Tämä on virtuaalitalli
 
PääsivuKalenteriFAQHakuKäyttäjälistaKäyttäjäryhmätRekisteröidyKirjaudu sisään

Jaa | 
 

 Nikita Nor

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Admin
Admin


Viestien lukumäärä : 33
Join date : 19.10.2013

ViestiAihe: Nikita Nor   La 26 Loka 2013, 11:40

Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hallava.palstani.com
Rexa
Juuri saapunut
Juuri saapunut
avatar

Viestien lukumäärä : 18
Join date : 19.11.2013
Hevonen : Nikita

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Pe 13 Joulu 2013, 23:10

Perjantai
Tänään menisin ensimmaistä kertaa tallille. Olin valmis järkytyksiin ja nauruihin. Tallilta tunsin vain Tiitun,mutta aina on voi tutustua uusiin ihmisiin. Pyöräni luisteli suunnilleen tiellä. Miten tie voi olla näin jäässä.No jatkan nyt matkaa mietin itsekseni. Halusin elämääni jännitystä. Asetin pyöräni nojaamaan seinää vasten ja avasin oven. Wau! Talli oli kauniisti koristeltu, ihmiset hymyilivät ja hevoset hirnuivat. Tämä talli olisi juuri sopiva minulle. Tiitu oli kertonut, Nikitasta ja Klikistä paljon. Nikitan karsina oli kuulemma ensimmäinen satula huoneen vasemmalla puolella. Astelin kohti karsinaa.Avasi oven janäin ihanan hevosen! Hevonen oli harmaa ja sen silmät katsoivat minua suloisesti. Silitin sen kaunista siroa päätä. Ajoin tänään ratsastaa ensimmäistä kertaa Nikitalla. Hain Nikin harjat. Aloiti kumisualla harjaamaan pyörivin liikkein koko Nikitan vartalo. Sitten kovalla harjalla irrotin pahimmat liat. Sen jälkeen pölyharjalla harjasin irtokarvat ja pölyn pois Nikitasta. Sitten taas pehmeällä harjalla viimeistellin harjauksen ja harjasin aremmat paikat, kuten mahan alta ja jalat. Sen jälkeen piikkisukalla pidin koko ajan Nikitan pään puoleisessa kädessä ja siihen puhdistin harjaa harjauksen lomassa. Lopuksi harjasin pääharjalla Nikitan pään. Aivan lopuksi kavioista irrotin lian. Hain Nikitan varusteet. Satulan vein satulatelineeseen siksi aikaa kun hain suitset. Aloitin satulasta. Asetin Satulan ensin sään yläpuolelle, mistä sen sitten vedin taaksepäin oikealle paikalleen. Satula oli oikeassa kohdassa silloin, kun se ei painanut Nikitan lapaa Nikitan liikkuessa. Huovan minä suoristin molemmilta puolilta ja nostin kiinni satulan etukaareen, jottei se pääse hiertämään Nikitan säkää. Sen jälkeen kiristin mahavyön ja aloitin suitsinnan. Asetin oikean käteni Nikitan leuan ali pään toiselle puolelle, poskihihnoista pidin suitset kasassa oikeassa kädessä. Vasemmalla kädelläni tarjosin kuolaimia Nikitalle ja kun Nikita avasu suunsa, pujotin samanaikaisesti niskahihnan korvien taakse. Nostin Otsa harjan otsahihnan yli ja tarkistin suitsien sopivuuden ja että kaikki remmit olivat suorassa. Sitten kiinnitin leukahihnan. Turpahihnan laitetoin poskihihnojen kummaltakin puolelta ja kiinnitin. Valmista:) Kävin hakemassa kypäräni ja lähdin Tiitun kanssa kentälle. Tiitu oli luvannut tulla seurakseni. Säädin jalustimet sopiviksi ja kiristin vähän satulavyötä.
Nousin selkään. Nikita oli jo heti lähdössä kävelemään, mutta pysäytin sen.
Tarkistin vielä että satulavyö oli tarpeeksi kireällä, ja olihan se.
Annoin Nikitalle pohkeen, kävelimme uralla pitkin ohjin.
10 minuutin päästä lyhensin ohjaa. Annoin pohkeita, Nikita nosti reippaan ravin. Ravasimme uralla, teimme myös muutaman voltin. Vaihdoimme suuntaa tekemällä kokorataleikkaan ja jatkoimme ravia toiseen suuntaan. Teimme toiseenkiin suuntaan voltteja ja muutaman pysähdyksen. Kehuin Nikitaa, siirsin Nikitan käyntiin. Annoin hetkeksi pidempää ohjaa. .. Hetken päästä lyhensin ohjaa ja siirryimme raviin. Ohjasin Nikitan pääty-ympyrälle ja istuin harjoitusraviin. Annoin Nikitalle muutaman pohkeen, laukkasimme todella energistä laukkaa ympyrällä, sitten jatkoimme uralle laukkaa. Kehuin Nikitaa taputtamalla sitä kaulalle. Vaihdoimme suuntaa ja menimme pääty-ympyrälle. Laukkasimme toiseenkiin suuntaan vähän ja sitten hidastin Nikitan raviin. 
- Onnistuisikohan sinulta pohkeenväistöt ? mietin.
Lähdimme pitkän sivun alusta tekemään pohkeenväistöjä ja ne sujuivat todella hyvin ! (=
Lopuksi hiljensin Nikitan käyntiin, annoin pitkät ohjat ja otin jalat pois jalustimista.
Kävelimme muutaman minuutin, sitten tulimme kaartoon. Laskeuduin alas ja nostin jalustimet ylös. Otin ohjat pois kaulalta ja talutin Nikitan talliin. Otin varusteet pois ja harjasin perusteellisesti Nikitan. Laitoin Nikitalle päitset päähän ja vein sen laitumelle. Siivosin Nikitan karsinan. Sen jälkeen veljeni soitti,että oli tulossa hakemaan. Veljeni hurautti pihaan skootterilla ja antoi minulle mopokypäräni. Laitumella Nikita laukkasi muiden kanssa kilpaa.



Nikita

Askeleensa hienot 
hirnahdukset vienot
laukka niin pehmeä
sydän täynnä lämpöä
hiljaa mulle hörähtää
kädelleni painaa pään
Nikita
olet rakas
Hevosein maailman paras 

<3 kirjotin runon aikani kuluksi : )

Nätti
Ihana
kaunis
Innokas
Tempperamenttinen
Auttaa oppimaan


Nopea
Ohittelija
Rakas
<3
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Rexa
Juuri saapunut
Juuri saapunut
avatar

Viestien lukumäärä : 18
Join date : 19.11.2013
Hevonen : Nikita

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Ma 16 Joulu 2013, 18:33

[img]http://aijaa.com/E9Pb4U[/img]
Piirsin kuvan Nikitasta :3
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Vilja
Juuri saapunut
Juuri saapunut


Viestien lukumäärä : 5
Join date : 14.12.2014
Hevonen : Nikita

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Ma 15 Joulu 2014, 20:44


15 joulukuuta 2014 - ensitapaaminen


Joulu se vain lähestyi. Elettin jo kuun viidettätoista päivää mutta siltikään ei lumihiutaleen lumihiutaletta maanpinnalla näkynyt. Joku oli tainnut unohtaa herättä  joulun oman haltijan taikomaan maanpinnan kauniin valkoiseksi ja kirkastamaan talven tähdet  pimeälle taivaalle. Huokaisin ja hymyilin silti hyräillen pienesti radiosta soivan jonkun vanhemman The Baseballsin kappaleen tahtiin. Olin matkalla uudelle tallille jossa olin  juuri päässyt aloittamaan uuden hoitohevosen kanssa. Niimoä olin nyt tihrustamassa teiden nimiä vielä minulle uudella piemällä tiellä. Silloin tällöin vastaan tulevien talojen ikkunoissa ja pihoissa loisti jos jonkinlaista jouluvaloa valaisemaan edes hieman piemässä kulkevien tietä. Tästä oikealle luulisin.. Mutta niin.. Nikita. Maistelin nimeä suussani edetessäni tiellä. Hevonen oli vaikuttanut esittelyssä mukavalta ja kun olin ottanut yhteyttä talliin oli sieltä otettu minut vastaan iloisen kuuloisesti. Olin saanut kuulla muutenkin tallista niin paljon positiivista että oikeastaan oikein odotin että pääsisin tutustumaan tähän enemmän. Niin ja ehkä uudet kuviot ja hevoset auttaisivat minua asettumaan uuteen kotiin ja uuteen maisemaan.

Hah! Perillä! Napautin voitoriemuisesti rattia. Olin tainnut löytää perille ensiyrittämällä, ja vielä ilman että olin joutunut soittamaan kenellekkään ajo-ohjeita. Hiljensin musiikin volumia pääsessäni pienelle tallitielle. Ehkä tämä vielä tästä! tuumasin parkeeratessani auton muutaman muun viereen. Astuessani ulos uskollisen Fordini lämmöstä hieman, oikeastaan aika voimakas ja viekas, vileä tuuli tarttui heti kaulassani olevaan tummaan kaulahuiviin ja tunginkin sen päätyä paremmin mustan Horzen takin alle. Tallipihalla ei näkynyt ketään joka sai vain pienen jännityksen yhtäkkiä kihisemään mahani pohjassa. Lopeta! toruin itseäni hymyillen. Et sinä ensimmäistä kertaa tallilla ole! hömelö. Mutta en vain voinut sille mitään että uusi tallin piha sai mukavan kutinan jopa varpaideni päässä. Viimein tallilla! Tallin päädyssä paloi valo kutsuvasti ja lähdinkin sitä kohti jonkun kohtaamisen toivossa.

Maanantai päivä oli jo pitkällä lähempänä iltaa ja niin minua ei ihmetettänyt kun monista karsinoista kantautui heinää syövien hevosten rouskutus. Katsahdin uteliaasti ympärilleni siistissä tallissa. Karsinoiden ovien edessä oli jokaiselle hevoselle oma aamuheinäkasansa ja ovissa roikkui jokaiselle oma fleeceloimi. Astelin käytävää eteen päin ja niin minua molemmin puolin nousi uteliaita päitä katsomaan vierasta tulijaa. Asta, Minca, Bee.. lueskelin hevosten nimiä. Rouskutus oli hetkeksi lakannut ja nostaessani päätäni kylteistä huomasin miten 10 muutakin paria silmiä ja korvia katsoi minua käytävällä uteliaasti. Tummanruunikko suomenhevonen nyökytteli vinhasti päätään päästäen kimeän hirnahduksen.
- Kulkaa, ei vielä ole kaurojen aika, nauroin toisten innokkuudelle saaden vain hieman tuiman katseen viereisestä karsinasta katsovalta hiirakolta ponilta joka kyltin mukaan osoittautui Darliksi.
Kimoa hevosta en muiden odottajien mukana nähnyt ja niin astelin muutamin ripein askelin löytäen viimein karsinalle jonka ovessa luki Nikita. Kurkistin uteliaasti kaltereiden välistä ja niin sieltä minua tuijotti kaksi tummaa epäilevän oloista silmäparia.
Myös tamman luukku oli auki.
- Moi! Sä taidat olla Nikita? kysyinkin siltä hiljaisesti ojentaen sovittelevasti kättäni luukusta toista kohti. Hevonen katsoi minua edelleen ylevästi, tarkkailen selvästi tilannetta. Lopulta se katsahti ensin minuun pitkän merkitsevästi jonka jälkeen se käänsi päänsä takaisin karsinan kaltereita kohti. Hymähdin.
- Olisit nyt tullut moikkaamaan, maanittelen. -  Mä olen sun uusi hoitajasi, me tullaan näkemään nyt varmaan aika paljon, jutustelen sille hiljaa. Yhtäkkiä jossain kuitenkin kolahtaa mikä sai hevosen kääntämään päätään ja korviaan nopeasti äänen suuntaan. Se kuunteli hetken tarkasti liikutellen pienesti sieraimiaan. Sen turpakarvat värähtivät hennosti ennen kuin sekin liikahti nopeasti karsinan ovelle. Pieni katsahdus minuun minkä jälkeen se sukelsi päänsä ulos luukusta katsoen muiden tavoin ruokaboksia kohti kulkevaa naista kohti.

- Moi! heläytin saaden toisen hätkähtämään.
- Ai moi!  nainen sanoi yllättyneenä. - Anteeksi, en huomannut yhtään että tallissa vielä olisi porukkaa. Mutta hei, taidat olla uusi? tämä seisahtui pidemmän käytävän päähän. - ...Vilja? oletan
- Kyllä vain! vastaan.
- Max hei! toinen tervehtii nostaen kättään. - Olette päässeet Nikitan kanssa näköjään jo tutustumaan.
- Jep. Olihan se pakko päästä vaikkain näin myöhään niin katsomaan paikan päälle millainen tapaus täällä odottaisi, hymyilin ja katsoin hieman luimistelevaan Nikitaan. - Vaikuttaa oikein lupaavalta, totesin ja sain Maxiksi esittäytyneen virnistämään vinosti.
- Se on oikeasti ihan mukava eläin. Sen kanssa pitää vain päästä ensin sinuiksi. Voin jo pelotella että töitä sen kanssa saa tehdä mutta uskon että se tullaan myös palkitsemaan.
- Niimpä. Kaunis se on ja korkea!
- Kyllä, oikea tallin sulosääri! nainen naurahti. - Prinsessa oikein.
- Pitäähän tamma nyt omanarvonsa tunteva olla, hymyilin. - Ei hypi nuoremmat silmille
- Näin on! Mutta nyt mun pitäis saada jaettua nämä iltaruuat.. nainen sanoi vihjaavasti painoi väsymys kai tämänkin silmiä. Sää oli ulkona kylmä ja tuulinen, siihen kun yhdisti vielä pimeyden tahtoi se viedä voimia varmasti jopa itse teräsmieheltä.
- Aa niin tietenkin! Taidan tulla pian paremmalla ajalla. Tänään meni itsellä hieman myöhään mutten voinut tosiaan olla tulematta. Utelias kun olen!
- Eipä mitään. Hauska kun piipahdit. Huomenna voit päästä tutustumaan tammaan jo entistä paremmin!  ja silloin täällä voi olla enempi porukkaakin paikalla, nainen hymyili
- Heh, varmasti. Nähdään siis piakkoin uusiksi, huiskautin toiselle kättä ja niin tämä huiskautti hyvästiksi omaansa. Rapsutin vielä hetken Nikitaa jota viimein sain koskettaa kaulalta.  Se nuuskaisi minua uteliaasti liikutellen korviaan, mutta pian eteen tuleva ruoka taisi viedä jotain ihan neva hööd tyyppiä enempi sen huomion. Voi tamma, kyllä me vielä tutustuisimme mutisin sen suureen valkoiseen korvaan. Joulukuun vaalea ihme, Nikitani!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Ke 13 Toukokuu 2015, 23:11


Nikita


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 14 Toukokuu 2015, 22:24, muokattu 3 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   To 14 Toukokuu 2015, 20:34


Nikita ja Valma kouluvalmennuksessa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   La 16 Toukokuu 2015, 20:17

1. Eevi, hevosenhoitaja
Lauantai, 16. toukokuuta 2015

Elämässä kohtaa päiviä, joina sitä vääjäämättä palaa takaisin nuoruuden tunnetiloihin. Minä, 25-vuotias ja mitä ilmeisimmin ihan aikuinen ihminen, tunsin oloni täsmälleen samanlaiseksi kuin 10-vuotiaana joutuessani vaihtamaan tallia edellisen lopetettua toimintansa. Minua jännitti. Sitä olisi voinut kuvitella, että tässä iässä sydän ei olisi enää kivunnut kurkkuun uuden ympäristön ja uusien ihmisten takia, mutta olisin valehdellut ja pahasti, mikäli olisin väittänyt, ettei pulssini lähennellyt tallin pihassa pikajuoksijan lukemia. Minä olin nolo jännittäjä, enkä voinut kiistää sitä. Hyvä, etten ollut antanut ylen, kun oli ollut aika lähteä tallille.

Edellisenä iltapäivänä minä olin ottanut yhteyttä Hallavan, minua lähellä sijaitsevan ratsastuskoulun, omistajaan pitkällisen googlailun ja pähkäilyn jälkeen. Olin esittäytynyt asiallisesti, vaikka puhelimessa asiointi hermostutti minua edelleen ja tulisi varmasti hermostuttamaan aina. Olin kertonut hevostaustastani ja halusta palata takaisin hevosten pariin. Olin myöntänyt senkin, etten ollut istunut hevosen selässä hieman yli vuoteen, enkä ollut varma kaipasinko enemmän hoitamista vai ratsastamista.

"Sittenhän sie kuulostat ihan potentiaaliselta hevosenhoitajalta. Miten olisi, meillä olisi täällä..."
Suu supussa ja melkein paikallani heiluen olin kuunnellut kuvausta hevosesta, joka vielä oli vailla hoitajaa. Kohteliaasti olin antanut kertoa hoitajan tehtävistä, vaikken ollut ihan varma, olinko ajatellut ryhtyväni hevosenhoitajaksi. Herättäisinkö hämmennystä 25-vuotiaana hoitohepan kaitsijana? Mitä enemmän kuuntelin ja juttelin, sitä enemmän ajatus alkoi viehättää minua. Hyvänen aika, minähän olin pikkutyttönä nauttinut hoitohevostouhuista täysin rinnoin. Minun elämäni saattoi muuten olla tylsää, asiallista ja aikuismaista - enkö minä voinut päästää pienen palasen pikku-Eeviä elämääni?

Ja niinpä minä sitten päädyin tekemään valinnan, joka tuottaisi takuulla iloa elämääni.

Hallava näytti viehättävältä, mutta minulla oli liian konemainen olo, jotta olisin voinut huomioida kaikkia yksityiskohtia ja keskittyä ihastelemaan ympäristöäni. Jännitys vaikutti minuun sillä tavalla: toimin kuin automaattiohjauksen varassa enkä juuri ajatellut. Tai ajattelin, paljonkin. Hermostuneita ajatuksia.

Astuin talliin, missä minua tervehti varsin tuttu ääni- ja tuoksumaisema. Hymyilin itsekseni. Tätä minun oli ollut ikävä. Tähän ympäristöön minä olin kaivannut.

Todellisuudessa ympäristö oli minulle niin vieras, etten tiennyt, mihin minun olisi pitänyt mennä. Tallin käytävällä näin tummatukkaisen miehen, joka oli paljon nuoremman oloinen kuin olin puhelimessa kuulemani perusteella kuvitellut - liekö kyseessä laisinkaan sama henkilö? Kun en muuta voinut, astelin reippaasti nuoren miehen luo.
"Hei, mä olen Eevi", tervehdin ja olin helpottunut, kun ääneni ei tärissyt naurettavasti. "Eevi-Sofia, siis. Puhuinko mä sun kanssa eilen puhelimessa, vai...?"
Tyyppi naurahti vähän.
"Et, kun varmaan Aleksin, jos sä oot tallin numeroon soittanut. Mä oon Chris. Ootko sä jotenkin hukassa?"
"Oon", myönsin auliisti.
"Hei, ei hätää. Kyllä mä Aleksia just jossain näin. Oliskohan se mennyt... Mutta tuoltahan se tulee. Aleksi hei! Täällä on eksynyt Eevi."
"No eihän se ole eksynyt, kun on oikeaan talliin löytänyt", meitä lähestyvä pitkänhuiskea mies sanoi.

Pysähtyessään kohdallemme hän katsahti minua yhtälailla hämmästyneenä kuin minä olin varmaankin hetkeä aikaisemmin katsonut Chrisiä kuvitellessani häntä Aleksiksi. Ei, puhelinkeskustelun perusteella luomamme mielikuvat toisistamme eivät taatusti olleet kummankaan kohdalla saaneet vahvistusta toistemme näkemisestä. Täytyi myöntää, että tämä todellinen Aleksi oli lähempänä mielikuva-Aleksiani kuin Chris-Aleksi, mutta silti... hyvin kaukana. Minun täytyi olla ainakin yhtä poikkeava. Minä tiesin itsekin näyttäväni lapselta ja olin useammin kuin kerran kuullut, ettei käheähkö ääneni istunut lainkaan ulkoisen olemukseni pariksi.

"Moi, tosiaan. Mie olen Aleksi, juteltiinkin eilen. Kiva että tulit. Haluaisitko nähdä Nikitan?"
Nyökkäsin.
"Tässä se on. Se tekee tänään kaksi tuntia, mutta niihin on sen verran aikaa, että ehdit hyvin harjailla ja tutustua siihen. Näytän, mistä täältä löytyy varusteet ja opit kyllä nopeasti tuntemaan tallin kuin omat taskusi, kun ei tämä niin valtavan suuri paikka ole. Apua saa aina kun kysyy - meillä on täällä kiva porukka, usko pois", Aleksi vakuutteli, eikä minulla ollut mitään syytä olla uskomatta häntä.

Ei aikaakaan, kun jo astuin kauniin tamman karsinaan. Se katsoi minua ylhäisesti ja ylitsevuotavaa kiinnostusta osoittamatta. Olin jokin välttämätön paha, joka oli astunut sen alueelle. Suvaitsevaisesti se antoi minun pujottaa riimun sen päähän ja astui sitten kaksi laiskaa askelta perässäni karsinan etuosaan, mihin sidoin sen kiinni. Tammassa oli satujen kuninkaallista ylpeyttä.

En tiedä, oliko hevosen harjaaminen koskaan tuntunut yhtä ihanalta kuin nyt, ensimmäistä kertaa yli vuoden tauon jälkeen. Ajatella. Kamalan pitkä aika ilman hevoskosketusta. Nikita ei kenties nauttinut yhteisestä puuhastelustamme - tai rehellisesti sanoenhan vain minä puuhastelin - samalla lailla kuin minä, mutta ei se toisaalta pistänyt hanttiinkaan. Minulle hetki hevosen kanssa oli arvokkaampi kuin olisin koskaan aktiivisesti harrastaessani osannut kuvitellakaan. Viivyttelyn tamman luona ja suin sitä, kunnes sen karva hohti himmeästi.

Hevosissa vain oli sitä jotakin. Missään muualla kuin tallilla en viihtynyt yhtä hyvin. Missään muualla en kadottanut ajantajuani niin tehokkaasti.

Minä hymyilin vielä illallakin hölmöä hymyä. Kyllä yksinkertaiset asiat saattoivatkin tehdä elämästä monin verroin ihanampaa. En ollut tehnyt ensimmäisenä tallipäivänäni mitään sen kummempaa kuin harjannut Nikitan ja osallistunut tallin siivoamiseen. Aprikoin, uskaltaisinko koskaan palata takaisin satulaan, mikäli jo arkiset talliaskareet saivat minut näin euforiseen tilaan. Saattaisin saada sydänkohtauksen silkasta pakahduttavasta onnentunteesta. Vähintäänkin vuodattaisin pari onnellista kyyneltä ja tuntisin itseni sentimentaaliseksi hölmöksi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Su 17 Toukokuu 2015, 17:04

2. Iltahämärissä
Sunnuntai, 17. toukokuuta 2015

Metsäpolku kiemurteli puuston halki. Kenkäni kohtasivat kerta toisensa jälkeen joustavan, juurakon sävyttämän ja muutenkin hieman epätasaisen maaston. Minä en ollut koskaan ollut niitä ihmisiä, jotka jaksoivat lähteä lenkille tappavan tasaisten asfalttiteiden vietäväksi. Minussa oli Ihmemaan Liisan tapaista uteliaisuutta ja seikkailunhalua. Kun kohtasin polun, jota pitkin en aikaisemmin ollut kulkenut, minun oli pakko saada selvittää, millaisiin maisemiin se johti. Kulutin viikoittain tunteja ja taas tunteja metsässä, koirani Kerttu innoissaan perässäni ja ympärilläni viipottaen ja loikkien. Haavemaailmoihin uppoamista tai ei, minä näin luonnon keskellä tarinoita. Loppukevät oli metsässäsamoilijan kulta-aikaa. Valkovuokkojen ja kielonlehtien peittämä maasto huokui satujen tunnelmaa; vaitonaisina ja kauniina valkeat kukat seurasivat metsän olentojen menoa. Ties vaikka niiden suojissa vaelsi pieniä metsänkeijukaisia.

Hei, en minä edes ollut päästäni sekaisin. Mielestäni maailma oli yleisesti ottaen niin kova paikka, että pieni lapsenomainen satujen kaipuu teki ihmiselle sopivissa määrin erittäin hyvää.

Minulla ei varsinaisesti ollut hajuakaan, missä olin, mutta haittasiko se nyt sitten? Aina minä kotiin löysin.

En ehtinyt edes alkaa harkita, pitäisikö kääntyä ja palata samaa polkua pitkin takaisin, ennen kuin ympäristö alkoi näyttää yllättävän tutulta. Metsä harveni ja kauempaa pilkotti rakennuksia ja aitauksia. Hymähdin itsekseni. Näin se talli veti hevosihmistä puoleensa, vaikka ihan vahingossakin! Kutsuin Kertun luokseni ja napsautin sen hihnaan. Ehkä tallin väki oli jo palannut kisareissultaan, jollaiselle olin kuullut heidän tänään lähteneen. Ainakin tarhoissa oli hevosia. Hiippailin lähemmäs katsomaan ja näin tutun kimon ulkoilemassa.

Nikita näytti varsin tyytyväiseltä oloonsa. Se seisoskeli aloillaan heinäkasan lähettyvillä ja kuulosteli syödessään ympäristöä. Minun lähestyessäni tarhan aitaa Kerttu hiljaa vierelläni tamma kohotti katseensa ja tuijotti meitä hetken. Kun sille kävi selväksi, etten ollut tulossa enää lähemmäs, se huiskautti häntäänsä ja palasi takaisin heinien pariin. Ne kiinnostivat sitä enemmän kuin minä tai Kerttukaan.

Kaikessa hiljaisuudessa välittämättä sen enempää häiritä vapaa-aikaansa viettävää hevosta kaivoin puhelimeni esille. Minun teki mieli ikuistaa rauhallinen hetki kuvaan. Harmi, etten ollut tiennyt ottaa mukaan kameraa, mutta toisaalta tekniikan kehitys oli taannut minullekin ihan kohtuullisen kännykkäkameran, joka kulki aina mukana. Nappasin kuvan kauniista tammasta, jonka harja oli vielä kiharalla purettujen kisalettien jäljiltä, ja tunsin iloa siitä, että juuri minä saisin tutustua tuohon mielenkiintoiseen hevoseen lähemmin.


// Yleensä en välitä angstata piirroksista, koska yritän suhtautua niihin rennosti ja keskittyä nauttimaan piirtämisen ilosta. Nyt on kuitenkin pakko kitistä vähän, lähinnä traditöiden digitoimisen vaikeudesta... Miten tuokin meni kuvatessa noin siniseksi ja kummalliseksi? Toisaalta se tuo kuvaan sinisen iltahämärän tuntua, mutta äh. Ollapa skanneri. Tai kuvanmuokkaustaidot.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Ti 19 Toukokuu 2015, 14:42

3. Kohti ikuista elämää?
Tiistai, 18. toukokuuta 2015

Työpäiväni alkoi olla pulkassa. Kaikki mummoni ja pappani tuntuivat olleen varsin hyvävointisia ja valoisalla mielellä, joten niinpä minäkin saatoin poistua työtilastani hymyssä suin. Eräänkin rouvan kanssa olimme keskustelleet hevosasioita. Uumoilin, että minäkin vielä jonakin päivänä hänen ikäisenään muistelisin hevoskokemuksiani yhtä suurella lämmöllä. Sitä päivää odotellessa aioin kyllä kartuttaa mahdollisimman paljon hienoja hetkiä, joita voisin sitten mielessäni vaalia harmaahapsisena, arvokkaana ja ikääntyneenä leidinä.

En malttanut olla edistämättä sitä tavoitetta heti samana päivänä. Huolehdittuani, että Kerttu pärjäisi kotona, kunnes palaisin tallilta, lähdin ulos pilviseen säähän ja reissasin polkupyöräni suotuisalla avustuksella Hallavaan.

Tallituvassa huomioni kiinnitti välittömästi käynnissä oleva käsityö. Neulepuikot viuhtoivat nuoren, punatukkaisen tytön käsissä. Työn alla oli kauniisti kuvioitu sukka. Pidin itsekin käsitöistä ja kiinnostuin kovasti kuvion kaavasta. Olin parantumaton puuhastelija: aloitin aina kaikennäköisiä käsi- ja kuvataidetöitä, mutten toisaalta saanut juuri mitään valmiiksi.
"Hei! Sori että häiritsen sun neulomistasi, mutta mun on pakko kysyä, mistä tuon kuvion kaava on löytynyt? Se on tosi kaunis", sanoin kiinnostuneena.
"Ai, kiitos! Tämä on itse asiassa muokattu yhdestä islantilaisesta villapaitakuviosta, jonka löysin yhdestä käsityöblogista", tyttö kertoi ja vaikutti olevan mielissään, kun hänen työtään kehuttiin. "Voin kyllä etsiä linkin siihen blogiin."
"Se olisi kiva juttu", hymyilin kiitollisena. "Ai niin, tosi epäkohteliasta ruveta pyytämään palveluksia ilman, että edes esittäytyy. Mä olen Eevi-Sofia."
Tyttö näytti miettivän hetken. Sitten hänen kasvoillaan välähti oivalluksen merkki.
"Eevi-Sofia, niin kuin Nikitan hoitaja? Kivaa, että se sai oman hoitajan. Mä olen Valma ja hoidan Dunjaa, sitä vuonohevosta."
Valma ehti tuskin lopettaa lausettaan, kun tupaan astui tummatukkainen, arviolta noin ikäiseni nainen, joka tervehti meitä iloisesti.
"Moi Niina", Valma hymyili. "Tässä on Eevi-Sofia, Nikitan uusi hoitaja."

Kävi ilmi, että Niina omisti nuoren tamman, josta toivon mukaan tulisi vielä hieno ratsuhevonen. Nuorista hevosista ja niiden kasvusta oli aina mielenkiintoista keskustella, ja jäinkin toviksi tallitupaan juttelemaan Niinan ja Valman kanssa. Lopulta aloin tehdä lähtöä Nikitan luo.
"Sillähän onkin tänään vapaapäivä", Valma huomautti. "Aiotko ratsastaa sillä?"
"Ah, en ole vielä ehtinyt edes hakea ratsastuskamppeita mun vanhempieni luota. Siellä ne on olleet säilössä, kun en opiskeluaikana paljon tarvinnut niitä. Ja taidan kuitenkin ensiksi ottaa pari tuntia näin pitkän tauon jälkeen", totesin. "Mutta riittää hevosessa hommaa ilmankin."
Siitä muut kaksi olivat samaa mieltä.

Nikita ei näyttänyt ilahtuvan saapumisestani. Tarhasta se antoi nihkeästi kiinni, mutta antoi kuitenkin. Tallissa tamma nakkeli niskojaan ja osoitti, että sillä taisi olla huonompi päivä kuin lauantaina, jolloin olin ensimmäistä kertaa harjannut sitä. Minua vähän hymyilytti, kun hevonen nyrpisteli diivamaisesti naamaansa ja käyttäytyi mitä suuremmissa määrin niin kuin tammat välillä tekevät. En aikonut kaivaa verta nenästäni. Kun tamma oli tuolla tuulella ja koki harjaamistuokion kaikin puolin epämiellyttäväksi, oli molempien edun mukaista unohtaa pitkät puunailutuokiot.

Tyydyin siis sitaisemaan pahimmat pölyt, hiekat ja irtokarvat pois, siistimään hiekkaiset vuohiset ja puhdistamaan kaviot. Sen jälkeen annoin nyrpeän Nikitan olla tovin aikaa rauhassa karsinassaan, kun itse hyödynsin sen vapaapäivän ja tartuin varustehuoltourakkaan. Siinä piisasikin tekemistä. Olin saanut sen kuvan, ettei Nikitalla ollut aiemmin ollut ketään kovin pitkäaikaisia hoitajia. Tuntiratsastajat varmasti pesivät ainakin kuolaimet tunnin jälkeen, osa saattoi pyyhkäistä suitsetkin kevyesti, mutta kun kukaan ei ollut henkilökohtaisesti vastuussa varusteiden kunnosta, se näkyi kyllä. Henkilökunnalla piisasi takuulla muutakin kiirettä kuin aina huoltaa yksittäisiä varusteita ja pitää tarkkaa kirjaa niiden kunnosta.

Nikitan varusteissa piisasi jynssäämistä. Kun siinä kökötin ja ahersin, marssi Aleksi paikalle. Pinttyneet kuolatahrat veivät kuitenkin kaiken huomioni. Hevosihmisissä - tai ainakin minussa - saattoi toisinaan ilmetä sellaista pientä vikaa, että keskittyessään johonkin elämää tärkeämpään, kuten hevosensa varusteisiin, muu maailma unohtui. Vasta tallin pääjehun pysähdyttyä eteeni havaitsin, että näkökenttääni oli ilmestynyt pari pitkiä jalkoja. Katseeni kohosi hitaasti kasvoihin asti. Räpsäytin hämmästyneenä silmiäni.
"Ööh, hei", sanoin yllätyksen typerryttämänä.
"No hei", Aleksi vastasi, enkä ollut ihan varma, nykikö hänen suupielensä hienoisesti. "Anteeksi häiriö. Ilmeestä päätellen jynssäsit niitä remmejä kuin pelastaaksesi henkesi etkä arvatenkaan kuullut sanaakaan siitä, mitä sanoin."
"Niin..." - niin, mitäpä sitä kiistämään. Tarkemmin ajatellen olin kyllä kuullut puhetta, mutten ollut kuvitellut, että se oli osoitettu minulle.
"Jatka ihmeessä sitä mitä oot tekemässä, mutta sen jälkeen mulla on pieni pyyntö. Jos vaan ehdit, voisit käydä syöttämässä Nikille vähän tuoretta, niin sekin saa vähän tekemistä vapaapäiväänsä."
"Toki", hymyilin.

Kun lopulta, kädet saippualta ja valjasrasvalta haisevina ja kynnenaluiset likaisina, purjehdin hakemaan Nikitaa mukaani ulos, se tervehti minua happamalla naamalla.
"Nyt et kuule, neiti hyvä, yhtään tiedä mille irvistät", totesin sille huvittuneena. "Kyllä sullakin kohta elämä iloksi muuttuu."

Ja muuttuihan se. Niin nyrpeä kuin tamma olikin koko päivän jaksanut olla, vihreä nurmi aiheutti siinä ilmeenmuutoksen. Korvat hörössä ja uutta vauhtia käyntiaskeleessa se marssi nurmikolle ja nappasi heti tilaisuuden tullen suullisen vihreää herkkua mutusteltavakseen. Minä muistin tämän ilmiön aktiivisilta harrastusajoiltani. Nirsoinkin hevonen hurmaantui usein talven jälkeen vihreästä. Joidenkin kanssa käytiin keväisin aina sama vääntö aiheesta "saako taluttaessa rynnätä evästämään koska tahansa". Toiset tyytyivät kohteliaasti kysymään narua nykäisemällä, olisiko nyt sopiva hetki pitää evästauko. Nikita oli jotakin siltä väliltä. Saatuaan ensimmäisen suullisen se asettui vierelleni nyhtämään nurmea maasta hyvin tyytyväisen oloisena.

Ai, miten tunsinkin itseni tänään taas nuoreksi ponitytöksi. Mietin työpaikan hevosista innostunutta mummua, jonka olemus oli nuortunut silmissä, kun hän oli päässyt tarinoimaan nuoruuden hevostuttavuuksistaan.

Kyllä tässä lajissa oli joku vissi aspekti, joka nuorensi. Seuraavalle, joka pohdiskelisi ikuisen nuoruuden salaisuutta, markkinoisin taatusti hevoshoitoa. Ja entäs sitten ne miljoonat anti-age-voiteet, joita markkinoilla velloi? Olisivatkohan ne tehokkaampia, jos niihin lisättäisiin jotakin hevosentuoksu-uutetta?

Hei, nyt jarruja, komensin itseäni. Tuskinpa kovin moni olisi yhtä innoissaan kuin minä siitä, että saisi liihotella ympäriinsä hevoselta tuoksuen, olkoonkin, että rypyttömänä.

Ikääntymiskysymyksiä pohdiskellen katselin Nikitaa, joka huiskauttaisi takuulla häntää moiselle aiheelle.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Su 24 Toukokuu 2015, 14:56


Nikita kisoissa Mallaspurossa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Ti 26 Toukokuu 2015, 21:26

4. Ihastuttavat ensiaskeleet
Tiistai, 26. toukokuuta 2015

Nikita näytti ja vaikutti poikkeuksellisen suurelta, kun harjasin sitä. Se luimisteli välillä puolivillaisesti, kun harja osui paikkaan, josta se ei pitänyt. Minä vain tuijottelin sitä harjatessani, ja tuntui, kuin silmieni päältä olisi suunnilleen karissut suomut pois parin viimeisen yön aikana. Ei Nikita vielä edellisellä tallireissullani ollut vaikuttanut niin korkealta.

Äsh. En voinut uskoa, että minä ihan todella hieman arkailin suuren hevosen selkään nousua. Minä! Enhän minä ollut koskaan ollut mikään säikky pieni pupujussikka. Minähän ratsastin millä vaan, vaikka sitten kirahvilla, jos sain mahdollisuuden.

Ainakin silloin joskus ennen, kun olin ollut nuori, notkea ja vikkelä reagoimaan yllättäviin asioihin.

Kuunnelkaa nyt minua! Olisi voinut kuvitella, että olin palvelukoti Pronssin asiakas enkä työntekijä. Ihan kuin minusta olisi mukamas tullut liian vanha tekemään sitä, mistä olin koko ikäni todella nauttinut. Ikään kuin olisin ollut liian vanha tekemään sitä, missä olin joskus ollut ihan hyväkin - ja kuka muka oli sanonut, että olin liian vanha tullakseni taas hyväksi? Olympiaurheilijoista ainakin kouluratsastajat taisivat kuulua seniorikastin kirkkaimpaan kärkeen. Este- ja kenttäratsastajat sentään ymmärsivät siirtyä valmennuspuolelle ennen kuin sängystä nouseminen riitti murtamaan lantion ja yskäisy kylkiluut. No okei.

Käskin itseni niin sanotusti miehistyä ja lakata inisemästä. Harjasin hevosen, nostin sille satulan selkään ja naurahdin prinsessamaiselle otsapannalle, ennen kuin sujautin suitset paikoilleen. Sitten runttasin kypärän ihan sopivan ikäisen kalloni suojaksi, kiskaisin vanhat eikä ehkä ihan viimeisimmän muodin mukaiset hanskat käsiini ja lähdin taluttamaan hoitohevostani kentälle.

Eipä aikaakaan, kun olin jo haltioitunut ja ihastuksissani. Ei mun tarvinnut päästä kuin selkään asti, kun teki jo mieli nauraa ääneen.

Tätäkö olin jännittänyt?

Ihan turhaan.

En sanoisi, että meidät olisi värvätty maajoukkueeseen siltä seisomalta, jos joku sellainen valitsijaihminen olisi kentän aidan taakse osunut. Tuskin meitä alkeiskurssillekaan olisi passitettu. Minusta tuntui, että ratsastuksessa ja polkupyöräilyssä oli jotain samaa. Kun taidon kerran oppi, kyllä se siellä jossain oli. Täytyi kuitenkin huomioida, että ratsastuksen vaativuustaso oli pyöräilyyn verrattuna ainakin kuusitoistatuhattakertainen. Suunnilleen.

Nyt olin kuitenkin ehtinyt ottaa ensimmäiset askeleeni kohti parempaa ratsastusta - siinä matka, joka ei päättyisi koskaan.

Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Ti 30 Kesä 2015, 20:27

5. Putoava taivas
Tiistai, 30. kesäkuuta 2015

Odotin loman alkua kuin kuuta nousevaa. Tänä vuonna viettäisin osan heinä- ja elokuuta täydellisesti vapaalla. En muistanut, milloin olin viimeksi viettänyt varsinaista kesälomaa pidempään kuin viikon verran; olin aina lupautunut kiireapulaiseksi tuttuun kahvilaan opiskeluiden tai muiden töiden ollessa tauolla. Aioin viettää vapaat viikkoni ulkoilemalla mahdollisimman paljon, enkä taatusti pysyisi tallilta poissa kovinkaan monena päivänä.

Nikita oli kuulemani mukaan kerännyt hieman höyryjä ja energiaa viimeisimpinä parina viikkona. Saadessani seurakseni Sandran mahdottoman suloisen suomenpienhevosensa kanssa lupasin Aleksille vieväni arvoisan hevosneidin maastoon laskemaan kierroksiaan. Koko päivän vallinnut pilvinen sää osoitti kaunistumisen merkkejä, kun ryhdyimme Sandran kanssa varustamaan ratsujamme. Pilviverho rakoili hienoisesti ja aurinko pilkisteli sievästi harmaan pilvimassan lomasta.

"Ehkä sää selkenee", Sandra sanoi toiveikkaana, kun talutimme hevoset pihaan ja kiipesimme satulaan.
"Ehkä", tuumasin minäkin. "Vaikka on tuollapäin ainakin aika tummia pilviä vielä. Kunhan ei mitään ukkosmyräkkää saada niskaamme, niin eiköhän tästä hyvä reissu tule."
Pian hevosten kaviot kopsahtelivatkin leppoisan käynnin tahdissa vasten hiekkatietä. Istuin rentona menohaluisen Nikin kyydissä ja tunsin oloni niin kovin onnekkaaksi. Onneksi olin pienenä tyttönä löytänyt tieni näin mahtavan harrastuksen pariin ja onneksi olin ymmärtänyt palata takaisin tallille sen sijaan, että olisin antanut aikuiselämän imaista minut syviin, tylsiin syövereihinsä. Arki oli huimasti mielekkäämpää, kun oli mahdollista tulla tallille tuulettamaan päätään ja nauttimaan kauniin, voimakkaan eläimen seurasta.

"Tiedätkö, mihin toi leveä polku vie? Voiko sitä ratsastaa?" kysyin takanani ratsastavalta Sandralta, joka kallisti mietteliäänä päätään.
"Tiedän", hän sanoi ilme kirkastuen tunnistaessaan polun. "Me kerran ratsastettiin siitä! Kyllä siitä voi mennä. Myöhemmin se polku haarautuu ja kun otetaan vasen, päästään hyvälle ravisuoralle."
"Sinne siis", totesin hyväntuulisena ja kannustin Nikitan jatkamaan matkaa.

Samoilimme metsässä ja peltoteillä hyvän aikaa käynnissä ja ravissa. Nikita tuntui varsin energiseltä ja pörhelsi ja hölmöili välillä. Tunsin säännöllisin väliajoin sen nykäisevän ohjaa kuin kokeillakseen, olinko yhä hereillä sen satulassa. Kiipesimme muutaman mäen ylös ja alas ja lopulta päädyimme Pronssijoen varteen. Nikita pysähtyi epäluuloisena tuijottamaan vettä.
"Pöhkö, sä olet varmasti polskinutkin siellä joskus. Sitä paitsi ei me nyt mennä veteen vaan jatketaan joen vartta", tokaisin hevoselle ja patistin sen lempeästi oikeaan suuntaan.

En rohjennut lähteä laukkaamaan Nikillä tänään ilman Huhua jarruapuna. Loivaan ylämäkeen kaartuva laukkasuora edettiin siis suomenpienhevosen johdolla, mikä ei kyllä miellyttänyt Nikitaa. Uumoilin, että pätkä laukkaa maastossa tekisi sille kuitenkin ihan hyvää pidemmän päälle. Se alkoikin pikkuhiljaa tuntua rennommalta laukan jälkeen, ja arvelin, että loppumatka taitettaisiin alkua tasaisemmassa ravissa ja rauhallisemmassa käynnissä.

"Ihan kuin olisi pimentynyt", kuulin Sandran hämmästelevän.
"No niin kyllä pimeni - katso noita pilviä! Kohta kyllä sataa."
"Ravataanko, niin ehditään ehkä kotiin ennen kastumista?"
"Ravataan."

Ehdimme tiepellon laitaan, ennen kuin pilvet romahtivat kertaheitolla niskaamme. Tuntui, kuin valtameren pohja olisi haljennut yllämme - vettä ryöpsähti niskaan sellaisella kauhalla jaeltuna, että ainakin minä hytisin hyvin pian ensimmäisen pisaran jälkeen jo ihoani myöten märkänä. Kaipasin kovasti vettäpitävää takkia. Ohuesta neulepaidasta ei juuri ollut iloa senhetkisen merihädän keskellä.

Tallin pihassa niin ratsastajat kuin taatusti hevosetkin huokaisivat helpottuneena. Sade alkoi jo laantua, mutta se ei meitä lohduttanut. Kiiruhdimme niskat kyyryssä tallin suojiin ja jätimme käytävälle perässämme komean vesivanan.

"Kastuitteko?" Valma kysyi silmät suurina, kun hetkeä myöhemmin kiikutimme Sandran kanssa riisuttujen ratsujemme varusteita paikoilleen.
"Ai kastuttiinko", Sandra naurahti.
"Kylläpä se alkoi yhtäkkiä. Yhdessä hetkessä oli ihan kuivaa ja toisessa putosi taivas niskaan", päivittelin.
"Ja aika nopeasti vaikuttaa loppuvankin", Valma tuumasi kurkistellen ulos ikkunasta.
"No niin tietysti", Sandra mutisi.
"Onpahan kuiva kotimatka edes - vaikka ei tässä konkurssissa enää muutama vetinen pyöräilykilometri paljon painaisi", naureskelin puristaessani paidannurkasta vettä lattialle.

Nikita murjotti. En selkeästikään ollut hevosen suosikki-ihminen raahattuani sen kastumaan nahkaansa myöten märäksi. Kuivasin nyrpeää tammaa hikiviilalla parhaani mukaan ja heitin sille loimen selkään vielä varuiksi. Itseäni ainakin aivastutti jo, enkä toivonut Nikin kylmettyvän.

"Anteeksi vaan, teidän korkeutenne", totesin Nikitalle, joka katseli mielenosoituksellisesti poispäin minusta. "Taisin luvata, ettei mennä uimaan, mutta aika uitetulta näytät silti. Ehkä ensi kerralla paistaa aurinko. Ei Suomen kesästä koskaan tiedä..."
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   To 02 Heinä 2015, 23:38

6. Vanha ja vihainen täti
Torstai, 2. heinäkuuta 2015

Käsivarsia jo hieman jomotti laiduntalkoiden jäljiltä ja arvelin hartioideni palaneen auringossa. Oli hutera olokin, mikä muistutti vedenjuonnin tärkeydestä. Kun astuin kirkkaasta ulkoilmasta sisätiloihin, tuntui kuin olisin astunut säkkiin. Räpyttelin silmiäni valon ja hämärän vaihtelun sokeuttamana ja jouduin pysähtymäänkin hetkeksi, ennen kuin saatoin jatkaa matkaani vailla pelkoa törmäämisestä tai kompuroimisesta.

Nappasin Nikitan riimun ja narun mukaani ja palasin takaisin pihalle. Nanna oli huomannut pienen vekin Nikitan suupielessä ja olimme aikeissa tutkia sitä tarkemmin Aleksin kanssa. Arvoisa tamma antoi minun napata itsensä tarhasta suuremmitta pullikoimisitta, mitä nyt parin askelen verran käveli karkuun ennen antautumistaan.

Olimme matkalla tallipihan poikki, kun jostakin alkoi kuulua pörinää. Yhtäkkiä pihaan pelmahti kaksipyöräinen kulkuneuvo, ja ennen kuin huomasinkaan, olin tempovan hevosen tönimänä. Ennen kuin ehdin ajatuksissani kissaa sanomaan, oli tamma loikannut toiselle puolelleni, polkenut mennessään kantapäätäni kipeästi ja kolauttanut sääreeni todennäköisesti niin ruman mustelman, etten ihan hetkeen kuljeskelisi shortseissa tai hameissa yhtään missään kotipihaa kauempana. Kivun, säikähdyksen ja kiukunkin keskellä olin onnellinen, että käsissäni oli hanskat.

"Mitä hemmettiä sä oikein ajattelet vai ajatteletko sä mitään, kun tolla lailla kaahaat tallin pihaan tolla he*vetinkoneella?" käännyin tiuskaisemaan rauhaamme häiriköineen menopelin kuskille varsin kipakasti heti saatuani Nikitan narun järjestykseen käsissäni ja todettuani, ettei hevonen lähtisi lätkimään.
Kuski oli nuori poika, ei taatusti ainakaan täysi-ikäinen. Hän oli ymmärtänyt sammuttaa vehkeensä ja tuijotti minua ja käsipuolessani liikahtelevaa hevosta kypäränsä visiirin takaa silmät suurina.
"Haloo? Tuolla on parkkipaikka, ja arvaa miksi? Siksi, että tommoset pärinävehkeet jätetään sinne parkkiin! Olipa onni, ettei Nikki päässyt irti - ja vielä suurempi onni, ettei tässä ollut joku lapsi taluttamassa sitä", jatkoin samalla höngällä.

Se oli minulle erittäin epäluonteenomaista. Säikähdys oli kuohahtanut kiukuksi ja adrenaliini kiehahteli kehossa. Kantapäähän sattui ja soimasin itseäni; niinpä, oliko kukaan koskaan sanonut, että tennarit sopivat tallikengiksi?

"Mä - mä en tiennyt..." poikaparka takelteli vähintään yhtä säikkynä kuin Nikita vielä hetki sitten. "Mä en ole ennen käynyt täällä. Mä tulin vaan hakemaan mun kaveria..."
"No, nyt tiedät missä on parkkipaikka, ja ymmärrät olla kruisailematta pihaan asti kuin vajaamielinen idiootti", tokaisin ja suipistin suuni suppuun ennen kuin lähdin harppomaan talliin Nikita epäluuloisena perässäni.

Niiden muutamien metrien aikana, joka erotti meidät tallin ovesta, äkillinen sisuni alkoi valua varpaistani ulos. Kiukku oli poissa ja tilalla olivat särky ja häpeä. Miten minä sillä tavalla olin läksyttänyt poikaa? Olihan hän toiminut ajattelemattomasti, mutta ihan totta - erehdyksiä sattui, eikä hän taatusti tekisi samaa virhettä toisella kertaa. Olinpa käyttäytynytkin itse todella kypsästi, aikuismaisesti ja esimerkillisesti... no niin, en todellakaan. Tunsin itkun polttelevan kurkussa, kun villinä kuohuneet tunteet alkoivat laantua.

"Siellähän se harmaa heponen on", Aleksi sanoi vähän matkan päästä. "Tuo tänne niin laitetaan se kiinni ja katsotaan, miltä sen suu näyttää. Mihin lie repäissyt sen."
En sanonut mitään, sillä olisin purskahtanut itkuun, enkä tiennyt kovinkaan montaa yhtä noloa vastausta reiluun kehotukseen. Talutin vain Nikitan Aleksin luo ja ojensin sen hänen käsiinsä.
"Näytätpä sie - hei, mikä nyt on?" Aleksin silmät laajenivat.
"Äääh, ihan tyhmä juttu", sain sanottua niiskuttamatta.
"Sattuiko jotain?"
Nyökkäsin vain.
"Kerro."
"Katso Nikkiä, mä kerron kohta", sanoin lyhyesti, katsahdin muualle ja pyyhkäisin kostuneet silmät kuiviksi.

"Ei tässä mitään vakavaa", Aleksi sanoi tovin kuluttua. "Ehkä se on vaan tökännyt sen johonkin oksaan. Nikki tykkää syödä sellaisia, jos vaan sattuu olemaan ulottuvilla. Ja nyt sie kerrot, mikä veti siun naaman niin tuskaseksi."
"Nikita säikähti jotain mopoilijaa ja mä säikähdin tilannetta, niin että käyttäydyin sitten vähän typerästi", tunnustin. "Läksytin sen poikaparan ihan mennen tullen. Nyt mä olen haukkunut jonkun tallilaisen kaverin lyttyyn, tosi kiva. Musta tuli kertaheitolla tallin kiukkuinen täti-ihminen."
"Ahaa... hei, semmosta kai sattuu. Kävikö kenellekään kuinkaan?" Aleksi varmisteli mietteliäänä.
Esittelin poljettua ja hieman turvoksissa olevaa kantapäätäni, josta iho oli kääriytynyt rullalle.
"Ei sen kummempaa. Tuntuu varmaan ikävältä pari päivää, mutta olisi voinut käydä pahemminkin", sanoin totuudenmukaisesti ja suunnittelin aiheenvaihdosta. "Loppu hyvin, kaikki hyvin, kun Nikki ei ottanut ritoloita. Huomennako se pääsee laitumelle?"
"Niin olisi tarkoitus", Aleksi hymähti. "Kannattaa tulla katsomaan, hepat on innoissaan kun pääsevät menemään."
"En jättäisi väliin mistään hinnasta", sanoin ja toivoin mielessäni, etten sitten nyyhkyttäisi silkkaa liikutustani nähdessäni kauniit, vahvat eläimet kaikkein omimmassa elementissään - laukkaamassa, no, niin vapaana kuin aidat antaisivat myöten.


(Anteeksi snag.gyn käytöstä johtuva rakeinen laatu. Olin liian laiska tallentaakseni töhryä koneelle ja ladatakseni sitä photobucketin!)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Su 19 Heinä 2015, 10:58

7. Puhetta romantiikasta
Sunnuntai, 19. heinäkuuta 2015

Sää saattoi olla hieman epävakaa, mutta se ei estänyt Valmaa ja minua lähtemästä kävelylle hoitohevostemme kanssa. Punttasin pitkänhuiskean tytön ihanan, lempeän Dunjan paljaaseen ja pehmoiseen selkään Nikitan irvistellessä vieressä. Minä aioin taluttaa arvon Harmaata Leidiä. Vielä vartti sitten en ollut tiennytkään lähteväni metsään, mutta kun Valma oli kysellyt tallissa, lähtisikö joku mukaan seuraksi, olin ymmärtänyt hetkeni koittaneen. Valma lupaili tietävänsä mahtavia maastoreittejä, enkä hetkeäkään epäillyt hänen sanojaan. Odotin innolla, millaisiin maisemiin vielä pääsisin taivaltamaan.

"Mulla on puhelin siltä varalta, että jotakin sattuu", vastuuntuntoinen Valma vakuutti vielä Aleksille, kun lähdimme pihasta.
Mies vain heilautti leppeästi kättään ja ilmaisi luottamuksensa siihen, että me pärjäisimme emmekä eksyisi tai hukkuisi ensimmäiseen vastaantulevaan ojaan. Valma tyrskähti ja tuumasi vinkeästi, että ei sitä koskaan tiedä. Minä puolestani huomasin toivovani, ettemme joutuiskaan rämpimään minkään ojien poikki, sillä jalassani olivat tennarit, jotka päästäisivät välittömästi kaiken veden läpi. Olin kai sentään jo liian vanha leikkimään "vettä kengässä", heh heh.

"Menkää te nyt edellä, kun sä tiedät reitit", kehotin Valmaa, joka teki työtä käskettyä.
"Sanot sitten vaan, jos lyllerretään liian lujaa", tyttö kääntyi vielä sanomaan vuoniksensa selästä.
"Kyllä mä pärjään, ellet suunnittele kävelyn sijasta jotakin hiittimaastoa", vakuuttelin luottavaisena.

Ehdimme kävellä ehkä noin vartin verran, ennen kuin Valman taskusta kuului piippaava ääni, joka kieli saapuneesta viestistä. Merkkiääni toistui muutaman kerran lyhyen ajan sisällä, hiljeni sitten joksikin aikaa ja piippasi taas.
"Poikaystäväkö siellä noin kaipailee?" kysyin viattomasti.
"Mahdollisesti", kuului vastaus, ja kuvittelin kuulevani punoitusta Valman poskilla - onnellista, hämillistä, toisesta pitävän nuoren viatonta punaa, niin arvelin.

Valma kuitenkin siirsi keskustelun koskemaan minua, mistä päättelin, ettei hän ainakaan juuri nyt välittänyt olla keskipisteenä.
"Entä sinä? Onko sulla joku mies kotona odottelemassa?"
Pudistelin hymyileväisenä päätäni.
"Ei. Kotona odottelee vain Kerttu, mun koira."
"Sä et vaikuta kaipaavankaan miestä elämääsi", Valma rohkeni veikata.
"Kyllä parisuhteessa on puolensa, mutta niin on tässä nykyisessäkin tilanteessa. Ehdin tehdä juuri niin paljon töitä kun haluan ja lojua tallilla ilman, että kukaan tuntee oloaan hylätyksi. Enpä mä sitten ketään ehdikään missään tapaamaan, kun jaan aikani töille, tallille ja koiralle."
"Mistä sitä tietää, jos vaikka työpaikalla tapaatkin elämäsi rakkauden!"

Olin vähällä tukehtua. Nikita katsoi minua kuin alienia, kun korahdin ja aloin nauraa. Rapsutin tamman kaulaa ja hykertelin itsekseni.
"En tiedä, miten eettisesti ja moraalisesti hyväksyttävää se olisi", hihitin.
"Missä sä olet töissä, jossain päiväkodissa?" Valma kysyi silmät suurina.
"Palvelutalossa. Omaiset ja läheiset eivät varmaan katsoisi turhan hyvällä, kun fyssaripimu alkaisi vikitellä vanhoja setiä."
"No eivät varmaan", Valma virnisti. "Mutta jäi sulle jäljelle vielä lenkkipolut ja talli."
"No tallissa mulla onkin ihan tarpeeksi poneja pussailtavaksi ja metsässä puita halailtavaksi", tuumasin iloisen päättäväisenä. "Mitä sitä muuta voi nainen elämältään toivoa?"

Valma ei ollut huijannut lainkaan väittäessään tuntevansa Hallavan lähiympäristöt kuin omat taskunsa. Yritin painaa mieleen kaikki reitit, jotta voisin vastaisuudessa vielä itsekin löytää kaikki ne kauniit paikat, jotka Valma minulle ystävällisesti esitteli. Luonnonlapsi ja esteetikko sisälläni hymyili leveästi, kun sain taivaltaa hoitohevoseni kanssa metsässä ja löytää - Valman suotuisalla avustuksella - kätkettyjä aarteita, metsän salaisuuksia. Saatoin meikkitottumuksineni näyttää siltä, etten ollut kuuna päivänä samoillut metsässä, mutta todellisuudessa tunsin suurta halua ryhtyä Nuuskamuikkuseksi. Teltta vain mukaan ja koko maailma olisi kotini.

Kerttua ei tietenkään sopisi unohtaa, jos ryhtyisin Nuuskamuikkuseksi. Nikitaakin voisi tulla ikävä, mutta ei Aleksi sentään olisi valmis luovuttamaan sitä todelliseksi puskahevoseksi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   To 23 Heinä 2015, 17:45

8. Kuin kaksi marjastajaa
Torstai, 23. heinäkuuta 2015

Nikita kyllä tiesi, miten tehdä hevosurheilusta hevosmurheilua. Ei ollut kulunut kauankaan siitä, kun Aleksi oli viimeksi saanut tarkistaa sen haavoja, ja sitten tamma keksi ruveta ontumaan laitumella. Ei pahasti, mutta oli se silti napattava kiinni. Olin tullut laitumelle tarkistamaan hevosten vesiä, mutta päädyin lopulta maanittelemaan vastahakoista Nikitaa luokseni. Tovin se jaksoi leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa.
"Äh, Nikki, älä viitsi", puuskaisin hevoselle, kun se askelsi laiskanpuoleisesti poispäin minusta. "Mä en tullut tänne leikkimään hippaa. Sitä paitsi et sä itsekään enää ole mikään leikki-ikäinen, vaan kypsässä viidentoista vuoden iässä..."
En tiedä, päättikö tamma jätää lasten leikit sikseen ja käyttäytyä ikänsä mukaisesti, vai mitä sen päässä oikein tapahtui, mutta ainakin se pysähtyi, huokaisi syvään ja antoi minun napata itsensä kiinni.

Mikä onni olikaan, että arkomisen syy oli nopeasti havaittavissa.
"Jassoo, vai on teillä ollut täällä prinsessaleikit käynnissä. Tietysti juuri sun piti ruveta Tuhkimoksi."
Nikita ei korvaansa lotkauttanut jupinoilleni. Se piteli kärsivällisesti ilmassa kaviota, josta puuttui kenkä. Laskin koiven alas ja tähyilin ympärilleni. Jos oikein hyvä tuuri kävisi, näkisin ehjän hevosenkengän jossakin lähimaastossa, ja voisin viedä talliin sekä prinsessan että prinsessan jalkaan sopivan kengän. Saisinkohan palkkioksi puoli valtakuntaa tai ainakin kurpitsavaunut?
"Kerro, kerro, heposein, minne heitit poposi", mutisin mietteliäänä.
Nikita tuhahti. Sehän ei alhaista palvelijaa avustaisi. Saisin pärjätä ihan omin nokkineni. Tietysti oli ollut ystävällistä ylipäänsä ilmaista, että kenkä puuttui, eikä vain hukata sitä pöpelikköön ja jatkaa tyytyväisenä lomailua. Puolensa siinäkin, että Nikita oli melkoisen herkkä hevonen.

Lopulta me tramppasimme peräkanaa kohti kotia, Nikita ja minä. Hevonen haahuili narun päässä ja minä kannoin mukanani aarretta, jonka olin kuin olinkin paikantanut läheltä laitumen porttia. Kiiltävä hevosenkenkä oli aivan liian uusi ja hyväkuntoinen hukattavaksi; uskoin, että sen saisi lyötyä takaisin, jahka sitä hieman suoristettaisiin ensin.

Aleksia ei ollut vaikea löytää. Tallin pääjehu oli levittänyt itselleen aurinkotuolin paisteiselle pihamaalle.
"Jaaha, täällä se kuningas vaan loikoilee", sanoin samalla, kun Nikita kurotti uteliaana turpaansa kohti tuolissaan lojuvaa omistajaansa.
Aurinkorasvalta tuoksuva Aleksi ähkäisi sangen viihdyttävästi, kun tamman turpakarvat kohtasivat paljaan kainalonseudun. Minä nauroin. Aleksi rutistautui istuvaan asentoon ja katsoi minua ja Nikitaa aurinkolasiensa takaa.
"Kuule, kesämies", sanoin ulkotöiden päivettämälle tallin omistajalle. "En häiritsisi sun rentoa hetkeäsi, mutta Nikitalla on asiaa."
Esittelin tamman irtonaista kenkää ja kerroin, että Nikita arkoi kengätöntä jalkaa juuri ja juuri huomattavasti.
"Niin tietysti. Ja kenkäkin on sen verran vääntynyt, etten mie voi naputella sitä sellaisenaan takaisin. Toivottavasti kaikki lähiseudun kengittäjät eivät ole lomalla juuri nyt", Aleksi tuumasi.

Eivät olleet. Apu sattui olemaan lähellä, ja niinpä Tuhkimo-Nikita sai pian puuttuvan kenkänsä takaisin ja tarina sai onnellisen päätöksen. Nikita ei osoittanut ylitsevuotavaa kiitollisuutta jouduttuaan kenkääjän käsiin, mutta en ollut sitä siltä odottanutkaan. Totta kai se olisi kaikkein mieluiten viettänyt huoletonta laidunpäivää ystäviensä kanssa sen sijaan, että joutui hoitajansa kiinniottamaksi ja sitten pönöttämään tallin varjoisalle käytävälle. Kerroin kuitenkin hevoselle, että minulla oli sille hyviä uutisia.
"Pääset kuin pääsetkin takaisin laiduntamaan nyt, kun kaikki on taas kunnossa", lupasin.

Paluumatka laitumelle saattoi alkaa. Nikita seurasi minua halukkaasti. Se tiesi aivan takuuvarmasti, minne olin sitä viemässä, eikä aikaillut.

Minä kuitenkin päädyin aikailemaan. Ihan vahingossa.

Löysin mitä mainioimman metsämansikka-apajan ihan vain vilkaisemalla tien sivusta erkanevan, käytönpuutteesta pöpeliköityneen polun suuntaan. Polun laidassa pienen pienet punaiset marjat vain odottivat poimijaansa. Ajatuksissani sukelsin lapsuuden kesiin, joina rymysimme veljieni kanssa mummun ja papan pihassa. Kolusimme kaikki pihan sopukat läpi metsämansikoiden toivossa.

Astahdin polun suuntaan ja nykäisin Nikitan perääni. Tamman ilme oli paperille kirjattuna kutakuinkin "mitä nyt taas", mutta kiltisti se seurasi minua. Kun kumarruin poimimaan marjoja, Nikitakin ymmärsi eväshetken koittaneen. Tamma alkoi nyhtää polkua reunustavaa nurmea suuhunsa.

Siinä me kyykistelimme ihan kahdestaan, autuaina löytämistämme kesäherkuista.

Ja sitten tuli Nanna, joka oli matkalla Tinttua katsomaan. Siinä puskassa pyllerehtäessäni kuulin lähestyvät askeleet ja ymmärsin ajatella, miten typerältä toimintamme näyttäisi. Suoristauduin rivakasti ja käännyin pois pusikosta - ja kohtasin Nannan suuret silmät, ihmettelevän ilmeen ja hymyn suuntaan nykivät suupielet.
"Täällä on metsämansikoita", selitin. "Haluatko?"
En tuntenut tyttöä hyvin, mutta hänen naurunsa kuulosti mukavalta ja tarttuvalta. Olin nähnyt tytön jutustelevan hyväntuulisena ystäviensä kanssa aiemminkin, mutta olin silti päätynyt pitämään häntä jokseenkin, hmm, kenties rujon kuorensa alla jopa hieman surumielisenä henkilönä. Sitä ilahtuneempi olin, kun tyttö osoittautui kuvitelmieni vastaisesti hyväntuuliseksi ja rennoksikin. Muistutin jälleen kerran itseäni siitä, miten vähän ulkokuori ihmisestä kertoi.

"Näin Nikitan hännän jo kauempaa matkan varrelta ja ajattelin, että nytkö se on karannut, mutta siellähän te molemmat pyöritte kuin kaksi marjastajaa konsanaan", Nanna hymähti ja otti vastaan muutaman tarjoamani marjan. "Mm, nämähän maistuu ihan kesältä."
"Eikö? Niin minustakin", hymyilin.
Lähdimme yhdessä kulkemaan kohti isopeltoa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Ma 27 Heinä 2015, 16:14

9. Kesähevonen
Maanantai, 27. heinäkuuta 2015



(Kuvanlaatu on nyt luokkaa onneton kännykkäkamera, mutta koetan saada päivitettyä tänne paremman kuvan, kunhan kamera palaa lainasta. Ostin itselleni tussit ja testasin niitä - ihan hauskat välineet, vaikkakin tosi jännittävät, kun mitään ei saa kummemmin korjailtua!)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Ma 10 Elo 2015, 15:01


Nikita ja Nanna estekurssilla.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Ma 10 Elo 2015, 20:32

Voi miten se on suloisen tomerana! Ihana kuva, Valma (:

10. Ihana arki
Maanantai, 10. elokuuta 2015

Ratsastuskoulu oli jälleen palaamassa omaksi tohisevaksi itsekseen. Tallin pihassa, käytävällä ja taukotuvassa saattoi koska tahansa törmätä loman jälkeen toisensa ensimmäistä kertaa tavanneisiin tuntiratsastajiin, jotka vaihtoivat innoissaan kuulumisia. Siellähän minäkin kuljeskelin muiden seassa ja hymyilin itsekseni kuunnellessani nuorten huolettomia kesäkertomuksia. Näin Valman opastavan täpisevää pikkutyttöä Dunjan luokse. Pienen tytön vanhemmat seurasivat ylpeän ja hieman jännittyneenkin näköisinä kaksikon kannoilla; uusi alkeiskurssi taisi olla alkamassa. Heilautin hymyillen heipat Valmalle, ennen kuin livahdin ulos hakemaan Nikitaa.

Nikki saisi vauhdikkaan laskeutumisen takaisin tuntihevosen arkeen. Sillä olisi myöhemmin edessä esteryhmän tunti. Tamman loma siis loppuisi tänään. Minun oma lomani sen sijaan jatkuisi vielä pienen hetken, ja se jos mikä ilahdutti, erityisesti nyt kun kelit olivat kokeneet käänteen aiempaa parempaan suuntaan!

Sain napata Nikitan kiinni ihan ilman ongelmia. Puhelimeni kilahti taskussa saapuneen viestin merkiksi, ja uteliaana Nikita hamusi hieman taskunsuuta huulillaan.
"Pohdiskeletko, kuka siellä oikein viestittelee?" kysyin naurahtaen hevoselta ja rapsutin sen kaulaa. "Vai että koskeeko asia kenties sinua? Tuskinpa, mutta mistäpä sitä tietää..."
Luin viestin vasta tallissa, kun olin pyöräyttänyt hoitohevoseni omaan karsinaansa. Siellä se askelsi kerran asuntonsa ympäri kuin tarkistaakseen, olivatko kaikki seinät vielä pystyssä ja nurkat paikoillaan. Sitten Nikita asettui katselemaan minua etäisen kiinnostuneen näköisenä. Minä hymyilin hölmönä saamalleni viestille, joka ei suinkaan ollut pitkä, mutta riitti tekemään oloni suloisen hämmentyneeksi.
Joko olet tallilla? Pidä hauskaa. Nähdään kun tulet. :-)
Nappasin kuvan Nikitasta ja lähetin sen vastaukseksi. En muistanut tarkalleen, milloin viimeksi menemiseni ja tulemiseni olisivat kiinnostaneet ketään samalla tavalla kuin Jarkkoa, jonka olin tavannut muutama viikko aikaisemmin ihan sattumalta. Sen sattuman jälkeen olimmekin viettäneet tiiviisti aikaa yhdessä. Saatoin olla hieman ihastunut; ainakin minua hymyilytti ja olo oli kuplivan keveä, kuin olisin nyt vasta herännyt huomaamaan kesän ympärilläni. Mies vaikutti kaikin puolin niin ihmeellisen täydelliseltä, etten oikein ollut varma, miltä planeetalta hän oikein oli tupsahtanut maan kamaralle. Hämmentävää! Ja aika ihanaakin.

Nikita oli selvästi ottanut viimeisistä vapaista tunneistaan ilon irti. Se oli niin pölyinen, että olisin saattanut piirtää sen kylkeen kokonaisen hevosrotukirjan. Päätin tehdä sen ratsastajalle palveluksen ja harjata tamman hieman edustavampaan kuntoon ennen tämän saapumista. Tuntilistaan kirjoitettu nimi ei sanonut minulle yhtikäs mitään, mutta epäilin, että oli Nikitalla ratsastava tyttö sitten kuka tahansa, hän kyllä arvostaisi harjattua hevosta enemmän kuin karsinassa parhaillaan seisoskelevaa metsämörriäistä.
"Sun vieressäsi saa kyllä vielä pölyallergian, senkin hienostunut leidi", tuumasin Nikitalle, joka pärskähti.

Ryhdyin hyväntuulisena hommiin ja kuulostelin arjen ääniä ympärilläni. Toivotin mielessäni tervetulleeksi alkavan syyskauden ja tuikitavalliset päivät, joista aioin ottaa ilon irti siinä missä lomastakin. Arjen arvostaminen oli taito, joka teki elämästä monin verroin mielekkäämpää kuin vapaapäivien perään haikailu.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Pe 21 Elo 2015, 21:38

(Jatkumo tälle MDD-tarinalle)

11. Pumpulinpehmoinen perjantai
Perjantai, 21. elokuuta 2015

Tallinpiha rakennuksineen ja tarhoineen näytti niin ihanan tutulta, etten voinut olla hymyilemättä hieman itsekseni hypätessäni polkupyörän satulasta takaisin tukevalle maalle. Niin vain olin minäkin sopeutunut Hallavaan ja tehnyt tallista itselleni yhtä oman paikan kuin se oli monille muillekin tallin kävijöille. Olin minä hieman epäillyt aluksi: tuntihevosen hoitajaksi ryhtyminen oli tuntunut hassulta ajatukselta monen vuoden itsenäisen, treenivoittoisen ratsastusharrastuksen jälkeen. Minä olin oikeastaan erkaantunut useammaksi vuodeksi ratsastuskoulusta jo ennen opiskelujeni aloittamista, kun minulle oli alettu tarjota yksityishevosia ratsastettavaksi. Se oli ollut mukavaa ja opettavaista aikaa. Nyt minä olin kuitenkin tehnyt paluun juurilleni ja löytänyt oman paikkani, aivan niin, ratsastuskoululta. Ei kaduttanut.

Näin jonkun ratsastavan kentällä ja talsin uteliaisuuttani vilkaisemaan. Sandra siellä patisteli Klikkiä liikkumaan. Klikki oli minusta mahdottoman hauska poni kaikkine ratsastuskoulumaisuuksineen! Siinä oli tuntihevoselle ominaista kykyä kätkeä taitonsa emmäjaksa-asenteen taakse.

Huiskautin tervehdyksen Sandralle, joka siirsi Klikin hetkeksi käyntiin tervehtiäkseen minua.
"Hyvin näyttää menevän", kehaisin tytölle ja rapsutin kohdalleni pysähtyneen Klikin otsaa. "Kun olet ratsastanut, tallituvassa on varmasti pullaa. Leivoin valkosuklaakorvapuusteja."
"Ooh", Sandra ilahtui. "Kuulostaa hauskoilta! Pitääkin jumpata tämä pullukka loppuun, että kerkeän apajille."
Hymyilin takaisin ja jätin ratsukon jatkamaan humputteluaan. Matkalla talliin minua vastaan käveli poika, joka kuikuili jo kentän suuntaan niin keskittyneenä, ettei tainnut huomata minua lainkaan. Myhäilin itsekseni. Tämä taisi olla se tapaus, joka oli pistänyt porkkanapäisen Sandran posket välillä heloittamaan tukan kanssa lievästi riitasointuisen punaisena. Oi nuorta lempeä. Ohitin Topiakseksi muistelemani tyypin ja livahdin tallin hämärään. Oli pakko tervehtiä Nikitaa ennen kuin veisin pullat tallitupaan.

Pujahdin karsinaan hetkeksi hellittelemään hoidokkiani, joka suostui harvinaisen hilpeän oloisena rapsuteltavakseni. Yleensä se edes vähän näön vuoksi viritteli hapanta naamaa, kun vienosti ehdottelin, että nyt voisi olla halihetki. Nyt se vain olla möllötti, melkeinpä iloisen näköisenä, ja otti silittelyni vastaan mukisematta.

Tallitupa oli Aleksia ja tälle selkeästi jonkinlaista ostoslistaa luettelevaa Valmaa lukuunottamatta tyhjä, kun astuin sisään. Minä tulin mahdottoman iloiseksi seuratessani kaksikon toverillista hassuttelua eittämättä tarpeellisen keskustelun lomassa ja olin jälleen kerran iloinen, että olin keksinyt lyöttäytyä talliporukan jatkeeksi.
"... ja sitten olisi hyvä saada tänne uusi rätti. Katso tätä", Valma sanoi, ja viskaisi sanojensa vakuudeksi alistuneen näköistä tallinomistajaa rätillä.
"Täysosuma, kymmenen pistettä", tuomaroin, kun rätti kopsahti - todellakin kopsahti - Aleksia otsaan.
"Joo, vähän suunniteltua osuvampi viskaisu..." Valma sanoi kevyesti punastuneena; tuskinpa hän oli tarkoittanut heittää tallinomistajaa rätillä kasvoihin.
"No onhan tämä vähän koppurainen", Aleksi myönsi, eikä vaikuttanut olevan juuri milläänsäkään kohtelustaan. (Ehkä hän oli tottunut. Ehkä hänellä vain oli lehmän hermot. Tai huumorintajua. Mene ja tiedä.)
"Toivottavasti nämä ei ole", sanoin hartaasti ottaessani pullat esille.
En edes ehtinyt etsiä niille lautasta, johon ne asetella tarjolle, ennen kuin Aleksi ja Valma olivat jo rapistelleet itselleen omat pussista.
"Tofi hyviä, Eevvi", Aleksi sanoi ja sai Valman melkein sylkäisemään pullaa suustaan nauruntyrskähdyksen takia.
"Aleksi, ei ruoka suussa saa puhua", Valma huomautti, ja sai tallinomistajan nielaisemaan suunsa tyhjäksi ennen seuraavaa virkettä.
"Sie voisit ratsastaa Nikitan tänään. Se on nyt ollut loman jäljiltä vähän nihkeä tuntilaisten alla. Tekisi hyvää saada se taas muistamaan, että työnteko on oikeastaan ihan mukavaa", Aleksi toivoi. "Että rento työskentely voisi olla sille ihan hyväksi."

Tietysti minä lupasin ratsastaa Nikitalla, ja hymyssä suin lupasinkin. Vaikka pidin hevosten kanssa puuhailusta aivan mahdottomasti ja olin mielelläni hoitajan roolissa, oli silti joka kerta yhtä mukavaa kiivetä hevosen selkään. Olisi varmasti ollut mielenkiintoista suorittaa hoito IV-merkki ja ryhtyä Nikitan treenaajaksikin, mutta toistaiseksi en kyllä tainnut keretä moista. Ratsastaminen kilpailuja silmällä pitäen oli ihan oma juttunsa. Minun "kilpaurastani" oli jo kulunut aikaa, enkä tiennyt, halusinko oikeastaan enää ratsastaa niin otsa rypyssä. Minun oli ehkä aika oppia ihan vaan ottamaan rennosti tämänkin lajin suhteen.

Varustin Nikitan ja talutin sen kentälle, jolle ilta-aurinko vielä paistoi leppeästi.

Se ratsastuskerta sujui omanlaisessaan euforiantunteessa. Olin niin hyvällä tuulella, että kuvittelin sen tarttuneen Nikitaankin. Se tuntui ihan leppoisalta ja letkeältä, enkä raaskinut prässätä sitä kovinkaan paljon. Tein ympyrällä muutamia laukannostoharjoituksia. Nikita oli nopeasti jyvällä ja teki laadukkaita, pontevia nostoja, kun annoin laukannostoavut suoristettuani sen lyhyen vastataivutuspätkän jälkeen. Siinä minä sitten nautiskelin hienosta nostosta seuranneesta hyvästä laukasta, ja totesin, että oli sitten hyvä, ettei Nikita ollut päättänyt ihan vielä pudottaa minua alas pumpulipilveltäni. Tämä perjantai oli todellinen ilon päivä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Su 06 Syys 2015, 18:24

12. Syyskuun tuulet
Sunnuntai, 6. syyskuuta 2015

Yhdestä perutusta tallillelähdöstä tuli yhtäkkiä useampi, kun syysflunssa iski. Töissä ei voinut välttyä pöpöiltä, ja niinpä minäkin makasin kolme päivää sängynpohjalla pohtimassa, mitä ihmiset tavallisesti tekivät aikansa kuluksi tylsinä sairaslomapäivinä. Onnekseni minulla oli yleisesti ottaen äärimmäisen hyvä vastustuskyky, enkä sairastanut kovinkaan usein. Joka kerta olin yhtä vähällä kiipeillä seinille silkasta turhautumisesta, joten eipä olisi huvittanut viettää yhtään enempää aikaa sairastaen.

Lämpimästi pukeutuneena matkasin tallille, missä olin päättänyt viettää sunnuntaipäiväni flunssanselättämisen kunniaksi. Oli ihanaa päästä tuulettumaan ja nuuhkuttelemaan terveellistä talli-ilmaa, joka paransi niin henkistä kuin fyysistäkin oloa ihan aina. Näin tutun harmaan hevosen ulkoilemassa ja suuntasin vilkaisemaan sitä vähän lähempää.

"Heippa, Nikkiseni", tervehdin ilahtuneena tammaa, joka seistä murjotti tarhassaan kerrassaan onnettoman näköisenä. "Yhtä aurinkoinen kuin aina. No, en häiritse sua enempää vielä..."
Sen sijaan, että olisin napannut Nikitan heti mukaani harjattavaksi, luikin sisälle talliin. Minulla oli varustehuoltoa ja siivouspuuhia tehtävänäni.

Palatessani myöhemmin hoitohevoseni luokse pysähdyin oikein ihastelemaan sitä hetkeksi. En voinut olla kuvittelematta mielessäni, miten mahtavalta harmaa hevonen näyttäisi kirkasta ruskaa vasten. Vielä ei ollut ruskan aika: keltaisia lehtiä kyllä tipahteli jo välillä maahan, mutta enimmäkseen puut pysyttelivät vielä uppiniskaisesti vihreänsävyisinä.

Vaan kylläpä ne siitä vielä taipuisivat. Syyskuun tuulahduksen mukana oli jo aavistus kirpeyttä, joka taivuttaisi ennenpitkää puut ja lehdet tahtoonsa ja värjäisi ne eloisan oransseiksi. Vähitellen iloista ruskaa seuraisi ankea harmaus ja kylmä pimeys. Värähdin hieman ja kiedoin huivia tiiviimmin kaulan ympärille, ennen kuin napsautin narun Nikitan riimuun ja lähdin taluttamaan sitä talliin.

Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Pe 11 Syys 2015, 23:01

13. Mustat sukat
Perjantai, 11. syyskuuta 2015

Vatsanpohjassa pyrähteli pieniä vauvaperhosia, mikä tuntui oikeastaan varsin miellyttävältä. Katsahdin Jarkkoa, joka oli osoittanut suurta kiinnostusta harrastustani kohtaan ja päättänyt lähteä mukaani tallille "katsomaan, miltä se hevostelu oikein näyttää". Kuulemma olin aina niin iloinen tallilta tullessani, että täytyihän harrastuksessa jotakin taikaa olla. Oli ollut hunajaa korvilleni kuulla miehen sanovan, että tietysti häntä kiinnostivat asiat, jotka tekivät minut onnelliseksi. Jarkko se sitten osasi sanoa asioita, jotka saivat minut tuntemaan oloni niin kovin merkitykselliseksi.

Pureskelin silti hieman hermostuneenakin huultani, kun lähestyimme Hallavaa. Nikita kaipasi liikuntaa, eli tiedossa ei olisi mikään pikainen pyörähdys lyhyen harjauksen ja tuntilaisten avustamisen merkeissä. Miten ihmeessä hevosista mitään tietämätön Jarkko oikein viihtyisi tallilla koko sen ajan, mikä minulta menisi Nikitan hoitamiseen ja, olkoonkin että kevyeen, ratsastamiseen? Koko aikaisemman yli viisivuotisen parisuhteeni aikana en ollut saanut entistä avopuolisoani mukaan tallille kuin yhden kerran, ja silloinkin olimme vain käyneet antamassa hevosille jouluomenat. Koko reissu oli vartissa ohi ja silti poikaystäväni oli ehtinyt todeta, ettei ymmärtänyt, miten sain kulutettua tuntikausia tallilla.

Sillä minähän sain kulutettua aikaa vaikka loputtomiin asti, kun tallille asti pääsin. Minähän rakastin hevosten hoitamista ja tallin ilmapiiriä - mikään ei ollut parempaa kuin siihen kiireettömyyteen uppoutuminen ja tallihommien hoitaminen rauhassa ja niin huolellisesti kuin ikinä kykenin. Nikitan varusteetkin olivat kuin uutukaiset nyt, kun olin ollut tamman hoitaja jo muutaman kuukauden ajan (hassua, miten nopeasti aika hujahti ohi). Niin innolla olin niitä puunannut ja vaalinut, että olin itsekin aika ylpeä niiden kunnosta.

Tallissa oli hiljaista, kun missään ei näkynyt yhden yhtä tuntilaista. Maxia ja Nannaa lukuunottamatta käytävä oli tyhjä. Tervehdin heitä napatessani Nikitan narun mukaani.
"Nikita on nyt ulkona, niin me käydään hakemassa se sisälle, jotta voin harjata ja satuloida sen", selitin Jarkolle, joka seurasi vaitonaisena perässäni. "Odotas kun näet sen - se on kaunis hevonen."
"Mikä se noista oikein on?" miesystäväni kysyi katsellessaan tarhailevia hevosia.
"Se on tuo kimo. Harmaa hevonen", selvensin ja johdatin kulkumme Nikitaa kohti.
"Hassun näköisiä noi laikukkaat", Jarkko tyytyi arvioimaan ja jatkoi sitten naurua äänessään: "Ja onko noi pienet tuolla muka hevosia ollenkaan?"
"Ne on shetlanninponeja. Kieltämättä ne on tosi pieniä", hymyilin ja kutsuin sitten Nikitaa.

"Nikita voi olla vähän nyrpeä välillä", kerroin varoittavasti Jarkolle, joka kyllä pitikin kunnioittavan etäisyyden hevoseen, eikä tunkenut sen iholle. "Se ei oikein ole mikään haliponi, joka tykkää lääppimisestä ja läheisyydestä. Ihan järkevä se kuitenkin on, ei ratsastuskoululle mitään ihan kaheleita hevosia voi tuntihevosiksi ottaakaan."
"Joo no, mä annan kyllä sun hoitaa sen käsittelemisen, niin se ei pillastu", Jarkko ilmoitti. "Tai mitä ne hevoset sitten tekeekään, jos niille ei osaa sanoa oikein mitä haluaa niiden tekevän."
Minua miehen totinen varovaisuus nauratti. No, olikin ehkä ihan fiksua, että minä huolehtisin Nikitasta ihan itse. Ensinnäkin Jarkko ei käsittääkseni ollut koskaan harjannut hevosta ja toisekseen sitä varten minä olin tullut tänne - saadakseni puuhastella oman hoitohevoseni kanssa.

Olin keskiviikkona tallilla käydessäni jutellut Aleksin kanssa Nikitan liikutuksesta. Sillä oli kaksi peräkkäistä vapaapäivää, ja jos sillä oli muuten kevyt viikko, se keräsi helposti energiaa joutuessaan tarhailuvapaille. Niinpä olimme sopineet, että yrittäisin mahdollisimman usein liikuttaa sen toisena sen vapaapäivistä. Sehän sopi minulle.

Varustin Nikitan melko nopeasti. Takaraivossani naputti jatkuvasti tietoisuus siitä, että mukanani oli vieras, joka ei ollut hevosihminen. Jarkko ei sanallakaan ilmaissut haluavansa hoputtaa minua päästäkseen mahdollisimman pian pois haisevasta talli-ilmasta tylsien elukoiden luota, vaan kärsivällisenä seisoskeli karsinan ovella ja seurasi sitten mukisematta, kun oli aika siirtyä kentälle. Oli melko pilvistä, mutta en kokenut tarpeelliseksi mennä maneesiin pölisemään, kun kenttä kuitenkin oli ihastuttavan kuiva vuodenaikaan nähden eikä edes satanut.

En aikonut ratsastaa kauan. Varmistin vain, että Nikita pysyi rennosti kuulolla ratsastuksen ajan ja kävin kaikki askellajit läpi. Tamma säpsähti kerran, kun lyhyt tuulenpuuska sai oksat suhahtelemaan, mutta muuten se oli varsin tasainen ja miellyttävä. Oloni ratsailla oli varma. Oli mukavaa huomata, että kehoni oli jo alkanut tottua ratsastamiseen, minkä seurauksena satulassa olo tuntui luontevalta ja aina vain mukavammalta. Kyllä tämä laji oli sitten mahtavaa ajanvietettä!

Pakko myöntää: mitä enemmän ratsastin, sitä vahvempaa paloa tunsin lajia kohtaan. Olin jo nähnyt unia, joissa toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja ostin oman hevosen. En kai sentään tekisi niin - vai tekisinkö sittenkin? Olinhan jo aikuinen, työssäkäyvä ihminen, ja minulla oli vuosien kokemus hevosten pitämisestä kuin omanani. Mutta olihan se valtava investointi niin rahallisesti kuin ajallisestikin. Nikitassa oli minulle hevosta tarpeeksi... vaikka kai sitä sai aina haaveilla kaikenlaista.

Olin lopettelemassa Nikitan kanssa, kun kentälle saapui nuori vaalea tyttö kimon hevosensa kanssa. Rana ja Inka, muistin nopeasti. Moikkasin tyttöä ja ihailin tämän kauniinvärisiä hiuksia, ennen kuin huomasin, että hänen ja hänen hevosensa vanavedessä kentälle oli saapunut Topiaskin, jonka tiesin Ranan hoitajaksi. Tasapuolisuuden nimissä sanoin heit Topiaksellekin, ennen kuin pysäytin Nikitan loppukaartoon, heilautin itseni ratsailta ja nostin jalustimet ylös talliin siirtymistä varten.

"Ai täällä käy poikiakin", Jarkko sanoi vähän yllättyneen kuuloisena, kun kävelimme tallia kohti.
"Mm, muutamia", totesin. "Kyllä ratsastus on kaikille sopiva laji. Tyttöjä on enemmän, mutta toisaalta maailman huipulla on sitten paljon miesratsastajia."
Ja kuin jatkona keskusteluumme kohtasimme tallin miespuolisen omistajan tallinkäytävällä. Siellä Aleksi käveli kottikärryjen kanssa ajatuksiinsa uponneen näköisenä, mutta huomasi kyllä meidät, kun Nikita kaviot kopsahtelivat lattiaa vasten. Leppoisa mies pysähtyi Nikitan karsinan avoimen oven kohdalle, kun olin saanut tamman pyöräytettyä lukaaliinsa.
"Moikka, Eevi", hän tervehti itselleen ominaiseen tapaan hyväntuulisena. "Mitenkäs Nikki toimi tänään?"
"Nikki oli fiksu ja kiva", vastasin täydestä sydämestä. "Se oli oikein rennon tuntuinen ja kuuliainen, ja reipaskin. Ai niin - tässä on Jarkko. Aleksi on tallin omistaja."
Esittelin miehet toisilleen ja kiinnitin etäisesti huomiota Jarkon kiristyneeseen leukaan ja aavistuken jännittyneisiin hartioihin, kun tämä nyökkäsi jähmeästi Aleksille. Aleksi heilautti hymyillen kättään Jarkolle ja vilkaisi vielä minua.
"Hyvä, että teillä sujuu Nikitan kanssa kivasti. Sie oot kyllä lottovoitto sen hoitajana", mies kehaisi ennen kuin jatkoi matkaansa.

Jarkko oli kovin vaitonainen koko sen ajan, joka minulla meni Nikitan hoitamiseen. Autolle kävellessäkään hän ei virkkonut mitään. Ehdimme istua hyvän aikaa vierekkäin ajoneuvossa yhä painostavammaksi käyvän hiljaisuuden vallitessa, ennen kuin jylhän ja yhtäkkiä niin kovin tyytymättömän oloinen mies viimein avasi suunsa.
"Sä et sanonut, että tallin omistaja on joku äijä."
Sävy, jolla hän sylkäisi viimeisen sanan suustaan, sai kylmät väreet kiirimään pitkin selkärankaani. En tiennyt, mitä sanoa. Minun teki mieli kiemurrella penkillä, niin epämiellyttävä olo minulle tuli - ja syystä tai toisesta minusta tuntui, kuin olisin syyllistynyt johonkin pahaan. Olinko pettänyt toisen luottamuksen? Siltä minusta tuntui, kun katselin miestä, joka puri hampaitaan yhteen ja siristi hieman silmiään. Pieni ääni takaraivossani ihmetteli, mitä merkitystä kyseisellä tiedolla oli minkään valtakunnan asian kanssa, mutta vieressäni istuvasta miehestä huokuva paheksunta esti minua tarttumasta siihen ajatukseen ja suorastaan pakotti minut tuntemaan oloni keljuksi.
"Mä en pidä siitä miehestä."
Mieleni teki mieli puolustaa Aleksia ja todeta, että siinä oli yksi mukavimmista ja täysijärkisimmistä tallinpitäjistä, joita olin pitkän harrastusurani aikana tavannut. Ymmärsin kuitenkin vaistomaisesti pysytellä hiljaa. Minulla oli epäilys, etten olisi tehnyt tilanteelle mitään hyvää avaamalla suuni.
"Se katselee sua väärällä tavalla."

Sen kuultuani tein virheen. Pärskähdin naurusta. Ajatus oli minusta niin mahdottoman absurdi - Aleksiko katselemassa ylipäänsä ketään tallinsa kävijöistä väärällä tavalla, mitä se sitten ikinä tarkoittikin? Katselemassa minua yhtään tavallisesta, kohteliaasta, ihmisten väliseen kanssakäymiseen kuuluvasta poikkeavalla tavalla? Jossain toisessa tilanteessa ja vapaamman ilmapiirin vallitessa olisin saattanut tukehtua nauruun. Olimme kuitenkin hänen asiakkaitaan.

Nyt se nauruntyrskähdys maksoi minulle hiljaisen ja tunnelmaltaan niin kovin kireän loppuillan, etten voinut kuin toivoa, että olisin pysynyt vakavalla naamalla. Tilanne hämmensi minua kovasti. En ollut eläessäni kohdannut niin sysimustia sukkia kuin sinä perjantaisena tallipäivänä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Su 27 Syys 2015, 20:23

14. Eevi epäilee
Sunnuntai, 27. syyskuuta 2015

Oli rapainen syyskuu ja mieleni oli maassa. Jostakin se oli hiipinyt - salakavala syysmasennus. En ollut kohdannut sitä näin voimakkaana vuosiin, mutta nyt oli myönnettävä, että tunsin itseni niin kovin pieneksi sen kourissa. Minut oli yllätetty onneni kukkuloilta ja sitä seurannut pudotus oli ollut raju. Näytin iloista naamaa ja olin oma toimelias itseni, mutta ehjän pinnan alla jaksamiseni rakoili ja ajatukseni olivat synkkiä. Kyseenalaistin jatkuvasti, oliko minulla oikeus olla onneton, kun kaikki oli elämässäni niin hyvin. Soimasin itseäni turhanitkemisestä ja siitä, etten osannut arvostaa sitä kaikkea, mitä minulle oli elämääni annettu.

Tallissa oli hiljaista. Tuntilaisryhmä oli lähtenyt maastoon Aleksin johdattamana, eikä muita hoitajia näkynyt, mikä tuntui kummalliselta. Ainahan Hallavassa oli tuttuja kasvoja - vaan ei tänään. Ei muita kuin Nikita, jota harjasin antaumuksella kiitokseksi ahkerasta työskentelystä päivän aiemmilla ratsastustunneilla.

Nikita oli oivaa seuraa silloin, kun olo oli synkkä. Se oli juuri niin etäinen kuin halusin sen olevan; se ei edellyttänyt minulta jatkuvia huomionosoituksia, joita en olisi jaksanut antaa. Harmaa tamma sieti läsnäoloani, mutten tuntenut oloani syylliseksi petturiksi poistuessani sen luota jonnekin, missä saatoin tavata... muita. Muita, jotka voisivat havitella sen asemaa. Nikitaa ei kiinnostanut, hoidinko minä sitä vai joku muu - olin sille yhä useimmiten ihan yksi hailee.

Joskus se teki - vahingossako, en tiennyt - jotakin pientä, mikä saattoi etäisesti muistuttaa kiintymyksen elettä. Silloin minä pysähdyin hämmentyneenä ihmettelemään ja ihastelemaan sitä tosiasiaa. Nikitan pienet hellyyden hetket olivat arvokkaita.

Oliko siinä minun vikani ja heikkouteni? Olinko minä todella se nainen, joka otti miehensä kiintymyksen itsestäänselvyytenä ja tylsistyi siihen? Olinko minä tylsistynyt?

En tunnistanut itseäni moisista kuvauksista. Minä olin turvallisuudenhakuinen ja aika tylsä, en mikään oikutteleva ja oikuttelua kaipaava, niskojaan nakkeleva hepsankeikka. Kaipasin turvallista kiintymystä, välittämistä ja rakkautta. Miksi kurkkuani kuristi, kun ajattelin osakseni saamaani ylitsevuotavaa kiinnostusta? Minussa täytyi olla jotakin vikaa. Miksen osannut arvostaa?

Nikita säikäytti minut pärskähtämällä. Hiljaisuus katkesi siihen. Se seikka palautti minut rytinällä tähän hetkeen. Olinpa typerä, kun en keskittynyt tähän hetkeen, Nikitaan ja siihen, mitä olin tekemässä.

Tallin käytävältä alkoi kuulua maastolaisten paluusta kieliviä ääniä. Tallissa aiemmin vallinnut hiljainen äänimaisema vaihtui kavioiden kopinaan, tuntilaisten keskusteluun ja naureskeluun sekä varusteiden riisumisesta ja hevosten hoitamisesta kertoviin ääniin. Minä harjasin Nikitaa vielä hetken, ennen kuin kopautin käyttämäni harjan koriin ja poistuin tamman lukaalista jättäen sen ylhäiseen yksinäisyyteensä.

Tuntiratsastajien kihertelystä ymmärsin, että reissulla oli tapahtunut jotakin hauskaa. Huomasin hymyileväni hieman kahden tytön hihittelynsäestämälle keskustelulle: he kuvailivat Aleksin ilmettä, kun tämä oli yllättäen löytänyt itsensä maasta jonkin kumman sattumuksen seurauksena. Jo hieman hyväntuulisempana suuntasin kulkuni tupaan. Ajattelin siistiytyä hieman ennen kotimatkaa. Tiesin, että olin epähuomiossa taatusti sipaissut kasvojani harjaamisen seurauksena pölyisillä käsilläni. Minulla täytyi olla melkoinen pölysotamaalaus.

WC:n oven avatessani säikähdin toisen kerran. Äännähdin yllätettynä, ja niin teki peilin edessä seisova hahmokin. Kaikki tapahtui hyvin vikkelästi, mutta aivoni tuntuivat käyvän kovin, kovin hitaalla. Yhtäkkiä huomasin tuijottavani silmät suurina Aleksia, joka oli jostakin syystä osittain paidaton. Vinkaisin ja peitin silmäni - eihän minun kuulunut nähdä tallin omistajaa ilman paitaa - ja seuraavaksi kuulin hihittäväni hämmentyneenä.

"Uaah!" Aleksi urisi, ja ääni kuulosti kumpuavan jostakin kankaan uumenista. "Noin! Nyt miulla on taas paita! Anteeksi! Ei tarvitse enää peitellä silmiä."
Kurkistin sormieni lomasta. Kun näin enemmän kangasta kuin paljasta ihoa, annoin käsieni pudota alaspäin. Siinä Aleksi seisoi, totisesti paita päällään. Huomasin hänen riiputtavan toista paitaa kädessään. Aleksi huomasi minun vilkaisevan kuraista kangasmyttyä.
"Voitko uskoa, mie putosin just hevosen selästä koko junnuryhmän silmien edessä. Eikä siinä kaikki - tietysti olin sen jälkeen niin rapainen, että olisin voinut sanoa kenelle vaan olleeni pelaamassa suojalkapalloa ja kaikki olisi uskoneet."
"A-haa", sanoin hitaasti ja nyökkäsin.
"Oli pakko vaihtaa paita."
"Etkä oo lukosta kuullut?"
"En..."
"Joo-o."
"No oon mie joskus. Okei, taisin olla vaan huolimaton. Anteeksi aiheuttamani järkytys."
Nauroin. Oli tämäkin arjen tilannekomiikkaa ja jotakin, mitä kertoa tallireissusta kotona - jotakin tavallisesta menin-talliin-hoidin-hepan-tulin-kotiin -mantrasta poikkeavaa.

Vaan kotimatkallapa sen ymmärsin: se viaton ja koominen tilanne ei ollut viaton ja koominen kaikkien mielestä. Minä saatoin pitää sitä hauskana, mutta kotona saisin pitää suuni supussa ja sivuuttaa tämän osion tallipäivääni kuvaillessani, sillä enhän suinkaan halunnut aiheuttaa huolta seurustelukumppanilleni, joka näki - muiden muassa - Aleksissa mörön ja uhkan, jota minä en tunnistanut.

Ja sitä ajatellessani minussa heräsi epäilys. Jotakin oli pielessä, jos ei arkeaan voinut jakaa toisen kanssa sellaisena kuin se oli. Missä vika oli? Minussako, kun halusin salailla? Jarkossa, joka herätti minussa tarpeen salailla? Ahdisti. Oliko kertomatta jättäminen valehtelun alalaji? Valehtelinko minä? Miksi syyllistyin asioihin, joista minun oli tarpeen valehdella? Syyllisyydentunto kalvoi mieltäni ja kurjuus käpertyi ontoksi keräksi vatsani pohjalle. Tunsin oloni kelvottomaksi ja huonoksi. Nitistin osittain tiedostamattani hiljaisen äänen, joka kysyi minulta, oliko vika todella minussa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Su 08 Marras 2015, 21:45

15. Katkeamispiste
Sunnuntai, 8. marraskuuta 2015

Muut tuntilaiset rupattelivat hoitaessaan ratsujaan yökuntoon. Olin osallistunut Nikitan kanssa sunnuntain viimeiselle tunnille. Ryhmä hyppäsi pieniä esteitä, ja kun kaksi tuntilaisista oli perunut tulonsa, oli meille auennut tilaa. Sen tilaisuuden olin päättänyt käyttää hyödyksi, mutta loppujen lopuksi en ollut varma, oliko se ollut hyvä idea. Oloni oli mitä surkein; tuntui kuin olisin jäänyt Elämä-merkkisen katujyrän alle ja vieläpä useaan kertaan. Olotila ei ollut minulle ominainen. Se oli etäisesti tuttu teinivuosilta, mutta nyt se tuntui erityisen pelottavalta. Minunhan piti olla aikuinen, ei tällaista tunnemylläkkää enää pitänyt olla. Ainakin sellaisia piti osata käsitellä, enkä minä juuri nyt osannut.

Tunnemyrsky oli raivonnut koko päivän. Oli tehnyt mieli soittaa Aleksille ja ilmoittaa, että olin liian kipeä ratsastaakseni. En minä ollut kipeä - ehkä henkisesti jauhelihaa mutta fyysisesti ihan kunnossa vatsanpohjassa möyrivää huolta lukuunottamatta - enkä myöskään osannut valehdella, niin ankarasti minut oli kasvatettu. Niinpä ilmestyin tallille silloin kun pitikin ja kävelin maneesiin hieman ennen tunnin alkua. Nikita käveli loppukäyntejä edellisen ratsastajansa kanssa ja näytti paljon tyytyväisemmältä kuin myöhemmin minun istuessani sen selässä.

Maneesin hiekka tuntui maailman raskaimmalta, kun kävelin kaartoon pysäytetyn Nikitan luo. Tavallaan toivoinkin, että se muuttuisi yhtäkkiä kohdaltani juoksuhiekaksi ja imaisisi minut syvälle syövereihinsä ennen kuin kukaan ehtisi pelastaa minua.

Hiekka pysyi kuitenkin kylliksi kiinteänä ja pian löysin itseni Nikitan satulasta. Tunti alkoi eivätkä minun ajatukseni olleet lainkaan läsnä koko maneesissa, saati sitten hevosen selässä ja siinä, mitä me olimme tekemässä.

Mielialani oli ollut melko lähellä nollaa jo hevosen selkään noustessa, mutta tunnin edetessä se syöksyi pakkasen puolelle - ja pahasti. Mikään ei onnistunut. Hämmensin Nikitaa epäselvillä avuilla ja ajattelemattomuudella. Oli minun onneni, että esteet olivat niin pieniä, etten voinut tehdä mitään kovin perustavanlaatuista virhettä, joka olisi johtanut ikäviin seurauksiin. Hävetti, harmitti ja samanaikaisesti ei oikeastaan tuntunut miltään. En kuollaksenikaan tiennyt, miltä minusta oikeasti tuntui juuri sillä hetkellä, kun ratsastin huonommin kuin Hallavassa koskaan. Olisin varmasti itkenyt huonouttani, mikäli en samalla olisi ollut niin poissaoleva.

Lopetin hyppäämisen ennen muita. Luovutin, annoin periksi. Ilmoitin Aleksille, että ei tästä mitään tule ja siirryin keventelemään loppuraveja. Ainakin sain huonosta ratsastuksestani hermostuneen Nikitan hieman rentoutumaan, kun oikein keskityin siihen ja pakotin itseni unohtamaan muut asiat ympärilläni. Kun muut tuntilaiset vielä ravailivat loppuravejaan, minä siirsin jo Nikitan käyntiin ja valutin sille pitkää ohjaa. Aleksi katseli meitä sivusilmällä, muttei sanonut mitään. Hän oli kai jo todennut, että olin tänään poikkeuksellisen toivoton ja surkea.

Nyt sitten seisoin Nikitan karsinassa ja tunsin oloni voimattomaksi. Yksitellen tai pareittain muut tuntilaiset valuivat ulos tallista saatuaan hoitohommat valmiiksi, mutta minä sen kuin seistä törötin Nikitan vieressä ja tuijotin sen harmaata lapaa. Olo oli tutiseva. Ympärille lankeava hiljaisuus puki senhetkistä mielentilaani.

Kauan en kuitenkaan saanut olla yksin keräilemässä palasiani kasaan. Käytävältä kantautui rauhallisten askelten ääni. Se sai minut rutistamaan silmäni tiukasti kiinni - itketti ja halusin olla huomaamaton ja yksin. Mutta eihän se niin toiminut, että työntämällä päänsä piiloon katoaisi kokonaan näkyvistä. Aleksi pysähtyi Nikitan karsinan ovelle ja minä avasin jälleen silmäni. En saanut niitä siirrettyä pois Nikitan karvapeitteestä, sillä silloin olisin joutunut kohtaamaan katseen, joka saattoi olla mitä vain pettyneen ja myötätuntoisen väliltä. Kumpaakaan ääripäätä en olisi kestänyt.

"Eevi?"
Vilkaisin pikaisesti ovellepäin ja liikuttelin mekaanisesti kättäni. Nikita oli jo aikoja sitten hohdellut puhtaana, mutta jatkoin sen harjaamista tehdäkseni jotakin järkevää, mikä antaisi minulle syyn olla sen karsinassa ilman, että vaikuttaisin piilosta leikkivältä lapselta.
"Mietin tossa tunnilla että onko kaikki okei?"
"Joo... on."
Kyyneleethän siinä meinasi tulvahtaa silmiin, enkä niinollen ollut kovinkaan vakuuttava. Nieleskelin. Yksinkertainen ja syyttelemätön kysymys tuntui liialta siinä tilanteessa, kun muilla elämänalueillani tunsin olevani täydellisen kelvoton ja riittämätön ja murheeni näkymättömiä ja merkityksettömiä, typerän ihmisen huolenaiheita. Täydellinen parisuhde oli muuttunut täydellisen epätäydelliseksi, ja vaikka osa minusta vaati poistumista tilanteesta, toinen sinnikäs ja myrkytetty osanen kielsi minua luovuttamasta, komensi olemaan parempi, sillä minussa vika oli eikä missään muualla.
"Hei, ei oo pakko kertoa", kuulin Aleksin sanovan. "Mie vaan ihmettelin, kun näytit niin surulliselta. Että onko jotakin sattunut."

Olin astahtanut käytävälle Aleksin eteen pudottamaan harjan Nikitan koppaan. Sanat saivat jonkin padon napsahtamaan halki sisälläni, mitä seurasi kiusallinen hetki. Yhtäkkiä huomasin itkeväni ja halusin valua omien kyyneleitteni mukana käytävälle ja kadota näkyvistä. Inhosin sitä, kun itku pääsi yllättämään. Minut se yllätti useammin kuin muut tuntemani ihmiset, ja tämä itku oli pysynyt pitkään pinnan alla, kasvanut ja kerännyt voimia. Nyt se oli voimakas kuin luonnonmullistus konsanaan.

Aleksi liikahti epätietoisena ja päätyi lopulta halaamaan minua kömpelösti. Hänen tehtäviinsä tallin omistajana ei taatusti kuulunut hysteeristen tallityttöjen lohduttelu, ja podinkin valtavan huonoa omatuntoa siitä, että saatoin miesparan niin kiusalliseen tilanteeseen. Halaus tuntui kuitenkin lohdullisemmalta kuin mikään pitkään aikaan, ja oli helppo toivoa, ettei se loppuisi ihan heti. Sen välittämä myötätunto oli kirvelevää mutta parantavaa lääkettä sieluun repeytyneille haavoilleni ja saivat minut hetken verran tuntemaan itseni vähän vähemmän arvottomaksi ihmiseksi.

Nannan askeleet ja ääni säikäyttivät minut pahan kerran. Olin ehtinyt kuvitella, ettei ketään ollut enää paikalla. En olisi kaivannut enää ketään muuta todistamaan henkistä katkeamispistettäni, sillä tämäkin oli jo tarpeeksi noloa.

"Mä nyt lakaisin sen - ohoh! Anteeksi!" Nannan äänestä kuulsi yllättyneisyyttä ja pelästystä siitä, että hän oli osunut paikalle keskeyttämään jotakin. Toivoin, ettei itkuni paljastuisi tytölle, ja kyhjötin lamaantuneena kasvot vähän poispäin käännettyinä yhä etäisesti halauksenomaisessa tilanteessa.
"Kiitos avusta, Nanna", Aleksi sanoi rauhallisesti. "Helpotit mun hommia paljon. Nähdään ensi viikolla taas."
"Joo... Ei kestä kiittää. Nähdään", tyttö sanoi hämillisenä ja lähti ilmeisesti kotia kohti.
"Moikka", sanoin tytön perään itkunpaksuntamalla äänellä ja niiskaisin, kun tallin ovi sulkeutui hänen perässään. "Anteeksi."
"Ei mitään", Aleksi sanoi vähän sen oloisena, kuin ei olisi tiennyt, mistä pyysin anteeksi.
Toivoin syvästi, että märkä läntti hänen takkinsa rinnuksella koostui kyyneleistä eikä räästä. Ajatus sai hysteerisen, niiskutuksensekaisen hihityksen karkaamaan ilmoille. Nikita, joka oli seurannut koko episodia miedon kiinnostuneena karsinastaan, huokaisi syvään sen oloisena, että oli jo saanut tarpeeksi showta yhdelle illalle ja olisi jo kaivannut omaa rauhaansa.

Minäkin kaipasin. Sitä en kuitenkaan kotona saisi, minkä ymmärtäminen tuntui masentavalta. Taioin kasvoilleni väkinäisen hymyn, jonka tehtävä oli vakuutella paitsi Aleksille, myös - ehkä ensisijaisesti - minulle itselleni, että tämänpäiväinen oli ollut pohjankosketus, jota seuraisi parempi aika.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   La 21 Marras 2015, 16:56

16. Lorun loppu
Lauantai, 21. marraskuuta 2015

Kädet täristen laskin täytekakun tallituvan pöydälle. Se oli läksiäiskakkuni, vaikka muut eivät sitä tienneetkään. He ihastelivat kakun kaunista ulkokuorta, lappasivat kertakäyttölautaset kukkuralleen ja pian he mupelsivat tyytyväisinä leipomusta kiitellen ja kehuen sitä kilpaa. Hymyilin ja toivoin, ettei kukaan aistinut kireyttä hymyn takana.

Toimistossa soi puhelin. Aleksi nappasi lautasensa mukaansa ja kiiruhti vastaamaan. Livahdin miehen vanavedessä toimistoon, sillä epäilin, että sen parempaa tilaisuutta en kenties heti saisi. Odotin, että puhelu loppui. Välittömästi puhelimen korvalta laskettuaan Aleksi kiinnitti huomionsa minuun. Hän osotti puoliksi syötyä kakunpalaansa.
"Sairaan hyvää, Eevi", hän hörähti onnellisena. "Saisit leipoa useamminkin."
"Olisi varmaan pitänyt", sanoin ilottomasti.
"Vielä ehdit", Aleksi sanoi huolettomasti, mutta kurtisti pian kulmiaan huomattuaan, ettei vakavuuden verho kasvoillani raottunut lainkaan. "Vai...?"
"Mä olen lähdössä", totesin suoraan. "Se on mun läksiäiskakku. Muutan pois."

Kehoni oli ollut jatkuvassa hälytystilassa jo usean viikon ajan. Lähtöpäätöksen teko oli avannut pari tuhansista solmuista sisälläni, mutta vieläkin tunsin vatsassa vellovan hermostuneisuuden, rintaa puristavan ahdistuksen, niskojen kireyden ja silmien takana jyskyttävän päänsäryn. Pelotti, mutta toimin omaksi parhaakseni. Maanantaina, kun Jarkko lähtisi töihin, pakkaisin tavarani yhdessä veljieni kanssa ja ajaisin muutamaksi päiväksi heistä vanhimman luokse. Siksi aikaa, että uusi asuntoni vapautuisi. Sitä odotellessani olisi rutkasti asioita järjesteltävänä, eikä kaikkein vähäisin niistä ollut uuden työpaikan saaminen jostakin lähempää uutta kotiseutuani. Koko kuvio kuulosti niin radikaalilta, etten olisi ikinä kuvitellut joutuvani mukaan tällaiseen sotkuun. Nämä olivat niitä juttuja, joita luettiin naistenlehtien selviytymistarinoiden surullisista alkuvaiheista. Sitä en tiennyt, olisiko minulla edessäni selviytymistarina, mutta se oli vakaa aikomukseni.

"Eevi", Aleksi sanoi nyt yhtä vakavana kuin minä. "Tiedäthän sie, ettei ole pakko kertoa, mutta..."
"Enkä aiokaan", sanoin kolkosti. "Tää ei ole niitä tarinoita, jotka jaetaan tallin toimistossa. Ehkä jossain räkäisessä pubissa liian monen tequilashotin jälkeen pöydänpintaan nojaillessa, mutta ei keskellä kirkasta ja muutoin täydellisen hyvää lauantaita."
Aleksi nyökkäsi totisena, kun pidin pienen tauon.
"Musta on ollut hurjan mukavaa hoitaa Nikitaa", sanoin ja hymyilin kuivasti. "Pidäkin huoli, että se vielä löytää jonkun pahaa-aavistamattoman ihmisen, joka suhtautuu sen kiukkupuuskiin huumorilla ja ymmärryksellä. Se on hieno hevonen."
"Siinä miulla riittääkin tekemistä - mistä löytää sille joku Eevi kakspistenolla", Aleksi naurahti jo enemmän omana itsenään.
"Eiköhän niitä riitä", naurahdin minäkin. "Hevosihmiset on siitä kummallista sakkia, että niillä ei aina järki päätä pakota. Sitä kestää hevosen kanssa enemmän myötä- ja vastoinkäymisiä parissa kuukaudessa kuin keskimäärin 30 vuoden avioliitossa."

Halusin ilman muuta viettää mukavan päivän kiukkupussini kanssa. Nikita oli elementissään. Se nakkeli niskojaan ja näytti tyytymättömältä, kun tungin sen ylhäiseen seuraan. Harjasin ja rapsuttelin sitä surumielinen hymy huulillani, kun Valma pyyhälsi karsinan ohi. Kauas hän ei ehtinyt kävellä, ennen kuin kuulin askelten pysähtyvän ja palaavan pian takaisin.
"Eevi, se kakku oli mielettömän hyvää, kiitos!" porkkanapää hymisteli. "Kiva yllätys, kun tallituvassa odotti kakkua. Mistä hyvästä me se saatiin? Oletko sä pudonnut jollain tunnilla?"
"Olisinkin", minulta lipesi.
"Oho?" Valma reagoi lipsautukseeni kummastuneena.
"Tippumiskakkuihin liittyy aina jotakin hauskaa", kiirehdin kuvailemaan. "Siis olettaen, ettei pudotessa ole käynyt kuinkaan."
"Ja tuo ei siis ole tippumiskakku", Valma päättelee nyökäten päällään tallituvan suuntaan ja siristää sitten mietteliäänä silmiään. "Se on joku surullinen kakku. Mitä surullisia kakkuja on?"
Annan tytön prosessoida asiaa ja jatkan Nikitan harjailua tarkkailen sivusilmällä, kuinka oivallus saa Valman silmät suurenemaan ja suun mutristumaan.
"Eevi, oletko sä menossa pois? Lopetatko sä täällä?" hän kysyy niin hiljaa, ettei kukaan muu voi sitä kuulla.
"Muutan toiselle paikkakunnalle", sanon näennäisen kepeästi. "Sääli. Viihdyin täällä ja pidin Nikitasta ihan hirveästi. Nyt pitää etsiä uusi talli, jos aion jatkaa harrastusta. Saa nähdä, löytyykö mitään kivaa. Joka tapauksessa... oli kiva tutustua. Niin suhun, Nikitaan, Aleksiin kuin muuhunkin porukkaan. Tämä mun aika täällä jäikin lyhyemmäksi kuin mä oletin."
"Voi ei! Mikä harmi", Valma sanoi vilpittömän kuuloisena, mutta kaivoi sitten esille rohkaisevan ilmeensä. "Toivottavasti sä viihdyt siellä minne nyt sitten ikinä muutatkaan! Ja löydät jonkun kivan hevosen hoidettavaksi, jos niin haluat."

Hymyilin.
"Kyllä mä uskon, että asiat järjestyy parhain päin", vakuuttelin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Ellen.
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 463
Join date : 30.09.2015
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Bambo

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   La 28 Marras 2015, 15:26

Universumi vs. Ellen
Ensimmäinen treenikerta


"Kiitti kyydistä!", huikkasin Annille noustessani autosta. Pieni huurupilvi nousi pakkasilmaan.
"Juu ei mitään, sähän se aina näitä kyytejä riskaatkin", toinen murahti  puoliääneen, mutta sain kuitenkin sanoista selvää.
"Oot ihana!", heläytin vielä sarkastisesti naiselle, ennenkuin heilautin repun selkääni lähtiessäni reippaasti astelemaan maneesin reunaa pitkin. Anni oli kiukutellut suurinpiirtein koko aamun, niin aamumuroista, tiskauksesta (joka oli hyvin harvinaista), kenkälusikan puutoksesta, ja siitä, että eteinen haisi hevosenpaskalle. Oikeestaan miljoonasta muustakin asiasta, jota en nyt oikein jaksanut luetella. Joo no, en mäkään sen ystävällisempi aamuihminen ollut, mutta hei c'moon. Annin piti olla ai-kui-nen, ja mun logiikka sanoi, että aikuiset eivät kiukuttele väsyneen päiväkoti-ikäisen lailla. Ja tässä tilanteessa mä jouduin olemaan se äiti, joka nipotti jotain ympäripyöreetä vastaukseksi ja joutui kestämään toisen dramatisoivaa puhetta maailman pienimmistä asioista.

Päästessäni sisälle tupaan, nakkasin repun kaappiini, ja huikkasin kuulakärkikynää naputtavalle Maxille heipat.
"Moii", nainen hymyili ystävällisesti, ja suttasi sitten jotain lehtiöön. "Katotko muuten siitä kaapin päältä onko näitä kuulakärkikyniä enää, kun tää alkaa tekemään kuolemaa"
"Ei tässä oo", totesin nopean vilkauksen jälkeen Maxin osoittamaan paikkaan, ja lykkäsin kaulahuivini naulakkoon. "Onko muuten Aleksi toimistossa? Ajattelin tänään liikutella Nikitaa"
Max nyökkäsi ja mumisi mietteliäästi, ja painoi katseensa takaisin ruutupaperille. Minä taas hyppelin naisen ohitse kohti Aleksin valtakuntaa hyräillen arveluttavasti jotain pikku kakkosen tunnaria.
"Moi!", hihkaisin Aleksille, jonka onnistuin yllättämään melko omituiseen ajankohtaan. Mies nimittäin suoritti parhaillaan jooga-venyttelyjään keskellä toimistoa. Mies hyppäsi kömpelösti omituisesta selän-venytys-asennostaan, ja säpsähti havaitessaan minut. "Tulinko pahaan aikaan?", kysyin huvittuneella äänellä ja yritin estellä hihityskohtauksen tulemista juuri nyt.
"Juu et sie.. Tai siis.. Ei mulla mitään..", Aleksi mumisi hämmentyneenä ja kipitti takaisin toimistotuolilleen,  napsauttaen tietokoneen välilehden kiinni. Oli enemmän kuin hilpeää nähdä tatuoitu ratsastuksenopettaja vetämässä jotain astangajoogaa keskellä tallitoimistossa. Äsköinen olisi pitänyt kuvata, ja lisätä tuvan seinälle kehystettynä tauluna. Siinä ois ollu hoitajilla nauramista, voit vaan kuvitella. Hallavasta vois tehä oikeestaan jonkun dokumentin kaikista hassuista tapahtumista, ja.. -
Mutta juu, pysytäänpä aiheessa.
"Okei, ajattelin vaan kysyä, että voisinko tänään liikuttaa Nikitan?", kysyin sitten mahdollisimman pokerifacena ja yritin olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
"Jep, voit sie", ratsastuskoulun omistaja töksäytti ja siirsi sitten kömpelösti katseensa takaisin tietokoneen ruudulle. Mä taas liukenin paikalta pidätellen naurua, ja päästin sen ulos vasta Nikitan karsinalla, kun alkeiskurssilaisia ei näkynyt enää kuuloetäisyydellä.

"Mikä muka noin naurattaa?", viereisessä karsinassa Valma ihmetteli, ja katseli mua analysoivasti Darcyn selän yli. Mä sain itseni rauhoitettua, ja selitin tytölle äsköisestä toimisto-episodista. Kohta me kummatkin hehkutimme ylpeinä Aleksin notkeudesta.
"Onkohan Kukka opettanut sille jotain jooga-liikkeitä?", Valma hihitti.
"Ehkä, tai sitten se katseli youtubesta niitä videoita, kun se vilkuili epätasapainossa tietokoneen suuntaan", naurahdin. Valma hymähti huvittuneesti.
"Aika symppis".
"Todellakin".
Tovin kuluttua mä aukaisin Nikitan karsinan oven, ja aloin metsästää pyörivää tammaa. Neidin ylhäisyys luovutti lopulta itsensä kiinnitettäväksi, joten lopulta sitä ei ollut hankalakaan pitää paikoillaan. Kimo seisoi melko nätisti paikoillaan harjauksen ajan, mitä nyt katseli mua kuin haisevaa alamaista. (haisevaa?) Mä selvitin huolella tamman harjan ja hännän, puhdistin kaviot, siistin ohuen turkin, ja rapsutin ylimääräisen kuran pois sen silmänympäryksiltä - josta se ei muuten pitänyt - kunnes kimo seisoi ylväästi ja putipuhtaana sen karsinassa. Satulan laitosta se sai aikamoisen slaagin, mä en vissiin ollut mikään tavanomaisempi palvelijatar sille, sitten Eevin.
"Olehan kunnolla", mutisin ujuttaen kuolaimia sen suuhun. Nikita vain nosteli ärsyyntyneesti päätään ja Ellen 50 senttiä ei saanutkaan niin helposti niitä sen suuhun. Lopulta kuitenkin Valma tuli hätiin, ja auttoi kuolaimet tamman suuhun. Huh.

Me jotenkin selvittiin maneesiin asti, vaikka nää pari viikkoa koko maailma oli kääntynyt sotajalalle mua vastaan. Olikohan se huono karma, tiedä sitä sitten - mutta mua ei ainakaan hyväonniseksi voinut sanoa. Ensin mun kännykkä, sitten jäätyminen totaalisesti Ketun kanssa (tuotan varmaan huonoa onnea myös niille joiden kanssa vietän aikaa) ja sitten kaikki Annin aamuiset kiukuttelut sun muut. Hyvä jos selviän ehjänä tästä ratsastuskerrasta.

Kun olin noussut selkään ja saanut jalkkarit oikean pituisiksi, annoin Nikitan kävellä alkukäynnit rauhassa pitkin ohjin. Tamma kulki korvat hörössä eteenpäin (joka oli muuten hyvin epäominaista sille, mitä sitä olen karsinassa seuraillut) mutta huomasin pian sen kulkevan vähän pohkeen edessä ja turhan etupainoisena. Niinpä heti alkukäyntejen jälkeen aloin työstämään ja säätelemään sen tahtia temponmuutoksilla, ja yritin hakea oikeaa sulavuutta meidän työskentelyyn. Nikitaa sen sijaan ei näyttänyt kiinnostavan yhteistyö, vaan se mieluummin köpötteli menemään oman tahtonsa mukaisesti. Mä yritin melkein kymmenen minuuttia löytää Nikitasta edes jotain yhteistyön halua, mutta lopulta mun vaan täytyi pysäyttää se kokonaan, ja ajattelemaan missä ongelma oli. Katselin maneesin peileistä meidän menoa, ja kokeilin lähestulkoon kaikkea. Myötäämistä, rentoutusta, taivuttelua, pysähdyksiä, väistöä, suunnanvaihtoa.. Juuri kun ajattelin ettei mikään tahdo toimia, Nikita vaihtoi täysin muudiaan, ja rentoutui selvästi, jäi ratsastettavaksi kahden pohkeen väliin, taipui, pyrki eteen, alkoi kivasti mennä peräänantoon.. Että kaikkea sitä. Vihdoin löytyi se loistava kouluheppa, jota mä olin etsinytkin. Lopulta kaikki alkoi sujua. Mä tein muutamia väistöjä, erilaisia ympyröitä ja kokeilin mihin Nikita pystyi. Se meni tosi kivasti muodossa, ja oli selvästi rentona mun alla. Muutamat laukanvaihdotkin onnistuivat yllättävän hyvin, ja lopulta mä päätin jättää ratsastuksen siihen, kun meillä oli kerran mennyt niin hyvin. Annoin Nikitalle pitkät ohjat ja runsaat taputukset, jonka jälkeen se sai rennosti kävellä maneesissa loppukäyntejen merkeissä.

//Meni ehkä vähän kököks tää kännykällä kirjoittelu, mut menkööt :-D
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Ellen.
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 463
Join date : 30.09.2015
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Bambo

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Ma 07 Joulu 2015, 14:35

Täydellistä elämäää
Toinen treenikerta

Elämä oli sitten ihanaa. Mahtavaa.Täydellistä, suorastaan. Tunsin itseni kertakaikkisen typeräksi ollessani niin iloinen ja onnellinen - sillä piru vieköön, eikö maailmassa ollut niin paljon murheita, ettei tällaiseen oloon olisi ollut oikeutta? Mutta ehkä minulla oli. Ehkä minulla oli oikeus olla oikein, oikein onnellinen tämän pienen hetken elämästäni. Hymyilin tyytyväisenä, ja puhalsin ulos raikasta pakkasilmaa. Mun teki mieli kirjoitella vain vihkon kulmiin meidän nimiä ja tuhertaa sydämiä ympärille. En minä niin koskaan tehnyt, koska joku olisi voinut huomata. Minä en ollut kovinkaan avoin tunne-elämäni suhteen. Ihastuksistani en puhunut parhaille kavereillenikaan. Mutta ehkä voisin uskaltautua puhumaan jollekulle luetettavalle, mutta vähän myöhemmin.

Astelin sisälle tupaan, kopistellen lumet sen ulkopuolelle. Se oli vieläkin siivouksen jäljiltä putipuhdas, ja joku oli taas leiponut joulutorttuja koko porukalle. Heitin reppuni kaappiin ja menin tallin kautta hakemaan Bamboa tarhasta. Tänään mulla oli suunnitelmissa taluttaa ensin Bamboa maastossa ja sitten juoksuttaa Nikitaa, niinkuin olimme Aleksin kanssa sopineet. Mua jännitti ehkä vähän, koska oli kulunut niin kauan siitä kun olin tehnyt sitä viimeksi. Enkä edes ollut Bamboakaan juoksuttanut kuin muutaman kerran. Ja silloinkin Ketun valvovan silmän alla. Mutta Nikita oli tottunut siihen, ja se varmasti ei olisi moksiskaan koko touhusta, vakuuttelin itselleni. Kävisimme vain askellajit läpi, ja tunnustelisimme vähän menoa, sillä Aleksi oli sanonut että Nikita oli tainnut ontua hieman edellisenä päivänä.
Bambo saapui höristen vastaan portille. Sen pienet, karvaiset korvat sojottivat pystyssä, silmät olivat kirkkaat ja eloisat ja askel oli korkea ja pirteä. Silitin kullannuppuani hellästi. Vaikka Nikita olin loistava kouluhevonen, Bamboa en ikinä antaisi pois.
“Mitä jätkä?”, puhelin sille hymyillen, kun laitoin sille riimun sen päähän. “Laiskottaako vielä eilisen irtohypytyksen jälkeen?”

Ei, Bamboa ei laiskottanut. Vartin kuluttua kävelimme lumisia metsäpolkuja pitkin. Annoin riimunnarun roikkua melkein löysänä, sillä tänään Bambo ei jostain syystä pysähdellyt syömään lumikinosten alta kasvavia talventörröttäjiä. Se piti päätään korkealla ja haisteli tuulta, aivan niinkuin siinä olisi jotain erilaista kuin ennen. Oli mukavaa vain kävellä Bambon kanssa Pronssijoen jokea pitkin, kun joka toisella askeleella lenkkikumppani ei pysähdellyt syömään. Ihan kuin olisi ollut lenkillä oikean ihmisystävän kanssa. Onneksi mulla oli Bambo. Sille mä tietenkin kerroin kaiken Aaronista, koska se ei ikinä kertoisi sitä eteenpäin, vaan pitäisi salaisuuden omana tietonaan.
Kun palasimme tallin pihaan, Kukka ratsasti Mirrillä kohti Kaviopolkua. Moikasimme toisiamme melkein yhtä aikaa, ja Kukka selitti nopeasti lähtevänsä maastoon.
“No pidä hauskaa!”, hihkaisin naiselle, joka suuntasi reippaasti Kaviopolun suuntaan.
“Varmasti pidän!”, tämä vastasi pirteästi. Huokaisin. Kukalla oli aina hyvä olo, ja nainen vaikutti aina olevan hyvällä tuulella ja toivomaan kaikille parasta. Nyt mulla oli samanlainen olo. Olisin vain halunnut halata jokaista vastaantulevaa puuta.
Sidoin mietteliäästi Bambon hoitopuomiin ja aloin harjata sitä, vaikka mitään puhdistettavaa ei ollutkaan.
“Nyt kun lumi on maassa, sä et meinaa tulla ollenkaan likaiseksi”, hymähdin tyytyväisenä oripojalle. Kimot kun olivat yleensä vähän haastavampia puhdistaa.
Kulutin aikaani selvittämällä Bambon paksun hännän ja otsatukan. Koko operaation jälkeen lompsimme rinnatusten tallin pääovista sisälle, ja jätin varsuliinin omiin oloihinsa karsinaan, ja lähdin itse hakemaan tuvasta hanskoja ja kypärää Nikitan juoksutusta varten.

Syvennyin miettimään, minne ratsastushanskat olivat kadoneet. Olin tunnetusti hyvä hävittämään tavaroita, mutta mielestäni hanskat olivat olleet äsken kaapissani, kun olin heittänyt repun sinne.
“Mitä mietit?”, Kettu kysyi uteliaana, heittäen takkinsa naulakkoon.
“Sitä missä mun hanskat on..”, mumisin ja vilkuilin lokeroiden päälle.
“Ai meinasitko jo karauttaa Bambon kanssa ratsaille?”, nainen naurahti ja heittäytyi kotoisasti tuvan sohvalle.
“Joo..”, mumisin huvittuneena. “Eeku oikeesti, pystytkö sä lainaamaan sun omia?”
“Juu, tässähän nää on”.
“Kiitti!”.
Mä vedin ihanan lämpimät talviratsastushanskat käsiini, ja heitin tallitakin niskaan.
“Hei muuten, kuka se poika oli, kenet sä toit sinne itsenäisyyspäiväjuhliin?”, Kettu kysyi sitten.
“Hei muuten, miks sä loistit siellä itsenäisyyspäiväjuhlissa kuin mikäkin punainen tomaatti”, vastasin nopeasti, jopa hieman epäystävällisessä äänensävyssä. Sitten me tuijotettiin Ketun kanssa toisiamme kuin mitkäkin naarasleijonat, ja purskahdimme nauruun. Mä en viitsinyt enää esittää lisäkysymyksiä, joten katosin lopulta ulos, kun emme saaneet naurua loppumaan. Voi pojat.

Nikita lompsi luoksemme, heti kun toin Bambon. Mikä oli siis melko epätavallista, koska yleensä tamma ei välittänyt pätkän vertaa sen uudesta treenaajasta. Bambo hypähti laukalle heti päästyään vapaaksi, ja menin sitten hakemaan Nikitan kätevästi heti perään.
“No niin, draamaqueen”, hymähdin tammalle. “Nyt pääset sitten töihin”.
Harjasin Nikitankin hoitopuomilla ja suitsin sen. Se käyttäytyi tavallista lauhkeammin, mutta piti silti oman tammamaisen itsensä hyvn esillä. Kävin noutamasta tallista juoksutusliinan ja raipan, ja kiinnitin ne Nikitan suitsiin.
“Juoksutusliina pujotetaan sisäkuolainrenkaasta, hevosen korvien takaa ja kiinnitetään ulkokuolainrenkaaseen”, mumisin itsekseni, laittaessani juoksutusliinaa oikein päin tammalle. Kun se muistutti samalta kuin hoito IV:n kurssilla, talutin Nikitan maneesiin, ja otin vasempaan käteeni juoksutusliinan, ja oikeaan käteeni liinan pään, sekä juoksutusraipan, ja pyysin sen sitten käyntiin.

Nikitan liikkeet olivat rennot ja ilmavat, enkä nähnyt niissä juurikaan epäpuhtautta tai muuta ontumiseen liittyvää merkkiä. Ehkä sillä oli ollut vain irtokivi kaviossa, joka oli myöhemmin lähtenyt pois.
”Laauukka!” kehotin pienellä raipan huitaisulla ja tamma nosti riehakkaan vasemman laukan. Ensin Nikita laukkasi pari kierrosta oikein kovaa eikä kuunnellut rauhoittavia sooooo-kehotuksiani, mutta sitten se tasaantui laukkaamaan nättiä ja tasapainoista laukkaa. Sen korvat kääntyilivät minun ääntäni kohti ja siirtyi hienosti raviin ensimmäisestä kehotuksesta.
Annoin Nikitan ravata muutaman kierroksen siten että se pääsi venyttämään kaulaansa. Tamma näytti oikein tyytyväiseltä itseensä siinä ravatessaan ja pärskähdellessään tyytyväisesti. Siirsin tamman käyntiin ja siitä sitten pysähdyksiin.
Nikita seisoi rennosti paikoillaan minun kerätessäni liinan kasaan ja tullessani samalla sen vierelle.
”Hienosti liikuttu”, taputin nuorta tammaa ja lähdin taluttamaan sitä maneesia pitkin loppuverryttelyiksi. Olin juoksuttanut sitä vain muutaman kymmenisen minuuttia, mutta koska mitään epäpuhtautta tai muutakaan ei ilmennyt, olin vain päättänyt kokeilla jokaista askellajia molempiin suuntiin.

Kun olin lopettanut, talutin Nikitan talliin syömään päiväheiniään, ja huuhtelin sen kuolaimet ennenkuin vein ne satulahuoneeseen. Sitten kiiruhdin toimistoon, jossa Aleksi parhaillaan kirjoitti jotain muistilappuun.
“Miten meni?”, mies kysyi kohottamatta katsettaan lapusta.
“Ihan hyvin”, hymyilin onnellisena. “Nikitassa ei ollut merkkiäkään epäpuhtaudesta, ja se käyttäytyi muutenkin tosi nätisti”.
“Hienoa! Voin sen varmaankin ottaa huomiselle tunnille”, hän hymyili.
“Jep.. Onpas kello paljon, täytyyki lähteä!”, tuhahdin sitten, ja katosin hakemaan reppuani. Että aika olikin kulunut äkkiä. Niinpä heitin Nikitalle ja Bambolle porkkanat niiden ruokakuppeihin, ja lähdin kävelemään lumista kaviopolkua pitkin kohti bussipysäkkiä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
micci
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 720
Join date : 02.11.2013
Ikä : 21
Hevonen : Nikita

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Pe 06 Toukokuu 2016, 01:45

Jälleennäkemisiä

Olin tehnyt päätökseni Valman suhteen, ja vaikka se tuntui kamalalta, olin vakuuttunut siitä, että päätös oli oikea. Helppoa se tuskin olisi, ainakaan näin alkuun. Minua hirvitti myös ajatus siitä, että Valmalla oli jotain talliin liittyvää sydämellään, enkä loppujen lopuksi ollut tehnyt mitään tukeakseni häntä. Olin vain aiheuttanut turhaa mielipahaa senkin lisäksi. Tällä hetkellä se saattoi olla ihan hyväkin asia, etten törmäisi Valmaan ainakaan ihan heti Hallavassa.

Sammutin autoni moottorin tallin parkkipaikalla ja nousin kuumasta autosta. Hellepäivät sen kun jatkuivat ja hevoset laiskottelivat tarhoissaan uupuneen näköisinä. Jännitys kirposi hikenä pintaan, mutta näin kesäisenä säänä sitä tuskin erottaisi tavallisesta kuumuuden aiheuttamasta nihkeydestä. Tummanvihreät maastokuvioiset polven yläpuolelle loppuvat shortsit ja punavalkoinen t-paita olivat vuoden kesäisimmät pitämäni vaatteet, ja olin köyttänyt ihan varmuuden vuoksi flanellisen ruutupaidan lantiolleni. Kentällä oli kaksi minulle tuntematonta ratsukkoa hyppäämässä esteitä. Hevosten kaulat kiiltelivät hiestä ja ratsastajillakin oli lyhythihaiset paidat turvaliivien alla. Kentän laidalla oli pari aurinkoa ottavaa tyttöä.

Astuin ihanan viileään ja hämärään talliin, jossa vain muutama hevonen pitivät toisilleen seuraa. Kaikki oli niin tuttua, mutta silti niin uutta. Huokaisin syvään. Minulla oli tätä paikkaa niin valtava ikävä. Kävelin hitaasti tallin käytävät päästä päähän, lukien hevosten tietoja karsinoiden ovista ja viipyen ajatuksiin lipuvissa muistoissani. Jossakin kohtaa kyyneleitä oli mahdoton estää ja kurkkua puristi, ja toisinaan taas naurahdin ääneen muistellessani hauskoja kommelluksia. Nopeutin askeliani Dunjan karsinan ohi, ja päätin mennä käymään tallituvassa.

Tuvassa minusta tuntui todella omituiselta. Olin kuin vieras omassa kodissani. Kaksi tyttöä pöydän ääressä katsoivat minua hetken arvioiden, mutta jatkoivat pian keskusteluaan ja varusteiden pesemistä. Nyökkäsin heille tervehdykseksi ja katosin sitten Aleksin toimistoon hetken emmittyäni.
”Krhm… morjens”, selvitin kurkkuani ja tervehdin miestä, joka löhösi työtuolillaan tehden todennäköisesti ristisanatehtäviä tai jotain muuta vastaavaa. Radio soi hiljaisella ikkunalaudalla. Aleksi kääntyi epäuskoinen ilme kasvoillaan minua kohti. Hän ei sanonut hetkeen mitään, mutta hymy levisi hänen kasvoilleen.
”Mikki-hiirihän se siinä! Pitkästä aikaa!” hän huudahti vihdoin ja nousi rutistamaan minua. Olin hämmentynyt lämpimästä vastaanotosta, joka kulminoitui liioiteltuihin poskisuudelmiin. Ihan niin kuin ihka ensimmäisenä päivänäni Hallavassa. Taisin jopa olla yhtä hämmentynyt kuin silloin.
”Ootpas sie kasvanu pituutta! Ja näänkö mie oikein, onko siulla alkanut partakin kasvaa?” Aleksi tarkasteli minua kuin potentiaalista myyntihevosta ja jatkoi vitsaillen: ”Jos haluat kysyä tai jutella näistä kehon muutoksista, niin miun luokse voi aina tulla.”
Naurahdin hieman vaivaantuneena ja toivoin, että hän vaihtaisi pian puheenaihetta. Vaikka mies osasikin loksutella leukojaan tilanteessa kuin tilanteessa, en ollut koskaan oikein ymmärtänyt hänen huumoriaan. Hauska hän kyllä oli, taisin vain itse olla hieman toisella taajuudella.
”No mitäs miehelle kuuluu ja mikäs siut tänne toi?” ponihäntäinen tallinomistaja vihdoin kysyi ja niinpä minä kerroin työharjoittelustani ja siitä että palaisin mielelläni auttelemaan tallihommissa ja tuuraamaan mahdollisesti tunneillakin. Aleksi ehdotti minulle, jos haluaisin alkaa hoitamaan vapaista tuntihevosista esimerkiksi Nikitaa, perustellen että vakituinen hoitaja sai känkkäränkänkin hieman piristymään.
”Sillä on tänään vapaapäiväkin, niin voisit vaikka hypätä selkään, jos haluat”, hän mainitsi ja sen enempää miettimättä suostuin. Olin ratsastanut Nikitalla muutamia kertoja, ja persoonallisen kimon kanssa ei tulisi perus puunailussakaan tylsää.
”Kiva saada siut takas porukkaan”, hän huikkasi vielä ennen kuin suljin toimiston oven perässäni. Niin oli. Hymyilin.

Laitoin Aleksilta saamani kaapinavaimen taskuuni ja lähdin hakemaan Nikitaa tarhasta. Kimo tamma vilkaisi minuun välinpitämättömästi ja jäi tarhakavereidensa kanssa tarhan takimmaiseen nurkkaan. Kutsuin sitä nimeltä ja tulin sen luokse tyynesti, mutta reippaasti päitset selkäni takana piilossa. En olisi tässä helteessä mielelläni lähtenyt takaa-ajoon. Siro tamma oli melko varautunut ja luimi aluksi hieman silittäessäni sen kaulaa ja puhellen lempeästi. Sitten rauhallisesti, mutta päättäväisesti pujotin riimun sen päähän ja syötin kiitokseksi leivänkannikan.
”Hyvä tyttö”, kehuin kimoa ja sydämessäni tunsin, että meistä voisi jopa tulla ystävät. Talutin juuri sopivasti helteessä laiskistuneen mutta valppaan puoliverisen viileään talliin ja kiinnitin sen päitsien molemmin puolin käytävälle. Nikita katsoi minua hieman loukkaantuneesti, kun lähdin hakemaan harjakoria tämän karsinalta, ihan kuin se kysyisi: ”Tähänkö sinä minut aiot jättää?”
Kovin iloiselta se ei kyllä vaikuttanut myöskään palatessani sen läheisyyteen ja aloittaessani varovaisen harjauksen pehmeällä pölyharjalla. Suin pitkin vedoin myötäkarvaan kaulasta lautasia kohti, eikä tamma siitä erityisesti piitannut. Se vain viskoi tylsistyneenä päätään niin, että paniikkilukot kilisivät.
Kuitenkin sillä sekunnilla, kun harja kosketti tämän vatsaa, kalahtivat puoliverisen hampaat yhteen ja korvat kääntyivät niskaa myöden. Puhuin tammalle rauhoittavasti ja vaikka kuinka olemattomasti sitä yritin harjata, sai se Nikitan protestoimaan. Annoin olla, kun tämän vatsa ei erityisen likaiselta näyttänyt ja siirryin toiselle puolelle.

Pian myös tamman harjas oli suittu siististi yhdelle puolelle, mutta se ehkä kaipaisi nyppimistä. Se ei kuitenkaan ollut tämän päivän to-do-listalla, joten siirryin putsaamaan kavioita. Tai ainakin yrittämään sitä, sillä Niki oli kuin mikäkin kuningatar, joka ei muuten varmasti aikonut jalkojaan nostaa. Hengitin syvään ja yritin päättäväisesti uudelleen, nojaten tammaa vasten kyljelläni samalla kun yritin nostaa sen vasenta etujalkaa. Kuulin taas hampaiden kalistelua ja epämiellyttävää pään riuhtomista, mutta lopulta sain kuin sainkin kavion tukevaan otteeseeni puhdistusta varten. Takajalan kohdalla olin hieman varuillani potkujen varalta, mutta jouduinkin tekemään ihan yhtä kovasti töitä sen nostamisen eteen. Haaveilin haikeasti Pinkin helppoudesta; se nosti jalkansa automaattisesti, vaikka jalkaa vain kosketettaisiin hetkellisesti. Toisaalta se välillä nosteli jalkojaan pinteleitäkin käärittäessä, eli puolensa molemmissa.

Kun kaviot oli putsattu ja pää jotenkuten siistitty, lähdin hakemaan suitsia ja liinaa pientä kävelyä ja syöttelyä varten. En ratsastaisi tänään, vaikka edellisestä kerrasta olikin piinaavan kauan aikaa, sillä en ollut varannut mukaani ratsastusvermeitä. Toisin ne kyllä pian tallituvan kaappiin valmiiksi odottamaan seuraavaa tilaisuutta.

Satulahuoneessa oli hämärää, mutten jaksanut laittaa valoja päälle, kun kuitenkin näki suurin piirtein missä kaikki olivat. Kaivoin lainakorista itselleni suurin piirtein sopivat ohuet ratsastushanskat, jotka olivat tosin hieman epäilyttävän hajuiset ja kuivuneesta ravasta kangistuneet. En jaksanut välittää, vaan vetristin hanskoja liikuttelemalla sormiani ja hetken päästä hanskat tuntuivat jo huomattavasti luonnollisemmilta. Kun olin löytänyt Nikitan suitset ja yleisessä käytössä olevan juoksutusliinan ja deltan ja olin poistumassa satulahuoneesta, minut yllätti osittain erittäin tutulta, mutta osittain myös ennennäkemättömältä näyttävä henkilö. Minun kesti hetki tajuta, kuka kyseinen henkilö oli.

”Nanna?” varmistin yllättynyt ilme kasvoillani. Hänen hiustyylinsä oli muuttunut radikaalisti sitten viime näkemän, mutta toisaalta hänen ulkomuotonsa oli ilmettyäkin ilmetympää kapinaluonteista Nannaa. Tyttö oli jäätynyt paikoilleen järkyttynyt ja epäuskoinen ilme kasvoillaan.
”Sulla on tosi makee tukka!” minun oli pakko kehua, mutta yritin myös saada Nannan ilmeen värähtämään.
”Mitä helvettiä sä täällä teet?” hän töksäytti viimein, juuri niin epäystävällisellä ja halveksuvalla asenteella kuin olin pelännytkin. Hänen äänessään kuului myös puhdas yllättyneisyys, mutta se ei ollut mikään yllätys. Olimme tunteneet toisemme yhtä kauan kuin Valmankin, ja vaikka minä olin pitänyt Nannaa ihan kelpotyyppinä, hän oli antanut käytöksellään sellaisen vaikutelman että halveksi minua. Tietysti se oli vaivannut mieltäni, koska en oikeastaan tiennyt syytä tähän tiuskimiseen, mutta olin tottunut elämään sen kanssa.
”Mä vaan… hoidan nykyään Nikitaa”, vastasin hetken mietittyäni ja heilutin käsissäni pitämiä varusteita. En halunnut mitään konfliktia tytön kanssa, joten toivoin tämän jättävän minut pian rauhaan.
”On kiva nähdä täällä tuttujakin”, sopersin epätoivoisesti hymyillen ja yritin kulkea hänen ohitseen. Vaikka Nanna olikin vanha tuttu, minusta tuntui nyt, että olisin ollut luvatta hänen reviirillään, ja että minun tulisi poistua paikalta vähin äänin, ennen kuin hän muuttaisi mieltään ja pistäisi poskeensa.
”Harmi, että ihkuraksupoksu Valmaliini on lopettanut Hallavassa”, tyttö sanoi kylmän sarkastisesti ja päästi minut ohitseen. Vaikka olinkin asian suhteen pelkkää kysymysmerkkiä, en halunnut jäädä selvästi pahalla tuulella olevan Nannan nokittavaksi, vaan kiirehdin Nikitan luokse. Oliko Nanna Valman lähdön takana? Oliko hän oikeasti lopettanut Hallavassa? Mitä on tapahtunut? Mielessäni pyöri tukalan paljon kysymyksiä, ilman vastauksia, eikä se millään tavalla rauhoittanut maata kuopivaa Nikitaa.

Kesäiseen toukokuuhun sukeltaminen helpotti, mutta silti en saanut rauhaa levottomilta ajatuksiltani. Viimeinen henkilö, jonka Valma ehkä halusi yrittämään auttaa ja ymmärtää vallitsevaa tilannetta, olin minä, joten jätin laittamatta huolestuneen viestin. Sen sijaan katsoin pilvetöntä taivasta ja keskenään tanssahtelevia sitruunaperhosia ja nautin alkaneesta taipaleesta Hallavassa hevosten parissa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
micci
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 720
Join date : 02.11.2013
Ikä : 21
Hevonen : Nikita

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Ke 13 Heinä 2016, 01:06

Sade, joka ei ehtinyt muuttua ukkoseksi, mutta niin kuitenkin tulee muuttumaan ja tapahtuu hirveitä jänniä asioita joita en ehtinyt kirjoittaa.

Mulla oli mennyt harmittavasti sekaisin Penny ja Oscarin siskopuoli Laura, joten yritin parhaani mukaan muokata tarinaa tarkoituksenmukaisemmaksi. Sovitaan vaikka, että Laura tuli Emman mukana tallille. Olin kanssa jostain saanut päähäni, että Penny hoitaisi ja treenaisi Kyyhkyä, mutta vissiin hän hoitaa Klikkiä? Ja treenasiko Emma Oreota? Hevosten esittelyssä lukee, että se hoitaa Klikkiä, mutta jos Penny hoitaa sitä niin... No jaa, toivon että tarina on nyt vähän järkevämpi tietyiltä osin, ignooratkaa oudot kohdat.

Hallavan kesä oli sujunut omalta osaltani varsin leppoisasti. Ratsastustuntien ollessa kesätauolla Hallavassa pyörivät henkilöt koostuivat lähinnä pelkistä hoitajista ja hevosenomistajista. Tietysti kisatiimin myötä tallilla liikkui uusiakin kasvoja, mutta kuitenkin tallilla vallitsi yleisesti ottaen rauhallinen ja miellyttävä kesätunnelma.
Astelin talliin kulahtaneissa converseissani ja polven yläpuolelle loppuvissa harmaissa farkkushortseissani. Ulkona oli melko hiostava ilma, enkä yllättyisi, jos pian alkaisi ukostaa. Ukonilma näkyi levottomuutena myös ulkona tarhailevissa hevosissa. Huokaisin pettymyksestä, kun tallissa ei ollut lainkaan viileämpi.

”Mikki!” Salli huudahti Cellen karsinasta ennen kuin ehdin edes huomata häntä.
”Salut!” tervehdin ilahtuneesti hymyillen ja heilautin kättäni lennokkaasti kun huomasin toisenkin tytön pujahtavan ulos punarautiaan tamman karsinasta. Jostain syystä en ollut vielä tavannut Cellen uutta hoitajaa, mutta olin kuullut hänen nimensä olevan Ruusu.
”Sä oot siis Ruusu, Cellen uusi hoitaja? Tervetuloa remmiin, mun nimi on Mikki ja hoidan tällä hetkellä Nikitaa”, esittäydyin ja tarrauduin varautuneen tytön käsivarsiin ja annoin tälle perinteisen ranskalaisen poskisuudelman kummallekin poskelle. Ruusun kasvot olivat muuttuneet niin punaisiksi, että hänen oranssihtavat hiuksensakin kalpenivat niiden vierellä. Päätin jättää tytöt rauhaan ja jatkoin matkaa kohti satulahuonetta. En voinut olla ajattelematta, kuinka paljon Ruusu muistutti Valmaa ujoine piirteineen ja oransseine hiuksineen.

Ajatukseni katosivat sekunnin murto-osassa, kun törmäsin voimalla kolmeen raitaan.
”Whoa, anteeksi kamalasti!” pahoittelin ja kyykistyin heti keräämään tytön käsistä pudonneita jännesuojia. Ojentaessani niitä hänelle, tajusin, etten ollut tavannut mustahiuksista tyttöäkään aiemmin. Olinkin viimeaikoina käynyt tallilla vain aikaisin aamulla töiden takia, joten ehkä moinen oli varsin ymmärrettävää.
”Ei kai sattunut?” kysyin nähdessäni tytön törmäyksestä hämmentyneen ilmeen.
”Eei oikeastaan”, hän vastasi virnistäen kasvonsa hymyyn ja otti vastaan ojentamani suojat.
”Ootko menossa ratsastamaan Klikillä?” kysyin huomattuani ponin nimikirjaimet varusteissa.
”Joo, mä hoidan sitä”, tyttö vastasi ja kertoi vielä nimensä olevan Penelope, eli Penny.
”Mikki, mä…” olin esittäytymässä, mutta Penny keskeytti pirteän määrätietoisesti tokaisten, ”Tiedän”, ja jatkoi matkaansa ulos satulahuoneesta. Kohotin kulmiani yllättyneenä, mutta toisaalta oli aivan oletettavaa, että hän oli nähnyt tai kuullut nimeni joltakin. Otin satulahuoneen naulasta Nikitan varusteet vein ne karsinan lähelle. Tällaisella säällä Nikita olisi joko laiska ja tahmea, tai levoton ja tavallistakin energisempi.

Hain Nikitan tarhasta, mikä ei ollut kovin miellyttävää seisovan kostean ilman ja lukemattomien önniäisten takia. En ollut varma kumpi määräsi kiireisen tahtimme talliin, mutta ulkopuolisen silmin se olisi todennäköisesti näyttänyt pikakävelykilpailulta. Tallissa meitä vastaan käveli Emma, vaaleahiuksinen tavoitteellinen kilparatsastaja, josta olin kuullut vain pahaa. Tervehdin tyttöä hymyillen, ja hän vastasi siihen hienovaraisella nyökkäyksellä ja arvioivalla katseella, jonka jälkeen hän kohensi toisella kädellä vaaleita lainehtivia hiuksiaan ja siirtyi tieltämme Oreon karsinalle.
Kiinnitin Nikitan käytävälle päitsien molemmilta puolilta ja silitin sitä jonkin aikaa rauhallisesti puhellen. Kun kimo tamma alkoi rentoutua, aloin harjata sitä pehmeällä pölyharjalla hellästi. Ruusu ja Salli lähtivät hetken päästä tallista ja hyvästelin heidät. Talliin tuli hetkeksi hiljaista. Välillä sanoin mahan alusen harjausta protestoivalle tammalle muutaman sanan, mutta suurimman osan ajasta kuuntelin Emman ja - jos oikein muistin, Oscarin siskopuolen Lauran - välistä keskustelua Oreon karsinassa. He puhuivat Oscarista, Christianista, Valmasta ja Ruususta, sekä muista hallavalaisista erittäin arvostelevaan, epämiellyttävään juoruilevaan sävyyn, eikä minulle jäänyt epäselväksi, mitä mieltä he kenestäkin olivat. Yritin olla, kuin en kuulisi heidän puhettaan, mutta äänenvoimakkuudesta päätellen he eivät välittäneet minusta laisinkaan. Eiväthän tytöt ihan palturia puhuneet, mutten silti osannut arvostaa tuollaista heikkouksien ja huonojen piirteiden osoittelua muista ihmisistä, olivat ne kuinka ärsyttäviä tahansa.

Varustin Nikitan suitsia vaille valmiiksi ja huokaisin syvään, ennen kuin kävelin Kyyhkyn karsinalle.
”Hei, katsoisitteko hetken Nikitaa sivusilmällä kun käyn vaihtamassa vaatteet? Mulla ei mee kauaa”, kysyin ystävällisesti hymyillen. Tytöt olivat heti nojailemassa johonkin ja sukimassa hiuksiaan silmiään räpsytellen, mikä oli mielestäni lähinnä koomista. En halunnut tuomita ketään, mutta tyttöjen käytös oli niin stereotypistä tietylle ihmisryhmälle, joita joskus kutsuttiin ”pissiksiksi”. Mistäköhän sekin nimitys oli tullut… Toisaalta olin lopulta tullut vallan hyvin toimeen erään Hallavassa pari vuotta sitten olleen Sallan kanssa, ja se jos mikä sai minut uskomaan jokaisen sisällä olevaan lempeyteen.
”Mikä ettei”, Emma ehti vastata ensin, hieman koppavalla sävyllä, jonka jälkeen molemmat jäivät tuijottamaan minua kuin odottaisivat minun kysyvän heidän nimikirjoituksiaan.
”Kiitos”, töksäytin sitten ja käännyin kiirehtimään kohti tallitupaa.
”Ole kiltisti”, huikkasin Nikitalle sitä ohittaessani, mutta tamma alkoi heti viskoa päätään levottomana.

Tallitupaan ehdittyäni ulkona alkoi sataa kaatamalla.
”Oho”, Eevi hämmästeli tervehdystemme jälkeen kovalla voimalla kattoon ropisevaa sadekuuroa.
”Nyt olisi hyvä sää lähteä laiskamatoja ratsastamaan”, tokaisin kaivaessani ratsastustamineet ulos kaapista.
”Nikita ei valitettavasti kuulu siihen kategoriaan”, Eevi naurahti ja hänen vieressään istuva Nanna hymyili myös. Pöydän toisella puolella istuva Katri katsoi huolestuneena ulos.
”Onneksi Aleksi tajusi pistää sadeloimet hevosille”, hän totesi hieman huolestuneesti huokaisten.
”Se on luvannut ukkosta… Jos jyrähtää niin haetaan kiireesti hevoset sisälle”, Nanna ohjeisti ja muut nyökyttelivät katsoen arvioiden ulos ikkunasta.
”Ei meillä ole mitään hätää kun Inka ei ole tallilla”, naurahdin hieman ilkikurisesti muistaessani muutaman kerran kun olin Inkan kanssa ukonilmalla tallilla. Tyttö meni aivan paniikkiin, eikä hän päästänyt irti ennen kuin vähintään kaksi tuntia oli kulunut ilman minkäänlaista merkkiä ukkosesta.

Saatuani tummansiniset melko uudet sporttisilla valkoisilla yksityiskohdilla varustetut ratsastushousuni puettua, ja mustat vuosia palvelleet, mutta huippulaadukkaat ja huolletut saappaat jalkoihini, lähdin uhmakkaasti ulos kaatosateeseen. Talliin päästyäni punainen t-paitani oli jo hartioista tummunut sateen ansiosta ja kaduin sitä, etten ollut laittanut kypärää valmiiksi päähäni. Hiukseni olivat heti alkaneet kihartua kosteudesta. Tottuneesti haroin sormillani silmilleni valahtaneet hiussuortuvat taakse ja asetin sporttisen huippukevyen tuuletusaukkoisen mustan mattapintaisen kypärän päähäni samalla, kun kävelin reippaasti Nikitan ja tätä silittelevät Emman luokse.
”Merci beaucoup”, kiitin sydämellisesti hymyillen ja ryhdyin heti suitsimaan tammaa. Oreo ja Laura olivat jo lähteneet tallista, mutta Emma jäi empimään ovelle. Kaatosade ei tainnut houkutella viimeisen päälle tälläytynyttä tyttöä. Hymähdin huvittuneena ja nappasin loimitangolle jättäneeni satulansuojan.
”Emma! Ota tää”, huikkasin tytölle ja heitin kankaisen satulansuojuksen hänelle. Hieman hämmentyneenä blondi otti kopin ja lähti sitten kipittämään kohti maneesia satulasuoja käsivarsillaan hiusten suojana. Lähdin itsekin taluttamaan Nikitaa tytön perässä juoksujalkaa, mutta maneesiin päästyämme olimme ehtineet jo kastua. Kimo oli aika innoissaan vauhdikkaasta sisääntulostamme, eikä malttanut enää kävellä. Nappasin Emman kädestä satulasuojan ja pyyhkäisin sillä pisaroista kiiltelevää satulan pintaa. Sen enempää odottelematta tyrkkäsin sen tytölle takaisin ja hyppäsin Nikitan selkään vieressä olevalta korokkeelta ja pyysin tämän käyntiin.

Maneesin peltikattoon rapisi sadepisarat niin kovaa, että oli vaikea kuulla edes omia ajatuksiaan. Oreo kulki hieman tavallista reippaampana alkukäyntejä, ja minäkin jouduin ihan tietoisesti rentoutumaan Nikin matkaa voittavassa askelluksessa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
micci
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 720
Join date : 02.11.2013
Ikä : 21
Hevonen : Nikita

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Ti 19 Heinä 2016, 21:45

Mä nyt hieeeman muokkasin tuota edellistä tarinaa niin, että Lauran ja Pennyn valitettava sekaannus jollain tapaa korjaantuisi, eli jostain syystä Laura oli nyt eksynyt tallille jne. Älkää välittäkö, ens kerralla yritän olla tarkempi. (Luulin kyllä jo viimeksi ottaneeni selvää tarpeeksi, mutta vissiin väsymykseltä onnistuin sekoittamaan pari hahmoa ja hevostakin...) Anteeksi vielä Penny!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
micci
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 720
Join date : 02.11.2013
Ikä : 21
Hevonen : Nikita

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Su 21 Elo 2016, 23:47

Sadepäivä

Satoi vettä jo kolmatta päivää putkeen. Hyppelin vesilammikoiden yli tallipihan poikki, hiukset kosteudesta kihartuneina ja viileinä poskiani vasten. Kiinnitin katseen jalkoihini, enkä näin ollen ollut lainkaan valmistautunut törmäämään porkkanapäiseen tyttöön.
”Oh, Valma, sori, olis pitäny katsoa eteensä”, naurahdin samalla kun keräsin maahan pudottamani avainnipun.
”Eikun Ruusu...” tyttö sanoi varovaisesti, hieman törmäyksestä hämmentyneenä, mutta hymyillen. Tytön ääni paljasti jo erehdykseni, mutta minun oli pakko nostaa pääni varmistuakseni. Niin, eihän tytöllä ollut lainkaan Valmamaiset kasvonpiirteet.
”Heh, sori. Saman väriset hiukset”, naurahdin anteeksipyytävänä ja pörrötin tytön hiuksia jatkaessani matkaa kohti tallitupaa. Valma oli tosiaan pyörinyt mielessäni luvattoman paljon. Hänen ja Christianin suhdetta ei voinut olla huomaamatta, ja minua lähinnä säälitti Oscar, joka tuntui olevan kokoajan eksyksissä. Mitä olimme Nannan kanssa silloin tällöin jutelleet, oli minulle selvinnyt jos jonkinlaista Valman menneistä suhteista. Pakko myöntää, että tyttö oli lyönyt minut ällikällä. Kuinka saattoikaan hiljaisen ja rauhallisen tytön pariin kuluneeseen vuoteen kuulua niin monia jätkiä? Ei sillä, että se olisi jotenkin kovin ihmeellistä, ja olihan Valma aivan ihastuttava tyttö… mutta en kyllä olisi uskonut. Olin varmasti myös hieman mustasukkainen ajatuksissani, mutta yritin olla antamatta sen vaikuttaa käytökseeni.

Astuin tuvan ovesta sisään… ja siinä paha missä mainitaan: Valma ja Christian olivat sohvalla melkein sylikkäin, punoittavine poskineen ja säikähtäneine ilmeineen. Näinköhän olin keskeyttänyt jotakin…
”No morjens”, sanoin hieman yllättyneenä. En ollut vielä kovin montaa kertaa nähnyt pariskuntaa kuhertelemassa keskenään, mutta sen tiesin, ettei asia kuulunut minulle.
”Anteeksi häiriö”, sanoin otettuani kaapista tallitakkini ja pujahdin takaisin ulos. Oven takana minua oli vastassa Ruusu. Hänen kasvoillaan oli tismalleen sama ilme kuin minullakin, hieman ärtynyt ja pohdiskeleva, mikä sai minut hymyilemään.
”Sateinen sää vai yksipuolinen ihastus?” kysyin naurahtaen, mikä sai tytön ilmeen lähinnä säikähtäneeksi, aivan kuin olisin koira, joka juuri puhui hänelle.
”Öh, täh?” tyttö kysyi hämmentyneenä.
”Mietin, murjotatko sään vai jonkun henkilön takia”, tarkensin, mutta Ruusu näytti edelleen melko kauhistuneelta.
”Sään”, tyttö sanoi lopulta, kun huomasi minun jääneen odottamaan vastausta. Oli päivän selvää, että hän valehteli, mikä sai minut miltei hilpeälle tuulelle.
”Siinä tapauksessa en suosittele menemään tupaan”, neuvoin ja jatkoin matkaani tarhoja kohti. Nikita kuopi levottomasti mutaista maata, mutta tuli luokseni, kun aloin rouskuttaa porkkanaa suurieleisesti nautiskellen. Se jopa hörähti pienesti, mikä sai minut ilahtumaan.
”Mä kuulin ton!” naurahdin tammalle ja nappasin tämän riimuun ennen kuin se ehtisi tulla toisiin aatoksiin saatuaan porkkanan.


Tuosta oli kulunut nyt jo useampi viikko. Valmaa ja Christiania ei ollut näkynyt tallilla sen koommin, mutta ei ollut minun asiani kysellä heidän peräänsä… Viimepäivinä oli ollut mukava kesäsää, mutta nyt oli jälleen sateista. Nikita odotti tarhassaan jalat mutaisina, eikä näyttänyt juuri vastustelevan ajatusta sisälle siirtymisestä.

Talutin kimon pesariin rauhallisesti, mutta päättäväisesti, ja se sujuikin lähes ongelmitta. Nikita ei ollut vedellä lotraamisen ystävä, eikä varsinkaan pesukarsinoiden tapaisten omituisten ja tavarantäyteisten kopperoiden ystävä. Kaikesta huolimatta sain sen kuraiset jalat huuhdeltua ja kuivattua ilman suurempaa draamaa. Annoin tammalle palkinnoksi leivän taskustani, talutin omaan karsinaansa ja irrotin päitset. Hain pienen läjän kuivaa heinää tämän syötäväksi harjauksen ajaksi. Näin kuntoon laitto olisi kaikkein kivuttominta meille molemmille. Tunnit loppuisivat vasta noin tunnin kuluttua, joten minulla oli hyvää aikaa puunata poni kavioista korvankärkiin.

Työharjoitteluni loppui viikko sitten, enkä juuri tiennyt, mihin kesä oli yhtäkkiä kadonnut. Kouluni alkaisi taas parin viikon päästä toisessa kaupungissa, mikä tarkoittaa, että minun olisi hyvästeltävä niin Hallava kuin Pronssijokikin. Tuntui kamalalta jättää Inka tällaisella hetkellä, mutta minulla ei tainnut olla vaihtoehtoja. Minua suorastaan ärsytti, että joutuisin jättämään jälleen kaiken tänne. Valma ei minua ainakaan jäänyt kaipaamaan, se oli selvä, mutta minä jäisin taas kerran kaipaamaan häntäkin. Oliko minun pakko lähteä? Toisaalta, halusinko jäädä? Aika vierähti nopeasti ajatuksissani seilatessani ja pian päivän viimeiset tuntilaiset taluttivat ratsujaan talliin. Varustin Nikitan, puin kypäräni ja hanskat ja lähdin koulutreeni mielessäni maneesiin.

Jonkin ajan kuluttua maneesiin tuli myös Salli ja Dunja, sekä Riku, joka vaikutti kerrassaan mukavalta jätkältä. Oli ihan hyvä, että maneesissa oli toinenkin ratsukko, sillä ajatukseni pysyivät paljon paremmin tehtävässä. Treenaaminen syyskauden avauskisoja varten oli hyvä aloittaa jo nyt, sillä edellisistä kisoistani oli aivan tajuttoman kauan aikaa. Siihen oli syynsä, en nimittäin ollut kilpaillut vuosiin muilla hevosilla kuin vain Pinoccalla. Pinkki oli tällä hetkellä ylpeä äiti, ja tämän varsa mitä suloisin laikukas laukkahirmu.

Olin tekemässä sulkuväistöjä ravissa, kun kuulin Sallin puhuvan jotakin Kukan järjestämistä juhlista. Siirsin tamman käyntiin, annoin pitkät ohjat ja silitin vielä kiitokseksi tämän kaulaa – olihan Nikita työskennellyt yllättävän rennosti alkuverryttelyjen jälkeen.
”Mitkä juhlat?” kysyin Sallilta, joka työskenteli pääty-ympyrällä katsomossa istuvan Rikun valvovan silmän alla.
”Kukka kertoi minulle aiemmin tänään, että järjestää tallilla läksiäiset. Mirri palaa takaisin omistajalleen, ja jotenkin sain sellaisen käsityksen, että Kukkakin olisi lähdössä ainakin joksikin aikaa pois Pronssijoelta”, tyttö selitti keskittyen samalla kokoamaan vuonohevosta.
”Aijaa, milloin?”
”Läksiäiset ovat huomenna, Mirri lähtee heti seuraavana aamuna… tai näin Kukka kertoi.”
”Oho, niin pian!”
”Niinpä…”

Muutaman kierroksen loppukäyntejä käveltyämme ohjasin Nikitan kaartoon, hyppäsin selästä ja lähdin taluttamaan tätä talliin. Riisuin hikiset varusteet, puin fleeceloimen ja annoin laimeaa kädenlämpöistä melassivettä palkkioksi. Hetken epäluuloisesti litkua nuuhkittuaan tamma joi ämpärin tyhjäksi. Olimme laukanneet paljon ja tehneet muutenkin rankan treenin, joten kova jano oli minullakin. Aleksi oli jakamassa iltaheiniä ja varmasti suostuisi ottamaan loimen yöksi pois, mutta sanoin tekeväni sen itse. Menin tupaan rentoutumaan hetkeksi, täyttämään juomapulloni ja selaamaan somea. Myös tallin ilmoitustaululle oli kiinnitetty kaunis valokuva Kukasta ja Mirristä, jossa luki kiitokset kuluneesta vuodesta ja kutsu läksiäisiin – kakkukesteille tallitupaan. Ilmoitus taululla oli myös sydäntäraastavan kaunis valokuva kimosta kaunottaresta, Ranasta. Huokaisin syvään, ja laitoin sen enempää viivyttelemättä Inkalle viestiä WhatsApissa:
”Hei, miten menee? Mennäänkö joku päivä kahville?”
Minä oikeasti välitin tytöstä, mutta tällaisissa tilanteissa en oikein tiennyt miten toimia, joten olimme olleet pitkään hiljaisia toisillemme. Tiesin kuitenkin, että Inka tarvitsisi nyt tukea enemmän kuin koskaan…
Yhtäkkiä puhelimeni soi… Se oli Aliisa. Hallavastakin tuttu pienten poikien kauhu. Peloton rääväsuu. Mutta myös kultainen ystävä – niinpä vastasin.

Seuraavat sataviisikymmentä minuuttia olin puhelin korvassa kiinni – paitsi kun Aliisa oikein innostui, oli otettava volyymin vuoksi hieman etäisyyttä – ja niin Aleksi kuin Salli ja Rikukin ehtivät lähteä tallilta ennen, kun sain viimein lopetettua puhelun. Ulkona oli todella pimeää ja syksyistäkin sateisine säineen, joten valmistauduin pyöräilemään takaisin kotiin. Sitä ennen Nikitalta oli kuitenkin riisuttava loimi.

Kun astuin sisään talliin, minut yllätti spurgumaisiin vaatteisiin pukeutunut hahmo. Hän seisoi paikoilleen jähmettyneenä ruokaboksin edessä, selin minuun. Hänen harteillaan oli säkki. Me molemmat vain seisoimme paikoillamme hiljaa, epävarmoina. Juuri kun olin kysymässä, mitä mies oli tekemässä, hän pinkaisi juoksuun säkki olkapäällään pomppien, suoraan käytävän toiseen päähän. Hän yritti hätiköidysti avata lukittua ovea. Aivan liian myöhään olin tajunnut, että mies oli tallissa luvatta, ja ehkä varastanut varusteita. Sydämeni alkoi hakata rinnassani, ja adrenaliini levisi koko kehooni, kun lähdin juoksemaan miehen perään.
”Hei!” huusin vaativana, mutta mies sai oven auki ja katosi pimeyteen. Juoksin ulos tallista, mutta en nähnyt enää ketään. Sade ropisi lohduttomana takilleni. Sydämeni jyskytti yhä rintaani vasten. Mitä oli juuri tapahtunut?

Hetken seisottuani sateessa, annoin itselleni luvan palata tallin lämpöön ja valoon. Miestä olisi tuossa säässä lähes mahdotonta tavoittaa, metsää oli niin paljon. Kaivoin puhelimeni taskusta, ja lähdin kävelemään kohti sisäänkäyntiä, laittaen samalla Aleksille viestiä tapahtuneesta. Sitten olin kompastua johonkin. Leivänkannikkaan. Yhtäkkiä huomasin useammankin kuivan leivänkannikan ja porkkanan maassa… sekä palasen muovipussia ovenkahvassa.
Oliko mies varastanut hevosten herkkuja? Suljin puhelimeni ja arvioin hetken. Ehkä leivänmurut johtaisivat varkaan luokse… Mutta ehkä ne olisivat täällä vielä huomennakin.
Suljin oven ja kiirehdin satulahuoneeseen. Kaikki näytti olevan kunnossa. Seuraavaksi suuntasin rehuvarastoon. Leipäpussi näytti kyllä aikalailla tyhjenneeltä, ja porkkanoitakin oli muistaakseni enemmän kun viimeksi tarkistin. Kaikki oli kuitenkin siististi omilla paikoillaan, paikkoja ei ollut sotkettu tai ämpäreitä kaadettu. Kohotin kulmiani. Oliko kyseessä nälkäinen koditon?

Menin viimein tekemään sen, mitä olin tullut tekemään: riisumaan Nikitalta fleeceloimen. Silitin sitä hetken, ja jätin sen lopulta syömään iltaheiniään ja yhtymään jälleen tyytyväisen rouskutuksen täyttämään kuoroon. Viikkasin loimen takaisin tangolleen ja menin vielä tuttuun tapaani hakemaan matkaevääksi porkkanan rehuvarastosta. Silloin minä näin sen - lapun porkkanapussin päällä. ”Kiitos ja anteeksi.”

#ravimiehenmysteeri
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Topias
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 220
Join date : 04.11.2013
Ikä : 20

ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   Ma 22 Elo 2016, 17:26


Tämmönen löyty tietokoneen uumenista, vähän sitä fiksailin. Vissiin joku maksu tunnista :-D
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Nikita Nor   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Nikita Nor
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Hallava :: Hallava :: Päiväkirjat-
Siirry: