaan jotakuta”, sanoin virnistäen.
”Topias!” Kuului hihkaisu sohvilta päin. Toinen vaalea nousi seisomaan ja lähestulkoon halasi minua tullessaan lähelleni. ”Mie oon Emppu, muistatko? Hoidin Mincaa silloin alkuaikoina. Muistatko?” Hän jatkoi kyselyä ja nyökkäsin lopulta muistaessani tämän, öö.. pienen tyttösen. Hän oli kasvanut. Myös muut esittäytyivät minulle, kaikki täysin uusia naamoja. Toinen vaalea oli Reetta, punapäällä Sandralla oli ylläpitoheppa Huhu ja poika esittäytyi Viliksi, Kyyhkyn uudeksi hoitajaksi. Tutustuin nopeasti uusiinkin kasvoihin ja keskustelimme oikein sujuvasti vähän kaikesta seuraavat kaksi tuntia, kaksi pitkää tuntia…
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Reetta
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 253
Join date : 25.11.2014
Ikä : 20
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Darli

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   La 01 Elo 2015, 16:47

Viime päivinä tallissa oli tapahtunut paljon. Topias sekä Emppu palasivat, Miro lähti, sekä korviini oli kantautunut puheita myös Sandran ja Valman kommelluksista. Oli välillä hauskaa olla sivusta kuuntelijana, kuunnella satulahuoneen juoruja, ja hihitellä tiedoillaan hyvinkin kaikkitietäväisinä. Käytävän lakaisussa keräsi kaikki tuoreimmat uutiset, jos oli korvat hörössä tallituvan ja satulahuoneen kohdalla. Tallihommat oli hyvää vastinetta kolumnistin työlle, ja Aleksin autteliminen ilta - ja päiväsyötöissä oli hyvää ajan tappoa. (Ei puhettakaan, että olisin vielä jaksanut herätä aamusyöttöön) Roudasin mietteissäni vielä viimeisen heinäpaalin vintille, ja puistelin housujani.
-Mitäs nyt? Kysyin Aleksilta, joka taputteli käsiään.
-Muutama karsina tarvitsee putsausta, mutta eipä muuta enää. Mies hymyili. -Tai ei sun tarvitse, oot kuitenkin autellut minua jo niin paljon.
-Nooh, kuhan tämä on kivaa ajanviettoa, totesin huitaisten kädelläni ilmaa. En kuitenkaan mennyt putsaamaan karsinoita, vaan ninjailin tieni tallitupaan, jossa Inka, Sandra, Valma, Alana, Salli sekä Emppu istuskelivat sohvalla, kuin kanat orrella. Naurahdin itsekseni tajutessani lauseen rimmaavan, ja työnsin sitten vaihvikkaa käteni Empun sipsipussiin. Tyttö ei huomannut mitään, vaan napitti silmät suurina telkkarin näyttöä.
-Mitä? Yskähdin, kun kukaan ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota.
-Ssshhh! Salli komensi, irrottamatta katsettaan telkusta. Hiisu hyppäsi laiskasti alas sohvalta, ja tuli kiehnäämään jalkoihini.
-Uutisissa on tehty juttu Pronssijoesta, Valma selitti. Minunkin kiinnostukseni heräsi, mutta harmiksini siinä kerrottiin vain keskustan tapahtumasta, tai mistä olikaan nuorisoväen jutusta.
-Njäääh, tekis Hallavasta. Tokaisin, ja puraisin sipsistä palan. Potkin converset jalastani, ja riensin tiskialtaan luokse täyttämään lasia vasta tehdyllä mehulla.
-Namia! Hönkäisin ja laitoin mukin raskaasti takaisin tiskipöydälle.
-Astiat pesukoneeseen! Valma käski, joka sai minut nauramaan.
-Kyllä, Valma-Täti! Nauroin, ja laitoin mukin tiskikoneen ylähyllylle.

Tekstailtuani muutamalle kaverille tilanne-päivityksiä, menin tallin kautta ulos, aikeena mennä siivoamaan kenttää lantakikkareista. Pihamaalla luikerteli kuitenkin tutunnäköinen pikkuponi, jonka hetken päästä tajusin Bamboksi. Varsa hyppi kuin villiintynyt kaniini, ja minun oli pakko nauraa ääneen pojan pukkihypyille. Kävin kuitenkin sanomassa Aleksille asiasta, mutta vakuutin, että saisin varsan kiinni omin voiminkin. Ilmestyessäni ovesta ulos riimunnaru kädessäni, Bambo nakkeli niskojaan, ja katsoi minua veikeästi. Yritin ensin houkutella pikkuista herkuilla, mutta ei Bamboa noin vain huijattu. Seuraavan vartin kulutin ponin metsästykseen, mutta vihdoin saadessani ponin näppeihini, se karkasi jälleen. Pian Sandra ilmestyi ulos, ja nauroi myös Bambon tempulle. Hetken päästä saimme kuitenkin vikuripään yhdessä tuumin kiinni, ja Sandran viedessä Bamboa ja Astaa tarhaan, minä tarkistin laitumen kunnossa-olon. Löysin pian yhden lahon aidan, josta ilmoitin Aleksille. Mies lupasi nikkaroida sen heti, ja katosikin laitumien suuntaan.

Palatessani takaisin tallitupaan, pöydän ääressä istuskeli Topias, Sandra, Nanna sekä Valma. Mieleeni muistui illan bileet, joista mainitsin muille.
-Tulee olee villiä menoo, nuorisotalolla ilta yhdeksästä yhteen, vinkkasin muille ja katosin samantien ovesta. Minulla piti olla aikaa valmistautua.

//jatkoa mydeardiaeyssä...

Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Topias
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 220
Join date : 04.11.2013
Ikä : 20

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Ti 25 Elo 2015, 17:47

Heitin kyllästyneenä biologian kertauskirjan maahan ja huokaisin. Kirjoitukset lähenivät huimaa vauhtia ja kaikki tähän mennessä lukemani oli jo arvatenkin haihtunut mielestä. Huokaisten uudelleen venytin hieman ruskettunutta varttani ja hapuilin kännykkääni terassimme pöydältä. Siristin silmiäni tiiratessani näyttöä ja sain kuin sainkin selvää kellonajasta, kuusi. Olin lukenut jo kaksi tuntia, joten päätin antaa itselleni loppu päivän lomaa ja tepastelin sisälle. Siskoni istui pöydän ääressä hörppien vettä. Oletin tämän tulleen lenkiltä, sillä saatoin huomata hikipisarat jotka valuivat hänen kasvojaan pitkin. Virnistin blondille ja hain itsekin vettä. Auringossa olo kun sai oloni nopeasti heikottamaan ja siihen auttaa vain vesi. Sivusilmällä huomasin siskoni selailevan jotain ratsastuslehteä ja mieleeni muistuikin heti, että olin luvannut Sandralle meneväni tänään käväisemään tallilla.

Pistettyäni vähän kampetta päälle, nappasin auton avaimet ja lähdin hurruuttamaan kohti Hallavaa. Matkalla näpyttelin Sandralle viestiä, jossa kerroin olevani pian perillä. Enää vain vaivaiset ja kuoppaiset parisataa metriä. Kaarsin tottuneesti parkkipaikalle ja jäin lukemaan tytön vastausta. Hymyilin. Noustessani autosta ulos, huomasin jonkun toisenkin parkkipaikalla. Tämä vaaleatukkainen tyttö oli pukeutunut vaaleanpunaiseen mekkoon ja hieman tuulen heilautteassa tämän hiuksia, tunnistin hänet heti.
"Inka!" huudahdin ja lähdin määrätietoisesti kohti tyttöä. Tämä käänsi katseensa ja sopersi jotain nimeni tapaista huomatessani minut. Hän tuli hymyillen lähemmäksi. Olin jo lähes halaamassa tyttöä, silkasta jälleennäkemisen ilosta ja ehkä pieni ikävä.. Mutta huomasin tytön hieman pidättäytyvän ja päädyin vain möläyttämään naurun kera jotain typerää.

Juttelimme parkkipaikalla hetken, kunnes päätimme lähteä katsomaan Inkan hevosta Ranaa. Halusin nähdä, vieläkö se oli oma vanha itsensä. Seurasin tyttöä. Välillämme oli matkan ajan hiljaisuus ja molemmat vaikutimme hieman jännittyneiltä. En oikein osannut sanoa Inkalle mitään ja huomasin, että hänelläkin oli hieman vaikeuksia. Laitumella kuitenkin jännitys hieman katosi tytön kutsuessa Ranan paikalle ja meidän nauraessa tamman temppuilulle.
"Kuten huomaat, se on entinen oma itsensä", Inka sanoi naurahtaen.
"Niin näkyy", vastasin. "Mitenkäs ratsastuspuolella on mennyt?" kysäisin.
"Se oli tänään tosi reippaalla tuulella, hyvä että käveltiin metriäkään", tyttö vastasi ja puisti päätään. "Sen ratsastaminen jää multa nyt tosi vähälle, kun kiirettä pitää", tämä jatkoi hieman allapäin.
"Aijjaa.. Et oo aatellu hoitajaa?" kysäisin.
"Kyllähän mää oon vähä kysellyt", tyttö vastasi. "Muttei oikeen tarpeeksi taitavia ja Ranan tapaisia ihmisiä ole löytynyt", tämä jatkoi. Nyökkäsin ja suuntasin katseeni jolkottelevaan tammaan.
"Onkos sulla nyt hoitoheppaa?" Inka kysyi.
"Ei oo, oon vähän meinannu Darcya, mutta en oikeen tiedä", vastasin.
"No et sitte haluis alkaa hoitamaan ja liikuttamaan Ranaa mun apuna?" tyttö kysyi hieman empien. Katsoin tätä hämmentyneenä ja sain soperrettua juuri ja juuri ihmetykseni ulos.
"Ois tosi mukavaa jakaa vähän vastuuta. Ja tiiän että sää oot taitava ratsastaja ja pärjäisit varmana todella hyvin tamman kanssa!" hän jatkoi. Hetken mietittyäni suostuin tytön ehdotukseen ja automaattisesti halasin tätä. Olin todella onnellinen.

Kävelimme yhdessä Inkan kanssa kohti tallia. Kello oli jo lähemmäs kahdeksaa, joten tyttö päätti samantien parkkipaikan kohdalle päästyämme lähteä kotia. Huikkasin heipat tytölle ja kiitin vielä häntä. Huomasin leveän hymyn nousevan kasvoilleni katsoessani loittonevan Fiatin perään ja muistojen vyöryessä mieleeni.
"Kröhömm.." kuulin rykäisyn takaani. Käännähdin ja huomasin Sandran seisovan siinä, vielä ratsastuskamppeet päällänsä. "Luulin, että tulisit kattoo kun menin Huhulla", tyttö sanoi nuivasti.
"Anteeks.." sopersin. "Tapasin äsken yhen vanhan tutun ja aika vierähti tosi nopeeta", jatkoin.
"Kai sentään muistat, että lupasit vielä heittää mut kotia?" tyttö kysyi ivallisesti.
"Tottakai", vastasin ja pussasin punapään hikistä otsaa.

Sandran vaihdettua kamppeensa lähdin viemään tyttöä kotiin. Juttelimme niitä näitä, mutta jätin kertomatta Inkasta, sekä Ranan hoitajapestistä. Tunsin aiheen jotenkin kiusalliseksi. Sandran pihalla halasin tyttöä pitkään ja suudelman saattelemana sanoin tälle heipat. Ajoin kotiin ristiriitaisin tuntein.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Ellen.
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 463
Join date : 30.09.2015
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Bambo

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Ma 21 Joulu 2015, 12:41

Kompastuskivi


Maanantaina pakenin tallille heti aamusta. Pakkasilma vihloi pakahtumaisillaan olevia keuhkojani, kun pyöräilin niin kovaa kuin jaloista lähti. Tärisin uupumuksesta - niin henkisestä kuin fyysisestäkin, olin kamalan vihainen ja kiukkuinen. Miksi kaikki muuttui yhtäkkiä näin epäreiluksi? Juuri kun mulla oli kaikki hyvin!
Kun lopulta pääsin tallin pihaan, annoin pyörän kaatua maahan ja valuin selkä maneesin seinää vasten kyykkyyn. Pääni oli halkeamaisillaan, ja mieleni teki vajota maanrakoon.
Sitten kuulin nopeita askelia. Nostin varovasti katseeni.
Voi ei. Se oli Valma. En halunnut kenenkään näkevän minua tällaisessa tilanteessa - ja olin juuri nyt niin surullinen ja kiukkuinen, etten olisi kaikista parasta seuraa yhdellekkään hallavalaiselle. Yritin laskea kolmeen ja hengittää syvään, mutta onneksi kyyneleitä ei tullut. Olin itkuni itkenyt jo viime yönä.

“Ellen?”, Valma kysyi huolissaan ja epäröi sitten jättäisikö minut rauhaan vai jäisikö luokseni. Mun pään päällä leijuvan myrskypilven taisi huomata kilometrien päähän.
“Moi”, mutisin ohuella äänellä, ja toivoin että Valma vain kävelisi ohitseni ja unohtaisi minut. Halusin olla juuri nyt yksin. Koska olinhan mä aika säälittävä, kun näin pienestä asiasta tuli niin paha olo.
“Onko kaikki hyvin?”, Valma kysyi tunnustelevasti ja istahti viereeni.
“No kai sä helkkari näät ettei oo”, naurahdin melkein hysteerisesti, ja sain samalla Valman säpsähtämään ja hyppäämään kauemmaksi minusta.
Olin pitkään hiljaa, ennenkuin katsoin tätä anteeksipyytävästi tajutessani kuinka hän oli säikähtänyt.
“Ei se mitään”, Valma hymyili hiljaa.  “Mutta kerro mitä on tapahtunut, mä en juoruile sitä eteenpäin”, hän vaati. Huokaisin, ja katsoin Valmaa epäluuloisesti. “Ihan oikeesti”, tyttö vakuutti. Huokaisin uudelleen, ja tuijottelin kengänkärkiäni. Kyllä mä voisin luottaa Valmaan. Kai.

“Mä kävin eilen lääkärissä”, aloitin hitaasti. “Mulla oli ollut selkäkipuja jo pidemmän aikaa, ja ne tarkisti siellä mun alaselän kunnon. Tiesin, että se oli jotain vakavaa, sillä mikään hieronta tai venyttely ei ollut auttanut kuukausiin. Ne määräs mulle särkylääkkeitä, ja sanoivat etten saa enää missään nimessä luistella. Ainakaan pariin kuukauteen, ennenkuin selkä on täysin kunnossa. Kuullemma hypyt ja kolmoisakselit on liian rankkoja mun selälle, ja jos haluan luistella, pelkkä tavallinen luistelu, sirklaaminen ja pienet piruetit on mahdollisia”, selitin surkeana. “Siinä meni luistelukilpailutkin, joissa olin päässyt finaaliin asti”.
“Voi sua”, Valma hymyili ja halasi minua lämpimästi. “Älä huoli, me voidaan mennä vaikka yhdessä joku päivä luistelemaan, mutta mieti kuinka onnekas olit, kun sulta ei lakkautettu luistelemista kokonaan”
Hymyilin Valmalle kiitollisena ja kuulin, miten hevosen kaviot tömähtelivät pehmeästi ja rauhoittavasti hiekkaan. Valma katsoi minua tarkasti.
“Kaksi kuukautta menee ohi ihan hujauksessa, ja uusia kilpailuja tulee. Kaikella on tarkoituksensa Ellen kulta”.

Siitä hetkestä musta ja Valmasta tuli melkein sydänystävät. Touhusimme koko loppupäivän tallilla, harjaten hevosia ja putsaamalla karsinoita. Mä olin uskomattoman onnellinen että olin saanut puhuttua murheeni jollekulle.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Alana
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 577
Join date : 04.02.2015
Ikä : 19
Hevonen : Fae

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Pe 01 Tammi 2016, 18:48

Vuosi alkaa loikkimalla - 1.1.2016

Mutisten omiani pyörittelin oranssia nauhaa estetolppien ympärille, samalla kun isä asetteli esteitä yhden laukan välein kujaan. Yhteensä esteitä oli kolme, joista ensimmäinen oli vain pikkukavaletti sokeripalojen päällä, ja shettiksille se oli kumottu vain aavistuksen kohollaan olevaksi puomiksi. Tänään olisi vuorossa hevosten irtohypytystä, ja mainitessani asiasta Aleksille tuo oli passittanut hypyttämään samalla Oreon ja Bambonkin. Lisäksi hoitajista mukaan olivat halunneet Valma Dunjan kanssa, ja Salli Mincan kanssa. Ja tietysti Ellen ja Janelle varsojen hoitajina. Fae saisi luvan olla viimeinen, ja päätimme isän kanssa aloittaa varsoista ja poneista, ja siirtää sitten esteitä kauemmaksi toisistaan isommille.

Kettu kolisteli sisään maneesiin, sillä hän oli lupautunut auttamaan. Lisäkäsiä tarvittiin aina, varsinkin irtohypytykseen tottumattomien hevosten kanssa. Nainen myös sanoi Bambon olevan valmis ulkona, jossa Ellen oli komennettu lämmittelemään sitä. Yleinen ohje olikin annettu talliin, että ulkona oli aina lämmittelemässä kaksi hevosta, ja aina kun yksi saapui takaisin talliin, seuraava saisi lähteä. Lisäksi Aleksi oli komentanut laittamaan hevosille suojat, mikäli ne sellaiset omistivat, ja kadonnut sitten toimistoon tekemään omaa juttuaan.

Pian Bambo saapuikin maneesiin, ja puhisten tuijotteli kasaamaamme kujaa. Isä tarkasteli vielä esteitä, ja Kettu ohjeisti Elleniä päästämään orin irti oven ollessa turvallisesti kiinni. Maneesin oven ulkopuoleen oli ripustettu lappu, jossa luki irtohypytyksen olevan käynnissä, ja pyydettiin välttämään oven avaamista, varsinkaan ilman mitään varoitusta. Ellen päästi nuoren orivarsan irti, ja se hetken paikallaan seistyään ampaisi matkaan pukitellen.

Isä ja Kettu olivat valinneet helpomman homman, ja seisoivat kujan vieressä vahtimassa, että hevoset varmasti hyppäsivät. Se tarkoitti sitä, että minä ja hoitajat jouduimme juoksemaan. Janelle istui katsomossa, sillä Oreo aikoi hypätä vasta shettisten ja Dunjan jälkeen, mutta Salli oli kentällä Mincan kanssa lämmittelemässä, ja Valma tallissa puunaamassa Dunjaa. Janellen käteen oli väliaikaisesti tyrkätty jonkun kamera.
”Noniin, eli. Me voidaan joko antaa Bambon juosta vapaana, or sä voit yrittää saada sen narulla, tiedätkö? Niin kuin juokset vierellä sellanen lyhyt naru kädessä ja sit päästät toisesta puolesta irti?” selitin, ja Ellen nyökkäili vastauksena. Kettu huikkasi väliin ettei Bambo ollut hirveästi hypännyt irtona, varsinkaan narun kanssa, joten päätimme yrittää ensin ihan irtona. Tuumasta toimeen, ja Ellenille ja minulle raipat käteen. Ellenillä oli joku maneesinnurkasta löytynyt yleisraippa, ja minulla oli juoksutuspiiska.

Bambo oli pysähtynyt tutkimaan maneesin nurkkaa, mutta Ellen komensi sen liikkeelle ja kohti kujaa. Nuori ori lähti kuin tykin suusta viilettämään, ja vauhti hidastui vain hieman sen viipottaessa esteiden yli reippaasti. Se yritti kääntyä esteet ylitettyään takaisin, mutta sen takia minä olinkin maneesin takaosassa ja komensin sen takaisin liikkeelle. Ori sinkosi taas esteet läpi niin lujaa, että päätimme suosiolla yrittää taluttaa sen kujaan. Isä nosti viimeistä estettä samalla kun Ellen antoi minulle luvan yrittää ensimmäisenä, sillä hän halusi ensin katsoa missä kohti pitäisi suunnilleen päästää irti.

Pujotin vanhan kengännauhan Bambon kuolainrenkaan läpi, ja hölkkäsin sen kanssa kujaa kohti. Ori oli aivan innoissaan, ja hidastin vauhdin kävelyksi. Shettis ravasi vierelläni, ja singahti eteenpäin sopivassa kohdassa, eikä näyttänyt ollenkaan välittävän hitaammasta lähestymisestä. Luovutin siis narun Ellenille, ja pikaisen esteennoston jälkeen brunette juoksi valkoinen poniori vierellään. Kaikki hypyt sujuivat oikein hyvin, ja orin miltei leiskautettua 50cm okseri, joka viimeisenä esteenä oli, päätimme lopettaa siihen. Ellen lähti Bambon kanssa jäähdyttelemään ja ulos maneesista, ja Minca saapui sen tilalle. Janelle lähti myös samalla ovenavauksella talliin laittamaan Oreolle suitset.

Kettu laski esteet takaisin alas, ja Minca päästettiin irti. Shettistamma ravasi laiskasti hetken, mutta pysähtyi sitten tuijottamaan Sallia tyytymättömänä. Minca olikin sitten hankalampi tapaus. Pari ensimmäistä kierrosta se meni hienosti, mutta sen jälkeen se tajusi voivansa kääntyä ensimmäisen esteen jälkeen takaisin. Kuumahan siinä tuli, ja varmasti ainakin Sallille, sillä tyttö joutui hyppäämään esteet juosten ponin vierellä. Viimeisen esteen noustessa hieman tammakin innostui, ja pari viimeistä kierrosta 60cm esteen kanssa sujuivat mallikkaasti.

Siirsimme kaikki maneesissa olevat esteitä hieman kauemmaksi toisistaan, sillä seuraavana olisi vuorossa shettistä isommat hevoset. Valma kopisteli Dunjan kanssa maneesiin samalla kun minä heitin takkini tuolin päälle. Tyttö ei ollut koskaan irtohypyttänyt, ja nyökkäsin sen olevan aika helppoa. Vuonohevonen päästettiin irti, mutta se jäi hämillään seuraamaan Valmaa aivan kuin narua ei olisi ikinä irroitettu. Jonkin ajan kuluttua Dunjakin tajusi jutun juonen, ja ravasi maneesin reunaa pitkin. Sillä ei tuntunut olevan mikään kiire, ennen kuin se oli suoralla linjalla esteille. Tamman korvat sojottivat salamannopeasti eteenpäin, ja se nosti laukan itse, hypäten esteet omaan tahtiin. Esteiden jälkeen se kuitenkin singahti eteenpäin kovaan laukkaan, ja tuntui itse osaavan mennä kujaan. Itse asiassa se innostui niin paljon, että Valma jo hetken pelkäsi sen kaatuvan Dunjan tullessa kujaan huonolla lähestymisellä melkein seinää päin, ja hypäten sitten esteet aika kaukaa. Hienosti vuonistamma kuitenkin suoriutui lentokoneen matkimisesta, ja isä kävi reippaasti nostamassa viimeistä estettä, samalla kun Kettu nosti keskimmäistä pystyä muutamalla reiällä.

Dunja hyppäsi reippaasti ja hyvin, ja viimeinen este nostettiin kahdeksaankymppiin, ja se hypättiin kerran, ennen kuin päätimme Dunjalle riittävän.
Minä olin jo lähtemässä Valman ja Dunjan mukana ulos heittämään Faelle suitset ja suojat päälle, mutta isä halusi välttämättä hoitaa sen. Joten jäin itse maneesiin Ketun kanssa, ja Janelle talutti nuoren paintin maneesiin. Oreo oli selkeästi ikätoveriaan Bamboa arempi, ja kyttäili kujaa sen verran, että laskimme esteet alas, ja Janelle talutti tuon muutaman kerran läpi puomeina. Kun Oreo näytti hieman tasaantuvan, Janelle päästi sen irti, ja kiireen vilkkaa nostimme esteet Ketun kanssa takaisin ylös. Ensimmäinen este oli taas tuttu sokeripalakavaletti, toinen este oli matala pysty, ja kolmas ehkä 35-40cm korkuinen pikkuokseri. Oreota piti hieman patistella jotta se uskalsi mennä yksin kujaan, mutta kyllä sekin muutaman yrityksen jälkeen tajusi jutun juonen. Pidimme hetken taukoa Ellenin ja Sallin saapuessa maneesiin katsomaan, jonka jälkeen korotimme esteitä. Toinen este nousi vain reiällä-kahdella, mutta kolmatta estettä nostettiin aavistuksen enemmän, jolloin se oli ehkä puolimetrinen. Oreo hyppi ensin aavistuksen kömpelönä ja jännittyneenä, mutta päästessään aina Janellen vierestä matkaan sekin rentoutui nopeasti. Oreo hyppäsi lopulta 90cm viimeisenä esteenä, joka oli muokattu pystyksi, jonka jälkeen päätimme lopettaa.

Maneesin ovella oli ruuhkaa Oreon poistuessa ja Faen saapuessa maneesiin. Isä ja katsomaan saapunut Valma juttelivat englanniksi jotain nuorista hevosista, ja suljettuani oven kiiruhdin auttamaan Kettua, joka oli niin uskollisesti ollut siirtelemässä esteitä ja auttamassa koko ajan. Vaikka Oreo mahtui samoihin esteväleihin kuin Dunja, jouduimme pidentämään niitä Faelle, tai se hyppäisi koko sarjan ilman yhtäkään laukkaa esteiden väliin. Ja koska olimme sopineet isän kanssa nostavamme tammalle korkeutta, välien piti olla sopivat.

Fae sai luvan tulla ensiksi lämmittelynä esteet matalina, toinen este n. 50cm ja kolmas nostettuna takaisin okseriksi seitsemäänkymppiin. Sen tamma sai tulla kokonaan vapaana, jonka jälkeen kaivoin taskustani toisenkin kengännauhan isälle. Tekisimme talutuksen ja päästön vuorotellen, jolloin kujan molemmissa päissä olisi aina yksi ottamassa tamman kiinni. Kettu joutui kuitenkin lähtemään, joten sovimme isän kanssa minun juoksevan ja tuon nostavan esteitä. Isä nostikin niitä hiukan, toisen hän nosti kuuteenkymppiin, ja kolmas nousi etupuomiltaan 80cm ja takapuomi 90cm. Fae oli tehnyt tätä usein, joten se antoi helposti kiinni kun pujotin taitellun kengännauhan sen kuolaimesta. Hölkkäsin maneesin pitkää sivua pitkin, ja Fae ravasi letkein, suurin askelin vierelläni. Suuren tamman ei tarvinnut tehdä hirvittävästi töitä hypätessään vielä tämän korkuisia esteitä, joten isä nostikin viimeisen esteen metriin ja metrikymppiin. Isä pyysi jotakuta katsomossa istuvaa ottamaan videota jokaisesta kerrasta, ja Ellen tarttui tehtävään heti, ottaen vastaan isän tarjoaman kännykän.

Pian viimeinen este nousi ensin 120cm, sitten 130cm. Valma näytti aavistuksen jännittyneeltä, Ellen filmasi innostuneena, ja Salli katsoi kiinnostuneena. Janellekin hiippaili katsomoon, ja katsoi minua ”et oo tosissas” – ilmeellä, kun isä nosti esteen vielä korkeammaksi. Fae oli aikaisemmin hypännyt irtona 145cm, ja yritimme isän kanssa rikkoa sen ennätyksen. Ainakin 150cm oli tämän kerran tavoitteena. Punainen tamma alkoi nyt syttyä, ja tanssahteli pitäessäni sitä paikoillaan isän viimeistellessä 140cm korkuista estettä. Sen se hyppäsi ensin pudottaen okserin takapuomin, mikä aiheutti neiti herkkähipiässä tyytymättömän pukin. Seuraavalla yrittämällä este sujui hyvin, ja varmana isä nosti sitä vielä 150cm asti. Salli mutisi jotain esteen olevan tuon korkuinen, ja Ellenkin virnuili.

Nyt Fae alkoi käydä hieman kierroksilla, ja päästäessäni sen kujaan se syöksähti eteenpäin, onneksi hidastaen vauhtiaan heti ensimmäisen esteen jälkeen. Se rikkoi oman korkeusennätyksensä kepeän näköisesti, ja tyytyväisenä hevoseeni taputin sen kaulaa pyydystäessäni sen juoksutusliinaan.
”Sehän hyppää ihan sika hyvin!” Valma totesi katsomosta, ja hymyilin tuolle vastauksen.
”Joo, her dad’s a real kangaroo. Se hyppäsi joskus 170 kai”, Faen isä oli kunnon estetykki, ja äiti taas ihan kenttähevonen.

Päätin juoksuttaa tammaani loppuverryttelyksi, isän saadessa katsomosta Ellenin, Sallin, Valman ja Janellen avuksi esteiden takaisinkantamiseen. Huh, pitäisi kyllä irtohypyttää useammin, Irlannissa irtohypytimme joka toinen keskiviikko, mutta emme aivan kaikkia hevosia sentään. Joka tapauksessa, oli tätäkin hommaa tullut kyllä aika paljon tehtyä.

//tulipa pitkä ja tylsä tarina, mutta laitoin tän nyt tänne kun en muutakaan paikkaa keksi :'D
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Miro
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 107
Join date : 26.11.2013
Ikä : 20

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Ke 06 Tammi 2016, 17:16

Episodi 7
Loppiaispäivänä Pronssijoella oli paukkupakkaset. Mä ajattelin Itämeren rannalla sijaitsevaa opiskelukaupunkiani, eikä mua surettanut yhtään viettää lomaa Pronssijoella. Kun mä viikonloppuna palaisin kaupunkiin, siellä olisi varmaankin suojakelit.
Aurinko jaksoi hädin tuskin kavuta horisontin yläpuolelle ja valaisi himmeästi Hallavan pihaa. Valma kurotteli tuvan ovella ottamassa jouluvaloja alas. Mä kiiruhdin auttamaan sitä. Valma oli likaksi pitkä, mutta mulla oli vielä kymmenisen senttiä enemmän vartta.
– Mulle tulee aina haikea olo, kun joulukoristeet otetaan pois, Valma totesi. Mä nyökkäsin myöntävästi. Taisin mäkin olla syvällä sisimmässäni jollain tavalla romantikko, tai tunnelmointityyppi.
Sisällä tuvassa näytti kummalliselta, kun joulukuusi oli poissa. Mähän olin ilmestynyt paikalle vasta aatonaatonaattona, joten en ollut pitkään aikaan nähnyt tupaa ilman koristeita. Ellen viikkasi punavalkoraidallista pöytäliinaa ja moikkasi mulle vähän ujosti. Heilautin hymyillen kättäni.
Mä olin ollut Hallavassa ahkerasti lomani aikana ja tavannut aika paljon porukkaa, jota täällä ei ollut ollut mun hoitaja-aikoina. Uudet hallavalaiset tuntuivat vähän karttelevan mua. Ehkä mä vaikutin pelottavalta, kun tunsin jo valmiiksi tavat ja kantaporukan, mutta olin muulle porukalle tuiki tuntematon. Se ei mua haitannut, sillä kyllä mä ennen pitkää hurmaisin olemuksellani koko sakin. Se haittasi, että Nanna vaikutti olevan uusien hallavalaisten kanssa samoilla linjoilla: Miroa piti varoa.
 
– Mitäs tänään on luvassa? kysyin tytöiltä. Mun ajatukset askartelivat Nannassa. Olisikohan tyttö tänään tallilla? Mä olin viime viikkoina ajatellut sitä ihan luvattoman paljon, kun otti huomioon, että me ei oltu enää pari, eikä tultaisi olemaankaan.
– Mito, haloo! Valma naureskeli. Mä havahduin mietteistäni. – Kannatko ton laatikon vintille.
Mulle osoitettiin valtava pahvilaatikko täynnä kaikenlaista jouluhärpäkettä.
– Aha, selvä, puuskahdin. – Eikö kukaan aio auttaa mua?
– Kyllä sä ton nostat miehisillä käsivarsillas, Ellen kuittasi.
Mä selviydyin jotenkuten vintin portaita ylös laatikko puolen näkökentän peittona, jaloilla rappuja tunnustellen. Olisi luullut, että alastulomatka kädet vapaina olisi ollut helpompi, mutta ei. Mä olin juuri ehtinyt huokaista helpotuksesta päästyäni laatikosta, kun mä kompastuin melko ilmavasti tallin puolelle vievän oven kynnykseen. Mä huusin ensimmäisen mieleen pälkähtäneen ruman sanan ja haparoin käsilläni – ja osuin lähimpänä ovea olevaan asiaan. Jonkun olkapäähän.
Se joku kääntyi, ja kauhukseni mä tajusin, että se oli Nanna. Se katsoi mua kummissaan, kuten odottaa saattoi, kun vintiltä syöksyi talliin meluava hongankolistaja, joka paraikaa piteli varvastaan, jonka oli kolauttanut kynnykseen. Mä päästin nolona irti Nannan olkapäästä.
– Musta ei tulisi ballerinaa, kuittasin törmäyksen. Nanna naurahti epävarmasti.
– No ei, sen mä olen vuosien varrella huomannut.
Me molemmat punastuttiin. Mä olin kauan odottanut kahdenkeskistä hetkeä Nannan kanssa, mutta nyt mietin vaan, miten tästä tilanteesta pääsisi pois.
- Mä olen lähdössä Tintulla maastoon, Nanna sanoi. – Lähdetkö jalkamiehenä seuraksi?
Mä jänistin.
- Öö, se ei ikävä kyllä käy. Mä lupasin auttaa Valmaa ja Elleniä tuvan siivoamisessa.
Näyttikö Nanna pettyneeltä? Sitä oli vaikea selvittää, ja mä tiesin kokemuksesta, että tyttö osasi peittää tunteensa.
- Harmi. No, nähdään myöhemmin!
Mä sain pienen hymyn, ennen kuin Nanna katosi satulahuoneeseen.
 
Kävi sitten niin, ettei tytöillä tuvassa ollutkaan mulle enää tekemistä. Valma löysi kuitenkin jääkaapista viimeisen glögipurkin, ja me päätettiin vetää joulun viimeiset glögit. Aleksi saapasteli tupaan ja ripusti talvitakin naulakkoon.
- Huhhuh, tuota juomaa on kyllä saatu seuraavankin joulun tarpeiksi, se nauroi.
Mä päätin hetken mielijohteesta tiedustella Hallavan hevostilanteesta.
- Isoista hepoista Nikitalta puuttuu hoitaja, ja Kyyhkyn ja Darcyn tilanne on vähän siinä ja siinä. Mutta etkös sie ollut sidottu opiskelupaikkakunnalle?
- No, joo, mä sanoin vastentahtoisesti. – Kunhan kyselin.
Mä olin viime päivinä tajunnut, että Hallava ja sen uniikki porukka olivat jättäneet muhun lähtemättömän jäljen, ja tosi hallavalainenhan ei koskaan lähtisi täältä ikuisiksi ajaksi, niin tytöt olivat joskus sanoneet. Mä kaipasin jotain statusta, mikä tekisi musta taas hallavalaisen. Mä en halunnut olla vain joku nurkissa pyörijä. Halusin taas paikkani porukassa.
Aleksi päästi toimistosta tupaan kolme pikkuruista karvapalloa, jotka taapersivat honteloilla jaloillaan. Niillä oli pulloharjahännät ja viikset. Ne olivat Hiisun ennen joulua syntyneet kissanpennut.
- Ne viettää ihan liikaa aikaa toimistossa, mutta ei niitä voi uloskaan laskea tässä pakkasessa. Olisi helpompaa jos ne olis syntynyt kesällä, Aleksi sanoi.
Oranssivalkoraidallinen kissavauva hyökkäsi mun kollarinlahkeen kimppuun ja kurisi. Mä ravistelin jalkaa varovasti, mutta kurisija ei irrottanut.
- Niillä ei vielä ole nimiäkään.
Valma ja Ellen tykkäsivät kissoista kovasti. Molemmat ottivat syliin yhden pienokaisen ja paapoivat niitä kuin ihmislapsia. Hiisu asettui sohvan selkänojalle vartioimaan jälkikasvunsa touhuja. Mun mielestä kissat olivat ihan ookoo siihen asti, kun ne eivät roikkuneet vaatteissa ja pureskelleet nilkkoja, niin kuin edelleen mun housunlahkeen kimpussa hyörivä oranssivalkoinen pallero.
 
Neljän maissa mä karistin kurisevan karvapallon jaloista ja menin ulos. Oli alkanut jo hämärtää, ja mun hengitys nousi höyrynä ilmaan, kun mä kävelin Pallen ja Cellen tarhalle. Celle pysytteli tuttuun tapaan kauempana, mutta Palle tuli tervehtimään. Me oltiin ystävystytty uudelleen joululoman aikana ja puuhasteltu paljon kaikenlaista. Pallen uutta hoitajaa mä en ollut vielä tavannut.
- Mitä mies, mä tervehdin ja kyhnytin tumppukäsilläni ruunan päätä. Palle puhalsi mun takkiin lämpimän hönkäyksen ja jatkoi maan haistelemista.
Mä näin silmäkulmastani liikettä tallipihalla. Nanna ja Tinttu olivat palanneet maastolenkiltään. Mä pujahdin aidan ali ja harpoin kohti ratsukkoa. Yritin tällä kertaa säilyttää rohkeuteni.
- Miten kävelylenkki meni? tiedustelin. Lähemmin katsottuna molemmat, sekä hevonen että ratsastaja, näyttivät kaikkea muuta kuin rauhalliselta. Tinttu vaikutti hermostuneelta, se tepasteli edestakaisin, kun Nanna yritti jalkautua. Mä tartuin tamman ohjiin, ja Nanna hyppäsi maahan. Tyttö oli kalpea, ja näytti samaan aikaan säikähtäneeltä ja vihaiselta.
- Mitä on tapahtunut? mä utelin. Sillä selvästi jotain oli tapahtunut.
- Kävelylenkki… Nanna puhisi. Mojovia kirosanoja. – Mun tekisi nyt niin mieli tirvaista jotakin.
Mä kumarruin nappaamaan maasta hyppysellisen pakkaslunta ja ripottelin sen Nannan kypärälle.
- Jäitä hattuun, mä sanoin. – Rauhoitu ja kerro mikä mättää.
Nanna veti hetken henkeä ja silitteli Tintun kaulaa.
- Mennään talliin niin mä kerron.
 
Tallissa mä nojasin Tintun karsinan oveen ja katselin miten Nanna riisui hevoselta varusteet. Tinttu näytti hionneen enemmän kuin mitä kävelylenkillä olisi pitänyt.
- Tiedätkö sen punaisen mökinrämän pellonlaidassa? Nanna aloitti. – Siinä, kun tullaan maastosta takaisin tallille?
Mä nyökkäsin epävarmasti. Lahonnäköinen autio hökkeli pienen pellon nurkassa, siinä, missä metsä loppui ja Hallavan tilukset alkoivat.
- Eikö se olekin autio? Tai siis, siellä ei ole asunut ketään? Nanna tivasi.
- Mä olen ollut poissa maisemista puoli vuotta, enkä ole sen jälkeen käynyt maastossa, mä sanoin kärsivällisesti. – Mutta kun mä sen mökin viimeksi näin, niin ei siellä valoja ollut.
- No, nyt siellä oli! Nanna selitti kiihtyneenä. Se laittoi satulan ja suitset oven ulkopuolelle satulatelineelle ja alkoi harjata Tinttua. – Mä päätin mennä katsomaan lähemmin. Ja kun mä olin muutaman metrin päässä talosta, sen kulman takaa hyppäsi joku ja alkoi huutaa hulluna. Mä en saanut selvää, mitä se sanoi, mutta musta tuntuu että se haukkui meitä.
- Ihme touhua! mä ällistelin. – Näitkö, kuka se oli?
- En, oli aika pimeää, ja Tinttu säikähti ja hyppi poispäin. Mies se oli, äänestä päätellen. Mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Me ravattiin poispäin, ja silloin alkoi kuulua laukauksia. Mä en tiedä mitä se ukko ampui, vaikea uskoa että siellä olis ollut muita. Enkä tiedä oliko se oikea ase.
Nyt oli mun vuoro kiroilla.
- Ootko sä kunnossa? Ettei mitään sattunut?
- Joo, olen, Nanna sanoi ja hengitti taas pari kertaa syvään. – Tietysti säikähdin kamalasti. Ja Tinttu. Laukattiin kovaa varmaan sata metriä metsäpolkua pitkin, ennen kuin mä sain sen rauhoittumaan.
- Karsea ukko, mä puuskahdin. – Suoranainen ihme että selvisitte säikähdyksellä. Tästä pitää kyllä sanoa Aleksille.
- Niin pitää, Nanna huokaisi. Se tuli pois karsinasta ja laittoi harjat koriin. Se näytti siltä, että alkaisi kohta itkeä. Tältä kai tuntui, kun sydäntä särki, mä ajattelin. – Mä säikähdin ihan kamalasti. Kun se äijä ampui ja Tinttu lähti laukkaamaan, mä ajattelin, että nyt me kuollaan.
Mä tartuin Nannaa hartioista.
- Mutta te ette kuolleet. Nyt te ootte tässä, molemmat kunnossa. Kaikki on hyvin. Älä mene enää sitä kautta. Sanotaan tästä Aleksille.
 
Syntyi hassu hiljainen hetki, minkä aikana me molemmat tajuttiin, miten lähellä me oltiin toisiamme. Kasvot parin kymmenen sentin päässä toisistaan. Mä voisin suudella Nannaa ihan vaan kumartumalla vähän eteenpäin. Jokin pieni osa mun päässä kielsi mua tekemästä sitä ja sanoi, että mä katuisin jälkeenpäin. Paljon suurempi osa vähät välitti tuosta viisaasta äänestä. Mä kumarruin kohti Nannaa, ja melkein jo tunsin suudelman, kun –
- pam. Ovi aukesi, ja Alana astui sisään. Mä ja Nanna singahdettiin erilleen, ja mikäli mun vaistoon oli luottaminen, mä olin naamaltani vähintään yhtä punainen kuin Nanna.
- Umm, Alana takelteli. – Hetkinen, mä unohdin yhden jutun...
Alana käännähti kannoillaan ja oli jo pinkaisemassa ulos.
- Hei, älä karkaa! mä huudahdin. – Meillä on kerrottavaa.
Mä tajusin todella vasta nyt, miten vaarallinen äskeinen tilanne oli ollut. Mä potkaisin itseäni henkisesti. Tyhmä minä. Mulla ei ollut lupaa ajatella Nannaa tällä tavoin. Me vaan murskattaisiin toistemme sydämet uudelleen, jos yritettäisiin jotain. Mä olin kavereita monen muun tytön kanssa. Enkö muka pystyisi olemaan Nannankin kanssa?
 
Mä selitin Alanalle äskeiset tapahtumat, ja Nanna teki välillä lisäyksiä. Alana näytti yhtä järkyttyneeltä kuin mä kuullessani Nannan seikkailustani.
- Voi ei, se sanoi järkyttyneenä. – Kerrotaan heti Aleksille ja muille. Fae’s never gonna – Fae ei enää koskaan kävele siellä pellolla.
 

Kun mä olin varmistanut, että Nanna selviäisi järkytyksestä, mä päätin, että mun osuuteni oli tältä päivältä hoidettu. Kävellessäni bussipysäkille mä tavallaan odotin koko ajan kuulevani laukauksia tai vihaisen äijänkäppyrän huutoa. Ja vaikka mä en olisi halunnut, Nanna vei suuren tilan mun ajatuksissa.

#ravimiehenmysteeri
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sini
Juuri saapunut
Juuri saapunut
avatar

Viestien lukumäärä : 13
Join date : 25.01.2016
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : "Kaikki" <3

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Ke 10 Helmi 2016, 18:07

Tallireissu #1, tutustumista Inariin ja Beehen

Räntää tuprutti taivaalta sakeasti, kun kävelin ponnarille kietaistut hiukset viiman mukana liehuen Hallavaa kohti. Minua itse asiassa jännitti mennä tallille. Ei hevosten takia, vaan ihmisten. Olin kyllä kuullut, miten minusta ei pidetty ja niin edelleen... Vatsassani oli kuitenkin dumboiksi kasvaneiden perhosten lisäksi mukavan kutkuttelevaa jännitystä. Olin viihtynyt ratsastustunnilla mainiosti, ja paloin halusta nähdä Been uudelleen! Tallilla oli ollut myös paljon muita mielenkiintoisia hevosia. Kaviopolun päässä pilkotti jo tunnilta tuttu parkkis, joka oli täytetty erilaisilla autoilla. Niiden lähettyvillä näkyi kuitenkin myös muutamia tarhoja, joissa näkyi hevosia. Tunnistin sieltä Nikitan ja Astan, muut hevoset olivat minulle vieraita. Beetä tai muita tunnilla olleita hevosia ei näkynyt. Katselin loimiin vuorattuja hevosia ja poneja hetken, kasvoja ilkeästi piiskaavasta sateesta huolimatta. Taivaan raskaat ja harmahtavat pilvet eivät päästäneet aurinkoa näkyville, joten oli aika hämärää, vaikkei ilta ollut vielä lähelläkään. Pian huomasin, että suklaansävyiset hiukseni olivatkin saaneet valkoiseen vivahtavan räntäkuorrutuksen, joten tallustin suorinta tietä talliin, jonka suloinen lämpö otti minut vastaan.

Puistelin märät lumihiutaleet yltäni pois, jotten muuttuisi aivan valkoiseksi. Oven vieressä seistessäni huomasin, että Bee seisoi vetosolmulla kiinnitettynä karsinassaan. Siellä touhusi tallilainen, luultavasti Been hoitaja. Keräsin kaiken rohkeuteni, etten alkaisi vain ujostelemaan taikka kovistelemaan.

"Öh, moi?", yritin tervehtiä minua ainakin 20 senttiä lyhyempää tallilaista, joka harjasi parhaillaan Been kaunista karvapeitettä. Poniruunasta irtoili karvatuppoja vähän väliä. Kiharat, melkein platinanvaaleat hiukset omistava hoitajatyttö käänsi katseensa minuun, jolloin mahassani leijailevat dumbot meinasivat vallata mukavasti poreilevan jännityksenkin alueen. Luullakseni Been hoitajan ilme oli kuitenkin ystävällinen, joka piristi minua.

"Moi! Mä oon Inari, Been hoitaja. Oletko sä uusi tallilainen?" Inariksi esittäytynyt naikkonen tervehti minua pieni epäröinti äänessään. Minäkin epäröin hetken. Kannattaisiko minun kertoakin jotain itsestäni...? Mitä? Mitä minun pitäisi tehdä? En ollut todellakaan mikään niistä parhaimmista keskustelunaloittajista, mutta olisihan se nyt ollut aika kiusallista vain seistä Been karsinan edessä mykkäkoulua pitäen.

"Joo, olen mä. Alotin jokunen päivä sitten tuntilaisena, ja hengailen täällä Hallavassa muuten vain. Oon Sini. Saanko auttaa Been hoitamisessa, ihastuin siihen nimittäin tunnilla täysin?" kysyin. Jouduin kamppailemaan, jottei jo valmiiksi arka ääneni pääsisi hiipumaan lauseen loppua kohden. Odotin hetken Inarin vastausta, joka oli myöntävä. Tartuin siis pölyharjaan ja aloin sukimaan Been kaulaa oikealta puolelta, jonne Inari ei vielä ollut ehtinyt. Juttelimme Inarin kanssa niitä näitä, Been pureskellessa rauhalliseen tahtiin viimeisiä heinänkorsia, mitä karsinan kuvikkeilta vielä sattui löytymään. Välillä se nosti kuitenkin päätänsä valppaana, tutkiskellen tallikäytävää, joka oli kuitenkin aika hiljainen.

"Haluutko sä ottaa kaviot?" Inari kysyi minulta. Ehdotin, että ottaisin toisen puolen kaviot ja Inari toisen. Vastaus oli siihenkin myöntävä. Tulin toimeen Inarin kanssa mainiosti! Siksi uskalsin näyttää sitä hassuttelevampaakin puoleani, ja uskalsin heittää ilmoille muutaman vitsinkin. Bee nosti kavionsa kiltisti. Hoitotuokion loputtua rapsuttelimme silmät puoliummessa nukuksivaa Beetä.

"Mennäänkö taukotupaan jutteleen muiden kanssa?" Inari ehdotti. Mietin hieman. En haluaisi olla nössö - enhän minä sitä ollutkaan. Rohkeahan minä olin. Kaikkien entisessä koulussa tapahtuvien kiusausepisodien jälkeen olin tullut vain vähän epävarmaksi muiden ihmisten kesken. Muistutin itselleni kuitenkin, että nyt oli nyt, ja kiusaukset oli mennyttä. Keräsin siis itseni kasaan ja nyökkäsin Inarille, joka päästi Been vetosolmusta irti.

Kävelimme tallikäytävää pitkin tallitupaa pitkin. Tervehdin kaikkia talliin haettuja hevosia yksitellen. Been viereinen karsina oli tyhjä, mutta sen nimikyltissä luki kuitenkin "Tinttu". Tintun karsinan vieressä oli Kyyhkyn karsina, jossa ei myöskään ollut ketään. Kyyhkyn vieressä oli kuitenkin hevonen, kaunis tamma Darcy, jota olin tainnut toivoa tunnillekin. Silitin sen päätä kevyesti. Pian olimmekin taukotuvan ovella, jonka läpi kuului iloisesti raikuva nauru. Avasin oven yhdellä kädenliikkeellä. Kaikki taukotuvassa istuskelevat käänsivät päänsä minua ja Inaria kohti.

"Moikka Inari!" joku ruskeahiuksinen tyttö tervehti. Kaikki tervehtivät myös minua. Nyökkäsin heille takaisin. Juttu alkoi pelata eritoten Elleniksi osoittautuneen ruskeaverikön kanssa, muista tallilaista pysyin erilläni. Tallipäivä olikin pian kasassa, palaisin varmasti tällä viikolla uudestaan!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Miro
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 107
Join date : 26.11.2013
Ikä : 20

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Pe 06 Toukokuu 2016, 20:39

Episodi 8

Lauantaina mä vihdoin pääsin Hallavaan, pitkästä aikaa. Näytti kuin säiden herrakin olisi juhlistanut tätä onnenpäivää, kun mä rymäytin sisään tallitupaan. Nanna oli jo siellä, seisoi kaappirivistön luona penkomassa omaa lokeroaan, ja muutama muu tyttö istuskeli sohvalla höpöttämässä. Mun lukukauden aikana me oltiin Nannan kanssa vaihdettu kuulumiset säännöllisesti puhelimitse, ja Whatsappissa oli helppo esittää, että tykkäsi toisesta vaan kaverillisella tavalla. Naamatusten se oli haastavampaa, mutta mä olin päättänyt yrittää. Tänä kesänä en lipsuisi kaverirajan yli.
Mun tuloa ei ollut kovin vaikea kuulla. Nanna kääntyi ympäri, ja sen naama levisi iloiseen hymyyn.
- Terve! tyttö sanoi ja vilkaisi sohvalla istujia, jotka tuijottivat mua uteliaasti. – Mä aion harjoitella tänään Tintulla, tuletko pitämään seuraa?
Mä nyökkäsin sohvalla istuville tytöille virnistäen. Ne kääntyivät poispäin ja sipisivät jotain keskenään.
- Mikäpä siinä, sanoin. – Ei mulla ole parempaakaan tekemistä.
 
Hallava-asioista mä olin pihalla kuin lumiukko, ja halusin kuulla uusimmat juorut. Nanna haki Tintun tarhasta, ja mä kävin samalla morjestamassa Pallea. Se nuokkui laiskasti auringossa, mutta löntysti kuitenkin vastaan, kun mä huhuilin sitä.
- Mitä mies, mitä mies? mä tiedustelin ja haroin hevosen takkuista otsatukkaa, jonka lomasta se kyräili mua kuin yrittäen päättää, muistaisiko se mut vai ei. Mun mielessä kävi, olikohan Pallella nyt hoitajaa.
Nanna harjasi Tinttua pihalla hoitopuomilla, ja mä hyppäsin puomille istumaan. Nanna vaikutti hiljaiselta. Ei se normaalistikaan mikään puhekone ollut, mutta tänään vielä normaaliakin vaitonaisempi.
- Ketä täällä pyörii nykyään? mä utelin. – Onko vielä sellaisia tyyppejä kenet mä muistaisin?
- Kyllä täällä on porukka aika lailla vaihtunut, Nanna kertoi. – Alana on, ja Eevinkin sä ehkä muistat. Ja Salli hoitaa vielä Mincaa, mutta nyt sitä ei ole näkynyt pariin päivään. Niin, ja Mikki on palannut ja ruvennut hoitamaan Nikitaa.
Mikki-nimi soitti kelloa mun takaraivossa. Muistin, että se oli ollut täällä mun kanssa samaan aikaan kaksi vuotta sitten ja laittanut tallin koko naisväen päät pyörälle. Loppujen lopuksi sillä oli ollut jotain juttua Valman kanssa, olivat ne tainneet peräti seurustella.
Siitä tuli mieleen Valma, jonka mä olin automaattisesti odottanut näkeväni tuvassa tiskaamassa.
- Entäs Valma? mä kysyin.
 
Valma ei selvästikään ollut Nannalle mieluisa puheenaihe. Tyttö katsoi tiiviisti Tinttua eikä vilkaissutkaan mua.
- Se… se lopetti.
Mun kulmakarvat hypähti hiusrajaan.
- Miksi? Muuttiko se?
- Noo… Sillä oli kai jotain kahnausta Alanan kanssa…
Mä huomasin, että Nanna jätti aika paljon kertomatta. Tuntuikin kummalliselta, että Valmalla olisi kahnausta yhtään kenenkään kanssa. Tyttöhän oli kunnon kynnysmatto kaikissa sosiaalisissa tilanteissa. Ehkä tämä ”kahnaus” johtui juuri siitä. Kahnauksen toinenkaan puoli ei ollut sellainen tyyppi, kenen olettaisi kinastelevan kunnolla.
- Aika paha kahnaus, että se lopetti sen takia, huomautin kulmat yhä koholla. – Tiedätkö mistä siinä oli kyse?
- No en oikeastaan. Mitä kummallisimpia juttuja liikkuu.
Nanna kiemurteli jo sen näköisenä että se ei puhuisi tästä aiheesta enää sanaakaan. Mä otin vinkistä vaarin ja vaihdoin aihetta sellaiseen, minkä luulisi olevan kevyempi ja mukavampi – ja josta mä itse halusin palavasti tietää, vaikka en sitä myöntäisikään.
- Mitäs rakkausrintamalle kuuluu? mä kysyin virnistellen. No, ei häävi aiheenvalinta. Nanna muuttui, jos mahdollista, vieläkin melankolisemman näköiseksi.
- Ei ihmeempää…
 
Mä yritin keksiä edes jotain, mistä voisi vetää pientä smalltalkia. Mun ajatukset pyörivät siinä, mikä sai Nannan nyt näin masentuneen näköiseksi, mutta se tuskin avaisi mulle asioiden oikeaa laitaa kovin helposti. Onneksi ratsukko oli kohta valmis lähtemään kentälle.
Mä kiipesin aidalle ja tihrustin kirkkaassa auringonpaisteessa, kun Nanna ja Tinttu harjoittelivat volttien parissa. Mä en tiennyt suuriakaan ratsastuksesta, mutta näin, että Nanna ja Tinttu olivat vuosien saatossa saavuttaneet yhteisymmärryksen. Nanna rentoutui hetken ratsastettuaan silminnähden, ja myös mun mieli lepäsi, kun katselin ratsukkoa. Tuntui hyvältä nähdä, miten Nannan kasvoilla käväisi hymy, kun Tinttu askelsi oikein koreasti. Mä ajattelin, että ratsastuksen täytyi oikeasti olla terapeuttista, ja kaipasin niin ajatellessani ehkä itsekin satulaan.
Kun Nanna ja Tinttu lopettivat, molemmat olivat hikisiä mutta tyytyväisiä. Nyt, kun näytti siltä, että Nanna oli saavuttanut mielenrauhan, mä päätin taas häiritä sitä kysymyksilläni. Mahtoikohan tytön vaisu olemus johtua kaveriasioista? mä mietin, kun Nanna vei Tintun talliin pesukarsinaan ja huuhteli hikilänttejä.
- Ootko ollut yhteyksissä Valmaan? mä tiedustelin ja nojailin seinään. – Ettekö te olleet joskus ihan bestiksiä?
Nanna pysähtyi ja antoi kätensä levätä Tintun selällä.
- Oltiin… Nyt on vaan tapahtunut jotain. Se ei ole enää sama kuin ennen. Ei me pystytä puhumaan normaalisti. Ja viimeksi kun näin sen, mä tiuskin sille.
Nanna tuijotti mua vakavana suurilla, ruskeilla silmillään, jotka näyttivät nyt aika kosteilta.
- Mitä jos se on osittain mun vika, että Valma lopetti?
Mä en tiennyt mitä sanoisin.
- Et sä saa syyttää itseäsi, mä totesin ja kurotuin puristamaan lohduttavasti Nannan olkapäätä. Nanna seisoi vielä hetken paikoillaan ja katsoi mua silmiin kuin yrittäen vimmaisesti uskoa mua. Sitten se kääntyi taas Tinttua kohti. Mä olin kuulevinani sen sanovan:
- Olispa kaikki vaan niin kuin ennenkin.
Mun oli vaikea pystyä katsomaan Nannaa, kun se näytti niin surulliselta. Mun sisälläni läikähti ahdistus. Nannalla, joka tavallisesti esitti vähän kovempaa kuin olikaan mutta oli loppujen lopuksi aika herkkä ja haavoittuva, oli paha mieli. Mun olisi pakko tehdä jotakin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Oscar.
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 227
Join date : 12.01.2016
Ikä : 19
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Kaunolan Darcy

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Ti 24 Toukokuu 2016, 15:04

Mä olin tän loppukevään/alkukesän aikana ollut aika paljon poissa Hallavasta ja antanut Darcyn läskistyttää suunnilleen vanhan vauvamahansa verran takaisin. Ainakin kerran viikossa mä olin raahautunut Florencen kuumaan autoon ja painunut tuijottamaan vihreässä meressä rouskuttavaa hevosta, mutta siinä se oli pääasiassa ollut. Ainakin Darcy oli siitä selvästi ihan tyytyväinen. Se kyllä tuijotteli mua ja välillä vähän pärisi, mutta seisoa tanotti aina paikoillaan ja sanoi tosi selvästi, että mä saisin jättää sen leikkikentän rauhaan ja pysyä aidan sillä puolella. Mutta ei se mitään - multa oli muutenkin mennyt väliaikaisesti innostus koko hevosteluhommaan, sattuneista syistä.

Ensimmäinen syy: tallissa oli vähän outo meno nykyään. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei mun päänsisälläkään asiat sen paremmin olleet. Nimittäin Valman iki-ihana EKSÄ - jonka nimi oli muuten varastettu joltain Disney-hahmolta - oli alkanut hoitamaan Nikitaa. Ja kyllä, kyllä mua ketutti aivan suunnattomasti, että olin jopa nähnyt sen sveitsiläispojan pärstän. Siitä päästäänkin taas jälleen seuraavaan aiheeseen: mä nimittäin tajusin, että olin ITSE rakastunut Valmaan. Ihan tosissani ja oikeasti. Mikä oli aika upeaa, pelottavaa ja uutta. Enhän mä muuten olisi mustasukkainen mun ystävän eksälle?

Niin tai näin, olin kuitenkin päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja raahautua tallille. Huikkasin Florencelle heipat, ja jäin katsomaan kun pieni volkswagen kaasutti tallin pihasta. Mua ei huvittanut tässä aavikkosäässä erityisemmin jäädä kentän laidalle katsomaan tuntia, joten marssin päättäväisesti suoraan tallitupaan. Vanha kaappikello osoitti varttia yli kuutta, ja tallituvan valtasi tyhjä hiljaisuus. Kampesin itseni rauhallisesti kaappien luokse, ja tajusin vasta sitten vilkaista takavasemmalle sohvan suuntaan.

Ja siinä hän oli, ilmielävä Valma. Lämmin onnen tunne läpäisi kehoni ja katsoin mykkänä tyttöön päin. Olin jo pelkästään Valman näkemisestä piristynyt niin paljon, että mun teki mieli rynnätä halaamaan häntä.
“Moi Oscar!”, Valma hymyili, ja sai mun suupielet venymään ainakin korviin asti. “Mitä kuuluu? Siis sulle, ja.. tallille?”
En saanut sanoja ulos suustani, joten jäin vaan silmät säteillen katsomaan Valmaa. En muistanut, milloin mä olisin tullut tytön näkemisestä yhtä onnelliseksi.
“Ihanaa, että sä olet täällä”, sain lopulta sanotuksi, ja peräännyin sitten parin askeleen verran, kun tajusin että olin juuri halannut Valmaa. Hups. “Ja öm, tallille, tai siis tänne, kuuluu oikein hyvää. Ja mulle myös.”
Uskoin ettei Valma juuri nyt kaipaisi muistutusta Alanan ragesta, joten päätin jättää osan kertomatta. Ja olihan täällä mennyt ihan… kelvollisesti?
“No hyvä”, Valma naurahti.
“Niin.. Mikä sut muuten sai tallille?”, kysyin. Pieni pelko hiipi takaraivooni, ettei Valma ollut tullutkaan pysyvästi. “Oletko sä alkanut taas hoitamaan Dunjaa?”
“Joo olen. Dunja sai eilen ähkyn, joten Aleksi soitti mulle. Se ei ollut kovin vakavaa, mutta sai mut silti tajuamaan että mua on kaivattu täällä. Tai ainakin Dunja on.”
“Ja mä”, sanat lipsahtivat automaattisesti suustani, mutten jaksanut välittää. Tärkeintä oli, että Valma oli taas jälleen tallilla.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Nanna
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 304
Join date : 01.11.2013
Ikä : 20
Hevonen : Tinttu

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   La 28 Toukokuu 2016, 18:51

Juttutuokio

Istuin ruohikolla harjaamassa Tintun satulahuopaa puhtaaksi tamman punertavista karvoista. Ilma ei ollut kovin aurinkoinen, mutta ulkona pärjäsi silti pelkässä t-paidassa. Miro syötteli Pallea vieressäni ja selvitti sormillaan ruunan pitkää harjaa.
”Ootko sä aatellut että alkaisit taas hoitaa Pallea?” kysyin Mirolta.
”Eeen mä. Oon kuitenkin vaan kesän täällä ennen kun pitää taas lähtee. Ois kyl kiva päästä ratsastamaan… Pitää varmaan kysyy Aleksilta jos voisin osallistuu jollekin helpolle tunnille.”
”Tai sit lähet mukaan leirille!”
”Ai mille leirille?”
”No sille paratiisisaaren leirille pönttö. Etkö sä oo kuullu? Meillä on yhteisleiri Vaahterapolkulaisten kanssa. Se on joku talli toisella paikkakunnalla..”
Miro vaikutti mietteliäältä. Mitä enemmän itse ajattelin asiaa sitä vahvemmin olin sitä mieltä että se oli hyvä ajatus. Valma, Mikki ja Inka varmaan hengailisivat tiiviisti yhdessä, enkä tällä hetkellä voinut sietää heitä.
”Tulisit nyt… Mul ei oo siel muuten ketään kaveria…”
”Hei eihän toi oo totta. Kai Valma sentään tulee mukaan?”
Puuskahdin turhautuneena. ”Ei me olla enää kavereita…”
”Mitä? Miten niin ette ole?”
Mä en jaksanut selittää Mirolle, kun ei se olis kumminkaan ymmärtänyt. Sitä paitsi kello alkoi jo olla liikaa.
”Äh mun pitää mennä… ” välttelin Miron kysymystä. ”Lupasin tavata Samin keskustassa ja oon jo myöhässä.”
Nousin ylös ruohikolta ja yritin puistella Tintun karvoja vaatteistani. Eihän ne mihinkään lähteneet. Eikä mulla ollut aikaa lähteä käymään kotona vaihtamassa vaatteita. Hitto. Sami ei tykännyt jos haisin hevoselta.
”Teillä… teillä taitaa mennä aika hyvin?” Miro kysyi hieman takeltelevasti.
”Joo Sami on ihana. Mut nyt mun pitää mennä.. Mieti hei viel sitä kesäleiriä!” nappasin Tintun satulahuovan mukaani ja koukkasin tallituvan kautta hakemassa kypäräni.

.. jatkuu my dear diaryssä
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Alana
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 577
Join date : 04.02.2015
Ikä : 19
Hevonen : Fae

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Ma 30 Toukokuu 2016, 19:04

Aleksi oli eilen etsinyt apukäsiä viemään hevosia kesäleirisaarelle, ja minä olin tyytyväsenä tarjoutunut vapaaehtoiseksi. Ei minulla ollut muutakaan tekemistä, ja voisin ehkä saada ajaakin. Olin saanut viime torstaina ajokortin, jolla pystyin ajamaan myös hevosrekkaa. (oikeastihan sen saa kai ajaa vasta 21-vuotiaana, mutta ollaan nyt ihan hyst ja käytetään mielikuvitusta (; )

"Noniin, laitetaankos heppoja kyytiin?" Aleksin ääni kuului käytävältä. Itse irrotin Faen riimun ja luikahdin ulos karsinasta. "Siehän olit aikaisemmin laittanut hevosia rekkaan, etkös?"
"Joo, se ei oo umm.. problem", hymyilin. Päätimme laatia toimintasuunnitelmaksi ensin lastata kaikki hevosten varusteet, jonka jälkeen suojittaisimme hevoset yhdessä. Sen jälkeen lastaisimme vuorotellen hevosia rekkaan, jolloin lastaus sujuisi toivottavasti ripeästi. Saatuamme kaikki varusteet pakattua aika nopeasti, osittain siksi, että Eveliina ilmestyi auttamaan. Hän oli luvannut pitää tallia pystyssä sen aikaa, kun Aleksi olisi poissa.

Nikita pääsi ensimmäisenä rekkaan, ja sen perässä köpötti Dunja Aleksin taluttamana. Sitten Palle, Klikki, ja Oreo. Oreo aiheutti hieman hämmennystä kun se ei ensin uskaltanut astella ramppia pitkin, mutta Kyyhkyn vieressä se käveli oikein siististi sisälle. Kyyhky jäi viimeiseksi hevoslastissa, jonka jälkeen matkamme pystyi alkamaan. Kiipesin pelkääjänpaikalle Aleksin vielä jutustellessa pihalla Eveliinan kanssa, mutta ennen pitkään mieskin kampesi itsensä rekan kyytiin.

Matka sujui alkuvartin varsin hiljaisissa tunnelmissa. Vain radio soitti uusimpia hittejä, mutta niitäkin aika hiljaisella volyymilla.
"Oh yeah, mä en ole varma kuinka usein mä pääsen syksyllä", totesin.
"Ai jaa, kuis nyt niin?" Aleksi vilkaisi minua nopeasti ennen kuin käänsi katseensa taas moottoritielle.
"No siis umm..." vaikenin, hakien sanoja, "mä tein sopimuksen, umm.. now I'm a ammattimainen jääkiekonpelaaja, umm.. mä sain tarjouksen ja pelejä on kaks tai kolme viikossa, and they might be suomen toisella puolella.."
Aleksi oli hetken hiljaa.
"Eikös se ole sitten se naisten SM-liiga? Ei kai niitä ole muita naisien noita?"
"Oh, ei, se on mestis. Se on tosi outoa, koska I mean, se on miesten sarja, and they get paid and everything!" hymyilin ujona. En ollut edes niin huippuhyvä pelaaja. Mutta kun kerran tilaisuutta tarvittiin, tottakai tartuin siihen!
"Oho, vai niin. Onnea, siun kannattais olla ylpeä itsestäsi. Eikös siellä pelaa myös se yksi nainen, se, se..." Aleksi selitteli ja nyökyttelin. Vaikka ei Aleksi sitä näkisi kun katsoi tietä.
"Noora Räty, se on kanssa maalivahti. Ja joo, mutta siis that means että mä en pääse niin usein tallille. Ja saatan olla tosi myöhään.." selitin.
"Noo, mutta sitä voidaan miettiä sitten lähempänä, kyllä myö saadaan jotain järkättyä, elä siitä huoli!" ponnaripää hymyili vakuuttavasti. Okei, hyvä, minua ei potkittaisi pihalle vaikken aina pääsisi tallille.

Seuraavat pari tuntia kuuntelin Aleksin iloista puheensorinaa, ja vastailin aina välillä sopivissa paikoissa. Kerran pysähdyimme huoltoasemalle tsekkaamaan hevosten kunnon ja ostamaan karkkipussin (ja tankkaamaan), mutta sen jälkeen ainoa pysähdys tapahtui kun odotimme lauttaa.
"What, ei tää mahu tohon väliin, that's impossible", olin päivitellyt nähtyäni raon johon meidän oli tarkoitus rekkoinemme mahtua. Aleksi vain naureskeli ja ajoi tyynesti huomioliivi päällä huitovan miehen osoittamaan paikkaan. Koska lauttamatka oli vain 20 minuuttia, emme jaksaneet nousta ulos ohjaamosta, joten katselimme maisemia vain rekasta käsin. Kun se 20 minuuttia oli kulunut, olimme hyvin lähellä määränpäätämme. Itse asiassa, vain muutaman minuutin kuluttua olimme perillä, ja odotin kärsivällisesti ja hiljaa kun Aleksi puhui jonkun puhelun.

Voi sitä riemun määrää, kun hevoset pääsivät laitumelle! Ne käyttäytyivät aivan kuin eivät olisi ikinä nähneet ruohoa, ja Klikkikin pinkoi menemään sellaista vauhtia, että sen perässä piti Nikitan tehdä töitä, vaikka tamman jalat olivatkin pidemmät kuin poniruunalla. Hetken hevosten ilakointia katsottuamme aloitimme taas tavaroidensiirtourakan, mutta näin rekkaa purkiessa se sujui paljon mukavammin kuin sitä lastatessa.

Minä kannoin vielä viimeisiä satuloita, kun Aleksi keskusteli paikan omistajan kanssa, ilmeisesti ruokinnasta sun muusta, mutta sen jälkeen joimme nopeasti kahvit hänen kanssaan. Minä olin suurimmaksi osaksi hiljaa, mutta vähän selitin Faesta kun kysyttiin omistinko hevosen.

"Aleksi, voinko mä ajaa, pliis?" virnistelin lautan kyydissä. Hetken pohdittuaan (ja vaadittuaan nähdä ajokorttini) Aleksi myöntyi, ja päästyämme lautasta pois minä kapusin kuskin paikalle. Ajaminen oli niin kivaa, varsinkin rekalla. Olit niin suuri ja korkealla, näit pitkälle, eivätkä autot ohittaneet sinua mitä vaarallisemmissa paikoissa (olin lainannut naapurini Johanneksen siskon skootteria joku päivä ja traumatisoitunut kun traktori meinasi napata minut ja pinkin skootterin mukaansa). Ahkera tallinomistaja torkahti moottoritiellä aika pian sen jälkeen kun olimme keskustelleet Hiisun kissanpennun Drein kuulumisista, ja herätinkin miehen vasta Hallavan pihaan päästyämme.
"Oho, no en mie kyllä ollut kovin kummoista matkaseuraa", tuo totesi unenpöpperöisenä.
"Ei se haittaa, I listened to musiikkia."

//hyi kun tuli tönkkö, kirjotuskyky vaan hiipu mitä pidemmälle pääsin... :'D
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
micci
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 720
Join date : 02.11.2013
Ikä : 21
Hevonen : Nikita

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Ti 07 Kesä 2016, 22:37



Tässä tällanen ryhmäpotretti, jossa mukana Inka, jokin kissa, Mikki, Taku-koira, Kukka, Nelli, Mirri-heppa ja Katriina.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Ke 22 Kesä 2016, 21:02

Toimistossa

Keskiviikkoaamupäivänä minut nykäistiin toimistoon heti, kun saavuin tallille. Aleksi istui työpöydän takana konttorituolissa, Salli istui pöydän toisella puolella puutuoli. Hän näytti yhtä hämmentyneeltä kuin miltä minusta tuntui. Vedin itselleni seinustalta yhden puutuolin.
Aleksi istui hetken hiljaa ja vakavana katsoen meitä vuoron perään. Vilunväreet hiipivät käsivarsillani, kun mietin, mitä oli tapahtunut.
Sitten Aleksi purskahti nauruun. Minä ja Salli hymyilimme hermostuneesti.
- Älkää näyttäkö noin säikähtäneiltä, ette te ole tehneet mitään väärää. Miulla on oikeastaan ihan kivoja uutisia.
Naurahtelimme takaisin, nyt helpottuneina mutta samalla jännittyneinä.
 
- Ensimmäinen on oikeastaan Valmalle. Mie olen huomannut, että sie olet jonkin verran kiintynyt Lukaan kun olet hoitanut sitä ja Darcya yhdessä Oscarin kanssa. En oikein tiedä, onko tämä uutinen sinusta hyvä vai huono: Luka on myyty.
Puristin tuolin reunoja parasta toivoen, pahinta peläten.
- Luka jää tänne, sen osti eräs kilparatsastaja, joka alkaa kouluttaa sitä ja valmentautua sillä täällä.
Huokaisin. Oli ihanaa saada tietää, että Luka jäisi Hallavaan, mutta nyt en saisi enää pitää sitä itselläni. Mutta ehkä uusi omistaja antaisi minun paapoa sitä, aina silloin tällöin…
 
- Tämä toinen uutinen koskee teitä molempia. Olette ehkä kuulleet tänä kesänä tulevasta kisatiimistä. Siihen sisältyisi teoriaa, kehonhuoltoa ja muuta oheista, ja sitten tietysti ratsastamista, joko este- tai koulupuolella, hyvien valmentajien ohjauksessa.
Aleksi katsoi meitä taas hetken hiljaa. Minä ja Salli vilkaisimme toisiamme hämmentyneinä. Totta kai tiesimme, eiväthän Inka ja Katriina olleet viikkoon muusta puhuneetkaan.
- Miten tämä nyt liittyy meihin? Salli kysyi lopulta.
- Sekä koulu- että estepuolella olisi vapaana yksi paikka, Aleksi sanoi. Sydämeni jätti lyönnin välistä ja lähti sitten villiin laukkaan. – Mie haluaisin tietenkin ehdottaa, josko te haluaisitte mukaan kisatiimiin.
Minä ja Salli vain tuijotimme Aleksia suut auki.
- Kysyin Nannaa jo aikaisemmin, mutta hänelle ei sopinut. Valma Darcylla koulupuolelle ja Salli Dunjalla esteisiin. Olisitteko halukkaita?
Karaisin kurkkua ja yritin saada ajatukseni järjestykseen.
- Koska tämä alkaa?
- Huomenna on ensimmäinen teorialuento.
Vilkaisimme Sallin kanssa toisiamme ällistyneinä.
 
Seuraavaksi Aleksi kertoi meille kaiken kisatiimistä. Yritin rauhoitella itseäni, mutta sydämeni ei kerta kaikkiaan lakannut hakkaamasta hullun lailla. Saimme Sallin kanssa esitteet, joissa oli koko kesän aikataulu. Kisa-ajat olivat kuulemma auki. Lopuksi Aleksi katsoi taas minusta Salliin ja takaisin.
- No, haluatteko? Ei tarvitse ihan tässä ja nyt päättää, jos haluatte vaikka vielä keskustella vanhempien kanssa. Mutta jos iltaan mennessä ilmoittaisitte?
Syntyi hetken hiljaisuus.
- Totta kai me halutaan! Salli kiljaisi. – Älä edes kysy!
Kohta kirmasimme toimistosta kuin villivarsat. Maltoimme olla hihkumatta pihalle asti, sitten Salli alkoi hyppiä ylös alas, ja minä toljotin juuri saamaani monistetta kädet vapisten.
- Salli, odota, tässä lukee keitä muita on osallistumassa, sanoin kiihtyneesti. Salli kurkki käsivarteni takaa. Seurasin sormellani estepuolen ratsukoita. Alana ja Fae. Inka ja Rana. Oreon nimen vieressä luki Emma Eklund, nimi kuulosti tutulta. Tunsin monta Emmaa, mutta tämä sukunimi oli tuttu. Kaksi tuiki tuntematonta ratsukkoa. Lukan nimen vieressä luki Roope Lähderinne.
- Oi, toivottavasti se on söpö, Salli virnisteli. Hymähdin takaisin. Tunsin jo sisimmässäni mustasukkaisuuden Lukasta.
 
Koulupuolellakin oli kaksi tuntematonta ratsukkoa. Toiseksi viimeisenä olivat Katriina ja Nova. Viimeisen nimen kohdalla sormeni pysähtyi, ja haukoin huomaamattani henkeä.
Christian Koivula – Pandamonium du Posch
Christian Koivula.
Chris tulisi takaisin.
#kisatiimi
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   To 23 Kesä 2016, 21:28

Takaisin saatu ystävä

Torstaina pyöräilin tallille tihkusateessa. Kisatiimin ensimmäinen luento alkaisi neljältä, ja kello oli nyt varttia yli kolme. Edellisyön lyhyiksi jääneet unet tuntuivat painona hartioillani. Olin maannut pitkään hereillä erään tummatukkaisen pojan tarttuessa ajatuksiini tuon tuosta. Olin tavannut Chrisin lyhyesti tallilla, ja se oli ollut minulle miltei täydellinen yllätys. Ennen nukahtamistani en ollut saanut yhtään enempää tolkkua omista ajatuksistani ja tunteistani. Yksi asia oli selvä: Chris oli tullut uniinikin, ja tänä aamupäivänä olin ajatellut häntä kerran minuutissa.
Pysäköidessäni pyörää maneesin seinustalle vanhan Jopon viereen erotin pikkupellon laidalla olevalla kivellä istuvan hahmon. Pitkän ja punatukkaisen. Mikin näkeminen toi tervetulleen tauon jatkuvasta Chrisin ajattelemisesta. Sydämeni hypähti aavistukset, kun kävelin portille. Otin hupparin hupun päästäni ja jäin hetkeksi epäröimään. Minun ja Mikin välillä oli muutaman kymmenen metrin matka, jonka halusin kuroa umpeen. Ikävä kalvoi sisintäni, oli kalvanut siitä asti, kun olin suudelmamme jälkeen juossut pois. Halusin Mikin vierelleni. Kai voisimme olla edes ystävät?
 
Pujahdin sähkölankojen välistä. Tennarit kastuivat märässä ruohossa, kun lampsin kohti kiveä, jolla Mikki istui silitellen Nikitaa. Muut hevoset seisoivat kauempana. Darcya ei näkynyt; Oscar oli varmaan ottanut sen talliin hoidettavaksi.
Nikita huomasi minut ensin. Se nosti päänsä Mikin käsien välistä ja höristi korviaan minun suuntaani. Mikki kääntyi katsomaan heti sen jälkeen. Hän hymyili vaisusti ja nosti kättään. Vilkutin takaisin.
Päästyäni kaksikon luo istahdin kivelle Mikin viereen, pienen välimatkan päähän. Mikin hiukset olivat vähän märät, samaten hihaton paita.
- Mitä sä täällä sateessa istut? utelin. – Eikö sua palele?
Mikki hymähti.
- Kunhan fiilistelen, hän vastasi. Nikita nuuski minua uteliaasti, ja kurotuin rapsuttamaan sen turpaa. – Nautin Nikitan seurasta. Olin lähdössä kotiin.
- Aijaa, sanoin. Olin hetken hiljaa, yrittäen keksiä sanottavaa. Olin nähnyt Mikin Jopon rämän maneesin seinän vieressä, ja luontainen huolenpitoviettini nousi pintaan. – Oletko sä pyörällä liikenteessä? Onko sulla mitään pitkähihaista?
- Eei, Mikki sanoi. Vilkaisin häntä kulmat kurtussa, ja hän puolustautui: - Kun mä lähdin, oli vielä ihan kaunis ilma. Mä ajattelin, että olisi tuhlausta mennä autolla.
 
Istuimme hetken hiljaa, minä siirtelin jalkojani ruohikolla ja Mikki silitteli Nikitaa. Äkkiä tunsin pakottavaa tarvetta siirtyä hiukan lähemmäs, tarttua Mikin käteen ja painaa pääni hänen olkapäätään vasten. Hupparinhihojen alla käsivarteni olivat kananlihalla, ja puristin sormillani tiiviisti kylmänkosteaa kiveä. Olisin sopinut Mikin kylkeen niin täydellisesti. Olimme aikanaan olleet täydellinen pari. Annoin itselleni hetkeksi luvan kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos olisin vastannut hänen suudelmaansa. Seurustelisimmeko me nyt? Olisinko onnellisesti parisuhteessa, niin ettei minun tarvitsisi uhrata ajatustakaan muille pojille?
Pudistin päättäväisesti päätäni, ja Mikki kääntyi katsomaan kysyvästi. Naurahdin hiukan.
- Olispa kaikki niin kun ennen, sanoin haikeutta äänessäni.
- Mitä sä tarkoitat kun sä sanot ”ennenkin”? Mikki kysyi.
- En mä taida itsekään tietää, sanoin ja katsoin maahan.
- Silloin kun mä ihan ensimmäisen kerran tulin Hallavaan? Vai silloin kun me seurusteltiin? Vai silloin kun mä olin juuri palannut?
Pohdiskelin pienen hetken. Hymy nousi huulilleni, kun ajattelin toukokuuta. Sitä, kuinka halasimme Siwan pihalla. Siitä, kuinka onnelliselta minusta oli tuntunut, kun olimme jutelleet leikkipuiston keinuissa monta tuntia.
- Varmaan sitä viimeistä, sanoin.
Välillemme tuli taas hiljaista.
 
- Kuule Valma, kyllä mullakin on ollut ikävä, Mikki sanoi lopulta tummalla äänellä. – Siitä hetkestä lähtien juoksit pois mun olohuoneesta silloin toukokuussa. Kaikki nää viikot kun ollaan vältelty toisiamme. Se oli aika tökerösti tehty multa silloin, mä tiedän… Ja tiedän myös että on epäreilua pyytää, että kelloja vois kääntää taaksepäin…
- Ei se ole, keskeytin. – Mäkin toivon sitä.
Katsoimme toisiamme helpottuneina. Osa viime päivien ja viikkojen stressistä nousi sydämeltäni, ja tunsin oloni kevyeksi ja ilmavaksi. Olin vapaa, ja päälle päätteeksi saanut takaisin jo toisen vanhan ystävän. Nyt hetkeen kukaan ei voisi satuttaa minua.
#kisatiimi
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Salli
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 714
Join date : 23.12.2013
Ikä : 16
Hevonen : Minca

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Pe 24 Kesä 2016, 21:02

TILANNE ON ERITTÄIN SOS

Selailin tuvassa Twitteriä. Ilma oli todella lämmin, mikä oli yllättävää juhannuksena. Vanhempani olivat lähteneet Helsinkiin allekirjoittamaan papereita ja tutustumaan tulevaan perheenjäseneemme. Äiti ei halunnut vauvaa vaan antaa turvallisen kodin ja tulevaisuuden jollekin nuorelle. He olivat monien tarkkailuiden jälkeen lupaavan 17-vuotiaan pojan silmiinsä. Minun sairaalaseikkailut eivät olleet helpottaneet pojan sijaiskodin saamista, mutta terapeuttini antoi lausunnon siitä ettei vanhemmillani ollut kummoista osallisuutta asiaan ettei sen takia saisi evätä heiltä mahdollisuutta. Olin aina halunnut isoveljeä, mutta nyt se ei enää kuulostanut houkuttelevalta. Juhannuksen jälkeen saisin tavata pojan. Minä menisin serkkuni kyydissä myöhemmin isäni suvun mökille minne kokoonnuimme aina välillä viettämään eri juhlapyhiä. En kauheasti välittänyt isoista tapaamisista ja vielä vähemmän, kun kaikki katsoivat minua siten että olisin jotenkin haavoittuvainen tai huonompi ihminen. Tuvan keittimessä poreili tapansa mukaan kahvi, ulkona visersivät linnut ja ampiaiset pörräsivät. Tunnelma oli kuitenkin muuttunut huomattavasti kesän kisatiimin myötä. Uusia naamojakin oli saapunut ja vanhoja palannut. Christian oli palannut Pandan kanssa ja sekös toi lisää muuttujia Valman elämään. Itse olin henkilökohtaisesti ihan iloinen hänen paluustaan. Christianiin olin päässyt tutustumaan Valman kautta. Meillä oli mielestäni sisaruksellinen suhde toisiimme, vaikka hän olikin melkein samaa ikäluokkaa Miron kanssa. En hänestä sillä tavalla välittänyt miten ehkä salaisesti Mirosta. Olihan Christian ilo silmälle, mutta kaikista parasta oli päästä hänen kanssaan kisaamaan ympäri Suomea. Minulle hieman uusi tuttavuus oli Emma. En hänestä oikeastaan muuta tiennyt kuin sen, että hoitaa Oreota ja saattaa olla aikamoinen diiva. Jokin tuossa blondissa tytössä kiinnosti minua. Voisihan sitä kai edes yrittää tutustua, mutta se voi jäädä vahvasti yrittämiseksi.
Tuvan ovi avautui ja näin sivusilmälläni hahmon astuvan sisään ja kuulin oven kolahtavan kiinni hänen perässään. Nostin katseeni puhelimestani ja näin tupaan tulevan blondin tytön, joka piteli käsissään uutuutta hohkaavaa kypärää. Tunnistin hänet heti Emmaksi.
”Moi”, yritin tervehtiä mahdollisimman normaalilla äänellä. Näin Emman pyöräyttävän silmiään ja virnistävän hiukan rumasti ja lähti pikaisesti pois tuvasta. Huokaisin nyt pienestä pettymyksestä, mutta en antanut asian häiritä. Melkein heti Emman ovien paukkeessa appelsiinipää ja retiisipää astelivat tupaan naureskellen toisilleen. Sandra ja Inka saivat hymyn nousemaan huulilleni. Ryhdistäydyin sohvalla ja suljin puhelimeni.
”Ai kato moi!” Inka tervehti hymyillen ja otti jääkaapista Juissi-purkin.
”Sä olit kuulemma päässyt Dunjan kanssa kesätiimiin”, Sandra sanoi hiukan happamasti.
”Öh. Me Valman kanssa…” aloitin hieman varovasti, mutta Sandra keskeytti minut ”haha anna olla saan mä kuitenkin ratsastella pitkin kesää, kun noi hevoset on laitumilla lihomassa”.
Huokaisin pienestä helpotuksesta ja naurahdin pienesti. Sandra laski hanasta Hallavan kylmää vettä ja siemaili sitä.
”Me oltiin Sandran kanssa äsken vähän venyttelemässä Ranaa. Pitää vähän harjoitella oikeanlaisia venytyksiä kisoja varten ettei olla ihan jumissa suoritusten jälkeen”, Inka selitti heilutellen mehupurkkiaan. Pelkäsin milloin hänen otteensa kirpoaa ja mehut leviävät ympäri huonetta.
”Joo mä taidan nyt lähteä juhannuksen viettoon”, Sandra sanoi ja lykkäsi lasinsa tiskialtaan pohjalle. Toivotimme hyvät juhannukset toisillemme ja Sandra lähti perässään oven kolahdus. Jäin Inkan kanssa kaksin tupaan. Istuimme hiljaisuudessa. Ainoa ääni mikä rikkoi hiljaisuutta oli Inkan satunnainen hörppäily mehusta.

Yhtäkkiä kesken Inkan hörppäystä mehusta Valma pinkaisi tupaan kolahdus perässään.
”Nyt on tilanne päällä Eveliina on tulossa tallille ja Aleksi laittoi viestiä, että maito on lopussa”, Valma selitti meille tilanteen ripeästi ja viittoi meitä nousemaan. Kädessään hänellä oli pahvinen paketti.
”Nyt muuten on kiire!” huudahdin ja nousin nopeasti ylös. Vedin lenkkarit jalkaani ja pidin Inkan Juissia hänen sitoessaan kenkiensä nauhoja kiinni.
”Aleksi antoi vietäväksi vielä parin virheellisiä jalustimia takaisin postiin mitkä se oli tilannut”, Valma selitti ja käveli kohti bussipysäkkiä. Valman pitkät jalat antoivat hänelle hyvän etumatkan. Siinä missä Valma otti kolme askelta minä otin sen neljä.  Saavuimme juuri hyvin pysäkille, kun Alana hyppäsi siitä ulos. Hän ei edes vilkaissut meitä kunnolla. Hymähti pienesti jotain ”Terve” tapaista. Leimasimme kortit ja etsimme vapaat istumapaikat bussin takaosasta.
Kaupan kohdalla suorastaan syöksyimme ulos bussista ja rynnimme kauppaan. Kaupassa oli yllättäen pari muutakin ihmistä tekemässä viimeisen hetken SOS-ostoksia. Kutsuimme SOS-ostoksiksi sellaisia asioita mitkä on jätetty viimeiseen mahdollisuuteen tai siihen ettei aikaa ollut paljoa.
”Etsitään se maito ja sitten viedään paketti”, Inka sanoi ja lähti päättäväisenä koti kaupan kylmähyllyjä. Seurasimme Valman kanssa kuuliaisesti perässä. Kylmähyllyjen kohdalla oli harvinaisen vähän ihmisiä, mikä saattoi vahvasti johtua siitä ettei siellä ollut oikein mitään. Kävelimme maitohyllyn eteen ja naurahdimme yhdessä. Maitohylly oli yhtä purkkia lukuun ottamatta tyhjä. Jugurtteja ja muita maitotuotteita oli vielä vähän. Otin kaapista viimeisen purkin maitoa. Valma oli saanut Hallavan tilin numeron minne saisimme ostaa maidon.
”Tosi hyvä, että tultiin nyt. Tääl ei oo enää maitoa ja seuraava erä tulee vasta ens viikolla”, kerroin heille mitä olin hyllyn lapusta luin.
”Ihan kuin maito olis nyt jotain nyhtökauraa”, Inka sanoi naurahtaen. Nauroin itsekin hänen jutulleen, mikä oli aivan totta. Isäni suvun Facebook ryhmässä oli laitettu etsintäkuulutetuksi nyhtökaura kasvissyöjiä varten. Olimme suunnitelleet, että tekisimme Pulled Pork – hampurilaisia ja kasvissyöjät saisivat nyhtökauraa. Onneksi on iso suku ja ihan hyvin sitä oli löytynyt ja laitettu menemään toisten sukulaisten kyytiin jotka olivat tulossa mökille.
Menimme kassalle maidon kanssa ja sen jälkeen kiiruhdimme palauttamaan paketin postin pisteelle. Juoksimme maidon kanssa bussipysäkille odottamaan seuraavaa bussia. Nauroimme yhdessä kiireellemme, koska seuraavan bussin tuloon olisi vielä ainakin 10 minuuttia. Istuimme pysäkin katoksessa varjossa ja kuinka sattuikaan serkkuni ajoi kaupalle. Toivotin heille juhannukset ja lähdin juoksemaan kaupalle.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Salli
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 714
Join date : 23.12.2013
Ikä : 16
Hevonen : Minca

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Ma 11 Heinä 2016, 20:04

riku forberg salaisuus


Kaadoin värikkääseen yksisarviskulhoon maitoa Pirkan myslin sekaan. Olin saanut kulhon joskus sukulaisiltani, kun he olivat olleet Disneylandissa. Pirkan mysli oli ainoata mitä suostuin syömään maidon kanssa. Meillä oli harvoin jugurttia niin, siksi söin myslin aina maidon kanssa. Nyt meidän jääkaappi notkui kaikkea mitä ihminen saattoi toivoa. Äiti oli koko eilisen illan tivannut Rikulta minkälaisesta ruuasta hän pitää ja sai ongittua vain sen tiedon, että Riku ei syö punaista lihaa. Äiti vakuutteli, että se oli aivan ok ja hyvä tapa syödä vain valkoista lihaa. Riku oli vanhempieni seurassa hiljainen ja tunti varmasti itsensä vaivaantuneeksi äitini hössötykseni ympärillä. Isäni oli taas innoissaan tulevasta ja haaveili miten voisi opettaa Rikun ajamaan autoa. Minä taas en tiennyt miten suhtautua poikaan. Illalla hän käyttäytyi minua kohtaan todella turhauttavasti. Katsoi murhaavasti ja saapasteli ympäriinsä ihan kuin omistaisi koko paikan. Äiti astui täysissä tamineissa keittiöön ja näytti erittäin pirteältä.
”Huomenta, haluatko aamupalaa?” äiti ei koskaan tarjonnut minulle aamiaista normaaleina päivinä. Ainoastaan syntymäpäivänä ja jos on tapahtunut jotain.
”Syön tätä mysliä ja meen varmaan sit tallille ja ehkä teen Aliinan kanssa jotain”, olin nähnyt Aliinan viimeksi sairaalassa. Olimme kyllä jutelleet sen jälkeen ahkerasti, mutta emme saanut aikaisemmin järjestettyä tapaamista.
”Ota eväitä kotoa niin ei tarvitse käydä kaupasta ostamassa. Mä teen nyt Rikulle aamupalaa. Mitä se voisi haluta?”, pyöräytin silmiäni ja huokaisin. Riku sai nyt täyden hössötyksen ympärilleen.
”Mä luulen, että se osaa itse ottaa aamupalaa jos se on elättäny itsensä 17-vuotiaaks olosuhteet huomioiden”, sanoin purevasti ja sain äidiltä kauhistuneen katseen.
”Salli lopeta heti. Tuo ei ollut yhtään kauniisti sanottu”, äiti sanoi erittäin kipakasti. äänensävy sai minut värähtämään ja tajusin ylittäneeni äidin tämän hetkisen rajan koskien Rikua.
”Jos sä et voi hyväksyä sitä minkälaisissa oloissa missä se on elänyt niin miten sä voit olla sen kanssa ja tehdä sille aamupalaa iloisesti?” tiesin heti menneeni aivan yli äitini kanssa. Nyt oli van pakko päästä kaikki tulemaan. Äitini katsoi minua hiljaa ja näytti kalpealta.
”Minä haluan huolehtia jostakin ja antaa rakkautta, kun sinä olet sysännyt mut ihan totisesti syrjään”, äitini katsoi minua erittäin surullisesti. Suljin suuni ja katsoin äitiäni. Hänen puheissaan oli kyllä jotain perää. Olin tapahtumien jälkeen suhtautunut kriittisesti siihen miten vanhempani puhuivat minulle tai kohtelivat minua.
”Musta tuntuu koko ajan, että ihmiset ajattelee etten vois pärjätä ja tehdä itse jotain. Ajatellaan että olen joku vastasyntynyt vauva, joka ei osaa muuta kuin olla. Mä olen 15! Mä pystyn liikkumaan bussilla paikasta A paikkaan B ja tarvitsisin apua ihan kaikessa”, vuodatin äidilleni ja lysähdin tuolille ja katsoin myslikulhoa. Äiti kosketti hellästi olkapäätäni, mutta vetäisin käteni pois hänen kosketuksestaan.
”Mä en halua nyt sääliä vaan vähän luottamusta ja mä uskon, että sitä Rikukin tulee haluamaan. Tiedän etten täyttä luottamusta tule enää ehkä ikinä ansaitsemaan, mutta silti. Jos saisit tota huolehtimisen tarvetta hillittyä niin jaa se meille kolmelle. Mulle, iskälle ja Rikulle, sekä itsellesi. Pidä huolta myös ittestäs ja iskästä”, sanoin ja katsoin äitiäni. Hän seisoi kädet kylkiensä vieressä läheellä minua. Nousin ylös ja halasin lujasti paikaltani äitiä. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja puristi minua oikein kovasti.
”Mä yritän hillitä itseäni ja lupaan pitää huolta myös itsestäni”, hän kuiskasi korvaani. Hymyilin ja tunsin kuinka jokin solmu sisälläni aukesi ja sai oloni kevyemmäksi. Kuulin askeleet lähestyvän keittiötä ja irrottauduimme äitini kanssa. Istahdin tuolille ja otin lusikan käteeni. Upotin lusikan mysliin ja tungin sitä suuhuni. Riku asteli keittiöön isäni kanssa rennosti jutellen. Katsoin heitä ja mietin mistä he mahtoivat jutella keskenään. Käänsin äkkiä katseeni pois, kun huomasin Rikun katsovan minua hymyillen. Miksi hän katsoo minua nyt noin kiltin näköisesti. Äiti oli kiiruhtanut jääkapille kaivamaan sieltä aamupalatarpeita.
”Huomenta, mites Rikua nukutti?” äiti kysyi hillitysti ja hymyili pojalle, joka nojaili tiskialtaaseen. Isän poskelle hän moiskautti hellän pusun.
”Hyvin nukutti. Sänky oli ainakin pehmeä”, hän sanoi naurahtaen ja tarttui isän ojentamaan leipälautaseen. Pyöräytin hymyillen silmiäni ja käänsin katseeni lautasta kohti. Kaivoin puhelimen taskustani ja avasin Valman ja minun viestiketjun. Suljin korvani muiden puheilta ja keskityin kirjoittamaan Valmalle viestiä.
Mun on pitäny kertoa tästä jo vähän aikaa.
Meille on tullu uus ”lapsi” ei mitään vauvaa vaan
sellanen adoptio/ottolapsi. Sen nimi on Riku
ja se täytti helmikuussa 17. Pelasta mut
täältä.. :-D

Naurahdin pienesti ja suljin nopeasti puhelimeni, kun Riku päätti istua viereeni. Valma vastasi yllättävän nopeasti.
Oho. Olin näkevinänikin jonkun
tuntemattoman teidän autossa :-D
Puhutaan sitten lisää tallilla.
Oscar odotta mua laitumilla :-)

Katsoin hänen lautastaan mihin hän oli kasannut kauraleivästä kerrosleivän jonka välistä pilkotti ainakin salaattia ja juustoa. Keskityin tiivisti omaan kulhooni ja rentouduin vasta, kun vanhempani istuivat pöydän toiselle puolelle.
”Salli onko sulla tänään jotain ohjelmaa?” isäni kysyi ja hörppäsi kahvia. Isäni oli aina pakko käyttää kahvimukina mukia minkä olin tehnyt kolmannella luokalla isänpäivälahjaksi. Itse inhosin ja häpesin mukia, joka oli koristeltu sydämillä ja isi-teksteillä.
”Mmm… oon menossa tallille”, nielaisin huonosti pureskellun lusikallisen mysliä kurkkuuni ja se sai vedet silmiini. Räpyttelin nopeasti silmiäni ettei kukaan vain luulisi, että itken.
”Okei.. Äidillä on töitä ja mulla kokous niin olisitko halunnut pitää Rikulle vähän seuraa?” isä kysyi ja huomasi varmasti minun terävän katseeni. Viimeisenä olisin halunnut lähteä Rikun kanssa tallille.
”Mulla on kisajuttuja niin ne oo kovin kiinnostavia”, naurahdin vaivaantuneesti ja yritin saada Rikun kieltäytymään. Riku katsoi minua pienesti hymyillen.
”Ei mua ainakaan haittaa, että mennään vaan”, hän sanoi ja haukkasi leivästä palan.
”Sehän on hyvä, että menet Sallin kanssa tallille niin näet samalla vähän paikkoja ja tiedät missä Salli viettää aikaa”, äiti sanoi innostuneen ja hymyili leveästi. Äiti taas hörppäili teetä, mutta hän sentään oli osannut valita Ikean valkoisen perinteisen kahvikupin.
”Noh kaippa se käy”, sanoin katse kupissa ja lapioin koko aamupan mysliä suuhuni enkä ottanut puheisiin mitään kantaa.

”Rikuuuuu!” huusin ulko-ovelta. Bussi lähtisi kolmen minuutin päästä ja meidän pitäisi vielä keretä pysäkille. Riku oli viettänyt aamupalan jälkeen aikansa huoneessaan. Toivoin, että hän oli ottanut eväät tai edes rahaa mukaan. Riku hölkkäsi keittiön läpi eteiseen ja työnsi Vansin musta oldschoolit jalkaansa ja sukaisi hiuksiaan taaksepäin pois silmiltään. Riku pukeutui uusimpien trendien mukaisesti ja muutenkin omisti kalliita vaatteita ja kenkiä, kitarasta puhumattakaan. Kävelimme nopeasti pysäkille hiljaisuuden vallitessa.
”Kai otit rahaa mukaan?” kysyin ja viitoin bussille pysähtymisen merkiksi. Riku naurahti.
”Joo otin tietenkin. Haluutko näyttää mulle miten pääsen kauppaan?” hän kysyi ja seurasi perässäni bussiin.
”Joo toki, otan kaks mun kortilla”, sanoin kuskille ja heiluttelin korttia tunnistimen edessä. Riku suuntasi edelläni bussin takaosaan ja istuin hänen vireen.
”Kiitos, kun maksoit tän”, hän sanoin hymyillen niin, että hänen hieman vinot hampaansa näkyivät.
”Saat ostaa kaupalta sulle sit oman kortin, koska muuten mä en pääse enää liikkumaan, kun sä viet kaikki mun rahat”, naurahdin ja sain Rikun hymyilemään. Istuimme parin pysäkin ajan hiljaisuudessa. Keräsin rohkeutta kysyäkseni häneltä miksi hänet sijoitettiin meille.
”Riku tota..”, aloitin epävarmana.
”Niin?” hän kysyi ja katsoi minua.
”Totaa.. en halua kuulostaa ilkeältä, mutta minkälaista sun kotona oli, kun sä tulit meille?” kysyin erittäin varovasti, mutta tyrmistymisen sijaan Riku hymyili minulle.
”Ei mul kotona mitään. Mun vanhemmat on tosi hyviä ihmisiä, mutta mä en tuu niiden kanssa toimeen ja muutenkin en tullut oikeen kenenkään kanssa toimeen Helsingissä”, Riku selitti rauhallisesti aukkoja jättäen. En kysellyt häneltä enää mitään siihen liittyen, koska se ei ollut selvästikään hänen lempipuheenaihe. Istuimme taas pysäkin välin hiljaa, kun Riku itse aloitti keskustelun.
”Sano sit kun ollaan kaupan kohdalla”.
”Joo sanon. Sinne on meiltä 6 pysäkkiä, vaikka asutaan aika keskustassa”, selitin ja kerroin hänelle sitten millä bussilla pääsee minnekin ja vähän paikkoja missä hän voisi tutustua uusiin ihmisiin. Riku kertoi minulle olevansa lukiossa ja vähän mitä haluaisi tulevaisuudelta. Minä taas kerroin Hallavasta ja omista kavereistani. Kaupan kohdalla nousimme pois.
”Haluaisitko kirjoittaa mulle muistiin ne bussit vielä?” hän kysyi ja ojensi puhelimensa minua kohti. En tiennyt mitä ajattelisin, kun otin käteeni iPhone 6+ ja vielä muokatussa ulkoasussa. Katsoin Rikua silmät pyöreinä.
”Siis miten sulla on varaa tähän kaikkeen?” kysyin epäuskoisena ja sain Rikun nauramaan.
”Kirjoita nyt vaan”, hän pyysi.

”Ja tässä on Hallavan pysäkki”, esittelin Hallavan pysäkin upeaa katosta. Rikun ja minun matka Hallavaan sujui erittäin puheisissa merkeissä mistä olin erittäin kiitollinen. Kaupassa törmäsin Aliinaan ja lähdöstä ei meinannut tulla mitään, mutta Riku pyysi meitä jo lähtemään, koska oli jäätyä kylmäaltaiden luona. Bussikortin hankita oli seuraava ongelma, koska mietimme kuinka paljon lataisimme siihen rahaa, koska vanhempani yleensä hoitivat korttini. Pääsimme lopulta yhteisymmärrykseen asiasta ja ostimme vähän reilulla hinnalla matkaa.
”Oletko sä kauan harrastanut ratsastusta?” Riku kyseli minulta ratsastuksen ja minun taipaleesta.
”Öm en mä tiedä ehkä vähän alle 10vuotta”, sanoin naurahtaen ja kelin Riku vierelläni tallin pihaan.
”Tässä on piha ja voitais varmaan mennä tupaan, koska siellä on yleensä eniten porukkaa”, ehdotin hänelle ja suuntasin reippaasti tuvan ovelle. Rikun ilme oli muuttunut jähmeäksi ja se ilme oli aivan samanlainen, kun olin hänen kanssaan ensimmäistä kertaa. Aukaisin tuvan oven ja sen jälkeen oli myöhäistä paeta, koska heti ovelta näin tuvassa aika vakio naamat.
”Heii”, sanoin ja johdatin Rikun perässäni peremmälle tupaan. Huomasin nyt kunnolla tuvan porukan. Krisu, Valma, Inka, Emma, Ruusu, Oscar ja Katri. Tunnelma oli hieman jännittynyt, mutta se jännittyi vielä entisestää Rikun astellessa kunnolla sisään. Riku sukaisi hiuksiaan ja katsoi pokerinaamallaan porukkaa.
”Moikka”, Valma sanoi ja rikkui jäätyneen ilman. Huokaisin helpotuksesta. Onneksi edes Valma tervehti meitä. Emma katsoi minua tapansa mukaisesti nenänvartta pitkin ja Oscar kummeksuen. Välillä minusta tuntui ettei poika pitänyt minusta.
”Tota, tässä on Riku”, esittelin Rikun ja sain Valmalta ymmärtävän katseen.
”Moi Riku! Mä oon Christian”, Krisu esitteli itsensä ja nyt vasta tajusin kuinka paljon Riku ja Krisu muistuttivat tosiaan. Krisu näytti kyllä selvästi vanhemmalta, mutta pojissa oli paljon yhtäläisyyksiä.
”Terve”, Riku sanoi ja väänsi pienen hymyn kasvoilleen.
”Sitten täällä on Valma, Ruusu..”, jatkoin muiden esittelyä ja Emman kohdalla tyttö väläytti kansikuva hymynsä Rikulle, joka hymyili hänelle jäykästi takaisin.
”Ootteko te yhessä?” Emma kysyi ja hymyili erittäin neitimäisesti. Naurahdin epäuskoisena ja huomasin Rikun jännittyvän entisestään. Jos vielä tulisi vastaan yhtä tiukkoja kysymyksiä, hän varmasti puhkeaisi kuin ilmapallo.
”Ei, ei todellakaan. Riku on tota mun kaveri ja tavallaan veli”, sanoin hampaita kiristellen ja sain oskaseni kummia katseita.
”Harrastatko sä ratsastusta?”, Katri pelasti nopeasti tilanteen ja hymyilin Rikun takan hänelle kiittävästi. Riku rentoutui hieman.
”Olen mä vähän ratsastellut. Nykyään mä soitan kitaraa”, hän vaihtoi nopeasti aiheen pois hevosista.
”Kitara on kiva soitin”, Ruusu sanoi jatkaakseen keskustelua.
”Joo onhan se”, Riku hymyili jo hieman paremmin.
”Ajattelitteko te tehdä jotain?”, Valma kysyi reippaasti.
”Mä ajattelin ratsastaa ehkä hieman Mincalla, mutta Rikulle pitäis keksiä jotain”, sanoin vähän varovaisesti ja Valma nyökkäsi hyväksyvästi. Tupaan laskeutui taas pieni hiljaisuus. Toimiston ovi aukesi ja aiheutti minulle melkein sydänkohtauksen.
”Moro teille. Öh, kukas sie oot?”, Aleksi asteli tupaan ja katsoi Rikua tutkivasti.
”Riku. Riku Forberg”, hän esitteli itsensä ja sai meidän suut loksahtamaan.
”Ootko sie just se kuka kilpaili esteitä ja koulua ihan huippuluokissa?”, Aleksi kysyi ja katsoi Rikua nyt uudella tavalla. Minä taas katsoin kulmat koholla Rikua ja sitten Valmaa. Miksei Riku kertonut minulle? Tai miksi en edes tiennyt Rikun sukunimeä?
”Mmh taidanpa olla”, hän sanoi kiusaantuneena ja raapi niskaansa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Oscar.
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 227
Join date : 12.01.2016
Ikä : 19
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Kaunolan Darcy

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Ma 18 Heinä 2016, 15:06

Mä istuin tallituvan sohvan nurkassa, selaillen Penelopelta tulleita whatsapp-viestejä, yrittäen samalla näyttää kännykkääni uppoutuneelta. Oikeasti mä vilkuilin rauhattomana tuvan ikkunaa, josta sohvan toisessa päässä istuskeleva Christiankin näytti kiinnostuneen. Purin huultani huokaisten, ja mietin milloin Valma tulisi. Mulla oli sille tärkeää asiaa, enkä halunnut että Chris ehtisi mua ennen.
“Odotatko sä jotain?”, Christian kääntyi kysymään, ikäänkuin olisi tajunnut sen vasta nyt. Pojan silmät loivat muhun itsevarman katseen, johon vastasin niin viileästi kuin kykenin.
“Mmh, joo”, nyökkäsin tyynesti.
“No mitä sä sitten odotat?
“Sitä että sä pitäisit vaan turpasi kiinni, ja jättäisit Valman rauhaan ja häipyisit tästä maailmasta sinne helvettiin mistä tulitkin.” Sanat lipsahtivat sen enempiä miettimättä suustani, ja yllätyin itsekin mitä mä olin sanonut. Yritin kuitenkin pitää katseeni rauhallisesti puhelimen näytössä, niin Christian ei huomaisi mitään. Enhän mä oikeesti ollut mun sanoja tarkoittanut, mutta olin vain niin täynnä vihaa ja huolta, etten kyennyt rauhoittumaan ennen kuin näkisin Valman.
“Öö, aijaa”, Chris naurahti. “Ei taida onnistua.”
Mä olin just sanomassa sille jotain takaisin, mutta havaitsin ikkunasta porkkananoranssin pään, joka pysäytti aikeeni. Nousimme Christianin kanssa yhtä aikaa sohvalta ylös, ja katsoimme sitten toisiimme.
“Mulla on sille asiaa, joten mä puhun eka”, murahdin. Ilmeisesti Chriskin oli huomannut Valman ikkunasta. “Mulla menee minuutti tai kaks, ja sen jälkeen voit jutella sille niin kauan kuin lystäät.”
Lähdin vastausta odottamatta tuvasta, ja olin melkein törmätä Valmaan, joka oli ilmeisesti juuri tulossa sisään. Huokaisin helpotuksesta ja suljin oven nopeasti, jättäen meidät tuvan ulkopuolelle.
“Valma”, hymyilin tytölle, joka näytti ensin hieman hämmentyneeltä, kunnes lopulta suli hymyyn. “Mulla on ollut ikävä sua”, jatkoin rauhassa, ja utelin tytöltä kuinka hän oli toipunut. Valma kertoi olevansa kunnossa, ja että oli joutunut olemaan kotona muutaman päivän sairaalasta päästyään.
“Kiva kuulla, että sulla on kaikki hyvin. Olisin tullut katsomaan sua, mutta mua tarvittiin kotona..” kerroin pieni syyllisyydentunto äänessäni.
“Ei se mitään, se teidän kortti oli ihana”, Valma sanoi. Huomasin nyt vasta tytön jännittyneen olemuksen, mutta tiesin ettei hän kertoisi kuitenkaan sen syytä. Halasin häntä pikaisesti, jonka jälkeen olimme hetken hiljaa.
“Mulla olis sulle vähän asiaa”, selitin nopeasti.
“No kerro tietysti”, Valma kehotti odottavaisena. “Sä voit kertoa mulle ihan mitä vaan, sitä varten ystävät ovat.”
“Öh, ei se mitään sellaista”, mumisin.
“No mitä sitten?”
“Mä haluan varoittaa sua”, sanoin hiljaa ja vakavana. Valman hymy muuttui pieneksi epäröinniksi ja nyt hän katsoi mua entistäkin hämmentyneenä. “Et usko kuinka huolissani mä oon ollut susta, siis sen aivotärähdyksen ja myös yhden toisen jutun takia.. Haluan vaan tietää, että minkälainen sun ja Christianin suhde oli?”
Valma kohotti yllättyneenä kulmakarvojaan.
“Öö, no siis.. Ihan kiva kai?”
“Ei, vaan jätitkö sä sen?”
“En.. Se lähti ja palasi vielä kerran ja sitten se-”
“Lähti taas?”, keskeytin tytön puheen ja huokaisin. “No rakastatko sä sitä vielä?”
Valma loi katseensa maahan, ja tuijotti kenkiään. Sanaakaan sanomatta. Ja kyllä, se tuntui kuin mun sydän oltaisiin halkaistu jälleen kerran kahtia.

“Valma, mä en halua että sulle tapahtuu mitään pahaa. Mä en halua, että sun sydän särkyy uudelleen ja jäät itse keräämään palasia kasaan. Mieti sitäkin kun kesätiimi loppuu. Tulee syksy ja Christian lähtee. Mä en halua nähdä sun kärsivän jonkun toisen ihmisen takia. Sä oot ihana ihminen ja mä todella toivon, että sä mietit vielä kerran.” Sanoin hiljaa. Kyyneleet kihosivat silmiini, mutta käännyin sitten pois ja lähdin kävelemään. Raskas kivi ei todellakaan ollut vierähtänyt sydämeltäni, vaan nyt se tuntui vain entistäkin raskaammalta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Pe 22 Heinä 2016, 14:12

Siinä minä ja Nanna sitten istuimme, kivellä laitumen nurkassa. En muistanut, milloin olimme viimeksi olleet fyysisesti näin lähellä toisiamme yrittämättä paeta tilanteesta. Ei ole liian myöhäistä saada vanhoja kavereita takaisin. Lähetin mielessäni kiitoksen Mirolle.
Istuimme jonkin aikaa hiljaa. Mistä meidän oli pitänyt puhua? pohdin. Miten pyydettiin anteeksi, kun ei tarkalleen ollut tiedossa, mitä piti pyytää anteeksi?
Huokaisin sisäisesti helpotuksesta, kun Nanna alkoi puhua.
- Muistatko kun sä alkukesästä jankutit koko ajan, että mulla on ihan varmasti joku, vaikken myöntänyt? hän kysyi. Nyökkäsin. Se oli kai ollut ensimmäinen railo suhteessamme. Sitä ennen olimme aina kertoneet toisillemme kaikki poika-asiat.
- No, mulla olikin.
 
Sitten Nanna kertoi, miten hän oli tavannut komean, salaperäisen Samin, ja siitä, miten Nanna oli ihastunut pojan antamaan huomioon.
- Mä taisin jo silloin sisimmässäni aavistaa, että se ei ole hyvä jätkä, Nanna sanoi ja katseli kohti metsää. – Ja mä tiesin, että sä et olisi tykännyt siitä, siksi mä en kertonut sulle.
Nyökkäsin. Kaikki kuulosti niin loogiselta. Tempauduin tarinaan, ja Nannan kokema ahdistus kosketti minuakin. Aloin tajuta, miksi Nannasta oli tullut hiljaisempi ja pidättyneempi. Minä olin lakannut luottamasta häneen. Sami oli saanut Nannan luopumaan vanhoista ystävistään. Sydäntäni särki. Kunpa joku olisi huomannut Nannan kärsimyksen jo aikaisemmin ja puuttunut asiaan. Mutta Nannan vahvuus ei aina ollut vain hyvä asia – hän osasi pitää negatiiviset tunteet sisällään.
Miksi en ollut nähnyt muurien läpi? kysyin itseltäni. Olinko vain ajatellut, että Nannasta oli tullut ilkeä?
Oli selvää, että Nanna jätti joitakin asioita kertomatta. Hänen ja Samin suhde oli ollut vielä paljon vaikeampi kuin hän antoi ymmärtää, mutta hän kertoi vain sen, mikä oli olennaista sen kannalta, mitä oli tapahtunut meidän välillämme. Viileästä, koruttomasta tavasta, jolla Nanna puhui, arvasin, ettei hän halunnut minun toimivan hänen keittiöpsykologinaan. Hän halusi minun vain ymmärtävän, mistä oli kyse.
 
Kyyneleet kihosivat silmiini, kun kuulin tarinan lopun. Katsoin hämärässä Nannan sivuprofiilia. Hänen leukansa oli pystyssä ja ilme kova.
- Voi Nanna, kuiskasin. – Kunpa mä olisin huomannut jotakin, tai tajunnut, ettei kaikki ollut kohdallaan…
- Ei se ollut sun vika, Nanna sanoi sävyttömästi. – Mä en kertonut tätä saadakseni sääliä, vaan koska mä halusin selittää, miksi mä olen ollut niin kummallinen.
- Silti, sanoin katse maassa. – Anteeksi, kun mä olin niin kylmä ja pinnallinen. Mä luulin, että sä et vaan enää pidä musta.
- Turha tässä on anteeksi pyydellä, Nanna totesi. – Jos sä haluat pistää syyn jonkun niskoille, niin Samin, tai mun, mähän se tyhmä olin kun lankesin sen ansaan.
- Et sä voinut tietää, sanoin.
 
Syntyi taas pitkä hiljaisuus. Viileä tuulenpuuska pyyhkäisi laitumen yli ja viimeiset auringonsäteet katosivat metsän taakse. Ihoni meni kananlihalle.
Olisin halunnut heittäytyä halaamaan Nannaa siitä hyvästä, että hän oli taas avoin ja oma itsensä, mutta tiesin, ettei pitkällä aikavälillä tulleita haavoja parannettu noin vain sormia napsauttamalla. Mitkään sanat eivät poistaisi sitä tosiasiaa, ettemme olleet puhuneet toisillemme kuukausiin. Näin kuitenkin edessäni selvästi uuden alun.
- Kiitos, kun kerroit, sanoin ja tarkoitin sitä. Nyt oli aika lakata syyttelemästä kumpaakaan meistä ja siirtyä eteenpäin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Ti 02 Elo 2016, 15:34

Eräänä helteisenä elokuun päivänä minä ja Christian hiippailimme viileälle, hämyiselle heinävintille pakoon kuumuutta. Mukana ideassa taisi olla ripaus seikkailunhalua. Halusimme paeta hetkeksi muiden tallilaisten katseita ja saada pienen hetken kahdenkeskistä aikaa, vaikka meillä oli siitä viime viikkoina ollut yllin kyllin. Ehkä myös hiljaa mielessämme halusimme saada muutaman kummeksuvan tai omia arvauksiaan tekevän tallilaisen katseen.
Chris istahti heinäpaalille, ja minä istahdin hänen viereensä. Hän kietoi käsivartensa ympärilleni, ja minä nojasin hänen olkaansa.
- Panda meni kyllä nätisti tänään, kehaisin. Tunsin suloisen tuttua kihelmöintiä koko kehossani, kun olin näin lähellä Chrisiä. Mukavan raukea tunne levisi sormiin ja varpaisiin.
- Hmm, Chris mumisi myöntävästi. Tunsin, kuinka jokin kutitteli hiuksiani. Suljin silmäni onnellisena. – Olispa se mennyt yhtä hyvin kisoissakin.
- Me päihitettiin teidät aika kirkkaasti, kiusasin. Oli tuntunut ihan hauskalta voittaa Chris, joka oli kokenut ratsastaja kilpahevosen selässä, kun minä olin pahainen tuntiratsastaja tuntiratsun selässä.
Chris tökkäsin minua kylkeen. Kiljahdin vaimeasti ja kiemurtelin kauemmas, mutta Chris ei päästänyt minua.
- En mä enää, hän lupasi nauraen. Palasin tyytyväisenä toisen kainaloon.
 
Välillä ihmettelin, miten toisen ihmisen kanssa oleminen saattoikin tuntua niin luontevalta. Kun minä ja Christian istuimme puiston laidassa jäätelöllä, kävimme Pronssijoen lavatansseissa, kokkasimme Chrisin luona tai olimme ratsastamassa, tuntui, kuin näin olisi ollut aina. Välillä ajattelin, että näin tulisi myös aina olemaan, että niin asiat oli tarkoitettu. Että tämä oli tähtiin kirjoitettua.
Mutta juuri nyt ”aina” merkitsi minulle vain tätä kesää. Ei ennen kesää tai sen jälkeen.
Juuri silloin, kaikista mukavimmalla hetkellä, päätin nostaa kissan pöydälle. Kohottauduin Chrisin kainalossa niin, että pystyin katsomaan häntä silmiin.
- Mitä sä teet syksyllä kisatiimin loputtua?
Tunsin, miten Chris jännittyi aavistuksen, mutta ilme pysyi lempeänä.
- Ei niistä vielä tiedä. Ei tulevaisuuden ajattelemisesta seuraa muuta kuin surua ja stressiä.
Se taisi olla osittain vitsi, joten naurahdin pikkuisen. Chriskin hymyili, mutta hänen silmänsä olivat vakavat.
- Ei mietitä sitä nyt, hän sanoi ja antoi suukon otsalleni.
Vatsanpohjassa muhinut levottomuudentunne katosi, kun nojauduin taas Chrisiin. Kaikki järjestyy, vakuutin itseäni. Olin monta kertaa luullut menettäväni Chrisin, mutta olin aina saanut hänet takaisin. Eikö niin ollut tarkoitus käydä tälläkin kertaa?
 
Olin juuri vaipumaisillani onnelliseen päiväuneen, kun vintinrapuista kuului liioiteltuja askeleen kolahduksia. Tulija halusi selvästi, että kuulisimme hänet. Suoristauduin sovinnaisempaan asentoon Chrisin vieressä. Sekunnin kuluttua Nanna ilmestyi oviaukkoon.
- Pitikö meidän lähteä maastoon? hän kysyi.
Yskäisin vähän.
- Joo, varmaan puoli tuntia sitten, sanoin nolona.
- Ja täällä te vaan kuhertelette, Nanna kiusasi virnistellen.
- Anteeksi, Chris sanoi, mutta ei kuulostanut siltä, että oli pahoillaan. Hänen äänessään oli naurua.
- Mikki ja Inka on jo melkein valmiita, Nanna sanoi.
Kun minä ja Chris nousimme seisomaan, Chris kumartui vielä antamaan suukon huulilleni kuin härnätäkseen Nannaa. Kyse oli vitsistä, ja kun käännyin katsomaan Nannaa, odotin hänen näyttävän muka ärsyyntyneeltä odottamisesta, ja niin hän silmänräpäyksen kuluttua näyttikin. Sitä ennen ehdin kuitenkin nähdä hänen kasvoillaan kummallisen ilmeen. Kulmakarvat pohtivasti kurtussa, suu epäilevästi mutrussa, silmissä varautunut katse.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Miro
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 107
Join date : 26.11.2013
Ikä : 20

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   To 04 Elo 2016, 17:20

Episodi 9
Torstaina mä sain kunniatehtävän puominkantajana, kun Nanna harjoitteli maneesissa lähestymisiä. Kentällä oli aivan liian kuuma pitää treenejä.
- Lävistäjälle kaks ristikkoa ja seitsemän metrin väli, eli yksi laukka-askel, Nanna ohjeisti. Mä siirsin estetolpat voltin kaarelta ja raahasin ne ohjeiden mukaisiin paikkoihin. Mä mittasin välit ottamalla pitkiä askeleita. Ristikot olivat vain parikymmentäsenttisiä – Nanna oli selittänyt, että lähestymisien harjoitteluun ei tarvittu korkeita esteitä.
Samalla kun mä pakersin hiki hatussa, Nanna ja Tinttu kävelivät uralla pitkin ohjin. Mä en viitsinyt kuitenkaan valittaa kuumuudesta, sillä Nannalla oli turvaliivi, kypärä ja ratsastussaappaat. Kipsin se oli saanut pois pari päivää sitten, ja käsi tuntui kuulemma vielä heikolta. Mun käskyt ottaa vielä rauhallisesti olivat kaikuneet kuuroille korville, sillä meniväthän lähestyvät kisat kotikentällä toki oman terveyden ajattelemisen edelle.
Kun mä olin valmis, Nanna nosti laukan ja ohjasi Tintun esteille. Tinttu pärski innoissaan. Lähestyminen ensimmäiselle esteelle oli mun silmään täydellinen, mutta esteiden välissä tapahtui kummia: Tintun yksi laukka-askel ei kantanutkaan ihan toisen esteen juureen, ja jälkimmäinen ylittyi sellaisella loikalla, että Nanna takertui harjaan.
- Millä hirvenharppauksilla sä oikein mittasit sen välin, Nanna hekotti. – Tuossa oli ainakin yhdeksän metriä!
- En mä voi tietää millaisia harppoja mun pitää hirvensorkillani ottaa, mä marmatin. Siirsin toisen ristikon vähän lähemmäs ensimmäistä, ja Nanna ja Tinttu ottivat uusiksi, tällä kertaa onnistuneemmin.
Parin kerran jälkeen Nanna päästi ohjat pitkiksi ja silitti Tinttua kiitokseksi.
- Eiköhän tää ollut tässä, ei ihan hirveästi viitsi ratsastaa kun on sen verran kuuma.
Mä keräsin esteet sillä aikaa, kun Nanna ja Tinttu ottivat loppukäyntejä, marmattaen samalla siitä, miten mä jouduin tekemään kovimman työn, kun Nanna sai vain huvitella.
 
Kun me tultiin tallin pihaan, Tintun kaulalla oli hikijälkiä. Nanna hyppäsi satulasta.
- Olisi varmaan parasta vähän viilentää sitä, hän totesi.
- Millä muka? mä ihmettelin.
- Tuvan takaseinustalla on puutarhaletku, Nanna selitti. Se kiinnitti Tintun hoitopuomiin ja alkoi ottaa varusteita pois. Mä tarjouduin viemään kamat talliin ihan vain päästäkseni hetkeksi sisälle viileään. Sitten me huuhdeltiin Tintun hikipaikkoja pienellä paineella kera kasteluletkun.
Muutaman minuutin kuluttua metsänrajassa näkyi liikettä. Chris ja Valma ilmestyivät näköpiiriin hevosillaan. Mä ja Nanna vilkutettiin tervehdykseksi.
- Heppojen peseminen on kyllä loistoidea, Chris ilmoitti heti päästyään kuuloetäisyydelle.
- Kasteluletku on varattu, Nanna vastasi.
- Me haetaan ämpärit ja pesusienet tallista, Valma sanoi.
 
Kun toinen parivaljakko liittyi seuraan, Nanna alkoi heti rupatella niiden kanssa. Mä kuuntelin puolikorvalla keskustelua siitä, miten sekopääukko oli kenties muuttanut takaisin naapuriin. Mulla oli hikiset oltavat, ja leyhyttelin tuon tuosta paitaani ja toivoin itsekin pääseväni suihkuun Tintun, Dunjan ja Pandan tavoin.
- Miro? Nanna sanoi, ja mä havahduin unesta, jossa mä sain juoda jääkylmää mehua suoraan purkista.
- Täh, sanoin ja kuulostin terävämmältä kuin oli aikomus. Nanna kallisti päätään ja tuijotti mua kummastuneena.
- Kuuma ilmako sut tekee noin kiukkuiseksi? Nanna uteli. Mä kohautin olkapäitäni.
- Mutta hei, tiedätkö mikä siihen auttaa, Chris sanoi mun takaa. Ja seuraavalla sekunnilla mulla ei ollut enää lainkaan kuuma, päinvastoin. Mun päälle pudonneen hyökyaallon seurauksena mun vaatteet tuntuivat painavan tuhat kiloa. Mä tajusin, että vesiämpärillinen oli juuri kumottu mun niskaan.
- Hei! älähdin kiukkuisena. Kaikki kolme muuta nauroivat.
- Aloitetaas ihan puhtaalta pöydältä, bro, Chris nauroi. Sitten mä en pystynyt enää pitämään virnettä kasvoiltani, sillä tilanne oli kerrassaan koominen. Mä riistin vesiletkun nopeasti Nannan kädestä, käänsin suuttimesta sumutuksen päälle ja osoitin Christiania.
- Tästä saat!
Ja sitten mä suuntasin vesiletkun Nannaan, joka vielä kehtasi nauraa. Meidän välissä seisova Tinttu katsoi meitä kuin mielipuolia, ja sellaisia me ehkä oltiinkin.
- Eijei, kylmää! Nanna kiljui ja yritti väistää.
- Treenin jälkeen on tapana käydä suihkussa, mä selitin.
Tintun toisella puolella Dunjan ja Pandan välissä seisova Chris kurottui puristamaan pesusienellä vettä Valman päähän.
- Hyiiiii, se on varmaan likaista! Valma valitti. Tyttö kurkotteli ottaakseen pesusienen Christianin kädestä ja joutui tiukkaan halausotteeseen. Chris suukotti häntä hymyillen huulille. Mun sisälläni sävähti kateus – olisivatpa asiat mullekin noin helppoja. Sitten Nanna tönäisi mua.
- Ne kaipaa herätyksen tähän maailmaan, hän sanoi, nosti toisen puolityhjän vesiämpärin maasta ja kumosi sen toistensa lumoissa olevan pariskunnan yläpuolella. Huudosta päätellen herätys oli taattu.
 
Kun me muutamaa minuuttia myöhemmin marssittiin märkinä ja hervottomina naurusta talliin, Mincaa harjaava Salli katsoi märkiä olemuksiamme hämmästynyt ilme naamalla.
- Älä kysy, Valma huokaisi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Pujo
Juuri saapunut
Juuri saapunut
avatar

Viestien lukumäärä : 18
Join date : 09.05.2016
Ikä : 20
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Darli

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Su 07 Elo 2016, 21:55

Askel Hallavaan


Tänään. Tänään! Tänään, tänään, tänään. Minua jännitti.
Olin eilen törmännyt taas mintunvihreätukkaiseen tyttöön, jälleen kerran hieman kiusallisissa tunnelmissa. Olin mustikoita kerätessäni säikäyttänyt hevosen jolla tyttö - Nanna, oli ratsastanut. Tilanteen kiusallisuus ei ollut kuitenkaan pysyvää, sillä Nanna ja hänen seurassaan ollut Miro olivat varsin mukavia tyyppejä. Tutustuimme ja juttelimme hetkisen, ja mikä parasta, he pyysivät minut tallille!

Puolenpäivän aikaan olin lähtövalmiina. Tällä kertaa päätin mennä tallille niinsanotun virallisen tien kautta, vaikka metsän kautta sinne olikin lyhyempi matka. Otin polkupyöräni ja lähdin matkaan.
Saavuin tallipihalle juuri sopivaan aikaan, sillä näin Nannan kävelemässä pihan poikki. Hän huomasi minut ja vilkutin hänelle. Vein pyöräni telineeseen ja vaihdoimme moikat.
Kiersimme tallissa ja tallituvassa ja kuuntelin Nannan puheita hevosista ja talliporukasta. Aika kului nopeasti, ja minulla oli tosi mukavaa. Tapasin myös muuta talliporukkaa, mutta en muistanut enää kaikkien nimiä... Aleksi, eli tallin omistajan nimi oli ainut mikä päähäni jäi, kun Nanna esitteli minut hänelle. Juttelimme hevosista ja Aleksi kysyi, olisinko kiinnostunut hoitohevosesta. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, että kuulostin varmasti typerältä innostuksen ja jännityksensekaisen ääneni ansiosta, mutta sain kuin sainkin ilmaistua mielenkiintoni Aleksin ehdotusta kohtaan. Sovimme palaavamme asiaan myöhemmin tarkemmin, ja jatkoimme Nannan kanssa tallipihalle.

#pujoilu
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Pujo
Juuri saapunut
Juuri saapunut
avatar

Viestien lukumäärä : 18
Join date : 09.05.2016
Ikä : 20
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Darli

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Ti 23 Elo 2016, 23:07

Darli, avain


..."ja hei, mennään tsekkaa Darli", Nanna sanoi eräänä iltana tallissa kävellessämme. Olin höpöttänyt hänelle melkein koko ajan omasta hevoskokemattomuudestani ja epävarmuudestani, mutta hän ei lakannut kannustamasta.

Ensitapaaminen Darlin kanssa oli ollut leppoisa, olihan se rauhallinen hevonen. Jännitin aivan turhaan. Nanna kertoi Darlin olevan varsin helppo hoitohevonen, ja tarjoutui vielä auttamaan alkuun pääsemisessä. Katsoin hevosta sen tummiin silmiin, ja ojensin käteni rapsuttaakseni tämän päätä. Tein päätökseni.

-

Kun olimme löytäneet Aleksin, keskustelimme hänen kanssaan jonkin aikaa hevosten hoitamisesta, taitotasostani ynnä muusta. Aleksikin oli kannustava, ja vakuutti minulle etten varmasti epäonnistuisi. Nanna sanoi siihen väliin pilke silmäkulmassa, ”Ainakaan kun mä opastan alkuun”. Nauroimme ja Aleksi jatkoi, ”Pujo, tuu hakemaan Darlin kaapin avain huomenna puolen päivän aikaan tuolta toimistosta”. ”Jees.. Okei!”, sanoin päättäväisesti. Nannan kanssa poistuessamme Aleksi vinkkasi vielä silmää perään. Hymyilin Nannalle virnistäen. ”Kiitos, että oot auttanu minuu tässä vähän kaikessa”, sanoin Nannalle, joka vastasi hymyillen, ”No problem, on aina kiva saada tallille lisää porukkaa”


-

Toistin päässäni eilisen tapahtumia. Oli ollut kerrassaan kaunis päivä.
Kävelin tallille ja näin Darlin tarhassa ulkona. Käväisin tarhan luona ja katselin hetken hevosten hengailua. Jatkoin askeliani tyhjään tallitupaan, ja kurkkasin toimiston ikkunasta sisään. Aleksi hyöri sisällä ja koputin raollaan olevaan oveen. "Moi, tulin hakemaan sen avaimen", sanoin Aleksille hänen tervehdittyään minua. Ojentaessaan avainta, hän sanoi, "jos siulle sitten ikinä tulee mitään kysyttävää, kysy rohkeesti vaan. Täällä on varmasti aina talliporukkaa paikalla, ja miutkin löytää sitten ennen pitkää jostakin". "Joo", nyökkäsin ja vastaanotin avaimen. "Tervetuloa Hallavaan!", Aleksi sanoi mahtipontisesti. Naurahdin ja kiitin huvittuneena.
Tästä se lähtee.

#pujoilu
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Topias
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 220
Join date : 04.11.2013
Ikä : 20

ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   Ke 24 Elo 2016, 20:26

Erilainen paluu

Tuijotin terveystiedon kertauskirjaani silmät sumeana. Olin herännyt aamulla neljältä saatuani aukaisuvuoron töistä. Työpäivä oli mennyt nopeasti, enkä ollut sen enempää kerennyt miettiä väsymystä. Nyt se kuitenkin iski vasten kasvoja: kello oli kolme ja olin hurjan väsynyt. Sinnittelin vielä muutaman kappaleen verran, ennen kuin suljin kirjan sekä huomaamatta silmäni.

Heräsin puhelimeni soittoääneen. Katsoin hieman pökertyneenä näyttöä ja yritin siristää nähdäkseni kuka soittaa. Ensin ruudulla näkyi vain numero, mutta sitten numeropalvelun sovellus lämäytti soittajan tiedot. ”Aleksi, Ratsastuskoulu Hallava” Mitä?? Pienen epäröinnin jälkeen vastasin ja kuulin kuinka mies puhui hieman hätääntyneesti.
”Moi Topias. Täällä Aleksi”, hän huikkasi alkuun. ”Sinähän asut tässä Hallavan lähellä, eikö?” Hän jatkoi. ”Nyt on päässyt käymään niin, että eräs yksärin omistaja on kadonnut.. Hevonen tuli hetki sitten pihaan, muttei Alanaa näy missään.” Kuuntelin ihmeissäni, mitä Aleksilla oli kerrottavana. En ymmärtänyt, kuinka tämä liittyisi minuun.
”Voisitko tulla mitenkään auttamaan etsinnöissä?” Hän lopulta sanoi. ”Oltaisiin todella kiitollisia!”
”Tottakai”, vastasin. ”Mulla menee kymppiminsa, niin oon pihassa.” Heitin äkkiä lähimpänä olevan takin niskaan ja vetäisin tennarit jalkaan. Mahtavat vaatteet tallille ja vielä mahtavammat, jos tässä metsään lähdetään rämpimään, ajattelin.

Pysäköin autoni parkkipaikalle ja kipaisin juoksujalkaa tallin pihalle, jossa parveili jo mukavasti väkeä. Etsin käsiini Aleksin ja kysyin mitä oli meneillä, ihan vain tarkentaakseni, että ymmärsin tämän puhelun oikein.
”Joo, elikkä Alana lähti kolmisen tuntia sitten maastoon Faella ja puolisen tuntia sitten heppa jolkotteli talliin ilman ratsastajaa”, hän kertasi. ”Et nähnyt mitään epäilyttävää matkallas tänne?” Hän vielä kysyi. Vastasin kieltävästi.
”Okei! Kiva, kun ootte tullu tänne paikalle näin sankoin joukoin”, Aleksi alkoi puhuttelemaan ryhmää. ”Meillä on sattunut nyt pieni vastoinkäyminen ja eräs ratsastaja on jäänyt jonnekin päin Pronssijoen metsiä. Seuraavaksi olisi tarkoitus lähteä haravoimaan lähimaastoa ihan maasta käsin, autoilla ja kävellen. Meille on tulossa virkavaltaa, sekä hoitohenkilökuntaa avuksi. Jos vaaditaan, niin helikopterikin otetaan käyttöön”, hän jatkoi. Väkijoukossa kuhisi. Ihmisiä jaettiin ryhmiin ja jokainen ryhmä haravoisi tietyn lähialueen, ennen lisäjoukkojen saapumista. Minun seurueessani olivat vanha tuttu Salli, sekä Riku ja Oscar. En ollut nähnyt poikia aiemmin, vaikkakin toinen näytti hyvin tutulta.

Kello oli jo lähemmäs kymmentä. Olimme kiertäneet ryhmäni kanssa polkua joka vei koskelle vievän polun risteyksestä vastakkaiseen suuntaan, nimittäin toinen ryhmä oli kiertänyt koskelle autoilla. Mitään ei ollut näkynyt ja hieman yli kymmenen Aleksi oli laittanut meille viestin ja pyytänyt kaikkia palaamaan takaisin tallille. Helikopteri oli lähetetty ilmaan. Olin jutellut paljon reissumme aikana Rikun kanssa. Tunnistin hänet aika nopeasti, kun sain hetken aikaa miettiä. Yksi idoleistani.
”Minäki oon kilpaillu aluetasolla kenttää”, kerroin hänelle. ”Siitä on vaan reilu viitisen vuotta aikaa. Sitten tuli muutos meidän elämään ja muutettiin Pronssijoelle iskän töiden perässä. Hepat jäivät, lukuun ottamatta siskon ponia”, jatkoin. ”Kyllähän sitä aikaa kaipaa.”
”Niin kaipaa”, Riku yhtyi ajatuksiini. Salli oli tosiaan tuttu niiltä ajoilta, kun vielä hoidin Kyyhkyä. Riku oli vissiin joku hänen uusi veli. Naurahdin ajatukselle, sillä olin saanut kuulla, ettei Salli tai kukaan muukaan aluksi tienneet, kuka siinä naapurihuoneessa nyt nukkuu. Oscarkin oli aivan uusi tuttavuus. Darcyn hoitaja. Juttelin hänenkin kanssaan hieman, oltiinhan melkein samoja ikiä ja hän kertoi nähneensä minut joskus koulussakin.

Kello oli jo lähemmäs yhtätoista, eikä mitään ollut vielä kuulunut. Suurin osa tallilaisista ja jostain syystä minäkin, istuimme tallituvassa, muun porukan lähdettyä jo koteihinsa. Tunsin oloni hieman ulkopuoliseksi, sillä olinhan jättänyt Hallavan jo muutamaan kertaan lähinnä koulukiireiden vuoksi. Alkoi tulemaan kuitenkin tunne, että haluaisin nyt takaisin. Kuuntelin muiden puheita hieman syrjempää ja muistelin aikaa, kun olin osa tätä porukkaa, osa tätä tallia. Saman tein Aleksi pamahti ovesta sisään.
”Alana on löytynyt!” Hän huudahti. ”Tajuttomana, matkalla sairaalaan”, hän jatkoi. Kuului yhteinen kohahdus. Kaikki olivat hyvin huolissaan, mutta helpottuneita.
”Menkäähän kaikki nyt kotiin nukkumaan. Alana pärjää nyt ja on hyvässä hoidossa. Katsotaan, jos jo huomenna tulisi hyviä uutisia”, Aleksi piristi joukkoa ja patisti heitä jo ulos, jotta pääsisi itsekin nukkumaan. Väkijoukko siirtyi hieman allapäin pihalle ja hävisi siitä yksitellen nukkumaan, kuten minäkin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Tallilaisten juttuja   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Tallilaisten juttuja
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Hallava :: Hallava :: Päiväkirjat-
Siirry: