Tämä on virtuaalitalli
 
PääsivuKalenteriFAQHakuKäyttäjälistaKäyttäjäryhmätRekisteröidyKirjaudu sisään

Jaa | 
 

 Dunja av Rågross

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2
KirjoittajaViesti
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   To 21 Heinä 2016, 23:59

Torstai 21.7.2016
Torstaina tallille saapuessani kysyin ensi töikseni tallin käytävällä Novaa harjaavalta Katrilta, oliko Alanaa näkynyt.
- Ei, Katri sanoi kohauttaen olkapäitään. – Se on kuulemma pyytänyt Eevi-Sofiaa katsomaan Faen perään muutaman päivän ajan. Kummallista, ehkä se on jossain lätkäleirillä.
- Mä en usko että se menee lätkäleirille sillä jalalla, tuumasin. Katri näytti hämmentyneeltä.
- Millä jalalla?
Ai, kukaan ei ilmeisesti tiennyt tapahtuneesta. Kelasin asioita nopealla tahdilla mielessäni. Halusiko Alana koko talliporukan tietävän, että hänen hevosensa oli heittänyt hänet selästään melkein kosken kitaan?
- Eilen kävi pieni vahinko. Alanan nilkka varmaan nyrjähti, sanoin kierrellen. Sitten vaihdoin nopeasti puheenaihetta. – Mä ajattelin lähteä Dunjan kanssa kahlailemaan jokeen. Lähdettekö mukaan?
- Itse asiassa me käytiin juuri maastossa, Katri harmitteli osoittaen karsinanovessa roikkuvia suitsia. – Muuten olisi kyllä tultu. Mun mielestä Ruusu oli tuvassa, käy kysymässä sitä seuraksi.
 
Poistuin tallista, mutta en mennyt ihan suoraan tupaan, vaan jäin seisomaan tallin kulmaukseen, varjoon. Kaivoin kännykän taskustani ja menin Alanan whatsappiin. Sitten vain tuijotin kännykän näyttöä ja yritin muotoilla mielessäni oikeita sanoja. Ajattelin, miten ihanalta oli tuntunut saada kortti Hallavasta osoituksena siitä, että joku muisti minua ja oli huomannut poissaoloni.
Mitä Alana ajattelisi saadessaan viestini? Lähettäisikö hän vihaisen vastauksen?
Tiesin, että oli lapsellista pelätä huonoa vastaanottoa, mutta sen takia viesti jäi lähettämättä. En halunnut, että mielialani putoaisi monta pykälää vihaisista sanoista.
Oscarilta tuli viesti, ja sillä hetkellä Alana pyyhkiytyi mielestäni.
Kannattaa miettiä ootko sä sittenkään Christianin mielitietty, näin sen äsken puistossa joku toinen tyttö kainalossa.
Tunteet valtasivat vuorotellen mieleni. Ensin tuli mustasukkaisuus. Sitten suru ja pettymys. Ja lopulta hämmennys siitä, että Oscar oli laittanut minulle viestin, vieläpä tällaisesta asiasta. Emme olleet puhuneet sitten riitamme, enkä ollut törmännyt Oscariin tallillakaan.
Täh, kirjoitin vastaukseksi. Kaipasin selvennystä.
 
Tungin kännykän taskuuni ja marssin tupaan. Ruusu raapusteli Cellen hoitovihkoon pöydän ääressä. Moikkasin hänelle, ja hän hymyili ujosti takaisin.
- Lähdetkö mun ja Dunjan kanssa jokeen kahlailemaan? kysyin. Ruusu oli heti valmis.
- Joo, totta kai!
Lähdimme yhdessä hakemaan hevosia laitumelta. Ruusu ja Celle odottivat jo Kaviopolulla, kun saavuin mököttävän Dunjan kanssa.
- Tämä ei millään meinannut lähteä pellosta, selitin. – Nälkään kuolemassa, vaikka on syönyt varmaan koko yön ja päivän…
- Ei Cellekään vaikuttanut oikein innokkaalta, Ruusu naureskeli.
Laitoimme yhdessä hevoset pihalla. Päivittelin Dunjan kesämahaa. Sallin kesätreeni ei näyttänyt aivan purevan poniin – se söi samaa tahtia kuin kaloreita kului.
- Dunja joutuu laihikselle ennen tuntien alkua, sanoin. – Satulavyö tuskin mahtuu kiinni.
- Celle on ihan hyvässä kuosissa, Ruusu tuumi. – Ehkä vähän mahaa sillekin kertynyt.
 
Kun olimme valmiita, punttasin Ruusun Cellen selkään ja hyppäsin itse Dunjan selkään. Meillä molemmilla oli sortsit ja t-paita, sillä aurinko paistoi kuumasti. Tuntui helpottavalta sukeltaa metsän viileyteen.
- Tää on ollut paras kesä ikinä, Ruusu huokaisi. – Mä olen niiiiin onnellinen että päädyin Hallavaan, Celle on ihana ja niin on koko porukka.
- Totta turiset, myhäilin. Minulla oli hallavalaisista tietenkin enimmäkseen hyviä kokemuksia, mutta ajankohtaiset draamat varjostivat hiukan mielialaani. Oscar, Alana, Nanna, Emma. Ja nyt Christian.
- Oletko sä muuten törmännyt Christianiin viime päivinä? Ruusu kysyi juuri, kun ajattelin poikaa. – Mä en ole nähnyt sitä pariin päivään.
- Joo, sanoin, ennen kuin tajusin, mitä hän tarkoitti. – Vähemmän tallilla, Pandalla oli vissiin treeniloma niin Christian on käynyt vaan vähän moikkaamassa sitä ja välillä maastossa.
- Ai, näätkö sä sitä muuallakin kuin tallilla? Ruusu kysyi äkisti varuillaan. En pystynyt katsomaan häntä. Tilanne Christianin kanssa oli vähän ongelmallinen. Mitä tuli häneen ja minuun, en halunnut ajatella tätä kesää pitemmälle. Ja nyt hän oli kai käynyt ulkona toisen tytön kanssa. Ja vielä kolmanneksi, tuntui vähän pahalta täysin tietoisesti säätää kaverin ihastuksen kanssa.
- Joo, sanoin varovasti. – Me ollaan tapailtu.
- A-ai. Ruusu punastui ja käänsi katseensa. Tunsin oloni avuttomaksi. Mitä tällaisessa tilanteessa piti tehdä?
 
Joenrannan näkyessä Ruusu yritti saada äkisti vaisun tunnelman uuteen nousuun.
- Se joka on viimeisenä vedessä on mätämuna!
Hän otti Cellen kanssa varaslähdön, mutta Celle pysähtyi vesirajaan kuin seinään. Minä ja Dunja kirimme perästä, ja Dunja polski rohkeasti veteen.
- Pilkka taisi osua omaan nilkkaan, virnistelin taakseni.
Ruusu sai rohkaista Celleä melkoisesti, ennen kuin ruuna uskaltautui veteen. Nauroimme, kun hämmentynyt hevonen pärski veden pintaan, ja tunnelma suli. Paluumatkalla juttelimme parin viikon päästä alkavasta koulusta ja muista jutuista, mutta pitäydyimme visusti turvallisissa aiheissa. Kun pääsimme taas tallin pihaan, aurinko oli jo alkanut painua mailleen. Hoidimme leppoisasti hevoset hoitopuomilla, ja sitten Ruusu tajusi, että hänellä oli kiire, mikäli hän mieli ehtiä seuraavaan bussiin. Hän lähti Cellen kanssa pikavauhtia laitumille. Minä ja Dunja emme pitäneet kiirettä. Harjasin ponia pitkään laskevan auringon valossa, ja kun minua alkoi palella kesävaatteissa, kävin hakemassa tavarani tuvasta ja lähdin taluttamaan Dunjaa laitumelle.
 
Laidunmaisema oli auringonlaskussa kaunis. Ruohomättäistä lähti pitkät varjot, ja ponit näyttivät kylpevän keltaisessa valossa. Auringonsäteet suodattuivat puunlatvojen läpi kuin jossakin maalauksessa. Päästin Dunjan laumatoveriensa luo ja istuin kivelle. Kaivoin kännykän repustani. Oscar oli vastannut viestiin.
Ton edellisen lähetti Laura, anteeksi häiriö.
Olin samaan aikaan helpottunut ja hämmentynyt. Lauran tuntien Chrisiä oli tuskin nähty puistossa toisen tytön seurassa. Mutta miten Laura tiesi minusta ja Chrisistä? Sitten tajusin: Emma. Tietenkin. Hänhän oli Lauran paras ystävä.
Minun ja Chrisin suhde oli jo valmiiksi vähän komplikoitunut. Miksi muiden ihmisten piti tulla tekemään asioista vielä vaikeampia? Purin huultani, ja tuijotin vihaisesti kännykän näyttöä.
Silloin kuulin ruohon kahinaa. Vilkaisin portille. Siellä oli Nanna, käsi kipsissä. Nyökkäsin hänelle ja käänsin katseeni takaisin kännykkään. Ajattelin, että Nanna menisi tervehtimään Tinttua, mutta kohta näinkin hänen jalkansa ruohikossa aivan näkökenttäni laidalla. Nostin katseeni ja yritin piilottaa tunteiden sekamelskan, turhaan.

- Kenen viestit saa sut noin totiseksi? Nanna kysyi Nannalle ominaiseen, pisteliääseen sävyyn.
- Ei kenenkään, sanoin nopeasti. Laitoin kännykän reppuun ja valmistauduin lähtöön.
- Odota, Nanna sanoi. – Meidän pitäis puhua.
- Miten se tuli näin yhtäkkiä mieleen? kysyin. Oli minun vuoroni olla pisteliäs. Nanna kiemurteli.
- No, Miron kanssa ollaan juteltu… Musta tuntuu että se on oikeassa. Ei ole liian myöhäistä saada vanhoja kavereita takaisin. Voinko mä istua tähän?
Nanna istuutui viereeni kivelle.

Eli siis, kone sammui kesken kaiken ja puolet tarinasta poistui... :-/ Jatkuu huomenna Tallilaisten jutuissa!


Valma&Dunja 44HM
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Salli
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 714
Join date : 23.12.2013
Ikä : 16
Hevonen : Minca

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   To 04 Elo 2016, 15:52

Sallin treenipäivis osa 2

Riku harjasi Dunjaa toiselta puolelta ja minä puhdistin omalta puoleltani ponin savisia kavioita. Valma nojaili karsinan oveen ja katseli meidän touhuilua kaltereiden välistä ja silitti sormillaan Dunjan samettista turpaa. Dunja nuokkui unisena ja roikotti alahuultaan niin, että kuola valui kuivikkeiden päälle ja sai märän läntin kasvamaan. Riku oli kesän mittaan käynyt yhä enemmän tallilla kanssani ja se oli helpotus koko perheelle, että hän viihtyi hyvin meillä. Ratsastamassa hän ei ollut vielä käynyt, mutta katsoi sivusta ja piti joskus tunteja minulle ja Mincalle. Valma ja Inka olivat aika paljon minun ja Rikun seurassa. Ei meillä mitään kummoista partysquadia ollut, mutta saatoimme tuvassa jutustella yhdessä enemmän tai vähemmän. Emma tapansa mukaisesti mulkoili meitä. Oscar taas kiersi meidät kaukaa jos oli samaan aikaan tallilla. Nanna ja Valma olivat saaneet välinsä parempaan kuntoon mistä olin kiitollinen. Yksi karteltava henkilö vähemmän. Jos Riku jäi yksin tallille esimerkiksi silloin jos lähdin maastoon loppu käynneille, niin palatessani Emma jutteli innoissaan ei niin innokkaalle Rikulle. Riku taas oli hieman innokkaampi puhelemaan Alanalle. Heillä riitti jonkin verran juttua, kun tunsivat kisapiireistä ihmisiä ja Rikuhan tiesi Alanan äidin valmentajana josta hän piti erityisesti. Aleksi oli välillä vihjaillut Rikulle siitä, että alkaisi taas ratsastamaan. Riku vaan naurahteli ja sanoi aina ”Ehkä jossain vaiheessa”.
”Jaahas mitäs täällä puuhaillaan?” Mikki harppoi Dunjan karsinan luokse hymyillen. Nostin pääni ja hymyilin hänelle ja jatkoin vielä Rikun puolelle puhdistamaan kavioita. Riku tapansa mukaan sujahti Dunjan toiselle puolelle mistä Mikki ei häntä näkisi, vaikka onkin pitkä. Vastausvuoro jäi siis karsinaan nojailevalle Valmalle.
”Salli on menossa ratsastamaan Dunjalla niin saa vähän treenata tuleviin kisoihin”, Valma selitti Mikille ja silitti edelleen Dunjan turpaa. Mikki nyökkäsi ja jäi nojailemaan käytävän toiselle puolelle.
”Mihin luokkiin sä Salli osallistuit?” Mikki kysyi, kun suoristin selkäni ja pyyhkäisin leteiltä irronneet hiukset korvani taakse.
”Öö helppoon aahan ja esteillä kasikymppiin”, heitin kaviokoukun harjapakkiin ja ojensin suojat Rikulle ”kokeillaan vähän miten toi koulupuoli taittuu eli siihen varmaan panostetaan hiukkasen enemmän näin treenauksen kannalta”. Mikki nyökytteli päätänsä ja siirsi katseensa sitten Valmaan.
”Entä Darcyn kanssa Valma?”
”Öm.. He:B ja He:A”
”Mun pitääkin käydä auttamassa Alanaa kun lupasin hälle auttaa puomien nostajan virassa”, Mikki lähti sädehtivän hymyn kera. Naurahdin päätäni pudistellen ja lähdin hakemaan Dunjan satulaa ja suitsia.
”Aijotko sä pitää Sallille tuntia?” Valma kysyi ujosti ja katsoi Rikua, joka laittoi viimeistä suojaa paikalleen. Riku nosti katseensa Valmaan.
”Ymh.. en mä tiedä. Neuvon ehkä siinä mitä se voisi korjata. Sillä ei varmaan hermo kestä jos alan antaa enemmän ohjeita”, Riku sanoi ja hymyili enemmän itsekseen mitä Valmalle.
”Sillä saattaa olla hermot vähän kireällä, kun ne kisat on viikon päästä”, Valma sanoi ja nojautui kauemmaksi ovesta.
”Mitäs minusta täällä juorutaan?” kysyin ja naurahtaen ja ojensin vasemmalla kädedlläni suitset Valmalle pideltäväksi.
”Ei me mitään”, Valma vastasi pienesti hymyillen. Nostin satulan Dunjan selkään. Dunjan satula oli ehkä Hallavan hevosista mukavin istua jos ei laittanut polvi grip housuja jalkaan. Riku laittoi toiselta puolelta satula vyön hyvin ja kiinnitti vyön siltä puolelta toisiin reikiin. Dunja esitti nuokkuvaa, mutta alkoi pullistaa mahaansa, kun vedin vyötä kiinni.
”Dunja kiltti voitko lopettaa. Jooko rakas?” puhisin ja vedin kaikin voimin. Olin juuri samassa ensimmäiseen reikään ja Dunja pullautti mahaansa niin että vyö lipesi käsistäni ja pääsi irti otteestani.
”Dunja! No omatpahan ovat jalkasi kun vyö hakkaa niihin”, mutisin ja noukin vyö uudestaan. Tällä kertaa sain vyön helpommin kiinni. Riku pujahti Dunjan kaulan alta ja jäi seisomaan käytävälle lähelle Valmaa.
”Mä voin suitsia jos sä käyt laittamassa sulle varusteet”, Valma hymyili ja pujahti Dunjan karsinaan. Kiitin häntä ja lähdin reippaasti tupaan hakemaan itselleni kengät ja kypärän. Ulkona oli lämmin, mutta pieni tuulenvire viilensi ilman välillä jopa hieman liian viileäksi. Heilautin tuvan oven auki ja vedin tennarit pois jaloistani. Sohvalla istui Hertta, joka luki jotain lehteä ja keskusteli samalla Ruusulle jotain. Tervehdin heitä varovaisesti ja suuntasin kaapilleni.

Kävelin kentällä alkukäyntejä. Valma ja Riku olivat raahanneet penkit uran sisäpuolelle ja istuivat nyt vierekkäin. Lepuutin sisäkättäni reiden päällä ja nautin Dunjan tasaisista askeleista. Aurinko lämmitti jalkojani, kun tummat ratsastushousut imivät lämpöä itseensä. Kentän varjoisella puolella oli ihokarvani nousivat pystyyn äkillisen lämpötilan muutoksen johdosta. T-paita oli tähän säähän hieman kylmä, mutta pitkähihainen olisi ollut liian kuuma. Kävelin muuttaman kierroksen ja otin ohjia enemmän tuntumalle. Päätin aloittaa käynnissä verryttelyn. Tein pysähdyksiä jokaisen kirjaimen kohdalle ja yritin saada Dunjan takajalat aktiivisiksi. Joka toisen välin otin hitaammassa käynnissä ja joka toisen todella reippaassa käynnissä.
”Vaikka meet hitaampaa käyntiä niin säilytä samalla hyvä poljenta ettei valu ihan makkaraksi”, Riku neuvoi vähän kovemmalla äänellä, mutta puheli Valman kanssa hiljaisemmalla äänellä. Kaksi huippuhyvää kouluratsastajaa katsomassa omaa säätämistäni sai palan nousemaan kurkkuuni. Muutamassa siirtymisen aikana Dunja tahtoi jäädä hitaaksi. Napautin kevyesti raipalla ja yritin saada sen hereille. Sain nappaista pohkeella vähän kovempaa ja Dunja lähti taas suhteellisen hyvin liikkeelle. Aloin tehdä jokaisen sivun keskelle voltin käynnissä ja muuten menin ravia. Dunja tahtoi välillä jäädä siirtymisen aikana painamaan kädelle, mutta parin kerran jälkeen sain ponia vähän ratsastettua paremmaksi.
”Ota edestä vähän napakammin niin siirtymisestä tulee nopeampi ettei se jää ylettömän pitkäksi”, Riku sanoi jämäkästi. Tulin vielä ravissa voltteja ja muuten menin käyntiä. Voltit ravissa sujuivat hyvin. Vahdoin suuntaa oikeaan kierrokseen ja otin vielä ravia kaarevilla teillä. Dunja kulki paljon paremmin oikeaan joten siinä ei vielä tarvitun paljoa ponia työstää. Siirsin käyntiin ja kävelin muutaman kierroksen ja aloin ottaa laukkaa vähän pidempinä pätkinä. Suoralla Dunja lähti lujasti painamaan kädelle ja kaarevalla tuntui jäävän hitaaksi. Riku antoi hyviä neuvoja ja sain asiaa korjattua. Vasemmassa laukka pyöri todella hyvin ja Riku kehui kuina annoin Dunjan mennä hyvin enkä alkanut hidastelemaan liikoja. Laukkojen jälkeen kiersin kehää käynnissä Valman ja Rikun ympärillä. Puhuimme siitä mitä voisin vielä tehdä ja Valma antoi itsekin hieman arasti vinkkejä kokeneena Dunjan ratsastajana.
Siirryin tekemään harjoitusravissa ympyröitä. Harjoituksen tarkoituksena oli saada Dunja astumaan kunnolla ja kulkemaan nätisti. Dunja otti välillä kuolaimeen vahvasti kiinni. Valma ja Riku muistuttivat omasta kädestäni etten saisi itse olla kedestä kova ja rentouttaisin hartiat ja avaisin rintakehää paremmin. Vaihdoin vielä kierrosta oikeaan ja sain nyt ratsastettua Dunjaa paremmin, kun muistin itse pysyä rennompana. Loppuun ravailin keventäen pitemmällä ohjalla ympäri kenttää. Riku antoi lopuksi palautetta ja kehuikin hieman. Hän ja Valma lähtivät jo talliin takaisin. Joten jäin yksin kävelemään kentälle. Katsoin tallin suuntaan ja huomasin Emman taluttavan Oreota kentälle. Huokaisin ja virittäydyin taajuudelle ”kestä emmaa”. Hän avasi portin ja talutti Oreon kaartoon sanomatta minulle sanaakaan. Huokaisin helpotuksesta ja käänsin Dunjan uhkarohkeasti kaartoon Oreon ja Emman lähelle. Emma laski juuri jalustimia ja vilkaisi minuun nyrpistäen nenäänsä.

”Ai sinäkö se olit joka täällä ratsasti?” Emma kysyi arvioiden. Olin ja potkaissut jalustimet pois jaloista ja taputin Dunjaa kaulalle.
”Joo. Millä tavalla mun pitäis toi lause oottaa?” kysyin uhkarohkeasti katsomatta blondiin.
”Hahaha jaa sitä sä saat miettiä”, hän mutisi kiriessään satulavyötä kiinni ”ihmettelen miten voit osallistuia helppo aa luokkaan, mutta kai se on mahdollista kun tollanen personal trainer juoksee koko ajan perässä”. Nostin ensimmäistä kertaa katseeni kaarrossa Emmaan. Mitähän tuolla tarkoitti?
”Kelpais sullekin varmaan”, vastasin takaisin happamasti ja laskeuduin alas Dunjan selästä.
”Ite en huolis sitä. En ainakaan kun kattoo minkälaisissa porukoissa se nyt liikkuu. Tiedätkö edes miks se ei enää ratsasta?” Emma puheli korostaen tiettyjä sanoja. Uteliaisuus herahti sisälläni. Rikuhan ei tosiaan ollut kertonut miksi ei enää ratsastanut.
”Se ei kuulu sulle tippaakaan”, murahdin ja yritin hillitä sisälläni leijuvaa uteliaisuutta.
”Eli et siis tiedä.. aika sääli, kun kerta noudatat sen neuvoja noin hanakasti”, Emma sain paheksuvasti ja olin aistivani hitusen sääliäkin. Nostin jalustinta ylös ja yritin pysyä rauhallisena. Emma sai vereni kiehumaan.
”Riku oli treenaamassa kilpailuihin yhdellä huippuhyvällä hevosella millä se muutenkin ratsasti tosi paljon. Rikulla oli jo ollu vähän vaikeeta sen vanhempien kanssa, kun oli ollut paljon ulkomailla ja tehny siellä vähän kaikenlaista”, Emma jätti hieman aukkoja puheisiinsa ”sit kun se oli ollut valmentautumassa ulkomailla niin sillä oli ollut juttua jonkun naisvalmentajan kanssa…”
”PIDÄ TURPAS KIINNI MUA EI KIINNOSTA!” kivahdin hänelle ja lähdin taluttamaan Dunjaa nopeasti takaisin tallille ja jätin Emman yksin kentälle.
”Se poika ei oo sitä mitä sä luulet!” Emma huusi vielä perääni ja nauroi ivallisesti. Vereni kohisi niin kovasti etten kuullut ajatuksiani enkä oikeastaan mitään muutakaan. Talutin Dunjan karsinaan ja Dunjan pieni fanilauma kokoontui heti karsinan luokse. He olivat ilmeisesti tulleet katsomaan heppoja.
”Saadaanko me hoitaa Dunjaa?” vanhin lapsista kysyi reippaasti. Nyökkäsin jäykästi ja jätin lapset hoitamaan Dunjaa. Itse marssiin suoraan tupaan missä Riku istuikin. Katsoin häntä murhaavasti. Ajattelin, että meidän pitäisi mennä puhumaan pihalle mutta suuni päästikin kaiken ulos tuvassa. Onneksi tuvassa oli vain Valma meidän lisäksi.
”RIKU NYT ALAT PUHUA!!” huusin hänelle ja paiskasin raipan ja hanskat maahan. Valma katsoi minua hätääntyneenä ja Riku kummastellen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   To 04 Elo 2016, 16:28

Torstai 4.8.2016
Hellekelit sen kuin jatkuivat Pronssijoella. Kirkkaansinisen taivaan rannassa kummitteli kuitenkin teräksenharmaa pilvimassa, kun torstai-iltana kävelimme Christianin kanssa tallille. Meillä molemmilla oli sortsit ja t-paidat, ja Christian olisi mielellään kulkenut paidattomana, ellen minä olisi estellyt.
- Mitäköhän muut tallilaiset sanoo jos sä ilmestyt paikalle puolialasti, mutisin, mutta en voinut olla hymyilemättä kuvitellessani. – Se on kuitenkin ratsastuskoulu.
Christian naurahti ja kietoi käsivartensa hartioilleni.
Christian kieltämättä keräisi katseita suurella varmuudella, mikäli ilmestyisi tallinpihaan yläkroppa paljaana. Mietin, millaisia katseita. Näin kesälomalla pienten tuntilaisten vanhempia ei ollut kauhistelemassa, mitä heidän lapsensa joutuivat katselemaan. Mutta mielessäni kävivät Emma ja Ruusu, ja Oscar.
Niin, Oscar. Emme olleet vaihtaneet sanaakaan pariin viikkoon, ja mietin, mitä entiselle ystävälleni kuului. En ollut törmännyt häneen tallillakaan, ja epäilin, että hän vältteli minua. Olisin ollut valmis luopumaan mistä vain saadakseni hänet takaisin. Melkein mistä vain. Oli yksi ihminen, josta Oscar halusi minun luopuvan, ja se ihminen käveli vierelläni. Minun ei tarvinnut ajatella hetkeäkään päättääkseni, olinko valmis luopumaan hänestä mistään hinnasta. Halusin uskoa, että Oscar tajuaisi jossakin vaiheessa Christianin olevan hyvä tyyppi. Yritin olla ajattelematta sitä mahdollista muuttujaa, että hän ehkä oli mustasukkainen.
 
- Menitpä sä hiljaiseksi, Chris huomautti, kun ilmestyimme tallin pihaan.
- Hmm, joo, mietin vaan kaikkea. Kisatiimiä ja sellaista, päästin nopean valkoisen valheen. Chris tarttui käteeni, ja minun oli harvinaisen helppoa unohtaa Oscar ja muut asiat, jotka ehkä tulisivat väliimme.
- Meidän piti mennä maastoon, sanoin ja vedin Chrisin perässäni tupaan. Huone oli kuuma kuin sauna, joten kävimme vain nopeasti laittamassa tavarat kaappeihin.
- Uimaan, Chris sanoi. Pudistin päätäni.
- Mä en tajunnut ottaa uikkareita mukaan.
Chris levitteli käsiään muka hämmentyneenä.
- Ethän sä niitä tarvitse, ei siellä ole muita kuin mä!
Toimiston avoimesta ovesta kuului äänekästä köhintää. Korviani kuumotti, ja mulkaisin Christiania.
- Sinne joenrantaan, missä on normaalisti uitettu hevosia, ei kannata mennä, siellä on kunnolla sinilevää, Aleksi huikkasi muina miehinä.
- Ai jahas, Chris sanoi. – Onko tässä muita rantoja lähellä?
- Ei semmosia missä kannattaa uida, Aleksi sanoi.
Sisimmässäni huokaisin helpotuksesta. Veikkasin, että vaaleansiniraidallinen toppini olisi ollut aika läpinäkyvä kastuessaan, ja koska minä olin siveyden sipuli, minulle pikkuasioilla oli merkitystä.
 
Päätimme tehdä lyhyen metsälenkin. Panda oli sisällä viileässä, mutta Dunja minun piti hakea laitumelta. Poniparka oli kuuman sään takia väsynyt ja käveli luokseni tavallista hitaammin. Se ei edes jaksanut yrittää nappailla polun varresta matkaevästä.
Harjasimme hevosia vähän tallissa, ennen kuin menimme pihalle. Ajatuskin ratsastuskypärästä sai minut hikoilemaan, mutta painoin päättäväisesti kapineen päähäni ja pomppasin Dunjan selkään. Chris kapusi kyytiin aidalta. Pandakaan ei näyttänyt olevan erityisen vilkkaalla tuulella. Lähdimme vierekkäin tallin takaa kulkevalle leveälle metsäpolulle. Heiluttelin jalkojani Dunjan kyljillä.
- Näitkö sen lapun ilmoitustaululla? Chris kysyi. – Tunnit alkaa 14. päivä.
- Joo, sanoin. Olin ollut itse hiljaa lapusta. Tuntien alkaminen merkitsi tuntihevosten paluuta laitumelta. Tuntihevosten paluu laitumelta merkitsi sitä, että kisatiimi pakkaisi tavaransa ja jättäisi Hallavan, ja se taas merkitsi Pandan ja Christianinkin lähtöä.
- Tuntuu kuin tää kesä olisi kestänyt ikuisuuden, mutta samalla ihan hetken, pohdin. – Tuntuu kuin kisatiimi olis ollut olemassa aina, mutta silti tuntuu kuin te olisitte vasta eilen tulleet.
Christian mutisi myöntävästi.
- Jep.
En halunnut jatkaa tulevaisuudesta puhumista.
- Oletteko te ilmoittautuneet kesäkisoihin? kysyin.
Siitä keskustelu jatkui kisatiimiaiheen ympärillä. Muistelimme kisareissua Rinnsteiniin. Nauroimme sille, miten Salli oli paikan päällä nukahtanut istuvilleen, kun olimme odottaneet autojen luona, että Aleksi kävisi ilmoittamassa meidät, ja kaatunut retkituolilla. Pohdimme, miksi valmentaja Dietrich oli ottanut Eevin silmätikuksi. Iloitsimme siitä, että Hallavan tiimi oli pärjännyt kisoissa hyvin, ja että porukalla oli hyvä ja kannustava yhteishenki, jos valmentaja Dietrichin teräviä huomautuksia ei laskettu.
 
Paluumatkalla tulimme pienen pellon laitaan, ja Chris ehdotti laukkaa.
- Taitaa jäädä välistä, sanoin rapsuttaen Dunjan hikistä kaulaa. – Tämä poni läkähtyy jos ottaa laukka-askeleenkin.
Tyydyimme kävelemään pellon laitaa. Dunja nappasi ojanreunalta pari heinänkortta, enkä viitsinyt estää sitä. Me kaikki neljä huokaisimme helpotuksesta, kun pääsimme taas metsän varjoon.
- Mikä se mökki siellä pellon kulmassa oli? Christian kysyi samassa.
- Aa, se on autiotalo, ihan Hallavan tilusten laidalla, selitin. Chris kohotti kulmiaan.
- Autio?
- Joo, kuinka niin?
- Mä olen ihan varma että näin ikkunasta jotain liikettä.
Kurtistin kulmiani. Sitten selitin Chrisille koko viime talven ja kevään sattumusten sarjan kummallisen ukon kanssa, jonka Eeva oli tunnistanut tallinvintiltä löytyneistä valokuvista.
- Ja lopulta poliisi otti sen sekopääukon hellään huomaan, selitin. – Talossa asuu varmaan nyt joku muu.
- Vaikea kyllä kuvitella, että kovin moni muuttaisi tuohon vapaaehtoisesti, Chris tuumasi. – Sitä paitsi, sen äijän rikokset ei kuitenkaan kuulostaneet niin vakavilta, että sitä pidettäisiin niistä pitkään putkassa.
Minua puistatti.
- Ei se ole sama ukko, ei voi olla, sanoin, mutta en kuulostanut varmalta edes omissa korvissani.
 
Helpotuksekseni saavuimme kohta tallin pihaan. Miro ja Nanna viilensivät Tinttua hoitopuomilla vesiletkun kera, ja vilkutimme heille.
Ajatukseni kieppuivat vielä hetken sekopääukossa. Kukaan tuskin uskaltaisi mennä tarkistamaan asiaa, mutta jos mökkiin muuttanut todella oli sama mies, saisimme luultavasti tietää siitä pian.
Valma&Dunja 45HM

#ravimiehenmysteeri
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   La 27 Elo 2016, 14:07

Lauantai 27.8.2016

Lauantaina kävellessäni tallille ajattelin kaikkea sitä, mikä oli muuttunut sitten sen päivän, kun olin viimeksi käynyt tallilla. Ehkä kevein kaikista niistä asioista oli se, että nyt ei selvästikään ollut enää kesä. Taivas oli kirkas, mutta kirpeän syksyinen tuuli ravisteli puita ja lennätti lehtiä hiekkatielle. Illat olivat pimentyneet parin viime viikon aikana, ja sateisia päiviä oli yhä enemmän. Koulu ja ylioppilaskirjoitukset painoivat päälle, samoin kuin tuntikauden alkamiseen liittyvät hevosenhoitajan ja treenaajan velvollisuudet, jotka tänäänkin ajoivat minut tallille.
Seuraavia neljää muutosta oli vaikea laittaa keveysjärjestykseen.
Ensinnäkin Alana oli sairaalassa. Tiistai-iltana minun, Miron ja Nannan piinallinen odotus oli päättynyt, kun Aleksi oli soittanut ja kertonut, että Alana oli löydetty tajuttomana metsästä ja kiidätetty sairaalaan. Sen koommin hänestä ei ollut kuulunut mitään, mutta Aleksi oli vakuuttanut, että Alana olisi nyt hyvissä ja ammattitaitoisissa käsissä. Yritin vakuuttaa itselleni, ettei mitään vakavaa vahinkoa ollut tapahtunut, mutta epätietoisuus varjosti mieltäni synkkänä pilvenä.
Toiseksi Mikki ja Kukka olivat lopettaneet. Mirri oli saanut uuden omistajan ja Kukka lähtenyt kohti uusia seikkailuja. Mikkiä puolestaan odottivat opiskelut toisella paikkakunnalla. En ollut ehtinyt nähdä kumpaakaan tai hyvästellä. Kukkaa tulisi tietenkin ikävä, hän oli yksinkertaisesti niin ihana ja valoisa ja ystävällinen persoona, vaikken häneen ollut kunnolla tutustunutkaan. Mutta Mikin lähtö kirpaisi vieläkin enemmän. Emme olleet juuri puhuneet sen jälkeen, kun minä ja Chris olimme palanneet yhteen, ja minusta tuntui, ettei mikään ollut enää entisellään meidän välillämme.
 
Kolmanneksi, ajattelin kääntyessäni pienemmälle polulle, joka johti metsän keskellä kulkevalle laukkasuoralle. Rana oli poissa. Kuollut. Ajatuksen lopullisuus tuntui taakkana hartioilla. Rana oli ollut upea ja ihana hevonen, joka jäisi ikuisiksi ajoiksi elämään jokaisen sen tunteneen ihmisen sydämessä. Ranan kuolinpäivä oli ensin tuntunut ihan tavalliselta päivältä, mutta sitten se oli kääntynyt hirvittäväksi painajaiseksi. Tuon päivän jälkeen ratsukot olivat pitäytyneet kunnioittavasti poissa laukkasuoralta.
Erotin laukkasuoran päädyn jo kaukaa. Suuren kiven juurelle oli tuotu luonnonkukkia ja kynttilöitä. Ruoho kiven ympärillä oli tallautunut. Kyykistyin ja kaivoin repustani paperiin käärityn esineen, jonka halusin laskea Ranan ”haudalle”: puukehyksissä olevan talvisen kuvan, jossa olimme minä, Dunja, Inka ja Rana. Kuva oli vuoden 2014 kevättalvelta, enkä voinut olla ajattelematta, miten kauan siitä oli. Molemmilla hevosilla oli paksut talviturkit, ja Ranan valkea karva säihkyi auringossa. Minä ja Inka näytimme hurjan paljon nuoremmilta, ja molemmat hymyilimme posket punaisina pakkasenpuremista.
Asettelin kuvan nojalleen kiveä vasten, ja jäin hetkeksi katselemaan kuvaa ja kynttilöitä ja kukkia. Mitäköhän Inkalle kuului, ajattelin. Tuskin kovin hyvää. Minusta tuntui, että olin maailman kamalin ihminen, kun en ollut soittanut hänelle, mutta en ollut uskaltanut. Hänenkään kanssaan olin hädin tuskin puhunut koko kesänä, olin ollut niin Christianin lumoissa.
 
Hätkähdin takaani kuuluvia askelia, ja minulle tuli sellainen olo, että minut oli yllätetty tekemästä jotakin luvatonta. Pyyhkäisin äkkiä lapasella poskelle pudonneen kyyneleen, suoristauduin ja heilautin repun selkääni.
Polulta asteleva Katri näytti yhtä säikähtäneeltä. Hänelläkin oli selässään reppu. Kädessään hän piti hautakynttilää ja tulitikkuaskia. Yskähdin vaivautuneesti.
- Moi, tervehdin. Katri nyökkäsi yhtä vaivautuneesti hymyillen.
- Mä… tulin vaan tuomaan kynttilän, hän sanoi, ikään kuin hänen tarvitsisi selitellä.
- Joo, sanoin. – Mäkin toin tuon kuvan.
Katri kyykistyi sytyttämään kynttilän ja katseli hetken kaikkea haudalle tuotua.
- Rana oli niin ihana hevonen, hän sanoi. – Vaikka mä en sitä kyllä kauhean hyvin tuntenut.
- Niin oli, vastasin, ja kurkkuani kuristi.
- Inka parka… Mä en halua edes kuvitella miltä tuntuisi jos Nova vain yhtäkkiä… Katri nielaisi. – Onko Inkasta kuulunut mitään.
- Ei, sanoin ja minua hävetti vähän. Kyllä kai kaikki tiesivät, että minä ja Inka olimme parhaita kavereita, mutta silti en ollut ottanut häneen yhteyttä.
 
Lähdimme hiljaisuuden vallitessa kävelemään tallille. Talli näytti arkiselta ja normaalilta – kissa käveli tallituvan nurkalla ja jono hevosia ratsastajineen suuntasi maneesiin koulutunnille. Aleksi seisoi ovensuussa ja vilkutti meille. Vilkutimme takaisin ja menimme tupaan viemään tavaroita. Tupa oli tyhjillään.
- Mä voisin putsata Dunjan varusteet, sillä alkaa työt tunnin päästä, sanoin sulloessani tavarani kaappiin.
- Itse asiassa Novankin varusteet taitaa kaivata putsaamista, Katri sanoi. Suuntasimme talliin ja satulahuoneeseen ja kaivoimme satulasaippuat ja sienet esille. Dunjan satula oli todellakin huolellisen pesun tarpeessa, huomioin nostaessani sen tangolta.
- Pitäisi tehdä tallissa kunnon syyssiivous joku päivä, Katri sanoi. – Tuntien alkamisen kunniaksi.
- Niin, sanoin. Sitten satulahuoneeseen lankesi hivenen kiusallinen hiljaisuus. Yritin näyttää siltä, että olin omissa maailmoissani ja keskityin täysillä satulan puunaamiseen, mutta samalla olin kiusallisen tietoinen siitä, että Katri istui parin metrin päässä, ehkä samoissa ajatuksissa.
- Oletko sä lukiossa? Katri kysyi lopulta katkaistakseen hiljaisuuden.
- Joo, vastasin. – Abivuodella.
- Hei, niin mäkin! Katri vastasi vähän innostuen. – Onko sulla nyt syksyllä jotkut kirjoitukset?
- Joo, enkku ja terveystieto. Onko sulla?
- Bilsa vaan, Katri sanoi. - Mutta keväällä on sitten viidet kirjoitukset… Kemia, pitkä matikka, fysiikka, äikkä, ja enkku.
- Herran jestas, päivittelin. – Sä olet sitten kunnon koulunkävijä! Ja luonnontiedeihminen. Mä en ole koskaan oikein pärjännyt matikassa tai missään tollaisissa. Mä olin lyhyessä matikassa mutta en edes sitä kirjoita.
- Mä tykkään laskemisesta, Katri sanoi. – Se on rentouttavaa. Vähän niin kuin joogaa. Silloin se on tietenkin syvältä, jos ei osaa.
Pudistelin hämmentyneenä päätäni.
- Mä en sitten varmaan koskaan ole osannut, sanoin. – Mä tykkään kirjoittaa.
- Mä en taas ole siinä niin hyvä.
 
Kiusallisuus oli tiessään, ja yllättäen juttu luisti Katrin kanssa aivan vaivattomasti. Valitimme kuorossa siitä, kuinka raskas abivuosi oli, ja siitä, miten stressaavaa oli joutua murehtimaan koko ajan jatko-opintoja. Olin hämmästynyt siitä, miten helppoa Katrin kanssa oli jutella, ja kummastelin myös sitä, miksemme olleet aikaisemmin tutustuneet kunnolla. Loppujen lopuksi minä ja Katri olimme aika samanlaisia: ujoja, varautuneita ja vähän ulkopuolisia nuoria, jotka pohtivat, mitä halusivat elämältään ja mihin asioihin kannatti panostaa.
Kun olimme saaneet satulat ja suitset puhdistettua, oli jo aika mennä auttamaan tuntiratsastajia.
- Mun piti tänään treenata Novalla koulua, Katri sanoi. – Sähän voisit tulla antamaan vinkkejä.
- Selvä, lupasin.
 
Dunjan ratsastaja oli noin 14-vuotias puhelias lettipäinen tyttö, joka kyseli minulta, millaista oli hoitaa Dunjaa ja millainen talli Hallava oikeastaan oli. Hän kertoi aloittaneensa täällä ihan vasta. Vastailin kysymyksiin ja paijasin samalla nuokkuvaa Dunjaa.
- Mä aloitin vajaat kolme vuotta sitten Dunjan hoitajana, selitin. – Nyt mä olen jo vähän liian pitkä sille, joten mä ratsastan Darcylla. Se on sellainen iso, tumma puoliverinen, taitaa olla koulutunnilla paraikaa.
Tyttö vaikutti hyvin kärkkäästi haluavan tietää, oliko minulla aikomuksessa lopettaa Dunjan hoitaminen. Otteeni ponin riimusta tiukkeni aavistuksen verran, ja sanoin vähän tuimemmin kuin oli tarkoitus, että ponin kanssa voi tehdä paljon muutakin kuin vain ratsastaa.
Kun tuntilaiset oli saateltu turvallisesti maneesin suojiin, puin takin ylleni ja menin kentän laidalle katselemaan Katrin ja Novan treeniä. Ratsukko meni vielä uralla pitkin ohjin.
- Ääh, hermostuttaa, kun joku toinen kuin opettaja katselee ratsastusta, Katri huikkasi nauraen.
- Musta ei kyllä kannata ottaa paineita, sanoin. – Mä olen pahainen tuntiratsastaja.
- Mutta sä saat kyllä Darcyn menemään tosi kivasti, mitä mä olen tänä kesänä katsellut valmennuksissa, Katri huomautti. Punastuin vienosti. – Te olette kyllä loistava pari Darcyn kanssa!
Kehujen saaminen tuntui mukavalta. Kapusin aidalle istumaan ja katselin, miten Katri verrytteli Novaa ravissa.
- Se näyttää rennolta, huikkasin. – Vähän hitaalta ehkä.
En ollut kuullut takaani tulevia askelten ääniä tuulen yli, joten säpsähdin hiukan kuullessani Nannan äänen.
- Ai, sulle on annettu valmentajan pesti.
Virnistin.
- Joo, musta tulee neiti Dietrich kakkonen.
- Se nainen oli kyllä painajainen, Miro kommentoi ja tuli nojaamaan aitaan. Nyökkäsin.
- Sillä oli jotain ihmeellistä Eeviä vastaan. Alanasta se taas tykkäsi.
- Ihme tyyppi, Nanna sanoi. – Oletko sä muuten nähnyt Mikkiä viime päivinä? hän kysyi kuin ohimennen.
- Eeen, vastasin yllättyneenä. – Eikö se ole jo lähtenyt?
- Ei, sen piti lähteä jo muutama päivä sitten, Nanna sanoi. – Mutta taitaa se vielä olla täällä.
Kummallinen tunne lävisti sisukseni. Se oli kuin jo kertaalleen menetetty mutta takaisin saatu toivonkipinä. Se tuntui hurjalta, ja minusta tuntui äkisti enemmän kuin koskaan, että minun oli pakko nähdä Mikki vielä ennen hänen lähtöään. Työnsin käden kollarien taskuun ja tunnustelin viileän kännykän kuoria. Pitäisikö… vai eikö pitäisi…
 
Katrin huikkaus keskeytti ajatukseni.
- Nyt Novan ravi tuntuu kivalta! Miltä se näyttää.
- Oikein mainiolta, vastasin, vaikka olin vielä hiukan kujalla. – Se on vieläkin vähän hitaan näköinen kyllä. Herättele sitä vähän puolipidätteillä.
- Me taidetaan mennä nyt talliin, Nanna sanoi. – Meidän piti harjata Tinttu.
- Viimeistä kertaa tänä kesänä, Miro sanoi ja oli niiskauttavinaan.
- Hmm… mutisin, ennen kuin tajusin kuulemani. – Älä sano että säkin olet lähdössä!
- Koulun penkki kutsuu, Miro sanoi. – Mutta mä lupaan ravata täällä aina säännöllisesti teidän riesana.
Nanna näytti vähän surulliselta, ja ajattelin, että hänelle Miron lähteminen oli varmasti pahinta. Nanna väitti, ettei hänellä ja Mirolla ollut enää mitään juttua, mutta ainakin Miron elekieli puhui toista.
Toivotin Mirolle hyvää syksynjatkoa opiskelupaikkakunnalla ja vannotin häntä tulemaan koko syyslomaksi Pronssijoelle. Kun parivaljakko meni menojaan, kaivoin puhelimen taskustani. Kutsuin Katria nimeltä, ja hän pysäytti Novan aidan viereen.
- Mun täytyy nyt lähteä kotiin, sanoin. – Pitää mennä tekemään ruokaa.
Valehteleminen tuntui ikävältä, varsinkin Katrille valehteleminen, olinhan vasta luvannut katsoa hänen ja Novan treeniä. Katri näytti harmistuneelta, ja omatuntoani kolkutti.
- Nyt jo? No, ei voi mitään.
- Oletko sä huomenna tallilla? kysyin, en pelkästään hiljentääkseni syyllisyydentunteen, vaan myös siksi, että olisi kiva viettää aikaa Katrin kanssa enemmänkin.
- Joo, enköhän. Voidaan sitten vaikka mennä ratsastamaan yhdessä, Katri sanoi toiveikkaana.
- Juu, sanoin ja vastasin aidosti hymyyn. – Pitäkää hauskaa treeniä, nähdään huomenna!
 
Kävin nopeasti noukkimassa tavarani tallituvasta, ja kaivoin kännykkäni uudestaan esiin hiekkatiellä. Toivoin, ettei tuttuja tulisi vastaan, ja valitsin Mikin numeron.
Mikki vastasi melkein heti.
- Moi.
Yskäisin.
- Yhm… Valma täällä.
En tiennyt, mitä sanoisin. Mitä Mikki ajatteli minusta? pohdin. Inhosiko hän minua, kun olin sillä tavoin uppoutunut omiin maailmoihini kesäksi enkä ollut lainkaan viettänyt aikaa hänen kanssaan, kun hän kerrankin olisi ollut Pronssijoella? Mitä enää oli tehtävissä?
- Valma? Ootko sä vielä siellä? Mikki alkoi jo ihmetellä.
- Joo, olen, sanoin ja yritin nopeasti kerätä itseni. – Mä vaan mietin että – että oletko sä vielä…
- Pronssijoella? Mikki päätti kysymykseni. – Joo, olen. Mutta lähden kyllä kohta.
- Ai, tänään jo?
Sydämeni jätti yhden lyönnin välistä.
- Tänään.
Pakotin sanat ulos suustani.
- Ehtisitkö sä vielä nähdä? Mä haluaisin hyvästellä.
- Aijaa, mä kun luulin että… Äh, antaa olla. Mä olen kämpillä, tule tänne.
- Okei, mulla menee puolisen tuntia.
Painoin punaista luuria ja huokaisin syvään. Tilaisuus oli ollut vähällä lipsua käsistä, mutta ehtisin sittenkin vielä nähdä Mikin.
Valma&Dunja 46HM
Jatkuu MDD:ssä
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Dunja av Rågross   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Dunja av Rågross
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 2 / 2Siirry sivulle : Edellinen  1, 2

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Hallava :: Hallava :: Päiväkirjat-
Siirry: