Tämä on virtuaalitalli
 
PääsivuKalenteriFAQHakuKäyttäjälistaKäyttäjäryhmätRekisteröidyKirjaudu sisään

Jaa | 
 

 Dunja av Rågross

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
Siirry sivulle : 1, 2  Seuraava
KirjoittajaViesti
Admin
Admin


Viestien lukumäärä : 33
Join date : 19.10.2013

ViestiAihe: Dunja av Rågross   La 26 Loka 2013, 11:42



Treenaaja: Salli
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hallava.palstani.com
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Ti 12 Marras 2013, 17:47

Tiistai, 12.11.2013

- Kiitos kyydistä! huikkasin Mikolle noustessani autosta. Pieni huurupilvi nousi pakkasilmaan.
- Ei mitään. Mä en halua, että sä jäädyt tänne.
Heilautin repun selkääni lähtiessäni reippaasti astelemaan maneesin reunaa pitkin. Mikko oli äitini kihlattu, käytännössä isäpuoleni. En ollut vielä sisäistänyt tätä uutta perhettä, ja olimme toisiamme kohtaan suorastaan kiusallisen kohteliaita.
Pyyhin perhemurheet pois ja keskityin muistelemaan mieleeni kaiken uudesta hoitohepastani. Sen nimi oli Dunja, ja se oli yhdeksän vanha vuonohevonen. Se saattoi olla minulle ehkä hiukan liian pieni, mutta muuten tulisimme sopimaan toisillemme täydellisesti.

Emmin hetken, ennen kuin menin sisään yhdestä ovesta. En yleensä ollut ujo, mutta toivoin, etten heti alkuun törmäisi kymmenpäiseen laumaan kovaäänisiä hoitajatyttöjä.
Helpotus! Oleskeluhuoneelta näyttävän tilan kulmasohvalla istui yksi ainut tyttö, ehkä minua muutaman vuoden vanhempi, revityissä farkuissa ja pieni huivi pitämässä heleänpunaisia hiuksia pois kasvoilta, lukemassa hevoslehteä.
- Moi, sanoin tunnustelevasti. Tyttö vilkaisi minua nopeasti ja sanoi tuskin kuuluvasti:
- Moi.
Odotin pari sekuntia, että hän jatkaisi, mutta ei. Toivottavasti kaikki hallavalaiset eivät olisi noin jäykkiä! Riisuin kenkäni ja epäröin.
- Tiedätkö sä, missä Emmi on? kysyin. Nyt aloin itsekin kuulostamaan epäystävälliseltä.
- Emmi ei ole tallilla.
- No koska se tulee? Onko täällä ketään muita - tyylillä tallimestari tai joku? puuskahdin tuskastuneena.
- No, Aleksi on siivoamassa karsinoita.

Laitoin kengät uudestaan jalkaan ja menin ulkokautta tallin puolelle. Keskellä tallia oli pesuboksi, rehuhuone ja satulahuone, mutta kuulin, kuinka vasemmalla, pitkän käytävän suunnassa, kavion kolahduksen ja rauhallista puhetta. Kurkistin kulman takaa. Käytävällä seisoi isohko, tummanruunikko puoliverinen, joka taisi olla Emmin minulle suosittelema Darcy. Olin nähnyt siitä pari kuvaa netissä. Yhden karsinan ovi oli auki, ja oven vieressä puolitäydet kottarit.
- Moi, huikkasin kovalla äänellä. Ahkera karsinoidenputsaaja tuli boksin ovelle. Hän oli varmaankin Aleksi, josta tyttö olohuoneessa oli puhunut.
- Terve, Aleksi sanoi. - Sä taidat olla se Dunjan uusi hoitaja.
- Jep, vastasin. - Mun nimi on Valma. Tai Hali.
- Okei. Mä olen Aleksi, ja omistan tän tallin Emmin kanssa. Emminhän sä jo tiedätkin?
Nyökkäsin. Aistin Aleksin äänessä tiettyä ylpeyttä hänen sanoessaan Emmin nimen. Uskalsin epäillä ainakin pientä vispilänkauppaa.
- No, tuu tänne, niin mä näytän, mitä tehdään.
Aleksi jätti talikon kottareita vasten ja käveli edellä satulahuoneeseen.
- Tässä on Dunjan kamat. Ja tässä on sen harjat. Sähän voisit vaikka harjata sen näin aluksi. Mä tulen sitten tarkistamaan kun saan noi boksit siivottua, Aleksi sanoi virnistäen draculamaisesti. - Varo vaan, jos jää yksikin pölyhiukkanen sen karvoihin...
Minun oli pakko nauraa Aleksin pelottaville elkeille.
- No hui, sanoin, nappasin harjaämpärin puulaatikon päältä ja seurasin Aleksia takaisin karsinoille.

- Ja tässä on Dunja, arvon neiti, Aleksi sanoi osoittaen ensimmäisen boksin ovea. - Emmi varmaan kertoi sulle jo jotain siitä. Se on malliponi, eikä sen kanssa pitäisi tulla ongelmia.
Jännitys kipristeli vatsanpohjaani, kun nyökkäsin yrittäen näyttää reippaalta ja osaavalta. Aleksi silmäsi minua päästä varpaisiin.
- Oletkohan sä vähän liian pitkä Dunjalle?
Punastuin ja yritin kutistua. Vihasin sitä, kun ihmiset huomauttelivat, että olin liian pitkä poniratsastajaksi.
- Emmi sanoi, että Dunja on vahva, mutisin. - Ja mä en tähtää kouluradoille, joten sillä ei ole väliä, miltä mä sen selässä näytän.
Avasin päättäväisesti karsinan oven ja astuin sisään. Siellähän Dunja seisoi. Se katsoi minua uteliaana pörröharjansa takaa tummat silmät ystävällisesti tuikkien.
- Hei tyttö, sanoin pehmeästi. Takanani Aleksi palasi takaisin töihin.
- Muistakin, että sen pitää vartin päästä kiiltää kuin kultaraha, hän muistutti vielä ilkikurisesti.
- Joojoojoo, nauroin ja otin ämpäristä suan.

Seuraavan vartin käytin Dunjan puunaamiseen putipuhtaaksi. Pikkuneiti oli supersuloinen. Se torkahteli, kun harjasin kumisualla, ja ojenteli suloisesti kaulaansa, kun raaputin kutiavia paikkoja. Olin peruuttamattomasti rakastunut. Tällaisen ponin takia jaksaisin varmasti käydä tallilla läpi pimeän ja kylmän talven.
Urakan jälkeen Dunja tunki turpansa kämmenelleni. Se oli kuin heppamainen kiitos tästä hellittelytuokiosta. Aleksi tuli tarkistamaan työni tulosta. Hän nosteli Dunjan kavioita ja tunnusteli mahan alta.
- Hienoa työtä, hän sanoi hyväksyvästi. Huokaisin helpotuksesta. Suoraan sanottuna olin pelännyt, etten olisi tarpeeksi tarkka. Haroin Dunjan lyhyttä pystyharjaa.
- Se on tosi suloinen. Mä haluan alkaa hoitaa sitä.
- Noo, eihän meillä muita hakijoita sille ole. Siitä vaan.
- Jee! hihkaisin ja kumarruin pussaamaan Dunjan kaulaa. Aleksi nauroi riemastukselleni.
- Odotapas, kun joudut tulemaan tänne kahdenkymmenen asteen pakkasella tekemään iltatallia, vesiputket tukossa ja tallin piha kun luistelukenttä. Hoitajan työ on sellaista.
- En usko! väitin hymyillen. - Ei, kun on tällainen hoitoponi.
- Okei, Aleksi nauroi. - Oikeestaan tää homma on aika simppeli. Sä hoidat Dunjan talutustunneille ja sieltä pois, siistit sitä iltaisin, ja jos ei oo tunteja, sä voit ratsastaa... Ootsä oikeesti ihan varma ettet halua isompaa hoitoheppaa? Sä et oo kauheen paljon mua lyhyempi, ja mun hevonen, Hali, on päälle 170-senttinen.
Punastuin taas.
- Dunja on ihan hyvän kokoinen, mutisin.
- Asia selvä. Älä loukkaannu, mutta sun iässä mä siirryin hevosiin heti, kun mahdollista. Mutta asia selvä. Vie kamat paikalleen, Emmi on olohuoneessa, sen piti iivota siellä. Se valaisee sulle vähän näitä hoitaja-asioita.
Samassa mieleeni tuli eräs asia.
- Muuten? Kuka se on se tyttö, joka istui olohuoneessa?
- Tuntomerkkejä?
- Punainen tukka, tummempi kuin mulla. Ja huivi -
- Aa, sä tarkoitat Nannaa. Joo, se on vähän sellanen, mutta kyllä se siitä avautuu, Aleksi kuittasi.
- Okei, tyydyin vastaamaan.

Pelkäsin hiukan, että törmäisin olohuoneessa uudestaan siihen Nannaan, mutta siellä olikin Emmi jonkun toisen, ehkä 10-vuotiaan tytön kanssa. Emmi pyyhki pölyjä, ja toinen tyttö imuroi mattoa.
- Terve, Valma, Emmi tervehti ystävällisesti. - Aleksi sut varmaan tänne lähetti?
- Joo. Moi.
Nuorempi tyttö nousi nelinkontin-asennosta imurin äärestä.
- Moi! Mä olen Maikki, ykstoista vee, ja mä hoidan Astaa. Se on toinen niistä shettiksistä. Kuka sä olet?
- Mä olen Valma, mutta sä voit sanoa mua Haliksi. Mä olen vasta aloittanut Dunjan kanssa, hymyilin. Jokin Maikissa herätti minussa isosiskolliset tunteet. Käännyin Emmin puoleen. - Sun piti kertoa mulle vielä jotain juttuja.
- Niin joo, Emmi sanoi ja jätti pölyrätin pirtinpöydälle. - Mä ja Maikki kerrankin siivotaan täällä, hän selitti. - Tallissakin on puhtaampaa. Okei, tuu tänne.
Emmi näytti, mistä löytyi Dunjan hoitopäiväkirja, sitten hän kertoi, millaisia asioita siihen piti kirjoittaa.
- Mä soittelen sulle, josko sä haluaisit tässä joku päivä kokeilla Dunjalla ratsastusta, mun valvovan silmän alla, totta kai. Sen jälkeen sä voit maastoilla, mieluiten jonkun toisen kanssa, ainakin aluksi. Ja sitten sä voit käydä tunneilla, tosin sä et välttämättä aina automaattisesti saa Dunjaa.
Nyökyttelin ymmärtämisen merkiksi.
- Kysyttävää? Emmi varmisti lopuksi.
- Öö. Keitä muita hevosenhoitajia täällä on? Mä olen nähnyt jo Maikin ja Nannan.
- No sitten on Emppu, toisen shettiksistä, Minkan, hoitaja. Ja Topias, se hoitaa Kyyhky-nimistä suokkia. Sitten on Roosa, joka vasta alotti Darlin kanssa. Sä varmaan törmäilet niihin täällä ollessasi.
Poika tallilla?
- Minkä ikäisiä ne on?
- Emppu on 13, Topias 15. Roosa on kai 12.
Mitä ihmettä, minun ikäiseni poika, joka ratsasti?
- Muuta?
Vilkaisin salamyhkäisesti ympärilleni. Katseeni kävi Maikissa, joka oli taas syventynyt imuroimiseen.
- Vielä yks juttu. Tykkäätkö sä Aleksista.
Emmi katsoi minua silmät tuikkien.
- Ei kai tässä muukaan auta, kun kihloissa ollaan ja kaikkea.
Lehahdin tulipunaiseksi. Katseeni hakeutui Emmin vasempaan nimettömään, jossa kimalteli sormus. Tietenkin! Olin pitänyt itseäni jotenkin erityisen fiksuna. Olin minäkin tyhmä!

Autoin Maikkia ja Emmiä siivoamisessa, kunnes kello tuli viittä vaille kahdeksan. Hyvästelin heidät, ja Emmi lupasi soittaa minulle ratsastamisesta. Kävin vielä tallin puolella kurkkaamassa Dunjaa. Aleksia ei näkynyt, ja toivoin sydämestäni, ettei Emmi kertoisi hänelle kysymisistäni. Sitten menin parkkipaikalle, missä Mikon auto jo odottikin.
- Oliko kivaa? Mikko kysyi ensimmäiseksi.
- Ihan, sanoin. - Mun hoitsu, Dunja, on huippusöpö.
- Hyvä, että sulla oli kivaa.
Siihen puheenaiheet sitten loppuivatkin. Ennen kuin Mikko kurvasi pois pihasta, käännyin katsomaan Hallavan ratsastuskoulua. Paloin halusta päästä sinne toisen kerran.

Valma ja Dunja 1HM


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 28 Toukokuu 2015, 07:52, muokattu 7 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   To 14 Marras 2013, 15:50

Torstai 14.11.2013

Vilkutin Mikon loittonevalle farmariautolle ja huikkasin hyvästini kauluksen suojista. Olin tulossa tallille toista kertaa, mutta tällä kertaa minulla oli jalassani ratsastushousut, ja repussani kypärä. Vatsanpohjassa kipristelevä jännitys sai minut unohtamaan jäätävän tuulen ja sateen.
Lähdin kävelemään kohti tallia. Maneesista kantautui Aleksin komennot junnujen ratsastustunnilla.
- Senja, anna pohkeita Astalle. Maikki voi vähän näyttää.
Hymyilin muistellessani omia junnuaikojani Englannissa. Oli tuntunut mahtavalta osallistua ratsastuksen alkeiskurssille. Se oli ollut isän idea, ja kurssin myötä olin hurahtanut nelijalkaisiin peruuttamattomasti.
Toivoin, etten viimeisten kanhden kuukauden aikana unohtanut, miten ratsastetaan. Toivoin myös, ettei maneesin katsomossa olisi puolta maailmaa seuraamassa ensimmäistä ratsastuskertaani Dunjalla. Emmi oli luvannut auttaa minut alkuun. Hän oli puhelimessa pyytänyt minua tulemaan puoli seitsemäksi, jotta voisimme aloittaa seitsemältä. Olin vähän ajoissa: kello oli vasta kuusi.

Astuin helpottuneena talliin oleskeluhuoneen ovesta. Huone oli tyhjä, mutta naulakossa roikkui tuntiratsastajien ja hevosenhoitajien reppuja. Ripustin omani joukkoon ja tarkastelin naulakon vieressä olevaa taulukkoa ratsastustunneista. Taisin olla tasoltani helpon A:n luokkaa. Löysin sopivan ajankohdan keskiviikkoillalta. Päätin keskustella ratsastustuntien aloittamisesta myöhemmin Emmin tai Aleksin kanssa.
Menin tallin puolelle. Siellä oli hiljaista. Nyt, kun minulla oli aikaa, kurkistelin karsinoihin ja yritin painaa mieleeni hevosten nimiä. Dunjan karsinaa vastapäätä oli kimo puoliverinen, Nikita. Se näytti pikuhiukkasen hermostuneelta. Sen vieressä Vanilla oli kaunis painthevonen. Tintun karsina oli tyhjänä. Celle, Kyyhky, Darcy... Muutama hevonen oli maneesissa tunnilla. Yksärikäytävältä löysin kaimani, Hali-lämminverisen ja sen naapurista Palle-tinkerin. Niiden täytyi olla Aleksin ja Emmin hevosia.
Viimeisenä menin oman kultamussukkani karsinaan. Dunja torkkui boksin perällä, mutta tuli heti hamuamaan kämmeniäni.
- Hei kultamussukka halinalle ihanainen pyöreä karvapallero, tervehdin pehmeällä äänellä ja rapsutin lemmikkini säkää. - Tänään mä aion kavuta sun selkään, ettäs tiedät.
Emmi säikäytti minut tullessaan taakseni.
- Täällähän sä oot, lepertelemässä hoitsulles? Eikö sulla oo parempaa tekemistä, voisit vaikka putsata parit karsinat.
Käännyin kauhistuneena ympäri, mutta sitten tajusin, että Emmi vitsaili. Hänen silmänsä tuikkivat.
- Höpönhöpön, mä putsasin ne jo. Sä päätit tulla aikaisemmin?
- Joo, kun isäpuoli pääsi tuomaan, selitin.
- Ihmettelitkö, missä kaikki on? Maneesissa taluttamassa junnuja. Klikillä ei oo taluttajaa, kiinnostaisko?
- Ei, mutta kai mun silti pitää tulla, nauroin. Tulin boksista ja suljin oven perässäni. Seurasin Emmiä maneesiin. Kastuimme molemmat sillä lyhyelläkin matkalla.

- Hyi, mikä koiranilma! Emmi puhisi avatessaan maneesin oven. Pujahdimme kiireesti sisälle. Aleksi seisoi maneesin keskellä huutelemassa ohjeita. Emmi työnsi minut muitta mutkitta kaviouralle. Kipitin kiireesti pois lähestyvän ponin alta. Poni taisi olla Asta, Maikin hoitoponi, sillä Maikki sitä talutti. Lähestyin arkana Aleksia. Hän kääntyi ja huomasi minut. Hän virnisti iloisesti.
- Moi, kiva kun tulit! Emmi taiskin vinkata, että täällä ois työmaa. Klikki tarvis taluttajaa. Se on toi lehmänkirava poni tuolla.
- Okei, sanoin ja kirin laiskasti löntystävän ponin pitkältä sivulta. Pieni ratsastajatyttö näytti olevan itkun partaalla yrittäessään saada ponia raviin.
- Moi, hymyilin nopeasti. - Ei hätää, kyllä me saadaan se liikkeelle yhteisvoimin.
Tartuin Klikin ohjiin ja maiskutin napakasti. Poni lähti hämmästyneenä ravaamaan kiltisti eteenpäin. Ratsastaja hihkui riemusta. Klikki ravasikin kiltisti koko kierroksen.
- Klikillä ja Moonalla menee hyvin, Aleksi huikkasi. Näytin peukkua pikku Moonalle.

Talutin tunnin loppuun, sitten Aleksi tarjoutui auttamaan Moonaa Klikin laittamisessa yökuntoon, jotta minä pääsisin harjaamaan Dunjaa. Kävin hakemassa harjaämpärin ja syvennyin työhön.
- Moi!
Hätkähdin rajusti takaani kuuluvaa pojanääntä. Se kuului suunnilleen minunpituiselleni ja -ikäiselleni ruskeatukkaiselle pojalle. Poika ei näyttänyt perus hevospojalta mauttomissa vaatteissa ja nössössä naamanilmeessä, vaan - wau - hänessä oli tyyliä! Hänellä oli tummanvihreät kapeat farkut ja harmaa huppari, ja hiuksissa vesipisaroita.
- Öö, moi, sain sanottua. Sen jälkeen kysyin nolona ja hämilläni: - Mikä sun nimi on?
- Mä olen Topias ja hoidan Kyyhkyä. Sä?
- Valma. Mä aloitin just Dunjan kanssa.
- Ai. Kiva. Oon lähössä maastoon Kyyhkyllä. Tuutko seuraksi? Emmi ei ykkää siitä, että me ratsastetaan yksin.
Topias haroi hiuksiaan kulmat hellyyttävästi kurtussa. Punastuin.
- En pääse. Emmi pitää mulle jonkun perehdytyskurssin, kerroin.
- Ai. Harmi. Kai mä sitten menen yksin.
Topias lähti, ilmeisesti hakemaan Kyyhkyn harjoja. Syvennyin taas Dunjan putsaus -operaatioon ja yritin unohtaa äskeisen kohtaamisen.

Dunja ei ollut vaikea atuloida tai suitsia, joten pääsimme kommelluksitta maneesiin, jossa Emmi meitä jo odotti.
- No niin, aloitetaampaas. Sua ei varmaan tarvi puntata? Emmi kysyi silmät emmimäisesti tuikkien.
- Joo ei, sanoin ja vedin Dunjan jalustimet alas. Viimeksi sillä oli ratsastanut joku minua paljon lyhyempi. Pidentäessäni jalustimia olin jo unohtanut Topiaksen. Mahani oli jännityksestä kipeä.
Työnsin jalkani jalustimeen ja ponnistin satulaan. Jännitys helpotti, kun huomasin istuvani turvallisesti ponin selässä. Tunsin jalkojani vasten Dunjan pullean mahan. Kiristin satulavyön ja lähdin uralle. Dunjan käynti oli juuri niin tikuttavan ponimaista kuin olin odottanutkin. Se laski päätään ja pärsytti niin, että melkein tyhjässä maneesissa kaikui.
- Sä voit pikkuhiljaa lyhennellä ohjia, Emmi huikkasi ehkä viiden minuutin päästä. Kiristin tunnustelevasti ohjia ja huomasin heti, ettei Dunja ollut huippuluokan kisaponi. No, ehkä niin oli hyvä, sillä pohkeeni heiluivat vähän pitkän ratsastustauon takia. Suoristin selkääni ja otin kevyen tuntuman.
Emmi laittoi meidät tekemään käynnissä kiemurauria ja voltteja, ennen kuin antoi luvan ravata. Dunja nosti ravin pienestä pohkeenpainalluksesta. Sen ravi oli nopeaa ja tikuttavaa, mutta olin tottunut ponien raviin. Siinä oli helpompi ja mukavampi istua alas kuin keventää. Toistimme voltit ja kiemuraurat ravissa. Sitten tuli se, mitä olin hartaasti odottanut.
- Nosta laukka yhden pitkän sivun ajaksi! Emmi huusi keskeltä maneesia. Vatsani heitti voltteja. Osasinko enää laukka-apuja? Hidastin käyntiin. Valmistelin Dunjaa puolipidätteillä. Juuri ennen kulmaa hipaisin oikealla pohkeellani sen kylkeä. Dunja nosti parin raviaskeleen kautta pyörivän mutta pomppivan laukan. Siunailin mielessäni niitä, jotka olivat kokeneet ensilaukkansa Dunjan selässä, sillä minäkin hytkyin satulassa hallitsemattomasti.

Kokeilimme laukkaa vielä molempiin suuntiin, mutta sitten Emmi sanoi jotakin hullua.
- Haluatsä kokeilla muutamaa estettä, ennen kun lopetetaan?
- En! sanoin kauhistuneena. Emmi nauroi huolelleni.
- Siis ei mitään metrin pystyjä, vaan ihan pikku puomikasaa. Ihan vaan, että pääsisit tunnustelemaan, millasta on hypätä Dunjalla.
- Öö. Mä en hyppää esteitä.
Onnekseni Emmi jätti asian siihen.
Loppuratsastuksen ajan ajatukseni olivat muualla. Jotenkin onnistuin kommelluksitta saamaan Dunjan talliin ja omaan karsinaansa. Että täälläkin piti estepelkoni ottaa heti alkuun esille! Olin niin muissa maailmoissa, etten edes tajunnut Topiaksenkin olevan tallissa hoitamassa Kyyhkyä maastoilun jälkeen.
Dunja ei näyttänyt erityisen rasittuneelta, joten pikainen harjaus riitti. Minä sen sijaan uskalsin aavistella lihassärkyjä huomiselle. Kello oli melkein kahdeksan, kun annoin Dunjalle hyvänyönsuukon ja suunnistin olohuoneeseen.
Sohvilla löhösivät jo Aleksi, Emmi, Maikki, Topias, yksi, jonka nimeä en vielä tiennyt, ja kauhukseni Nanna. Työnsin kypäräni reppuuni ja kaivoin sivutaskusta keskeneräisen Barpapörrö-amigurumin koukkuineen ja lankakerineen. Maikki teki heti minulle tilaa sohvan päähän. Istuuduin huokaisten.
- Miten meni Dunjan kanssa, Valma? Mitä tykkäsit? Aleksi tiedusteli.
- Ihan hyvin, sanoin.
- Sie et siis halua kokeilla jotain muuta? Dancy olis hyvä...
- Ei mun tartte! sanoin pikkuriikkisen liian terävästi.
- Aa, okei. Tässä on muuten Emppu. Ja Emppu, tässä on Valma, Aleksi esitteli silmälasipäisen bruneten minulle kädenheilautuksella.
Hymyilin Empulle, joka hymyili takaisin.
- Sä hoidat sitä toista shettistä, Minkaa. Muistanko oikein?
- Muistat. Ja sun hoitsus oli Dunja?
- Joo.

Toiset juttelivat jostain viikko sitten pidetystä estetunnista. Hetken päästä jätin virkkaamisen sivuun ja nojasin pääni sohvan selkänojaan. Olin armottoman väsynyt...
Siihen taisin sitten torkahtaa, sillä puhelimeni soitto säikäytti minut pahanpäiväisesti. Nostin luurin tokkurassa korvalleni.
- Valma täällä.
- Täällä on äiti. Kello on varttii yli kaheksan, ja sä et oo vieläkään tullu! kuului vihainen huuto korvani juuresta.
- Öö oho hups, sain sanottua.
- Tuu äkkiä! äiti komensi vielä. Poukkasin sohvalta, sulloin amigurumin reppuuni.
- Äiti soitti. Se varmaan oottelee mua jo. Pakko mennä!
Heilautin kättäni hyvästiksi ja säntäsin kaatosateeseen.

Valma ja Dunja 2HM


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 28 Toukokuu 2015, 07:53, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   La 16 Marras 2013, 14:08

Lauantai, 16.11.2013

Poljin tallille tuhatta ja sataa, ja liukastelin välillä jäätyneisiin vesilätäköihin. Tuskin edes huomasin, että olin kaatua naamalleni ojaan.
Tänä aamuna Aleksi oli soittanut ja kertonut kaameat uutiset: joku hullu perverssi oli hyökännyt Maikin kimppuun. Pienen ja aina niin iloisen Maikin! En halunnut edes kuvitella, miten hirveältä se mahtoi Maikista tuntua! Puhelun lopuksi Aleksi oli pyytänyt minut tallille seuraksi Maikille, joka tulisi siskonsa kyydillä yhdentoista aikaan.
Tallin pihalla kaadoin pyöräni maneesin seinää vasten ja säntäsin olohuoneeseen. Emmi istui siellä puhelimessa.
- Selvä, eli siis tiistain talutustunnille, kello 17. Tulkaa paikalle vähän aikaisemmin, että ehditte sovittaa kypärää ja vähän katsella paikkoja. Selvä, näkemisiin!
Emmi laski luurin ja kääntyi minun puoleeni.
- Tosi hyvä kun tulit, Valma. Muita ei oo näkynyt, ne saapuu varmaan joskus iltapäivällä, kun on ratsastustunnit.
Nyökkäsin kalpeana. Päätäni särki lievästi.
- Haluutsä teetä? Sä näytät väsyneeltä.
- En mä tarvii, kiitos.
Emmi näytti ymmärtäväiseltä.
- Ollaan sitten hiljaa ja rauhallisesti Maikin seurassa. Hän on varmaan tosi väsynyt.
Huokaisin syvään. Minun täytyisi rauhoittua, ihan vain Maikin takia.

Aleksi kävi ovella.
- Maikki tulee ihan kohta. Mä alotan nyt päiväsyötön.
Emmi jätti minut hetkeksi yksin. Valuin sohvalle voimattomana. Kaikki tuntui epätodelliselta.
Ehkä vartin päästä Emmi koputti ja saatteli Maikin sisään. Maikki näytti todella väsyneeltä, eikä yhtään niin iloiselta kuin tavallisesti.
- Moi, henkäisin, menin vastaan ja halasin Maikkia varovasti. - Ihanaa että sä oot täällä.
- Keitänkö teille teetä, tytöt? Emmi kysyi pirteästi.
- Haluutsä? kysyin ja katsoin Maikkiin.
- Voisin mä vähän ottaa, Maikki sanoi pienellä äänellä. Olin helpottunut, kun kuulin hänen puhuvan.
Emmi keitti teetä, ja minä ja Maikki istuimme sohvalle juttelemaan. Kaikesta muusta, paitsi siitä kauheasta. Tunto alkoi palailla raajoihini, kun Maikki kuvaili maastatyöskentelyään Astan kanssa. Kerroin hänelle, miten ihana Dunja oli, ja miten kiva sitä oli hoitaa. Kun puhuttava hevosista loppui, siirryimme kouluun ja kavereihin, sitten harrastuksiin. Siinä vierähti useampi vartti. Puhuttavaa riitti loputtomiin.
Tunnin kuluttua Aleksi tuli sisään.
- Terve, hän sanoi ja istuutui sohvalle. - Päiväsyöttö yksin... Huhhuh! Hei, sekä Dunjalla että Astalla on vaan yksi tunti tänä iltana. Te voisitte tehä rauhallisen maastolenkin. Jaksaako Maikki?
Ajatus kuulosti houkuttelevalta, mutta Maikki pudisti päätään ja painoi sitten poskensa vasten polviaan, jotka hän oli vetänyt sohvalle rintaansa vasten. Hän näytti niin pieneltä ja haavoittuvalta, että minun oli pakko halata häntä uudelleen. Aleksi pörrötti hänen hiuksiaan.
- Ei siun tartte, hän sanoi lempeällä äänellä. - Istutaan vaan täällä ja jutellaan.

Loppujen lopuksi Maikki nukahti ja jäi nojaamaan Aleksin olkapäähän.
- Ei ihme, että se on väsynyt. Tollanen kyllä vie mehut kenestä tahansa, Aleksi kuiskasi, asetteli Maikin paremmin sohvalle ja levitti viltin hänen päälleen. - Annetaan sen nukkua. Sie varmaan haluat maastoon? Ota sie Dunja, niin mie otan Halin.
Mieluummin olisin jäänyt Maikin luokse, mutta ehkä Aleksi oli oikeassa. Menimme talliin ja harjasimme hevoset pikaisesti. Ne olivat jo syöneet ruokansa loppuun. Satuloin Dunjan hiljaisena ja laitoin myös itseni ratsastuskuntoon. Sitten veimme hevoset pihalle ja ratsauduimme. Kiristin satulavyön ajatuksissani.
- Minne mennään? Aleksi tiedusteli.
- Käppäillään vaan tietä pitkin, ehdotin. - En jaksais millään väistellä nyt oksia metsässä. Tai hypätä ojien yli.
- OK, Aleksi sanoi. Lähdimme rinnakkain Kaviopolulle. Hetken hiljaisuuden jälkeen Aleksi sanoi:
- Eniten mie tämän jälkeen toivon, että Maikki jaksaa jatkaa tavallista elämää ja tallilla käymistä.
- Sano muuta. Ilman Maikkia täällä olis aika hiljaista, myönsin. - Näyttää kyllä lupaavalta, kun se jo tänään jaksoi tulla.
- No, tästäkin selvitään, Aleksi lupasi. Sellainen suunnitelma kuulosti mukavalta.

Emme ratsastaneet pitkälle, vaan käännyimme vartin ratsastuksen jälkeen takaisin. Loppumatkan ratsastimme toiveikkaassa hiljaisuudessa. En pystynyt ajattelemaan muuta kuin Maikkia. Kumpa tämä parantuisi pian ja alkaisi taas huolehtimaan Astasta.
Saavuimme taas tallin pihaan yhden maissa. Jalkauduimme ja hoitelimme hevoset talliin. Harjasin Dunjaa boksissa pitkään ja hartaasti, kunnes Emmi tuli sanomaan, että Dunjan olisi aika päästä tarhaan. Emmi kertoi, mistä Dunjan tarha löytyisi. Sain juuri ja juuri painettua ohjeet mieleeni. Vein Dunjan tarhaan ja painuin suoraa päätä olohuoneeseen. Maikki nukkui vieläkin sohvalla ja tuhisi jotain unissaan. Olin itsekin väsynyt, ja ehkä hiukan nälkäinen. Katselin Maikkia hetken ja paneuduin pitkäkseni toiselle sohvalle. Suljin silmäni.
Näin unta, että minä ja Maikki olimme maastossa Dunjalla ja Astalla. Maikki ja Asta laukkasivat edellämme rohkeasti kaikkien esteiden yli. Minä ja Dunja seurasimme perässä huimaa vauhtia.

- Hei, unikeot! Emmi herätti minut. Aleksi seisoi hänen vieressään.
- Jo on näky! Te kaksi taidatte tosiaan olla väsyneitä.
Nousin istumaan ja hieroin silmiäni.
- Mä taisin vähän torkahtaa...
Viereisellä sohvalla Maikki nousi myös pystyyn.
- Mitä kello on? Voi ei, mä en ole vielä harjannut Astaa!
- Sisko tuli hakemaan sinua, Emmi sanoi lempeästi. - Asta on jo hoidettu, älä murehdi siitä nyt.
- Sinunkin... isäsi on täällä, Aleksi sanoi minulle. Huomasin hänen epäröivän.
Totta tosiaan, Mikko seisoi ovensuussa. Siellä oli myös ehkä parikymppinen tyttö, aivan Maikin näköinen. Mikko hymyili hämmentyneenä.
- Mitä ihmettä, Valma? Kello on kaksi iltapäivällä. Mitä sulle on tapahtunut?
- Nukuinksmä niin pitkään? ihmettelin.
- Kyllä uni joskus tekee hyvää päivälläkin, Emmi rauhoitteli.
Minä ja Maikki nousimme ylös. Ulkona oli jo hämärää. Maikki virnisti ihanan maikkimaisesti.
- Multa on tainnut mennä koko tallipävä hukkaan. No huomenna sitten. Ootsä sillon täällä? hän kysyi minulta.
- Eeen... Enkä mä varmaan pääse maanantainakaan. Tiistaina sitten. Ja keskiviikkona... Hei, Emmi, voitko sä ilmoittaa mut siihen keskiviikon helpon A:n ryhmään?
- Totta kai, Emmi sanoi. - Siellä taitaakin olla vasta kolme ratsukkoa.
Hain reppuni naulakosta. Maikki käveli suoraan siskonsa syliin. Mikko poistui oviaukosta.
- Moikka, kaikki! hyvästelin. - Nähään tiistaina.
Emmi ja Aleksi vilkuttivat minulle. Maikki ja hänen siskonsa lähtivät myös. Heilutin vielä Maikille, sitten menin suoraan Mikon pakettiautoon. Mikko nosti pyöräni auton tavaratilaan. Emmi ja Aleksi seisoivat olohuoneen oviaukossa vilkuttamassa.

Kun Mikko ajoi pois pihasta, minulla oli mielessäni vain yksi ajatus: halusin päästä omaan, lämpimään sänkyyni.

Valma ja Dunja 3HM


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 28 Toukokuu 2015, 07:54, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   La 23 Marras 2013, 12:04

Lauantai, 23.11.2013

Täältä löytyy hyvät alkuruoat lauantaipäivälle.

Huokaisin helpotuksesta, kun vihdoin pääsin tallin pihaan. Kello oli kolme iltaäivällä, eikä kova, puuskittainen tuuli ottanut laantuakseen. Kaadoin pyöräni maneesin seinää vasten ja kiiruhdin tupaan. Siellä ei ollut ketään, mikä oli hyvä, sillä en ollut seurankipeällä tuulella. Tsekkasin tuntilistan. Dunjalla oli tunteja, joten en pääsisi ratsastamaan tänään, mutta koulutunnin ratsastaja oli jättänyt ilmoitustaululle viestin, ettei hän ehtisi tänään laittamaan Dunjaa valmiiksi. Kaivoin repustani neulomiskamat ja lysähdin sohvalle neulomaan tuubihuivia. Neule ei ollut kaunista ja pehmeää, kuten tavallista, vaan kova, liian tiheää ja muhkuraista. Niinpä annoin käsieni pudota syliini ja nojasin niskani sohvan selkänojaan. Tuijottelin epämäärisesti kattoon.
- Valma?
Huomaamattani Nanna oli ilmestynyt ovelle. Hän katseli minua huolestuneen näköisenä.
- Onks kaikki hyvin?
Hymyilin mahdollisimman aidosti.
- On, on. Oon vaan vähän väsynyt sen eilisen maaston jäljiltä.
Nanna näytti aika epäuskoiselta, mutta ei sanonut muuta aiheesta.
- Onkohan Tinttu tänään vapaalla? On, on, on... Nanna toivoi lukiessaan tuntilistaa. - Hitto!
- Ei oo Dunjakaan, sanoin keksiäkseni jotakin sanottavaa.
- Pestäänkö tänään satulat ja suitset tuntien jälkeen? Nanna ehdotti.
- Okei, lupasin. Tungin tekeleeni nopeasti reppuun.
- Neulotko sä? Nanna hämmästeli.
- Joo, tunnustin. - Muuten mä en ole hirven hyvä käsitöissä, tai muutenkaan taiteellinen.
- Mennään talliin, Nanna sanoi. - Mä oon aina ollut surkea neulomaan. Mulla menee ne langat sekasin.

Virnistin vähän, kun astuimme tallin puolelle. Emmi oli siellä siivoamassa karsinoita. Hän moikkasi meille.
Yhtäkkiä muistin, kuinka olin pelännyt Nannaa muutamana ensimmisenä päivänä. Minua nolotti. Vaikka Nanna pukeutuikin nahkatakkeihin ja revittyihin farkkuihin, ei ulkonäkö aina täsmännyt luonteen kanssa.
Nanna suunnisti suoraan Tintun karsinalle. Minä menin viereiseen, Dunjan karsinaan.
Oli yksi, joka sai minut aina, pokkeuksetta hyvälle tuulelle. Dunja. Pieni, pörröinen voipalleroni hakeutui heti kaivamaan taskujani. Se sai minut hymyilemään kyynelet silmissä. Kumarruin pussaamaan silkkistä turpaa.
- Rakas pikku halinalle, lepertelin. - Tässä on sulle.
Dunja hamusi suloisesti omenensiivun kämmeneltäni. Kuulin, miten Nanna höpötti jotakin Tintulle seinän takana. Haroin Dunjan pystyharjaa. Niin kuin kaikki mummoilijat, minäkin tykkäsin letittää hevosten harjoja. Olisipa Dunjalla pitempi harja. Yhtä pitkä kuin Pinkillä.
Hitto! Läpsäytin itseäni henkisesti. En soisi enää ajatustakaan sille pelimiehelle tämän päivän aikana.

Yllättäen Topias ja Maikki tulivat talliin, molemmat äärettömän hyväntuulisina.
- Böö! Maikki hihkaisi.
- Mitäs tytöt? Topias kysyi.
- Mitäs tässä. Sua ei näkynyt eilen, sanoin hymyillen ja kurkaten karsinan kaltereiden takaa. Topias virnisti.
- Joo en saanu kyytejä.
Sitten Topias meni Kyyhkyn luo.
- Mä menen nyt kurkkaamaan yksäreitä, sanoin. Menin yksärikäytävälle. Ihka ensimmäiseksi huomasin, että kahdessa ennen tyhjässä boksissa oli asukit.
- Mitä ihmettä? ällistelin. - Missä välissä nää tänne tuli?
Juuri silloin Aleksi ilmaantui päätyovesta.
- Dancer ja Blair? Ne tuli tänään aamupäivästä.
Dancer oli musta iso ja siro hevonen, Blair taas pienempi, hiirakko ylämaanponi. Lisää porukkaa? kauhistelin mielessäni. Olin vasta oppinut kaikkien uusien nimet.
- Koulutunnin ratsastajien pitäis tulla kohta! Aleksi huuteli ja jatkoi Halinsa luo. Minä eksyin heti tietenkin Pinkin karsinalle. Se painoi turpansa karsinan pienoja vasten.
- Mitä tyttö? Oliko eilen kivaa yömaastoilla? höpötin. Sitten vilkaisin taakseni ja kiiruhdin takaisin Dunjan luo.

Talli täyttyi muutamassa minuutissa tuntiratsastajista. Muut hoitajat menivät tupaan, mutta minä jäin laittamaan Dunjaa tunnille. Tunsin itseni taas uskomattoman yksinäiseksi, vaikka siihen ei varsinaisesti ollut mitään syytä.
Dunjan ratsastaja ilmestyi vasta hetkeä ennen tuntia. Luovutin ponin suunnilleen minun ikäiselleni tytölle ja lähdin karsinasta. Aleksi seisoskeli käytävällä valmistautumassa johtamaan tuntilaiset maneesiin.
- Aleksi? kysyin. Tunsin, miten ääneni tärisi uhkaavasti. - Onks mulle täällä enempää hommia täällä?
- Ei mitään erityistä. Seuraavan tunnin ratsastaja varmaan osaa itse laittaa Dunjan karsinakuntoon. Mutta siehän tulit vasta tunti sitten? Onko kaikki okei?
- Joo, on. Mua vaan vähän väsyttää, valehtelin taas.
- No, en kai mie voi sinua täällä väkisin pitää.
- Okei. Heippa!
Poistuin tallista päätyovesta. Kävin nappaamassa reppuni tuvasta. Siellä istui tietenkin liuta hoitajia. Minun täytyi moikata heitä ja selittää lähtöni syy.
- Mua väsyttää, eikä mulla ole täällä kummempaa tekemistä, valehtelin jälleen. Etenkin Maikki näytti pettyneeltä.
- Moi moi! sanoin lopuksi ja suljin oven perässäni. Lähdin vanhalla Jopollani Kaviopolulle.

Ja eiköhän Mikki tullut vastaan heti seuraavan mutkan takaa. Yritin hillitä sydämeni lyöntejä. Minusta tuntui, että hengitin ihan liian kovaäänisesti. Lopeta, Valma! varoitin itseäni.
- Moi, Mikki sanoi virnistäen.
- Moi, sanoin takaisin. Ääneni kuulosti kimeältä ja piipittävältä. Kiroilin mielessäni.
Kun Mikki huristeli ohitseni, käännyin katsomaan hänen jälkeensä. Olisinpa jäänyt tallille!
Käännyin itsepäisesti katsomaan eteenpäin. Unohda Mikki, takoi päässäni. Pystyt siihen kyllä.

Valma ja Dunja 4HM


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 28 Toukokuu 2015, 07:54, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Ma 25 Marras 2013, 16:31

Maanantai, 25.11.2013

Maanantaina pakenin tallille heti koulusta tultuani. Pakkasilma vihloi pakahtumaisillaan olevia keuhkojani, kun pyöräilin niin kovaa kuin jaloista lähti. Tärisin uupumuksesta - niin henkisestä kuin fyysisestäkin. Välillä pyörä liukasteli ohuella peilijäällä.
Kun lopulta pääsin tallin pihaan, annoin pyörän kaatua maahan ja valuin selkä maneesin seinää vasten kyykkyyn. Hurja vapina pääsi valloilleen. Pääni oli halkeamaisillaan. Painoin sen polviani vasten ja yritin saada henkeä.
Sitten kuulin nopeita askelia. Nostin varovasti katseeni.
Voi ei. Se oli Narnia. Kaikista maailman ihmisistä viimeisenä halusin, että Narnia näkisi minut tällaisessa tilassa. Yritin laskea kolmeen ja hengittää syvään. Kyyneleitä ei tullut. Olin itkuni itkenyt jo viime yönä.

- Valma? Narnia kysyi huolissaan, miltei arasti. Hän kyykistyi eteeni. Ja, en voinut olla huomaamatta, hän näytti ihan tavalliselta, epäröivältä tytöltä, ei täydellisyyden perikuvalta.
- Moi, sanoin. Ääneni kuulosti ohuelta ja värisevältä. En jaksanut välittää.
- Mitä on tapahtunut? Narnia kysyi ja tuli viereeni. Hän istuutui ja nojasi itsekin maneesin seinään. - Mä olin vienyt just Cellen sisään, kun mä näin, että sä tulit.
- Äiti ja Mikko - siis mun isäpuoli - on riidoissa, sanoin heikosti. Tärinä alkoi uudelleen. Puristin käsivarsillani jalkojani itseäni vasten ja painoin taas pään polviin. Narnia ymmärsi. Hän laittoi kätensä olkapäälleni ja oli vaiti.
Kun sain taas henkeä, kohotin pääni ja nojasin takaraivonikin maneesin seinään.
- Me saatetaan joutua muuttamaan, jos ne eroaa, sanoin ontolla äänellä. - Tai eihän ne vielä mitään sellasta oo puhunu, mutta...
Vanhempien eroaminen oli minulle jo aivan liian tuttua.
- Kaikki vanhemmat riitelee, Narnia sanoi lempeästi. - Se, että pariskunta riitelee joskus, kertoo, että ne rakastaa toisiaan. Se, että sun äiti ja isäpuoli on kerran riidoissa, ei tarkoita, että ne heti eroais.
Hengitin syvään ja kuulin, miten hevosen kaviot tömähtelivät pehmeästi ja rauhoittavasti hiekkaan. Narnia katsoi minua tarkasti.
- Ihan oikeesti. Cheer up.

Sen tapauksen jälkeen arvostin Narniaa ihan eri tavalla. Ehkä olimme nyt jopa ystäviä. Ainakaan minun ei tästä lähin tarvitsisi tauotta pohtia, mitä hän minusta ajatteli.
Narnia häipyi asioilleen. Minä nostin Joponi maneesin seinää vasten ja painuin tupaan. Siellä oli miltei koko porukka. He näyttivät epätavallisen vakavilta. Äskeinen sokkini oli vielä tuoreessa muistissa, mutta onnistuin hymyilemään.
- Moi, kaikki. Mitä täällä on tapahtunu?
Moikkaukset olivat vaisuja. Heitin tavarani kaappiin ja menin istumaan pöydän ääreen. Siellä olivat jo Mikki, Nanna, Topias ja Maikki. Maikki näytti siltä, että hän oli itkenyt. Muut kolme näyttivät todella vakavilta.
- Mitä on tapahtunu? toistin hiljaa, vaikka tiesin, että kaikki tuvassa olevat kuulivat. Oli hiirenhiljaista.
- Emmi on lähteny, Topias sanoi erittäin vakavasti. Pam. Tuntui, kuin joku olisi iskenyt minua mahaan. Jäin tuijottamaan ilmeettömänä.
- Siis mitä? sain lopulta sanottua.
- Emmi petti Aleksia, Maikki sanoi tukkoisella ja heiveröisellä äänellä. - Ne erosi. Sitten Emmi lähti.
Maikki niiskaisi. Minua huimasi. Silmisssäni musteni, ja takerruin pöydän reunaan.
Emmi. Ymmärtäväinen, iloinen Emmi, jonka silmät tuikkivat, jos joku sanoi jotakin hassua.
Havahduin siihen, että Mikin käsi heilui kasvojeni edessä. En viitsinyt suoda ajatustakaan sille, että hän oli miltei koskettanut minua.
- Valma! Älä pökrää.
- Eeen, sanoin. Kaikki äänet kuulostivat etäisiltä. Emmikö muka pettänyt? Mahdoton yhtälö. Silmissäni musteni taas. Muistin minun ja Emmin välisen pikkujutustelun ensimmäseltä kerraltani Hallavassa. Nolostuttavan ikimuistoinen hetki.
- Kysyttävää?
- Vielä yks juttu. Tykkäätkö sä Aleksista?
- Eihän tässä muukaan auta, kun kihloissa ollaan ja kaikkea.


Emmi oli sanonut sen niin rehellisesti ja onnellisen kuuloisesti.
Palailin hitaasti tähän hetkeen. Näin vielä silmieni edessä Emmin kapeat, sievät ja loputtoman ymmärtäväiset kasvot, kun kuulin Topiaksen äänen.
- Hitto! Eihän se kuule mitään. Pyörtyikö se pystyyn?
Nanna piti kättään varmuuden vuoksi selkäni takana.
- Valma! Maikki ja Mikki huhuilivat.
- Täällä mä olen, sanoin hiukan sekavana. Minulla oli hiukan huono olo, ja minusta tuntui, etten alunnut kuulla enempää.
- No huh. Mä jo säikähdin, Mikki sanoi. - Mikä päivä tänään on?
- Älä kysele tyhmiä. Ärtymys nosti päätään sisälläni, eikä minulla ollut aavistustakaan, miksi. Mikä tunteiden sekamelska! Minun olisi parasta päästä pois imisten ilmoilta, ennen kuin sekoaisin täysin. Nousin ja otin tukea pöydästä.
- Ehkä sun pitäisi vielä istua hetki? Nanna ehdotti tarpeettoman huolestuneena. Outo tärkeysjärjestys. Hain kypäräni kaapista. Jos en ollut väärässä, Dunjalla oli tänään vapaapäivä. Menin talliin.

Dunjan näkeminen sai minut tietysti itkemään pari pisaraa. Oikeastaan se tuntui hyvältä, vaikka pelkäsinkin, että joku muu kuin Dunja näkisi kyyneleeni. Sillä eihän minulla ollut mitään oikeutta seota näin.
Painoin otsani Dunjan kaulaa vasten. Ihana ponini seisoi paikallaan ja antoi minun hitaasti nostaa itseäni masennuksen pohjamudista.
Sitten tapahtui jotakin, mikä teki minut miljoona kertaa surullisemmaksi.
Kuulin askeleita. Aleksi käveli käytävää pitkin kuin aave. Kalpeana, poissalevana. Hän ei vilkaissutkaan sivuilleen.
Ensimmäistä kertaa suojelutarpeeni syttyi aikuista ihmistä kohtaan. Kunpa voisin auttaa jotenkin. Mutta tiesin, ettei mikään minun tekemäni tai sanomani voisi helpottaa Aleksin oloa. Jos minusta tuntui tältä, miltä hänestä mahtoi tuntua?
Aleksi meni yhtä ilmeettömänä ja kalpeana kuin oli tullutkin. Seisoin piilossa vielä hetken ja hain sitten Dunjan harjat.

Kun olin harjannut Dunjan, Nanna tuli karsinan ovelle.
- Valma, Sussu lähtee kohta maastoon. Mene sen kanssa.
- OK, sanoin.
- Jaaaa... Ööö, Valma, onks sulla kaikki hyvin?
- No ON! melkein huusin. - Mä vaan kaipaisin hetken rauhaa tästä karusellista.
Nanna näytti ymmärtävän. Hän meni matkoihinsa. Laitoin Dunjalle varusteet ja painoin kypärän päähäni. Hetken kuluttua Sussu huikkasi yksärikäytävältä:
- Ootteko te valmiita?
- Joo, huusin takaisin. Talutimme hevoset pihalle ja ratsauduimme. En tuntenut Sussua kovin hyvin, mutta hän näytti tajuavan, ettei minua kannattanut yrittää jututtaa.
Kävelimme metsässä, ja sain oksista paljon naarmuja kasvoihini, mutta tuskin edes huomasin.
Retki antoi minulle aikaa ajatella ja tsempata itseäni. Sussu ja Riksu kävelivät edellä. Emme laukanneet, emme edes ravanneet koko maaston aikana.

Huomasin pellon laidassa puussa istuvan variksen. Se raakkui pitkään ja sai vastauksen toiselta puolelta peltoa. Suljin silmäni. Minun ei tarvinnut ohjata, sillä Dunja - kullannuppu - seurasi kiltisti Riksua. Keinahteleva käynti lohdutti minua. Hengittelin rauhallisesti ja kuuntelin metsän ääniä. Muistin nyt vasta omat murheeni. Ne tuntuivat hyvin pieniltä. Tuskin äiti ja Mikko sentään eroaisivat yhden riidan takia. Yritin mielessäni lähettä kaikki henkiset jaksamiseni Aleksille.
Eihän se tietenkään ollut kuin taikauskoa, mutta tiesin, että hänkin selviytyisi aikanaan. Vaikka yö tuntuisi kuinka synkältä ja pimeältä, auringon oli pakko nousta joskus. Pimeimmässäkin korvessa oli valoa. Eikä elämää ollut ilman suruja. Tai iloja.
Olin huomattavasti positiivisempi, kun palasimme tallin pihaan. Mikki ja Lev olivat menossa maneesiin Pinkillä ja Killellä. Mikki heilautti kättään ja hymyili ystävällisesti. Vilkutin takaisin. Sormeni olivat kohmeessa. Halusin nopeasti sisälle.
Jalkauduimme ja veimme hevoset talliin. Hoidin Dunjaa pitkään ja hartaasti. Sen jälkeen keksin putsata suitset ja satulan. Kun olin istunut satulahuoneessa yksin puolisen tuntia, aloin tuntea jopa hienoista seurankipeyttä. Niinpä menin tupaan. Narnia, Softis ja Lotta istuivat sohvalla. He suunnittelivat vähän tavallista vaisummin pikkujouluja.

Istuin sohvannurkkaan kuuntelemaan heidän juttujaan. Viimeistään jouluna kaikki olisi hyvin, ja kaikkien tallilaisten pulmat hoideltu pois päiväjärjsetyksestä.

Valma ja Dunja 5HM


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 28 Toukokuu 2015, 07:55, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   La 30 Marras 2013, 08:47

Lauantai, 30.11.2013



Ei ehkä oo vielä ihan ajankohtaista, kun ei oo kunnolla lunta, mutta...

Valma ja Dunja 6HM


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 28 Toukokuu 2015, 07:56, muokattu 3 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Ma 02 Joulu 2013, 16:24

Torstai, 28.11.2014

Torstaina tallille mennessäni olin mahtavalla tuulella. Hyppelehdin tupaan. Ratsastustunti! Toivottavasti saisin ratsastaa Dunjalla.
Tuvassa ei ollut muita. Hyvä tuuleni haihtui kuin savuna ilmaan, kun luin tuntilistaa. "Klo 18.00-19.00, esteitä". Kunpa en olisi tullut ollenkaan. Menin turtana istumaan sohvannurkkaan ja vedin polvet rintaa vasten. Siitä Aleksi löysi minut puoli kuudelta, kun minun olisi ollut aika mennä laittamaan hevonen kuntoon.
- Hopi hopi, Valma! Dunja odottelee jo tallissa, Aleksi sanoi heti astuttuaan ovesta sisään.
- Eikö sun pitäisi olla maneesissa pitämässä tuntia? sanoin vastahakoisesti.
- Miranda pitää alkeistunnin. No niin, älä jää muista jälkeen!
- Mun maha on kipeä, sanoin. Se oli totta, mutta ei niin tärkeää, että sen varjolla olisi voinut jäädä pois tunnilta. Aleksi näki tietenkin heti selitykseni läpi.
- Höpönlöpön, jännityksestä se vaan johtuu. Mars mars talliin harjaamaan Dunjaa, hän sanoi, muttei näyttänyt vihaiselta.

- Mä en halua ratsastaa, pamautin. Seuraavassa hetkessä painoin punastuneena katseeni. Toivoin, että Aleksi vain häipyisi ja antaisi minun jäädä pois tällä kertaa.
Tunnustukseni sai Aleksin kohottamaan kulmiaan.
- Mie en tiennyt, että sie pelkäät esteitä niin paljon. Emmi kyllä sanoi siitä...
Aleksi vaikeni, kun tuli puhe Emmistä. Hetken päästä hän istuutui sohvan toiseen päätyyn ja sanoi päättäväisesti:
- Kerropas nyt miulle, mikä niissä esteissä on niin kamalaa.
Purin huultani. En osannut pukea pelkoani sanoiksi. Vedin henkeä aloittaakseni monta kertaa, mutta oikeita sanoja ei vain tullut mieleen. Aleksi katsoi minua odottavasti.

Lopulta keksin oikean vertauksen. Aloiin ääni täristen ja takellellen:
- Se on vähän niin kuin jännittäisi, ennen kuin menee Linnanmäen Ukkoon. Mä olen kerran aikonut mennä sinne, mutta sitten mä jännitin niin paljon, että päätin, etten menekään.
Kuulostinpa lapselliselta! Mutta Aleksi nyökytteli mietteliäänä. Se rohkaisi minua jatkamaan.
- Toiset tykkää hurjista huvipuistolaitteista, toiset ei. Toiset tykkää esteistä, toiset ei. Mä en tykkää kummastakaan.

Kun olin lopettanut, Aleksi aloitti vuorostaan.
- Mie ymmärrän tuon tosi hyvin. Mutta si voit hyvin tulla, vaikka et tykkäiskään esteistä. Mie en pakota sinua tekemään mitään, mihin sie et pysty, tai mitä sie et halua tehdä.
Sehän se olikin. En halunnut, että muut pitäisivät minua mamiksena, jos jättäisin esteet väliin. Aleksi jatkoi:
- Me hypätään vain korkeintaan puolimetrisiä esteitä, eikä semmoinen pomppu tunnu laukatessa missään. Sitä paitsi, tiedätkö sie sen tunteen, kun pystyy tekemään jotakin, mitä on pelännyt? No niin, cheer up, Valma, sie pystyt siihen!
Aleksin kannustuspuhe oli niin vakuuttava, että nousin rohkaistuneena seisomaan. Ainakin yrttäisin. Yritin olla ajattelematta koko esteitä.
- Kyllä mä varmaan siihen pystyn, sanoin rohkeammin. Aleksi virnisti.
- Niin sitä pitää!
Hän häipyi, mutta taputti mennessään olkapäätäni. Hyppäsin kenkiini, puin ulkovaatteeni, hain kypäräni kaapista ja riensin talliin.

Minulle tuli kiire, enkä ehtinyt murehtimaan tulevia koitoksia. Sanoin Dunjalle pikaiset moit ja harjasin sen nopeasti. Sitten varustin sen pikavauhtia. Talutimme hevoset maneesiin. Maikki oli saanut tunnille Nikitan. Hän ei näyttänyt jännittävän tippaakaan, vaan odottavan haasteita. Toivoin olevani samalainen. Lotta näytti yhtä itsevarmalta Tintun satulassa. Topias ja Narnia olivat vaihtaneet päikseen: Topiaksella oli Celle ja Narnialla Kyyhky. Olin ainoa, joka ratsasti hoitohevosellaan.
Alkukäyntien aikana en välttynyt estepuomien näkemiseltä. Aleksi oli asetellut maapuomeja ympyrän kaarelle. Mahaani kipristeli taas inhottavasti, ihan niin kuin Linnanmäellä Ukon jonossa. Aleksi komensi ravin, ja siirryimme taivuttelemaan hevosia toiselle pääty-ympyrälle. Dunja tuntui laiskahkolta, mikä saattoi olla hyvä juttu näin estetunnilla.
- Tehtävä tullaan kevyessä istunnassa, tietävätkö kaikki mitä se tarkoittaa? Narnia näyttäisi tietävän, nouseppa kevyeeseen istuntaan, niin kaikki voivat ottaa hänestä mallia. Juuri noin. Eli paino jalustimille, peppu ylös satulasta, kädet myötäävät ja katse eteenpäin. Sitten aloitetaan! Aleksi huuteli. Minä ja Dunja olimme tietysti ensimmäisiä. Vilkuilin vaivihkaa Narnian kevyttä istuntaa ja yritin painaa mieleeni kaiken. Käänsin Dunjan toiselle ympyrälle. Tunsin, miten käteni tärisivät hienoisesti. Kädet alas. Käännä puomeille, katse suoraan niiden yli. Kevyt istunta! Nousin jalustimille. Kun en enää saanut kunnon pohjetuntumaa, Dunja alkoi hidastella. Se ylitti puomit aivan sisälaidasta.

- Dunjalle energisempi ravi, ja ohjaa Valma ihan puomien keskelle, tee toinen ympyrä heti perään.
Niin tietenkin. Käytin pohkeita, ja Dunja alkoi mennä kuuliaisemmin. Toisen puomienylityksen jälkeen mahakramppini helpotti.
- Hyvä, nyt meni paremmin!
Taputin Dunjaa ja palasin muiden luo toiselle ympyrälle.
Me kaikki selvisimme tehtävästä jotenkuten.
- Kaikilla näyttäisi ainakin kevyt istunta sujuvan hyvin, hieno juttu, Aleksi kehui meitä. Teimme tehtävän vielä muutaman kerran. Minä sain lisää itsevarmuutta. Etenisimme rauhallisessa tahdissa.
Välikäyntien aikana Aleksi pystytti maneesiin kaksi estettä. Katselin kaikkialle muualle, paitsi esteisiin.
- Sitten taas ohjat käteen! Tulemme ensimmäiselle esteelle ravissa ja siitä nostamme laukan. Laukkaa jatketaan toiselle esteella laskien laukka askeleet, tähän väliin pitäisi mahtua viidestä kuuteen laukkaa kaikilla hevosilla. Muistakaa ettei hyppyä lasketa. Toisen esteen jälkeen siirretään hevoset raviin ennen kaarretta.
Mahassani tuntui iso möykky. Maikki ja Nikita menivät ensimmäisinä. Nikita ei todellakaan ollut laiska, ja sillä riitti vauhtia. Maikin jälkeen oli minun ja Dunjan vuoro. Dunja tuntui laiskalta (huh, mikä helpotus), kun lähestyimme ensimmäistä estettä ravissa. Sydämeni jyskytti epätahtiin. Kevyt istunta. Ja hyppy. Dunja nosti automaattisesti laukan. Tuntui helpottavalta huomata, että olimme päässeet jotenkuten alkuun. Laskin askeleita esteiden välissä. Yksi, kaksi, kolme... seitsemän laukkaa. Toinen este tuntui pienenä vihlaisuna mahanpohjassani. Olin hengästyneempi kuin minun olisi pitänyt olla pikku laukan jälkeen.
- Hyvä Valma, koita vain rentoutua siellä selässä, esteet ovat vain 40cm! Aleksi huikkasi. - Kuinka monta laukkaa?
- Seitsemän, sanoin katkonaisesti.
- Jep, se tarkoittaa sitä että Dunja tuli aikamoisessa mummoravissa. Voit kannustaa sitä reilusti eteenpäin, Aleksi sanoi. Vastasin mielessäni. Tämä vauhti oli ihan sopiva minulle. Tai ehkä jopa vähän liian nopea.

Ratsastimme nämä esteet vielä pari kertaa. Minun ja Dunjan vauhti ei edelleenkään ollut päätähuimaava, mutta tietyin varauksin aloin hiukan nauttian menosta. Muiden ratsastusta en voinut muuta kuin ihailla.
Lopuksi hyppäsimme yli puolimetristä pystyä pitkällä sivulla. Senttilukemat tuntuivat huikeilta, ja loppujen lopuksi tunti oli ohi aivan liian nopeasti.


Ravailimme ja kävelimme lopuksi. Olin supertyytyväinen itseeni ja Dunjaan, ja käynnissä kumarruin kohti ponini kaulaa halatakseni sitä. Sitten se tapahtui: Dunja laski päätään venyttääkseen kaulaansa. Putosin sen kaulan yli puolikuperkeikalla selälleni maahan. Se ei tietenkään tuntunut missään, sillä vauhti oli hidas. Jäin hämmentyneenä istumaan Dunjan eteen. Dunja seisoi takanani ja puhalteli niskaani kuin moitiskellakseen minua lempeästi: Älä riehu, Valma.
Aleksi tuijotti minua ällistyneenä. Taisin näyttää yhtä ällistyneeltä, koska hän purskahti nauruun.
- Sattuiko, Valma? hän kysyi naurun lomasta. Hajosin itsekin. Koko ryhmä taputti minulle, kun kiipesin takaisin Dunjan satulaan. Se pudisteli päätään kuin hykerrellen: Ihmiset... Pörrötin sen paksua pystyharjaa onnellisena. Estepelkoni oli alustavasti seltetty.

Tuntitarina sinisellä, laitoin sen tähän, koska siihen liittyy olennaisesti tän hoitotarinan alku.


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 28 Toukokuu 2015, 11:44, muokattu 3 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Ke 11 Joulu 2013, 19:19

Keskiviikko, 11.12.2013

Keskiviikkoiltana hyppelehdin tallinpihaan. Se oli hyvin epäominaista minulle, mutta olin erittäin hyvällä tuulella.
Kello oli jo seitsemän, ja tuvassa oli melkoisesti porukkaa, enimmäkseen tuntiratsastajia. Pirtinpöydän äärestä löysin kuitenkin tuttuja kasvoja: Topiaksen, Inkan ja Nannan.
- Moooiiii, sanoin leveästi hymyillen. Nakkasin reppuni kaappiin. - Missä kaikki on?
Haikailin tottakai yhden tietyn ihmisen perään. Valitettavasti Nanna arvasi heti taka-ajatukseni.
- Mikki lähti jo, hän sanoi ihmeen happamasti. - Se kyseli sua myös.
Nanna sanoi sen, kuin Mikissä olisi jotakin vikaa. Harmikseni viimeinen lause sai minut punastumaan. Olin myös pettynyt. Olisinpa tullut vähän aikaisemmin!

Sillä hetkellä päätin, että omistaisin tämän illan ihan tavallisille kavereille, joiden seurassa en tuntisi sitä minulle niin uutta ja ihmeellistä hehkua rinnassani. Hautasin pettymykseni.
- Mitä tehdään? kysyin normaalilla äänellä. - Mä ajattelin tänään harjata Dunjan huippuhienoksi, ja vaikka vähän leikata sen harjaa.
- Nyt mentiin, Inka sanoi ja nousi ylös. Lähdimme porukalla talliin.
Se ilta oli ihana. Olimme tallissa nelistään, juttelimme mukavia ja hoidimme samalla hevosia. Unohdin kaiken muun. Harjasin Dunjan putipuhtaaksi ja siistin sen harjan tasaiseksi. Lopuksi kumarruin ja painoin poskeni vasten Dunjan kullankeltaista paksua talvikarvaa. Dunja torkkui pää alhaalla. Höpötin sille yhdentekeviä.

Dunja oli jotakin, millä oli minulle uskomattoman paljon merkitystä. Se oli maailman paras kuntelija, ja sai minut aina hyvälle tuulelle. Tänään kaikki oli täydellistä, ja siksi minä kai aloinkin itkemään. Nieleskelin ilon kuumia kyyneleitä. Minulla oli kaikki.
Inka löysi minut kuiskuttelemasta Dunjalle henkeviä. Nousin reippaasti ylös. Hymyni oli täydellisen aito.
- Me ollaan valmiita, Inka sanoi. Hän katsoi oudoksuen iloisia silmiäni ja märkiä poskiani.
- Mäkin olen, sanoin. Lähdimme tupaan. Porukka oli jo häipynyt. Istuimme sohvalle. Oli hetken hiljaista, sitten Nanna sanoi:
- Muistatteks, kun Lotta ehdotti, että äänestettäis joulupukki pikkujouluihin?
Tallikissa Hiisu hyppäsi matolta syliini. Pöyhin sen paksua, pehmeää turkkia ja kuuntelin muita.
- Oi, hyvä idea, Inka sanoi. - Suostuiskohan Aleksi?
Topias teki nauraen facepalmin.
- Joo, on, mutta mä en kestä, jos mä saan sen pestin.
- Ajatella, jos Miro joutuu joulupukiksi, Nanna hihitti. Vilkaisin tyttöä epäuskoisena.

- Etkö sä oo huomannut, miten se katselee sua?
Nanna näytti hämmästyneeltä. Heilautin kättäni laiskasti.
- No, nyt sä ainakin tiedät. Mutta nyt unohdetaan pojat...
- Hei! Topias sanoi närkästyneenä. Naurahdin ja täydensin lauseeni:
- ...ja relataan ja nautitaan sellaisesta seurasta, joka ei saa sydäntä hakkaamaan hullun lailla.
Katseeni ajautui Inkaan ja Topiakseen, jotka istuivat vierekkäin. Sitten potkaisin itseäni henkisesti. Miten minusta oli tullut tällainen?
- Hei, Aleksi on sanonut jotain sellaista, että se aikoo hankkia Halille hoitajan, Inka sanoi hetken kuluttua.
- Ai? No, saadaan lisää porukkaa. Toivottavasti sieltä tulee joku hyvä tyyppi.

Juttumme jatkoi niillä raiteilla kauan. Varttia yli kahdeksan Inkan täytyi lähteä, ja pian sen jälkeen Topias lähti isosiskonsa kyydillä ja Nanna kohti bussipysäkkiä. Minäkin pääin lähteä pyöräilemään kotia kohti.

Valma ja Dunja 7HM


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 28 Toukokuu 2015, 07:57, muokattu 3 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Aleksi
Tallin omistaja
Tallin omistaja
avatar

Viestien lukumäärä : 1933
Join date : 19.10.2013
Ikä : 22

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Pe 13 Joulu 2013, 18:53



Torstaina lähdössä maastoilemaan junnutunnilla
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
micci
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 720
Join date : 02.11.2013
Ikä : 21
Hevonen : Nikita

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Su 15 Joulu 2013, 14:29



tässä vielä sulle tää (:
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Ma 16 Joulu 2013, 17:37

Maanantai, 16.12.2013

Maanantai alkoi hyvin.
Mikko tiputti minut kyydistä tallin pihassa. Minulla oli onnellinen, rauhallinen olo. Juuri tällaisena päivänä olin onnellinen vain ollessani yksin ulkona pakkasessa jäätymässä. Sipsuttelin varovasti piilojäisen pihan yli. Lunta tuiskusi taivaalta. Ennen kuin astuin tupaan, pysähdyin hetkeksi ja katsoin ylöspäin. Lunta tuprutti silmiini, ja ripseni kastuivat. Pakkasta oli yli kymmenen astetta, joten hetkeksi sulanut lumi jäätyi heti ripsiini.
Pujahdin sisälle tyhjään tupaan. Ripustin takkini naulakkoon ja työnsin tumput takin hihoihin aikeenani pukea ylleni tallitakki. Yllätyksekseni tallitakki roikkuikin naulakossa. Olin muistellut laittaneeni sen kaappiini.
Nostin takkini naulakosta. Se oli ihmeen painava. Työnsin käteni hihoihin. Sitten tajusin tarkistaa taskun. Siellä oli kännykkäni, jonka olin unohtanut tallille lauantaina. Koska olin niin hölmö ja sekaisin, vinkaisin riemukkaasti ja pussasin kännykkääni. Sitten tarkistin sen toimivuuden.

Yllätyksekseni Kuvat-kansio oli päällimmäisenä ja auki. Rypistin mietteliäänä otsaani ja katsoin ensimmäisen kuvan.
Minusta tuntui, että mahanpohjani putosi jalkapohjien läpi. Kuvassa Mikki ja Inka istuivat tuvan sohvalla vierekkäin, oikeastaan tarkemmin ajateltuna sylikkäin. Mikki selitti jotakin ja huitoi vasemmalla kädellään.
Tuijotin eteeni näkemättä mitään. Ei, Mikki ja Inka olivat vain ystäviä. Niin uskottelin itselleni. Mutta kuvan asetelma sanoi muuta. Mikki ei tekisi niin, kaikui pääni sisällä. Ei Mikki. Mutta kuitenkin... Ensimmäisenä mieleeni tuli sana petos. Mutta seurustelimmeko minä ja Mikki? Olin kyllä sanonut niin Nannalle, mutta... Emme olleet puhuneet mistään sellaisesta. Emme olleet sopineet mitään, vaikka vietimmekin paljon aikaa yhdessä ja kuljimme usein käsi kädessä.
Tiesin, ettei Mikki pitänyt Inkasta sillä tavalla. Silti epäilykset nostivat taas päätään sisälläni. Inka oli 17, minä vasta 15, enkä oikeastaan sitäkään. Sitä paitsi minä olin tavallinen pulliainen tuntihevosenhoitaja.

Syvällä sisimmässäni tiesin, ettei Mikki ikinä tekisi sellaista kertomatta minulle, mutta sisälläni riehuivat epäilys ja pelko. Hyvä tuuleni oli kadonnut. Menin talliin, perusturvapaikalleni, Dunjan karsinan nurkkaan. Käperryin sinne mahdollisimman pieneksi ja toivoin, että voisin lakata olemasta. Mutta en voinut.
Kultainen Dunjani tuli lojaalisti lohduttamaan minua. Se varmaankin manaili ihmisten ainaisia ongelmia. Se laski suloisesti päänsä syliini.
- Voi Dunja, selitin hiljaa. - Miksi tän kaiken pitää olla niin vaikeaa?
Sitten kännykkäni yhtäkkiä soi. Minä ja Dunja hätkähdimme molemmat. Kurotin kapulan käteeni. Voi ei! Soittaja oli Mikki.
Ikuisuudelta tuntuvan sekuntin pohdin, vastaisinko. Jos vastaisin, mitä sanoisin? Sitten nostin kännykän korvalleni.
- Moi.
Ääneni oli ohut ja hento. Vaikka olinkin angsteissa, Mikin ääni sai sydämeni sykähtämään.
- No heippa, Valma! Sitä mä vaan, että sä taisit unohtaa sun tumput eilen tallille. Mä laitoin ne hattuhyllylle.
- Ai, kiitti, sanoin ontosti. Mikki oli tarkkaavainen.
- Valma hei, what's wrong?
Taas mietin ohikiitävän hetken, kertoisinko totuuden. Sitten vedin syvään henkeä. En saanut ääneeni tarvittavaa syytöstä, kun puhuin.

- Arvaa mitä? Joku oli ottanut mun kännykälläni kuvia, missä sä ja Inka istutte sohvalla sylikkäin.
Ääneni hiipui loppua kohti. Vastatessaan Mikki kuulosti vihaiselta, muttei tippaakaan syylliseltä.
- Mitä?! Ei oo totta!
- No on, on, vakuutin ääni täristen. Nyt Mikki kuulosti vieläkin vihaisemmalta, eikä edelleenkään katuvalta.
- Kuka hemmetti ne kuvat on ottanu? Ei siellä ollu ku vaan Maikki meidän lisäks, eikä se mitään kuvia nappaillu.
- Ihan sama, sanoin, mutta kuulostin miltei puolustelevalta. Miksen osannut suuttua kunnolla? - Koska ne kuvat...
Mikki keskeytti minut.
- Ai niistä kuvista. Ei me kyllä Inkan kaa mitään sellaista olla tehty...
Puhuin hänen ylitseen.
- Aika aidolta ne kyllä näytti -
Mikki alkoi taas kuulostaa kimmastuneelta.
- Hei, kuunteles nyt. Meitä vaan väsytti niin paljon ettei jaksettu lähteä kotiin. Ja siellä oli niin kylmä ja sillee...
- Mutta kun... Äh, sä tiedät kyllä, mitä mä tarkoitan.
Seuraavaksi Mikki kysyi jotakin, mikä käräytti minut totaalisesti.
- Hei et kai sä oo mustasukkanen?
- En! kivahdin miettimättä mitään. Sen jälkeen minun oli kuitenkin pakko tunnustaa. - Tai no ehkä vähän.
Mikki kuulosti siltä, kuin olisi yrittänyt opettaa aakkosten ensimmäistä riviä kovapäiselle tokaluokkalaiselle.
- Ei oo mitään syytä, kyllä kaverin kyljessä saa makoilla.

Punastuin, vaikkei Mikki nähnyt minua. Olinhan minäkin monta kertaa halannut Maikkia. Olin jopa jutellut paljon Miron ja Topiaksen kanssa. Löysin vihdoinkin sopivan kannan tarkastella Mikin ja Inkan välistä suhdetta.
- Okei. Mä tajusin, sanoin todella helpottuneena. Kuulosti siltä, että Mikkiä hymyilytti.
- Niin, mä tiesin, että sä ymmärrät, hän totesi.
- Äh, anteeksi, kun syyttelin sua tolla lailla, sanoin nolona.
- Ei se mitään, Mikki sanoi kiltisti. Hymyilin leveästi. Mikki oli hetken hiljaa. sitten hän sanoi vakavasti:
- Mä todellakin listin sen kuka yrittää rikkoa meidän välejä tollasella alhasella propagandalla!
- Hmmm, sanoin. En jaksanut olla enää vihainen. - Tuutko sä vielä tallille tänään?
- Ehkä mä vielä illalla raahaudun, Mikki huokaisi. Sitten hän nauroi. - Kai mun on pakko.
- Jooo, riemastuin. - Mä taidan olla koko päivän tallilla, kun mulla ei ole muutakaan tekemistä.

Dunjasta alkoi tuntua, ettei se saanut tarpeeksi huomiota. Se puski turvallaan lujaa mahaani vasten.
- Iik! Sori, mun on pakko lopettaa, yks ei tykkää siitä, ettei sitä huomata.
Mikki nauroi.
- Okei, no, nähään!
- Juu, nähään illalla.
- Oui, je t'aime!
Sitten Mikki katkaisi puhelun. Tuijotin kännykkää iloisen riemastuksen vallassa. Sen vähän perusteella, mitä ranskan kielestä tiesin, tuo ilmaisu tarkoitti "minä rakastan sinua". Laitoin hymyillen kännykän taskuuni, nousin seisomaan ja rapsutin Dunjaa.
- Työt kutsuu, tyttöseni! Mun pitää varmaan laittaa sut talutustunnille.
Hain harjat ja aloin putsata Dunjaa. Varttia vaille neljä ilmestyi Dunjan ratsastaja, seitsenvuotias ja todella puhelias Annastiina. Dunja oli kuulemma hänen lempihevosensa. Annastiina esitteli ylpeänä ratsastushousujaan ja kertoi ratsastaneensa jo kuukakuden. Hoidimme Dunjan yhdessä tunnille. Neljästä viiteen jouduin ravaamaan Dunjan rinnalla ympäri maneesia. Pikku Annastiina oli tunnin jälkeen todella tyytyväinen itseensä.
Dunja meni myös helpon C:n tunnilla, joten pääsin huilaamaan. Me väsyneet taluttajat (Maikki, Emppu, Nanna, joka talutti Klikkiä, Tiitu ja minä) raahauduimme tupaan. Valuimme sohvalle. Silloin uusi ratsastuksenopettajamme tuli sisään sylissään pahvilaatikko, jonka kannessa oli reikä kuin säästöporsaassa.

- Heippa, tytöt! Nyt ollaan feministejä. Tähän äänestykseen vaan tytöt saa osallistua.
Miranda ripusti takkinsa naulakkoon ja repi meille pöydällä olevasta lehtiöstä papereita. Me kaikki näytimme uteliailta.
- Mitä? Tiitu kysyi.
- Nyt äänestetään joulupukki. Tässä on ehdokkaat, Miranda ilmoitti ja käänsi pahvilaatikon kannen meitä kohti. Tulimme uteliaina pöydän ääreen.
- Aleksi, Mikki, Topias, Miro, Jasperi, luin ääneen. - Kuka on Jasperi?
- Se on Halin hoitaja, Miranda sanoi. - No niin. Kirjoittakaapas äänestyslaput ja laittakaa ne tänne.
Touhu nauratti minua, mutta rustasin lappuun Miron nimen ja tungin sen laatikkoon. Vaalisalaisuuden nimissä pidin tiedon omanani, mutta toivoin, että joku muukin äänestäisi Miroa. Paloin halusta nähdä joulupukilla lävistyksen kulmakarvassa. Muutkin sujauttivat lappunsa laatikkoon.
- Jes, saatiin tää hanke läpi, Maikki riemuitsi.
- Mitäköhän pojat tästä tykkää? pohdin ääneen.
- Mä yritänkin kaupitella ääniä niin, ettei ne nää, Miranda sanoi vinkaten silmää. - Äh, nyt mun pitää mennä toimistoon. Paperihommia. Törmäillään!
Miranda hävisi toimiston ovesta. Olimme hetken hiljaa.
- Mun mielestä toi uusi ridaope on tosi kivan olonen, Nanna sanoi sitten. Yhdyin mielipiteeseen ja hain kaapista neulontakamat. Minulla oli ylläni tekemäni merenvihreä villapaita. Nyt tein samanväristä Mikille joululahjaksi. Toivoin sydämestäni, että koko osuisi nappiin.

Kello kuusi koitti nopeasti, ja illan pimentyessä aloin jo laskea minuutteja Mikin tuloon. Olin miltei unohtanut iltapäivän häslingin. Minua ei tarvittu helpon C:n tunnin jälkeen, joten jäin vielä tupaan, kun muut lähtivät hoitamaan hevosia yökuntoon. Minun autokyytini tulisi seitsemältä, joten toivoin, että Mikki saapuisi sitä ennen.
Puoli seitsemältä ovi kolahti. Se oli Mikki! Hän pujahti sisään hymyillen ihanasti, lunta punaisissa hiuksissa. Hymyilin iloisena takaisin, ennen kuin tajusin, mitä minulla oli käsissäni. Piilotin keseneräisen villapaidan selkäni taakse.
- Moi! Ei saa katsoa, vinkaisin. Mikki nauroi ja kääntyi tottelevaisesti selin. Kipitin kaapilleni, kieputin ylijäämälangan neuleen ympärille ja tungin työn kaappiin.
- Saa katsoa! ilmoitin Mikille. Istuuduin taas sohvalle vähän jäykän oloisesti. Mikki ripusti ulkovaatteet naulakkoon ja tuli viereeni istumaan. En maininnut kännykkä-kuvasotkua, ja onneksi ei hänkään.
- Miten menee? Mikki kysyi pehmeästi. Hän laittoi käsivartensa olkapäilleni. Tuijotin tiukasti eteenpäin, sillä taisin olla ihan punainen. Silti hymyilin leveästi. Jos olisin ollut rohkealla tuulella, olisin nojannut päätäni Mikin olkapäähän.
- Tosi hyvin, sanoin. - Varsinkin, kun... öö, ei mitään sittenkään. Sulla?
- Mahtavasti. Mutta väsyttää, Mikki sanoi haukotellen makeasti. Sitten minä tein sen: nojasin pääni hänen olkaansa.

Samalla hetkellä ovi kävi taas. Nostin pääni raukeasti. Sisukseni valahtivat turriksi. Siellä oli äiti. Singahdin ylös sohvalta.
- Heeeippa, äiti sanoi epäröiden.
- Moooi, yritin sanoa pirteästi. Olinko kertonut hänelle Mikistä? Hmm...
Katsoin Mikkiin. Hän näytti hämmentyneeltä.
- Mun pitää mennä, sanoin kiireesti ja olin jo pukemassa takkia ylleni. Äiti odotteli oviaukossa ja katsoi minua tiukasti.
Ehdin äidin näkemättä vielä vilkuttamaan Mikille. En uskaltanut edes ajatella, mikä ristikuulustelu minua autossa odottaisi.

Valma ja Dunja 8HM


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 28 Toukokuu 2015, 07:58, muokattu 4 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Ke 18 Joulu 2013, 18:12

Keskiviikko, 18.12.2013

***





Hellittelyhetki<3

Valma ja Dunja 9HM


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 28 Toukokuu 2015, 07:59, muokattu 4 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   To 02 Tammi 2014, 20:10

Torstai, 2.1.2014

Talvi oli parasta aikaa vuodessa. Ajattelin tietenkin niin juuri nyt, kun olin hyvällä tuulella. Kun pakkasta olisi oikein kunnolla, siis niin, ettei nenäänsä voisi pistää ulos ovesta, kiroaisin talvea. Mutta sitä en ajattelisi tänään.
Oli torstai, kello kymmenen aamulla. Pyöräilin uhkarohkeasti paksussa hangessa tallia kohti. Toistaiseksi en ollut vielä kaatunut, mikä oli ihme, koska painoin koko naamani silmiin saakka tuubihuivin taakse piiloon, ja piponi tipahti koko ajan silmille.
Tallin pihassa kaadoin pyöräni maneesin seinää vasten ja suunnistin suoraan tupaan. Heitin reppuni naulakkoon ja vaihdoin ylleni tallitakin. Porskutin hankien läpi Dunjan tarhalle. Jo kaukaa erotin voipalleroni syömästä heinää kasasta Klikin vieressa. Sukelsin aidan ali.

- Dunjaaa! huutelin. Ihana, ikioma karvapallero nosti (ihme kyllä) turpansa heinistä ja tihrusti minua paksun otsaharjansa lomasta. Siten se ravasi rauhallisesti luokseni ja painoi turpansa takin taskujani vasten.
- Herkkujako sä vaan haluat? mutisin hymyillen. - Eikö sulla ole ollut ikävä mua? Mulla ainakin on ollut. Siis sua. Kun ei olla nähty kahteen päivään. Mitä mä oikeen höpäjän?
Nauroin itselleni ja laitoin Dunjalle riimun. Sen jälkeen annoin sille porkkanan. Se nyökytteli tyytyväisenä.
- Mä harjaan sut, niin mennään pikku lenkille, selitin taluttaessani ponini talliin. Koska hevoset olivat ulkona, otin oikeuden harjata Dunjan käytävällä. Se ei ollut kovin likainen, varmaankin siksi, että ulkona oli lunta. Silti harjasin sitä ainakin tunnin. Siistin takut paksusta ja tuuheasta hännästä. Irrotin lumikököt kavioista. Harjasin paksun talvikarvan putipuhtaaksi ja sileäksi.

Urakkani jälkeen vaihdoin Dunjan vanhan riimun uuteen, vaaleanvihreään ja pörröiseen, jonka olin ostanut synttärirahoillani. Astuin ylpeänä askelen taaksepäin. Sitten pörrötin Dunjan otsatukkaa.
- Tiesitsä, että sä oot maailman ihanin ja mahtavin poni? kysyin. Vastaus tuli. Dunja nyökäytti isosti päätään. Nauroin. Sillä taisi taas olla nälkä.
Talutin Dunjan ulos. Maneesin ovi oli raollaan, ja sieltä kantautui kopinaa. Päätimme Dunjan kanssa pistäytyä katsomaan. Kurkkasin ensin oven raosta, sitten työnsin oven jalallani auki. Jäimme Dunjan kanssa maneesin eteiseen.
Inka ja Rana siellä hyppäsivät, ainakin metrisiä esteitä. Rana lennähti halukkaasti esteen yli ja laukkasi hallitusti seuraavalle esteelle. Vedin nopeasti henkeä, kun Rana ponnisti valtavaan loikkaan. Pystyin vain seisomaan ällistyneenä paikallani ja toivomaa, että osaisin joskus ratsastaa noin.

Inka huomasi minut ja ratsasti luokseni. Rapsutin Ranan turpaa.
- Moi, Inka sanoi hengästyneenä. - Ootsä katsellut kauankin?
- En, just tulin, sanoin hymyssä suin. - Mä en tiennyt, että sä ja Rana ootte noin hyviä!
Inka punastui, mutta näytti tyytyväiseltä. Hän kumartui silittämään Ranan kaulaa.
- Rana on mahtava, hän ylisti hevostaan. Pudistelin hymyillen päätäni.
- Oppisinpa mäkin joskus hyppäämään noin! Mutta en mä uskalla, sanoin. - Mä olin lähdössä taluttelemaan Dunjaa.
- Mä varmaan lopettelen nyt, Inka sanoi. - Haittaako, jos me tullaan mukaan? Niinku loppukäynneiksi.
- Eeei yhtään, sanoin ilahtuneena. - On kiva saada seuraa.
Inka ja Rana ravasivat vielä pari kierrosta. Dunja alkoi käydä kärsimättömäksi. Parin minuutin kuluttua me neljä; Inka, Rana, minä ja Dunja, lähdimme kävelemään metsään. Maasta käsin minun ei tarvinnut pelätä raapivia oksia, mutta Inkan piti keskittyä väistelemiseen.

Kävelimme polkuja pitkin harjanteelle ja jäimme hetkeksi katselemaan. Hallava levittäytyi alapuolellamme. Näin, miten Aleksi vei Halia ja pikkuista Loki-varsaa tarhaan. Loki oli kyllä supersöpö! Nauroin itsekseni, kun varsa innostui säntäilemään ja pukittamaan.
- Loki on iiiihana, Inka sanoi. En voinut muuta kuin olla samaa mieltä.
Palasimme samoja polkuja pitkin Hallavaan.
- Tiesitsä, että tohon lähistölle ollaan perustamassa yksityistallia? Inka kysyi yllättäen.
- Kai Hallavassa silti pysyy yksäripaikat? kauhistuin. Mielessäni olivat tietenkin ensiksi Mikki ja Pinkki, mutta sen jälkeen ajattelin kaikkia muitakin: Sallaa ja Snezanaa, Sussua ja Riksua, Veeraa, Danceria ja Blairia ja totta kai Inkaa ja Ranaa.
- Varmasti, Inka rauhoitteli. Huokaisin helpotuksesta. Loppumatkan olimme hiljaa, mutta se ei ollut kiusaantunut hiljaisuus. Välillämme oli tiettyä lämpöä, tunnusteleva alku läheiselle ystävyydelle. Muistelin Inkan synttärihalia ja toivoin, että meistä tulisi jonakin päivänä todella hyvät ystävät.

Lenkkimme jälkeen veimme Ranan ja Dunjan talliin ja harjasimme ne. Kello oli kaksitoista, joten päästin Dunjan vielä tarhaan. Nälkä kurni mahaani, ja minun pitäisi ehdottomasti käydä kotona syömässä ennen ratsastustuntiani. Hyvästelin Inkan ja hain tavarani tuvasta. Juuri, kun olin nousemassa pyörän selkään, kännykkäni pärähti tekstarin merkiksi. Otin kapulan taskustani. Viesti oli Mikiltä.
Tuutko illalla tallille?:D
Hymyilin itsekseni ja kirjoitin nopeasti vastauksen.
Joo, mulla on tunti. Aleksi pitää meille ratsastusleikkiejä!!!:DDD omigod!
Mikin vastaus tuli melkein heti. Hehe, tuun kannustaan suaXD Nähää illalla<3
Punastuin, vaikka olin yksin. See you<3, kirjoitin takaisin.

Valma ja Dunja 10HM!!!


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 28 Toukokuu 2015, 08:00, muokattu 3 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Ke 15 Tammi 2014, 17:15

Keskiviikko, 15.1.2014

Eräänä talvisena, lumisena iltapäivänä kävelin tallille nenä ja sormet jäässä, manaten Suomen talvea. Olihan toki kiva, että oli lunta, eikä ikuista vesikeliä, niin kuin kotona Englannissa. Mutta että yli kymmenen asteen pakkasia piti jatkua monta päivää putkeen... hrrrrr...
Kotona oli tänään ollut vähän riitaista. Äiti oli jankuttanut koulutyön tärkeydestä, vaikka olinkin hoitanut kouluhommat varsin mallikkaasti lukion alettua. Tai... totta puhuen vain alksyksystä. Aloitettuani Hallavassa tallilla käymisestä oli tullut vetävämpää kuin imurin varressa tai läksykirjojen ääressä ahertamisesta. Nytkin minun olin pakko tunnustaa itselleni, että nautin päästessäni pois sieltä hullujen huoneelta, raikkaaseen (ja jäätävään) ilmaan.
Nopeutin askeleitani tallipihalla. Odotin innokkaasti, että pääsisin sisälle lämmittelemään. Liukastelin auratun pihan yli tallituvan ovelle ja kiskaisin sen auki.
- Heeeei, huutelin, ennen kuin ehdin kynnystä pidemmälle. Vaikenin yllättyneenä. Kaapeilla seisoi tuikituntematon tyttö, ehkä minua vuoden tai pari vanhempi, teippaamassa Narnian vanhan kaapin oveen hevosenkuvia. Hänellä oli kaapin avain -> Kaapit olivat vain hoitajien -> Tytön täytyi olla uusi hoitaja.

Tyttö katsoi minua aika vinosti, ja jotenkin minusta tuntui, että hän oli hoitanut täällä syksystä asti ja minä olin nolo aloittelija.
- No moi, tyttö sanoi. Ehkä minun pitäisi esittäytyä tai jotakin?
- Mäoonvalmajahoidandunjaakukasäoot? kakistin kurkustani. Tyttö katsoi minua, jos mahdollista, vieläkin vinommin. Eikä ihme. Porkkanapäinen, nuorempi hujoppi, joka seisoi oviaukossa, sönkötti ja punasteli. Astuin eteenpäin ja suljin oven perässäni.
- Anteeks mitä? tyttö kysyi ja lopetti kuvien tarraamisen. Puna kasvoillani syveni.
- Mä olen Valma, ja hoidan Dunjaa. Kuka sä olet?
- Riona. Hoidan tästä lähtien Tinttua.
- Okei. No... jos on jotain kysyttävää, niin multa voi aina kysyä... Mun pitääkin mennä talliin.
En edes vaivautunut heittämään reppuani kaappiin, vaihdoin vain tallitakin päälleni ja karkasin talliin. Hitto.

Kello oli vähän yli neljä, ja Dunja oli tietenkin alkeistunnilla. Kävelin hetken päättömästi edestakaisin ja menin sitten maneesiin kysymään, tarvittiinko siellä apua. Pääsin heti taluttamaan Dunjaa ja viisivuotiasta, lettipäistä tyttöä. Tyttö oli ujonpuoleinen, eikä halunnut ravata, vaikka lupasinkin, ettei hän tippuisi. Näin hänessä itseni kymmenen vuotta sitten, ensimmäisellä talutustunnillani. Olin pelännyt henkeni edestä ja tarrannut satulaan molemmin käsin. Kunnolla olin aloittanut ratsastuksen vasta 11-vuotiaana.
Tunnin jälkeen annoin Dunjan ohjat helpon B:n tuntilaiselle ja harhailin taas tupaan. Riona-niminen tyttö ei enää ollut siellä, sen sijaan sohvalla makoilivat Emppu ja Maikki. Jasperi istui pöydän ääressä lukemassa Hippos-lehteä. Huh. Vanhaa ja turvallista porukkaa.
Olin monesti huomannut, että Jasperi näytti yksinäiseltä. Niinpä riisuin ulkovaatteet, kaivoin repustani eväät ja istuuduin poikaa vastapäätä.
- Moi, sanoin kaikille. Emppu ja Maikki vastasivat heti reippaasti, Jasperikin mutisi oman tervehdyksensä. - Ootteko vielä tavanneet uusia hoitajia? jatkoin ja aloin mussuttaa "terveysleipääni", jonka välistä löytyi kinkkua, kurkkua ja paprikaa. - Mä tapasin tänään Tintun uuden hoitajan, Rionan.
- Millainen se oli? Emppu uteli. Punastuin muistaessani sönkötykseni.
- Hmm, en mä tiedä. Ihan tavallinen kai.

- Äsken täällä kävi asettumassa taloksi Palle hoitaja, Stina, Maikki sanoi. - Sekin näytti tosi kivalta.
- Darlia hoitaa joku Salli, ja Beetä Elin. Mä en ole nähnyt kumpaakaan, Emppu raportoi.
- Entä Celle ja Vanilla? kysyin. Käännyin Jasperin puoleen. Tämä osasi olla todella huomaamaton. - Tiedätkö sä?
Jasperi nosti vihdoinkin katseensa lehdestään.
- Hmm, een. Mutta Inka etsii Ranalle hoitajaa.
- Kamalasti uusia, ällistelin. - Mutta hei, Dunja tulee kohta tunnilta. Mun pitää laittaa se karsinakuntoon.
Nousin, sulloin eväsrasiani reppuuni ja puin takin ylleni.
- Mä tulen mukaan, Maikki päätti. - Astakin on tunnilla.
Kun menimme ulos, kuulin viimeiseksi Empun hihkaisun:
- Hohoo, Minkallapa onkin vapaapäivä!
Minä ja Maikki nauroimme molemmat.

Tallissa oli aika hiljaista, sillä monet hevosista olivat tunnilla, mutta tuntsarikäytävän keskellä ketjuissa seisoi Celle. Becca satuloi sitä.
Becca oli minua kolme vuotta vanhempi, kaunis, rohkea ja lahjakas, juuri sellainen ihminen, jota minä katsoin hiukan ylöspäin. Asiaa mutkisti se, että hän oli Pinkin hoitaja. Niinpä lähestyin häntä ujosti.
- Mooi, sanoin. Becca hymyili ystävällisesti.
- Heippa hei! Arvaapa mitä? Mä en enää hoida Pinkkiä.
- Siis mitä? älähdin. - Nythän se varsinkin tarvitsis hoitajaa, kun Mikki on armeijassa.
Sydäntäni vihlaisi ikävä.
- Mikin isoveli, Rafael, käy hoitamassa sitä. Celle tarvitsi hoitajaa, joten mä otin pestin vastaan, Becca selitti kiristäessään satulavyötä.
Ajatus tuntui oudolta. Yritin peitellä hämmenystäni.
- Ahaa.
- Mun pitää viedä Celle nyt maneesiin, se on seuraavalla tunnilla. Törmäillään taas!
- Heippa, moikkasin Maikin kanssa. Ei aikaakaan, kun helpon B:n tuntilaiset jo kopistelivat käytävää pitkin hevosineen.

Dunjan ratsastaja ei ehtinyt hoitaa Dunjaa, joten minä tein sen. Nautin yhteisestä hetkestä Dunjan kanssa. Riisuin sen varusteet, pesin kuolaimet ja harjasin ponin. Tällaiset työt löivät ehdottomasti kotityöt laudalta mennen tullen.
Puolen tunnin kuluttua Dunja oli puhdas ja pureskeli rauhallisesti heiniään. Istahdin karsinan nurkkaan haaveilemaan.

Valma ja Dunja 11HM


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 28 Toukokuu 2015, 08:01, muokattu 3 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   To 03 Huhti 2014, 16:58

Torstai, 3.4.2014

Vihdoinkin, ajattelin pyöräillessäni joponrämälläni hiekkatietä pitkin kohti Hallavaa. Tutut koivut tienpientareilla olivat saaneet hippusen vihreää väriä. Talvella (tai sateisenharmaassa Englannissa) ehti totisesti unohtaa moneen kertaan, kuinka onnelliseksi kevät ihmisen teki.
Takana oli kuukausi isän luona. Kivaa oli ollut, vaikka koko ajan koti-ikävä oli nakertanut sisintäni. Erityisesti minulla oli tietenkin ollut ikävä Hallavaa. Maikin ja Inkan kanssa olin skypettänyt pari kertaa. Mikin kanssa olimme soitelleet uhmaten huikaisevankokoisia puhelinlaskuja. Mikki ei ollut vieläkään päässyt armeijasta. Siellä oli kuulemma ihan mukavaa porukkaa, ja mustasukkaisesti toivoin tietenkin, ettei Mikki näkisi siellä yhden yhtä tyttöä. Minusta oli kuitenkin tuntunut, että Mikki salaili jotakin, mutta yritin olla ajattelematta sitä.

Maikilla taisi taas olla kotona jotain ongelmia, mutta tyttö ei niistä mielellään puhunut. Ehkä hän avautuisi sitten kasvokkain. Maikki tapasi sanoa, että Dunjalla oli varmasti ikävä minua. Oli ihan hauska ajatella niin, mutta melko varmasti pikku hallakko eleli leppoisia päiviä nauttien turvan eteen satavista heinäkasoista, kun ei ollut jotakin yli-innokasta punapäätä koko ajan puunaamassa ja hyysäämässä. No, ikävöi Dunja minua sitten tai ei, minulla oli sitä ikävä.
Inka piti minut ajan tasalla porukan vaihtumisesta. Pääni oli pullollaan uusia nimiä, mutta parhaiten mieleeni oli jäänyt Chelsea. Olihan hän Briteistä, kuten minäkin. Viimeisessä meilissään Inka oli sanonut haluavansa kertoa minulle jotakin tärkeää, kun taas tulisin takaisin.
Ja ai niin, Sallan Snezana saisi ihan pian varsan. Sekin oli ehdottomasti odottamisen arvoinen asia.

Tänään en viitsinyt käydä tuvassa ensin, vaan riensin suoraan talliin. Kello oli viisi, joten Dunja oli melko varmasti karsinassaan syömässä heiniä.
Kävelin pikavauhtia käytävää pitkin Dunjan karsinalle, tiputin reppuni käytävälle ja raotin ovea.
- Kultamussukka? Valma täällä.
Dunja nosti hetkeksi päänsä heinistä ja hörähti matalasti. Se nosti kyynelet silmiini, ja riensin halaamaan suloista pikku voipalleroa. Sen talvikarva oli lähtenyt. Olin unohtanut, miten kauniin kullankeltainen ponin karva oli, ja miten lempeän ruskeat silmät sillä oli, ja miten ihana möhömaha. Olin myös unohtanut, että se oli niin pieni. Jos kiipeäisin sen selkään, saisin varmasti jalkani sen mahan ympärille. Pystyin silittämään Dunjan vasenta poskea seistessäni sen oikealla puolella. En halunnut edes ajatella, miltä näyttäisin ponin satulassa.
Pyyhin synkät ajatukset mielestäni.
- Ihana nähdä sua, mumisin poski Dunjan säkää vasten. - Mä vien kamat ja tulen jossakin vaiheessa harjaamaan sut.

Käytävällä Aleksi tuli minua vastaan. Hän hymyili iloisesti.
- Terve, Valma! Ootpas sä kasvanut.
- Moi! sanoin ja hymyilin leveästi. Toden totta, olin nyt melkein Aleksin mittainen. Ei ihme, että Dunja oli näyttänyt pieneltä.
- Mahtavaa, että sä tulit takaisin, täällä on ollut vähän hiljaista, Aleksi sanoi ja meni menojaan.
Maleksin kaikessa rauhassa ulos ja tallituvan ovelle. Avasin oven ja kuulin riemukkaan kiljahduksen:
- Valmaaaaaa!
Maikkihan se sieltä karautti tuulispäänä. Olin kaatua, kun hän säntäsi halaamaan minua.
- No heipä hei, sanoin nauraen irrottautuessani halauksesta. Pöydän ääressä istuivat Inka, Topias ja vieras, punatukkainen tyttö (pienestä koostaan päätellen Chelsea), ja sohvalla löhösi Becca. Kaikki hymyilivät leveästi, ja Inka nousi ja tuli halaamaan minua.
- Ihana nähdä! Miten menee? kysyin lämpimästi.
- Sikahyvin, Inka sanoi hymyillen. - Täällä on aika hiljaista.
- Mä huomaan, sanoin ja katselin ympärilleni. - Moi Topias, moi Becca.
Sitten katsoin uutta tyttöä.
- Sua mä en ole vielä tavannut. Oon Valma, Dunjan hoitaja.

Tyttö heilautti vähän punaisia hiuksiaan ja punastui vienosti.
- Chelsea, hän sanoi.
- Nice to meet you, kokeilin varovaisesti. Chelsean kasvoille levisi hymy, kun hän kuuli brittiaksentin.
- Nice to meet you too.
Tungin istumaan pöydänpäätyyn Inkan viereen, ja Maikki ahtautui vielä minun viereeni.
- Hei sulla on sipsejä, hihkaisin Topiakselle. - Mulle kans!
- Et saa, Topias vitsaili, mutta ojensi sipsipussia. Näin silmäkulmastani Chelsean nauravan.
- Sipsejä kansalle, hän sanoi. - Ne on minunkin herkkua.
Toivoin, että minusta ja Chelseasta tulisi kaverit. Tyttö vaikutti hauskalta.

Odotin kahdenkeskistä hetkeä Inkan kanssa, jotta voisin kysyä, mitä hän halusi kertoa minulle. Chelsea lähti isänsä kyydillä puoli kuudelta. Minä, Inka, Maikki, Topias ja Becca vietimme mukavaa aikaa pelailemalla laiskasti Unoa. Ensimmäisen pelin jälkeen minä ja Inka päätimme lähteä taluttelemaan Ranaa ja Dunjaa. Lähdimme kaksin talliin. Pysähdyimme minun toiveestani Pinkin karsinalle. Iso, harmaa leidi kurkisti veikeästi karsinanoven yli.
- Hei tyttö, puhelin ja hyväilin tamman turpaa. Sekään ei näyttänyt enää niin valtavalta, ennemminkin sopivankokoiselta. Se hieroi rakastavasti päätään olkapäähäni. - Mitä sun piti kertoa mulle? kysyin Inkalta. Inka katsoi minua surullisesti.
- Oikeastaan se koskee just Pinkkiä.
Katsoin Inkaa kysyvästi. Kylmät väreet hiipivät pitkin selkääni.
- Muistatsä sen Kasperin, josta mä kerroin, sen uuden tallimestarin? Inka aloitti. Nyökkäsin pahaa aavistellen. Inka veti syvään henkeä, ja hänen silmänsä kyyneltyivät.
- Siltä lipsahti yhtenä päivänä, että Pinkki muuttaa takaisin Sveitsiin, Inka sanoi tärisevällä äänellä.

En oikein tajunnut, mitä Inka tarkoitti. Eikö Mikki enää halunnut Pinkkiä? Se tuntui omituiselta. Minun tulisi kyllä ikävä kilttiä, harmaata tammaa.
- Se tarkoittaa, että Mikkikin aikoo muuttaa Sveitsiin, se ei ikinä luopuisi Pinkistä, Inka sanoi, ja yksinäinen kyynel valui hänen poskelleen. Minulle tuli vähän huono olo.
- Mistä se Kasper voi sellaista tietää, sanoin ontolla äänellä. - Sitä paitsi ei Mikki ole mulle mitään sanonut, vaikka me ollaan soiteltu.
- Ei ole mullekaan, ja me ollaan sentään parhaat ystävät, Inka sanoi, ja hänen äänensä sortui. Hän alkoi itkeä. Kesti monta sekuntia, ennen kuin tajusin edes kietoa käteni Inkan ympärille. Hyvä tuuleni oli poispyyhkäisty. Mikkikö muuttaisi Sveitsiin? Ei ikinä!

Jossakin vaiheessa huomasin, että kyynelet valuivat minunkin poskilleni. Tilanne oli outo. Minä ja Inka seisoimme sylityksin nyyhkimässä Pinkin karsinan edustalla.
Kesti kauan, ennen kuin saimme itsemme koottua. Irrottauduimme toisistamme ja pyyhimme silmiämme.
- Mitä jos skipataan se kävelylenkki, ehdotin tukkoisella äänellä. Inka nyökkäsi.
- Tehdään niin.
Hain Dunjan harjat ja menin harjaamaa tammaa. Tuskin huomasin sen huomionkerjäämistä, niin ajatuksissani olin. Mikä ihmeen kohtaus se äskeinen oli ollut? Mitä Kasper muka Mikin asioista tiesi? Eihän Pinkki muuttaisi pois, vaan jo parin kuukauden kuluttua Mikki tulisi armeijasta, ja me olisimme taas oikeasti yhdessä. Päätin, että heti, kun tulisin kotiin, soittaisin Mikille ja varmistaisin asian.

Dunja tönäisi minua kärsimättömästi. Hymyilin vähän.
- Sori, Dunja. Mä oon vähän pihalla.
Harjasin Dunjaa tarpeettoman kauan, jotta muut varmasti olisivat lähteneet. Tiesin, ett itkemisen jäljet näkyisivät kasvoillani pitkään. Jossakin vaiheessa Inka lähti. Silloin minä hyvästelin Dunjan ja vein harjat satulahuoneeseen. Hiippailin pihan poikki tupaan. Ajattelin hakea vain reppuni ja häipyä, mutta - Maikki istuikin vielä sohvalla lukemassa hevoslehteä. Hän kohotti katseensa ja katsoi minua ihmeissään.
- Mitä on tapahtunut?
Enempää ei tarvittu, aloin taas itkeä. Hitto! Onneksi kukaan muu ei ollut näkemässä. Toivoin sydämestäni, ettei Aleksi saapuisi nyt ovesta sisään. Istuin sohvalle Maikin viereen. Maikki laittoi lehden syrjään, kietoi kätensä ympärilleni ja nojasi päänsä olkapäähäni.

Hitsi, olin minäkin idiootti! Iso tyttö, ja istuin tässä itkemässä tyhjästä. Sillä Pinkkihän ei muuttaisi?
Kokosin itseni toistamiseen.
- Inka sanoi, että Pinkki muuttaa Sveitsiin, sanoin ontosti.
- Aleksi sanoi, että se muuttaa, Maikki sanoi suoraan. Nieleskelin vimmatusti kyyneleitä.
- Mun täytyy soittaa Mikille ja kysyä siltä, sanoin yritten saada ääneeni itsevarmuutta. Maikki kaivoi kännykkänsä taskustaan.
- Haluutsä soittaa nyt?
- Eeeen, torjuin. - Mun täytyy ensin vähän rauhoittua. Mä taidan lähteä.
- OK, Maikki sanoi ja työnsi kännykän takaisin taskuun. Nousin ylös, otin reppuni ja menin ovelle.
- Heippa! huikkasin ja menin puolijuoksua pyörälle.

Olinko oikeasti näin herkkä? Tiesin, että tämä johtui epävarmuudesta. En ollut tavannut Mikkiä yli kuukauteen. Halusin, että hän tulisi takaisin, ja kaikki olisi niin kuin ennenkin. Minä ja Mikki puuhailisimme yhdessä tallilla ja kävisimme ratsastamassa Dunjalla ja Pinkillä, ja joskus Mikki antaisi minun ratsastaa Pinkillä.
Aurinko meni pilveen, kun lähdin polkemaan hiekkatietä pitkin kotia kohti. Muistelin kaihoisasti vanhoja, hyviä aikoja. Melkein hymyilytti, kun muistin hysteerisen itkukohtaukseni silloin, kun Mikki kertoi tykkäävänsä minusta. Tuntui, että oli kasvanut paljon sen jälkeen, muutenkin kuin pituutta. Mutta en kuitenkaan.
Minun täytyisi soittaa Mikille. Menisipä tämä suuntaan tai toiseen, mikä tahansa olisi parempi kuin tämä epävarmuus. Minun täytyi luottaa Mikkiin ja siihen, että hän tekisi kyllä oikean päätöksen.

Valma ja Dunja 12HM


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 28 Toukokuu 2015, 11:42, muokattu 4 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   To 23 Loka 2014, 21:02

Torstai, 23.10.2014

Lokakuun lopussa Aleksi lähti lomalle Espanjaan joillekin tutuilleen.
- Kai miekin tarvitsen joskus lomaa, hän oli sanonut hymyillen, kun Maikki oli tiedustellut, miksi ihmeessä. - Kyllä te sen aikaa pärjäätte. Miulle tulee tänne sijainen, tunnen hänet etukäteen. Oikein mukava ihminen.
Kävi ilmi, että tämä sijainen oli kyllä oikein mukava... mutta täysin avuton ja pihalla. Merja Vuorinen ei varmasti ehtisi oppia talon tavoille kahdessa viikossa. Hän oli melko lyhyt, paljon minua lyhyempi, ja hänellä oli paksu, punertavanvaalea poninhäntä ja pyöreät ystävälliset kasvot. Hän oli tolkuttoman hajamielinen ja unohti jatkuvasti kaikenlaista: esimerkiksi laittaa tuntilistan ilmoitustaululle, mikä hermostutti vakituisesti ratsastavia. Merja oli myös raivostuttava hoitohevosasioissa, ja pahimman luokan orjapiiskuri.
Aleksi oli käskenyt meidän tallilaisten auttaa Merjaa kaikin tavoin. Hän oli näytellyt huoletonta, mutta hänen hermostuksensa oli paljastunut minulle, kun hän oli kahden kesken antanut minulle sähköpostiosoitteensa ja käskenyt meilata tallin tapahtumista. En halunnut pilata Aleksin lomaa paljastamalla, kuinka sekaisin kaikki oli... joten tässä sitä nyt oltiin. Vastuu painoi harteitani raskaana taakkana.

Tällä viikolla olin tullut tallille joka päivä koulun jälkeen. Olin auttanut lapsia laittamaan hevoset kuntoon tunnille, hoitanut aamu- ja iltapäivätalleja, tarhannut ja tuonut hevosia sisälle. Olin uupunut. Toivoin, että kaksi viikkoa olisi pian ohi ja Aleksi tulisi takaisin. Toivoin, että tallilla ei olisi niin hiljaista.
Perusjengi oli supistunut viiteen: minuun, Maikkiin, Salliin, Inkaan ja Sallaan. Salli autteli minua niin usein kuin pystyi, Sallakin pyöri tallilla usein, mutta hän hoiti Snezanan ja häipyi. En ollut kehdannut pyytää häneltä apua. Maikin uudessa perheessä oli ilmeisesti tiukkaa kotiintuloaikojen kanssa, ja Maikinkin oli vaikea ehtiä tallille. Hän taisteli saadakseen pitää suloisen welsh-poninsa Rassen. Inka luki vimmaisesti yo-kirjoituksiin.
Minulla oli kova ikävä Mikkiä. Lähettelimme toisillemme sähköpostia ja juttelimme vähintään joka toinen ilta Skypen kautta. Kunpa Mikki olisi täällä järjestämässä asiat! Hän oli varovasti lupaillut tulevansa ehkä Suomeen jossakin vaiheessa.

Pysäköin vanhan Joponrämäni tuvan seinustalle ja jäin hetkeksi haaveleimaan kirpeän syksyiseen pakkasilmaan. Kuvittelin, että Mikki olisi täällä ja halaisi minua. Hän auttaisi iltatallin tekemisessä, ja illan päätteeksi käpertyisin hänen kainaloonsa tuvan sohvalle.
Heitin haaveet syrjään ja nakkasin reppuni tuvan ovesta naulakkoon. Kello oli varttia vaille kahdeksan, oli aika tuoda hevoset sisälle syömään iltaheinänsä. Kävin hakemassa tallista pari riimunnarua. Ensimmäisenä menin Darlin ja Dunjan tarhalle. Ponit värjöttelivät loimet päällään portin tuntumassa. Dunja hörähti heti suloisesti ja jolkotti luokseni. Hymyilin vähän ja haroin sen paksua talvikarvaa. Kiinnitin narun sen riimuun ja otin Darlinkin kiinni. Vein neitokaiset talliin.
Seuraavana oli vuorossa Snezanan ja Halin tarha. Hali oli tarhassa yksinään. Ensin kauhistuin, että Snezana oli karannut, mutta sitten näin valot maneesin yläikkunoissa. Salla oli varmaankin harjoittelemassa. Vein Halin omaan karsinaansa. Kun olin menossa hakemaan poniruunia, Beetä ja Klikkiä, Salla talutti Snezanaa ja tuli minua vastaan.
- Moi, sanoin. Salla nyökkäsi takaisin.
- Voin auttaa sua iltatallissa, kunhan saan Snezanan yökuntoon, hän tarjosi yllättäen.
- Voi kiitos, se olisi ihanaa, sanoin onnellisena.

Sillä aikaa, kun hain sisälle vielä tuntihevoset ja Rassen ja otin kaikilta loimet pois, Salla laittoi tammansa yökuntoon. Hän tarjoutui jakamaan heinät tallissa. Minä otin heiniä kottikärryihin ja suuntasin pihattoon shettisten luo. Vein lastini pihattoon ja jäin hetkeksi katselemaan pikkuisten ruokailua. Stressitasoni laski hiljalleen. Kun Salla oli apuna, iltatallin tekeminen ei tuntunut raskaalta.
Palasin talliin ja autoin Sallaa jakamaan loput heinät. Sitten suljimme valot, lukitsimme ovet ja menimme tupaan. Teimme sen kaiken puhumatta mitään, mutta hiljaisuus välillämme ei ollut vihamielinen tai kiusallinen. Vasta tuvassa Salla kysyi vedenkeittimen ääreltä:
- Haluutsä kaakaota? Mä keitän.
- Okei, kiitos, sanoin ja aloin kerätä hevoslehtiä sohvilta ja sohvapöydältä ja pinosin niitä hattuhyllylle. - Täälllä pitäisi siivota, sanoin itsekseni.

- On muuten ollut kumman hiljaista, Salla sanoi hetken kuluttua.
- Jep, nyökkäsin. - Yhtäkkiä kaikki lopetti hoitamisen. Mikkikin lähti takaisin Sveitsiin... Ääneni särähti hiukan. Yskäisin. - Maikilla on tiukkaa kotiintuloaikojen kanssa. Sen uusi perhe yrittää saada sen luopumaan Rassesta. Ja Inkalla on kiireitä koulun takia.
- Jotenkin apeaa, Salla sanoi. - Olisi kivaa, jos saataisin lisää porukkaa. Viime talvi oli mahtava.
Pysähdyin hetkeksi mattoa suoristamasta, muistelin hymyillen.
- Niin oli. Saataispa sama porukka takaisin.
- Totta, sen sanoi Maikki ovelta. Minä ja Salla hätkähdimme molemmat. Maikin naama oli tulipunainen, hän oli ilmeisesti pyöräillyt pakkasessa.
- Hyvänen aika, Maikki, huokaisin. - Laita se ovi kiinni. Lämmöt menee harakoille. Miten sä olet täällä tähän aikaan yöstä?
- Ei vielä ole yö, Maikki sanoi tomerasti. - Kello on vasta puoli yhdeksän. Mun oli pakko saada raitista ilmaaa.
En Kysellyt enempää. Istuimme hetken kaakaomukien kanssa pirtinpöydän ääressä. Merja meni jossakin vaiheessa tuvan läpi toimistoon. Ohi mennessään hän kiitti iltatallin teosta. Varttia vaille yhdeksän Sallan äiti tuli hakemaan häntä. Maikki halusi vielä mennä halaamaan Rassea, joten otin reppuni ja menin hänen kanssaan talliin. Kävin sanomassa Dunjalle hyvät yöt sillä aikaa, kun Maikki paijasi poniaan.
Sitten menimme pihalle pyörillemme. Haukottelin leveästi.

- Että mä olen väsynyt, valitin Maikille. - Pitäisi vielä tehdä tänään läksyjä. Olispa täällä enemmän sakkia tekemässä iltatalleja...
- Ai niin! Maikki kiljaisi. - Mulla on vielä asiaa tupaan.
Yritin pysyä perässä, kun tyttö pinkaisi takaisin sisälle. Hän kaivoi takkinsa taskusta rypistyneen muistinkirjansivun, jolla oli lyijykynätekstiä, ja kiinnitti sen nastoilla ilmoitustauluun. Luin Maikin olan yli:
Monet Hallavan hevoset kaipaavat rakastavaa hoitajaa. Jos olet innokas, kirjoita sähköpostiosoitteeseen valma.talvinen@hotmail.com
- Maikki, päivittelin ja pudistelin päätäni. Tämä tyttö oli totisesti nopea käänteissään!
Kun poljimme rinnakkain kotia kohti pimeän metsän keskellä, sisälläni pilkahti toivo. Ehkä tämä vielä tästä, ennen kuin Aleksi palaa lomalta, ajattelin.

Valma&Dunja 13HM


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 28 Toukokuu 2015, 11:36, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Su 26 Loka 2014, 13:56

Sunnuntai, 26.10.2014

Kello kuusi sunnuntai-iltana minä ja Maikki seisoimme keskellä tallitupaa ylpeinä työmme tuloksesta. Ei ollut enää pölyä hoitajakaappien päällä tai sohvan alla, matto oli ravisteltu ulkona. Maikki oli ostanut pöydälle vahakangasliinan, jossa oli kuvioina jäänsinisiä kukkia. Eipä tarvinnut enää katsella vanhan puupöydän kolhuista pintaa, ja tallin piirtäjät olisivat kiitollisia, kun jokainen puussa oleva kuoppa ei iskostuisi lyijykynätöihin. Muutenkin uusi pöytäliina sopi kivasti tuvan sisustukseen: siniharmaaseen sohvaan, sini-musta-valko-harmaaraidalliseen räsymattoon ja epämääräisen sinisiin tapetteihin, joita toisaalta ei näkynyt kovin paljon Aleksin ja muiden ottamien valokuvien ja piirtämien taideteosten takaa.
Siivoamisen lomassa minä ja Maikki olimme jutelleet kaikesta mahdollisesta. Enimmäkseenolimme puineet Mikin lähtöä. Vaikka Maikki oli minua pari vuotta nuorempi, koin, että hänelle puhuminen oli helpottanut oloani. Nyt jaksoin taas painaa täysillä eteenpäin ja ajatella kohti tulevaisuutta.
Merja lähtisi tänään, ja tallin valtaisi ihan uusi henkilökunta. Porukka, josta en tiennyt kuin nimet. Tallimestari Rafael, ratsastuksenopettajat Max ja Celia. Celia oli tosin ollut töissä jo jonkin aikaa, pirteä, ystävällinen nuori nainen, jonka kanssa jaoin ainakin yhden kiinnostuksen kohteen - neulomisen. Olimme parina iltana istuneet sohvan eri päädyissä ja neuloneet omia tekeleitämme. Celia villasukkia ja minä pipoa. Olin päättänyt tehdä kaikille tallilaisille pipot, jonka etuosassa oli iso h-kirjain. Paraikaa oli menossa Maikin tummanpunainen pipo.

- Tulipa siistiä, Maikki sanoi. Juuri silloin ovi takanamme lennähti auki. Merjahan se sieltä touhotti, hiukset hulmuten ja silmälasit nenällä.
- Hyvää työtä, tytöt, hän sanoi meille ja hymyili iloisesti ohimennen. Hän haki toimistosta jonkin paperin ja pyyhälsi matkoihinsa yhtä ripeästi. Minä ja Maikki virnistimme toisillemme. Toivottavasti uudet porukat olisivat asioista paremmin perillä kuin Merja.
Pian Merjan jälkeen saapui Salla. Hänen poskensa punoittivat.
- Oi, mun on pakko mennä heti paikalla katsomaan Sneziä ja varsaa...
Hän heitti repun kaappiinsa ja rynnisti talliin. Pyörittelin päätäni. Kaikilla tuntui tänään olevan kiire.
- Ignoroivat meidän kovan työn törkeästi, Maikki puuskahti ja kaatui sohvalle. Kaivoin kaapistani pipontekeleen ja istuin hänen viereensä jatkamaan sitä.
- Onko toi mulle? Maikki kysyi ja sormeili pipon reunaa.
- Joo, varovasti, ettei se purkaudu.

Lahnailimme laiskasti sohvalla. Jossakin vaiheessa ovi kävi taas ja Inka tallusti sisään. Katsoin häntä tarkasti. Tiesin, että Inka oli kokenut tänään melkoisen tunnemyllerryksen: hänen rakas Sissinsä oli lähtenyt hoidattamaan jalkavaivojaan, ja Rana oli palannut lomiltaan. Osasin veikata, että takana oli eron kyyneleitä, mutta myös jälleennäkemisen iloa.Inka, en muista mitkä päivät ne oli, kun Sissi lähti ja Rana tuli, tää on nyt sunnuntailta...
- Moi, miten menee? tiedustelin.
- Ihan jees, Inka sanoi ja hymyili, ehkä vähän vaisusti. - Käytiin Ranan kanssa pikku lenkillä. Sillä on kyllä virtaa.
- Uskon, sanoin ja virnistin. - Jäätkö auttamaan iltatallissa.
- En mä varmaan. Mulla on nälkä, ja unohdin eväät kotiin. Mä tulin jo puoli viiden aikaan.
- Okei.

Inkan lähdettyä minä ja Maikki maleksimme maneesiin. Helpon C:n tutntilaiset olivat juuri käännelleet kaartoon. Sekä Asta että Dunja olivat tunnilla. Astan ratsastaja oli ehkä kymmenvuotias tyttö, jolla oli siisti letti ja kalliit ratsastusvaatteet. Hänen tyylikäs äitinsä ilmoitti, että Adalmina ei ehtisi hoitamaan ponia yökuntoon. Maikki tarttui hanakasti Astan ohjiin ja mulkoili Adalmina-tytön äidin selkää pahansisuiseti.
Merja kehotti minua auttamaan Darlin ratsastajaa löystämään ponin satulavyötä. Dunjan ratsastaja oli sitä tyyppiä, joka halusi ehdottomasti hoitaa ponin itse. Niinpä kävelin tuntilaisten perässä talliin. Käveltyäni hetken edestakaisin päätin mennä ulos katsomaan hevosia, joilla oli tänään vapaapäivä.
Ulkona oli jo pimeää, kellojen kääntämisen takia vielä pimeämpää kuin eilen tähän aikaan. Hengitykseni nousi huurupilvenä ilmaan kasvojeni edessä, kun tungin käteni taskuun ja toivoin, että olisin ottanut tumput.
Vaelsin pihavalojen ulottumattomiin, ja askeleeni veivät Darcyn, Nikitan ja Vanillan tarhalle. Darcy oli yksin tarhassa, sillä sekä Nikita että Vanilla olivat olleet tänään tunnilla. Nojauduin aitaan ja maiskutin hiljaa. Darcy löntysti laiskasti aidalle, ja rapsuttelin sen otsaa.
- Kohta säkin saat toivottavasti oman hoitajan, supattelin tammalle. Niin, tallille tosiaan kaavailtiin uusia hoitajia lähitulevaisuudessa. Halloweenina olisi avoimien ovien päivä, jossa me nykyiset hoitajat esittäisimme katrillin. Mahaani nipisteli. Esiintyminen ei ollut vahvimpia puoliani.

Sitä paitsi minua mietitytti, mitä mieltä katsojat olisivat siitä, että yhdellä ratsastajalla oli aivan liian pieni poni. Olin nimittäin ratsastanut Dunjalle tunnilla tiistaina, ja olin moneen otteeseen katsonut maneesin peiliin ja kauhistellut, miten pitkälle Dunjan vatsalinjan ali jalkani jo ulottuivat. Minut oli mitattu terveystarkastuksessa, ja tulos oli ollut 179 senttiä.
En enää peitellyt itseltäni totuutta. En ollut enää ponikokoinen. Oli vain ajan kysymys, kun minun pitäisi alkaa ratsastamaan vain hevosilla. Ei sillä, ettei Dunja jaksaisi minua kantaa... mutta minun oli tunnustettava, että isoilla hevosilla ratsastaminen oli huomattavasti mukavampaa.
Heti, kun aivoni rekisteröivät ajatuksen, annoin itselleni henkisen bitch-slapin. En saanut ajatella noin. Dunja oli minun hoitoponini, se oli paras kaikista, ja meidät oli yksinkertaisesti tarkoitettu yhteen!
Taputin Darcyn turpaa ja lähdin talliin. Tuntilaiset olivat poissa, samoin Maikki. Olin luvannut tehdä taas iltatallin, ja hain ulkona olevat hevoset sisälle. Merja oli julistanut tekevänsä viimeiset paperihommansa täällä, Celialla oli vapaapäivä.

Tasan kahdeksalta jaoin heinät hevosille. Heitellessäni heinäkasoja karsinoihin tajusin, että (niin paljon kuin olinkin valittanut iltatallien tekemisestä, ja niin paljon kuin huomenna saapuva uusi työvoima tulisi taakkaa helpottamaan) tulisin kaipaamaan tätä rauhan ja hiljaisuuden aikaa Hallavassa. Olin muutaman viime päivän ajan tuntenut olevani varmasti omalla maaperälläni tallilla. Kohta porukkaa olisi taas kolminkertainen määrä, ja totuttelu täytyisi aloittaa jälleen alusta.
Heitin heinät viimeisiinkin karsinoihin ja menin Dunjan luo. Minä en jaksanut kiinnostaa sitä juuri nyt, olihan sillä edessään mehevä heinäkasa. Upotin sormeni ponin paksuun talvikarvaan ja rapsutin sitä raidallisen pystyharjan juuresta.
- Tiedäkin, että sä olet maailman paras poni, tuli mitä tuli, mumisin.

Valma ja Dunja 14HM


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 28 Toukokuu 2015, 11:36, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   La 08 Marras 2014, 17:38

Lauantai, 8.11.2014

Vanhan Joponi pyörät luiskahtelivat Kaviopolulla, kun pyöräilin tallille. Vuorittomien tumppujen alla sormeni olivat kohmeessa, sillä vaikka aurinko paistoi talvisen kylmäänsiniseltä taivaalta, ilma oli jäinen.
Viime viikkoina tallilla oli tapahtunut paljon. Porukka oli saanut täydennystä, ja tätä nykyä kaikilla hevosilla taisi olla hoitajat. Darcylla peräti kaksi, ajattelin hieman kaipaavana. Tiesin heidän nimensä: Minna ja Mikko. Kumpaakaan en ollut vielä tavannut. Sen sijaan olin eilen tutustunut hiukan Cellen hoitajaan Tiia-Iinaan, joka vaikutti kivalta, uskomattoman puheliaalta ja avoimelta. Hän taisi olla minua muutaman vuoden vanhempi. Toivottavasti kaikki tulokkaat olisivat yhtä mukavia tyyppejä. Veisi taas aikaa totutella uuteen sakkiin. Tällä hetkellä pyrin parhaani mukaan välttelemään tupaa ja uusia kasvoja, vaikka tiesinkin, ettei sillä tavalla saanut kavereita.

Kun lukitsin pyöräni tuvan seinän viereen, parkkipaikalle ajoi henkilöauto perässään traileri. Oliko tallille tulossa uusi hevonen? Jäin katselemaan, josko tulijat tarvitsisivat apua.
Kuljettajan puolen ovesta tuli vaaleatukkainen, arviolta parikymppinen tyttö, joka heilautti minulle kättään. Vilkutin epävarmasti takaisin.
- Moi! tyttö huikkasi. - Me tultiin nyt Vikin kanssa. Ehtisitkö auttaa trailerin kanssa?
Kävelin ripeästi tytön luo, ja avasimme yhdessä trailerin rampin. Oviaukosta näkyi vaaleanharmaan ponin takapuoli.
- Mun nimi on Viivi, ja Viki on mun ylläpitohevonen, tyttö kertoili iloisesti. - Viki on maailman ihanin, on sääli, ettei se ole mun ikioma. Se on viisivuotias vuonohevonen.
- Munkin hoitoponi on vuonohevonen, uskaltauduin sanomaan. Päätin samaan syssyyn esittäytyä. - Mä olen Valma ja olen pyörinyt Hallavassa kohta vuoden.
- Mitä, etkö sä olekaan töissä täällä? Viivi kysyi ihmeissään. Minun oli pakko naurahtaa vähän. Pudistin päätäni. Taisin olla Viiviä ainakin kymmenen senttiä pidempi, ja näytin naamasta aikuisemmalta kuin useimmat muut 15-vuotiaat.

Viivi meni Vikin luo trailerin etuluukun kautta ja talutti jääkarhukarvaisen vuonistamman ulos vaunusta. Heti, kun tamman kaikki neljä kaviota olivat tukevalla maalla, se pysähtyi niille sijoilleen ja haisteli ilmaa sieraimet levällään ja korvat höröllä.
- Eikö olekin ihana? Viivi kysyi hymyillen ylpeästi.
- Onhan se, sanoin ja lisäsin mielessäni muttei yhtä ihana kuin Dunja. Viki taisi olla pikkuisen isompi kuin Dunja, ja siinä missä Dunja oli voikukankeltainen, Viki oli suurimmaksi osaksi vaaleanharmaa.
Opastin Viivin ja Vikin talliin. Viivi sitoi Vikin käytävälle ja alkoi irrottaa kuljetussuojia. Juuri kun aloin tuntea itseni vaivautuneeksi ja tarpeettomaksi, tallitonttumme Rafael ilmestyi päätyovesta ja hymyili valoisasti.
- Terveppä terve, Valma! Ei sulla sattuisi olemaan taas niitä superihania sulkaakeksejä? Mä en ole syönyt mitään aamun jälkeen.

Viivi vilkaisi minua kummastuneena. Pidättelin naurua.
- Ei tällä kertaa. Näytä Viiville paikkoja, se tuli juuri Vikin kanssa, sanoin ja karkasin tupaan.
Tuvan sohvalla löhöilivät mukavasti tallin suurimmat sohvankuluttajat Daniel ja Salli, ja ratsastuksenopettaja Celia, Maikki ja Tiia-Iina istuivat pöydän ääressä. Kaikki moikkasivat minulle iloisesti. Heitin repun kaappiin.
- Mikset ollut ilmoittaunut estetunnille tänään? Daniel kysyi minulta. Kohautin olkapäitäni.
- Ei vaan huvittanut, sanoin ja menin ovesta pihalle. Tajusin, että olin ollut vähän töykeä, mutten jaksanut jäädä selittelemään, että pelkäsin kuollakseni esteitä ja kovaa vauhtia.
Palasin talliin. Kun menin satulahuoneeseen, näin, että Rafael oli parhaillaan esittelemässä Viiville paikkoja. Viki oli varmaankin majoitettu väliaikaisesti tyhjään karsinaan. Nappasin Dunjan harjaämpärin ja suuntasin ponin karsinalle. Hymyilin itsekseni. Viivi oli varmaankin vähän hämmentynyt. Mielestäni Rafaelin seurassa oli alkuun ollut vaivaannuttavaa, mutta olin huomannut, että jo tallitontuntun veikeän naaman näkeminen sai hymyilemään. Hänellä oli hysteerisen ja omituisen hauskoja vitsejä, joita hän letkautteli kuin huomaamattaan. Olin todennut sen viime torstai-iltana, kun olin auttanut häntä tekemään iltatallin.

Dunja hörähti, kun avasin karsinan oven. Tuo liikuttava ääni sai taas kerran kyyneleet silmiini. Poni tunki haistelemaan taskujani herkkujen toivossa. Tarjosin sille tuvasta pihistämäni porkkanan.
- Mun ei pitäisi lahjoa sua näin ahkerasti, mutisin. - Tai kohta sä olet niin pyöreä, ettei satulavyö mahdu kiinni.
Dunja ei ihme kyllä ollut kovin likainen. Sain kuitenkin tapani mukaan sen harjaamiseen kulumaan kolme varttia. Päätin, että lähtisimme kävelylle. Laitoin tyttöselle riimun ja talutin sen tallin pihaan.
Lähdimme köpöttelemään Kaviopolkua pitkin. Kello taisi olla vasta neljä, mutta aurinko painui jo kohti taivaanrantaa. Minua paleli pikkuisen.
- Näin se talvi vaan tulee, selitin Dunjalle. - Se hiipii ilman että me huomataan. Parin viikon päästä tähän aikaan on jo pilkkopimeä.
Huomasin tutun melankolian ottavan valtaa.

- Voisipa Hallavassa olla aina vaan se sama porukka, joka oli viime vuonna, ajattelin ääneen. - Olisi vielä Nanna ja Topias ja Lotta ja Mikki... Niin, Mikki.
Tajusin päässeeni yli pahimmasta erosurusta. Huomasin miettiväni, mitä Mikille kuului, ja ajattelin, että voisin ehkä laittaa hänelle sähköpostia. Vaikka emme enää seurustelleet, emme kai me olleet verivihollisiakaan?
Minä ja Dunja ylitimme rinnakkain Maalaismiehentien ja lähdimme kiertämään Tiepellon reunaa. Ymmärsin, että minun olisi ehkä kannattanut laittaa kumisaappaat. Tennareistani tuli nopeasti vesi läpi.

Äkkiä kävelylenkki ei tuntunut enää niin hyvältä idealta. Metsä vasemmalla puolellani näytti pimeältä ja vähän pelottavalta, ja Dunja oli rauhaton. Yritin haparoiden rauhoitella sitä epävarmalla äänellä.
- Soo, tyttö, ei täällä ole mitään pelättävää.
Tosi uskottavaa, sillä itse melkein tärisin pelosta. Jostakin syystä jatkoin itsepintaisesti eteenpäin. Ehkä halusin näyttää itselleni, ettei pimeänpelko lannistaisi minua. Laitoin oikean käteni Dunjan harjaan rauhoittuakseni.
Kun saavuimme pellon toiselle laidalle, käännyin edeltä kohti metsää. Tarvoimme yhdessä kapean metsänkaistaleen halki. Dunja vilkuili minua otsatukkansa alta kuin ihmetellen aivoituksiani.
Metsänkaistaleen toisella puolella aukesi molempiin suuntiin Pronssijoki, tyynenä ja tummansinisenä, taivaan sävyjä heijastaen. Istahdin kannolle ja Dunja laski päänsä syliini. Rapsuttelin sitä korvien takaa. En halunnut palata tallille, jossa odotti iso lauma tuntemattomia, virkaintoisia hevosenhoitajia. Halusin istua tässä kannolla Dunja vieressäni hamaan tulevaisuuteen, vaikka sitten palellen, masentuneena ja sukat litimärkinä. Muut saivat mennä estetunnille, laukata täysillä ja ylittää vaikka kahden metrin korkuisia esteitä, minulle riitti ihan vain lempiponin seura.

Havahduin siihen, että oli pilkkopimeää. Pälyilin arkana taakseni. Metsä näytti vielä mustemmalta kuin oli näyttänyt tullessamme.
- Aika palata tallille, sanoin tekopirteästi Dunjalle ja nousin ylös. Takamukseni oli jäässä, ja minua väsytti. Olisi vain tehnyt mieli kiivetä Dunjan selkään ja ratsastaa tallille.
Matka takaisin tallille tuntui pitkältä. Pelkäsin jo jotenkin eksyneeni väärän pellon laitaan, kun näin puiden lomasta Maalaismiehentien valot. Huokaisin helpotuksesta. Loppumatka tallille oli valaistu.
Celia odotti tallin pihassa huolestuneen näköisenä. Ja ehkä vähän vihaisen. Olimme viipyneet pitempään kuin olin arvannut.
- Missä ihmeessä te ootte kupanneet? Dunjan olisi pitänyt mennä viiden tunnille, mutta sun onneksesi Klikin ratsastaja ei tullut, että se sitten meni Dunjan tilalle.
- Anteeksi, mumisin. Talutin Dunjan Celian ohi talliin. Harjasin sen kuraantuneet jalat pikaisesti ja suukotin sen turpaa ajatuksissani.

Kun olin hoitanut Dunjan, menin tupaan hakemaan reppuani. Daniel, Maikki ja Tiian-Iina hehkuttivat estetuntia. En viitsinyt jäädä rupattelemaan, joten moikkasin heille ja lähdin saman tien kotiin.

Valma&Dunja 15HM


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 28 Toukokuu 2015, 11:37, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Pe 21 Marras 2014, 19:46

Perjantai, 21.11.2014

Perjantai oli talliporukan lempipäivä. Suurin osa meistä kävi vielä koulua, ja perjantai oli juhlimisen arvoinen jo siksi, että siitä alkoi viikonloppu. Toiseksi perjantaina ei ollut ratsastustunteja, joten tallilla ei pyörinyt tuntilaisia, ja hoitajat saivat ratsastaa hoitohevosillaan. Maxkin pääsi helpommalla.
Uuden porukan myötä Hallavassa oli tullut tavaksi tuoda aina perjantaisin jotain syötävää tupaan kaikkien iloksi. Tiia-Iina oli aloittanut tavan, ja hän toi usein muinakin päivinä ruokaa mukanaan. Varsinkin tallitonttu oli tästä erityisen mielissään. Minä taas veikkasin, että tätä menoa lihoisin palloksi ennen joulua.
Tänään pääsin luojan kiitos isäpuoleni Mikon kyydissä tallille. Ja luojan kiitos myös siitä, että se kiusaannuttavan hiljainen automatka päättyi! Minun ja Mikon keskustelut jäivät aina tyngiksi.

Kiitin Mikkoa kyydistä ja läimäytin auton oven kiinni. Kun tummansininen farmariauto katosi kulman taakse, jäin vielä hetkeksi ihailemaan maisemaa. Kello oli vasta puoli kolme, mutta ilta alkoi jo hämärtyä. Puut olivat kuurassa, ja tuvan katolla oli hienon hieno lumipeite. Hengitys huurusi pakkasilmassa.
Kävelin jäisen pihan yli tallitupaan.
Tuvassa ei ollut vielä ketään. Heitin reppuni kaappiin ja ulkovaatteet naulakkoon ja ladoin tuomani korvapuustit lautaselle pirtinpöydälle. Joku muukin oli ilmeisesti tullut, sillä pöydällä oli jälkiruokakulhossa dominokeksejä.
Seuraavaksi otin kaappini perältä H&M:n muovipussin, jossa oli pipot, jotka olin neulonut kullekin tallilaiselle. Urakka oli vihdoinkin tullut päätökseen, ja tuloksena oli yli kymmenen eriväristä pipoa. Minua ujostutti antaa niitä porukalle henkilökohtaisesti, joten sulloin ne yksitellen jokaisen tallilaisen kaappiin. Kaapinoven yläreunan ja kaapin katon välissä oli sopivasti kolo, josta mahtui sopivan pieniä esineitä. Maxilla, Celialla ja tallitontulla ei ollut kaappeja, joten vein heidän piponsa toimistoon.
Kaivoin repustani keskeneräisen tekeleen (tällä kertaa vuorossa olivat villasukat äidille) ja istuin lempipaikalleni sohvannurkkaan. Tallikissa Hiisu hypähti sulavasti käsinojalle. Nautin rauhallisesta hetkestä kissan ja käsitöiden kanssa.

Rauhaa ei kestänyt kauan. Ovi lennähti auki ja sai minut säpsähtämään. Tallitonttu syöksyi sisään hiukset sekaisin ja pipo vinossa, villi ilme naamallaan. Poika kiskaisi oven kiinni perässään ja jäi roikkumaan oven kahvassa. Keskeytin neulomisen, kun oven takaa kuului ryskytystä ja puhinaa.
- Valma, auta! tonttu puuskutti. Laitoin neulontavehkeet syrjään ja nousin epäröiden seisomaan.
- Kuka siellä on? kysyin otsa rypyssä. Pikkutonttu nauroi hengästyneenä. Katsoin häntä kädet puuskassa kymmenen senttiä alaspäin.
- Valma, avaa se ovi heti! kuului oven läpi Tiia-Iinan tekovihainen huuto. - Ja Rafael, anna ne mun tumput tänne NYT!
- Onko sulla Tiia-Iinan lapaset? kysyin Tontulta tiukkaan sävyyn.
- Mä vaan vähän lainaan niitä, Tonttu sanoi ja hymyili minulle enkelimäisesti kulmiensa alta. Hänen otteensa löystyi ovenkahvasta... ja silloin Tiia-Iina riuhtaisi. Ovi aukesi, ja Tonttu, joka oli nojautunut koko painollaan ovenkahvaa vasten, kaatui taaksepäin ja löi päänsä takana olevaan seinään.
Huokaisin syvään ja autoin Tonttusen ylös. Tiia-Iina patsasteli oviaukossa posket punoittaen ja suupielet nykien, kun huomasi, ette Tonttuun ollut sattunut.
- No niin, anna nyt ne lapaset Tiia-Iinalle, komensin kuin vihainen lastentarhan opettaja. Tonttunen luovutti kuuluisasti vihreät tumput niiden omistajalle. Tiia-Iina nappasi nauraen lapaset ja karkasi talliin.

- Mitä sä tarkalleen ottaen aioit tehdä niille tumpuille? kysyin pojalta, joka hieroi seinään kolahtanutta takaraivoaan.
- Mähän sanoin että mä vaan lainasin niitä, Tonttunen sanoi ja hymyili taas enkelimäisesti. - Onko sulla ruokaa?
- Pöydällä on korvapuusteja, sanoin. - Mutta mitä sä aioit tehdä niille tumpuille?
- Oi, nami, Tonttunen sanoi ja meni pöydän ääreen. Huokaisin taas.
- Isona poikana sun pitäis tietää, ettei toisten tavaroita saa ottaa. Ja älä syö kaikkia pullia, joku muukin voi haluta.
Päätin, että olin saanut tarpeekseni henkisesti tarhaikäisten lasten kaitsemisesta. Vein keskeneräiset villasukat kaappiini, puin ulkovaatteet ylleni ja menin talliin.

Tiia-Iina harjasi Beetä käytävällä. Tytön posket punoittivat vieläkin, ja mietin, mahtoiko hän olla iskenyt silmänsä Tallitonttuun. Kummallista.
Hain Dunjan riimun ja suunnistin ponitammojen tarhalle. Myöhemmin lähtisimme varmaan porukalla maastoon, mutta halusin harjata Dunjan kunnolla turvasta häntäjouhiin.
Tallinkulmalla olin törmätä minua vastaan vilistävään pulleaan, mustavalkoiseen pandakarhuun, tai tarkemmin katsottuna poniin.
- Herranjestas... Minca! älähdin säikähtäneenä. - Miten sä olet päässyt ulos tarhasta?
Shettis kipitti vinhaa vauhtia ohitseni. Säntäsin perään. Otus voisi juosta autotielle. Liukastelin peiljäällä, mutta edellä ravaavaa Mincaa jääkeli ei näyttänyt vaivaavan.
Huokaisin helpotuksesta, kun näin vastaan tulevan pyöräilijän. Inka! Tyttö loikkasi vauhdissa pyörän selästä ja tarrasi karkulaisen paksuun otsatukkaan. Hölkkäsin näiden luo niin nopeasti kuin pääsin. Laitoin Dunjan jättimäisen riimun pikkuponin päähän.
- Huh, henkäisin ja räkätin hermostuneesti. Inkan näkeminen tuntui nyt vielä tavallistakin kivemmalta. - Mä olin menossa hakemaan Dunjaa tarhasta, kun tää ryökäle meinasi juosta mut kumoon. Mitenköhän se on päässyt karkuun?
Inka hihitti.
- Shettiksistä ei koskaan tiedä.

Inka talutti pyöräänsä ja minä Mincaa, kun palasimme tallille. Ihan ensiksi minä vein Mincan ylimääräiseen karsinaan ja Inka kävi tarkistamassa, että Asta oli edelleen tarhassa.
- Siellä se seisoi, Inka sanoi palatessaan talliin. - Mä en nyt ymmärrä!
- Hmm, mutisin mietteliäänä. Takaani kuului Maxin ääni:
- Miksi Minca on yksärikarsinassa?
Inka meni hiljaiseksi, niinpä minä selitin, miten Minca oli juossut vapaana minua vastaan.
- No onpas kumma. Mennään katsomaan, onko aita jostain kohtaa rikki.
Marssimme shettisten pihattotarhalle. Portti oli kiinni niin kuin yleensäkin, ja Max kiersi tarhan etsien rikkinäistä kohtaa tai irrallisia lankkuja.
- Ihan ehjä on, hän tiedotti. - Ei hajuakaan, miten poni olis päässyt karkuun.

Palasimme Inkan kanssa talliin, kun Max meni tupaan. Minca potkaisi äkäisesti varakarsinan ovea.
- Hiljaa siellä, komensin. - Karkurit pistetään koppiin, se on ihan selvä.
Haimme Dunjan ja Ranan sisälle. Tiia-Iina oli jo mennyt jonnekin, joten laitoimme hevoset ketjuihin käytävälle, jotta saatoimme jutella. Kerroin Inkalle Tallitontun ja Tiia-Iinan riehumisesta.
- Ihan kaheleita, Inka nauroi.
- Valma, Rafael vei mun lapaset! matkin Tiia-Iinaa. - Voi niitä. Kerätäänkö tänään iso porukka ja lähdetään ratsastamaan?
Inka katsoi alas vähän surkean näköisenä sukiessaan Ranan mahaa. Laskin oman harjani kädestä harjaämpäriin.
- Älä viitsi, Inka, ei ne sua syö! sanoin lempeästi. - Muakin vähän hirvittää, mutta kyllä mä silti haluaisin tutustua kaikkiin uusiin.
- No... niin kai sitten, Inka mumisi ja nosti katseensa.

Kun olimme harjanneet kullannuput putipuhtaiksi, veimme ne karsinoihin ja lähdimme tupaan etsimään maastoiluseuraa. Poissa ollessamme tupa oli täyttynyt, ja suuri osa tallin porukasta istuskeli sohvalla, matolla ja pöydän ääressä mässäilemässä. Minä ja Inka pujottelimme väenpaljouden halki ja menimme istumaan pöydän kauimmaiseen päätyyn. Sydäntäni lämmitti, kun näin, että aika monella oli minun neulomani pipo päässä.
- Lähetäänkö kohta maastoon? Viivi ehdotti.
- Joo, kohta, Salla sanoi ja valui alemmas sohvassa. - Mä syön vaan tän pullan loppuun.
Otin itsekin pöydältä pullan.
- Ketkä kaikki lähtee? kysyin. Kaikki paitsi Miro nostivat kätensä.
- Emmä nyt tiiä... poika mumisi. Tiia-Iina ei jättänyt tilaa vastaväitteille.
- Tietenkin lähdet! Menet vaan edellisen hännässä niin kaikki menee hyvin. Laukat voi skipata jos haluaa.
- No okei sitten, Miro sanoi.
Porukka alkoi valua hakemaan hevosia sisälle.
- Kamalasti uusia, Inka motkotti hiljaa korvaani, kun menimme viimeisenä sammuttaen tuvasta valot ja laittaen oven kiinni.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olimme pihassa valmiina lähtöön. Ratsukoita oli kaikkiaan yksitoista: Maikki Rassella, Miro Pallella, Salla Nikitalla, sillä hän ei halunnut erottaa Kettua ja Sneziä toisistaan, Rafael Darlilla, Janelle Vanillalla, Tiia-Iina Beellä, Viivi Vikillä, Max Halilla ja Salli Minca-karkulaisella. Ja tietenkin minä Dunjalla ja Inka Ranalla. Noustessani satulaan mietin, missä Christiian mahtoi olla. Ehkä hän tulisi myöhemmin tänään.
Oli hauskaa kopistella leveää metsätietä pitkin parijonossa isolla porukalla. Nauru raikasi ja vitsit tuotiin kaikkien kuuluville. Minä ja Inka menimme takimmaisina. Kuuntelin hymyillen muiden juttuja heittäen välillä jotain edessä ratsastaville Maikille ja Sallille. Miro ja Salla menivät jonon etupäässä vierekkäin, ja heillä näytti olevan hauskaa. Tiia-Iina oli tietenkin onnistunut ujuttautumaan Tonttusen viereen.
Dunja tuntui innostuneelta. Se saattoi johtua siitä, että mukana oli paljon muita hevosia. Haroin Dunjan harjaa ja jutustelin sille hiljaa.
Leveä polku kapeni, ja jouduimme ratsastamaan jonossa. Nousimme mäkeä pitkin rinteelle, josta avautuisi huikea maisema koko Hallavan tiluksille. Salla neuvoi Miroa nousemaan jalustimille mäessä.

Kun porukka hajaantui harjanteella, uusimmat huokailivat ihastuneina. Miro vetäytyi kauemman rinteen reunasta ja sanoi, ettei halunnut, että Palle "saisi jotain kummallisia ideoita". Hymyilin vähän ja ratsastin rinteen reunalle Maikin viereen.
- Ihan kuin viime vuonna! Maikki selitti innostuneena. - Silloinkin oltiin täällä koko hoitajaporukalla, ja pysähdyttiin tähän rinteelle.
Tallitonttu oli kärsimätön. Hän ei ymmärtänyt hienojen maisemien viehätystä.
- Tulkaa jo! Sehän on vaan talli, me nähdään sitä tarpeeksi muutenkin. Mennään, kohta tulee laukkapelto.
- Jatketaan matkaa, Sallakin huikkasi. Jonomme kiemurteli toista polkua pitkin loivasti alas rinteeltä. Ravailimme rauhallisessa tahdissa metsässä, kunnes saavuimme ison pellon laidalle.
- Jiihaa! Salli hihkaisi. - Nyt mennään!
Max järjesti meidät riviin niin, etteivät pukarit joutuisi vierekkäin. Minä sain toiselle puolelleni Maikin ja Rassen ja toiselle Miron ja Pallen. Miro näytti melkoisen jännittyneeltä.
- Hyvin se menee, rohkaisin poikaa. - Palle tuskin innostuu ihan kamalasti. Sitä paitsi laukkaaminen on kivaa!

Lähdimme suunnilleen yhtä aikaa. Dunja jäi isoja hevosia pienempänä heti vähän jälkeen, mutta en patistanut sitä kirimään. Vauhti riitti kyllä minulle aivan hyvin. Tuuli hyväili kasvoja ja sai silmät kirvelemään, ja tasainen askellus keinutti koko kehoa. Se oli kuin jotain hullua meditaatiota, siinä unohti kaiken muun. Kun pysähdyimme pellon toisessa päässä, kuulemani perusteella aika moni olisi halunnut ottaa uusiksi. Käännyin katsomaan olkani yli... ja näin, että Rasse ravasi ihan Dunjan hännillä ilman ratsastajaa.
- Mitä kummaa..!? Ottakaa se kiinni! kiljaisin. Itse laukkasin takaisin päin ja huutelin: - Maikki! Maikki!
Mihin se poninlurjus oli tytön viskannut?
Puolivälissä peltoa kuulin iloista hihitystä ojan suunnalta. Maikkihan se sieltä nousi, vaatteet ihan kurassa, mutta naurusta päätellen vahingoittumattomana.
- Voi hurja! Eihän sattunut, huudahdin huolestuneena ja pidätin Dunjaa. Maikki pudisteli päätään ja nauroi vielä enemmän.
- Ei yhtään. Rasse alkoi pukitella hulluna ja mä arvasin, että nyt mennään. Ja mehän mentiin!

Maikki käveli minun ja Dunjan rinnalla muiden luo. Max oli huolestunut, mikä oli ihan ymmärrettävää. Olihan hän vastuussa meistä kaikista.
- Ethän sä varmasti lyönyt päätäsi?
- Eeen kai, Maikki sanoi iloisesti. - Paita vaan on täynnä kuraa. Ja suu ja kengät.
Muutkin olivat olleet huolissaan, mutta Maikin sanat kuultuaan kaikkien oli pakko nauraa.
Palasimme tallille iloisissa tunnelmissa. Hoidimme hevoset ja veimme ne tarhoihin. Max sanoi, että Salli voisi viedä Mincankin pihattoon, eihän ponia voisi loputtomiin sisällä pitää, kun kenelläkään ei ollut hajuakaan, miten se oli päässyt karkuun.
Ahtauduimme kaikki satulahuoneeseen pesemään varusteita. Salla opetti Mirolle ihan kädestä pitäen, miten varusteet pestiin. Muut jaksoivat vielä nauraa ja puhua toistensa päälle, mutta minua väsytti. Istuimme Inkan ja Maikin kanssa nurkassa ja pesimme hiljaisina suitsia.

Pesuoperaation jälkeen porukka lähti koteihinsa. Minä jäin vielä tupaan tekemään läksyjä ja keittämään itselleni nuudeleita. Kello oli kuusi, ja Max ja Tonttu kävivät yhteisvoimin tekemässä iltatallin.
Minulla meni historian läksyihin melkein tunti, ja siinä ajassa Max ja Rafael saivat iltatallin tehtyä. Max meni toimistoon tekemään paperitöitä, Tonttu tuli tupaan ja alkoi tiskata. Kas, sekin sai jotain viisasta aikaiseksi. Laitoin hissankirjat reppuun ja käperryin sohvan nurkkaan. En viitsinyt vielä lähteä kotiin, sillä tallituvassa oli niin rattoisa vain istuskella. Kuuntelin, kuinka Tonttu kilisteli astioita ja loiskutti tiskivettä... Taisin torkahtaa, sillä havahduin siihen, että Tonttunen ripsutteli kylmää vettä naamalleni ja kuiskaili nimeäni.
- Ääh... oliko ihan pakko? mumisin ja hieroin silmiäni.
- Oli. Tuu kattomaan, mitä Minca tekee!
Nousin ylös ja hiippailin Raffen perässä tuvan ikkunaan. Pihavalot ulottuivat hämärästi valaisemaan shettisten pihattoa, ja tihrustin ikkunan läpi pimeään. Raffe sammutti valot, jotta ikkunasta näki paremmin. Minca oli puoliksi mahallaan ja puoliksi kyljellään aidan alla ja hivuttautui sentti kerrallaan ulos tarhasta.
- Ai noin se käy, mumisin ja riensin ovelle aikeenani napata karkuri toistamiseen tänään. Raffe pysäytti minut.
- Jää sä tänne torkkumaan, mä voin napata ton riiviön. Mä laitan vielä tänä iltana ton aidan alle ylimääräisen kierroksen sähkölankaa.
Oli pojassa jotain herrasmiestäkin.
- Siitä vaan, sanoin.

Juuri, kun Raffe oli häipynyt ovesta, äiti soitti ja ilmoitti olevansa kohta tallin pihassa. Otin reppuni kaapista, puin ulkovaatteet ylleni ja menin ulos pakkaseen äitiä vastaan.

Valma&Dunja 16HM


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 28 Toukokuu 2015, 11:38, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Su 07 Joulu 2014, 21:17

Maanantai, 8.12.2014

Maanantaina tuuli kovasti. Tuuli sai nollakelin tuntumaan Siperian talvelta, ja tiet olivat umpijäässä, joten Mikko oli suostunut heittämään minut tallille. Heti autosta noustuani kiskoin hupun päähäni, sillä myrskytuuli riepotteli hiukset miten sattuu. Sanoin Mikolle moikat ja kipitin tupaan juuri ja juuri liukastumatta.
Kello oli vasta kolme, joten tupa oli tyhjä. Alkeistuntilaiset saapuisivat puolen tunnin kuluttua. Tein kuumaa kaakaota ja istuuduin sohvalle neulomaan. Keskittymiseni oli hukassa. Hetken kuluttua nojasinkin pääni sohvan selkänojaan ja katselin kattoon. Minulla oli autuaallinen olo. Suljin silmäni ja muistelin eilisiltaista. Minä ja Christian, kahdestaan, Pandan karsinassa.
Tiesin, että olin täysin päättömästi rakastunut Christianiin. Christian oli ihana, komea, huomaavainen, huumorintajuinen, huolehtiva, rehellinen... kerta kaikkiaan täydellinen! Ja täydellistä kertaa 100 kaikesta teki se, että hän piti myös minusta. Jokainen Christianin kanssa vietetty hetki oli tarkassa muistissa mieleni perukoilla, ja ajattelin niitä vähintään kerran minuutissa.

Värähdin, kun muistin, miten olimme halanneet eilen illalla. Kaikki palautui selvästi mieleeni, niin kuin se tapahtuisi tässä ja nyt. Christianin lämpö ja käsivarret ympärilläni, hänen ihana tuoksunsa...
- Täällä sitä vaan haaveillaan!
Sallan ääni yllätti minut totaalisesti. Pääni singahti pystyyn ja pälyilin ovelle.
- Että täällä sitä vaan haaveillaan, Salla sanoi ja hymyili pää kallellaan. - Olisit edes voinut tulla talliin auttamaan mua Snezin ja Ketun tavaroiden pakkaamisessa.
- Ai mi... täh? Pakkaamaan?
Sitten heräsin kunnolla todellisuuteen.
- Muutatteko te?
- Ei sentään, Salla hymähti ja potki kengät naulakon alle. - Mennään kuukaudeksi lomalle Espanjaan. Hevoset menee yksille tutuille siksi aikaa. Mä lähden huomenna, Snezana ja Kettu ylihuomenna.
- Wau, Espanjaan! Mitä te siellä? Epistä!
- Eikä ole. Te saatte olla täällä ihanien hevosten ja kaverien seurassa, ja äiti ja isä pakottaa mut loma-asunnolleen, eikä siellä ole hevosen hevosta kymmenen kilometrin säteellää.
- Meillä tulee kyllä kova ikävä sua, sanoin varovasti. Sallan kasvoja valaisi yllättynyt hymy.
- Mitä turhia, tammikuussahan me jo takaisin tullaan. Ei siinä ajassa ehdi ikävöidä.

Puolen tunnin päästä alkeistuntilaisia pöllähti tuvan täydeltä, ja minä ja Salla katsoimme parhaaksi poistua tallin puolelle. Dunjalla oli tänään vapaapäivä, ja olin suunnitellut lähteväni ratsastuslenkille, jos joku tulisi seuraksi. Mieluiten tietenkin herra Tähtisilmä.
Haahuilin Dunjan karsinalle. Voipalleroinen hörisi minulle lämpimän tervehdyksen ja tuli hamuamaan taskuja.
- Heippa hei... mennäänkö tänään pikku lenkille?
Dunja selvästi nyökkäsi.
- Odotetaan vaan jonkin aikaa, josko Christian tulis.
Seuraavaksi kävin Pandan karsinalle. Pandakin hörähti hiukan tervehdykseksi. Rapsutin sitä nopeasti ja aloin auttaa talliin tulvivia alkeistuntilaisia.

Ilta vierähtikin sitten kuuteen asti alkeis- ja helppo C-tuntilaisia autellessa. Kuudelta saatoin helpotuksesta huokaisten luovuttaa tuntihevoset kokeneempien estetuntilaisten käsiin. Tunnit pitävä Max kiitteli minua ja paikalle saapunutta Sallia avusta. Kävelimme Sallin kanssa samaa matkaa takaisin talliin.
- Joku sais lähtee ratsastusseuraks, marmatin Sallille.
- Treenaa kentällä, Salli ehdotti.
- Ei oo mitään treenattavaa, tokaisin ja tajusin kuulostavani itserakkaalta. Naurahdin. - Siis on paljonkin, mutta suoraan sanottuna itse treenaaminen on mukavaa ihan isoilla hevosilla, kun ei tarvi vetää jalkoja linkkuun että osuu pohkeilla ratsun kylkiin.
- Mikset vaihda hoitsuks isompaa heppaa? Salli kysyi suorasukaiseen tapaansa. - Ei Dunja silti mihinkään katoa.
Kylläpä Salli sai sen kuulostamaan helpolta.

Pihalla kuulin Kaviopolulta askelia. Tiesin heti, kuka siellä oli. Christian.
- Tuun kohta, sanoin Sallille ja toivoin, että hän menisi edeltä talliin.
Sekuntia myöhemmin Christian ilmestyi puiden takaa. Sydän alkoi hakata nopeammin ja kädet hikosivat. Hymy nousi väkisin kasvoille, vaikka olin suunnitellut pysyväni arvokkaana ja aikuismaisena.
- Moi, sanoin vähän korkeammalla äänellä kuin tavallisesti. Christian hymyili. Hän on niin söpö!
- Moi, hän sanoi. - Miten menee?
- Ihan jees, sanoin iloisesti. Tunsin, miten puna levisi poskilleni. - Entä sulla?
- Mikäs tässä. Oli pitkä ja rankka päivä päiväkodissa, Christian sanoi ja punastui hänkin pikkuisen. Hän haroi hiuksiaan. - Mutta nyt kyllä nousi mieliala reilusti plussan puolelle.
Puna poskillani syveni entisestään. Hymyilin ja käännyin kohti tupaa. Avasin oven ja menin Christianin perässä sisään. Inka istui pöydän ääressä juomassa kaakaota. Hän hymyili minulle iloisesti ja Christianille hiukan varautuneemmin.
- Moi, hän sanoi ujosti.
- Moi Inka! tervehdin.
- Moikka, Christian sanoi hymyillen. Riisuin kengät naulakon alle. Vilkaisin Christianin kädessä olevaa kulkupeliä.
- Herranen aika, tulitko sä potkulaudalla? Tossa tuulessa?
- Tää on cruiseri, Christian nauroi. Tunsin itseni hölmöksi.
- No, potkulauta mikä cruiseri, mutisin ja siirryin tiskipöydän luo kaivelemaan kuppeja kaapista, kun Christian vielä laittoi tavaroitaan kaappiinsa. – Siellä on ihan sikakylmä, sä olet varmaan ihan jäässä. Mä teen sulle kaakaota.
- Kiitti, Christian sanoi kulmat kohollaan, iloisesti yllättyneenä.

Laitoin vedet kiehumaan vedenkeittimeen. Käteni tärisivät, mutta toivoin, etteivät Inka ja Christian huomaisi sitä. Asiaa ei auttanut, että tiesin molempien katselevan minua pöydän äärestä. Hiljaisuus oli aika piinallinen, olisivatpa Inka ja Christian edes puhuneet jotakin. Kilistelin astioita parhaani mukaan, kun tiskasin Christianille kuppia.
- Täällä pitäis taas siivota, sanoin olkani yli kuppi ja tiskiharja kädessä. Silloin se tapahtui: kuppi lipesi sormistani ja tippui lattialle. Kuului posliinin pirstoutumisen ääniä, ja hypähdin automaattisesti taakse päin tiskipöytää vasten. Nostin kädet suulleni. Voi nenä, olin loukussa selkä seinää vasten, ja vihreävalkoisia posliininsirpaleita oli kaikkialla jaloissani. Voi ei, pitäisi ostaa uusi kuppi särkyneen tilalle.

Inka katsoi minua lievästi järkyttyneenä.
- Pysy siinä, ettet astu niiden päälle, Christian sanoi ja nousi ylös. – Onko täällä missään imuria?
- Tuolla komerossa, sanoin hengitystäni pidättäen. Seuraavat viisi minuuttia kuluivat Inkan ja Christianin ensin lakaistessa ja sitten imuroidessa lasinsirpaleita ympäriltäni.
- Ethän sä astunut niiden päälle? Christian kysyi.
- En kai, sanoin. Vaikka sirut olivat nyt poissa, minua kammotti siirtyä jalansijoiltani. Minua hirvitti ja vähän nolottikin. Olinpa mämmikoura! – Ääh… Pitää ostaa uusi muki. Toi oli kyllä hienoin.
- Ei ne mukit paljoa maksa, Inka sanoi. Käännyin ja tiskasin Christianille toisen mukin, tällä kertaa keltavalkoruudullisen. Kaakaovesi oli valmista, joten kaadoin ne mukiin ja pistin kaakaojauhetta ja maitoa sekaan.

Istuimme taas pöydän ääreen. Hieroin käsiäni yhteen.
- Täällä pitäis oikeesti siivota, sanoin. – Ja laittaa jotain joulukoristeita.
Silloin Christian napsautti sormiaan ja laski kaakaomukin huuliltaan.
- Tullaan joku päivä koko porukalla tänne talkoisiin siivoamaan ja laittamaan koristeita!
- Joo! innostuin. – Mä teen kotona pipareita ja sitten siivoamisen jälkeen syödään niitä ja juodaan glögiä tuvassa. Haiskahtaako tässä lahjonta?
Christian nauroi.
- Siinä on pikku porkkana, saadaan kaikki tekemään töitä. Rafael varmaan siivoaa koko tallin, jos saa vastineeksi kaikki piparit.
Nauroin iloisesti. Vasta sitten muistin Inkan, joka istui hiljaa pöydän päässä. Toivottavasti hän ei tuntenut oloaan ulkopuoliseksi. Katsoin häntä nopeasti – hän iski silmää ja muodosti käsillään sydämen. Mulkaisin häntä tekovihaisesti toivoen, että Christian ei huomannut.
- Mennäänkö ratsastamaan? kysyin nopeasti. Suostu, suostu… ajattelin kuumeisesti. Christian kurtisti kulmiaan.
- Mä en tiedä, mitä Panda tykkää tosta tuulesta…
Yritin ajatuksen ja katseen voimalla saada Christianin lähtemään.
- No okei, mennään.
Nousimme ylös.
- Lähdetkö mukaan? kysyin Inkalta. Hän venytteli tuolillaan ja hymyili veitikkamaisesti.
- En mä taida tällä kertaa. Pitäkää hauskaa!
Hän hymyili enkelimäisesti. Christianin selän takana mulkaisin häntä taas.

- Pistä sit kunnolla vaatteita, Christian sanoi. – Siellä ei varmaan oo pakkasta, mutta tuuli on tosi kylmä.
- Joo joo, mumisin vetäessäni toppatakin vetoketjua kiinni. Tällä hetkellä lämpimät vaatteet eivät olleet mielessäni päällimmäisenä.
Menimme talliin. Tuntihevoset eivät olleet vielä tulleet estetunnilta, ja yritimme olla nopeita, että ehtisimme alta pois. Satuloin Dunjan pikavauhtia. Oli sääli, että Pandan ja Dunjan karsinat olivat eri päädyissä tallia.
- Ole sitten kunnolla, sihisin Dunjalle. Painoin kypärän päähäni ja talutin Dunjan pihalle. Christian tuli matkalla mukaan.

- Meillä ei oo mitään heijastimia, tajusin pihalla. Oli säkkipimeää.
- Pidä näitä niin mä haen tuvasta otsalamput, Christian ehdotti ja ojensi Pandan ohjia. Pudistin päätäni ja nostin kaulukset pystyyn. Mieleeni palautui se onneton päivä, jolloin Panda oli päässyt karkuun minulta.
- En varmaan. Pidä sä, niin mä käyn hakemassa.
Kipitin tupaan. Inka istui vieläkin pöydän ääressä, nyt seuranaan Maikki. He olivat selvästi puhuneet jostakin olennaisesta, sillä kun avasin oven, he hiljenivät sekunnissa. Maikki vilkuili minua ja tirskahteli. Inka teki pussausääniä. Olipas ystävilläni nyt hauskaa. Mulkaisin heitä leikkimielisesti ja kurkottelin otsalamput naulakon päältä ja karkasin pihalle.

Kun olimme molemmat turvallisesti satulassa, otsalamput viritettyinä kypäriin ja satulavyöt kiristettyinä, Christian kysyi:
- Minne mennään? Mä en oo kamalasti ratsastellut täällä maastoissa, sä voisit näyttää jonkun metsäreitin.
- Ei mennä metsään, kun on näin pimeää, sanoin ja värähdin. Tajusin kuulostavani jänishousulta. – Panda varmaan säikkyis kaikkea mahdollista.
Christian näki tietenkin esitykseni läpi. Hän katsoi minua ilkikurisesti.
- Ei se varmaan Panda olis, joka säikkyis eniten.
Nostin ylpeästi leukani pystyyn, vaikka minua nauratti.
- Mä en pelkää mitään, julistin. – Mennään mun lempireitti. Eka Kaviopolkua pitkin, sitten ylitetään Maalaismiehentie ja mennään isopellon laitaa pitkin. Voidaan käydä samalla Pronssijoen rannassa.
- Selvä, Pronssijoella mä en ole vielä käynytkään.

Kaviopolulla uskalsi ratsastaa rinnakkain, sillä edestä tulevat autot kuuli kaukaa, jos niitä meni, tiehän vei vain Hallavaan. Jutustelimme leppoisasti kaikesta randomista, tulevasta joulusta ja harrastuksistamme. Kerroin Christianille, että minusta tuntui, etten ollut hyvä oikein missään.
- Oothan sä, Christian sanoi hämmästyneenä. – Ratsastuksessa. Ja neulomisessa, ja sä teet sikahyvää ruokaa, silloin itsenäisyyspäiväjuhlissakin. Ootko huomannu, että kaikki tässä maailmassa ei ole taiteilijoita tai urheilijoita? Mua vaivaa välillä ihan sama tunne.
Taisi olla ensimmäinen kerta, kun kerroin asiasta kenellekään. Heti tuli valaistumisen tunne. Tiesin oikeastaan enemmän ihan tavallisia tallaajia kuin huippu-urheilijoita tai –muusikoita. Suurin osa heistä oli ihania ihmisiä.

Kun ylitimme Maalaismiehentien ja ojan ja tulimme tiepellolle, kysyin Christianilta, kuinka kauan hän oli ratsastanut.

En kirjoita tätä tarinaa enää loppuun, mutta sovitaan, että lopulta Valma sai tietää Christianin menneisyydestä. Palasivat tallille hyvissä tunnelmissa ja lähtivät koteihinsa:D

Valma&Dunja 17HM


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 28 Toukokuu 2015, 11:39, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   La 14 Maalis 2015, 11:06

Lauantai, 14.3.2015

Vihdoinkin Hallavaan, ajattelin pyöräillessäni joponrämälläni hiekkatielle jäätyneiden vesilätäköiden lomitse kohti tallia, jota olin kaivannut viimeiset kolme kuukautta laiskotellessani isän luona sateisenharmaassa Lontoossa. Täällä Suomessa sää oli tyystin erilainen. Välissä oli varmasti ollut lämpimiä päiviä, sillä melkein kaikki lumi oli sulanut, mutta tänä aamuna pakkasta oli yli kymmenen astetta. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Vaikka oli hyisen kylmä, kevät oli selvästi tulossa: ilmassa tuoksui multa ja talitintit lauloivat epävireistä titityytä.
Lomani aikana yhteydenpitoni hallavalaisiin ol jäänyt vähäiseksi. Pari kertaa olin chattaillut porukan kanssa Whatsapissa ja ottanut selvää, mitä tallille kuului. Vanilla ja Asta kuulemma varsoisivat ihan pian, ja Aleksi oli tullut takaisin. Suurin osa uutisista oli mukavia, mutta olin saanut myös kuulla, että Salla ei luultavasti enää palaisi Hallavaaan, ja että Karita ja Solo olivat muuttaneet pois.
Christianin kanssa olimme skypettäneet jonkin verran. Aluksi melkein joka ilta, mutta lomani loppua kohti Skype-puhelut olivat harventuneet harventumistaan. Sydämessä tuntui pieni pisto, kun ajattelin poikaa. Minulla oli niin ikävä häntä! Olin monta kertaa luonut mielessäni skenaarion, jossa tapasimme tallilla. Syöksyisin Christianin kaulaan, ja halaisimme pitkään. Kaikki palaset loksahtaisivat paikoilleen, ja olisin taas maailman onnellisin tyttö. Toisaalta tiesin, etten luultavasti uskaltaisi käyttäytyä niin impulsiivisesti, sillä mitä jos Christian ei enää välttänytkään minusta niin paljon, ja yhteydenpidon harveneminen johtui siitä?

Sydämeni hypähti innostuksesta ja poikahuolet unohtuivat, kun näin maneesin seinän tien päässä. Otin loppuspurtin ja pysäköin pyöräni maneesin seinän viereen. Harpoin tarhan ja maneesin välistä tallia kohti ja hengitin sisääni ihanaa hevosentuoksua. Katselin ympärilleni ja ahmin tuttua näkymää silmilläni. Dunja ja Darli kyhnyttivät toisiaan ponitammojen tarhassa.
- Heippa, ponit! hihkaisin ja vilkutin niille. Dunja kääntyi katsomaan, mutta ei vaivautunut lopettamaan rapsutustuokiotaan. En loukkaantunut.
Avasin hiukan arkana tallituvan oven, mutta tupa oli tyhjä. Jäin hetkeksi ovelle katselemaan tuttua huonetta. Aurinko paistoi siään kahdesta ikkunasta, ja valo näkyi kiiloina ilmassa olevissa pölyhiukkasissa. Julisteiden ja piirrosten täyteiset seinät, sohva, siniruudullisella liinalla peitetty pöytä... ja likaisia astiota täynnä oleva tiskiallas. Huokaisin. Siivoamistahti oli tietenkin harventunut, kun minä olin ollut muualla.
Riisuin ulkovaatteet ja menin laittamaan repun kaappiini. Sitten laitoin pesuvedet tiskialtaaseen ja aloin kolistella astioita.

Hätkähdin hiukan, kun raollaan olevan toimiston oven suunnalta kuului miehen ääni.
- Valma?
Jos en aivan väärin arvannut, se oli Aleksin ääni. Menin yhä hihat käärittyinä ja kädet kyynärvarsia myöten saippuavaahdossa kurkkaamaan ovenraosta. Aleksihan se siinä, hän istui toimistotuolissa jalat pöydällä ja kädet niskan takana näyttäen tismalleen samalta kuin viimeksi kun olin hänet nähnyt, vain hiukan ruskettuneemmalta. Suuni levisi hymyyn.
- Aleksi! Mahtavaa nähdä sua. Mistä sä tiesit, että se olin mä?
Aleksi hörähti.
- Kuka muu täällä tiskais.
Nojasin ovenkarmiin kasvoillani muka-paheksuva ilme.
- No, what's up? Miten loma meni? tiedustelin.
- Ihan jees. Ei seltä Karibian lämmöstä olisi tänne raaskinut palata. Paitsi kyllä lannanlappaminen aina jonkun maailmanympärimatkan voittaa, Aleksi sanoi vakavalla naamalla ja nyökytteli sanojensa painoksi kulmat kurtussa. Nauroimme molemmat. - Mitä sie teet täällä tähän aikaan aamusta?
Katsoin toimiston seinällä olevaa kelloa. Se näytti kymmentä yli yhdeksän.
- Kunhan hengailen. Ei ollut muutakaan tekemistä, sanoin. - Mä tiskaan nyt noi astiat loppuun ja menen sitten katsomaan Dunjaa.

Puoli kymmeneltä sain tiskit valmiiksi. Pukeuduin ulkovaatteisiin ja menin ulos. Vaikka sää oli vähän lämmennyt siitä, kun olin tullut, minulla oli silti kaulaliina ja lapaset. Menin ponitammojen tarhalle ja pujahdin aitalankkujen välistä. Tällä kertaa sekä Dunja että Darli löntystivät luokseni. Viki puolestaan veteli edelleen sikeitä. Rapsutin Dunjan ja Darlin turpia.
- Mitä tytöt? kysyin iloisesti. - Onko tuntiratsastajat orjuuttaneet teitä?
Tarjosin molemmille porkkananpalat. Darli menetti kiinnostuksensa, ja sain hetken kahdenkeskistä aikaa Dunjan kanssa. Laitoin käteni sen selän yli ja naurahdin, vaikka sisuksiani kalvoi huoli. Yletin helposti koskettamaan ponin kylkeä.
- Oletko sä pienentynyt? kysyin voipalleroltani huolestuneena. Se kurotti hamuilemaan käsivarttani, enkä voinut kuin hymyillä. - Sama se, sä olet joka tapauksessa paras kaikista.

Hellittelyhetken jälkeen menin talliin. Talli näytti ihan samalta kuin aikaisemminkin. Siellä oli sentään siistiä. Seisahduin hetkeksi katselemaan käytävää.
Kuulin tallin päätyoven avautuvan takanani. Käännyin ympäri... ja näin Christianin seisomassa ovensuussa. Sydämeni jätti lyönnin välistä ja alkoi sitten takoa rintakehässä kuin laukkaavaan villihevosen kaviot. Kurkkua kuristi, ja vasta silloin tajusin oikeasti, kuinka ikävä minulla oli ollut.
Kurkustani karkasi jokin naurahduksen ja nyyhkäisyn sekainen äännähdys, ja olin vähällä rynnätä Christianin syliin. Hän näytti hämmentyneeltä, ja hänen huulillaan karehti pieni hymy.
Samassa muistin epäilyni siitä, etten enää merkinnytkään Christianille yhtä paljon kuin hän minulle. Ettei hänellä ehkä ollutkaan ollut minua yhtä kova ikävä kuin minulla häntä. Tuntui kiusalliselta seistä tumput suorina. Olisin halunnut paeta tilanteesta, mutta en tiennyt, miten sen tekisin.
Silloin näin saman epävarmuuden Christianin silmissä. Tajusin, että hän koki varmasti tismalleen samoin kuin minä. Tajusin, että olin antanut Christianin ottaa minuun useammin yhteyttä kuin olin itse ottanut häneen. Ja tajusin, että oli minun vuoroni astua kuilun yli ja kuroa välimatka umpeen. Kaikki tapahtui nopeasti ja yksinkertaisesti: kävelin muutamalla askelella Christianin syliin. Kiedoin käteni tiukasti hänen ympärilleen, jotta hän varmasti tietäisi, kuinka paljon hänestä välitin. Sanoin koruttomasti:
- On ollut ikävä.
Pari kyyneltä tipahti poskelleni, niin täydellinen tuo hetki oli.

Kuten tavallisesti, mikään ei voinut olla ihan täydellistä. Vaikka olisin halunnut vain olla siinä vaikka maailmanloppuun asti, jonkun oli tietenkin pakko keskeyttää romanttinen hetkemme. Ja se joku ei ollut minä tai Christian.
Ovi kävi, ja Aleksi astui sisään.
- Moi! hän sanoi pirteästi, ennen kuin ehti reagoida siihen, että minä ja Christan seisoimme sylikkäin. Pingahdimme erillemme kuin samannapaiset magneetit. Tunsin, kuinka puna levisi hiusrajaani saakka, mutta pidin kiinni Christianin kädestä. Ensin Aleksi näytti ällistyneeltä, mutta lopulta hän vrnuilii taas aleksimaisesti. En uskaltanut vilkaistakaan Christianiin.
- Jahas jahas, Aleksi sanoi ilkikurisesti. - Mie tästä menen, jatkakaa vaan kaikessa rauhassa.
Aleksi meni menojaan. Katsoin hänen peräänsä yhä tulipunaisena.
- Mokomakin... mutisin. Tilanne oli taas hyvin kiusallinen, varsinkin, kun minä ja Christian olimme ujoja toisiaan kohtaan.
Viimeiset muurit sortuivat, kun Christian rutisti minut vielä hetkeksi kainaloonsa.

- Miten menee? kysyimme yhteen ääneen, kun pääsimme pihalle. Kävelimme käsi kädessä päättömästi tarhojen suuntaan. Nauroimme samaan aikaan. Tunsin itseni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.
- Kerro sä ensin, sanoimme taas yhteen ääneen. Naurahdin ja aloitin kertomalla lyhyesti lomastani isan luona Lontoossa.
Kerroimme toisillemme kuulumisia ja päädyimme Ranan, Halin ja Pandan tarhalle. Rapsuttelimme erityisen hellyydenkipeää Pandaa. Kun kuulumiset oli vaihdettu, olimme jonkin aikaa ihan hiljaa, mutta nyt se ei tuntunut kiusalliselta.
- Mennäänkö ratsastamaan? Christian kysyi samassa. Hän katsoi minua silmiiin innostuneena.
- Dunjalla ei oo vapaapäivää, totesin pahoitellen.
- Niin, niin. Mutta voidaan mennä Pandalla kaks päällä.
Katsoin Christiania ällistyneenä. Muistin, kuinka ideamme oli kussut joulukuussa. Sitten kasvoni sulivat hymyyn.
- Mennään, sanoin.

Otimme Pandan käytävälle. Ihme kyllä tallilla ei ollut vieläkään ketään muita meidän ja Aleksin lisäksi.
Harjasimme Pandan yksissä tuumin. Totta puhuen minua vähän hirvitti ratsastaa Pandalla, ja vieläpä ilman satulaa, mutta ajattelin romanttisesti, että Christian pitäisi minusta huolen. Christian laittoi Pandalle suitset sillä aikaa, kun minä hain kypärämme tuvasta.
Tallipihassa Christian talutti Pandan kentän aidan viereen ja kapusi selkään. Minä kiipesin hänen taakseen.
Köpöttelimme rauhallisesti Kaviopolkua pitkin, ylitimme Maalaismiehentien ja menimme ojan yli tiepellolle. Pelto oli kynnetty, joten ratsastimme ihan ojan tuntumassa.
Teimme alle puolen tunnin lenkin metsään, mutta se oli varmasti elämäni paras ratsastusretki. Juttelimme leppoisasti kaikesta mahdollisilta. Jos muurit olivat sortuneet väliltämme, kun Christian oli halannut minua tallissa, nyt viimeinenkin epävarmuuden haiven oli puhallettu pois. Kaikki oli niin kuin ennenkin.

Olisin voinut köpötellä polkuja pitkin loputtomiin, mutta palasimme tallille ennen yhtätoista. Olin pettynyt, mutta samalla myös helpottunut, että olin selvinnyt yhtenä kappaleena. Harjasimme taas Pandan yhdessä ja veimme sen tarhaan.
- Tänne on tullut muita, sanoin ja nyökkäsin kohti maneesin seinää. Minun pyöräni oli saanut seuraa. Huokaisimme yhteen ääneen. - Ei kai auta muu kuin mennä tupaan, sanoin vähän vastentahtoisesti, vaikka halusinkin nähdä tuttuja kasvoja.
Menimme tupaan käsi kädessä.
Sohvalla istuivat Salli ja Maikki. Kaapeilla hääri merensinitukkainen tyttö, joka oli pukeutunut nahkatakkiin. Näin hänet vain takaapäin.
- Moi! tervehdin kaikkia. Maikki katsoi ylös riemastuneena.
- Valma! hän kiljaisi ja syöksyi halaamaan. Halasin takaisin toisella kädellä ja hymyilin. - Ei olla nähnty niiiiiin pitkään aikaan, Maikki papatti innostuneena. - Ajattele, Asta varsoo ihan pian!
Sallikin tervehti meitä moikkaamalla. Sitten käännyin kohti nahkatakkityttöä aikeenani tehdä tuttavuutta hänen kanssaan. Tyttö oli myös kääntynyt minua kohti. Hän katsoi minua kummallinen ilme silmissään. Ja näytti ihmeen tutulta.
- Moi, Valma, hän sanoi sävyttömällä äänellä. Silloin tunnistin kasvot. Se oli Nanna.

Muistin, että olin aluksi pitänyt Nannaa pelottavana kulmalävistyksineen, merirosvohuiveineen ja maihareineen. Se ei ollut mitään verrattuna tähän. Hänellä oli kaksi lävistystä alahuulessa, ja korvaa koristivat ketjut. Ja hän toden totta oli värjännyt hiukset sinisiksi ja leikannut sivusiilin - tai tarkalleen ottaen sivukaljun.
Huomasin tuijottavani suu auki, joten loksautin sen kiinni.
- Herranjestas, Nanna... Missä sä oot ollut? kysyin heikolla äänellä.
- Siellä sun täällä, Nanna vastasi kierrellen. Tajusin tilanteen kummallsuuden, ja käännyin esittelemään Christianin ja Nannan toisilleen.
- Christian, tässä on Nanna. Nanna, tässä on Christian.
Nanna katsoin yhteen liitettyjä käsiämme ja tiesin hänen ajattelevan minua ja Mikkiä. Punastuin. Christian hymyili kohteliaasti Nannalle autuaan tietämättömänä.
- Mä menen nyt hoitamaan Tinttua, Nanna mutisi ja työntyi ohitsemme, ovesta ulos. Katsooin hetken hänen peräänsä, mutta lopulta huokaisin ja riisuin ulkovaatteet. Vein kypärän kaappiini. Christian seurasi esimerkkiäni ja meni istumaan pöydän ääreen. Hän sormeili pöydällä olevia piirroksia.
- Mä keitän kaakaota. Kuka muu haluaa? kysyin. Christian ja pikkutytöt halusivat.
- Kenen piirtämiä nää on? Christian kysyi ja nosti piirroksia ja maalauksia ilmaan.
- Toi on mun, Maikki sanoi ja osoitti vesiväriteosta, jossa oli musta poni ruskean varsan kanssa. Kuva oli suloinen. Hymyilin. Arvasin, että se esitti Astaa ja Astan tulevaa varsaa.
Toinen piirros oli Aleksin, ja se esitti preerialla laukkaavaa villihevoslaumaa, jonka perässä ratsasti hurja cowboy lassoa heiluttaen.

Maikki innostui esittelemään muitakin piirroksia ja kertomaan niistä. Kahdentoista maissa minulla alkoi olla nälkä, kaakaosta huolimatta.
- Mun pitää varmaan lähteä. Mä en ottanut eväitä mukaan, sanoin. Christiankin alkoi tehdä lähtöä. Sydämeni sykähti. Voisimme kävellä Kaviopolun samaa matkaa.
Tiskasimme nopeasti, laitoimme ulkovaatteet päälle ja sanoimme tytöille moikat.
Christianilla oli cruiseri, jota hän kantoi kädessään, kun kävelimme hakemaan minun pyöräni. Löntystelimme hitaasti Kaviopolkua pitkin yrittäen pitkittää yhdessäoloaikaa. Yritin nauttia joka sekunnista.
- Hei kuule... Christian aloittii puolivälissä matkaan. Katsoin häntä uteliaana.
- Kuka se... Nanna oikein on? Christian kysyi.
- Hallavan ihka eka hoitaja, vastasin. - Se oli täällä, kun mä aloin hoitaa Dunjaa. Aluksi mä inhosin sitä, koska se oli musta jotenkin pelottava. Niin vakava ja... semmonen, tiedäthän. Mutta sitten kun mä tajusin katsoa kuorta pidemmälle, niin se osoittautui loistotyypiksi. Ennen kuin se lopetti, me oltiin aika hyviäkin kavereita. En mä vaan tiedä, onko siitä enää mitään jäljellä. Nanna osaa olla aika vaikeasti lähestyttävä.
Christian hymyili ymmärtäväisesti. Sitten meidän lyhyt, yhteinen tiemme päättyikin. Christian kääntyisi Maalaismiehentiellä vasemmalle, minä oikealle. Jäimme hetkeksi seisomaan risteykseen katsellen toisiamme, taas epävarmasti. Halaaminen olisi ollut vaikeaa, sillä pyöräni oli välissä. Niinpä Christian kumartui ja antoi suukon suoraan huulilleni.
- Nähdään, hän sanoi, hyppäsi cruiserille ja rullasi mutkan taakse.
Katsoin pitkään hänen peräänsä.

Lumet suli nyt Pronssijoelta, SORI:D

Valma&Dunja 18HM


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 28 Toukokuu 2015, 11:41, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Ti 24 Maalis 2015, 20:27

Tiistai, 24.3.2015


En jaksanu tehä taustaa:"D

Valma&Dunja 19HM


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 06 Elo 2015, 21:31, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   La 02 Toukokuu 2015, 21:19


Dunja vappukarnevaaleissa:)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Ma 11 Toukokuu 2015, 12:20

Maanantai, 11.5.2015

Maanantai-iltapäivänä pyöräilin hymyssä suin tallille. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, ja ilma oli tyyni ja lämmin. Ulkona tarkeni jo melkein ilman takkia. Linnut visersivät iloisesti Pronssijoen metsän puissa. Kauniin sään lisäksi minulla oli aika monta syytä hymyillä, ajattelin asetellessani pyöräni maneesin seinän viereen.
Ensimmäinen ja suurin syy oli, että Christian oli tullut takaisin, ja pienen säätämisen jälkeen kaikki oli taas kunnossa välillämme. (Kieltäydyin tiukasti ajattelemasta sitä ihmistä, joka oli ollut vähällä tulla väliimme. Sydämessäni tuntui musta aukko joka kerran, kun ajattelin, että vaikka tapahtumat olivat kirpaisseet myös minua, olin minä aiheuttanut hänelle enemmän kärsimystä kuin hän minulle. Jos olisin käyttäytynyt pikkuhiukkasen järkevämmin, mitään kamalaa ei olisi tapahtunut.)
Toinen syy hymyyni oli se, että Inkakin oli palannut pitkältä lomaltaan. Minulla oli ollut hyvää ystävääni kova ikävä, ja vaikka näin, että Inka oli taas muuttunut paljon viime näkemän, olin todella iloinen siitä, että hän oli taas täällä. Odotin, että saisimme kahdenkeskistä aikaa, jotta voisimme kertoa toisillemme, mitä kaikkea oli ehtinyt tapahtua.

Kävelin pihan poikki tupaan, ja tuvan ilmoitustaululla mieleeni muistui kolmaskin syy olla hyvällä tuulella: ilmoitustaululla olivat vieläkin perjantaisten kisojen tulokset. Olin kilpaillut Darcylla ristikkoluokassa, jonka tulos ei ollut ollut päätähuimaava. Jännitykseni takia olin mokaillut radalla ja ratsastanut ihmeellisiä teitä, ja summana oli yksitoista virhepistettä: kaksi pudotusta ja kielto. Luokan jälkeen mieli oli ollut maassa, mutta 70-senttinen meni kyllä huikeasti paremmin. Radalla saavutin jonkinlaisen transsitilan, ja pystyin jännityksestä huolimatta keskittymään ja muistamaan kaikki Aleksin antamat ohjeet. Nollarata, ja voitto kotiin! Vaikka kyseessä olikin ollut seurakilpailu, oli voittaminen tuntunut mahtavalta. Hienointa oli, että olin ylittänyt itseni ja päässyt yli sekä ramppikuumeesta että rimakauhusta. Nyt sinivalkoinen ruusuke komeili kotona sänkyni yläpuolella rivin viidentenä ruusukkeena.
Hymyilin itsekseni vielä vaihtaessani ylleni tallivaatteita. Kello oli vasta yksi, joten ehtisin pestä Dunjan varusteet ennen illan tunteja. Hain tallista ponin suitset ja satulan ja pesutarvikkeet ja menin pihalle hoitopuomille pesemään varusteita. Työskennellessäni saatoin katsella tarhoissa iltapäivää viettäviä poneja, ja aurinko lämmitti kasvojani. Ajattelin uneliaasti, kuinka voisin ostaa Dunjalle uuden satulahuovan, vaikkapa vaaleansinisen... Ja tehdä huovankulmaan itse Dunjan nimellä varustetun brodeerauksen.

Kaviopolun suunnalta kuului moottoripyörän pärinää. Se oli Nanna, kukaan muu ei tullut tallille moottoripyörällä.
Pian Nanna lampsi pihaan kulman takaa. Hänellä oli tavalliseen tapaansa nahkahousut ja maiharit, jotka varmaan pian vaihtuisivat ratsastusvaatteisiin.
- Moi, sanoin ja lepuutin kättäni hetken hoitopuomilla kostea pyyhe sormien välistä roikkuen.
- Moi, Nanna sanoi ja asteli luokseni vähän hymyillen. Puraisin huultani. Muistin yhden syyn, jonka takia olin hiukan vähemmän iloinen. Tuo hymy ei ollut sama, jonka olin nähnyt silloin kauan sitten, kun olimme olleet molemmat vielä pieniä, 15-vuotiaita tenavia, silloin ennen Nannan taukoa Hallavasta. Olimme olleet hyviä kavereita, ehkä jopa ystäviä, ja olimme puhuneet toisillemme asioista. Olinhan minä viime viikolla kertonut hänelle laveasti, miten ikävä minulla oli Christiania... mutta minusta tuntui, ettei Nanna ottanut minua ihan todesta. Tai ehkä hän jopa nauroi syvälliselle mietiskelylleni. Joka tapauksessa, hän ei enää kertonut minulle asioistaan niin kuin ennen. Olimme samanikäisiä, mutta minusta tuntui, että Nanna oli lomansa aikana tullut aikuisemmaksi, kovemmaksi.
- Mitä puuhailet? Nanna kysyi. Kohautin olkapäitäni ja viittoilin puhtaisiin varusteisiin päin.
- Ootkos nähnyt Viliä? Nanna kysyi virneenpoikanen suupielessään. - Teillähän oli kunnon draamat silloin torstaina.
Auts. Pidin naamani peruslukemilla ja vastasin:
- Ei ole Viliä näkynyt.

Nanna lähti tupaan. Huokaisin, kiinnitin satulahuovan ja -vyön satulaan ja marssin kamppeineni talliin. Kaadoin pesuvedet viemäristä alas ja vein varusteet paikoilleen. Ratsastustunnit alkaisivat vasta kahden ja puolen tunnin kuluttua. Vaelsin jo vähän pitkästyneenä yksärikäytävälle.
Avoimen ulko-oven suunnalta kuului teräviä kavionkolahdyksiä ja koiran haukahdus. Tuijotin uteliaana ovelle ja väistin varmuuden vuoksi käytävän laitaan. Pian ovesta marssi sisään vauhdikas ja säpinää täynnä oleva kolmikko: pitkä, tummatukkainen nuori nainen, musta, sporttisen näköinen puoliverinen ja kolmivärinen paimenkoira. Kaikissa kolmessa oli elämää kuin muille jakaa. Hevonen tempoili minkä ehti, koira pyöri vimmaisesti pari metriä toisten kahden edellä, ja nainen yritti saada molemmat eläimet kuriin. Huomatessaan minut hänen kasvonsa levisivät pirteään hymyyn.
- Moikka! Oletkos sä - nyt rauhassa Takku, et lähde mihinkään ilman mua - niin, oletko sä hallavalaisia?
Siihen hymyyn ei voinut olla vastaamatta.
- Joo, sanoin ujosti. - Musta tuntuu, että mä en ole nähnyt teitä ennen.
- Todennäköisesti et, nainen sanoi. - Me muutettiin tänne vasta viime viikolla. Mä olen Niina, tämä tammanlurjus tässä on Takku, ja tuo vipeltävä vintiö on nimeltään Aida.
Tämän kaiken hän sanoi hyvin nopeasti. Olin niin ällistynyt hänen tarmokkuudestaan, että minulta vei hetken tajuta, että oli minun vuoroni esittäytyä.
- Mä olen Valma ja hoidan Dunjaa, yhtä tuntiponia.
Se kuulosti aika vaivaiselta. Niina kuitenkin nyökkäsi heti tietäväisesti.
- Sitä pientä vuonohevosta? Ratsastatko sä sillä, sä näytät aika pitkältä? Hei, avaisitko Takun karsinanoven?

Kiirehdin avaamaan Pandan karsinan viereisen oven. Niina talutti joka puolelle riuhtovan Takun tomerasti karsinaan. Kyykistyin rapsuttamaan Aida-koiraa.ä
- Takku täyttää kohta vuoden, Niina jatkoi selittämistään. - Se on mulla ylläpidossa, ja tarkoitus olisi kasvattaa siitä kunnon hevonen. Saa nähdä, onnistuuko, Niina sanoi, mutta naurahti hyvin optimistisen kuuloisesti. Sitä rataa hän jatkoi pulputustaan harjatessaan hevosta, mutta se ei minua haitannut, sillä en ollut itse kovin puheliasta sorttia. Kuuntelin kiinnostuneena ja sain selville, että vaikka minä ja Niina vaikutimme siltä, kuin olisimme eri planeetoilta, meillä oli sentään jotain yhteistä: tykkäsimme molemmat käsitöistä ja leipomisesta. Hauskaa, ehkä en olisikaan enää ainoa, joka siivoaisi Hallavan tuvassa ja ruokkisi kaikki hoitajat ja hevosenomistajat.
Kahden maissa Niina lähti Takun kanssa työskentelemään maneesiin. Moikkasin hymyillen hänen peräänsä, kävin hakemassa Dunjan riimun ja harjaämpärin ja menin ponitammojen laitumelle. Dunja ja Viki rapsuttivat toisiaan kaverillisesti. Minca ja Darli tarhailivat nykyään pihatossa, joten vuonikset joutuivat nykyään pitämään seuraa toisilleen. Molemmat löntystivät luokseni makupalojen toivossa. Kokeilin taskujani, mutta ne olivat tyhjät.
- Saatte tänään jäädä ilman, totesin ja laitoin Dunjalle riimun. Viki seurasi minua ja Dunjaa portille asti, mutta suljin sen päättäväisesti tarhaan. - Sä pysyt siellä. Viivi tulee jossain vaiheessa ratsastamaan sulla.

Kun talutin Dunjaa pihan poikki, Maikki ja Salli tulivat pihan poikki reput selässään.
- Moi, Valma! he hihkaisivat kuin yhdestä suusta. Tervehdin tyttöjä hymyillen.
- Dunja oli ihan mahtava perjantain kisoissa, Salli hehkutti ja kääntyi selin esitelläkseen sinistä ruusuketta, jonka hän oli kiinnittänyt reppuunsa.
- Niin, teillä meni Dunjan kanssa ristikkoluokassa hienosti, sanoin hymyillen. Salli taputti Dunjaa toverillisesti, ja sitten pikkutytöt menivät tupaan. Sidoin Dunjan hoitopuomiin ja aloin harjata sitä. Dunja torkkui auringossa. Siinä harjatessani huomasin taas kerran, miten pieni Dunja oli. Kävin tunneilla ja kilpailinkin tätä nykyä enimmäkseen Darcylla, joka sopi ratsuna minulle Dunjaa paremmin sekä koon että muiden ominaisuuksien osalta. Salli oli kasvanut jonkin verran pituutta, ja ratsasti kisoissa Dunjalla. Olisikohan pian aika luovuttaa Dunja nuoremmille? mietin surumielisesti. Pidin ponista kovasti, mutta en voisi ikuisesti olla sen hoitaja. Joskus oli siirryttävä eteenpäin.
Se "joskus" ei ollut tänään, päätin. Ei sitä tarvinnut tällä sekunnilla päättää. Ehdin saada ajatuksen loppuun, kun Kaviopolulta kuului Kaviopolun suunnalta kuului kavioiden kopinaa ja hörähdys, ja Aleksi ja Hali ilmestyivät näköpiiriin.
- Moikka, Valma! Aleksi huikkasi. Moikkasin vähän vaisusti takaisin. Pihassa Aleksi hyppäsi maahan, nosti jalustimet ja löysäsi satulavyön. Laitoin harjat ämpäriin ja irrotin Dunjan puomista.
- Näytätpä sie synkältä, Aleksi sanoi. - Onko jotain erityistä tapahtunut?
- Eei... Mietin vaan, että pitäisikö mun luovuttaa Dunja jo pienemmille ratsastajille.
Aleksi katsoi minua hetken hiljaa.
- Niin... Siun kannattaa miettiä sitä vaihtoehtoa. Dunja on pikkuisen liian pieni siulle, ja vaikka se jaksaa kyllä helposti kantaa siut, niin olet varmasti itsekin huomannut, että isommilla hevosilla on mukavampi ratsastaa?
Nyökkäsin ja katsoin maahan.
- No, ei sitä tässä ja nyt tarvitse päättää, Aleksi sanoi ja hymyili. - Tuletkos auttamaan päiväsyötössä?

Piristyin päästessäni paiskimaan töitä. Maikki ja Sallikin tulivat avuksi, ja Nanna, joka oli ollut taluttelemassa Tinttua. Yhdessä hoidimme askareet, toimme hevoset sisälle ja ruokimme ne. Hommat hoituivat neljän hengen voimin nopeasti. En sanonut kenellekään mitään siitä, että minun ja Dunjan yhteinen tie ehkä päättyisi pian.
Päiväsyötön jälkeen alkeistuntilaisia alkoi tulla paikalle, ja minä otin hoitaakseni heidän opastamisensa tallissa. Miro tuli paikalle, ja hänestä olisi takuulla ollut apua lasten kanssa, mutta ei silloin, kun Nanna oli paikalla. Ne kaksi katosivat pian tallinvintin suuntaan, varmaankin viettämään suloisia, romanttisia hetkiä. Niinpä jäimme tuntilaisten kanssa keskenämme talliin. Monet pikkuiset juttelivat vieläkin kuohuksissaan perjantain kisoista - moni lapsista oli ollut paikalle katsomassa. Muutama sanoi, että oli nähnyt minut palkintojenjaossa.
Seuraava tunti meni maneesissa alkeistuntilaisia auttaen, ja viideltä saapuivat helpon C:n tuntilaiset. Karkasin maneesista ja menin tupaan. Heittäydyin väsähtäneenä sohvalle ja annoin hetken ajatusteni levätä.

Silloin jokin kumma vaisto sai minut vilkaisemaan olkani yli, ikkunasta tallipihalle. Tallia kohti käveli kaksi ihmistä, hyvin lähellä toisiaan, ja jos en ollut ihan väärässä, he jopa pitivät toisiaan kädestä. Kun parivaljakko tuli lähemmäksi, huomasin kauhukseni, että siinä olivat Inka ja Vili.
Mietin hetken lapsellisesti, piiloutuisinko kenties kaappiin, tai toimistoon. En halunnut tavata Inkaa ja Viliä samaan aikaan. Ja miten ihmeessä he olivat yhtäkkiä niin läheisiä?
Istuin tikkusuorana sohvalla, kun Vili avasi oven Inkalle. He astelivat sisälle ja huomasivat minut. Vilin rento hymy muuttui kireäksi. Inka katsoi epävarmana ensin Viliin ja sitten minuun.
- Moi, Valma, hän sanoi. Vilkaisin häntä merkitsevästi. Tunsimme toisemme ja olimme harjaantuneita vilkaisemaan niin, ettei kukaan muu huomannut, joten vilkaisu jäi Vililtä huomaamatta, mutta Inka punastui heleästi.
- Moi, sanoin ja yritin hymyillä. Vilinkin oli pakko sanoa:
- Moi.
Inka selvästi tiesi, mitä torstai-iltana oli tapahtunut. Kiemurtelin hämilläni. Toisaalta olin helpottunut siitä, että Vili ei näyttänyt enää liiemmin ajattelevan minua sillä tavalla, toisaalta oli hiukan loukkaantunut siitä, että ystäväni oli ihastunut ihmiseen, jonka kesken olimme loukanneet toisiamme - puolin ja toisin.

Tilanne oli äärettömän kiusallinen. Vili ja Inka seisoskelivat hetken ovensuussa, kunnes Inka kysyi, halusiko Vili kaakaota. Vili halusi, ja Inka ppyyhälsi keittiönkaappien luo. Vili istuutui pöydän ääreen kasvot kohti minua. Välttelin vimmaisesti hänen katsettaan, ja tunsin punan polttelevan poskiani. Toivoin, että joku sanoisi jotain, mitä tahansa. Hypistelin vuoroin hiuksiani ja paidanhelmaa. Lopulta nousin ylös ja otin tavarani kaapista.
- Mun pitää lähteä kotiin, mutisin. Laitoin kengät jalkaan ja takin päälle ja riensin ulos. Huhhuh. En uskaltanut vilkaista tuvan suuntaan, jos vaikka Vili katsoisi ikkunasta. Tai Inka.
Puolimatkassa maneesille tunsin kännykän värisevän taskussani viestin merkiksi. Pysähdyin lukemaan viestin. Hymy kohosi huulilleni automaattisesti, kun näin lähettäjän. Chris, ja sydän. Punastuin, vaikka oli yksin.
"Lähetkö jätskille puistoon tänään? Siellä on uutta sitruunasorbettia, mä tarjoan:) Kävin tallilla jo aamupäivällä. Pusi ja hali<3"
Vilkaisin kännykkäruudun ylälaidassa olevaa kelloa. Se näytti puolta kuutta. Ehtisimme hyvin käymään puistossa jäätelöllä. Lähdin puolijuoksua pyörälleni enkä välittänyt, näkikö Vili tai Inka. "Nähdään tunnin päästä siinä lammella. Lähden nyt tallilta, ja pitää käydä kotona vaihtamassa vaatteet:) <3", vastasin viestiin.

Jäin hetkeksi seisomaan pyöräni viereen ja katselemaan ympärilleni. Aurinko paistoi vieläkin korkealla, ja ilmasta saattoi haistaa kesän. Maneesista kuului Aleksin ohjeita ratsastajille. Yksityisten tarhassa käyskentelivät Hali ja Rana.
Sillä hetkellä ajattelin, että minulla oli tuplasti enemmän syitä olla onnellinen kuin syitä olla surullinen.

Valma&Dunja 20HM!!!!


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 28 Toukokuu 2015, 12:04, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Ke 13 Toukokuu 2015, 23:01


Dunja ja Salli kisoissa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   La 23 Toukokuu 2015, 21:34

Lauantai, 23.5.2015

Aurinko laski jo hiljalleen puiden taakse, kun hiippailin reppu selässäni Dunjan tarhalle. Olin paikalla vasta näin myöhään, sillä olin juuri tullut isältä. Olin viettänyt aamupäivän Mallaspurossa hoitamassa uutta kullannuppuani, Jereä, uljasta ja loputtoman hellyydenkipeää friisiläistä. Olin harjannut Jeren, siistinyt sen muhkeat vuohiskarvat, harjan ja hännän ja pessyt varusteet. Ensi viikonloppuna olisi ratsastuksen vuoro. Hymyilin. Mitä enemmän Jereä hoidin, sitä ihastuneempi olin tummaan herrasmieheen.
Pujahdin aidan ali ja huhuilin voipalleroani nimeltä. Dunjan mukana luokseni löntysteli tietenkin myös Viki. Ne saivat olla ulkona lämpiminä öinä. Rapsutin molempia vuoniksia ja tarjosin niille repun sivutaskusta porkkanoita.
Nojasin rennosti aitaan ja varjostin silmiäni matalalta paistavalta auringolta. Viki menetti pian uteliaisuutensa ja palasi heinien ääreen, mutta Dunja kerjäsi rapsutuksia, ja olin tietenkin enemmän kuin halukas niitä jakamaan. Selvittelin sormin pikku ponin otsatukkaa. Hetki oli jollain tapaa taianomainen.
- Sun takatukkaa pitäisi leikata, puhelin hiljaa Dunjalle. - Sojottaa ihan miten sattuu. Ja vuohiskarvatkin vois siistiä. Sä olet ihan Jeren vastakohta. Se on iso ja musta, ja sillä on valtavasti harjaa ja häntää, ja niiden selvittämiseen menee aina vähintään puoli tuntia. Olette kyllä molemmat yhtä huomionkipeitä.
Dunja katsoi minua kuin närkästyneenä, ja naurahdin.
- Voi muru, tietenkin sä olet kaikista paras ja ihanin, aina, kuiskasin. Dunja nyökkäsi tyytyväisenä ja antautui taas hellittäväksi. Rapsutin ponin säkää, ja se rapsutti varovasti käsivarttani.

Takaani kuului askelten rahinaa soralla. Tiesin katsomatta, kuka se oli - tunnistin jo hänen askeleensakin. Sydämeni löi ylimääräisen lyönnin, ja minulle tuli heti kolme kertaa onnellisempi olo.
Christian tuli nojaamaan aitaan olkapääni viereen ja painoi suukon poskelleni.
- Iltaa, hän sanoi pehmeästi. Hymyilin.
- Iltaa, vastasin. Naurahdimme.
- Täällä sä rapsuttelet ponias, yhdeksän aikaan illalla. Etkö sä tullut hetki sitten kotiin? Miten friisiläisen kanssa meni?
- Joo, mutta Dunjaa tuli ikävä. Ja ihan kivasti, sanoin. - Mitä sä täällä teet?
- Tulin vilkaisemaan Pandaa. Se on tallissa. Ja tietenkin halusin nähdä sut. Mä en jaksa odottaa huomiseen.
Suukotin Chrisiä aidan yli.
- Okei, oli mulla suakin ikävä, tunnustin punastuneena.

Sitten kyykin vaivalloisesti aidan ali.
- Mennään äkkiä, Aleksi varmaan pistää kohta ovet lukkoon, sanoin. Tartuimme toisiamme kädestä ja menimme hämärään talliin. Tunnelma tallissa iltasyötön jälkeen oli aina ihana. Kuului vain rauhallista rouskutusta, ajoittain hörähdys tai kavion kolahdus. Suuntasimme käsikkäin Pandan karsinalle. Panda nosti heti päänsä heiniensä äärestä ja hörähti lämpimästi. Siinä oli samaa vikaa kuin Dunjassa ja Jeressäkin - se oli tolkuttoman hellyydenkipeä. Jakelimme Chrisin kanssa auliisti rapsutuksia. Pian Panda sai tarpeekseen ja palasi iltapalansa kimppuun.
Katsoin Christianiin sanoakseni jotain, mutta hän olikin lähempänä kuin olin kuvitellut. Unohdin, mitä minun oli ollut tarkoitus sanoa, unohdin oikeastaan kaiken, paitsi juuri sen ajan ja paikan. Koitti se salaperäinen hetki ennen suudelmaa, se, joka oli mielestäni parempi kuin itse suudelma, se, jonka toivoisi kestävän ikuisesti. Lähestyimme toisiamme, ja Chrisin lämpimät kädet olivat ympärilläni.

Ihana hetki keskeytyi, kun tallin ovi kolahti. Vetäydyimme erillemme, molemmat punastuneina ja hymyillen, ja käännyimme samaan aikaan kohti ovea. Aleksi seisoi ovenraossa pilke silmäkulmassa.
- Täällä ne kyyhkyläiset piileskelee, katseilta salassa, hän totesi virnuillen. - Menkääs siitä, mie aion lukita ovet.
Minä ja Chris ohitimme nopeasti Aleksin, joka ehti kuitenkin taputtaa minua "isällisesti" olkapäälle. Ulkona repesimme nauruun. Oli vielä lämmintä, ja aurinko pilkotti juuri ja juuri puiden takaa.
- Miltäköhän Aleksista tuntuu kun talliin kurkatessa käytävältä löytyy lemmenpareja? hihitin. Chris nauroi iloisesti ja rutisti minut kainaloonsa. Lähdimme kohti maneesia, jonka seinustalla odotti minun pyöräni ja Christianin cruiseri, joka hänellä oli tapana pistää joponi tarakalle, jos emme olleet saapuneet tallille samaan aikaan.

Kävelimme onnellisessa hiljaisuudessa Kaviopolun ja Maalaismiehentien risteykseen. Siinä jäimme seisomaan vastakkain, kädet toistemme ympärillä. Aurinko piiloutui viimein metsän taakse, ja viimeiset säteet katosivat. Sitten me suutelimme, katseilta salassa, auringonkin. Ja jopa Aleksin.

Valma&Dunja 21HM


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 28 Toukokuu 2015, 12:05, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Su 24 Toukokuu 2015, 14:53

Sunnuntai, 24.5.2015


Koulutunti meni penkin alle, sillä Dunja päätti säästää hienot askellajinsa laitumelle.


Ponien vaihto! Salli ratsastaa Dunjalla ja Valma taluttaa Mincaa.


Dunja nauttii kauniista kesäpäivästä.

Valma&Dunja 22HM


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 28 Toukokuu 2015, 12:06, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Ma 25 Toukokuu 2015, 15:55

Maanantai, 25.5.2015

Kesä se vain tuli, pohdin kävellessäni tallille. Olin ottanut hupparinkin pois, ja aurinko lämmitti ihanasti paljaita käsivarsiani. Luonto oli räjähtänyt koko vehreyteensä, väri suorastaan häikäisi. Aurinko paistoi korkealta, ja olin varma, että palaisin tänään.
Astuessani tuvan ovesta näin ensimmäisenä ilmoitustaululla paperin, joka kertoi kesän leiristä. Leiri olisi heti kesäkoman aluksi. Ajattelin valoisasti kaikkea kivaa, mitä leirillä tehtäisiin. Pääsiäisleirillä oli ollut mahtavaa.
Inka istui pöydän ääressä juomassa Juissia. Hän katsoi hymyillen minuun.
- Moi! hän sanoi iloisesti.
- Moi, vastasin yhtä pirteään sävyyn. Ilahduin aina nähdessäni Inkan. Riisuin kengät jalastani ja istuuduin Inkaa vastapäätä.
- Mun pitäisi olla kotona lukemassa yhteiskuntaopin kokeeseen, kerroin irvistäen. - Mutta sää on niin mainio, etten mä yksinkertaisesti voi pysyä neljän seinän sisällä!
- Ai niin, teillä siellä lukiossa on ne koeviikot, Inka sanoi ilkikurisesti. - Voi raukkaa!
Nauroin kevyesti. Inka kaatoi minulle lasiin mehua purkistaan. Minulla olikin jo ollut jano, ja vielä jääkylmä hedelmämehu maistui ihanalta.

- Lähdetäänkö ratsastamaan? Inka kysyi. Huokaisin.
- Dunja menee tänään tunneille, ei onnistu.
- Voi räkä, Inka voihkaisi. - Mutta Aleksihan sanoi että tuntiheppoja vois pikkuhiljaa käydä syöttelemässä. Lähetään palleroiden kanssa kävelylle, mä haluan näyttää sulle yhden kivan paikan!
Suostuin heti. Kulautin mehuni loppuun, ja menimme tyhjään, hämärään ja viileään talliin. Inka otti Ranan riimun ja minä Dunjan riimun.
- Nähdään kohta tossa pihalla, Inka huikkasi, kun tiemme erosivat tallin ovella.
Suuntasin Vikin ja Dunjan tarhalle. Dunja saapui hörähtäen portille vastaan. Lausuin voipallerolle pari lempeää sanaa, laitoin sille riimun ja talutin pihalle. Inka ja Rana odottivat jo meitä. Ranan kupeella oli iso, harmaa likaläntti.
- Miksi ihmeessä mä olen hankkinut kimon, Inka mutisi. Rana näytti kuitenkin ihan tyytyväiseltä oloonsa.
- Anna olla, harjataan ne kun tullaan takaisin, sanoin ja kyhnytin Dunjan säkää. Puhdistimme kuitenkin nopeasti heppojen kaviot ennen lähtöä.

Menimme takatarhojen välistä kapealle metsäpolulle, jolla ei voinut kulkea rinnakkain. Inka ja Rana kävelivät edeltä ja minä ja Dunja perästä. Dunja olisi mielellään nyhtänyt ruohoa polunvarresta, mutta vakuutin sille, että se saisi syödä kun olisimme Inkan mainitsemassa hienossa paikassa.
Inka johdatti meidät Pronssijoen metsän kapeita polkuja pitkin leveälle, vanhalle traktoriuralle. Seisahduin hetkeksi, ja Dunja käytti heti tilaisuutta hyväkseen ja kurotti syömään ahneesti ruohoa. Kiskaisin refleksinomaisesti ponin pään ylös.
Muistin käyneeni täällä joskus talvella. Oli ollut hiirenhiljaista, matalalla paistava aurinko oli kurkistellut vaisusti hailakansiniseltä taivaanrannalta ja luonut hentoja säteitä lehdettömien puiden lomasta, maa oli ollut vitivalkoisen lumen peitossa. Rakastin talvea, mutta tänään näkymä oli kuin sadusta. Kaikkialla oli vihreää. Vanhat traktoriurat kasvoivat pitkää ruohoa. Koivujen latvat levittäytyivät kattona tien ylle. Auringosta tuleva valo oli jännittävän vihreää. Äänimaailma oli myös loistava: linnut visersivät ja puro solisi jossakin vasemmalla. Katsoin vaikuttuneena Inkaa.
- Tääkö se paikka on, jonka sä halusit näyttää? kysyin. Inka kikatti.
- Ei, hölmö, sinne on vielä vähän matkaa.

Jatkoimme rinnakkain loistavan vihreää ja valoisaa käytävää pitkin. Inka kysyi, miten minulla ja Christianilla meni. Hymyilin onnellisesti.
- Mikäs tässä, sanoin muina miehinä, vaikka mieleni olisi tehnyt käydä ääneen läpi kaikki ihanat yhteiset hetket Chrisin kanssa. - Entäs sulla ja Vilillä?
Inka meni hyvin miettivän näköiseksi. Katsoin häntä tarkasti.
- Vili on kiva, mutta... en mä vaan tiedä, haluanko sen kanssa mitään suurempaa. Miksi mun pitää olla tällainen... vaaka? Ihastun miljoona kertaa epätoivoisesti, ja sitten kun ehkä saisin haluamani, niin sitten ei huvitakaan.
Katsoin Inkaa ymmärtäväisesti, mutta en ehtinyt vastata, sillä Rana seisahtui ja hirnui raikuvasti. Dunjakin höristeli ilahtuneen oloisesti korviaa. Pian mutkan takaa kuuluvat kavioiden töyssähdykset kantautuivat meidän ihmistenkin korviin, ja Rana sai hirnunnalleen vastauksen. Darli kopisteli esiin selässään Megan. Megan hymyili meille iloisesti.
- Moooi, hän tervehti. Minä ja Inka tervehdimme takaisin.
- Ihana sää, vai mitä? Megan jutteli. - Mulla on ihan tulikuuma tän kuoren alla, hän sanoi ja koputti turvaliiviään. - Menettekö te syöttämään heppoja?
- Joo, vastasin. Darli tempaisi päänsä alas ja Megan oli vähällä valua ponin kaulan yli maahan.
- Noh, lurjus! Me jatketaan matkaa, tämä neiti ei pysty olemaan hetkeäkään paikoillaan. Heippa!

Megan ja Darli ohittivat meidät. Inka halusi nähtävästi vaihtaa puheenaihetta.
- Ihan hassua, että porukka on parin kuukauden aikana mennyt melkein kokonaan uusiksi! Eihän täällä ole siitä ekan syksyn sakista muita jäljellä kuin minä, sinä, Miro, Nanna ja Maikki.
Pudistin päätäni vähän surullisena.
- Ei ole enää Maikkikaan, sanoin. - Se muutti viikonloppuna toiselle paikkakunnalle.
- Mitä!? Inka älähti. - Miksi mulle ei ole kerrottu mitään?
- Luulin että se oli ilmoittanut kaikille, sanoin anteeksipyytävästi. - No, joka tapauksessa, se lopetti Astan hoitamisen. Lupasi kumminkin tulla joskus moikkaamaan.
Inka meni hiljaiseksi, ja tiesin, että häntä itketti. Niin minuakin. Tuntui kuin olisin vasta eilen saapunut Hallavaan uutena ja outona ja pihalla kaikesta. Senaikainen tallin vakioporukka oli ottanut minut nopeasti mukaan juttuihin ja opastanut alkuun. Nykyään oli minun vuoroni olla se, joka osasi ja tiesi asiat. Se tuntui vähän pelottavalta.
Ja Maikki, tyttö, jonka kanssa oli koettu kaikenlaista, suloinen, pikkuvanha pellavapää, ei enää hoitanut Hallavassa. Maikki oli ollut täällä ennen minua.

Unohdin ajatukseni, kun saavuimme kauniille niitylle. Henkäisin taas hämmästyksestä ja jäin ihailemaan niityn väriloistoa. Täällä en ollut käynyt koskaan ennen. Niitty ei ollut iso, mutta sitäkin kauniimpi. Se oli kirjavanaan kaikenvärisistä kukista, enimmäkseen voikukista, ja kukissa pörräsi kimalaisia. Kukkien yllä lenteli perhosia. Valo tuntui häikäisevän kirkkaalta, kun olimme juuri kävelleet pitkät pätkät hämärämmällä traktoriväylällä.
- Oi, wau, sanoin. Inka virnisti. Annoimme hevosten syödä ja istuuduimme itse ruohikkoon. Tunsin poltetta käsivarsissani. Arvaukseni oli osunut oikeaan: ihoni palaisi. En jaksanut välittää. Dunja laidunsi lähelläni. Haistelin kukkien huumaavaa tuoksua. Minua nukutti.
- Ihanaa, kesä, sanoin ja kaaduin makuulle. Suljin silmäni.

Olin kai torkahtanut, sillä herätessäni kuulin Inkan juttelevan jonkun - tai oikeastaan joidenkin - kanssa. Tunnistin heti tyyppien äänet. Vili, Nanna ja Miro. Äänistä päätellen paikalla oli myös enemmän hevosia. Minulle tuli tunne, että joku niistä talloisi minut pian, joten ponnahdin istumaan.
- Hui! Inka sanoi säikähtäen. Punastuin.
- Huomenta, Miro sanoi virnistäen leveästi. Hänellä oli oikeassa kädessään Nannan käsi ja vasemmassa riimunnaru, jonka päässä laidunsi Palle. Myös Kyyhky ja Tinttu olivat liittyneet pieneen laumaan. - Etkö sä tiennyt, ettei auringonpaisteessa saisi nukkua? Voi saada auringonpistoksen.
Pudistelin päätäni vähän tokkuraisena.
- En mä mitään auringonpistosta ole saanut. Kuinka kauan mä olen nukkunut tässä.
- Ehkä kymmenen minuuttia, Nanna sanoi iloisesti. Nousin kömpelösti seisomaan.
- Mitä kello on? Dunjan pitäisi olla neljältä alkeistunnilla.
Vili kaivoi kännykän taskustaan.
- Voihan nenä! Viistoista nolla kaksi, ja täältä on aika pitkä matka takaisin.
- Mennään, Nanna sanoi. - Tinttukin on alkeistunnilla. Ja Palle.

Lähdimme taas kohti Hallavaa. Inka, Nanna ja Miro kävelivät edeltä, ja Vili tuli perässä minun kanssani. Inka vilkuili taakseen, mutta ilmeisesti päätti antaa meidän olla keskenämme. Tunnelma oli hitusen kiusaantunut. Vili käveli päättäväisesti eteenpäin ja katseli maahan otsa rypyssä. Vilkuilin häntä.
- Vili? aloitin lopulta.
- Kerro asias, Vili sanoi tyynellä äänellä.
- Ootko sä vieläkin mulle kamalan vihainen?
Vili huokaisi syvään ja katsoi minua silmiin. Tuon hauvavauvan  katseen nähdessäni en ihmetellyt laisinkaan, mitä olin välillisesti nähnyt hänessä ja mitä Inka oli nähnyt ja näki ehkä edelleen.
- En... En mä kai ole koskaan ollutkaan, Vili sanoi hitaasti. - En sillä tavalla. Olin tosi loukkaantunut ja vihainen, mutta eniten itselleni.
- Miksi? kysyin ja tuijotin Viliä hämmästyneenä.
- Mä en tiedä, Vili sanoi lopulta. Hän näytti aika surulliselta. Sydäntäni särki.
- Anna anteeksi, sanoin hiljaa. - Mä en tule koskaan tajuamaan, miksen kertonut sulle Chrisistä silloin. Mä olin älyttömän tyhmä.
- Saat anteeksi, Vili lupasi. - Kai mä oon päässyt jo yli tästä. Kuule, munkin pitää pyytää anteeksi. Ei olisi pitänyt huutaa sulle silloin tallissa. Mä näin, että se sattui.
- Huusit kyllä ihan asiasta, sanoin. - Äh, ollaanko kavereita?
- Ollaan, Vili päätti ja tarjosi nyrkkiään. Muksautin sitä kaverillisesti omallani.
Syvällinen hetki päättyi, kun Kyyhky päätti kiskaista Vilin kumoon. Nauroin, kun huomasin, ettei häneen sattunut, ja autoin hänet ylös. Kyyhky oli tietenkin päättänyt pitää ruokatauon.
- Mokoma hevonen, Vili puuskahti ei kovin vakuuttavan vihaisesti ja kiskoi Kyyhkyn taas matkaan. Taputin Dunjaa onnellisena, ja poninpallero hamusi turvallaan käsivarttani.

Matka niityltä tallille tuntui lyhyemmältä kuin matka tallilta niitylle. Veimme hevoset talliin syömään, sillä Rafael oli jo tehnyt päiväsyötön. Kun alkeistuntilaisia alkoi tulla, Vili ja Inka ilmoittivat joutuvansa lähtemään, mutta Miro ja Nanna jäivät avukseni talliin. Ehkä parikymppinen nuoripari oli tuonut kolmevuotiaan tyttärensä ratsastamaan. Silja-tytön aiti jäi juttelemaan iloisesti kanssani, kun isä kierrätti Siljaa ympäri tallia. Harjasin Dunjan ja satuloin sen. Nuori nainen jututti minua hevosharrastuksesta ja Dunjasta.
Alkeistunti oli minun osaltani helppo, sillä sain taluttaa Dunjaa käynnissä kentän keskellä pienellä ympyrällä, kun muut ravasivat ympäri kenttää. Silja istui tikkana satulassa puriistaen satulan etukaarta ja päässään yli-iso kypärä, jokeltaen innostuneena. Siljan äiti käveli koko ajan vieressä ja piti kiinnin Siljan jalasta, isä räpsi kuvia kentän reunalta. Dunja jaksoi kiltisti kopsutella ympyrällä keksimättä mitään temppuja.
- Ihhahhaa, ihhahhaa, hepo hirnahtaa-a, ihanaa, ihanaa onhan ratsastaa, Siljan äiti lauloi hiljaa lässytysäänellä tyttärelleen. - Juokse hepo hiljaa, kanna pikku Siljaa, juokse kotiin saakka, kevyt kallis taakka...
Sekä Dunja että Silja katsoivat vähän kummeksuen Siljan äitiä.
Tunnin jälkeen Siljan ylpeät vanhemmat kiittelivät minua ja Dunjaa monisanaisesti. Pikku Silja silitti Dunjan samettista turpaa, ja Dunja nuuskutti sieraimillaan. Silja hihkaisi ja veti kätensä nopeasti pois. Minua hymyilytti.
- Taas yksi tyytyväinen asiakas, Aleksi sanoi minulle virnistäen, kun luovutin Dunjan helpon C:n tuntilaiselle.

Alkeistunnin jälkeen pääsin huilaamaan. Minua väsytti, minulla oli vielä kolmasosa kirjaa luettavana huomiseen yhteiskuntaopin kokeeseen ja seuraava bussi saapuisi sopivasti kymmenen minuutin kuluttua, joten päätin lähteä kotiin. Sanoin heipat tuvassa istuskeleville Mirolle, Nannalle ja Sallille ja lähdin kävelemään kohti bussipysäkkiä.

Valma&Dunja 23HM
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   To 23 Heinä 2015, 19:25

Torstai 23.7.2015


Dunja

Valma&Dunja 24HM


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm Pe 24 Heinä 2015, 16:59, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Pe 24 Heinä 2015, 14:56

Perjantai, 24.7.2015

Perjantaina aamupäivällä Hallavassa oli hiljaista. Vain Aleksi istui toimistossa tekemässä paperihommia, ja kaikki hevoset olivat laitumella.
Välillä pilvien raosta pilkottava aurinko häikäisi silmiäni, kun kävelin maneesin ohi pikkupellolle Dunjan vaaleanvihreä riimu kädessäni. Portilta näin, että tammat seisoivat rykelmässä laitumen perällä. Dunja laidunsi Tintun kanssa päät vieri vieressä. Lähdin vaeltamaan pellon yli hevosten luo.
Minua totta puhuen masensi hiukkasen, syystä nimeltä Christian Koivula. Hänen Panda-tammansa laidunsi muiden tammojen kanssa, ja Chris oli päättänyt pitää lomaa ratsastuksesta hevosten laidunkauden ajan, joten näimme toisiamme hiukan tavallista harvemmin, ja silloinkin kun olimme yhdessä, Chris oli hajamielinen ja ajatuksissaan. Tuntui, kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet jatkuvasti jossain ihan muussa. Hänen jälleennäkemispusunsa eivät olleet enää yhtä lämpimiä ja ilahtuneita kuin aiemmin, ja minusta tuntui, että hän lipui paraikaa kauemmas luotani ilman, että pystyin mitenkään estämään.

Dunja sentään ilahtui tavattomasti nähdessään minut. Sen matala, lämmin hörinä sai minut väkisinkin hymyilemään. Pikku palleroinen nosti heti päänsä ruohosta ja käveli luokseni. Se hamuili farkkusortsieni taskuja, kun laitoin sille riimua.
- Tässä, sanoin hellästi ja ojensin tammalle porkkanan. - Onneksi olet olemassa, kumarruin kuiskaamaan sen korvaan. Lähdimme rinnatusten kohti porttia. Kuulin takaani kopinaa; Darcy seurasi meitä.
- Sä et ole pääsemässä mihinkään, sanoin sille. Heti perään minun kävi sääliksi Darcya. Sillä ei ollut hoitajaa, ja se oli joutunut lahnaamaan laitumella koko kesän. Kurkotin nopeasti taputtamaan sen kaulaa ja keinottelin itseni ja Dunjan portista. Darcy jäi hirnumaan haikeasti peräämme.

Harjasin Dunjan tallipihalla ja suitsin sen. Olin tullessani ilmoittanut, että kävisimme maastossa, ja Aleksi oli käskenyt ottamaan kännykän mukaan ja pysymään poissa Pronssijoentieltä. Painoin kypärän päähäni ja punnertauduin Dunjan paljaaseen selkään. Olisin mielelläni ratsastanut satulan kanssa, mutta ensinnäkään en ollut varma, menisikö satulavyö kiinni, sillä Dunja oli lihonut jonkin verran, ja toiseksi tuntui, että jalustinhihnat olivat liian pitkät silloinkin, kun laitoin ne viimeiseen reikään.
Kopistelimme tallipihasta Kaviopolulle, siitä Maalaismiehentielle ja ojan yli tiepellon laidalle. Ruunat laidunsivat tiepellolla, ja Bee ja Klikki ravasivat heti aidalle katsomaan, ketä oli tulossa. Dunja sanoi molemmille herroille turpapäivää ja hörähteli pehmeästi. Siitten pieni saattueemme lähti kävelemään aidanviertä, Dunja minua kantaen toisella puolella ja poniherrat toisella. Päästyämme pellon toiselle puolelle minä ja Dunja hyvästelimme saattajamme ja käännyimme polkua pitkin metsään.
Yleensä menin aina maastossa samoja reittejä. Minulla oli kaksi lempireittiä. Ensimmäinen oli muutaman kilometrin mittainen metsälenkki, joka kiersi harjanteen, jolta avautui upea näkymä Hallavaan, ja sänkipellon, jolla oli hyvä laukata. Toinen oli reitti metsäpolkua pitkin umpeenkasvaneelle, taianomaisen tunnelimaiselle traktoriuralle, jonka minä olin löytänyt hallavalaisista ensimmäisenä. Tänään päätin rikkoa perinteitä ja ratsastaa toiseen suuntaan, Pronssijoen yli kohti keskustaa. Ylitimme joen pienellä puusillalla. Sillan lankut kopisivat Dunjan kavioiden alla ja vesi kohisi pienessä koskessa, mutta Dunja ei pelännyt, vaan vei minut varmasti joen toiselle puolelle.

Kun löntystimme rauhallista tahtia varjoisassa, viileässä kangasmetsässä ja Dunjan kaviot tupsahtelivat pehmeästi sammalmattoon, ajattelin, että tämän oli pakko olla maailman parasta terapiaa. Dunjan käynti keinutti minua edestakaisin, ja tuijottelin hajamielisesti korkeiden mäntyjen latvuksiin. Unohdin Chrisin ja rakkaushuolet ja keskityin vain Dunjaan ja metsän hiljaisuuteen. Jossakin vaiheessa pysähdyimme nappaamaan polunvarresta mustikoita, ja se teki hetkestä entistäkin täydellisemmän.
Parin kilometrin päässä metsä loppui kuin seinään, ja pienen mäen päältä avautui hieno näkymä tilkkutäkkiä muistuttavaan peltomaisemaan. Näin kaukana Pronssijoentien ja taloja, ja tiesin, että tästä oli keskustaan matkaa vielä pari kilometriä. Köpöttelimme pienen pellon laitaa kapealle hiekkatielle, ja patistin Dunjan raviin. Dunja kipitti innoissaan tien laitaa ja minä pompin ylös alas nauttien siitä, että sain olla sen maiseman keskellä, jota normaalisti katsoin isolta tieltä käsin bussin ikkunasta. Pellot levittäytyivät joka puolella ympärillämme, ja maisema kylpi kirkkaassa auringonvalossa. Kumarruin juuri taputtamaan Dunjan kaulaa, kun takaamme kuului autonmoottorin ääni. Käännyin katsomaan ja ehdin juuri ja juuri nähdä, miten oranssi urheiluauto tuli meitä kohti kapealla heikkatiellä, aivan liian lujaa. Kuski ei ollut huomaavinaan minua ja Dunjaa.

Dunja parka säikähti kuollakseen, kun auto viuhahti senttien päästä ohi. Se hyppäsi tienpientareelle ja nousi takajaloilleen, jolloin minä luisuin sen selästä ojaan. Ehdin parahiksi nousta seisomaan ja nähdä, miten Dunja nelisti menosuuntaan kohti metsää ja oranssi urheiluauto puolestaan kiihdytti entisestään kohti keskustaa. Tunsin kiukun kuohahtavan sisälläni, ja kiljuinkin auton perään, vaikkei kuski tietenkään voinut kuulla:
- Idiootti! Me oltais voitu kuolla!
Kun auto katosi näköpiiristä, tunnustelin taskujani löytääkseni kännykän. Kauhukseni tajusin, että sortsien taskut olivat tyhjät. Olinko tiputtanut kännykän? Tähyilin ojanpohjaa, mutta sinikuorista kännykkääni ei näkynyt. Silloin muistin: kännykkä oli Hallavassa, tallituvassa Dunjan kaapissa reppuni sivutaskussa. Hitto! Olin unohtanut kännykän tallille, vaikka olin luvannut Aleksille ottaa sen mukaan kaiken varalta.
Kapusin takaisin tielle ja katsoin ympärilleni. Dunja juoksisi suoraan kotiin. Onneksi matkalla ei ollut autoteitä, vain Maalaismiehentien ylitys, ja siinä meni autoja harvoin. Dunjan matka Hallavaan kulkisi luultavasti metsäpolkuja pitkin, ja loukkaantumisriski olisi pienempi kuin autotiellä, vaikka poni olisikin kuolemanväsynyt perille päästyään, jos laukkaisi koko matkan.
Lähdin hölkkäämään tulosuuntaani. Todennäköisesti Dunja selviäisikin Hallavaan ehjin nahoin, mutta minä pääsisin perille vasta paljon myöhemmin. Näin mielessäni, kuinka Dunja hirnuisi tallin pihassa hikisenä ja huohottaen, ja Aleksi tulisi kummissaan tuvan ovelle katsomaan. Hän yrittäisi soittaa minulle ja kuulisi kännykkäni soivan kaapissa. En pelännyt, että Aleksi suuttuisi, vaikka sekin luultavasti tapahtuisi. Eniten minua kauhistutti, että Aleksi huolestuisi suunniltaan tietäessään, että olin saattanut loukkaantua.

Minua vastaan ajoi harmaa henkilöauto, ja se hidasti lähestyessään minua. Lopulta se pysähtyi kohdalleni. Matkustajanpuoleinen ikkuna aukesi, ja kuljettajan paikalta minua katsoi ystävällisen näköinen eläkeläisnainen.
- Tyttö rakas, oletko pudonnut hevosen selästä?
Nyökkäsin sanattomana, sillä minua hengästytti.
- Satutitko itsesi? nainen kysyi huolestuneena. Pudistin päätäni.
- Mutta mun poni... yritin selittää. - Se karkasi - ja laukkaa varmaan tallille - ja mulla ei ole kännykkää - että voisin soittaa -
- Hyppää kyytiin, nainen sanoi ja työnsi matkustajanpuolen oven auki. Istuuduin aikailematta pelkääjän paikalle.
- Vuodat verta, nainen sanoi osoittaen polviani. Katsoin niitä - ja ihan totta, polvissa olevista sadoista pikkunaarmuista tihkui verta. - Ethän varmasti satuttanut pahemmin?
- En, en, sanoin, ja hengitykseni alkoi tasaantua. - Mun täytyy vaan äkkiä päästä tallille, siellä ollaan kamalan huolissaan kun Dunja palaa ilman mua...
- Oletko sinä sieltä ratsastuskoululta? Hallavako sen nimi oli? nainen kysyi.
- Joo, vastasin.
- Minäpä vien sinut sinne. Minulla ei ole mikään kiire mihinkään, olen matkalla kauppaan.
- Voi kiitos, henkäisin. Kurkkuani kuristi helpotuksesta. Joutuisimme kietämään Pronssijoentien kautta, mutta ehtisimme perille varmaan aika pian Dunjan jälkeen, eikä Aleksi ehtisi lähettää etsintäpartiota perääni.

Istuin hiirenhiljaa autossa, ja sydämeni pamppaili hermostuneesti, kun loputtoman tuntuisen kahdenkymmenen minuutin kuluttua käännyimme Kaviopolulle. Vihdoin auto pysähtyi parkkipaikalle.
- Kiitos tuhannesti, kiittelin naista, ja minusta tuntui, että voisin alkaa itkeä silkasta ilosta siksi, että oli olemassa niin ihania ja välittäviä ihmisiä.
- Eipä mitään, nainen sanoi hymyillen. Nousin autosta ja hölkkäsin tallin pihaan. Piha oli ihme kyllä hiljainen ja rauhallinen, eikä Dunjaa näkynyt missään. Säntäsin tuvan ovelle ja riuhtaisin sen auki. Nanna istui sohvalla lukemassa hevoslehteä ja katsoi minua kummeksuen. En välittänyt hänestä, vaan huusin Aleksia. Hän kurkkasi toimiston avoimesta ovesta.
- Mikä hätänä?
- Missä Dunja on? kysyin, ja ääneni kuulosti hysteeriseltä. Aleksi katsoi minua huolestuneena ja ihmetellen.
- Sinun se kai pitäis tietää.
Sitten hän huomasi verta vuotavat polveni.
- Oletko sie tippunut? Oletko kunnossa?
- Joo, ja joo, vastasin vieläkin hysteerisellä äänensävyllä. - Dunja lähti laukkaamaan tänne päin, sen olisi pitänyt tulla jo.
Aleksi otti nopeasti ohjat käsiinsä.
- Missä asti te olitte?
- Siellä peltojen keskellä, vähän matkan päässä keskustasta. Mä näin, kun Dunja lähti tulemaan sitä polkua pitkin jota me ratsastettiin ensin.
- Okei. Me lähdetään Nannan kanssa metsään etsimään sitä. Nanna, hae tallista Dunjan riimu.
Nannakin oli heti toimintavalmiudessa, ja katosi talliin. Otin kypärän päästäni ja ravistin hikisiä hiuksiani.
- Mä tulen mukaan, sanoin päättäväisesti Aleksille, kun hän täytti taskunsa porkkanoilla ja tunki ihme kyllä housuntaskuun myös puukon.
- Siltä varalta, että se on juuttunut kiinni, hän selitti. - Siun on paras jäädä tänne huilaamaan ja putsaamaan haavat.
Hän käveli ohitseni pihalle. Seurasin epätoivoisena.
- Ei, mä tulen varmasti mukaan, sanoin. Aleksi katsoi minua arvioiden ja huokaisi sitten.
- Okei, Valma, jos varmasti olet kunnossa.

Lähdimme yhdessä metsään samaa reittiä kuin olimme Dunjan kanssa lähteneet. Aleksi kulki reippaasti edellä, ja minä ja Nanna tulimme perässä. Kun ohitimme ruunalaitumen, silmäkulmiani kirveli, enkä voinut olla nyyhkäisemättä. Nanna puristi lohduttavasti kättäni.
- Älä itke, Valma, se on varmaan ihan kunnossa. Pysähtynyt syömään ruohoa tai jotain.
Minun oli pakko naurahtaa, sillä sellainen oli ihan Dunjan tapaista. En silti voinut hillitä kasvavaa huolta, joka riehui sisimmässäni ja puristi sisuksiani rautaisella kourallaan. Kyyneliä tipahteli poskilleni, kun ajattelin, kuinka tärkeä Dunja minulle oli. Mitä ihmettä tekisin, jos se olisi loukkaantunut?
Juuri, kun olimme ylittäneet Pronssijoen, edestäpäin kuului äänekäs hirnahdus. Tunnistin äänen heti.
- Se on Dunja! hihkaisin. Kun kävelimme kulmasta, näimme Dunjan polun vieressä. Sen karva oli hiestä laikukas, ja se näytti väsyneeltä. Ja se oli juuttunut ohjistaan pusikkoon. - Voi ei, henkäisin.
Aleksi lähestyi Dunjaa hitaasti ja jutteli sille matalalla äänellä.
- Hei, kaveri, oletpa sie pinteessä. Anna kun autan sinut irti.
Puukko tuli tarpeeseen. Dunja seisoi hiiren hiljaa paikallaan, kun Aleksi leikkasi varovasti ohjat irti pensaasta. Nanna ojensi riimunnarun Aleksille, ja Aleksi kiinnitti sen Dunjan kuolainrenkaaseen.
- Hyvä tyttö, hän kehaisi ja silitti Dunjan hikistä kaulaa. - Nyt kävellään rauhassa takaisin tallille.

Helpotukseksemme Dunja ei ontunut, mutta sen oikeassa etusessa oli haava, josta tuli verta.
- Pintanaarmu, Aleksi rauhoitteli, kun katsoin haavaa järkyttyneenä. - Se pitää vain puhdistaa.
Lähdimme takaisin Hallavaan rauhallisemmin kuin tullessamme. Annoin Aleksin taluttaa Dunjaa, sillä se tuntui turvallisemmalta. Dunja vaikutti onneksi olevan kunnossa, vaikka se olikin hikinen ja rasittunut. Huokaisin syvään helpotuksesta, kun talli tuli näkyviin.
- Mie menen nyt talliin tsekkaamaan Dunjan jalat, Aleksi sanoi. - Nanna, auta sie Valmaa putsaamaan nuo naarmut.
Olisin halunnut pysyä Dunjan kanssa, mutta Nanna vei minut päättäväisesti tupaan. Hän istutti minut sohvalle ja ojensi minulle puhdistuspyyhkeitä ja desinfiointiainepullon. Aloin irvistellen putsaamaan polviani hiekanjyvistä ja pölystä.
- Miten kaikki oikeastaan tapahtui? Nanna kysyi. Selitin hänelle koko jutun siitä lähtien, kun olin lähtenyt Dunjalla maastoon, kerroin, miten kaahari oli säikäyttänyt Dunjan, minä olin tippunut ja Dunja lähtenyt nelistämään kotiin, miten ystävällinen nainen oli tuonut minut Hallavaan ja miten olin huomannut, ettei Dunja ollutkaan palannut. Kerroin myös, että olin unohtanut kännykän kaappiini.
- Mä en ikinä anna itselleni anteeksi, jos Dunjalle on käynyt jotain, sanoin lopulta ontolla äänellä lattiaan tuijottaen.
- Mutta... Eihän tää ollut ollenkaan sun vika! Nanna huudahti. - Se oli sen kaaharin vika! Ja et sä olis kännykällä mitään tehnyt tossa tilanteessa, onneksi se kiltti mummo noukki sut kyytiin.

Juuri silloin Aleksi kurkkasi ovesta ja hymyili vähän.
- Kaikki hyvin. Dunja on okei mutta vaan vähän väsynyt. Se on tallissa ja odottaa että viet sen laitumelle, Valma.
Suustani pääsi kummallinen kiljaisun ja nyyhkäyksen sekainen ääni, heitin puhdistuslapun kädestäni ja säntäsin talliin. Hidastin kuitenkin vauhtia, ennen kuin menin Dunjan luo. Se seisoi käytävällä vähän voipuneen näköisenä, mutta jaksoi kuitenkin höristä minulle.
- Luojan kiitos, huokaisin ja kiedoin käteni sen kaulan ympärille. - Onneksi sä olet kunnossa...
Dunja töni minua turvallaan kuin sanoen, että nyt sai tunteilu riittää, tämän neidin oli aika päästä laitumelle. Irrotin onnellisena Dunjan naruista ja talutin ovelle. Aleksi tuli minua vastaan.
- Onneksi kävi näin hyvin, hän sanoi. - Nanna kertoi mitä tapahtui. Tällä kertaa sie et olisi tehnyt kännykällä mitään, mutta muista jatkossa ottaa se aina mukaan. Dunjan pitää ottaa pari päivää rauhallisesti, koska se vähän uuvahti juoksemisesta, mutta voisit käydä taluttelemassa sitä, ettei se kangistu.
- Joo, sanoin helpottuneena siitä, että minulla ja Dunjalla oli ollut onni matkassa.
Aleksi tiedusteli vielä, muistinko kaahariauton rekisterikilpeä, mutta en muistanut.

Päästin Dunjan laitumelle muiden tammojen luo. Se löntysti laiskasti pari metriä portilta ja kävi piehtaroimaan pallomaha puolelta toiselle heiluen. Katsoin hymyillen ponin touhuja. Onneksi, onneksi, tämän päivän tapahtumista olimme selvinneet säikähdyksellä, sekä minä että Dunja.

Valma&Dunja 25HM
#kaaharinarvoitus


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm Ti 02 Elo 2016, 20:33, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   La 25 Heinä 2015, 15:33

Tämä tarina löytyy myös Darcyn päiväkirjasta.

Sunnuntai 26.7.2015

Puolenpäivän aikaan hyppelehdin tyhjään tallitupaan. Sää oli vielä helteisempi ja hiostavampi kuin eilen, joten tupa oli kuin sauna. Heitin reppuni kaappiin, avasin kaikki ikkunat ja vietin hetken tuvan pesualtaassa olevan tiskivuoren kanssa. Tupa oli ollut taas siivoamatta, ja suunnittelin patistavani ensimmäiset näkemäni ihmiset sitä siivoamaan, sillä nyt ei totisesti ollut minun vuoroni. Rullasin räsymatot seinän viereen ja pistin pöydälle lapun: "SIIVOTKAA! Imuroikaa, pudistelkaa matot ja pyyhkikää pölyt."
- Hellurei!
Aleksi tuli ovesta yllään sortsit ja T-paita.
- Siivoamassa, arvatenkin? hän kysyi virne suupielessä.
- Ehei, jonkun toisen vuoro, tokaisin päättäväisesti. - Jonkun toisen vuoro. Mä menen nyt taluttamaan Dunjaa.
- Ai niin, Valma, mun pitikin juuri jutella sun kanssa.
Aleksi näytti vähän totisemmalta. Muistin minun ja Dunjan perjantaisen epäonnistuneen maastoreissun, ja huoli kouristi sisimpääni.
- Onko Dunja kunnossa? kysyin hermostuneena.
- On, on, mie itse asiassa kävin juuri laitumella katsomassa hepat läpi ja varsin hyvin se näytti voivan. Ei ollut jaloissakaan lämpöä. Mun asia koskee Darcya.
- Mitä siitä? tiedustelin vieläkin vähän huolestuneena.
- Älä nyt näytä noin huolestuneelta, Aleksi sanoi taas hymyillen. - Se tarvitsisi jonkun liikuttamaan sitä nyt loppukesäksi ennen kuin ratsastustunnit alkaa, ettei se ole sitten ihan mahdoton, ja mietin, huvittaisiko sinua...
- Älä edes kysy! kiljaisin. - Tietenkin huvittaa! Darcy on ihana. Koska mä voin aloittaa?
- Vaikka heti tänään.
- Ääh, sanoin pettyneenä. - Mulla ei ole ratsastusvaatteita, vain nämä...
Osoitin sortsejani.
- Ei se haittaa. Voit juoksuttaa sitä.

Askeleeni oli kevyt, kun kipaisin hakemassa tallista riimun ja kävelin Kaviopolkua pitkin laitumelle. Dunja ja Tinttu rapsuttivat toistensa kauloja, ja Darcy tuli luokseni uteliaana, kerjäämään rapsutuksia.
- Hei, muru, sanoin ja silitin sen isoa, tummanruskeaa päätä. - Tänään sun ei tarvi olla koko päivää laitumella, vaan pääset hommiin.
Dunja tuli pian mustasukkaiseksi Darcylle antamastani huomiosta ja ravasi luoksemme. Taputin sitäkin ja laitoin sille riimun.
- Voi luoja, miten sä oikein olet nukkunut, päivittelin nähdessäni ponin pölystä harmaan vasemman kyljen. - No, tänään käydään vaan kävelyllä.
Kävelimme portille ja Darcy seurasi taas kerran.
- Voi poloista, surkuttelin. - Pääset ihan kohta, haen sut heti kun ollaan käyty lenkillä Dunjan kanssa.
Silti Darcy jäi taas hirnumaan sydäntäsärkevästi minun ja Dunjan perään.
Harjasin Dunjan tänäänkin pihalla. Keksin piirtää sormella sen pölyiseen kylkeen. Kirjoitin isoin tikkukirjaimin DUNJA ja koristelin kirjaimet kukilla ja sydämillä. Ikuistin uuden, mutta hyvin väliaikaisen lookin kännykkäkameralla. Lopuksi harjasin Dunjan vasemmankin puolen, ja taideteokseni valui harmaana pölynä tallipihan hiekkaan.
Huomasin, että taivaanrannassa häämötti isoja, tummia pilviä, eli saisimme ehkä niskaamme joko sadetta tai ukkosta. Emme voisi lähteä kovin kauas.

Lähdimme rinnatusten polkua pitkin ihanan varjoisaan ja viileään metsään. Dunja oli hyvin laiskalla tuulellla perjantaisen spurttinsa jäljiltä, ja annoin sen kävellä niin rauhallisesti kuin se halusi. Ilma oli painostava, eikä yksikään lintu laulanut. Ajatukseni pyörivät Darcyn ja ratsastamisen ympärillä. Darcy oli minusta koko Hallavan ihanin hevonen ratsastaa. Uskomatonta, että Aleksi luotti minuun niin, että antoi minun ratsastaa sillä yksin kesälomalla!
Pienen lenkkimme puolivälissä pysähdyimme, sillä halusin napata polunvarresta mustikoita, kuten eilenkin. Tarjosin muutaman Dunjallekin, ja sille ne eivät maistuneet yhtä hyvin kuin minulle. Kaukaa kuului ukkosen jyrinää, joten käännyimme takaisin Hallavaan vievälle polulle.
Kun putkahdimme metsästä takatarhoille, huomasin, että taivas oli vetäytynyt pilveen. Vein Dunjan nopeasti laitumelle, ja ukkosen jyrinä lähestyi. Dunja ravasi iloisesti muiden hevosten luo. Päätin, että olisi viisainta hoitaa Darcyn liikutus sitten, kun ukkonen olisi ohi, sillä Darcy voisi pelätä ääniä, ja laitumella se saisi turvaa muista hevosista.

Kun palasin tupaan, kuulin ilokseni imurin hurinaa. Sandra imuroi ja Emppu pyyhki pölyjä. Sallin virka oli ilmeisesti istua väärinpäin sohvalla kyttäämässä, josko näkyisi salamoita.
Empun paluu Hallavaan oli ollut iloinen yllätys. Tyttö oli saapunut Ruotsista muutama päivä sitten, ja oli nyt Klikki-ponin hoitaja. Häntä ei näyttänyt huolettavan lainkaan, että hänen vanha hoitoponinsa Minca oli käynyt pieneksi ja oli vieläpä Sallin hoitoponi nykyään.
- Hienoa, tytöt! kehaisin. Emppu mulkaisi minua.
- Se olit sä, joka laittoi lapun pöydälle, hän sanoi. – Tunnusta!
Nyökkäsin virnistäen.
- Jepjep. Mä olen siivonnut täällä niin monta kertaa, että nyt on kyllä jonkun muun vuoro.
Imuri humisi ja Sandra kyykki muka vihaisesti mutisten imuroimassa sohvan alta. Menin Sandran ja imurinletkun yli hyppien tiskialtaan ääreen ja sekoitin mehua kannuun. Katoin pöytään lasit ja mehukannun.
- Oi! Salli hihkaisi samassa. – Tuolla oli hieno salama!
Imuri jäi hurisemaan itsekseen, kun Sandra pinkaisi sohvalle katsomaan.
- Taas salamoi! hän hihkui. Minä ja Emppu pudistelimme päitämme. Voi noita lapsia. Samassa avoimesta ikkunasta kantautui sisään ukkosen jyrinää.
- Tulkaa nyt tekin katsomaan, Salli kärtti. Minä ja Emppu kiipesimme huokaisten sohvalle heidän väliinsä. Samassa taivas repesi ja alkoi sataa kaatamalla. Pisarat takoivat tallipihaa ja muodostivat lätäköitä. Taivaanrannassa salamoi, ja ukkonen jyrähteli vähän väliä.
- Nyt pihalle! Sandra kiljui, ja Salli seurasi häntä juoksujalkaa ulos. Katselimme Empun kanssa. miten tytöt hyppivät pihalla vesilätäköissä.
- Voi sentään, onneksi niillä on crocsit, huokaisin. Imuri takanamme vaikeni. Sähköt olivat katkenneet. Salamat tuntuivat nyt olevan lähempänä, ja sydämeni pamppaili epätasaisesti.
- Onkohan hevoset kunnossa? Emppu pohti.
- Kyllä varmaan, vastasin. – Täällä ukkosti viime viikollakin, eivätkä ne olleet millänsäkään.

Seuraavat salamat saivat Sandran ja Sallin palaamaan tupaan ja minut sulkemaan ikkunat. Salamat valaisivat tuvan ja pihan, ja ukkonen jytisi korviahuumaavasti suoraan Hallavan yläpuolella. Nyt Salli näytti vähän hermostuneelta.
- Mitä jos salama osuu talliin? Salli kauhisteli ja tuijotti kalpeana ulos.
- Ei osu, vakuutin. – Ympärillä on niin paljon korkeampia puita.
- Entä jos metsä syttyy palamaan, Sandra pohti. – Sitten me ollaan täällä saarroksissa.
Tytöt lietsoivat toisiaan yhä suurempaan kauhuun erilaisilla mielikuvilla. Minuakin alkoi hermostuttaa, mutta peitin jännityksen parhaani mukaan.
Äkkiä sähköt palasivat ja imuri alkoi hurista. Se oli kuin taikasana: Sandra hyppäsi sohvalta ja tarttui imuriin, ja Salli jatkoi pölyjen pyyhkimistä. Laskin mielessäni salamoiden ja jyrähtelyjen väliä, ja ukkonen loittoni. Pian pilviverho jo repeilikin, ja kapeat auringonkiilat valaisivat kosteaa maisemaa.
- Jatkakaa te siivoamista, sanoin hymyillen leveästi. – Mä menen juoksuttamaan Darcya.
- Täh? Darcya? Salli ihmetteli.
- Aleksi pyysi mua liikuttamaan sitä ennen kesäloman loppua, selitin ja katosin pihalle. Kun olin hakenut Darcyn riimun, menin taas laitumelle, jolla oli lauma märkiä tammoja. Darcy ei luojan kiitos ollut ehtinyt piehtaroida. Se ravasi heti työintoisena luokseni, kun kutsuin sitä.
- Sähän olet työintoinen, sanoin ystävällisesti ja laitoin isolle leidille riimun. – Hieno juttu, sillä tänään saat juosta liinan päässä.

Minua jännitti hiukan, kun talutin Darcyn lätäköiden lomasta hoitopuomille. Hevonen vaikutti energiseltä, ja pohdin, jaksaisinko pidellä sitä, jos se innostuisi. Putsasin kaviot, harjasin tamman pikaisesti ja suitsin sen. Pujotin juoksutusliinan oikeaoppisesti vasemman kuolainrenkaan läpi niskan takaa oikealle puolelle ja kiinnitin oikean puolen renkaaseen. Kun talutin Darcyn kentälle haistellen ihanaa sateenraikasta eikä liian kuumaa ilmaa, tamma steppasi vierelläni energisenä.
Lähetin Darcyn käynnissä ensin pienelle ympyrälle, ja sitten suuremmalle. Jouduin toppuuttelemaan vähän väliä Darcyn kiihdyttäessä raviin. Kävelytin sitä vielä toiseen suuntaan ja päätin, että oli aika nostaa ravi. Toin juoksutusliinan lähemmäs Darcyn takapuolta mahdollisimman hellävaroen, mutta Darcypa pukitti reippaasti ja syksyi laukkaan. Aluksi kauhistuin, sillä Darcyn vauhti oli kova, eikä se ottanut kuuleviin korviinsa minun rauhallista puhettani. Välillä se kiskoi liinan päätä ja teki villejä pukkihyppyjä, ja puristin liinaa rystyset valkoisina. Sitten huomasin, että Darcyn korvat olivat terhakasti hörössä, ja hevonen näytti yksinkertaisesti riemastuneelta. Nyt on aika pudistaa kesälaitumen pölyt kavioista, se tuntui tuumaavan. Minua hymyilytti, ja tyydyin kävelemään pientä ympyrää ja antamaan Darcyn purkaa energiaansa, ennen kuin vaatisin siltä mitään. Monen laukkakierroksen jälkeen Darcyn vauhti alkoi tasoittua, ja pyysin sitä rauhallisesti siirtymään raviin, minkä se tekikin halukkaasti. Se laski päätään kohti maata ja päristeli sieraimiaan.
- Hyyväää, kehuin matalasti. Annoin Darcyn ravata pari kierrosta, ennen kuin vaihdoimme taas suuntaa. Darcy vaikutti hiukan rauhallisemmalta, ja loppuun annoin sen kävellä rauhallisesti isolla ympyrällä.

Vasta silloin huomasin aidalla istuvan pojan. Kutsuin Darcyn luokseni ja lähestyin poikaa varovasti.
- Moi, tervehdin arasti. Pojalla oli yllään merkkivaatteita, ja hän näytti kamalan tutulta.
- Terve, Valma. Siinähän oli virtaa, hän sanoi kasvot virneessä nyökäten Darcya kohti. Hänen virnistäessään tunnistin hänet. Topias! Topias oli ollut Hallavassa silloin kun olin itse saapunut tänne, mutta ei ollut käynyt tallilla ainakaan kahteen vuoteen. Samaan aikaan Topias oli hyvin samanlainen ja erilainen kuin silloin, kun olin hänet viimeksi nähnyt. Hän oli kasvanut ja tullut aikuisemman näköiseksi, ja silmissä oli vakavampi ilme kuin kaksi vuotta sitten. Mutta virnistys oli sama kuin silloin kolme vuotta sitten syksyllä, kun olin katsonut hänen ja muun Hallavan alkuporukan perään.
Hän katsoi minua huvittuneena, kun järjestelin ajatuksiani.
- Sä olet ihan erilainen kun viimeksi kun sut näin, hämmästelin lopulta vähän hymyillen. – Missä sä oot ollut?
- Njaa, koulu teetti kiireitä ja ei vaan huvittanut tulla tallille. Nyt haluaisin alkaa hoitaa juurikin Darcya, mutta katsotaan nyt, riittääkö aika…
- Ala ehdottomasti! vaadin. – Emppukin on nyt täällä, muistatko sen? Ja Nanna.
- Porukka on silti muuttunut aika lailla, Topias sanoi. – Sä näytät ihan samalta kuin silloin aikoinaan. Vieläkin toi sama virkkuukoukkunuttura. Oot vaan tainnut kasvaa entisestään.
Hymyilin kiusaantuneena. Topias hyppäsi aidalta, ja kävelimme yhdessä portille. Oli kivaa nähdä hänet pitkästä aikaa, vaikka emme olleetkaan olleet kovin läheisiä. Silti huoli nipisteli vatsassani. Veisikö Topias kesäprojektini Darcyn, juuri kun olin saanut sen ratsastettavaksi?
- Hoidatko sä vielä Dunjaa? Topias kysyi. Nyökkäsin.
- Te olette kyllä erottamattomia. Etkö sä ole jo pikkuisen liian pitkä?
Aikaisemmin olisin saattanut suuttua huomautuksesta, mutta nykyään ajattelin toisin. Huokaisin kiinnittäessäni Darcyn taas hoitopuomiin.
- Olenhan mä, mutta Salli hoitaakin nykyisen sen ratsastuksen suurimmaksi osaksi. Mä ratsastelen sillä joskus ilman satulaa, mutta kilpailemisesta me ollaan luovuttu. Mä hoidan kunnon ratsastuksen sitten näillä isommilla. Osa musta on kuitenkin ikuisesti ponityttöä, ja Dunja on paras poni maailmassa, joten siitä en luovu.
- Aa, Topias sanoi mietteliään näköisenä. Aloimme harjata Darcya ja juttelimme Hallavan porukasta ja hevosista.

Vartin kuluttua veimme Darcyn laitumelle ja palasimme tallin pihalle. Ajattelin toiveikkaasti, että ehkä minusta ja Topiaksesta tulisi tällä kertaa oikeat kaverit.
Salli ja Emppu olivat menneet menojaan, mutta Sandra lorvi yhä tuvassa piirtelemässä. Kun tulimme ovesta, hän punastui paljonpuhuvasti ja hymyili epäsandramaisen ujosti. Vilkaisin Topiakseen. Poika ei näyttänyt huomaavan, mutta minua hymyilytti. Aina kun Hallavaan tuli uusi poika, meno oli tällaista seuraavan kuukauden.
- Moi, Sandra, Topias sanoi hymyillen kohteliaasti. Sandra piipitti hiljaisen moin.
- Te kai tunnette jo? kysyin, vaikka siitä ei ollut epäilystäkään.
- Joo, oon mä Sandran tavannut, Topias sanoi. Hän heittäytyi rennosti sohvalle. Hain reppuni kaapista.
- Mun pitäisi lähteä kotiin, sanoin ja virnistin Sandralle Topiaksen selän takana. Karkasin ovesta ja oikein tunsin, miten Sandra loi vihaisia irvistyksiä niskaani, kun kävelin hihitellen polkupyörälleni.

Valma&Dunja 26HM
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Su 26 Heinä 2015, 22:28

Sama tarina löytyy myös Darcyn päiväkirjasta.

Maanantai 27.7.2015

Maanantaina iltapäivällä olin jo aistivinani Hallavaa ympäröivässä metsässä loppukesän tuntua, kun pysäköin joponrämäni tuvan seinustalle. Mustarastas lauloi, ja auringonpaisteesta huolimatta ulkona oli vähän viileää. Menin sisälle tupaan. Se oli vielä eilisen siivouksen jäljiltä putipuhdas, ja joku luonnonlapsi oli tuonut kauniita kukkia pöydälle lasipurkkiin. Sydämeni sykähti, kun ajattelin Hallavan nykyistä porukkaa. Se oli erilainen kuin kaikki edelliset. Varsinkin tyttöporukalla oli hauskaa puuhastella.
Heitin reppuni kaappiin ja menin tallin kautta hakemaan Dunjaa laitumelta. Tänään minulla oli suunnitelmissa taluttaa ensin Dunjaa ja sitten ratsastaa hetki Darcylla, ihan vain kokeilla, millaisella fiiliksellä se oli laidunkauden jälkeen. Minua jännitti vähän, mutta vakuutin itselleni, että syytä jännittämiseen ei ollut. Darcy oli kiltti, luotettava hevonen, ja kävisimme vain läpi eri askellajit ja tunnustelisimme menoa.
Dunja saapui höristen vastaan portille. Sen pienet, karvaiset korvat sojottivat pystyssä, silmät olivat kirkkaat ja eloisat ja askel oli korkea ja pirteä. Silitin kullannuppuani hellästi. Vaikka Darcy oli ihana hevonen, Dunjaa en antaisi ikinä pois.
- Mitä tyttö, juttelin sille lempeästi laittaessani riimun sen päähän. - Miten sä jakselet, vieläkö laiskottaa spurtin jäljiltä?

Ei, Dunjaa ei laiskottanut. Vartin kuluttua kävelimme metsäpolkuja pitkin. Annoin riimunnarun roikkua ihan löysänä, sillä tänään Dunja ei jostain syystä pysähdellyt syömään. Oli mukavaa vain kävellä Dunjan kanssa ristiin rastiin Pronssijoenmetsää. Ihan kuin olisi ollut lenkillä ihmisystävän kanssa.
Kun palasimme tallin pihaan, Sandra ratsasti Klikillä kentällä ja Emppu istui aidalla katselemassa. Molemmat moikkasivat. Sidoin Dunjan hoitopuomiin ja aloin harjata sitä, vaikka mitään puhdistettavaa ei ollut.
- Olisit nyt edes piehtaroinut, marmatin voipallerolle. - Harjaaminen on kivempaa kun näkee tulokset.
Kulutin aikaani selvittämällä Dunjan paksun hännän ja otsatukan. Koko operaation jälkeen lompsimme rinnatusten kentän aidalle Empun viereen. Dunja tervehti tyttöä lempeällä tönäisyllä.

Syvennyin katsomaan, kun Sandra ratsasti Klikillä. Kirjava, iso poni kulki kivasti peräänannossa, tosin pikkuisen tahmeutta oli havaittavissa. Sandra ratsasti siirtymisiä askellajin sisällä saadakseen ponin tarkkaavaiseksi.
- Onko Dunjalla treenaajaa? Emppu kysyi minulta. Haroin Dunjan harjaa. Sekin oli seuraavinaan tarkasti heppakaverinsa koukeroita aidan toisella puolen.
- Salli sillä ratsastelee vakavammassa mielessä ja käy kisoissa ja sen sellaista, vastasin.
- Tuntuuko susta koskaan, että sä haluisit Dunjan kokonaan itselles? Emppu jatkoi tenttausta otsa rypyssä.
- Eei, sanoin. - Se on kumminkin ratsastuskoulun poni, ja sillä ratsastaa ja sitä hoitaa viikossa vaikka kuinka moni muukin kuin mä, yritin selittää. - Ja mähän olen sille liian iso, musta on suorastaan mukavampaa ratsastaa isommilla hevosilla. Niin kuin Darcylla. Mulle riittää että tiedän, että annan Dunjalle enemmän aikaa kuin muut.
- Okei, Emppu sanoi ja kääntyi taas haikeana katsomaan Sandraa ja Klikkiä. Tajusin, että asiat saattoivat Klikin kohdalla olla toisin. Tiesin, ettei Emppu rakasti ratsastamista ja oli minusta suorastaan unelmapari Klikin kanssa, ja Sandra oli Klikin treenaaja. Emppu oli varmasti pikkuisen mustasukkainen, vaikkei ikinä näyttäisikään sitä Sandralle silkkaa ystävällisyyttään. Minulle oli suorastaan loistodiili että Salli ratsasti Dunjalla, sillä silloin minun ei tarvinnut potea huonoa omaatuntoa siitä, etten ratsastanut Dunjalla "kunnolla". Lisäksi Salli tavallaan kunnioitti minua ja kuunteli aina, mitä sanoin. Salli myös pyöri paljon oman hoitoponinsa Mincan ympärillä ja teki selväksi, että Minca oli juuri se paras poni maan päällä, ei suinkaan Dunja. Mutta Sandralla ei ollut toista hoitoponia, vaan ylläpitoponinsa Huhu.
- Tuota... Haluaisitko sä joskus että Klikki olis vaan sun, ei kenenkään muun? kysyin Empulta varovasti. Emppu tuijotti kentälle.
- Joskus, hän vastasi. Päätin, että oli aika jättää aihe tältä erää. - Mä vien nyt Dunjan laitumelle ja ratsastan Darcylla.
Emppu vilkaisi minua hämääntyneenä.
- Mä en ole sen treenaaja, sanoin. - Mä vaan liikutan sitä tässä loppukesästä.

Darcy ravasi uteliaana luoksemme heti kun toin Dunjan. Dunja hypähti laukalle heti päästyään vapaaksi, ja sain kätevästi napattua Darcyn heti perään.
- No niin, prinsessa, sanoin. - Nyt pääset töihin.
Tänään olin varautunut kunnon ratsastukseen: minulla oli ratsastushousut ja -saappaat.
Harjasin Darcynkin hoitopuomilla ja satuloin sen. Käteni vapisivat hermostuksesta. Tämä oli ensimmäinen ratsastuskertani ilman ratsastuksenopettajan valvontaa, jos Dunjalla ja Mallaspuron Jerellä ratsastamista ei laskettu. Sandra, Klikki ja Emppu tulivat juuri kentältä.
- Mä voin laittaa Klikin pois, Emppu tarjoutui iloisesti peittäen taitavasti kaikki kielteiset tunteet.
- Okei, kiitos paljon, Sandra sanoi hymyillen. - Mä voisin lähteä Huhulla lönkyttelemään maastoon. Tuletteko te Darcyn kanssa mukaan? Sandra kysyi kääntyen minua kohti.
- Me taidetaan mennä kentälle, joten sä joudut menemään kaksin Huhun kanssa, vastasin. - Muista ottaa kännykkä mukaan, jos menet autoteitä niin ratsasta oikeaa laitaa -
- Joo joo, Sandra keskeytti nauraen kädet pystyssä kuin liikennepoliisi. - Kyllä me selvitään hengissä.
Taluttelin Darcya kentällä niin kauan, että Sandra oli mennyt Huhua hakemaan ja Emppu oli saanut Klikin hoidettua. Jostakin syystä halusin ratsastaa ensin yksin. Odottelu osoittautui kuitenkin virheeksi, sillä juuri, kun olin nousemassa satulaan, tien suunnalta kuului auton ääni, ja pian Topias lampsi pihaan. Hän hymyili ja moikkasi huomatessaan meidät ja tuli hermostuksekseni aidalle.

Yritin unohtaa Topiaksen. Tartuin hyvin ohjiin, kurottelin jalkani jalustimeen ja ponnistin satulaan. Jalustimet olivat erimittaiset, ja niiden tasaamiseen meni tovi. Onneksi Darcy seisoi rauhallisena paikallaan, kunnes annoin sille luvan lähteä käyntiin. Kävelimme pari kierrosta, ja sain aikaa keräillä ohjat ja ajatukseni ja tunnustella pehmeitä, maatavoittavia askeleita. Ihan toisenlaisia kuin Dunjan pieni kipitys.
Ratsastin pari pysähdystä ja volttia saadakseni Darcyn kuulolle. Tiedostin koko ajan kiusallisesti, että Topias oli katselemassa. Silloin muistin, että hän halusi Darcyn hoitajaksi. Hän takuulla arvosteli koko ajan mielessään ja mietti, mitä tekisi paremmin, kun pääsisi itse ratsastamaan Darcylla.
- Se näyttää kivalta, Topias huikkasi samassa. Punastuin yllättyneenä. Kuten tavallista, olin ylianalysoinut.
Darcy siirtyi raviin pohkeen painalluksesta. Sen ravi oli isoa muttei pomputtavaa, ja istuin kierroksen jälkeen harjoitusraviin. Teimme ympyröitä ja siirtymisiä ravissa, ja Darcy alkoi rentoutua ja hakeutua peräänantoon. Lopulta nostin laukan. Se tuntui huikealta. Alkuun Darcy heitti muutaman energisen pukin, mutta sitten se asettui taas kuolaimelle ja laukkasi kenttää pitkin, pyörivin askelin, ympäri, ympäri...
Lopulta tajusin hidastaa käyntiin. Darcyhan oli vasta ollut lomalla! Taputin sen hiukan hionnutta kaulaa. Darcy vaikutti innostuneelta. Annoin pitkät ohjat, ennen kuin vaihtaisimme kierrosta.

Kun olin lopettanut, yllätyksekseni huomasin, että Topias oli vieläkin katsomassa. Ratsastin hänen luokseen, ja Darcy hamuili uteliaana hänen aidalla lepääviä käsiään.
- Millainen Darcy on ratsastaa? Topias tiedusteli silitellen Darcyn päätä.
- Ihan jees, vastasin. Yritin kiireesti keksiä järkevämpää kommenttia. - Se on kuuliainen ja eteenpäinpyrkivä.
- Täydellinen kenttäratsu, Topias sanoi hymyillen leveästi, haaveilevasti. Tunsin sydämessäni pistoksen ja ymmärsin täsmälleen, miltä Empusta tuntui.
- Niin, sanoin vähän äreästi. - Me taidetaan käydä vielä maastossa loppukäynnit.
- Okei. Onko Sandra täällä? Topias kysyi, ja olin huomaavinani pienen punan leviävän hänen poskilleen. Unohdin kaikki pahat ajatukseni hänestä. - Tai siis, onko täällä ketään?
- Emppu on varmaan jossakin, se laittoi Klikin laitumelle vähän aikaa sitten, sanoin hymyillen. - Valitettavasti juuri Sandra lähti Huhun kanssa maastoon. Mutta se varmaan tulee jo kohta takaisin.

Lähdimme Darcyn kanssa kävelemään samaa polkua kuin aikaisemmin Dunjan kanssa. Nyt olin muistanut ottaa kännykän mukaan, ja se osoittautui hyväksi asiaksi, kun laite parin minuutin kuluttua värisi ratsastushousujeni taskussa.
- Prrr, Darcy, sanoin ja kaivoin vekottimen esille. Sandra, luki näytöllä. Huolestuin heti. Olikohan jotain sattunut? - Mikä hätänä, Sandra? vastasin puhelimeen.
- Ei mikään, Sandra sanoi. Hänen äänensä kuulosti pingottuneelta, innostuneelta. - Valma, mä löysin varmaan sen auton. Oranssi urheiluauto, eikö? Se on täällä yhden talon autokatoksessa. Ja täällä on joku kotona. Se on varmasti auton omistaja. Nyt on oiva tilaisuus mennä sättimään niitä!
- Mä en tiedä onko se ihan viisasta, aloitin, mutta Sandra puhui jo päälleni.
- Tule heti tänne! Tää on se hienostoasuinalue, tiedäthän? Mä oon Huhun kanssa täällä yksillä postilaatikoilla, näät meidät kyllä!
Sitten Sandra lopetti puhelun. Voihkaisin ja tungin kännykän takaisin taskuun. Darcy alkoi käydä rauhattomaksi siinä seisoskellessa. Annoin sille luvan taas lähteä liikkeelle.
- Nyt ollaan kusessa, sanoin sille.

"Hienostoasuinalue" ole pieni omakotitalolue Pronssijoen perukoilla. "Hienosto" siksi, että kaikki talot olivat uusia, isoja ja kalliita. Monien talojen autokatoksissa näkyikin uutuuttaan kiiltävät autot.
Oikeaan paikkaan löytäminen vei minulta vajaan vartin. Näin heti Sandran, joka istui kärsimättömänä ihan yhtä kärsimättömän Huhun selässä postilaatikkorivin vieressä. He ravasivat meitä vastaan, ja laidunkaverit Huhu ja Darcy hirnuivat toisilleen kovaäänisesti.
- Tuolla, Sandra sihisi into piukassa. - Tuo valkoinen kaksikerroksinen talo.
Näin oranssin auton valkoisen talon autokatoksessa.
- Mennään koputtamaan ovelle, Sandra sanoi. Muitta mutkitta hän hyppäsi alas Huhun selästä ja lähti kohti taloa. Katsoin parhaaksi seurata häntä. Jalkauduin sydän pamppaillen ja talutin hermostuneen oloista Darcya perässäni. Sandra seisahtui verannalle vievän kujan päässä ja työnsi Huhun ohjat käteeni.
- Pitele sitä!
Sandra marssi tomerasti ovelle ja soitti ovikelloa. Purin huultani ja estin Huhua nappaamasta evästä talon huolellisesti leikatusta nurmikosta.
Sekä minä että Sandra hätkähdimme, kun ovi aukesi. Ovella oli iso, lihaksikas kalju mies verkkareissa ja hihattomassa paidassa, joka paljasti käsivarsien pelottavat lihakset. Sandrakin näytti vähän säikähtävän, mutta kokosi nopeasti itsensä.
- Päivää! Onko tuo auto teidän? hän tiedusteli kirkkaalla äänellä, aurinkoinen hymy kasvoillaan. Ukko ei hymystä lämmennyt, vaan tuijotti Sandraa silmät viiruina.
- Kukas helvetti sinä olet?
- Olen Sandra ja tuolla on ystäväni Valma, Sandra esitteli. - Oletteko te se, joka oli vähällä ajaa Valman ja Dunjan yli viime perjantaina? Tiesittekö että ylinopeuden ajaminen on rikollista.
Silloin mies asteli uhkaavasti verannalle. Sandra perääntyi samaa tahtia. Pohdin, pitäisikö minun sännätä apuun siltä varalta, että mies mottaisi Sandraa tai jotain. Mies puhui hiljaa, häijyllä äänellä, ja vaikka olin kaueampana, minulla ei ollut vaikeuksia saada sanoista selvää.
- Sinuna pitäisin nenäni erossa asioista, jotka eivät minulle kuulu.
- Mutta -
Mies puhui taas kovemmalla äänellä.
- Teillä tytöillä on kivannäköiset ratsut. Olisi sääli, jos niille tapahtuisi jotain.
Sandra näytti todella hermostuneelta. Tiesin, että hän ajatteli samaa kuin minä: mies taisi juuri uhkailla meitä.
- Selvä, Sandra sanoi. - Mutta seuraavan kerran kun menette ratin taakse, noudattakaa nopeusrajoituksia.
Sandra kääntyi ympäri ja käveli alas verannalta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, kun hän ojensi Huhun ohjat minulle.
- Mennään, hän sihahti. Nousimme hevosten selkään ja ratsastimme pois pihasta.

Vasta muutaman minuutin kuluttua Pronssijoenmetsässä, kun kävelimme rinnakkain leveällä polulla, Sandra sanoi jotain.
- Uhkailiko se äijä?
- Niin mäkin käsitin, mutisin. Käteni vapisivat vieläkin. Sandra näytti vähintään yhtä säikähtäneeltä kuin miltä minusta tuntui.
- Mä en ikinä anna itselleni anteeksi jos Huhulle tapahtuu jotain, Sandra nyyhkäisi. Hän kumartui halaamaan kullanruskean suomenhevosensa kaulaa. Huhu pysähtyi tietäen, että jotain oli vialla. Sandran hartiat vavahtelivat. Pysäytin Darcyn ja kumarruin laittamaan käteni Sandran selälle rauhoittavasti.
- Kaikki on hyvin, vakuutin enemmän itselleni kuin Sandralle. - Ne oli tyhjiä sanoja. Ei se mies mitään uskalla tehdä. Meidän pitäisi kertoa Aleksille.
- Ei! Sandra huudahti. - Jätetään tää vaan tähän.
- No, jos sä haluat, sanoin epäilevään sävyyn. Sandra punnertautui istumaan kunnolla ja pyyhki silmiään.
- Mennään nyt vaan takaisin tallille ja ollaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, hän päätti.

Siihen mennessä, kun saavuimme Hallavaan, Sandra oli rauhoittunut. Harjasimme hevoset hoitopuomilla. Topias oli ilmeisesti lahnannut tallituvassa koko ajan, sillä nyt hän tuli luoksemme.
- Te näytätte säikähtäneiltä. Kaikki hyvin? hän kysyi vähän huolestuneena.
- Joo, on, Sandra sanoi vähän liian nopeasti.
- Nyt en usko, Topias sanoi ja tiirasi meitä tarkkaan. - Kertokaa.
Vilkaisin Sandraan, joka nyökkäsi. Kerroin koko jutun siitä asti kun olimme Dunjan kanssa olleet vähällä jäädä auton alle. Lopuksi Sandra vannotti Topiasta olemaan kertomatta kenellekään.
- Koska mä en halua että Huhulle tapahtuu mitään ikävää, hän sanoi ja näytti taas siltä, että alkaisi itkeä. Topias taas näytti siltä, ettei oikein tiennyt mitä tehdä.
- Kyllä meidän musta pitäisi kertoa, hän sanoi. - Eihän uhkailu ole millään tavoin laillista.
- Ei! Sandra sanoi taas tiukasti. - Jos me ei sörkitä enempää, mitään ei tapahdu. Pysytään vaan poissa niiltä kapeilta hiekkateiltä.
Topias suostui vastahakoisesti.

Veimme Sandran kanssa hevoset laitumelle. Kun päästimme ne irti, ne laukkasivat iloisesti pukitellen muiden hevosten luo autuaan tietämättömänä niihin vain tunti sitten kohdistuneesta uhkauksesta. Sandra näytti hermostuneelta ja väänteli riimunnarua kädessään.
- Tekisi mieli laittaa Huhu yöksi talliin, hän sanoi.
- Äh, mä en usko että se mies tarkoitti mitään, sanoin.
Palasimme tallille ja veimme riimut talliin. Pian pyöräilin kotia kohti ajatellen, että tapaus melkein-yliajo oli nyt tällä selvä. En arvannut, että se oli vasta alussa.

Valma&Dunja 27HM
#kaaharinarvoitus


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm Ti 02 Elo 2016, 20:37, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Pe 14 Elo 2015, 12:03

Perjantai 14.8.2015

Kun perjantaina kävelin bussipysäkiltä tallille, ilma oli kuuma ja aurinko paistoi pilvien lomasta. Kärpäset surisivat ja linnut lauloivat, ja tienvarren kukissa näkyi kimalaisia. Oli vaikea uskoa, että oikeastaan kesä oli jo ohi - pitkä, ihana kesäloma Hallavan ja Mallaspuron hevosten parissa. Lukion toinen luokka oli alkanut, ja jouduin taas istumaan koulun penkillä ainakin kuusi tuntia päivässä kuuntelemassa opettajien tylsiä jorinoita ja tekemässä tehtäviä. Piinasta teki erityisen tuskallisen se, että luokissa oli tulikuuma, ja oppilaat saattoivat vain katsella kaihoisasti koulun auringon valaisemalle pihalle. Mahtava juttu koulussa oli se, että minä ja Sandra olimme nykyään luokkakaverit.
Tunnit Hallavassa olivat myös alkaneet, ja hevoset olivat palanneet laitumelta. Me hoitajat jouduimme auttelemaan pieniä alkeistuntilaisia ja opastamaan eksyneitä senioreita. Enää emme saaneet ratsastella mielinmäärin maastossa ja käydä uittamassa hevosia, vaan lellarimme olivat muiden ratsastettavina. Minä olin ilmoittautunut tiistai-illan koulutunneille, ja Aleksi oli luvannut, että saisin vakiohevosekseni Darcyn. Saisin jatkaa nyt syksylläkin Darcyn treenaamista, mutta Topias olisi sen hoitaja. Lienee tarpeetonta sanoa, mutta olin hänelle tajuttoman mustasukkainen.

Tänään oli kuitenkin perjantai, ajattelin tyytyväisenä tullessani tallin pihaan. Ei tunteja, ei tuntilaisia, koko Hallava hoitajien ja hevosenomistajien käytössä. Menin saunakuumaan tupaan ja kuten tavallista avasin ensiksi kaikki ikkunat selälleen. Alana istui pöydän ääressä pakertamassa läksyjen parissa.
- Moi! sanoin iloisesti. Alana vastasi vähän varautuneen kuuloisesti. Minua ihmetytti vähän, miksi hän oli seurassani niin hiljainen - tiesin, että ainakin Janellen kanssa hän saattoi höpöttää suuna päänä.
- Mä lähden ratsastamaan Dunjalla maastoon, kerroin ja laitoin repun kaappiini. - Tuletko mukaan?
- En taida, Alana mutisi. - Mun täytyy tehdä nämä...
- Voithan sä tehdä niitä ratsastuksen jälkeenkin, sanoin. Alana pudisti päätään. Minulle tuli kummasti sellainen olo, ettei hän halunnut lähteä ratsastamaan kanssani. Kohautin olkapäitäni ja lähdin talliin hakemaan Dunjan riimua.

Dunja oli tarhassa Darlin kanssa. Molemmat ponit tulivat uteliaina luokseni, ja tarjosin niille porkkanat. Laitoin Dunjalle riimun ja rapsutin sitä korvan takaa. Se vaikutti vähän haluttomalta, eikä ihme, ressukka oli vain muutama sitten palannut pitkältä lomalta tuntiponin töihin.
- Tänään käydään vaan lyhyesti maastossa ilman satulaa, lupasin.
Pihalla oli niin kuuma, että päätin harjata Dunjan pitkästä aikaa tallin viileydessä. Poni seisoi raukeasti ikkunasta tulevassa valokiilassa ja nautti puunattavana olemisesta. Kaikki katosi mielestäni, oli vain minä ja poni. Rauhallinen hetki keskeytyi, kun avoimen oven suunnasta kuului kavioiden kopinaa. Käännyin katsomaan. Siellä olivat Nanna ja Tinttu.
- Heissan! sanoin yllättyneenä mutta ilahtuneena. Nanna näytti vaisulta, tiesin hyvin miksi, mutta hymyili kuitenkin pikkuisen.
- Ootko sä lähdössä maastoon? hän kysyi. Nyökkäsin. - Me taidetaan sitten lähteä mukaan.

Vartin kuluttua lähdimme pihasta metsäpolulle, molemmat ilman satulaa. Puiden varjossa oli sopivan viileää, ja annoin Dunjan käynnin keinuttaa itseni unentapaiseen tilaan. Polunvarressa näkyi mustikoita.
Kun pääsimme taianomaiselle umpeenkasvaneelle traktoritielle, ratsastin Nannan vierelle. Dunja nappasi pari ruohonkortta suuhunsa, ennen kuin ehdin estää.
- Tylsää kun koulu alkoi, sanoin avatakseni keskustelun.
- Jep, Nanna vastasi. - Sitten kun on vielä näin hiostava ilma... Ei tällaisina päivinä saa lukita viattomia lapsia pimeisiin tiloihin kirjoittamaan muistiinpanoja.
Nauroin.
- No, on kivaa kun on vielä kesä.
Olimme hetken hiljaa. Kuuntelin lintujen laulua ja kavioiden pehmeää tupsahtelua ruohikkoon.
- Säkö et enää ole Chrisin kanssa? Nanna kysyi lopulta. Jotenkin meidän keskustelumme kääntyivät aina poikiin.
Pudistin päätäni vastahakoisesti.
- Mä kyllä tykkään siitä vieläkin, ja ikävöin sitä, selitin. - Ehkä se tulee vielä takaisin...
Nanna oli asiasta toista mieltä.
- Se ei tule, Nanna huomautti napakasti mutta lempeästi. - Se jätti sut, Valma, et sä voi jäädä katselemaan sen perään ikuisesti.
- Mutta jos mä odotan kärsivällisesti niin ehkä...
- Jos sä odotat kärsivällisesti, niin sä huomaat äkkiä olevas viiskymppinen ja Chris on vieläkin kateissa! Nanna sanoi tiukasti. - Sun täytyy vaan päästä yli siitä. Tai siis, tietenkin saa surra ja silleen, mutta jossain vaiheessa pitää siirtyä eteenpäin.
Tuijotin itsepäisesti eteeni. En aikonut kuunnella Nannaa. Chris tulisi takaisin, ja minä aioin olla silloin vastassa. Syntyi taas hiljaisuus. Huokaisin.
- Entä... sä ja Miro? Miten sä pärjäilet? kysyin. Työnsin Chrisin mielestäni.
- No jaa, kyllä tää tästä, Nanna sanoi ontolla äänellä ja katsoi alas Tintun harjaan. - En mä usko että on olemassa ketään ihmisiä, jotka ois tarkoitettu toisilleen. Meidän tiet vaan meni eri suuntaan. Elämä jatkuu, Miro oli - ja on - loistotyyppi ja mulle jäi siitä ajasta tosi ihania muistoja.
Tavallaan kadehdin Nannaa, kun hän pystyi asennoitumaan noin.
Saavuimme tutun sänkipellon laidalle. Ajattelin, että tästä olimme monesti ratsastaneet Chrisin kanssa. Kumarruin silittämään Dunjan kaulaa, ja silmäkulmiani pisteli. Kun Nanna puhui, hänen äänensä oli taas tavallinen, reipas Nannan ääni.
- Et kai sä vain itke? Nyt laukataan ja karistetaan kaiken maailman pojat ajatuksista! Elämässä on muutakin.
Minun oli pakko hymyillä.

Se oli ihana laukkapätkä. Nojauduin eteenpäin, ja tuuli puhalsi pari hiussuortuvaa kasvoiltani.
- Anna palaa, tyttö! hihkaisin voipallerolle, joka paineli menemään minkä jaloistaan pääsi. Se pärskyi innoissaan, ja laukan tuttu rytmi huumasi minut. Tinttu ja Nanna jäivät muutaman askelen jälkeen.
Laukkasuoran lopussa olimme kaikki neljä hengästyneitä. Laukkaaminen oli tehnyt tehtävänsä - pojat olivat poissa ajatuksista, ja mieleni oli avoin ja valoisa.
Loppumatkan juttelimme Hallavan syystunnelmista. Kerroin Nannalle, että treenaisin ja kisaisin Darcylla.
- Siistiä! Mä en jotenkin ajatellut, että sä tykkäisit käydä kilpailuissa.
- Me kisataan syyskuun alussa Seppeleessä, kerroin. - Mites sun syksy, aiotko sä kisata?
- Varmaan aika leppoisasti. Treenaillaan esteitä Tintun kaa, ja olishan se kiva pistäytyä kisoissakin jossain vaiheessa.
- Mitä mieltä sä olet siitä Cellen uudesta hoitajasta, Jerrystä? kysyin uteliaana.
Nanna kohautti olkapäitään.
- Ei voi tietää, se katoaa aina kun sille yrittää jutella. Musta tuntuu että se käy hoitamassa Cellen tarkoituksella juuri silloin, kun täällä on hiljaista.
- Ihan kivalta se vaikuttaa, näin muuten, sanoin. - Ehkä se on ujo? Tai muuten vaan sataprosenttinen introvertti, tykkää vaan olla omissa oloissaan.
- Niin, ehkä, Nanna sanoi. - Musta tuntuu, että se salaa jotakin.

Palasimme iloisina tallille. Faen harjapakki oli tallissa, joten Alana oli varmaankin saanut läksyt tehtyä ja lähtenyt ratsastamaan. Laitoimme hevoset kiinni käytävälle ja aloimme hoitaa niitä. Dunja raukka oli hikinen, ja päädyin suihkuttamaan sen hikipaikkoja pesukarsinassa. Kun sitten kuivailin sitä hikiviilalla, kerroin Nannalle, mitä minulle oli mielessäni Alanasta.
- Musta tuntuu ettei se tykkää musta, sanoin surullisena. - Mä pyysin sitä maastoon, ja se kieltäytyi vedoten kouluhommiin.
- Se on ujo, Nanna sanoi. - Sä ylireagoit.
- Niin kai sitten, sanoin huokaisten.
Kun olimme valmiit, veimme hevoset tarhaan. Nanna lähti pyöräilemään kotia kohti. Kävelin turhan panttina edestakaisin. Sitten kuulin kentältä ääniä. Menin uteliaana katsomaan. Topias nousi paraikaa Darcyn satulaan, ja Sandra istui aidalla.
- Valma! hän hihkaisi. - Tule katsomaan, Topias ratsastaa Darcylla.

Lampsin laiskasti Sandran luo.
- En mä mitään yleisöä tarvi, Topias marmatti säätäessään jalustimia. - Mä en ole vähää aikaan ratsastanut kunnolla.
Topias patisti Darcyn käyntiin. Nojauduin aitaan. Topias ratsasti erittäin hyvin, ja kateus vihlaisi sydäntäni. Poika istui satulassa suorana, luonnollisessa ja rennossa asennossa. Ja Darcy oli kaunis. Iso, tummanruunikko hevonen askelsi kevyesti ja matkaavoittavasti ja ojenteli kaulaansa.
Jos minä en saanut silmiäni irti hevosesta, ei Sandra voinut irrottaa katsettaan ratsastajasta. Hän pyöritteli punaista hiuskiehkuraa, katseli unelmoiden Topiasta ja näytti umpirakastuneelta. Minun oli pakko vähän härnätä häntä.
- Oi Topias, hän on niin ihana ja komea... Ja ratsastaakin vielä kuin jumala!
Sandra tökkäsi minua kyynärpäällä.
- Älä viitsi! Itse olet ihan pihkassa Chrisiin.
Äkkiä Sandra tajusi sanojensa merkityksen ja punastui helakasti. Hymy katosi hänen kasvoiltaan, ja hän katsoi poispäin. Jostain syystä tulin vähän ärsyyntyneeksi.
- Äh, ei Christianin nimi ole mikään tabu, tokaisin. - Kyllä siitä saa puhua.
Seurasimme hiljaisina, kun Topias ratsasti. Käyntiä, ravia, laukkaa. Hän näytti nauttivan ja keskittyvän joka hetki. Darcykin vaikutti jopa pitävän työskentelystä. Se tukeutui halukkaasti kuolaimeen ja pärskyi innoissaan. Topias oli hyvä ratsastaja. Paljon parempi kuin minä.

Pian Topias ratsasti aidalle. Kurotuin silittämään Darcyn turpaa kaipaavasti. Tamma hörähti lempeästi.
- Lähdetäänkö vielä lopuksi maastoon? Topias kysyi. Sandra oli tietysti heti lähdössä.
- Menkää te... kyyhkyläiset, sanoin kiusoittelevasti. - Mä kävin jo Nannan kanssa.
Molemmat punastuivat, ja Sandra karkasi laittamaan Huhua valmiiksi. Minä ja Topias jäimme kahden.
- Aiotko sä kilpailla Darcylla? utelin. Kurkkuani kuivasi. Topias hymyili tyytyväisenä ja silitti Darcyn kaulaa.
- Saa nähdä, miten tää lähtee sujumaan. Ehkä.
Painoin katseeni. Jos Topiaksella oli tippaakaan samanlainen hevosmaku kuin minulla, hän rakastaisi Darcylla ratsastamista. Ja silloin minä menettäisin paikkani Darcyn treenaajana.
- Kaikki hyvin? Topias kysyi. Vedin syvään henkeä.
- Joo, sanoin, ja ääneni kuulosti kimeältä ja ohuelta. - Mä vaan... Aleksi antoi mulle Darcyn kesäprojektiksi, ja mä olin toivonut, että jatkaisin sen ratsastamista syksylläkin.
- Oho! Topias kuulosti hämmentyneeltä. - Sori, mä en tiennyt. Tietenkin sä saat treenata sillä. En mä edes tykkää hirveästi koulurasastuksesta, ja se on kai sun juttu. Sitä paitsi saattaa olla, että mä alan hoitamaan Ranaa, jos Inka suostuu.
Ihoni nousi kananlihalle helpotuksesta.
- Ihanaa, henkäisin. Silloin Sandra tuli tallista Huhun kanssa. Päästin kyyhkyläiset maastoon ja istahdin hetkeksi kentän aidalle.

Syksy alkaisi ihan eri merkeissä kuin viime kevät oli kulunut. Oli luvassa uusia tuttavuuksia ja uuden oppimista. Syksy toisi tullessaan kaveridraamoja, sydänsuruja, arkista puurtamista, kyyneleitä ja pettymyksiä, mutta varmasti myös ihania hetkiä ystävien kanssa, hienoja kisoja, ehkä vähän seikkailua.
Nyt täytyi vain katsoa ja odottaa, mitä tuleman piti.

Valma&Dunja 28HM
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   La 15 Elo 2015, 18:09


Sain värikynät, ja ei tarvinne arvata, kuka pääsi ensimmäiseksi malliksi:3 Voipallerohan se siinä, kukkien keskellä<3

Valma&Dunja 29HM
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   La 29 Elo 2015, 19:37

Sama tarina löytyy myös Darcyn päiväkirjasta.

Lauantai 29.8.2015

Elämä oli ihanaa, ajattelin kulkiessani Kaviopolkua kohti Hallavaa.
Yksi syy onnelleni oli, että kesä jatkui yhäkin, vaikka koulua oli käyty jo kolme viikkoa. Nytkin aurinko paistoi ja lämpötilat hipoivat hellelukemia.
Tällä hetkellä olisin voinut luetella miljoona asiaa, joiden takia minulla oli syytä olla onnellinen. Suurin niistä oli kuitenkin se, että kuljin paraikaa käsi kädessä maailman ihanimman ihmisen kanssa, mikä tuntui ihmeelliseltä ja ihanalta. Käännyin katsomaan Christiania kuin varmistaakseni etten nähnyt unta, että hän oikeasti oli siinä. Hän hymyili minulle ja puristi kättäni. Yli kahden kuukauden odotus oli palkittu, nyt Chris oli vierelläni. Olimme sopineet kaiken torstaina.
- Mä olen maailman onnellisin ihminen kun mulla on sut, Chris oli eilen sanonut, kun olimme käyneet jäätelöllä.
- Mä olen vielä onnellisempi kun mulla on sut, olin vastannut kasvot maailman leveimmässä hymyssä.

Kävimme ensin viemässä tavaramme tyhjään tupaan. Seuraavaksi menimme tietysti katsomaan lellikkejämme talliin. Hevoset olivat juuri saaneet päiväheinät, ja tallissa kaikui vain rauhallinen rouskutus. Suuntasimme Pandan karsinalle edelleen käsi kädessä. Chris kaivoi kollariensa taskusta Pandalle porkkanan, jonka tamma hotkaisi aikailematta.
- Mitenkäs sä olet kotiutunut tänne? Chris kyseli tammalta pehmeästi. Rakastin hänen tapaansa puhua Pandalle välillä kuin ihmisystävälle. Panda hamuili lempeästi Chrisin paidanrinnusta.
- Dunjan vuoro, sanoin ja kiskoin Chrisin irti hellyydenkipeästä Pandasta. Dunja oli omassa karsinassaan päättämässä heinäateriaansa ennen illan tunteja.
- Hei voipallero, tervehdin pehmeästi. Tavalliseen tapaansa Dunja hörähti matalasti ja tuli nuuskimaan kättäni.

- Mitäs puuhailtais tänään? Christian kysyi, kun olimme käyneet läpi lellarimme. Darcykin oli saanut osansa huomiostamme.
- Ihan sama, sanoin onnellisena. Mitä vain, kunhan saisin tehdä sen Chrisin kanssa.
- Jos vaikka harjattas noi ja käytäs jossain kävelemässä, Chris ehdotti.
- Dunja on koulutunnilla, sanoin.
- Voidaan mennä taas Pandalla kaks päällä, Chris sanoi virnistäen ja kumartui pussaamaan poskeani. Nyökkäsin. Totta kai, mikäs siinä!
Haimme hevoset ulos auringonpaisteeseen. Dunja vaikutti raukealta ja tyytyväiseltä, kun suin sen kylkeä pehmeällä harjalla. Panda puolestaan halusi puuhastella kaikenlaista, kuten napata harjapakista harjoja suuhunsa ja heitellä niitä pihalla. Minua ja Chrisiä sen touhu nauratti, ja lopulta vain nojailimme hevosten lämpimiin selkiin ja juttelemaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Koulusta, ratsastuksesta, kavereista... kaikesta paitsi Chrisin parin kuukauden irtiotosta. Minusta tuntui, että hän vältteli aihetta.

Samassa Kaviopolulta kuului moi-huikkaus. Käännyimme molemmat katsomaan. Siellä oli Emppu. Hän hölkkäsi luoksemme reppu selässä pomppien.
- Moi, sanoin iloisesti ja vilkaisin Chrisiä, jota Emppukin kääntyi katsomaan.
- Sä olet varmaan Christian, hän virkkoi pirteästi. - Valma on puhunut susta paljon.
Lehahdin tulipunaiseksi ja vilkaisin Chrisiä, jonka suupieliä nyki. Kiirehdin esittelemään Empun Chrisille.
- Te olette taas yhdessä? Emppu kysyi muitta mutkitta. Vilkaisin Chrisiä.
- Kyllä me ollaan, Chris sanoi hymyillen.
- Ihanaa, Emppu huudahti. - Nyt mun täytyy mennä, mun täytyy ehtiä hoitamaan Klikki ennen kuin sillä alkaa tunnit, ja illalla on äidin synttärikahvit.

Kun Emppu oli mennyt, päätin ottaa härkää sarvista.
- Kerro nyt, miksi sä olet aina niin vakavan näköinen kun mä kysyn mitä sulle on kaks kuukautta kuulunut?
Chris katsoi minua suunnattoman vakavasti ja surullisen näköisenä. Halusin kiertää Dunjan ja Pandan ja mennä halaamaan häntä. Hän ei ehtinyt sanomaan mitään, kun hänen kännykkänsä alkoi soida. Hän kaivoi sen esiin ja sanoi irvistäen:
- Elisa.
Seuraavaksi kuulin Chrisin vähän kärsimättömän ja ärsyyntyneen sanaharkan tämän kämppiksen kanssa. Vaikutti siltä, että Elisa halusi Chrisin siivoamaan nyt heti tai tapahtuisi hirveitä. Lopulta Chris tunki puhelimen huokaisten takaisin taskuunsa.
- Kai sitä pitää mennä, hän sanoi. - Luoja tietää mitä tuo muuten keksii...
Painoin katseeni alas, rapsutin nuokkuvan Dunjan säkää ja purin huultani. Nyt kahden kuukauden yksinolon jälkeen jokainen eroaminen Chrisistä tuntui pahalta. Chris oli salamana vieressäni halaamassa.
- Hei, mä menen vaan kotiin siivoamaan. Voidaan vaikka mennä illalla jätskille? Mä tarjoan.
Minun oli pakko naurahtaa.
- Christian Koivula, tätä menoa mä lihon palloksi ennen joulua!

Veimme hevoset talliin, ja sen jälkeen saatoin Chrisin Kaviopolulle. Hän kumartui vielä suutelemaan minua kevyesti. Halasin häntä tiukasti toivoen, ettei tarvitsisi ikinä päästää irti.
- Nähdään parin tunnin päästä, Chris lupasi. Sitten hän kurvasi cruiserillaan mutkan taakse. Katsoin hänen peräänsä hetken, ennen kuin palasin tallin pihaan.
Takaa kuului moottorin pärinää, kun Nanna ajoi Kawasakillaan parkkipaikalle. Jäin odottelemaan häntä tuvan tuntumaan.
- Tuliko Christian oikeasti mua vastaan juuri äsken Maalaismiehentiellä? Nanna kysyi epäilevästi samalla, kun seurasin häntä tupaan.
- Tuli, sanoin, ja kasvoni levisivät väkisin jättihymyyn. Nanna näytti järkyttyneeltä.
- Ja sä otit sen takaisin? Niin vaan?
- Otin, tokaisin. - Me ollaan toisiamme varten.
Nanna katsoi minua kulmat koholla laittaessaan kypäräänsä kaappiin.
- Mäkin uskoin noihin teorioihin, kunnes... hän sanoi, ja tiesin hänen tarkoittavan Miroa.
- Voi Nanna, huokaisin. Nanna kääntyi poispäin, eikä selvästikään halunnut jatkaa aiheesta.
- Mitä sä aiot tehdä tänään? hän kysyi.
Vastaus kantautui toimiston ovesta.
- Valma voisi ratsastaa Darcyn, sen ratsastaja perui juuri tuntinsa.
Sydämeni sykähti. Olin ratsastanut Darcylla viimeksi viikko sitten! Samalla mietin vähän paniikissa, oliko Aleksi kuunnellut juttujamme.

Nanna jäi tupaan lahnaamaan, ja minä menin koulutuntilaisten kanssa laittamaan Darcya valmiiksi. Odotin innolla Darcylla ratsastamista. Syyskuun alussa kilpailisimme Seppeleessä helpossa B:ssä.
Neljältä tuntilaiset menivät kentälle, joten minä pääsin viileän varjoisaan maneesiin. Pidensin jalustimia ja kapusin Darcyn satulaan.
Alkukäyntien jälkeen verryttelimme puolipitkin ohjin ravissa ja laukassa ympyröillä. Darcy tuntui menohaluiselta. Se hakeutui pian kuolaimelle. Välikäyntien jälkeen jatkoimme työskentelyä käynnissä lyhyin ohjin. Tänään harjoittelisimme pohkeenväistöä.
Darcy oli leikkisällä päällä. Se ei ollut ymmärtävinään mitä tarkoitin, vaan käveli itsepäisesti suoraan, vaikka halusin sen menevän sivulle.
Olin kai alitajuisesti rekisteröinyt, että Jerry oli katsomossa, mutta säikähdin silti, kun hän puhui.
- Ota seis, ja kokeile saada se väistämään vaikka vain sentin.
Noudatin vähän hämmästyneenä hänen neuvoaan. Pysäytin Darcyn ja painoin ulkopohkeella. Darcy siirtyi hämmentyneenä pikkuisen sivulle.
- Taputa, Jerry kehotti.
Kumarruin äimistyneenä taputtamaan Darcya.
- Ja uusi askel sivulle.
Painoin taas vasemmalla pohkeella, ja jälleen Darcy siirtyi askeleen. Taputin ja kehuin sitä.
- Hyvä. Nyt se osaa jo vähän aavistella mitä on tulossa ja kohtaa sun avut sillä ajatuksella. Kokeile käynnistä.
En kysellyt mitään, vaan tottelin kunnioittavasti Jerryn jokaista ohjetta. Me kaikki kolme keskityimme täysillä tilanteeseen, ja lopulta huomasin, että onnistuimme Darcyn kanssa pohkeenväistössä myös ravissa, kuin yksi olento. Sen jälkeen Jerry päätti, että oli aika lopettaa.
- Anna pitkät ohjat.

Jalkani olivat hellinä, ja päästin jalustimet irti. Jerry tuli kävelemään vierellemme.
- Sehän meni kivasti, hän sanoi. - Te olette mainio ratsukko.
Olin vieläkin hämmentynyt äsken saamastani ratsastustunnista. Ja siitä, että Jerry tuli ihan vapaaehtoisesti puhumaan minulle.
- Oletko sä kouluratsastaja? kysyin uteliaana. Jerry näytti vähän vaivaantuneelta.
- Mä olin esteratsastaja, hän sanoi hiljaa. - Mulla oli tapana tehdä pohkeenväistöä kuuliaisuusharjoituksena.
Jerry näytti suunnattoman surulliselta, niin surulliselta, että sydäntäni puristi. Halusin laskeutua alas halaamaan häntä, mutta tyydyin vain haromaan sormillani Darcyn mustaa harjaa.
- Kilpailitko sä? kysyin varovasti.
Jerry nyökkäsi.
- SM-tasolla.
- Vau! ähkäisin. Jäin sanattomaksi. En olisi ikinä kuvitellut hiljaisesta ja sulkeutuneesta Jerrystä, että hän olisi kilpaillut SM-tasolla!
- Mun täytyy lähteä nyt kotiin, poika sanoi ja katosi samassa maneesin ovesta. Katsoin hänen peräänsä ja tajusin unohtaneeni kysyä, miksi hänen kilpauransa oli päättynyt. Päätin onkia kaiken selville. Ehkä se olisi syy siihen, että Jerry aina vältteli muita ihmisiä?

Sekavin tunnelmin talutin Darcyn talliin. Siellä oli muutama koulutuntilainen laittamassa hevosia pois tunnilta. Nanna oli Tintun karsinassa harjaamassa suomenhevosta.
- Jerry piti mulle juuri vähän niin kuin ratsastustunnin, kerroin hänelle riisuessani suitsia ja satulaa. - Se oli omituista.
- Mitä? Nanna älähti. - Se ei ole ikinä sanonut mulle varmaan sanaakaan!
- Musta tuntuu että se salailee jotain, mutisin. - Mun täytyy ottaa se selville.
Kun olimme laittaneet hevoset yökuntoon menimme tupaan. Ällistyksekseni tuvassa vallitsi valtavan surullinen tunnelma. Salli ja Sandra istuivat sohvalla itkemässä ja halaamassa toisiaan, ja Emppu, Eevi-Sofia, Alana ja Inka näyttivät hekin vakavilta. Inkakin taisi olla itkenyt. Katsoin ympärilleni kauhistuneena. Nannakin näytti järkyttyneeltä.
- Mitä täällä on tapahtunut? kysyin erittäin huolestuneeseen sävyyn.
- Sandra lähtee, Inka sanoi flunssaisen kuuloisesti.
- Mitä, minne? Nanna äimisteli. - Näin äkkiä?
- Me muutetaan, Sandra sanoi itkuisesti. - Huomenna. Mä en halunnut kertoa, halusin että voisin olla täällä loppuun saakka ihan niin kuin ennenkin. Me muutetaan niin kauas, etten mä voi enää käydä täällä.
Sandra purskahti taas itkuun. Menin välittömästi halaamaan häntä. Kurkkuani kuristi. Juuri kun meistä oli tullut ystävät, ja olimme vielä päässeet samalle luokalle. Ajattelin, millaisen seikkailun olimme yhdessä kokeneet.

- Pidetään yhteyttä, mutisin Sandran korvaan. Enempään en pystynyt.
- Joo, Sandra kuiskasi. - Joskus pitää lähteä että voi palata takaisin.
Sinä iltana lähdin tallilta auringon jo laskiessa sekavin tunnelmin. Olin vielä lähdössä ulos Chrisin kanssa, ja se teki minut iloiseksi.
Kaikkea sitä elämässä tapahtui. Iloja ja suruja. Toiset lähtivät, toiset palasivat takaisin. Toiset kantoivat sydämessään salaisuuksia, joista minun täytyi ottaa selvää.

Valma&Dunja 30HM!!!!!!!!!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Ke 30 Syys 2015, 12:38

Keskiviikko 30.9.2015

Iltapäivällä tallille kävellessäni huomasin selvästi, ettei ollut enää kesä. Kolea ilma nipisteli korviani, ja haistoin tutun syksyn tuoksun. Maatuvia lehtiä, mutaa, sammalta. Jostakin yläpuoleltani kuului muuttavan joutsenparven haikeaa kaakatusta. Kaviopolkua reunustavat puut olivat saaneet ylleen upeat punaisen, oranssin ja keltaisen sävyt, ja laskevan auringon säteet siivilöityivät puunrunkojen lomasta. Vaikka syksyn koko loisto leviittäytyi ympärilleni, en pystynyt täysin siemauksin nauttimaan luonnonkauneudesta.
Olin ollut poissaoleva jo pari viikkoa. Siitä lähtien, kun Chris... lähti. Taas. Nyt hän oli tehnyt selväksi, ettei palaisi enää takaisin. Minun oli enää turha haikailla hänen peräänsä. Hän oli kuulemma muuttunut seikkailujensa aikana niin, ettei voinut enää kuvitella meitä yhdessä. Tavallaan olin huomannut sen. Hän ei ollut se sama, nallekarhumainen nuori mies, joka oli antanut jättihaleja viime syksynä. Hän oli kovempi, karskimpi.

Työnsin tunteet syrjään tullessani tallin pihaan. Olin hukuttanut suruni viime viikkojen aikana ahertamalla koulussa, treenaamalla Darcya, hoitamalla Dunjaa ja auttamalla Sallia sen treenaamisessa, tekemällä kasapäin iltatalleja Aleksin ja Maxin apuna ja opastamalla ystävällisesti tuntiratsastajia. "Miten sä Valma jaksat aina olla noin pirteä ja avulias", oli Nanna päivitellyt pariin kertaan. Tiesin, että kauan padottu suru ja pettymys purkautuisi jossain vaiheessa kuin hyökyaalto, mutta halusin ajatella, että näin oli nyt paras.
Taioin kasvoilleni iloisen hymyn ennen kuin avasin tuvan oven. Sohvalla löhösi muutama kantahallavalainen: Inka, Janelle ja Salli. He papattivat sunnuntain Hubertusratsastuksesta. Nanna ja Alana istuivat pöydän ääressä vähän jäätyneen näköisinä.
- Kai säkin osallistut, Valma? Salli tiukkasi. Nyökkäsin.
- En jättäis väliin mistään hinnasta. Darcylla tulen, sanoin laittaessani reppua kaappiin. - Mallaspurosta tulee myös porukkaa, ainakin Scarlett.
- Jännää nähdä millaisen porukan kanssa sä siellä oikein hengaat, Janelle kiusoitteli. Naurahdin ja kerroin tytöille vanhasta autiotalosta, jota olimme käyneet Scarlettin kanssa katsomassa.
- Tapahtuispa täälläkin jotain jännää joskus! Inka intoili. - Kuten vaikka... kummituksia Kaviopolulla.
Salli ja Janelle vaikuttivat myöntyväisiltä. Minä pudistelin päätäni. Kummitukset eivät olleet minun juttuni.
- Oletteko te kaksi tulossa? käännyin kysymään Nannalta ja Alanalta. Nanna nosti katseensa pöllämystyneenä hevoslehdestä.
- Tulossa mihin?
- Hubertusratsastukseen tietenkin!
- Mä tulen Tintulla, Nanna sanoi. Alana mutisi hiljaa tulevansa mukaan Faella. Hän ei ottanut minuun mitään katsekontaktia, mikä oli ihan tavallista häneltä, mutta sai minut silti aika ajoin ihmettelemään, miksi.
- Tiedättekö muuten, että Aleksi on ottanut jonkun ratsuttamaan varsoja? Inka kysyi yhtäkkiä. Häneen kohdistui heti viisi uteliasta katsetta. - Sillä oli joku hassu nimi. Jonkun eläimen nimi.
- Ilves? Salli kikatti.
- Näätä, Janelle veikkasi. Silloin tajusin, ketä he tarkoittivat. Löin käteni yhteen.
- Mä tiedän! Onko se Kettu?
- Se se oli! Mistä sä tiesit? Inka ihmetteli. Muistelin reilun viikon takaisia tapahtumia.
- No, muistatteko kun mä olin viime maanantaina Aleksin kanssa oriasemalla kun Darcy hedelmöitettiin? Siellä oli sellainen tallityöntekijä kuin Kettu. Se kertoi, että haluaisi mieluummin ratsastaa... Ja Aleksi jutteli sen kanssa lopuksi jotain kahden kesken. Tarjosikohan se silloin Ketulle töitä?
- Millainen se oli? Inka ja Salli utelivat.
- Tosi mukava, sanoin. - Juuri sopiva tyyppi Hallavaan.
Keskustelumme keskeytyi, kun Aleksi pisti päänsä ovesta.
- Tuolla on talli täynnä eksyneitä alkeistuntilaisia, opastajia tarvitaan!

Seuraavat puolitoista tuntia vietin työn touhussa, ensin auttaen pikkuratsastajia harjaamaan ja satuloimaan hevoset. Nautin tallissa puuhastelusta. Koko ajan ympäriltäni kuului huikkauksia: "Valma! Valma, mä en saa satulaa Klikin selkään! Valma, voisitko tulla auttamaan Astan kavioiden putsaamisessa?" Tuntui hyvältä huomata, että pienet lapset tunsivat minut nimeltä ja uskalsivat pyytää apua. Tunsin itseni luotettavaksi ja tärkeäksi.
Dunjalla ratsasti ehkä kahdeksan vanha lettipäinen tyttö, Mia. Hän selitti minulle pitkään, miten oli mennyt Dunjalla jo kolme kertaa ja miten Dunja oli kaikista poneista kaunein ja kiltein. Kuuntelin hymy suupielessä ja rapsutin kullannuppuni kaulaa. Minun täytyi myöntää, että olin ihan samaa mieltä.
Tallitouhuilun jälkeen oli vuorossa itse ratsastustunti. Mia ei paljon taluttajaa tarvinnut, mutta kävelin varmuuden vuoksi Dunjan vierellä. Keventäminen sujui tytöltä mainiosti, ja hän osasi olla topakkana silloinkin kun voipallero vähän laiskotteli.
Dunja jatkoi vielä helpon B:n tunnille, ja minä maleksin talliin. Katselin ympärilleni yrittäen löytää jotakin tekemistä. Lopulta menin Darcyn karsinaan.
- Hei tyttö, supatin. Sydämeni sykähti, kun tamma hörähti hiljaa ja katsoi minua suurilla samettisilmillään. Halasin ja rapsutin sen kaulaa hetken. - Maailman hienoin hevonen, mumisin hyväntuoksuista karvaa vasten. - Susta tulee upea äiti.
Siirryin asettamaan kämmeneni tamman vatsalle. Eihän siellä tietenkään voinut mitään vielä tuntua, kun astutuksesta oli vasta viikko. Silti kuvittelin pienen hevosvauvan, joka jo ehkä kasvoi Darcyn kohdussa. Tai sitten voisi käydä niin, ettei Darcy olisikaan tullut tiineeksi. Työnsin ajatuksen mieleestäni. Täytyi vain toivoa parasta.
Palautin mieleeni kuvan Late-oriista. Suuri, lempeä voikko. Yritin kuvitella, millainen Darcyn ja Laten varsasta tulisi. Ehkä se olisi tummanruunikko kuten emänsä. Tai voikko kuten isänsä. Tai sitten ihan toisenvärinen. Siitä kasvaisi luultavasti iso hevonen, sillä sekä Darcy että Late olivat melko kookkaita. Varsa olisi varmaan rauhallinen ja lempeä kuten molemmat vanhempansa.
Pyöritellessäni näitä ajatuksia vatsaani kutkutteli mukavasti. Olisi hurjan jännittävää seurata Darcyn tiineyttä ja lopulta äitinä olemista. Miten ikinä jaksaisin odottaa varsan syntymään asti?
- Ihana, mahtava Darcy, mutisin taas ja rapsutin suuren ruunikon otsaa.

Karsinan ovi narahti, ja joku astui peremmälle. Käännyin katsomaan. Se oli Jerry.
- Moi, sanoin hymyillen.
- Mooi, Jerry vastasi. - Mä putsasin äsken Cellen varusteita ja haahuilin täällä päättömästi. Ja kuulin puhetta, sähän se täällä höpiset itseksesi.
Nauroin. Jätimme Darcyn rauhaan karsinaansa.
- Hevoset on maailman parhaita kuuntelijoita, totesin. Jerry katsoi minua tutkivasti.
- Onks kaikki ihan okei? hän kysyi lopulta.
- Mitä, huomaako sen? möläytin ja lehahdin punaiseksi. Jerry oli todellakin tarkka lukemaan ihmisiä. Hän virnisti vaisusti.
- Se loistaa kilometrin päähän. Mikä vialla?
- Mieshuolia, sanoin kevyesti. Tuntui tavallaan epäreilulta, että vaikenin asiasta Jerrylle, olihan hän kerran avautunut minulle syvimmistä salaisuuksistaan. En vain ollut vielä valmis puhumaan.
Jerry suuntasi vielä kerran läpivalaisevan tuijotuksensa minuun. Sitten hän huokaisi.
- Selvä on. Kerro jos tulee semmoinen fiilis.
Siirtelin jalkojani taas punastuneena. Jerry oli niin huolehtiva ja oikea luottokaveri.
- Mennäänkö siivoamaan ne satulahuoneen kaapit? ehdotin vähän tönkösti. - Aleksi aina valittaa, että siellä on kaikki tavarat sekaisin.

Siivosimme satulahuoneen korkeita kaappeja tunnin loppumiseen saakka. Jerry oli hauskaa ja terapeuttista seuraa. Hän osasi olla syvällinen, mutta tarvittaessa myös jauhaa täysin turhanpäiväisistä asioista. Järjestelimme pintelit, juoksutusliinat, suolakivet sun muut uudelleen ja valitimme kaikesta maan ja taivaan välillä: lukion uudesta opetussuunnitelmasta, Hubertusratsastuksesta, johon yritin saada Jerrynkin osallistumaan, Pronssijoen opiskelija-asuntopulasta ja niin edelleen. Kun tallin puolelta kuului sisään saapuvien ihmisten ja hevosten ääniä, oloni oli huomattavasti keventynyt ja rennompi. Jerry meni tupaan, ja minä menin auttamaan Dunjan ratsastajaa. Pian Nanna ilmestyi ovelle kurkkimaan.
- Tintulla on vapaata, mä ajattelin lähteä maastoilemaan, mutta en viitsi yksin mennä. Lähetkö seuraksi?
Nanna katsoi minua koiranpentuilmeellä. Hän tiesi etten pitänyt pimeästä. Sorruin kuitenkin ystäväni suurten silmien vetoavasta tuijotuksesta.
- Okei sitten. Mutta ei mitään rallia, mä talutan Dunjaa.
Nanna meni laittamaan Tinttua valmiiksi. Odotimme kunnes jokaineen ratsastaja ooli saanut hevosensa karsinakuntoon, ja lähdimme vasta sitten. Ulkona oli jo paljon hämärämpää kun vaikka viikko sitten tähän aikaan. Minulle tuli heti hermostunut olo. Lämmittelin sormiani Dunjan karvassa, joka oli alkanut pörhistyä talviturkiksi. Odotin, että Nanna sai itsensä Tintun satulaan.
- Mihin mennään? kysyin hiukan hytisten. Halusin päästä liikkeelle, jotta lämpenisin.
- Hmm... Nanna näytti pohtivalta. - Miten olisi se vanha mylly?
Katsoin häntä kulmat kurtussa.
- Missä semmoinen on?
- Etkö sä tiedä, siitähän puhutaan hirveästi kaikkea. Kun menee sitä traktoriuraa pitkin niin se kulkee myllyn ohi.

Lähdimme kävelemään pitkin metsäpolkuja kohti traktoriuraa. Siristelin silmiäni nähdäkseni eteeni. En halunnut kompastua puunjuurakkoihin.
Matka myllylle vei yli puoli tuntia, ja minua vähän hirvitti, että Aleksi huolestuisi meistä. Olimme kyllä kertoneet lähdöstämme, ja meillä oli kännykätkin mukana, mutta silti... Taisin itse olla se huolehtija.
Eräässä kohtaa traktoriurasta haarautui vielä umpeenkasvaneempi polku. Seurasimme sitä, kunnes saavuimme aukealle. Aukean toisella puolella häämötti suuri kivirakennus, jossa oli vähintään kolme kerrosta. Ikkunat olivat mustat, ja niiden lasit oli rikottu. Minua puistatti.
- Ne mummot, jotka on asuneet Pronssijoella lapsesta asti, kertovat aina juttuja tästä myllystä, Nanna sanoi matalalla äänellä. - Täällä kuulemma kummittelee.
- Lopeta! älähdin. - Etkö sä vois kertoa kummitusjuttujasi kirkkaassa päivänvalossa?
- Kummitusjutut kuuluu kertoa pimeällä, Nanna sanoi salaperäisesti. - Mä olen kuullut ainakin sellaista, että täällä oli aikoinaan töissä renki, joka onnistui jotenkin tipahtamaan lattian läpi, myllynrattaaseen, ja kuoli, ja sen sielu kulkee täällä edelleen lyhdyn kanssa etsimässä työhevosta, joka oli sen paras ystävä.
Kuulin rasahduksen takanani ja tarrauduin killjaisten Dunjaan. Dunja ja Tinttu vilkaisivat molemmat minua kuin sekopäistä, ja Nanna repesi nauramaan vedet silmissä.
- Voi luoja, Valma, se oli varmaan jänis tai joku!
Mulkaisin Nannaa.
- Hauskaa! Nyt mennään. Mulla on kylmä.
- Okei, Nanna myöntyii. - Mutta tullaan myöhemmin takaisin tsekkaamaan paikat kummitusten varalta. Vaikka valoisalla.

Palasimme tallille oikoreittiä. Kello oli jo melkein puoli yhdeksän. Minulla olisi huomenna terveystiedonkoe, johon en ollut ehtinyt valmistautua vielä tarpeeksi, joten harjasin Dunjan pikaisesti, annoin sille iltasuukon ja lähdin kävelemään kohti bussipysäkkiä, säpssähdellen jokaista pensaikosta kuuluvaa rasahdusta.

Valma&Dunja 31HM
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Su 04 Loka 2015, 10:03

Sunnuntai 4.10.2015


Dunja ja syksyn värit

Valma&Dunja 32HM
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   To 31 Joulu 2015, 14:25

Tiistai 29.12.2015
Tiistai-iltana oli hyytävä pakkasilma. Taivas oli tähtikirkas, ja melkein täyden kuun valo sai tallin seinustalle kasautuneet kinokset kimmeltämään. Joulu oli ollut ja mennyt, mutta joulutähti loistaisi tuvan ikkunassa ja jouluvalot oven päällä loppiaiseen saakka.
Kopistelin talvisaappaitani yhteen ennen kuin avasin tuvan oven. Lämmin ilma tuulahti ihanasti kohmeiselle naamalleni. Ellen istui sohvalla neulomassa.
– Moikka! Ellen tervehti hymyillen. – Olisit tullut aikaisemmin, mun pitää ihan kohta lähteä.
– No höh, sanoin pettyneenä. Olin suunnitellut meneväni kuutamokävelylle Dunjan kanssa, ja Ellen ja Bambo olisivat olleet loistoseuraa. Mutta kyllähän minä ja Dunja viihtyisimme kahdestaankin. – Tää on muuten ihana, kehuin Ellenille ja hypistelin päässäni olevaa neulottua, helmenharmaata pantaa. Olin käyttänyt sitä jouluaatosta lähtien joka ikinen päivä aina pistäessäni nenän ovenraosta ulos.
 
Illan viimeinen koulutunti oli meneillään, ja tallissa oli hiljaista. Kuului satunnaisia hörähdyksiä, ja muutama hevonen rouskutti vielä iltapäiväheinien jämiä. Kävin hakemassa satulahuoneesta Dunjan harjaämpärin olin juuri menossa harjaamaan ponia, kun kuulin Cellen karsinasta matalan äänen.
– Seisopas nyt hetki aloillasi, että mä saan tän vyön kiristettyä.
Se oli Jerry. Kurkkasin karsinan kaltereiden välistä.
– Hellou, sanoin hymyillen. – Oletteko te lähdössä iltakävelylle?
– Jotain sellasta, Jerry vastasi ja komensi isoa raudikkoa toistamiseen olemaan paikallaan.
– Kelpaako teille seura? ehdotin. – Jos ei mennä kovaa. Mä ajattelin lähteä Dunjaa taluttelemaan.
– Jaa-a, mikäs siinä, Jerry vastasi. Hän näytti olevan ajatuksissaan.
Dunjan harjaushetki jäi suunniteltua lyhemmäksi, sillä Jerry oli jo melkein valmis. Dunja vaikutti yhtä kaikki iloiselta saadessaan olla lyhyenkin tuokion huomioni kohteena. Suin suoraksi paksun talvikarvan ja puhdistin kaviot. Kiinnitin Dunjan riimuun valkoiset karvapehmusteet, jotka olin tehnyt sille joululahjaksi.
 
Kymmenen minuutin kuluttua minä ja Jerry olimme hevosinemme lähtövalmiina tallin pihassa. Molemmilla oli heijastimet, joista Aleksi ja Inkeri jaksoivat aina muistuttaa. Jerry vaikutti edelleen vaitonaiselta. Sellainenhan hän tosin oli, miltei aina. Mutta tänään vaistosin, että hänellä oli mielellään jotain erityistä.
Lähdimme kävelemään tallin takaa pitkin leveää metsäpolkua. Haroin Dunjan jääkarhunturkkia ja vilkuilin vähän väliä ylöspäin Jerryyn, joka istui rennosti Cellen satulassa ja katsoi tiiviisti eteenpäin.
– Arvaa mitä eilen tapahtui tallilla? kysyin lopulta.
– No, Jerry murahti.
– Ellen juoksutti Bamboa maneesissa, ja Bambo oli superkiltisti. Se suostui laukkaamaankin, ja jonglöörasi hienosti viidellä pallolla. Ja teki vielä pari kaksoisakselia päälle.
– Hienoa, kuului vastaus. Silloin en voinut olla nauramatta.
– Hei, what’s up? Sä oot ihan kummallinen. Mitä sä mietit?
– Nothing special, Jerry vastasi ja spoilasi sitten itsensä täydellisesti.
– Tunnetko sä sitä… Senniä?
Katsoin Jerryä tutkivasti. Hän loi edelleen katseensa tiehen, eikä suostunut vilkaisemaankaan minuun.
– No, en oikeastaan. Pari kertaa oon sen kanssa jutellut. Mutta olisi kyllä kiva tutustua paremmin. Kuinka niin?
– Nääh, kunhan kysyin.
– Ai että ”kunhan kysyit”? Ei mene läpi. Et kai sä vaan ole ihastunut siihen?
Siihen kysymykseen vastatessaan Jerry spoilasi itsensä uudelleen. Tällä kertaa hän katsoi minua suoraan järkyttyneenä.
– Tä – en tietenkään!
– Sä olet tosi huono valehtelemaan, kihersin. – Mutta Senni on kyllä ihana, mitä mä nyt siitä tiedän.
Jerry näytti ärtyneeltä.
– Hahhaa. Mikä teitä tyttöjä vaivaa, kun teidän silmät kiiluu koko ajan draaman perään?
Hätkähdin.
– Okei, tää on siis vakava asia.
Yritin kysellä Jerryltä vielä lisätietoja, mutta hän ei suostunut kertomaan enempää, mikä teki minut entistä uteliaammaksi. Oli tainnut tapahtua jotain TODELLA erityistä.
 
Paluumatkalla Jerry alkoi vaikuttaa omalta, vähän hiljaiselta mutta valppaalta itseltään. Juttelimme ihan tavallisista, arkisista aiheista, ja Jerry ja Celle ottivat pellonlaidassa laukkapätkän.
– Hei, katso! Jerry huudahti yhtäkkiä ja osoitti metsän laitaan. Tihrustin hänen viittoilemaansa suuntaan ja erotin himmeänä kajastavat valot. Se oli varmaankin se pieni, punainen mökki, jonka olin nähnyt pellon toisella puolella aina tästä ratsastaessani. Tiesin, että nyt olimme Hallavan tilusten laitamilla.
– Siellä palaa valot. Entä sitten? kummastelin.
– Siellä ei ole ennen palanut. Mun mielestä siellä ei asu ketään, Jerry sanoi. – Mutta nyt siellä on selvästi joku. Mennäänkö katsomaan lähemmin?
Kummalliset kylmänväreet vilistivät pitkin selkääni. Puristin tiukasti Dunjan riimunnarua, ja ponitamma katsoi minua kummissaan.
– Hyi, ei mennä, sanoin tiukasti. – Siellä voi olla kuka vaan.
Jerryä nauratti.
– Niin, sinne on varmaan muuttanut joku. Luultavasti ihan tavallinen ihminen eikä kummitus.
– Kuka muuttaisi lahoon mökkiin keskelle ei mitään? tivasin. Vedin Dunjan liikkeelle, ja lähdimme marssimaan kohti Hallavaan vievää metsäpolkua. Jerry ja Celle eivät voineet kuin seurata.
 
Kun saavuimme tallinpihaan, sisälläni viipyi yhä pahaenteinen aavistus siitä, ettei kaikki ollut kohdallaan. Päästyämme lämpimään talliin minulle alkoi tulla jo hivenen turvallisempi olo. Jerry sanoi, että hänellä oli jo vähän kiire. Hän harjasi Cellen nopeasti ja lähti. Minä viivyin pitkään Dunjan karsinassa karkottamassa hartioiltani sitä pelottavaa tunnetta.
Kettu tuli jo jakamaan iltaheiniä, kun menin tupaan. Max, Aleksi ja Nanna istuivat tuvan pöydän ääressä hörppimässä glögiä. Potkin lumet kengistäni ja menin takki päällä nappaamaan itselleni piparin. Minun oli ollut tarkoitus lähteä saman tien, mutta silloin Nanna kysyi jotakin, mikä sai minut pysähtymään uteliaana kuuntelemaan.
– Aleksi, kuka omisti Hallavan ennen sua?
Aleksi näytti hätkähtävän.
– Kuinka niin?
– No, tuli vaan mieleen.
Aleksi veti henkeä ja näytti olevan kahden vaiheilla, haluaisiko kertoa meille Hallavan historiasta.
– No, sama kai tuo. Tämä oli ravitalli. Aluksi oikein menestyvä sellainen. Tallin ja hevoset omisti mies nimeltä Jussi Heikkinen. Mie en tiedä ihan tarkkaan, mutta jokin bisneksessä meni kai pieleen, ja Heikkisen elämä alkoi mennä alamäkeä. Velkavuori kasvoi kasvamistaan, ukko kai sairastui alkoholismiin ja kaikki meni rempalleen. Hevosista tehtiin monta eläinsuojeluilmoitusta, ennen kuin ne vietiin pois.
Pienet hiiret tuntuivat taas juoksevan pitkin selkänahkaani.
– Mitä sitten tapahtui? Max uteli.
– Tila myytiin pakkohuutokaupassa, jotta ukon velat saatiin maksetuksi. Ei kiva Jussi Heikkiselle, mutta miulle tämä oli onnenpotku. Saatiin Emmin kanssa perustaa ratsastuskoulu, mistä oli kauan haaveiltu.
Muut hymyilivät heti ja sanoivat, että Hallava oli kyllä paras. Minun mieleeni tarina jäi kuitenkin kummittelemaan. Tavallaan paloin halusta kuulla lisää Hallavan entisestä elämästä, mutta jokin vaisto kehotti minua olemaan tonkimatta.
 

Kotimatkalla katselin jatkuvasti olkani yli. Vaistosin, että jotakin pelottavaa tulisi tapahtumaan.
Valma&Dunja 33HM
#ravimiehenmysteeri


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm Ti 02 Elo 2016, 21:25, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   La 16 Tammi 2016, 11:16

Lauantai, 16.1.2016
 
Lauantaiaamupäivänä minä ja Aleksi talutimme Darcya ja Lukaa tallipihalla. Oli kirpeät pakkaskelit, ja taivas oli pilvessä. Molemmilla hevosilla oli paksu talvikarva. Pikku Luka oli kasvanut silmissä, ja siitä oli kasvanut pirteä, rajojaan kokeileva oripoika. Aleksin täytyi olla sen kanssa tiukkana. Minä hymyilin kaulahuiviini, kun Luka potki riemuissaan yön aikana maahan satanutta pehmeää lumikerrosta.
Lukalla oli vielä paljon opittavaa siitä, miten kunnon hevosen kuului käyttäytyä. Minä olin saanut puuhastella Darcyn ja varsan kanssa mielinmäärin karsinassa, mutta taluttamiseen tarvitsi aina toisen ihmisen, mieluiten Aleksin, Ketun tai Inkerin.
- Ne voisivat mennä nyt hetkeksi tarhaan, Aleksi sanoi. Talutimme hevoset tarhan portille. Darcy puhalsi lempeästi mahaani ja katsoi minua suurilla, tummilla silmillään. Ajattelin sadatta kertaa, kuinka tärkeä tuo lempeä jättiläinen oli minulle. Mielessäni kävivät kevään koulukisat ja kaikki hauska, mitä olisi edessä.
Kohta Darcy jo lampsi edellä kirmaavan ja pukittelevan Lukan perässä poispäin. Viereisessä tarhassa ponitammat Darli ja Dunja katsoivat niiden menoa heinää mutustellen.
 
- Niin, Darcyhan saa nyt sitten hoitajan, Aleksi sanoi, kun kävelimme kohti tallia. – Hän tulee varmaan parin päivän sisällä tutustumaan paikkoihin.
Tieto sai sydämeni jättämään lyönnin välistä. Hoitaja rakkaalle Darcylleni? Olin saanut pitää hevosen täysin itselläni koko joululoman ajan. Ajattelin Darcyn edellistä hoitajaa, Emmaa, jonka kanssa emme olleet tulleet toimeen kovin hyvin. Emma oli näyttänyt mustasukkaiselta joka kerran, kun olin treenannut Darcyn kanssa.
- Siis… Mitä? älähdin. Aleksi naurahti.
- Missä ämpärissä sie olet päätäsi pitänyt? Kyyhky, Klikki ja Darcy saavat uudet hoitajat. Kaikki tuntilaiset puhuvat siitä.
Kohta palasin pöllämystyneenä tarhoille Dunjan riimu kädessäni. Minulla oli kummallinen olo. Mitä jos Darcyn uusi hoitaja olisi yhtä mustasukkainen kuin edellinen? Mitä jos emme tulisi toimeen ollenkaan? Pujahdin aidanlankkujen välistä ja kävelin suoraan Dunjan luo. Tunnustin mielessäni olevani myös itse hitusen mustasukkainen. Olinhan tuntenut Darcyn monta vuotta, ja välillemme oli kehkeytynyt vahva ystävyys ja luottamus.
Dunja katsahti minuun moittivasti, kun laitoin sille riimua. Olin niin poissaoleva, että riimu meni ensin väärin päin. Huokaisin.
- Anteeksi, tyttö. Mä koitan olla vähän enemmän hereillä. Tiedän, että te hevoset tykkäätte ihmisistä, jotka elää tässä hetkessä.
 
- Mo-moi…
Käännähdin kuullessani takaani varovaisen tervehdyksen. Se oli Senni, jolla oli myös riimu kädessä.
- Moi! tervehdin iloisesti yllättyneenä. Tiesin kokemuksesta, ettei häntä kannattanut lähestyä, kun ympärillä oli paljon muita ihmisiä. Mutta nyt hän jopa lähestyi minua oma-aloitteisesti. – Miten menee?
Darli nosti päänsä heinistä ja löntysti Sennin luo. Se tunsi selvästi jo hoitajansa.
- I-ihan hyvin, Senni sanoi ja laittoi riimun Darlille. Tiesin, että tuon vastauksen sai kuulla lähes aina, kun kysyi joltakulta kuulumisia.
- Niinkun ihan oikeasti. Ootko kotiutunut tänne vielä?
Senni vilkaisi minua varuillaan. Lähdimme taluttamaan poneja talliin.
- No, ihan hyvin. Ta-tai siis, mä tunnen paikat ja silleen, mutta onhan se vaikeeta tottua uuteen porukkaan.
Nyökkäsin ymmärtäväisesti.
- Niin varmasti. Mutta kaikki täällä on oikeasti superkivoja. Ehkä vähän on ilmassa sellasta molemmin puolin varomista.
- Hmm, Senni sanoi.
 
Laitoimme hevoset kiinni tyhjän tallin käytävälle. Aloimme harjata nuokkuvia poneja.
- Pääsisipä tänään ratsastamaan, toivoin. – Mutta Dunjalla on illalla ainakin kaksi tuntia, niin ei oikein viitsi.
- Niin Darlillakin, Senni sanoi. Änkytys alkoi jäädä, ja hän kuulosti nyt vanhemmalta ja itsevarmemmalta. Juttelimme niitä näitä. Senni kertoi tykkäävänsä valokuvaamisesta. En ollut tiennyt sellaista asiaa hänestä.
Minun teki mieli kysyä jotain Jerrystä, mutta minusta tuntui, ettei se olisi oikein ollut sopivaa.
Ponit olivat siistejä, sillä ne olivat olleet pihalla kinosten keskellä loimet päällä. Kohta me vain nojailimme niihin ja kerroimme toisillemme perheestä ja harrastuksistamme ratsastuksen lisäksi. Samassa rauha rikkoutui, kun ovi pamahti auki. Sisään kirmasivat Maikki ja Salli kannoillaan iloisesti hymyilevä Ellen.
- Me mennään ratsastamaan ilman satulaa pellolle! Salli tiedotti kirkkaalla äänellä. Minä ja Senni vilkaisimme toisiimme.
- Ette kai sille pellolle? varmistin.
- Ei ei, Maikki sanoi. – Isolle pellolle.
- Heii! Ellen tervehti minua ja Senniä. Senni oli mennyt taas aran näköiseksi. Hän irrotti Darlin ketjuista ja mutisi jotakin varusteiden putsaamisesta.
- Oho, mikä siihen iski, Ellen kummasteli. Minä huokaisin.
- Senni on vähän… sellainen.
 
Muistutettuamme nuorempia tyttöjä moneen kertaan turvaliivin käytöstä ja varovaisuudesta jäimme seisomaan käytävän keskelle.
- Mulla on sellainen fiilis, että mä haluan tehdä jotain erityistä, Ellen totesi kädet puuskassa ja mietteliään näköisenä. Silloin minä keksin.
- Mennään vintille tonkimaan niitä vanhoja pahvilaatikkoja joulukoristelaatikoiden takana!
Marssimme peräkanaa ylös vintin narisevia rappuja. Ylhäällä meidän oli kuin yhteisestä sopimuksesta pidettävä vähemmän meteliä. Heinävintti oli tunnelmallinen paikka.
Kun nostelimme uusia, nykyisen Hallavan laatikoita sivuun vintin kauimmaisessa nurkassa, kerroin Ellenille Darcyn uudesta hoitajasta. Selitin pelkojani siitä, että uusi hoitaja olisi yhtä mustasukkainen kuin Emma.
- Emma nyt oli ääritapaus. Ja jos sieltä tuleekin joku inhottava tyyppi, niin musta tuntuu, että Aleksi on sun puolella. Mutta luultavasti se on joku tosi mukava.
- Niin… mutisin ja nostin yksin painavimman laatikon pois pinosta. Tunsin Ellenin katseen selässäni.
- Et kai ole mustasukkainen Darcysta?
Olin hetken hiljaa.
- No, ehkä vähän, tunnustin. – Mua hirvittää, että Darcy alkaa tykätä siitä uudesta enemmän kuin musta. Joo, tiedän, ihan tyhmää, onhan se kuitenkin tuntihevonen, ja tapaa monta ratsastajaa päivittäin.
 
Puheemme tyrehtyi, kun vanhat laatikot ilmaantuivat uusien takaa. Avasimme ensimmäisen. Se oli täynnä vanhoja valjaita, jotka tuoksuivat nahalle. Nostin esille jonkin nahkaremmisotkun.
- Mikähän tää on?
- Ei hajuakaan. Varmaan joku ravivaljaiden osa. Mitä jos siellä laatikossa on kuolleita hiiriä?
Minua nauratti Ellenin kauhisteleva äänensävy. Tutkailin kiinnostuneena vanhoja suitsia. Niissä oli pölyiset ravikuolaimet.
- Sä et tainnut olla silloin paikalla, kun Aleksi kertoi Hallavan historiasta? Täällä oli ennen ravitalli. Sen omisti joku mies. Ne oli aluksi oikein menestyksekkäitä, mutta sitten talli ajautui konkurssiin. Tää paikka myytiin pakkohuutokaupassa, jotta miehen velat saataisiin maksettua.
- Hui. Salaperäistä, Ellen mutisi. – Onkohan se mies kovinkin katkera nyt?
- En tiedä. – Aleksi ei tainnut edes tietää missä se asuu tai mitä se tekee nykyään.
 
Kävimme läpi vielä pari laatikkoa. Olimme jo lopettamassa, kun kolmannen pohjalta löytyi kellastunut kirjekuori.
- Oi, mikähän tää on? mietin ääneen. Avasin kuoren varovasti, ettei se rikkoutuisi. Käteeni tipahti kasa filmikameralla otettuja valokuvia. – Oii! henkäisin. – Nää on Hallavan ravitalliajoilta!
Kuvissa oli lihaksikkaita ja kiiltäviä ravihevosia palkintojenjaossa. Monissa kuvissa niillä oli yllään palkintoloimi, ja kuski istui kärryillä hymyillen ja vilkuttaen, ja hevosen pään vieressä seisoi ehkä kolmikymppinen, kaljuuntuva mies. Miehellä oli komeat kasvonpiirteet, ja hän näytti olevan hyvässä kunnossa.
Katselimme kuvat hiljaisina. Niiden taakse oli kirjoitettu päiväykset, jotka olivat aluksi kolmenkymmenen vuoden takaa, mutta pinon tullessa kohti loppua ne lähestyivät nykypäivää. Joka kuvassa hevosen vierellä seisova mies tuli vanhemmaksi ja vanhemmaksi. Olin myös näkevinäni hänen kasvoillaan huolen ja stressin painamia uurteita.
- Toi on varmaankin se omistaja, sanoin hiljaa Ellenille. Ellen nyökkäsi.
- Ja sitten asiat alkoivat mennä huonommin ja huonommin… hän sanoi matalalla äänellä. Selkäpiitäni karmi. Pinon viimeisenä oli kuva Hallava tallista. Se oli oikeastaan ollut melko samanlainen kuin nykyisellään. Hoitopuomit olivat puuttuneet seinänvierestä, ja rikkaruohot olivat pihan reunassa valloillaan. Ratsastuskentän sijaan tallin kulman takana näkyi tarhoja.
 
Tutkimusretki vintille sai minut pitkäksi aikaa hiljaiseksi. En saanut kuvien miestä mielestäni.
Pinosimme laatikot uudelleen, mutta otimme valokuvat mukaan alakertaan. Tuntui kummalliselta palata vintin hämyisestä tunnelmasta talliin, jossa Kettu ja Janelle laittoivat Oreota valmiiksi ratsastusta varten. Tytöt tervehtivät meitä hymyillen.
Veimme kirjekuoren tuvan pöydälle. Ellen sanoi, että hänen täytyisi harjata Bambo. Minä menin pakkaseen istumaan Dunjan ja Darlin tarhan aidalle ja syömään leipää sormet kohmeessa. Maailma tuntui käyvän vähän liian nopeasti. Mielessäni pyörivät Darcyn uusi hoitaja, Senni ja vintiltä löytämämme kuvat vinhaa karusellia.
 
 

Valma&Dunja 34HM
#ravimiehenmysteeri


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm Ti 02 Elo 2016, 21:34, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   La 26 Maalis 2016, 11:50

Lauantai, 26.3.2016
 
Pronssijoella oli pääsiäistä edeltävänä viikkona saatu nauttia aurinkoisesta ja verrattain lämpimästä säästä, mutta pitkäperjantaina taivas oli vetäytynyt synkän harmaiden pilvien taakse. Ilkeää, jäätävää tihkua satoi niskaan, kun kiiruhdin tupaan. Olin sateesta huolimatta hyvällä, jännittyneellä tuulella. Kun kevät lähtisi kunnolla käyntiin, olisi Hallavassa luvassa kaikenlaista uutta ja hauskaa.
Tupa oli tyhjä lukuun ottamatta mustaa keskenkasvuista kissaa, joka tappeli matonhapsujen kanssa. Potkin kengät jalastani ja menin huokaisten kiskomaan kissan irti matosta. Kun Hiisun pennut olivat varttuneet luovutusikään, Aleksi oli päättänyt, että kaksi tallikissaa olisi tarpeeksi. Kahdelle pennuista oli jo löytynyt koti, mutta tätä yhtä ei kukaan tuntunut haluavan. Ehkä siksi, ettei se ollut erityisen kiltti kissa, vaan ennemminkin aika juro ja kiukkuinen. Sen toimesta oli jo revitty riekaleiksi kaksi sohvatyynyä ja särjetty ainakin yksi kahvikuppi. Aleksilla oli tapana murahtaa, että musta kissa toi huonoa onnea.
Laitoin tavarani kaappiin ja vaihdoin jalkaan tallikengät. Kello oli kolme, ja Aleksi saattaisi tarvita apua päiväsyötön kanssa. Henkilökunnan kokoonpano oli taas muuttunut jonkin verran viimeisen kuukauden aikana. Sekä Kettu että Inkeri olivat lopettaneet, ja nyt suurin osa tallitöistä oli Aleksin harteilla. Mietin, uskaltaisinko kysyä Aleksilta kesätöitä tallilla.
 
Osa hevosista oli jo tuotu talliin, ja kärsimättömimmät hirnahtelivat. Bambo jopa potkiskeli karsinan ovea. Nappasin Dunjan riimun karsinanoven koukusta ja menin ponitammojen tarhalle. Dunja tervehti minua hörähtäen. Voihkaisin nähdessäni, että poni oli piehtaroinut märässä tarhassa. Pian seuraava työtaakka kuitenkin unohtui, kun Dunja puhalsi lempeästi kämmeneeni. Ihana, ihana poni, ajattelin taas kerran.
Aleksi oli saanut tallin tekemiseen muitakin apukäsiä: Salli ja Maikki riisuivat hevosten loimia ja pälpättivät innokkaasti päällekkäin. Astalla ja Mincalla oli tänään vapaapäivä, joten uskalsin veikata, että tytöt kalastelivat lupaa lähteä maastoon.
- Kuka tämä on? Maikki uteli kurkatessaan uuden suomenhevosen karsinaan.
- Se on Nova, huikkasin ruokaboksista. Ruokien jakamisessa töitä ei tuntunut riittävän neljälle, joten olin päätynyt harjaamaan rehulaatikkojen kansia puhtaaksi. – Uusi yksäri. Sen omista Katriina.
- Näyttää kiltiltä, Salli kommentoi, kun Nova painoi turpansa karsinanpienoja vasten.
- Oletteko osallistumassa Hallavacupiin? Maikki tiedusteli meiltä. – Eka osakilpailu on vain parin viikon päästä.
- Juu, mä osallistun Dunjalla, Salli ilmoitti. – Siihen vaikeampaan luokkaan.
- Entäs Valma? Maikki huikkasi kysyvästi.
- En nyt tiedä, kiertelin. – Pitää katsoa. Mä ajattelin pitäytyä Darcyn kanssa ihan kouluratsastuksessa.
En halunnut sanoa ääneen, että Hallavacupin esteosuus hirvitti minua.
- Ilman muuta osallistut! tokaisi Aleksi, joka työnsi täysiä heinäkärryjä käytävän poikki. – Ei siellä estekisoissa voittaa tarvitse, tulette vaan pitämään hauskaa. Sitä paitsi Darcy tykkää hyppäämisestä.
Mutisin jotain epäselvää, käänsin selkäni muille ja palasin töideni pariin. Esitin, ettei minua kiinnostanut, mutta todellisuudessa Hallavacupiin osallistuminen jäi itämään mieleni perukoille.
 
Päiväsyötön jälkeen jäin yksin talliin harjaamaan Dunjaa puhtaaksi. Minulla oli vatsanpohjassa kummallinen, ikävästi nipistelevä tunne. Ehkä sen oli aiheuttanut epävarmuus kisoista. Kuoputin mutaa irti Dunjan kyljestä ja ajattelin Hallavann nykyistä porukkaa. Ihmisiä tuli ja meni, ja juuri nyt minusta tuntui, ettei minulla ollut oikeita kavereita tallilla. Oli tietenkin Maikki ja Salli, mutta he olivat minulle ennemminkin pikkusiskoja. Ellen oli muuttanut pois, emmekä olleet hyvästelleet – Ellen oli ollut minulle vihainen sen bilejupakan takia.
Maxkin oli lähtenyt kohti uusia seikkailuja, ja hänen vakkarihevosensa Loki etsi nyt uutta hoitajaa. Emme olleet varsinaisesti olleet ystäviä, mutta kavereita ainakin, ja Max oli ollut huippukivaa juttuseuraa. Hän ei ollut erityisen puhelias, mutta hän oli aina kannustava ja rauhallinen. Tajusin, että minun olisi pitänyt tutustua Maxiin paremmin, tai edes ottaa hänen numeronsa talteen, jotta olisin voinut kysellä kuulumisia. Jos siis olisin uskaltanut.
Darcyn uusin hoitaja, Oscar, oli lopettanut ennen kuin oli ehtinyt kunnolla aloittaakaan. Se oli sääli, sillä meillä oli synkannut, ja olin jo uskaltanut odottaa, että meistä voisi tulla kavereita.
Sitten oli Nanna, joka oli käynyt viime aikoina tallilla tavallista harvemmin. Kun tapasin häntä korkeintaan kerran viikossa, sanoimme toisillemme ehkä ”moi, mitä kuuluu, hyvää, kiva että kuuluu hyvää”. En ollut varma, mistä johtui, ettemme enää puhuneet toisillemme niin kuin ennen.
Hallava oli täynnä ihania ihmisiä, mutta minun ja heidän välissä oli läpitunkematon muuri. Pystyin kyllä toimimaan mukavana asiakaspalvelijana ja esittelemään tallia toisille, mutta muut eivät pystyneet kurkistamaan muurini taakse. Ja sen muurin takana oli yksinäinen, ujo Valma. Se Valma, joka oli aloittanut Hallavassa pikkuisena ja arkana 14-vuotiaana.
Dunja pukkasi minua turvallaan. Pyyhin kiukkuisena silmiäni ja muistutin itseäni siitä, että hevosten kanssa oli elettävä hetkessä.
Herätys tuli kreivin aikaan, sillä ensimmäiset koulutuntilaiset tulivat talliin. Keräsin itseni, asettelin harjat koriin ja moikkasin asiakkaita. Joukossa oli pari uutta, joille esittelin heidän tämänkertaiset ratsunsa ja selitin, mistä kaikki tarvittava löytyisi.
 
Kun koko konkkaronkka oli saatu maneesiin vähän päälle kello neljän, siirryin maneesiin. Alana istui sohvalla musta kissa sylissään. Kissa oli epätavallisen rauhallisen näköinen.
- Moi, tervehdin. – Se kissa tuo huonoa onnea. Se on rikkonut jo tyynyjä ja laseja.
Alana kyräili minua mitään sanomatta. En jaksanut välittää. Silmäni osuivat ilmoitustaulun Hallavacup-ilmoittautumispaperiin. Näin listassa monta tuttua nimeä. Siellä oli monta uutta ja vanhaa hoitajaa. Punnitsin vaihtoehtoja hetken. Jättäisinkö osallistumatta, jäisin ulkopuolelle äksönistä ja välttyisin nolaamasta itseäni? Vaiko osallistuisin, menisin pitämään hauskaa muiden kanssa ja antaisin muiden nähdä, millainen arkajalka oikeasti olin?
Vilkaisin Alanaa, joka silitti sormellaan kissan päätä ja näytti nyt harvinaisen pieneltä ja jurolta. Sitten vilkaisin listaa, jossa luki myös Alanan nimi.
- Mitä sä jahkaat siinä, Alana murahti äkkiä. Hätkähdin. Tartuin nopeasti kynään ja kirjoitin listaan helppo A –luokan kohdalle Valma – Kaunolan Darcy.
- Noni, ei se niin vaikeaa ollut, Alana tokaisi.
En oikein tiennyt mitä sanoa. Seisoin ilmoitustaulun luona tumput suorina ja katsoin Alanaa ja kissaa.
- Tykkäätkö sä siitä kissasta? kysyin. Alana katsoi minua kulmiensa alta.
- Ihan OK, hän sanoi.
- Aleksi aikoo antaa sen pois, kerroin. – Jos haluat sen niin kannattaa kysyä Aleksilta.
Menin tiskialtaan luo keittämään teetä. Parin tunnin takainen valoisa fiilis työnsi syrjään hetkellisen melankolian. Ehkä tästä kaikesta vielä tulisi jotakin.
 

Valma&Dunja 35HM
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Salli
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 714
Join date : 23.12.2013
Ikä : 16
Hevonen : Minca

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Ke 06 Huhti 2016, 22:01

Sallin treenipäivis #1

Olin aikaisemmin pessyt Dunjan pesarissa ihan kunnolla shampoon kanssa ja selvitin sen hännän, sekä harjan. Ennen pesua vetelin vielä reippaasti ponilta talvikarvaa pois niin paljon kun sain. Tasoitin Dunjan harjaa Valman opettamalla tavalla ja leikkasin hännästä hiukan ylimääräistä ja huonoa jouhta pois. Jalat pesin myös kunnolla ja laitoin vielä kavioihin öljyä, että ne näyttäisivät hyväkuntoisilta. Annoin Dunjan kuivatella pesarissa, sillä aikaa siivosin ponin harjoja jotka olivat ihan kunnolla karvojen peitossa.
Täytin vesiämpärin puolilleen vettä ja kannoin sen tupaan. Olin aikaisemmin jo kantanut osan Dunjan varusteista sinne puhdistamista varten. Olin aikaisemmin tällä viikolla ostanut kaupasta pieniä sieniä joilla voisin puhdistaa Mincan ja Dunjan varusteita. Saippuakin oli huvennut silmissä, vaikka en usein ollut varusteita pessyt. Olin hakenut valjasrasvaa ja lainasin hiukan saippuaa Aleksin varastoista. Valma oli varmasti lähiaikoina pessyt varusteita, kun suitsia purkaessa remmit aukesivat niin helposti.
Kastoin uuden sienen vedessä ja otin hyvän asennon tuvan penkillä. Sipaisin sieneen hieman saippua ja otin ensimmäiseksi kohteekseni Dunjan ohjat. Dunjan ohjissa ei ollut putsaamista oikeastaan, kun kuolaimia koskettavissa osissa joihin oli tarttunut ties mitä pinttynyttä likaa. Nahka oli myös hieman kuivahtanut kuolainten kohdalta. Pyyhin saippuat pois nahkaosista ja laitoin hiukan rasvaa remmien kohdille ja jätin pöydälle kuivamaan. Otsapannan sain ihan kunnolla jynssätä puhtaaksi. Otsapannan sisälle oli kertynyt hien ja hiekan kovettumia, mutta onneksi loput hihnoista ja remmeistä eivät olleet erityisen pahassa kunnossa.
Satulasta olin jo ulkona putsannut jalustinkumit, etten toisi hirveästi hiekkaa Valman silmien alle. Satulasta varsin kuluneiksi osoittautuivat vastinhihnat. Kuluneet ne totisesti olivat ja varsinkin, kun ovat jokapäiväisessä käytössä. Satulavyöhönkin oli ihan kiitettävästi tarttunut karvoja, kun vielä karvanlähtöaika oli vielä kaiken lisäksi päällä. Satulahuovista mitään puhumattakaan. Laitoin valmiiksi jalustinhihnoihin omat mittani, vasempaan reikä yksitoista ja oikeaan reikä kymmenen. Laitoin uuden huovan kiinni satulaan, vaikka vaihtaisin huopia vielä kisa-aamuna. Mieluummin laittaa uuden huovan mitä käyttää tunneilla ja suojata valkoista ihan viimeiseen asti. Suojatkin olin pessyt ja jättänyt pesariin vielä kuivumaan, vaikka niitä ei radalla saisi käyttää. Täytyisi kerätä kaikki tavarat kokoon ja siivota ennen Valman tuloa. Hän saisi varmasti sätkyn tai vähintään tuiman katseen, kun oli vasta eilen siivonnut ja järjestellyt tavaroita.
Järjestin nopeasti varusteet takaisin ja törmäsin samalla Maiaan joka kantoi Cellen varusteita. Moikkasin häntä pikaisesti sillä minulla piti vielä kiirettä. Vein kuivahtaneet suojat takaisin ja katsoin valmiiksi, että minulle ja Dunjalle riittäisi valkoinen huopa. Kävin myös pikaisesti hakemassa kaapistani omat varusteeni jotka putsaisin kotona. Äiti nimittäin käsi tulemaan Dunjan hoidon ja varusteiden jälkeen kotiin, koska meidän täytyisi vielä hakea kisahousut postista ennen postin kiinni menoa. Olimme ostaneet housut jo aikoja sitten, mutta toimituksessa oli ollut jotain ongelmia. Olisin halunnut ostaa meille jotain teemavärejä mitä olisimme voineet käyttää kisoissa, esimerkiksi vihreää tai sinistä. Äiti ei oikein lämmennyt idealle ja en ollut silloin vielä Valmalle asiasta maininnut, mutta kyllä sitä vielä ehtii samassa sävyssä mennä.

Kotona putsasin saappaani huolella. Sain ne kirpputorilta halvalla, mutta erittäin hyvässä kunnossa olevina. Itse en pitänyt niistä hirveän hyvää huolta, koska hoidin ennen tuntia ja sen jälkeen kaiken oikeastaan saappaat jalassa mikä ei ole järkevää jos ne hyvänä haluaisi pitää. Uusia housuja ei tietenkään tarvinnut kuin sovittaa pikaisesti ja viikata siististi tuolin selkämykselle. Vielä kunnon takkia ja paitaa minulla ei ollut, mutta sain käyttää luokkalaiseni pieneksi jäänyttä mustaa jakkutakkia, joka ajoi asiansa erittäin hyvin. Sen alle laitoin valkoisen pitkähihaisen T-paidan. Äiti oli myös pessyt mustat ratsastushanskat ja ratsastussukkani, että voisin sitten ihan puhtaina pukea ne päälleni. Harjasin kypärästäni vielä kaikki roskat pois ja laitoin sen pöydälleni odottamaan kisapäivää. Varmisti vielä huolella, että olin muistanut tehdä kaiken. Kirjoitin vielä lapulle muistutuksena itselleni, että ottaisin Dunjalle porkkanoita. Katsoin vielä valmiiksi vaatteet jotka laittaisin päälleni, kun harjaisin ja valmistelisin Dunjan kisoihin.
// Hallavacuppiin ja 589 sanaa
// lisätty 2 arpaa -A
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Su 01 Toukokuu 2016, 14:32

Sunnuntai, 1.5.2016

Niin kuin taukoamaton nimeltä mainitsemattoman punatukkaisen pojan pyöriminen mielessä ei olisi ollut tarpeeksi, jouduin sunnuntaina, vapunpäivänä, huomaamaan, etteivät ihmissuhteet todellakaan olleet ihan yksinkertaisia. Saavuin tallille aamupäivällä hoitamaan Dunjan. Muutama pilvenhattara leijaili sinisellä taivaalla, oli 15 astetta lämmintä ja linnut sirkuttivat iloisesti. Olimme Oscarin kanssa sopineet tapaavamme yhdeltätoista ja hoitavamme hevoset. Sitten minä lähtisin maastolenkille, sillä Dunjalla oli vapaapäivä.
Turhankin lämpimässä tuvassa istui Nanna selaamassa kännykkää. Moikkasin häntä yrittäen kuulostaa luontevalta. Nanna vilkaisi ylös, moikkasi ja käänsi katseensa taas kännykän ruutuun. Vaikka hän ei kantsonut minua, kun vein reppuni kaappiin, vaistosin hänen olevan varuillaan, ja se teki minut surulliseksi, hermostuneeksi ja ärtyneeksi samaan aikaan. Laitoin ohuen tallitakin ylleni ja käännyin kohti Nannaa, joka yhäkin istui katse puhelimessa.
- Nanna? kysyin varovasti. Tämä kohotti katseensa kulmat kurtussa.
- Mitä? hän vastasi. Hetken hän katsoi minua samalla tavalla kuin se vanha tuttu Nanna, jonka kanssa olimme vaihtaneet salaisuuksia ihastuksistamme.
Minun teki mieli kiemurrella.
- Miksi sä olet ollut niin kummallinen viime aikoina? änkytin. Sain kysymyksen tahtomattani kuulostamaan syytteeltä. Vanha Nanna katosi, ja tilalle ilmestyi se hiukan pelottava uusi Nanna, jonka kanssa olin yrittänyt tulla toimeen ainakin kaksi kuukautta.
- Ai mä vai? hän kysyi viileästi. – Mäkö olen se, joka on käyttäytynyt kummallisesti? Kaiken alku ja juuri?
- Een mä sitä tarkoittanut, yritin korjailla.
 
Silloin toimiston ovi aukesi. Aleksi kurkkasi tupaan aurinkoisesti hymyillen kuulokkeet kaulalla sen näköisesti, että häneltä oli mennyt ohi minun ja Nannan sananvaihto.
- Heippa, Valma ja Nanna! Tintulla on vaan yksi tunti tänään, voisit Nanna ratsastaa sillä jos haluat. Se on ollut viime päivinä vähän vilkas, olisi hyvä jos joku vähän liikuttaisi sitä ennen tunteja. Ja Valma, sie voisit jossain vaiheessa opastaa Oscaria Darcyn ratsastamisessa. Voisit toki mennä sillä jossain vaiheessa itsekin.
Pakottauduin hymyilemään.
- Juu, nyt pitääkin mennä…
Karkasin talliin. Olin pari minuuttia myöhässä, ja täsmällinen Oscar istuikin jo käytävän reunaan tuodulla heinäpaalilla.
- Mooi, tervehdin nyt aidosti hymyillen ja yritin unohtaa tallituvan välikohtauksen. Oscar nyökkäsi. Nappasimme yksissä tuumin hoitohevostemme riimut ja marssimme ulos.
 
- Aleksi pyysi mua ratsastamaan joku päivä Darcylla, kerroin. – Sä voit tulla katsomaan ja antaa jotain vinkkejä.
Virnistelimme. Oscar oli ikänsä puuhannut ravitallilla, hänen vinkeistään tuskin olisi paljon hyötyä, sen tiesimme molemmat.
Dunja vaikutti raukealta mutta hellyydenkipeältä. Haettuamme hevoset tarhoista palasimme talliin. Menimme sisälle yksäripäädystä, ja Alana oli jotenkin sniikannut Faen kanssa karsinaan. Oscarin ja Darcyn mennessä edeltä Alana hymyili hänelle ystävällisesti ja sanoi hennon moin. Kun minä ja ja Dunja tulimme heidän jälkeensä, tervehdin Alanaa iloisesti, mutta tuolta tuli takaisin vain hapan katse. Minä ja Oscar kiinnitimme hevoset käytäville ja aloimme harjata niitä vappukuntoon. Tallissa oli painostava hiljaisuus, ja näin Oscarista, että häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta Alanan ynseä asenne.
Olimme valmiita ennen Alanaa. Oscar halusi lähteä kävelemään minun ja Dunjan kanssa, joten hän vei Darcyn takaisin tarhaan sillä aikaa, kun suitsitin Dunjan. Lähdimme kolmisin kävelemään leveälle metsäpolulle puiden varjoon. Dunjan käynti keinutti mukavasti, ja satulaton poni tuntui ihanan lämpimästä jalkojani vasten. Kiusaantunut tunnelma katosi siinä samassa, kun pääsimme pois tallista.
- Tää on vähän noloa, kun mä saan vaan istua täällä ja sun pitää kävellä, hihitin. Oscar kurottautui silittämään Dunjan kaulaa.
- Kaikkea ei voi saada, hän sanoi mystisesti.
 
Tuli hetkeksi hiljaista. Katsoin vähän alaspäin Oscariin, hän näytti mietteliäältä.
- Mikä sun ja Alanan välejä oikein hiertää? Oscar kysyi lopulta ja tuijotti minua uteliaasti. Minun oli pakko kääntää katseeni. Teeskentelin, että Dunjan harjassa oli jotain hirvittävän mielenkiintoista.
- Äh, en tiedä… Ei mulla ole mitään Alanaa vastaan. Mutta se ei vaan tykkää musta. Musta tuntuu että mussa on jotain vikaa.
Punastuin ja purin huultani. Oscar oli vähällä kompastua puunjuurin, kun hän katsoi minua tiiviisti.
- Ei sussa ole mitään vikaa.
- Miksi se sitten inhoaisi mua?
- No, ei kukaan ole täydellinen. Sä saat olla juuri sellainen kun sä olet. Mun mielestä tää on ihan Alanan ongelma, kun se on tehnyt itselle tollaisen ongelman. Koita vaan olla välittämättä.
Katsoin häntä epäilevästi.
- Okei, tiedän, helpommin sanottu kuin tehty. Mutta yritä, jookos?
Huokaisin ja nyökkäsin. Alana-pulma ei ollut ratkaistu, mutta minusta tuntui joka tapauksessa hyvältä, kun olin saanut puhuttua siitä jollekin, ja se joku jopa yritti auttaa.
 
Jatkoimme lenkkiä hilpeämmissä tunnelmissa. Oscar kertoi hevosista, joita hän oli hoitanut isänsä ravitallilla. Osa vaikutti kunnon lurjuksilta, osa kunnon riekkujilta mutta pohjimmiltaan kilteiltä otuksilta. Ravitallitouhu kuulosti aika hurjalta.
- Aika erilaista kun ratsastuskoululla varmaan, sanoin lopulta.
- No joo, Oscar virnisti.
Kun käännyimme takaisin tallia kohti, ajatukseni, jotka olivat hetken pysyneet mukavissa tai vähemmän mukavissa arkisissa asioissa, harhailivat taas Mikkiin. Oscar pukkasi minua jalkaan nyrkillään.
- Herätys! Mikä sua vaivaa?
Pudistin hartioiltani ajatuksen punatukkaisesta pojasta, jonka olin nähnyt perjantaina vilaukselta, ja keskityin tähän hetkeen.
- Eei mikään, naurahdin. En ollut vielä valmis kertomaan Mikin näkemisestä kenellekään, sillä mitä jos en ollutkaan oikeasti nähnyt häntä?
Valma&Dunja 36HM
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Ma 30 Toukokuu 2016, 21:06

Sunnuntai 22.5.2016

Minulla oli kamala ikävä Hallavaan.
Kävin koulussa joka päivä, ja opiskelin hullun ahkerasti. Kun olisin aikaisemmin lähtenyt koulun jälkeen tallille, jäin kotiin tekemään läksyjä ja lukemaan kokeisiin. Yritin keksiä itselleni mahdollisimman paljon muuta tekemistä. Kuntoilin, opiskelin, laitoin ruokaa, opiskelin… Silti ei kulunut tuntiakaan niin, etten olisi ajatellut Hallavaa. Kesäloma lähestyi, ja ajattelin pelokkaana, millainen kesä minulle tulisi ilman hevosia.
Suurin syy Hallavasta poissa pitäytymiseen oli itsevarmuuden puute. Toukokuun alussa jo valmiiksi hiukan heikko itsetuntoni oli lytätty kerralla ojanpohjalle. Minua ei tarvittu. Olin turha ja hyödytön, olemassa vain siksi, että muut lakoaisivat eteeni. Niin muut asian näkivät. En uskaltanut mennä tallille – en ainoastaan Alanan takia, vaan kaikkien tallilaisten takia. Pelkäsin myös vähän Mikin näkemistä.
Lomani aikana Oscar oli moneen otteeseen yrittänyt houkutella minua tallille. Eevi-Sofiaan olin törmännyt kaupassa, ja hänen kanssaan käymäni lyhyt juttutuokio oli tuntunut vapauttavalta.
Alana oli lähettänyt pari tekstiviestiä. En ollut vastannut, sillä en olisi tiennyt mitä vastata. Häneenkin olin törmännyt keskustassa, ja hän oli moikannut lyhyesti. Sillä hetkellä en ollut ehtinyt päättää miten reagoisin, olin vain jäätynyt paikalleni.
Pahinta kolmiviikkoisen lomani aikana oli ollut Sallin joutuminen sairaalaan. Olin yrittänyt pysyä vahvana ja hyvänä ystävänä, mutta pääni perukoilla kolkutteli ajatus siitä, että olin ehkä syyllinen tähänkin.
 
Sunnuntaina 22.5 lopettamisestani Hallavassa oli kulunut tasan kolme viikkoa. Se päivä oli hyvin merkillinen aamusta lähtien. Olin suunnitellut lukevani viikon päästä alkaviin kokeisiin, käyväni lenkillä ja kokkaavani pennepastaa äidille ja Mikolle. Mutta toisin kävi.
Minut herätti puhelimen soittoääni. Tihrustin herätyskellon viisareita, jotka osoittivat viittä yli seitsemää. Kuka soitti tähän aikaan aamusta? Kopeloin puhelimen käsiini yöpöydältä ja vastasin aamukäheällä äänellä:
- Valma.
Linjan toisesta päästä kuului Aleksin häpeämättömän pirteä ääni. Sydämeni hypähti. Aleksi oli varmaankin tallilla, sillä hänen puheensa takaa kuului hirnahdus ja kavioiden kolahdus.
- Huomenta, Aleksi täällä. Meillä on nyt täällä sellainen tilanne, että Dunjalla on ähky. Luultavasti ei mitään vakavaa, mutta mie kutsuin kuitenkin eläinlääkärin paikalle. Hänellä on juuri toinen potilaskäynti, joten joudumme odottelemaan jonkin aikaa. MIulla on täällä kuitenkin aamutalli kesken, joten mietin, haluaisitko tulla taluttelemaan Dunjaa. Se tuntee sinut.
En epäröinyt hetkeäkään.
- Tulen heti!
 
Suljettuani puhelimen kiskoin ylleni kaapin perälle työntämäni tallivaatteet ja hoidin nopeasti tärkeimmät aamupuuhat. Kietaisin hiukseni suttuiselle nutturalle, jätin keittiönpöydälle lapun ja säntäsin ulos raikkaan viileään aamuilmaan. Kun pyöräilin pikavauhtia kohti Hallavaa, aurinko kurkisteli puiden lomasta ja linnut visersivät. Mielessäni myllersivät huoli Dunjasta ja ilo siitä, että olin palaamassa tallille. Kaipuu ja samaa kyytiä pyöräilyvauhtini kasvoi sitä mukaa kun lähestyin Hallavaa. Pelkäsin sydämen hyppäävän kurkkuun, kun näin tutun maneesin ja tarhat ja kauempana harmaan tallirakennuksen. Hallava näytti kesäiseltä ihmemaalta vihreinä loistavien koivujen keskellä.
Jätin pyöräni tuvan seinää vasten omalle paikalleni ja suunnistin talliin. Sydämeni hakkasi villisti, kun kurkkasin sisään. Aleksi jakoi kauroja karsinoissa odottaville hevosille, ja Dunja seisoi käytävällä ketjuissa hivenen hermostuneen näköisenä, katsellen kaipaavasti Aleksin tarjoilemia herkkuja. Tuntui ihmeelliseltä olla taas täällä, ja hetkeksi jäin seisomaan tumput suorina, ennen kuin muistin, mitä olin tullut tekemään.
- Kiva, että saavuit näin nopeasti, Aleksi sanoi. – Voisit talutella sitä tuossa pihalla. Eläinlääkärin pitäisi tulla puolen tunnin sisällä.
Dunja hörisi minulle. Purin huultani, etten alkaisi itkeä irrottaessani sitä ketjuista. Tamma ei onneksi näyttänyt kovin kipeältä.
 
Sain talutella Dunjaa pihalla hyvän aikaa. Vaikka Dunja olikin sairaana, se talutteluhetki oli minun onnenhetkeni. Olin onnellisempi kuin olin ollut kertaakaan kolmeen viikkoon. En ajatellut kolmen viikon takaista draamaa, keskityin vain vierelläni astelevaan ihanaan poniin ja siihen, että sain taas olla tallilla.
Päivystävän kunnaneläinlääkärin tultua siirryimme talliin. Eläinlääkäri oli vanhahko, ystävällinen mies, joka tutki Dunjan rauhallisesti jutellen ja varmisti minun ja Aleksin helpotukseksi, että poni oli kunnossa. Hän sanoi kuitenkin, että olisi parasta, jos Dunja saisi levätä tämän päivän. Minut kehotettiin taluttamaan ponia vielä jonkin aikaa pihalla, minkä tein mielelläni.
Kun Aleksi sai aamutallin valmiiksi, hän tuli seurakseni pihalle. Aurinko oli noussut ja ilma lämmennyt, ja muut hevoset olivat tarhoissa viettämässä aamupäivää.
- Onpa kiva nähdä sinut taas tallilla, Aleksi sanoi hymyillen. – Tuvassa on kunnon sekasotku, kun sie et ole ollut siivoamassa.
Hymyilin ja niiskaisin.
- Ja alkeistuntilaiset ovat kyselleet siun perään.
Odottamaton lämpö levisi sisimpääni. Minulle tuli hyvä olo. Minua oli kaivattu. Olin tarpeellinen.
- Ja Darcy on ollut tunneilla hiukan… hmm… eloisa, kun kukaan ei ole ratsastanut sillä tuntien ulkopuolella.
Karaisin kurkkuani.
- Ei kai… Dunjalla ole vielä uutta hoitajaa?
- Ei. Moni pienempi on sitä kysellyt, mutta kyllä mie tiesin, ettet voisi pysytellä loputtomiin poissa täältä.
Aleksi oli hetken hiljaa.
- Pikkulinnut on laulaneet, että teillä oli silloin muutama viikko sitten jotain kränää Alanan kanssa. Täytyy muistuttaa, että sie olet kaikesta huolimatta aina tervetullut tänne.
 
Kohta Aleksi meni toimistoon tekemään paperihommia. Minä jäin onnellisena istumaan hoitopuomille, ja Dunja nuokkui raukeana edessäni. En yrittäisi väkisin pysyä poissa, päätin. Minä kuuluin tänne. Kaveriasiat eivät koskaan tulisi olemaan helppoja, mutta minulla oli paikkani täällä, vaikka sitten yksinäisenä tiskarina ja alkeistuntilaisten auttajana. Ajattelin kaipaavasti kesäloman alkua. Minulla olisi edessäni ihana kesä Hallavassa.

Valma&Dunja 37HM
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   To 07 Heinä 2016, 20:09

Torstai 7.7.2016
Torstaina sää oli harmaa ja satoi tihkua. Ulkona ei näyttänyt kovin kesäiseltä, mutta sisällä tallissa oli lämmintä ja kuivaa, ja tuoksui kotoisasti hevonen ja heinä. Oscar harjasi Darcya tuntihevosten käytävällä, ja Inka harjasi Ranaa yksärikäytävällä. Minä puunasin Dunjan kuraista karvaa sen karsinassa kurkistellen toisia avoimesta ovesta. Olin päättänyt antaa ponille periaatteessa ylimääräisen harjaushetken, sillä olin viime aikoina pyörinyt hävettävän paljon Darcyn parissa. Sille tosin oli syynsä – kisatiimi ja Oscar, joka vasta keräili itsevarmuutta ratsastajana.
Kumarruin harjaamaan Dunjan vatsaa ja ähkäisin kuuluvasti. Selkä- ja reisilihakset muistuttivat, että niitä oli viime aikoina käytetty tavallista enemmän. Kuulin Inkan naurahtavan.
- Kisatiimi kyllä vaatii veronsa, marmatin etsiessäni kivuttomampaa harjausasentoa.
- Epäilemättä, Oscar sanoi. – Mä vilkaisin teidän aikatauluja, ja näyttää siltä että valmennuksia on harva se päivä.
- Unohtamatta lihaskuntoa ja kehonhuoltoa, Inka huudahti. – Eevi ei totisesti anna meidän unohtaa käyttää lihaksia silloinkin kun ei olla ratsailla.
- Huh, ne kaikki peruskuntosuunnitelmat, valitin naurahtaen. – Mun kroppa on jo ihan kipsissä pelkästään ratsastamisesta, saatikka että kävisin salilla joka päivä.
Oscar hykerteli itsekseen. Sekä minä että Inka mulkoilimme häntä pahasti.
- Uskallakin nauraa, Inka uhkasi ja oli heittävinään poikaa kumisualla, jolla hän paraikaa puhdisti piehtaroimisjälkiä Ranan kyljistä.
 
Katsoin Oscaria ja Darcya. Oscar kyykisteli Darcyn etujalkojen parissa, eikä Darcy voinut jättää Oscarin hiuksia rauhaan. Tamma halusi osallistua harjaustuokioon. Se puhalteli Oscarin vaalean pystytukan aivan sotkuun. Oscar nauroi ja työnsi tamman pään hellästi syrjään. Huomasin hymyileväni aidosti kaiken stressin ja sadesään keskellä. Oli ihanaa nähdä Oscarin unohtavan perhesurut, joista hän oli kertonut minulle lauantai-iltana leikkipuistossa. Olimme istuneet pitkään paikallaan olevassa karusellissa, ja Oscar oli vuodattanut minulle kaiken tulevista häistä ja perheongelmista. Kuunteleminen oli tehnyt minut järkyttyneeksi ja surulliseksi. Mutta samalla ymmärsin olla kiitollinen siitä, että minun kotonani oli rauhallista, vaikka vanhempani olivatkin eronneet. Oscarin isäpuoli ei kuulostanut mukavalta tyypiltä.
Suljin silmäni ja palautin mieleeni hetken kun olimme nousseet karusellista, juuri ennen kuin olimme lähteneet koteihimme. Olin kurottanut laskevan auringon valossa tarttumaan Oscaria käsivarresta ja katsonut häntä silmiin.
- Muista, että mitä ikinä tapahtuukaan niin mä olen aina täällä sua varten. Jos kotona käy tilanne sietämättömäksi niin sä voit tulla nukkumaan vaikka meidän sohvalle. Ja jos sä haluat puhua niin mä olen käytettävissä koska vaan. Ja, Oscar… sä olet yksi parhaista tyypeistä mitä mä olen koskaan tuntenut. Älä anna tyhmien ihmisten lannistaa sua.
Kummallakaan meistä ei ollut tainnut olla kyynelet kaukana. Olimme sanattomina halanneet toisiamme tiukasti. Jokainen sana oli tuntunut oikealta, ja joka sana oli ollut totta. Oscar oli minulle tärkeämpi kuin tajusikaan.
Palasin nykyhetkeen, kun Oscar heilutteli minulle kättään.
- Maa kutsuu Valmaa!
Heräsin ajatuksistani suu pienessä hymyssä.
- Niin, mitä?
 
- Mä olin sanomassa, Inka sanoi, - että mä aina vaan valitan kisatiimistä, mutta on siellä ollut ihan huippukivaakin. Enemmän kivaa kuin kamalaa.
- Niin, yhdyin innokkaasti Inkan sanoihin. – Kaikki ratsastajat on niin kivoja ja kannustavia, ja Oscar on korvaamaton avustaja!
Oscar punastui.
- Mä olen oppinut hurjasti, hän sanoi ja kääntyi taas Darcyn puoleen. – Mä taidan nyt olla valmis satuloimaan.
Vein Dunjan takaisin laitumelle muiden tammojen seuraan. Se nypläsi paidanhihaani lempeästi, ennen kuin suunnisti muiden tammojen luo.
Niin, kaikki kisatiimiläiset olivat mukavia, mutta joidenkin seurassa ihoni nousi kananlihalle syystä tai toisesta. Minun ja Alanan välillä oli samaan aikaan turvallinen ja häiritsevä hajurako. Ja saatoin olla vainoharhainen, mutta Emma tuntui luovan minuun erityisiä katseita. Ja vähän erilaisia erityisiä katseita hän loi ilmiselvästi Christianiin, mikä sai vereni kihisemään ilman syytä. Minun ja Christianin juttu oli ohi, muistutin itselleni. Minä en pitänyt hänestä, eikä hän minusta.
Mutta miksi sitten olin mustasukkainen hänestä? pieni ääni päässäni nakutti. Vaiensin äänen päättäväisesti.
 
Palattuani talliin autoin Oscaria kiristämään satulavyön ja hain vielä Inkalle Ranan suojat. Olimme suunnitelleet menevämme maneesiin. Minä ja Oscar ratsastaisimme Darcylla vuorotellen, ensin Oscar ja sitten minä.
- Hei, samalla kun haet sun kypärän niin voitko hakea mun kaapista kameran? Inka pyysi ja heitti avaimet minulle. – Mä näkisin mielelläni joskus jotain videomateriaalia musta ja Ranasta.
Tapasimme maneesissa parin minuutin kuluttua. Autoin Oscarin selkään ja siirryin nojailemaan maneesin katsomon laitaan Inkan kamera valmiina. Ratsukot ottivat alkukäyntejä pitkin ohjin, ja vaihtoivat pari sanaa minun kanssani aina mennessään ohi. Maneesin pikkuovi kolahti, ja Miro säntäsi sateesta lämpimään.
- Heippa hei, hän tervehti Mirolle ominaiseen iloiseen tapaan. – Täälläkö on alkamassa valmennussessio?
- Eei, naurahdin. – Kunhan vähän ratsastellaan. Inka halusi että mä kuvaan sitä ja Ranaa.
- Linssiludet, Miro tuhahti. Hän tuli vähän matkan päähän nojailemaan aitaan. Olimme hetken hiljaa, katselimme vain ratsukoita.
- Eikö ole tylsää käydä tallilla kun ei ole mitään hevosta hoidettavana eikä edes ratsastustunteja? kysyin.
- On se, Miro myönsi. – Mutta mä häivyn kuitenkin taas syksyllä, joten ei sitä viitsi nyt tehdä mitään pysyvää.
- Mites sä ja Nanna? kiusoittelin. He olivat viime viikkoina näyttäneet kovin läheisiltä.
- Naah, me ollaan kavereita, Miro sanoi ja katsoi muualle. – Sitä paitsi sillä taitaa olla joku toinen.
Hätkähdin. En ollut Nannan kanssa puheväleissä, joten en tietenkään tiennyt viimeisimpiä uutisia hänen rakkaussarallaan.
- Mustasukkaisuutta ilmassa? jatkoin kiusoittelua peittääkseni hämmennykseni. Miro katsoi minua silmäkulmastaan.
- Ei tässä oikeen parane olla mustasukkainen. Nanna ei ole mun tyttö enää.
Punastuin. Tiesin tarkalleen, miltä tuntui olla mustasukkainen ihmisestä, josta ei saisi olla mustasukkainen. Ja tiesin yhtä hyvin, miltä tuntui olla rakastunut ihmiseen, johon rakastuminen oli vain… väärin.
- Entä sä ja Nanna? Miro keskeytti ajatuksenjuoksuni. – Aina jos kysyn Nannalta jotain susta niin se vaihtaa aihetta.
 
En onnekseni ehtinyt vastaamaan, kun Inka huikkasi minua kuvaamaan. Keskityin antamaan neuvoja myös Oscarille, joka kokeili samoja verryttelykuvioita kuin Inka. Huomasin, että Miro katseli Oscarin ja Darcyn menoa haikeana.
- Kerran mäkin olin oikea hevosmies, hän sanoi, vain puoliksi leikillään. – Jopa hoitaja oikein.
En tiennyt mitä sanoa.
Maneesin ovi aukesi, ja Eevi-Sofia talutti Suden sisään.
- Ihanaa, Valma, onko sulla kamera! Voitko kuvata mua ja Suttakin?
- Tää on Inkan kamera, mutta voin, vastasin.
Seuraavat kymmenen minuuttia yritin vain pitää käteni vakaana ja videoida vuoroin Inkaa ja Eeviä. Samalla huutelin edelleen ohjeita Oscarille ja juttelin leppoisasti Miron kanssa. Kaikkien kolmen ratsukon työskentely näytti upealta. Kolmen viikon päästä koittaisivat kisat Rinnsteinin tallilla, ja olin varma, että saisimme tuntea ylpeyttä kisatiimimme suorituksista siellä. Ja minä olin yksi kisatiimiläisistä, ajattelin, ja olin pakahtua ylpeydestä.
Kohta pääsin itse Darcyn selkään. Se tuntui reippaalta ja vetreältä Oscarin ratsastuksen jäljiltä. Miro puolestaan jatkoi ratsukoiden kuvaamista. Pyysin häntä kuvaamaan myös minua ja Darcya. Ratsastaessani ajattelin, että tällaista treenaamisen piti olla. Tiimityötä.
Kun Darcyn pehmeä laukka pyöri allani, unohdin kaikki kaverisotkut, stressin, kisat ja jopa Christianin. Rakkaalla hevosella ratsastaminen oli kerta kaikkiaan paras asia, johon kesälomaansa voi käyttää.
Valma&Dunja 38HM
#kisatiimi
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Pe 08 Heinä 2016, 22:58

Perjantai 8.7.2016

Paras tapa tyhjentää pää stressaavan ajanjakson keskellä oli mennä maastoon lempiponilla. Perjantaiaamupäivänä talli oli tyhjillään. Sain rauhassa harjata Dunjan, joka oli koiranilmojen jäljiltä märkä ja mutainen. Viime päivinä oli ukkostanut ja satanut, ja taivas oli ollut ankean harmaa. Mutta nyt pilviverho rakoili päästäen maahan keltaisia auringonkiiloja, jotka pyyhkivät langetessaan mielestäni kaikki ikävät ajatukset kiivetessäni Dunjan paljaaseen selkään.
Sujahdimme yhdessä metsään, joka oli oma ihmemaailmansa rajuilman jälkeen. Kaikille aisteille oli ihailtavaa. Lehdet ja ruoho kimmelsivät kasteesta auringonsäteiden osuessa niihin, ja kun katsoi tarkkaan, kaikkialla ympärillä oli pientä elämää. Hämähäkin seitti kimalsi kahden puun välissä, ja polun vieressä oli muurahaispesä. Jänis loikki sadan metrin päässä polun yli. Linnunlaulu ja lehtien lempeä havina täyttivät korvani. Jossakin lähellä mylvi Pronssijoen koski, ja sitä kohti otimme suunnan.
Metsä tuoksui uskomattomalta. Märkä sammal ja multa, nouseva ruoho. Olin haistavinani myös syreenit, vaikka niitä tuskin kasvoi täällä. Dunjan selkä tuntui lämpimältä jalkojeni sisäsivuja vasten, ja tunnustelin kavioiden tupsahtelua pehmeään polkuun. Poni tuntui nauttivan metsäretkestä yhtä paljon kuin minä – se kulki pää pystyssä, korvat hörössä tarkkaillen maisemaa innokkaasti. Kumarruin silittämään sen kullankeltaista kaulaa.
Metsä väistyi, ja saavuimme kosken rantaan. Laskeuduin selästä ja istuin kivelle kuuntelemaan kosken kuohuntaa. Dunja siirtyi vieressäni lempipuuhansa, syömisen pariin. Koski heijasti auringonvalon satoihin eri suuntiin ja häikäisi minut. Kosken yli meni vanha, laho ja kapea silta, jota Aleksi oli ankarasti kieltänyt meitä ylittämästä. Sillan kaiteen vieressä olikin varoituskyltti, joka kertoi sillan olevan petollinen.
Siristelin kosken toiselle rannalle, ja juuri silloin olin näkevinäni vastarannalla hahmon. Hoikka, ehkä tummatukkainen, sukupuolta en osannut arvata. En voinut kirkkaassa valossa nähdä kunnolla, mutta erotin, että hahmo seisoi paikallaan ja katsoi takaisin. Tuijotimme siinä pitkän hetken, ja Dunjakin nosti päänsä ateriansa äärestä kääntääkseen katseensa kohti tuota tuntematonta. Vieras nosti kätensä kuin tervehdykseen, ja minä vastasin siihen. Seuraavassa hetkessä hän oli kadonnut, ja minä ja Dunja palasimme tallille unohtaen nopeasti, mitä olimme nähneet kosken vastarannalla.
Valma&Dunja 39HM
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   La 09 Heinä 2016, 17:28

Lauantai 9.7.2016
Eilinen raikas kesäsää oli poissa, kun minä ja Oscar köpöttelimme rennosti hoitohevosillamme Pronssijoen metsässä. Oli tukalan kuuma, niin kuuma, että ainut, mitä hevosilla saattoi kuvitellakaan tekevänsä, oli rauhallinen maastolenkki ilman satulaa. Olimme käyneet kahlailemassa Pronssijoessa, mutta uimisen olimme päättäneet helteestä huolimatta jättää väliin. Pyyhkäisin hikeä otsaltani kypärän alapuolelta ja kumarruin taputtamaan Dunjaa. Poniparka oli vähän hikinen ja vaikutti laiskalta ja raukealta. Ilma tuntui painautuvan joka puolelta kiinni ihoon.
- Uusia ukonilmoja tulossa, ennustin ja osoitin puidenlatvojen lomasta taivaanrannassa häämöttäviä tummia pilviä.
- Huomisiltapäiväksi oli luvattu ukkosta, Oscar sanoi. Hän heilutteli rennosti jalkojaan Darcyn kyljillä. Viime päivinä Oscar oli rohkaistunut kokeilemaan hevosen selässä kaikenlaista, ja tämä taisi olla hänen ensimmäinen kertansa ilman satulaa maastossa, jos ei laskettu sitä kertaa, kun olimme olleet porukalla uimassa ja Inka ja Oscar olivat molemmat ratsastaneet Darcylla.
Värähdin hiukan hautovasta ilmasta huolimatta.
- Toivottavasti ei satu mitään tällä kertaa… Täälläpäin on annettu metsäpalovaroituksia, on niin kuivaa.
Oscar nyökytteli ajatuksissaan.
 
Emme viitsineet ratsastaa pitkään, vaan palasimme pian tallille. Kiinnitimme hevoset varjoon hoitopuomille. Tallituvassa näytti olevan porukkaa juomassa kylmää mehua, ja vilkutimme heille. Dunja oli niin hikinen, että kävin hakemassa sille viilennykseksi tallista ämpärillisen vettä ja pesusienen. Darcy taas ei näyttänyt lainkaan yhtä väsyneeltä.
- Huomenna on kisatiimiläisille ohjelmassa lihaskuntoa ja kehonhuoltoa, voihkaisin. – Toivottavasti Eevi on suunnitellut jotain sisäliikuntaa. Tai uimista…
- Ellei sitten ukkosta kunnolla, Oscar muistutti.
Ehdimme hoitaa hevosia kymmenisen minuuttia, kun Oscarin täytyi vastata puhelimeen. Puhelu vaikutti kiihtyneeltä, ja Oscarin ilme muuttui hetki hetkeltä stressaantuneemmaksi. Puhelun loputtua hän huokaisi syvään.
- Mun täytyy mennä, hän sanoi. – Häävalmistelut…
Katsoin poikaa myötätuntoisena.
- Höh. Tsemppiä!
Lupasin viedä Oscarin tavarat talliin. Seurasin poikaa katseellani, kun hän lähti taluttamaan Darcya laitumelle.
 
Juuri ennen kuin tie kaartui pois näkyvistä, Darcya ja Oscaria vastaan tulivat Emma ja Oreo. Käänsin kiiressti katseeni takaisin Dunjaan ja jatkoin ponin hikipaikkojen kastelemista. Älä tule tähän, rukoilin mielessäni.
Rukoustani ei kuultu. Emma talutti Oreon Dunjan viereen ja hymyili. Hymy näytti ystävälliseltä, mutta jokin siinä sai minut tuntemaan itseni harvinaisen vaatimattomaksi jalassani Prisman kuluneet ratsastushousut ja vierelläni pulska vuonohevonen. Pakotin kuitenkin hymyn kasvoilleni ja nyökkäsin ystävällisesti. Emma katosi talliin ja palasi pian Oreon harjaämpärin kera. Hän alkoi harjata painttammaa.
- Musta tuntuu, että Darcy kaipaisi kokeneemman ratsastajan, Emma sanoi vilkaisten olkansa yli tienmutkaa, josta Oscar ja Darcy olivat hetki sitten kääntyneet. Ajattelin, että hän tarkoitti Oscaria. En vastannut, purin vain huultani ja tuijotin Dunjan karvaa.
- Ja se kaipaisi muutakin kuin ainaista koulutuuppaamista, Emma jatkoi. Silloin tajusin, että hän tarkoitti molempia, minua ja Oscaria.
- Darcy on hyvä kouluratsu, puolustauduin. – Se pitää kouluratsastuksesta.
Emma kohautti olkapäitään koppavasti. Sitten hän kääntyi nojautumaan lähemmäs minua, laskien vasta manikyyrissa käyneen kätensä Dunjan selän päälle. Keskeytin hoitotoimeni. Emma hymyili, mutta ilmeessä oli viekkautta.
- Niin, kerrohan… Onko sun ja Christianin välillä vielä jotain juttua?
Hätkähdin kysymystä, mutta vastasin nopeasti, sen enempiä miettimättä kieltävästi.
- Oletko ihan varma? Emma kysyi nojautuen vielä lähemmäs, kuin puhuisimme luottamuksellisesti. Nyökkäsin tiukasti ja käänsin katseeni.
Emma mietti hetken ja kohautti taas olkapäitään.
- No, sepä hyvä.
En pitänyt hänen äänensävystään.
 
Hoidimme hevosia hetken hiljaisuuden vallitessa. Vesi loppui sangosta ja olin jo melkein valmis viemään Dunjan laitumelle, kun Emma puhui taas, jälleen hymyillen. Kuuntelin varuillani.
- Mä olen saanut sen käsityksen, että sä olet Oscarin kanssa aika läheisiä. Onko näin?
Mietin, mitä minun kannatti kertoa. Halusin suojella itseni lisäksi myös Oscaria.
- Me ollaan ystäviä, sanoin harkitusti.
- Ai, ette vai sen enempää? Emma kysyi silmää iskien. – Hei, kyllä sä mulle voit kertoa.
- Vain ystäviä, toistin päättäväisesti. Emma pudisteli virnistäen päätään.
- Tiesitkö, että Oscarin siskopuoli Laura on mun paras ystävä? Emma kysyi. Nyökkäsin hitaasti. Oscar oli kyllä kertonut sen. Emma nojautui taas lähemmäs, kuin kertoakseen salaisuuden.
- Haluaisin kertoa sulle pari asiaa, ihan vaan siltä varalta, että päätät joskus haluta olla Oscarin kanssa enemmän kuin ystävät. Pari asiaa, jotka Laura on kertonut, ja jotka sun olisi varmaan hyvä tietää…
Siinä vaiheessa koko käsivarsieni iho oli noussut kananlihalle. Olin samaan aikaan äärettömän utelias, mutta samalla epäilin, pitäisikö yksikään sana Emman kertomasta paikkaansa. Palloilin kahden tunteen välillä, ennen kuin keskeytin Emman.
- Mä en halua kuulla, sanoin kovalla äänellä. – Jos Oscarilla on jotain suuria salaisuuksia mitä mä en vielä tiedä, niin se saa kyllä itse kertoa ne jos on kertoakseen.
Sitten irrotin Dunjan hoitopuomista ja lähdin taluttamaan sitä laitumelle taakseni vilkaisematta.
 
En noteerannut enää Emmaa ottaessani tavarani hoitopuomilta ja viedessäni ne talliin. Alana harjasi Faeta käytävällä, mutta ei vastannut tervehdykseeni. Yritin ohittaa asian olankohautuksella. Minulla oli rutkasti luppoaikaa, joten päätin, että voisin saman tien putsata Dunjan varusteet, jotta Sallin olisi kiva ratsastaa sillä valmennuksissa. Laitoin valmiiksi nahkasaippuat ja pesusienet ja kävin pesukarsinassa täyttämässä sangon. Paluumatkalla satulahuoneen ovella törmäsin voimalla Alanaan, joka tuli vastaan satula kädessään. Satula putosi hänen kädestään, ja kurotuimme molemmat samaan aikaan koppaamaan sitä kiinni. Alana ehätti ensimmäisenä. Päämme osuivat liikkeessä yhteen, ja Alana vinkaisi. Hän mulkaisi minua vihaisesti.
- Katso eteesi, Alana kivahti. Punastuin ja peräännyin oviaukolta.
- A-anteeksi, änkytin. Alana ei sanonut ”ei se mitään” eikä pahoitellut törmäystä omalta osaltaan.
Sekunnissa mieleni läpi juoksivat Oscarin vakaat ja päättäväiset sanat. Mikä Alanan mulkoiluun sitten onkaan syynä, niin sun ei tarvitse kestää semmoista.
Äkillinen rohkeus valtasi minut. Kurotuin tarttumaan Alanaa käsivarresta, ja hän oli taas pudottaa satulan. Sain taas vihaisen mulkaisun.
- Could you… Jos vaan menisit sinne minne olit menossa ettet aiheuta enempää vahinkoa, hän tokaisi. Olin taas vähällä perääntyä, mutta en kääntänyt katsettani.
- Voisitko käyttäytyä vähän aikuisemmin? sanoin. Alana seisahtui tuijottamaan.
- Umm… what?
- Että voisitko käyttäytyä vähän aikuisemmin. Kaikista ei voi tykätä, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen. Ja mun ei pitäisi joutua pyytelemään olemassaoloani anteeksi sen takia että sä olet päättänyt tehdä musta itsellesi ongelman.
Ääneni ei ollut vihainen tai kiihtynyt. Vain tasainen, ja siitä kuulsi selvästi, että olin väsynyt olemaan varuillani Alanan seurassa.
Alana vain tuijotti. Rohkeuden puuska hiipui, ja käännyin taas kohti satulahuonetta.
 
Istuuduin satulahuoneen nurkkaan jakkaralle ja aloin puunaamaan Dunjan satulaa ja suitsia. Melkein saman tien satulahuoneeseen pölähti ryhmä hoitajia, jotka ilmoittivat äänekkäästi menevänsä ratsastamaan ilman satulaa. Maikki kysyi minua mukaan.
- En mä jaksa, sanoin. – Mä ratsastin jo.
- Sun otsassa on mustelma, Katriina huomautti. Tunnustelin otsaani ja aivan, siinä tuntui mustelmanalku kohdassa, joka oli osunut Alanan päähän.
- Juu, hmm, mä löin sen tuohon hyllyyn, sanoin osoittaen hyllyn kulmaa, joka oli aivan liian matalalla minun otsalleni.
- Aa, Katri sanoi näyttäen vähän epäluuloiselta.
- Menettekö kentälle? tiedustelin. – Olkaa varovaisia, pitäkää hauskaa!
Porukka poimi satulahuoneesta tarvitsemansa ja katosi tallin puolelle. Kohta tallista kuului puheensorinaa, ja vartin päästä hiljeni jälleen, kun ratsukot häipyivät kentälle.
 
Sain varusteiden puhdistamiseen kulumaan harvinaisen kauan. Kun olin valmis, menin tupaan siivoilemaan, ja kun olin sielläkin valmis, palasin talliin etsimään tekemistä. Mieleni oli musta, johtuen tämän päivän kahdesta ikävästä kohtaamisesta, joista jälkimmäisestä oli otsassani jälkenä jomottava kuhmu. Ehkä näistä syistä olin kärkäs vastaamaan Sallille terävästi, kun hän tuli vastaan ja kysyi:
- Miten välienselvittely sujui?
- Mikä välienselvittely? kysyin, ja ääneni kuulosti ärtyneeltä. Salli pyöritteli silmiään.
- No sun ja Emman tietenkin!
Vedin syvään henkeä. Salli oli epäilemättä istunut tuvassa seuraamassa tilannetta.
- Se ei ollut mikään välienselvittely, sanoin napakasti. – Älkää yrittäkö nähdä draamaa siellä missä sitä ei ole!
Toivottavasti Salli ei ottanut itseensä, mietin mielessäni. Onneksi Salli ei näyttänyt siltä. Hän kohautti olkapäitään.
- Hyvä on, hyvä on! Älä turhaan revi pelihousujasi.
Valma&Dunja 40HM!!!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Ma 11 Heinä 2016, 23:49

Maanantai 11.7.2016


Maanantain teoriatunnin jälkeen löysin itseni seisomasta tallin takana oritarhan aitaan nojaillen. Katselin Lukaa, joka ruohosti tarhan takanurkassa. Voikko ori oli luultavasti komein hevonen, jonka olin eläissäni nähnyt. Dunja oli suloinen ja herttainen, Darcy taas kaunis ja lempeä. Mutta Lukassa oli sitä jotakin. Se uhkui voimaa jopa silloinkin, kun se vain seisoi paikallaan.
Katsoin Lukaa, ja mielessäni näin sen jälleen sisällä tallissa Darcyn rinnalla, vastasyntyneenä varsana hoiteloine jalkoineen ja suurina silmineen. Siitä tuntui kuluneen niin vähän aikaan. Hetki sitten Luka oli vielä ollut söpö varsa. Ja nyt siitä oli kasvanut aikuinen hevonen, joka kävi kisoissa ja valmennuksissa. Ajattelin oria yhä vähän omistavasti saatuani pitää sitä itselläni niin pitkään, mutta jouduin muistuttamaan itselleni, että Luka ei ollut minun.
Vihelsin matalasti ja ojensin kättäni Lukaa kohti. Voikko nosti päänsä ylös ja höristi korviaan. Sitten se tallusti luokseni uteliaana tarkistamaan, josko sattuisin piilottelemaan taskussani herkkuja.
- Ei mitään tällä kertaa, kaveri, puhelin matalasti. – Sitä paitsi musta tuntuu, ettei sun omistajasi suuresti arvosta mua, jos syötän sut palloksi kesken treenikauden.
Luka heilautti päätään tyytymättömänä, ja minun oli pakko naurahtaa.
 
Luka huomasi takaa tulevan ihmisen ennen minua ja hörisi ilahtuneesti. Tulija oli Lukan omistaja, Roope Lähderinne, jonka kanssa en ollut oikeastaan vielä tehnyt tarkempaa tuttavuutta. Tiesin vain, että hän oli 19-vuotias tuore nuoren oriin omistaja, ja mitä olin valmennuksissa katsellut, hän todellakin osasi ratsastaa. Roopen varusteet näyttivät aina olevan priimakunnossa, ja tässä seistessäni hänen edessään tunsin itseni hiukan nuhjuiseksi.
- Heipä hei, hän sanoi taas. Nyökkäsin ja hymyilin varovasti. – Täällä sitä seistään ihailemassa upeaa orhia.
Punastuin.
- Juu. Tuota…
- Mun käsittääkseni Luka on ollut sulle jotenkin erityinen? Roope sanoi kysyvästi ja meni sujahti tarhaan lankkujen välistä riimu kädessään. – Olet varmaan pyörinyt sen kanssa sen varsa-aikoina?
- Joo, sanoin. – Mä treenaan sen emää, Darcya.
Roope laittoi Lukalle riimun, ja minä avasin heille portin.
- Sähän olit Valma? Roope varmisti. Nyökkäsin. – Mä olen Roope, näin muistin virkistykseksi.
Hymyilin. Lähdin Roopen ja Lukan kanssa talliin. Roopen kanssa oli ihan mukavaa ja rentoa jutella. Huomasin pian unohtavani jännityksen, jota podin puolituttujen ihmisten seurassa.
- Mä ajattelin, että voitais mennä Lukan kanssa tänään vähän vääntämään koulua, Roope puheli. Kyselin häneltä Lukasta, ja juttelimme leppoisasti samaan aikaan, kun Roope harjasi Lukaa. Hänen kanssaan oli ihan mukavaa ja rentoa jutella. Huomasin pian unohtavani jännityksen, jota podin puolituttujen ihmisten seurassa.
Hain Roopelle satulahuoneesta Lukan varusteet, ja keskustelu kääntyi minuun ja Darcyyn.
- Ettekös te Darcyn kanssa treenaa nimenomaan koulua? Roope kysyi. – Voisitte tulla tuomaroimaan meitä kentälle.
Pärskähdin.
- Sulta on tainnut mennä jotain olennaista ohi. Mä olen ratsastuskouluratsastaja.
- Aika hyvä ratsastuskouluratsastaja, Roope huomautti. – Mä olen katsellut teidän menoa, näyttää ihan kehityskelpoiselta. Mikset sä hanki omaa hevosta? Pystyisit valmentautumaan enemmän eikä sun tarvitsisi jakaa sitä muiden kanssa.
Olin todella otettu juuri saamistani kehuista. Mietin hetken. En halunnut sanoa, ettei meidän perheellämme ehkä olisi varaa, tai etten uskaltanut ottaa vastuuta.
- Darcy on ihan tarpeeksi hyvä, sanoin totuudenmukaisesti. – En mä haluaisi mitään muuta hevosta.
Roope kohautti olkiaan ja nosti satulan Lukan selkään.
- Niin… No, ei siinä, hevoseton on huoleton.
Kohotin kulmiani hämmästyneenä. Oliko Roopella ollut Lukan kanssa jotain ongelmia?
- Mitä… mitä sä tuolla tarkoitat?
- Sitä, ettei hevosenomistajan arki ole ruusuilla tanssimista, Roope tokaisi.
- Mä tiedän, sanoin. Roope puhui päälle.
- Kannattaa harkita kunnolla ennen kuin hankkii hevosen. Ja hevosta ei ole kovin kiva saada yllätyksenä.
Hänen äänensävynsä kuulosti synkältä, ironiselta. Melkein… katkeralta.
 
En saanut tilaisuutta kysyä tarkemmin, kun Ruusu ilmestyi talliin.
- Moi, Valma, hän sanoi ujosti. – Ja…
- Roope, esittelin. – Roope, tässä on Ruusu.
Roope väläytti Ruusulle hurmaavan hymyn saaden tämän punastumaan.
- Niin, mä tulin kysymään, lähtisitkö sä maastoon. Voi Roopekin lähteä.
- Kiitos kutsusta, Roope sanoi, – mutta me mennään Lukan kanssa kentälle.
 
Minä ja Ruusu suunnistimme laitumille. Haimme ensin Dunjan tammojen laitumelta.
- Lukan omistajahan on oikea komistus, Ruusu hihitti, kun tulin Dunjan kanssa portille. Dunja näytti tänään pirteältä. Virnistin ja nyökkäsin myöntävästi. Lähdimme kohti ruunien laidunta.
- Lyön vetoa että puolet tallin tytöistä kuolaa hänen peräänsä, Ruusu jatkoi. Tökkäsin häntä kiusoittelevasti.
- Sinä mukaan lukien vai?
- Eihän, Ruusu puolusteli. – Mutta tiedäthän, uudet ihmiset…
Nyökyttelin. Tiesin liiankin hyvin.
- Sitä paitsi, mulla on ihan muut mielessä, Ruusu sanoi salaperäisesti ja meni sitten hakemaan Celleä. En jäänyt pohtimaan hänen kommenttiaan sen tarkemmin.
 
Vartin päästä köpöttelimme hevosillamme vierekkäin metsäpolulla. Minä en ollut viitsinyt ottaa Dunjalle satulaa, mutta Ruusu oli sanojensa mukaan halunnut pelata varman päälle. Kysyin Ruusulta, miten hän oli kotiutunut Hallavaan.
- Ihan tosi hyvin, Ruusu sanoi valoisasti. – Tietenkin vähän kaikki uudet ihmiset ujostuttaa ja silleen, mutta… eiköhän tää tästä.
- Kyllä se siitä, lupasin. – Mäkin sopeuduin aikanaan, vaikka se tuntui vaikealta.
Juttelimme vähän porukasta. Ruusu kyseli minulta, kuinka kauan kukakin oli ollut Hallavassa. Sitten keskustelumme siirtyi Sallin uuteen veljeen.
- Mä ajattelin, että se on vaan yksi poika, joka tulee käymään tallilla söpöjen tyttöjen toivossa, hämmästelin.
- Ja sitten se paljastuukin huippuluokan kilparatsastajaksi! Ruusu äimisteli. – Niin jännää.
- Äläpä, säestin. – Miksiköhän se ei enää kilpaile?
Emme tienneet vastausta.
 
- Pojista puheen ollen, Ruusu sanoi. – Hallavassa tuntuu olevan poikkeuksellisen paljon jätkiä.
En ollut tullut ajatelleeksi asiaa.
- Onko tavallisesti ratsastuskoululla sitten vähemmän? utelin.
- No, en mä tiedä… Tunnetko sä sitä Christiania?
Hätkähdin melkoisesti kysymystä.
- No, niinkin voisi sanoa. Kuinka niin?
- Ettekö te seurustelleet joskus? Ruusu jatkoi tenttiään varovasti.
- Joo, vastasin katse Dunjan harjassa.
- Ette enää?
- Ei seurustella.
- Aa. Ruusu kuulosti helpottuneelta. Tulin epäluuloiseksi muistaessani, mitä hän oli sanonut ruunalaitumella. Ja tunsin jo tutuksi tulleen piston rinnassani. Sen saman, jonka tunsin joka kerta, kun Emma vilkaisikaan Christianiin.
- Ei kannata havitella häntä, huokaisin. – Minusta tuntuu, että Emma on iskenyt silmänsä häneen. Ja se tyttö tuntuu aina saavan kaiken mitä haluaa. Mä en epäile yhtään etteikö sama koskisi poikia…
Ruusu näytti masentuneelta. Minulle tuli huono omatunto, ja laukkapellon laidalla yritin karistaa tunteen hartioiltani.
- Nyt ei suoda ajatustakaan tyhmille pojille! hihkaisin. – Nyt laukataan!
Valma&Dunja 41HM
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Ma 18 Heinä 2016, 23:45

Maanantai 18.7.2016


Seisoin tallin edustalla tumput suorina ja yritin ymmärtää, mitä oli juuri tapahtunut. Oscar, tavallisesti niin ujo, hillitty ja rauhallinen poika, oli juuri saarnannut minulle ja antanut kaikkien tunteidensa näkyä kasvoiltaan. Surun, epätoivon ja suuttumuksen. Ja ennen kaikkea välittämisen. Nyt näin Oscarin selän loittonevan Kaviopolkua pitkin, ja olisin halunnut huutaa häntä pysähtymään, mutta minulla ei ollut sitten minkäänlaista aavistusta, mitä sanoisin hänelle. Yhden asian tiesin: minä, yksin minä olin tehnyt Oscarin surulliseksi, epätoivoiseksi ja suuttuneeksi.
Oscar katosi näkymättömiin. Minussa täytyi olla jotakin vikaa, sillä seuraavassa hetkessä kääntyessäni kohti tupaa ja nähdessäni Christianin ikkunan toisella puolella unohdin kaiken, mitä oli tapahtunut viimeisten parin minuutin sisällä. Sydämestä levisi varpaisiin ja sormenpäihin asti tuttu lämpö, ja kasvoni levisivät kuin itsestään hymyyn. Christian tuli tuvan ovelle vastaan, ja ennen kuin ehdin sen enempää miettiä tai epäröidä, olin hänen lämpimässä sylissään. Tutut vahvat käsivarret kietoutuivat ympärilleni, ja puristin omani Chrisin ympärille. Painoin nenäni hänen olkapäähänsä ja hengitin sisääni tuttua tuoksua.
- Mä olin niin huolissani, Chris mumisi korvaani.
Kului pitkä tovi, ennen kuin erkanimme toisistamme. Vetäydyin halauksesta vähän hengästyneenä, ja käännyin laittamaan takkini naulakkoon peittääkseni punastumiseni.
- Ootko sä kunnossa? Chris kysyi. Minulla kesti hetken tajuta, että hän puhui epäonnisesta sattumuksesta jalkapallokentällä ja siitä johtuneesta sairaalareissusta.
- Joo, sanoin. – Mä olen nyt ihan elävien kirjoissa.
- Kuule, lähdetäänkö käymään vähän maastossa? Chris kysyi pieni hymy kasvoillaan. – Saadaan vähän kahdenkeskistä aikaa…
Nyökyttelin tarmokkaasti. Tupaan voisi tupsahtaa kuka vain koska vain.
- Joo, lähdetään, sanoin. – Mä en ole ollut hevosen selässä viiteen päivään.
 
Ei kestänyt kauaakaan, kun olimme hevosinemme valmiina tallipihassa. Dunja näytti tänään uniselta ja raukealta, mikä johtui ehkä kuumasta auringonpaisteesta. Panda puolestaan näytti yhtä pirteältä kuin aina. Chris kapusi tamman paljaaseen selkään aitaa apuna käyttäen. Minä puolestani pomppasin Dunjan selkään maasta.
Otimme suunnaksi leveät metsäpolut, joilla saattoi helposti mennä kaksi ratsukkoa vierekkäin.
- Aivotärähdyskö sulla oli? Chris kysyi. Nyökkäsin.
- Joo, jouduin olemaan kaksi yötä sairaalassa, ja sitten äiti vielä pakotti olemaan kolme päivää kotona. Siksi mua ei näkynyt perjantaina.
Punastuin ja käänsin katseeni poispäin muistaessani Chrisin kortin. Mä taidan rakastaa sua. Se tuntui ihmeellisen ihanalta, mutta tiesin kyllä, että rakastamiseen liittyi muutakin kuin vain sen tunnustaminen, enkä halunnut ottaa niitä asioita puheeksi.
- Ei se mitää, Chris sanoi.
Juttelimme jonkin aikaa mukavista, normaaleista asioista, eli kisatiimistä. Kisat lähestyivät, ne olisivat jo viikon päästä. Ihmettelin, miten normaaleista asioista puhuminen saattoikin tuntua niin fantastiselta tietyn ihmisen seurassa. Hymyilin ja nauroin paljon tavallista enemmän. Monta kertaa unohdin istuvani hevosen selässä, ja Dunja muistutti minua olemassaolostaan kiskaisemalla äkisti päätään polunpientareen ruohikon suuntaan.
 
Paluumatkalla niin kävi jälleen kerran, ja tällä kerralla olin erittäin huonosti valmistautunut. Kun Dunja kiskaisi päänsä alas, tempauduin selässä voimakkaasti eteenpäin ja menetin tasapainoni. Roikuin Dunjan kaulassa ja onnistuin laskeutumaan jaloilleni. Dunja kiskoi polun reunan mustikkamättään luo, ja jäin seisomaan sen ja Pandan väliin.
- Ei niin tyylikästä ja taidokasta, hihitin. Chris naurahti.
- No, tämä on oikeastaan ihan hyvä paikka pysähtyä, hän sanoi ja hyppäsi itsekin alas Pandan selästä. Panda tuli syömään samalle puolelle polkua Dunjan kanssa, ja minä ja Chris jäimme vastakkain kahden hevosen väliin. Äkkiä Chris katsoi minua suoraan ja epäröimättä, ja silmissään samaa epätoivoa, jonka olin nähnyt Oscarin silmissä aikaisemmin.
- Valma, hän aloitti. Vastasin katseeseen ja pelkäsin, mitä hän sanoisi. – Siitä kortista.
Kallistin hiljaa päätäni kuin kysymysmerkiksi, vaikka tiesin, mitä hän halusi kuulla.
- Mä olen rakastunut suhun, Chris sanoi. Olin vieläkin hiljaa.
- Sano edes jotakin, Chris pyysi. Itsevarma, machomainen pelimies oli poissa, ja tilalla oli minun Chritianini, se johon oli helppo rakastua.
Oli vain yksi tapa vastata joutumatta lausumaan ratkaisevia sanoja ja kohtaamaan seurauksia ja vastuuta silti valehtelematta. Astuin askeleen lähemmäs, laitoin käteni Chrisin kaulalle ja suutelin häntä.
Valma&Dunja 42HM
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   Ke 20 Heinä 2016, 23:58

Keskiviikko 20.7.2016
Keskiviikko oli aurinkoinen, mutta kova tuuli työnteli pilvenhattaroita taivalla ja sai metsässä puunlatvat suhisemaan. Dunjan käynti keinahteli allani, ja tarkoitukseni oli tänään täsmälleen sama kuin pari viikkoa sitten ratsastaessani tätä lenkkiä – tyhjentää pää. Nyt mielessäni pyörivät päällimmäisinä Oscar ja Christian. Christiania ajattelin ihan mielelläni, meillä oli ollut huippua eilen. Mutta Oscarin ajatteleminen tuntui tuskalliselta, ja halusin hänet pois mielestäni. Missäköhän hän oli nyt, ajattelin, ja mitä hän teki paraikaa. Ajattelikohan hän minua? Jos ajatteli, niin millaisissa tunnelmissa? Surullisena, vaiko vihaisena?
Minulla oli ehkä myös toinen tarkoitus. En ollut unohtanut sairaalassa näkemääni koskiunta ja sen poikimia itsesyytöksiä, jotka tosin olin jo miltei ehtinyt lyödä lyttyyn. Halusin todistaa itselleni, ettei koski ollut niin pelottava paikka. Ehkä tämä olisi viimeinen naula itsesyytösten arkkuun.
 
Koskelle oli noin sata metriä, kun Dunja pysähtyi ja höristi korviaan. Mietin, olikohan pensaassa kenties hirvi, ja kiristin ohjia. Sitten poni lähti uudestaan liikkeelle ja kiristi tahtia raviin. Olin vähällä alkaa rauhoittelemaan ponia, mutta sitten tajusin, että polun päässä oli varmaankin tuttuja.
Kohta kuulin puiden havinan yli kosken kohinan, ja vasta, polku oli juuri kääntymässä koskelle, kuulin avunhuudot. Patistin Dunjan vielä nopeampaan raviin ja häikäistyin, kun saavuimme aukealle. Aluksi näin vain valkoista kosken heijastaessa auringonvaloa tuhansiin eri suuntiin. Kun silmäni alkoivat tottua, näin ensin kosken rannat, vastarannalla olevan metsikön, kuohuvasta vedestä hampaiden tavoin törröttävät kivenlohkareet ja sillan. Sitten erotin avunhuutajan – pienikokoisen hahmon, joka riippui käsivarsillaan sillan vaakapalkissa lähellä vastarantaa. Hahmon avunhuudot kantautuivat heikkoina kosken melun yli.
- Help!
Silloin tunnistin hänet. Alana.
Uneni palautui elävästi mieleeni, ja hetkeksi vain jähmetyin Dunjan selkään. Muistin, miten olin itse roikkunut sillan lahossa ja liukkaassa tukihirressä ja pyytänyt apua. Muistin hyiset pärskeet selässäni ja tunteen siitä, että otteeni hirrestä löystyi koko ajan. Muistin epätoivon ja halun paeta kosken kivihampaita.
 
Liu’uin alas Dunjan selästä ja vannotin ponia pysymään aukealla. Dunja alkoi heti ruohostaa. Sitten astelin ripeästi sillan kupeeseen. Silta ei näyttänyt yhtään sen luotettavammalta kuin unessakaan, lankkujen välissä oli rakoja ja vain toisella puolella oli kaide. Olisi enemmän kuin todennäköistä, että putoaisin sillan läpi koskeen. Kuolisin, sellaisen ihmisen takia, joka oli huutanut koko itsetuntoni lyttyyn. Muistin unen Alanan, joka ei ollut pistänyt tikkua ristiin tullakseen auttamaan minua.
Se oli uni-Alana, muistutin itseäni. Ei todellinen. Sinulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä oikea Alana tekisi nyt.
En tuntenut Alanaa, ja vaikka minulla olikin hänestä enimmäkseen negatiivisia kokemuksia, halusin uskoa, että hän ei ollut tarkoituksella inhottava. Päätin astua sillalle.
Aluksi katselin tarkkaan mihin astuin, mutta päästessäni lähemmäs Alanaa vauhtini kiihtyi, ja lakkasin katselemasta. Alana oli lopettanut avun huutamisen, hän vain tuijotti minua silmät suurina kypärän lipan alla. Kun pääsin ihan viereen, pudottauduin sillalle vatsalleni ja kurotuin tarttumaan hänen takkinsa selkämykseen.
 
- I can’t… Mä en pääse ylös, Alana huohotti. – Ja mun ote… lipeää ihan kohta.
Mietin kuumeisesti. En mitenkään saisi nostettua Alanaa sillalle takinselkämyksestä putoamatta itse jokeen.
- Mä kannattelen sua, sanoin. – Jos sä pystyisit ryömimään tuohon rannan tuntumaan käsien varassa? Matkaa on vaan puolisentoista metriä.
Alana oli hetken hiljaa, sitten hän nyökkäsi. Kohotin häntä parhaani mukaan, jotta hän saisi paremman otteen tukipalkista.
- Okei… nyt.
Hitaasti mutta varmasti siirryimme kohti kosken rantaa. Uskalsin kuitenkin huokaista vasta, kun Alana sai kammettua itsensä kosken seinämän avulla maihin. Koko tyttö oli litimärkä. Hän vajosi istumaan rannan ruohikolle ja vapisi.
 
- Nyt mennään tallille, sanoin päättäväisesti. – Matkalla sä saat kertoa mitä tapahtui.
Autoin Alanan seisomaan, ja hän yritti laskea painoa vasemmalle jalalleen.
- Au! My ankle… Mun nilkka varmaan nyrjähti.
- Mä autan sua, tarjouduin ja nostin Alanan käden olkapäälleni. – Meidän pitää ylittää silta uudestaan, että päästään Dunjan luo.
Dunja oli helpotuksekseni pysynyt vihreän ruohon äärellä toisella rannalla. Alana vaikutti ymmärrettävän vastahakoiselta ylittämään siltaa, eikä ajatus tuntunut minustakaan houkuttelevalta, mutta jos olimme selvinneet äskeisestä, selviäisimme tästäkin. Lähdimme hitaasti linkuttamaan narisevaa siltaa pitkin toiselle puolelle, ja kurkustani karkasi helpotuksen nyyhkäys, kun pääsimme toiselle rannalle. Talutin Dunjan Alanan luo ja punttasin tytön väärältä puolelta selkään. Sitten lähdin kävelemään ratsukon vierellä polkua pitkin kohti Hallavaa.
 
- Nyt kerrot, mitä tapahtui, sanoin. Vasta silloin aloin tajuta, että olin juuri käytännössä pelastanut ”pahimman vihamieheni” hengen. En uskaltanut katsoa Alanaan.
Sitten sain kuulla kalisevan, hiljaisen version siitä, mitä oli tapahtunut, ennen kuin minä ja Dunja satuimme paikalle. Alana oli ollut ratsastamassa Faella joen toisella puolella, kun Fae oli ryöstänyt. Hevonen oli saapunut koskelle ja aikonut ylittää sillan, mutta tullutkin viime hetkessä toisiin aatoksiin ja tehnyt äkkipysähdyksen. Alana oli ollut vähällä lentää koskeen, mutta onnistunut tarraamaan siltaan.
- Missäköhän Fae on, hän pohti huolestuneena.
- Se varmaan palasi toista reittiä tallille, rauhoittelin.
- Niin… niin varmasti.
Tuli hetken hiljaisuus. Sitten kuulin viereltäni juuri ja juuri kuuluvan mutinan.
- Thank you for helping me.
- Ei mitään, vastasin lyhyesti.
Loppumatkan oli hiirenhiljaista. Yritin vimmaisesti keksiä järkevää sanottavaa, mutta mitään ei tullut mieleen. Viimein tallin piha ilmestyi näkyviin. Aleksi seisoi tuvan ovella puhelin kädessä ja huolestuneen näköisenä.
- Vihdoinkin! Mie olin juuri soittamassa hätänumeroon… Fae saapui hetki sitten satula tyhjänä…
- FAE! Alana kiljaisi ja hyppäsi alas Dunjan selästä.
- Hei, estelin. – Sä et tolla jalalla…
Mutta Alana lähti vimmaisesti linkuttamaan kohti tallia. Jäin paikalleni seisomaan Dunjan kanssa. Jos maastolenkin tarkoitus oli ollut saada ajatukseni pois Oscarista, lenkki oli totisesti ollut onnistunut.
Valma&Dunja 43HM
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Dunja av Rågross
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 2Siirry sivulle : 1, 2  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Hallava :: Hallava :: Päiväkirjat-
Siirry: