Tämä on virtuaalitalli
 
PääsivuKalenteriFAQHakuKäyttäjälistaKäyttäjäryhmätRekisteröidyKirjaudu sisään

Jaa | 
 

 Innocent Victim

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Admin
Admin


Viestien lukumäärä : 33
Join date : 19.10.2013

ViestiAihe: Innocent Victim   La 26 Loka 2013, 11:42

Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://hallava.palstani.com
Janelle
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 264
Join date : 29.10.2014
Ikä : 24
Paikkakunta : Tampere
Hevonen : Oreo

ViestiAihe: Vs: Innocent Victim   Ti 18 Marras 2014, 16:12

18.11.-14

Olin jo aamulla pakannut kaiken valmiiksi, joten päästessäni koulusta saatoin suoraan hypätä toiseen bussiin, joka ei suinkaan vienyt minua kotiin. Tai no, olihan Hallavasta tavallaan tullut jo toinen kotini, sillä olen huomannut viettäväni siellä ehkä vähän liikaa aikaa, niin äitini ainakin huomautti joskus iltapalalla, kun olin taas pikkaisen myöhästynyt kotiintuloajasta. Mutta ei se mua haittaa, pitäähän tylsän koulupäivän jälkeen päästä tekemään jotain oikeasti hauskaa.

Linja-autossa oli täyttä, kuten aina oppilaiden päivien päättyessä, joten pääsin istumaan tupakalta haisevan jätkän viereen, vaikka se olikin selvästi yrittänyt peittää hajua järjettömällä määrällä partavettä (eikä tämän parrasta edes ollut tietoakaan) ja minttupurukumilla, jota se silloinkin jauhoi. Tarjosi mullekin mutta puistin päätäni kieltävään vastaukseen, ja onneksi se jätti mut sitten rauhaan. Hyppäsin oikealla pysäkillä ulos hyytävän kylmään ilmaan mutta totesin moisen vain virkistävän. Olin sitä paitsi haukotellut jo aivan tarpeeksi matematiikan tunnilla, joten kaipasin jotain piristävää. Kaiken lisäksi kuulokkeissani alkoi soida Tegan and Saran Walking With A Ghost, josta on viime aikoina tullut yksi lempikappaleistani. Hyppelehdin tiellä, kun kiiruhdin kohti tallipihaa.

Perille pääsin noin viisi minuuttia myöhemmin ripeällä hyppelyllä. Sydän hakkasi vähän painokkaammin kuin tavallisesti, joten poskeni olivat saaneet kevyesti punaa. Paikalla ei vielä näyttänyt olevan oikein ketään, oli varmaankin liian aikaista, enkä siksi löytänyt ketään tallituvasta, vaikka siellä yleensä oli aina vähintäänkin joku hörppimässä kahvia. Heitin tavarani omaan lokerikkooni, työnsin evääksi nappaamani leivät jääkaappiin ja jätin ison suklaalevyn pöydälle, jotta kukin saattoi ottaa siitä osansa. En tosin voinut estää itseäni vaan mursin suklaalevystä kulman, jonka työnsin suuhuni ennen kuin suuntasin etsimään, mikäli Vanilla olisi ulkona. Karsinassa en ollut sitä ainakaan huomannut, ja ohi mennessäni totesin, ettei tyttöstä siellä tosiaan ollut. Ulkona sitten, tai pikkuiseni olisi kadonnut kuin tuhka tuuleen, mikä tosin ei lupailisi hyvää hoitopäivälleni.

Pienen etsiskelyn jälkeen löysin kuin löysinkin Vanillan tarhasta, jonne joku oli sen jättänyt aivan yksinään. Raukkaparka, varmaan sillä oli yksinäistä siellä, kun se niin innokkaasti nuuhki minua päästyäni hevosen luokse.
”Mennäänkö kaunistautumaan päivää varten?” kysäisin naurahtaen tammalta, joka yhä hamusi itsepintaisesti farkkujeni vasenta taskua, vaikkei siellä mitään ollutkaan.
Sujautin riimun hevosen päähän ja naksautin kieltäni, jolloin tamma lähti leppoisasti perässäni takaisin talliin. Meillä ei ollut mitään hirveää kiirettä, joten riisuttuani sadeloimen jätin Vanillan rauhassa odottamaan karsinaansa, kun menin hakemaan harjoja.

”Näkee sinuakin vaihteeksi!” kuulin yllättäen huudahduksen takaani ja pyörähdin tervehtimään nuorta tallimestaria.
”Ah joo, oltiin viikonloppuna serkuilla, niin en ole päässyt paikalle”, selitin Rafaelille ja kysyin oitis perään, mikäli olin missannut jotain suurta. En sentään, joten eipähän tarvinnut turhaan murehtia.
Höpötimme siinä vähän kaikenlaista ennen kuin pääsin takaisin Vanillan karsinalle ja päätin keskittyä neitiin, jolla olisi heti ensimmäinen tunti tänään. Puhelin hevoselle rauhassa, vaikka sillä selvästi oli energiaa, kun ei millään meinannut pysyä paikoillaan. Annoin Vanillan hamuta tennariani, kun harjasin pitkin vedoin kaunista, kirjavaa karvapeitettä putipuhtaaksi. Onneksi ei ole satanut viime päivinä, joten kuraa ei ollut, mutta turkin sekaan oli silti eksynyt jonkin verran pölyä, jonka pöllyminen sai minut hitusen tuhisemaan. Onneksi talvella pölyä ei ole niin paljon, sillä kesäisin tallilla touhuaminen ei aina ollut niin hauskaa joutuessani yskimään pölyä pois jatkuvasti.
Vanillan harjaamiseen ja kavioiden putsaamiseen ei mennyt paljoakaan aikaa, vaikka ihmisiä alkoi tupsahdella tallille ja ajauduin toisinaan vaihtamaan sanan tai pari, kun joku ohitti karsinan.
”Hyvältä näyttää”, Tiina-Iina totesi nojaillessaan Vanillan karsinan oveen, ja naurahdin vastaukseksi.
”Haluatko kaakota, kun näytät olevan melkein valmis? Ajattelin keittää sitä, kun täällä on niin vilpoista, kun olen jo hoitanut Cellen?” hän kysäisi, enkä tietenkään voinut kieltäytyä tarjouksesta. Kuuma kaakao kuulosti aivan loistavalta, kun katseli entistä punaisemmiksi muuttuvia sormenpäitäni, pitäisi ruveta oikeasti käyttämään hansikkaita jossain vaiheessa.
”Toki! Nähdään kohta, kunhan olen vienyt nämä harjat pois”, lupasin, ja Alina heilautti kättään kiiruhtaen taukotupaan.

Vietin vallan mukavan puolen tunnin juoden kaakaota Tiina-Iinan ja muiden tallitupaan eksyneiden hoitajien kanssa, ja uskaltauduin jopa ottamaan osaa keskusteluun. Minulla oli kovin hauskaa, ja kaakao oli herkullista voileipieni kanssa. Jatkuvasti tosin kuulostelin, milloin ratsastustuntilaiset saapuisivat, sillä hoitajana halusin totta kai olla paikalla, kun Vanillaa varustettaisiin.
”Hei, voisiko joku tulla auttamaan?” noin kaksitoistavuotias tyttö tuli kurkkimaan tallituvan ovelle, ja kaikki meistä kääntyivät katsomaan.
”Mikä hätänä?” Valma kysäisi, ja kun tyttö alkoi selittää, että Vanilla pitäisi varustaa tunnille, ponkaisin oitis pystyyn.
”Mä voin tulla”, vakuutin, jätin kuppini tiskipöydälle ja lähdin tytön perässä Vanillan karsinalle.
”Sä et oo näköjään muistanut ottaa noita suojia mukaan”, huomasin.
”Ai tarviiko se sellaisetkin?”
”Joo. Käytkö sä hakemassa ne tuolta Vanillan korista, niin mä voin alkaa satuloida sitä?” ehdotin, ja tyttö nyökkäsi pontevasti kiiruhtaen paikalta.
Huokaisin ja tervehdin kiltillä puheella ja rapsutteluilla Vanillaa, joka höristeli korviaan minulle, kun nostin satulan tamman selkään. Kiristin sitä jo alustavasti pikkaisen, mutta pitäisi muistaa lisätä kiristystä, kunhan tunti lähenisi.
”Tässä!” tyttö hihkaisi saapuessaan takaisin ja heilutti Vanillan hivutussuojia.
”Loistavaa kiitos. Osaatko sä laittaa ne?”
Ohjeistin tyttöä laittamaan suojat oikein päin, ja hetkessä Vanilla oli valmis suitsineen ja satuloineen. Taputtelin tammaa kaulalle ja kyselin, jos tyttö kaipasi vielä muuta apua. Hän myönsi, että selkään noustessa avustaja olisi paikallaan, joten lupasin tulla mukaan.

Autoin tytön selkään ja jäin hetkeksi katselemaan päivän ensimmäistä tuntia ennen kuin päätin mennä siivoamaan Vanillan karsinan. Selvästikään kukaan ei ollut sitä vielä sinä päivänä tehnyt, joten tartuin talikkoon ja kottikärryihin innokkaasti. Kuulokkeet korvissa tylsinkin homma muuttui aika hauskaksi, ja uskaltauduin hieman keikauttamaan lanteitani kipatessani lantaa kottikärryihin.
Työn jälkeen vietyäni tavarat paikoilleen suuntasin takaisin tallitupaan. Istahdin penkille ja nappasin koulukirjat esiin toivoen, että muut antaisivat minun opiskella. Kotona en kuitenkaan jaksaisi, menisin sinne kuitenkin aivan liian myöhään keskittyäkseni yhtään mihinkään.
”Ei kukaan tiedä mitään solujen toiminnasta?” puuskahdin, ja onnekseni sain kuin sainkin apua. Kerrankin vilkkaasta tallituvasta oli jotakin oikeaa hyötyä, ja ennen kuin ensimmäinen ratsastustunti loppui sain läksyni tehtyä, niin että saatoin odottaa Vanillaa tulevaksi takaisin.
Autoin ratsastajaa saamaan varusteet hevosen yltä ja jätin Vanillan turvallisesti karsinaansa. Varmistettuani, että varusteet olivat puhtaat ja valmiit huomiselle, palasin tallitupaan ja jutustelin aikani toisten kanssa.

Aika liitää aina ihan liian lujaa, kun on hauskaa, mutta lopulta totesin, että on aika lähteä. Huikkasin kaikille heipat, heitin ulkovaatteet päälle ja lähdin ehtiäkseni bussiin, joka veisi minut kotiin.


Kylläpä tässä kesti hävettävän kauan, sniff. Mutta ainakin nyt on vihdoin tullut aloitettua yay!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Max
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 546
Join date : 26.10.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Loki & Hali

ViestiAihe: Vs: Innocent Victim   Pe 26 Joulu 2014, 12:53

Vanilla astutettiin 16.12.2014.
Tamma jäi mammalomalle 22.12.
Hoitaja saa huolehtia kevyestä liikutuksesta.
Laskettu aika on helmikuun lopussa.


Viimeinen muokkaaja, Max pvm Pe 20 Helmi 2015, 11:41, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Janelle
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 264
Join date : 29.10.2014
Ikä : 24
Paikkakunta : Tampere
Hevonen : Oreo

ViestiAihe: Vs: Innocent Victim   To 19 Helmi 2015, 16:31

19.2.-15

Liikuntatunnin jälkeen kiskoin vanhat collegehousut jalkaani ja suihkusta kosteat hiukseni korkealle poninhännälle, jotta ne pysyisivät poissa kasvoilta. Huikkasin pikaiset heipat kavereilleni rientääkseni bussiin, josta itse asiassa melkein myöhästyin, mutta onneksi kuski jaksoi odottaa huomatessaan minun kurvaavan juoksujalkaa koulun pihalta. Pullossani oli vielä vettä juotavaksi, joten saatoin bussin lämmössä tasata sykkeeni ja rauhoittua pikkaisen. Poskeni tuntuivat kovin kuumilta, ne taisivat helottaa, eikä kostea ilma ainakaan auttanut, kun suuntasin tallille. Viivyttelin tallitiellä sen verran minkä saatoin ilman, että matelin etanan vauhtia, mutta lopulta heilautin oven auki.

Olin nähtävästi aikaisessa, sillä porukkaa ei juurikaan ollut paikalla. Ainoastaan Max löytyi häärimässä tallilla, ja häntä moikkasinkin kulkiessani kohti Vanillan karsinaa. Kysäisin samalla, oliko mitään uutta kuulunut, mutta Max vain pudisti päätään, sanoi että odotellaan tässä näin vaan. Vanillan vatsa alkoi olla jo niin pullea, että melkein kuvittelin sen poksahtavan vielä joku päivä, ellei jotakin alkaisi tapahtua. Vanilla ei kuitenkaan ollut karsinassa, ja Max kertoikin sen olevan vielä tarhassa, josta voisin sen hakea. En pitänyt turhaa kiirettä vaan päätin siivota karsinan, kun hevosta ei siellä kerta valmiina ollut. Talikon heiluttamisessa ei menisi onneksi kauaa, joten pääsisin aivan pian hakemaan Vanillan sisälle lämpimään. Varmistin, että karsina olisi miellyttävä ja puhdas, jotta Vanilla viihtyisi, ennen kuin hilasin talikon ja kottikärryt takaisin paikoilleen. Niinpä sieppasin riimun mukaani suunnatessani ulos Vanillaa hakemaan.

Suuresta masustaan huolimatta tamma näytti aivan yhtä pirteältä kuin aina ennenkin, kun huomasin sen tarhastaan. Hevosen tummat silmät katselivat minua iloisesti tämän tunnistaessa hoitajansa, ja sujahdin tarhaan. Vanilla ei välittänyt lähteä karkuun, höristeli vain korviaan, kun lähestyin, joten riimun saaminen tamman päähän kävi vaivatta. Jäin sinne hetkeksi ihan vain rapsuttelemaan, Vanilla kaipasi kuitenkin pientä ekstrahellyyttä.
”Heii, mitä kuuluu?” kysäisin pehmoisesti rapsutellessani hevosen pehmyttä turkkia otsatukan alta. Hieroin ruskeita korvia rauhoittelevasti, ja tamma hörisi vaimeasti tyytyväisyyttään, kun pyyhkäisi turpaansa vasten takkiani.
”Ei makupaloja siellä, älä kuvittelekaan”, vakuutin ja kerroin, että mentäisiin sisälle, jotta saisin Vanillan harjattua.

Jätettyäni hevosen karsinaansa kävin noutamassa harjat satulahuoneesta ennen kuin palasin takaisin Vanillan luokse. Tamma odotteli kärsivällisesti, kun etsin pehmeän harjan käsitelläkseni hevosen turkin kauttaaltaan. Aloitin varmoin, pitkin vedoin, ja Vanilla kurkotteli kaulaansa tyytyväisesti. Masun kasvaessa tamma oli tullut entistä rauhallisemmaksi karsinassa, kunhan pysyttelin kilttinä vatsan kanssa. Silloin Vanilla saattoi pikkaisen luimistella ja tepsuttaa paikoillaan, mutta onneksi mitään sen kummempia ongelmia ei ollut ilmennyt, kuten ei nytkään. Tamma pysytteli aloillaan ja antoi minun tehdä työni kiltisti, kun puhelin sille päivän kuulumisista. Kerroin, kuinka hauska ranskantunti oli ollut, olimme vain katsoneet elokuvaa, joka tosin oli yksi tylsimmistä, mitä olin ikinä nähnytkään. Mutta ainahan elokuva kieliopin pänttäyksen voitti. Ja Vanilla kuunteli minua kuuliaisesti, höristeli korviaan kertoessani lentopallo-ottelusta, jonka joukkueemme oli voittanut kirkkaasti. En minä mikään sporttityttö ollut, en todellakaan, mutta totta kai voittajajoukkueessa pelaaminen sai mielialan kohoamaan. Eikä Vanillallakaan näyttänyt olleen ainakaan kovin huono päivä, sillä tamma oli varsin hyvällä tuulella. Voisimme hyvin käydä hieman kävelemässä, jotta neiti saisi liikuttua vähäsen.

”Mitään suunnitteilla?” Max kysäisi ilmestyessään karsinan ovelle, ja selitin hänelle, että menisin kävelyttämään tammaa pikkaisen ulos. Tyttö totesi sen olevan oikein hyvä idea, mainitsi jonkun uuden tulevan käymään, joten jos näkisin uuden tytön hääräämässä Cellen luona, niin en ihmettelisi. Nyökkäsin ja lupasin tulla myöhemmin auttelemaan alkeistunnille, jos moista kaivattaisiin, ja Max vakuutti avun olevan aina tarpeen ennen kuin lähti jälleen matkoihinsa.

Putsattuani vielä kaviot oli aika ruveta varustamaan hevosta. Koska menisimme vain rauhassa kävelemään, hain Vanillalle varmuuden vuoksi sadeloimen. Tietenkään mamman ei soisi vilustuvan. Hevonen antoi minun laittaa loimen rauhassa, ja sitten otinkin Vanillan riimun, jonka sujautin hevosen päähän. Tamma oli korvat hörössä, näytti innostuvan ajatuksesta, että lähtisimme piakkoin ulos tylsästä tallista, jossa juuri kukaan ei ollut edes paikalla. Kiinnitin riimunnarun riimuun ja taputin Vanillaa kaulalle. Olisi parempi mennä, että ennättäisimme takaisin ennen kuin alkeistuntilaiset saapuisivat. Heidän kanssaan täytyi aina olla pikkaisen auttamassa, kertomassa oliko satula oikealla kohdalla tai suitsien hihnat liian löysällä. Ja kun ei kerta kovin paljoa porukkaa näyttänyt olevan muutenkaan, niin parempi minun oli paikalla olla hääräilemässä.

”Mennäänpä sitten”, totesin Vanillalle ja maiskautin huuliani kurkottaen avaamaan karsinan oven. Tamma seurasi minua auliisti ja tepsutteli perässäni ulos tallista. Ainakaan siellä ei satanut, vaikka taivas oli sankan pilvinen. Pikkaisen tuuli kylläkin, joten vedin pipon paremmin korvilleni, jottei tulisi kylmä. Onneksi olin sentään ottanut hansikkaani, vaikkei ollutkaan edes miinusasteilla.

Suuntasimme leveälle maastopolulle, jota olisi miellyttävää kävellä. Tuuli humisi alastomissa puissa ja siellä täällä näkyi lunta, joka ei ollut ennättänyt sulaa. Ei tätä kyllä kovin loistavaksi talveksi voinut sanoa, kunnon pakkaspäiviä oli ollut tuskin ollenkaan. Lunta sentään saimme jonkin verran, mutta eipä siitäkään enää riemuittu. Kunpa vain tulisi kunnon kevät ja pääsisi rauhassa vähentämään pikkaisen vaatetta ja nauttimaan auringonpaisteesta. Mutta ei sitä ihan hetkeen kannattanut ruveta toivomaan, huhtikuu oli vielä kaukana edessäpäin. Liian kaukana.

Vanilla tallusti vierelläni korvat heiluen edes takaisin. Se tarkasteli ympärilleen uteliaana mutta rauhallisesti, ainakaan ei säpsyillyt niin kuin joskus. Tyttönen vaikutti rauhalliselta ja iloiselta, ja sen kanssa tuntuikin oikein kivalta kävellä. Vanilla ilmiselvästi nautti lenkistämme, eikä olisi millään halunnut edes kääntyä takaisin. Tamma vain katseli minua tyytymättömänä, kun aloin kääntää sitä takaisin tallia kohden, mutta pienen suostuttelun jälkeen se seurasi minua kuten aikaisemminkin. Häntä heilui rennosti, kun tamma lampsi perässäni tallille, Vanilla näytti virkistyneen lenkistä mukavasti. Matkalla huomasin jonkun blondin harjailevan Celleä mutten uskaltanut sanoa mitään, kun tyttö oli niin keskittynyt työhönsä, joten avasin vain Vanillalle oven karsinaansa taluttaen sen sisään.

”Harjaan sinut vielä uudestaan, kun tässä kerta aikaa on”, kerroin riisuessani loimea, ensimmäinen päivän tunti oli juuri alkanut, joten talli oli hiljainen, eikä ketään muita näkynyt. Ainoastaan Cellen uusi hoitaja, jota en uskaltanut lähestyä silloinkaan, kun olin hakenut harjat käydäkseni toimeen. Puraisin vain alahuultani ja sujahdin Vanillan karsinaan, jossa hevonen mutusti heiniään ja näytti unohtaneen minut kokonaan. Niinpä kävin työhön, harjasin tamman yhtä perusteellisesti kuin ensimmäisellä kerrallakin.

Olin juuri saanut työni valmiiksi, kun joku nuori tyttö kurkki karsinaan ja kyseli, voisinko tulla auttamaan. Hymähdin, olin selvästi unohtanut kokonaan ajankulun.
”Totta kai, odota ihan pikkuhetki niin saan Vanillan valmiiksi”, vastasin, suukotin Vanillan otsaa ja poistuin karsinasta. Suljin oven visusti ja suuntasin tytön luokse. Hän odottikin Mincan karsinan luona ja ojensi minulle suitsia, joita ei ollut saanut ponille puettua.

Siihen minä sitten päädyin lopulta, auttelemaan tyttöjä laittamaan suitsia ja kiristelemään hihnoja. Sain toki lisäkäsiä, sillä ilmeisesti en ollut ainoa, joka oli päättänyt tulla tallille, mutta avun tarvettakin oli runsaasti. Saimme kuitenkin kaikki hevoset valmiiksi ennen tunnin alkua, ja suuntasin ratsastajien kanssa maneesiin. Tietenkään työ ei ollut vielä valmis, täytyi auttaa lyhyempiä pikkuisia nousemaan hevostensa selkään. Etenkin alkeistunnin alussa oli aina ylimääräistä hälinää, kun apua pyydeltiin hieman joka puolelta.

Loppujen lopuksi jäin taluttelemaan Pallea tunnilla, kun taluttajia tarvittiin. Eihän siinä toki mitään, tyttö oli oikein mukava ja näytti kyllä tietävän, miten hevosta käsiteltiin, vaikka hän aristelikin pikkaisen suurempaa heppaa. Kertoi aiemmin ratsastaneensa vain tallin pikkuponeilla, joten vaihdos oli luonnollisesti suuri. Rauhoittelin kuitenkin häntä vakuuttaen, että Palle oli oikein kiltti poika, eikä tunnilla sattunutkaan mitään ihmeempiä. Tyttö ratsasti hienosti ja sai Pallen toimimaan mukavasti, pian tämä tuskin tarvitsisi edes taluttajaa.

Koin velvollisuudekseni auttaa tyttöä hevosen pois laittamisessa, eihän hän edes kunnolla ylettynyt ottamaan Pallelta suitsia pois. Annoin hänen myös harjata Pallen, kun katselin vierestä ja autoin häntä ylettymään korkeampiin paikkoihin, kunnes tytön oli aika mennä. Hän kiitteli minua vuolaasti avusta ennen kuin kiiruhti vanhempiensa autoon. Suljin Pallen karsinan oven ja jätin ruunan rauhaan palaten vielä Vanillan luokse.

”Kuulehan mamma, minun taitaa varmaan olla aika mennä. Onneksi huomiselle ei ole läksyä, mutta minulla on kiljuva nälkä. Nähdään taas, jookosta?” kysäisin rapsutellen hevosta korvan takaa, ja tämä katseli minua tyynesti silmillään kuin tietäen, että tulisin taas käymään. Ainahan minä tulisin.
”Nuku hyvin”, sanoin vielä ja suukotin Vanillaa turvalle lähtien sitten karsinasta. Varmistin oven menevän kunnolla lukkoon, hain tavarani ja suuntasin ulos tallista. Bussista myöhästyminen ei ainakaan olisi hauskaa, kun alkoi jo olla aika hämärää.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Max
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 546
Join date : 26.10.2014
Ikä : 23
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Loki & Hali

ViestiAihe: Vs: Innocent Victim   Su 22 Helmi 2015, 21:34

Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Janelle
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 264
Join date : 29.10.2014
Ikä : 24
Paikkakunta : Tampere
Hevonen : Oreo

ViestiAihe: Vs: Innocent Victim   Ti 17 Maalis 2015, 19:03

17.3.-15

Viikonloppuna oli ollut niin kamalan tylsää, että oli suorastaan helpotus päästä jälleen tallille. Aamulla oli kieltämättä viileää, mutta päästessäni koulusta kolmen jälkeen aurinko porotti lämpimästi ja sotkin pyörälläni innoissani kohti tallia. Oli niin kirkasta, että olin joutunut nappaamaan aurinkolasit mukaani, vaikka vihasin niitä yli kaiken. En vain ollut löytänyt suosikkilippalakkiani aamutohinoiden lomassa, joten nyt minun täytyi kestää näitä valuvia rillejä, jotka liukuivat aina liian alas nenänpäälläni. Mutta parempi kai se oli kuin joutua häikäistyksi kuoliaaksi.

Kurvasin lopulta pihaan puoli neljän maissa ja hiippaillessani kohti tallia huomasin Maxin ahertavan kentällä esteiden parissa. Päätin mennä lähemmäs kyselemään, mitä siellä oli tapahtumassa, ja hän kertoikin tämän päivän junnujen pääsevän pikkaisen hyppelemään. Olisivathan ne ihan pikkuisia, mutta alkavan kevään kunniaksi se olisi takuulla hauskaa.
”Totta”, nyökkäsin hymysuin ja heitin takin yltäni, sillä pyöräillessä oli ollut hitusen viileää, mutta nyt kun olin saanut pyöräni parkkiin oli paljon lämpimämpää taas.
”Kaipaatko ehkä apua?” kysäisin ja sainkin hetkessä vastauksen, sillä totta kai Max ottaisi mielellään pikkaisen apua vastaan. Ei niitä puomeja ihan niin kepeä ollut kanniskella.
Jutellessamme niitä näitä ahersimme kaksi pikkuista ristikkoa, joita olisi helppo nostaa tarpeen vaatiessa. Lisäksi kannoimme kentälle kaksi kolmesta puomista koostuvaa puomisarjaa, joiden kanssa ratsastajat saisivat harjoitella kevyeen istuntaan nousemista ja siinä pysymistä.
Oli niin lämmintä, että oli pakko avata pikkaisen hupparinikin vetoketjua, jotten aivan läkähtyisi, mutta esteet saatiin kuin saatiinkin kauniisti kentälle asetettua.
”Kiitti kovasti avustas, oisin muuten varmaan ahertanut ekan tunnin alkuun saakka”, Max huokaisi, ja vakuutin tehneeni sen mielelläni.
”Taidanpa mennä harjaamaan Vanillan niin päästään ulos ennen kuin alkaa ilta viiletä”, totesin heittäen maahan jättämäni repun takaisin olalleni.
”Toki, toki. Nähdään taas!” Max heilutti kättään, kun suuntasin tallia kohden etsimään Vanillaa.

Neiti löytyikin nuokkumassa rauhassa karsinassaan. Huikkasin sille kevyen tervehdyksen ja jatkoin eteenpäin viedäkseni tavarani tallitupaan ja hakeakseni sitten harjat. Tallituvassa ei näkynyt yllätyksekseni ketään, missä lieneekään kaikki olivat? Kohautin olkapäitäni hiljaisuudelle mutta päätin sitten jatkaa matkaani satulahuoneeseen.
”Heippa pikkuinen”, sanoin vihdoinkin kunnolla, kun pääsin harjojen kera Vanillan karsinaan. Tamma ei kuitenkaan näyttänyt edes huomaavan minua vaan nuokkui yhä korviaan hieman luimistellen, mikä ei todellakaan ollut sen tapaista. Mikähän sillä nyt oli hätänä? Oliko se pipi? Katselin pikkaisen Vanillaa ylhäältä ja alhaalta mutten löytänyt mitään syytä, miksi se olisi niin huonolla päällä, ettei edes touhottaisi nähdessään mut. Kaipa masu oli vain tullut entistä raskaammaksi, raukkaparka.
”Kyllä se pian sieltä pyörähtää, älä huoli. Mitä luulet, saatkohan sinä tyttösen vai pojan?” puhelin tammalle, joka sentään kuunteli puolella korvalla. Kai se oli jotakin.
”Harjataanko sinut?” kysäisin ja tartuin pehmeään harjaan alkaakseni työskennellä hevosen karvapeitteen kanssa. Vanilla pysytteli paikoillaan, onneksi, mutta luimisteli pikkaisen aiempaa äkäisemmin, kun suin tamman vatsaa. Olipas se nyt pahalla päällä, melkein näykkäsi käsivarrestani, vaikka olin aivan varovainen.
”Nyt mamma kyllä saa opetella käytöstapoja, haluatko muka olla ihan takkuturkki?” nuhtelin tammaa, joka ei kuitenkaan ottanut opikseen vaan jatkoi kiukkuilua vielä silloinkin, kun aloin putsata hevosen kavioita. Vanilla hädin tuskin pysyi paikoillaan ja liikehti levottomasti kiskoen jatkuvasti kädessäni olevaa jalkaa pois.
”Vanilla-rakas, voisitko nyt hillitä pikkuriikkisen, että saadaan nämä hoidettua? Päästään sitten ulos, aurinko varmasti virkistää sinunkin mielialaasi”, taputin tammaa lavalle rauhoitellakseni sitä edes pikkaisen, mutta se vastasi pelkällä luimimisella.
”Ole sitten känkkä ränkkä”, tuhahdin.
Taistelimme hetkisen aikaa, kunnes lopulta sain tamman siistittyä. Vanillan mieliala tosin ei ollut vieläkään kohonnut, mutta päätin, että se paranisi heti, kun vain pääsisimme ulos. Niinpä kiiruhdin hakemaan suitsia, joiden kanssa minun olisi helppo taluttaa hevosta.

”Heii, suakin näkyy!” kuulin huudahduksen käytävällä ja olin melkein kaatua säpsähtäessäni.
”Jessus Aleksi, älä säikyttele tuolla tavalla”, melkein hypähdin kiukkuissani, kun minut oli tuolla tavalla yllätetty, mutta hymyilin sitten miehelle, joka vain naureskeli hyvillänsä.
”Mutta joo, viikonloppuna oli vähän kiireitä. Sukujuhlia ja sen sellaista, ja sitten piti vielä päntätä tänpäiväiseen enkun kokeeseen”, selitin päätäni puistellen.
”Ei kuulosta kovin hauskalta”, Aleksi vakuutti myötätuntoinen virne suupielessään.
”Joo ei ollut mikään ratkiriemukas viikonloppu. Mutta minkäs teet”, huokaisin ja kyselin, mitä Aleksille kuului. Tämä puheli omista kiireistään ja nyökyttelin, keväällä alkoi tallillakin olla enemmän hyörinää. Ilmestyi uusia tyyppejäkin ja kohtahan Astan ja Vanillan varsat syntyisivät. Kerroin, että Vanilla olikin jo aika levoton, kun ei vatsa meinannut lopettaa kasvamistaan millään.
”Kyllä se siitä lopulta, alkaahan tässä aika olla jo käsillä”, Aleksi lohdutti ja nyökkäsin kiiruhtaakseni takaisin Vanillan karsinalle. Clara oli luvannut tulla mukaan, joten en voisi viivytellä enää kovinkaan kauaa.

Clara löysikin meidät karsinasta juuri valmiina ja avasi meille oven kiltisti, että päästiin vauhtiin. Suuntasin Vanillan kanssa etuovelle ja astuin häikäisevään auringonpaisteeseen, josta muistinkin tipauttaa aurinkolasit nenälleni. Hitto kun oli aurinkoista. Ei sillä, kaipa se oli ihan hauskaa, kun kevät tuli ja se enteili kesääkin, mutta olin pikkaisen skeptinen asiasta. Mitä jos tulisi takatalvi, alkaisi pyryttää ja kaikkea? Se ei olisi ollenkaan kivaa.
Me jutusteltiin Claran kanssa vähän niitä näitä, kerroin Vanillan odotusajasta, joka piakkoin onneksi päättyisi, ja kuuntelin toisen tarinaa siitä, miten tämä oli päätynyt Hallavaan. Ne tarinat olivat aina hauskoja, jotkut kun olivat kiven kovia konkareita ja toiset taas vasta hurahtaneet kauraturpiin.
Vanillakin näytti rentoutuvan auringossa, vihdoin se jaksoi jopa vähän höristellä, kun rapsuttelin sitä kaulalta kävellessämme. Emme tosin voineet käydä mitään pitkää lenkkiä, kun raskausaika alkoi olla lopuillansa. Ei tamma enää niin kamalasti jaksanut jättimäisen massunsa takia, joten piti ottaa rauhassa. Käpöttely oli kuitenkin selvästi tehnyt hyvää, Vanilla oli paljon leppoisampi ja pirteämpi, eikä edes luiminut, kun puhelin sille toisinaan keskustelun tyrehtyessä Claran kanssa.

”Sä voit mennä edeltä, vien vaan Vanillan ensin karsinaan, okei?” ehdotin, kun pääsimme takaisin tallipihalle, ja Clara hiippailikin jo tallitupaa kohden.
Talutin Vanillan karsinaansa ja riisuin siltä suitset. Tamma näytti jotenkin kovin alakuloiselta, mietin mahtoiko se aavistaa, että jäisi nyt sinne ihan yksinään. Raukka oli niin säälittävä, että päätin viedä sen sittenkin takaisin ulos. Kyllä Vanilla tarhassa tunnin tai pari viihtyisi, voisin käydä hakemassa sen myöhemmin takaisin talliin ennen lähtöäni kotiin.
”Okei okei, mammaseni, mennään sitten. Aurinko on ikävöinyt sinuakin, olen varma siitä”, vakuuttelin ja sieppasin riimun ja riimunnarun karsinan ulkopuolelta.
Varustin Vanillan pikaisesti jälleen ja talutin sen tarhaansa, jonne tamma innoissaan tallusteli. Sen korvat olivat iloisesti höröllä, kun se kumartui rouskuttamaan tarhaan jääneitä heiniä. Kyllä se siellä helposti viihtyisi.

”Nähdään myöhemmin!” huikkasin ja käännyin lähteäkseni. Varmistin vielä, että tarhan ovi meni varmasti kunnolla salpaan, jottei tapahtuisi kauheuksia.
Läksin pienillä hypyillä takaisin kohti tallia, jossa olin luvannut liittyä Claran seuraan tallitupaan viettämään iltaa. Vatsakin kurni, ja jääkaapissa minua odottaisivat kolmioleivät ja suuri kokispullo. Niin ja karkkipussi repussani, josta voisin varmaan jakaa muillekin. Onneksi tallille oli sentään näyttänyt jo eksyneen porukkaa, joten ei tarvitsisi ihan ainoita siellä olla.


Loppua kohden tuli kiirus kun tahdon päästä kunnolla roolailemaan hahahah!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Janelle
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 264
Join date : 29.10.2014
Ikä : 24
Paikkakunta : Tampere
Hevonen : Oreo

ViestiAihe: Vs: Innocent Victim   Ma 23 Maalis 2015, 10:53

(teksti vähän myöhässä mutta kertoo eilisestä silti, piti vain nukkua aivot taas selvemmiksi, että saattoi viimeistellä)


22.3.-15

Aamulla olin kovin väsynyt, sillä olin valvonut myöhään kavereideni kanssa. Olimme jo kauan sitten päättäneet järjestää leffamaratonin, katsoisimme kaikki Taru Sormusten Herrasta –trilogiasta. Tietenkin pikkusiskoni oli aluksi halunnut liittyä seuraamme, mutta pianpa hän oli väsynyt ja luovuttanut, mutta me emme olleet välittäneet pienestä väsymyksestä. Meillä oli loppujen lopuksi mennyt kovin myöhään, vaikka olimme yrittäneet aloittaa tarpeeksi ajoissa, onneksi naposteltavat olivat antaneet voimaa.

Väsymyksestäni huolimatta päätin lähteä tallille iltapäivällä kavereideni lähdettyä. En todellakaan halunnut hukata hetkeäkään, ties vaikka Vanilla synnyttäisi, kun olisin paikalla. Se olisi ollut kovin jännittävä kokemus. Niinpä pakkasin tavarani reppuun ja jätin viestin porukoille, että olisin iltapalaan mennessä kotona. Otin lisäksi jääkaapista pikkaisen makaronilaatikkoa, jonka äiti oli meille tehnyt täksi päiväksi. Saisin pistettyä sen tallituvan jääkaappiin, kunhan kukaan ei söisi sitä ennen minua. Toivottavasti ei.

Tänään oli yhä viileämpää kuin edellisinä viikkoina. Kun suuntasin tallille, tuuli puski vastaan kylmänä ja näykkien poskipäitäni. Olin jäätymäisilläni, vaikka olin sentään tajunnut ottaa college-paidan takkini alle. Yritin piiloutua kaulahuiviini, mutta ei se paljoakaan auttanut. Onneksi matka oli kuitenkin aika nopeasti ohitse, ja kun pääsin tallipihalle, saatoin hengähtääkin pikkaisen. Lämpimämpi tosin ei tullut ennen kuin astahdin sisälle.

”Aika viileätä tänään taas vai mitä? Kevättä saapi näköjään odotella vähän pidempään”, huikkasin Claralle, kun tapasin hänet käytävällä.
”Äläpä vaan”, tyttö naurahti ja puisti päätänsä, kun astelin lähemmäs.
Juttelimme niitä näitä, eipä täällä ollut paljoa mitään tapahtunut muuta kuin Max oli lähtenyt eilen. Tuntui oudolta ajatella, ettei häntä näkyisikään täällä enempää, kun olimme niin tottuneita häneen, mutta ihmisten oli toisinaan aika lähteä muille maille. Lähtisinhän minäkin täältä aikanani, mutta sen aika ei todellakaan ollut vielä. Tuskin maltoin edes odottaa, että koulu loppuisi ja pääsisin viettämään päivät pitkät tallilla, aamusta iltaan. Mikä voisikaan olla sen hauskempaa?

Tiputin tavarani kaappiini ja suuntasin sitten hakemaan Vanillan harjoja. Kunpa kylmempi ilma ei olisi saanut Vanillaa entistä kärttyisemmäksi, mikä tosin ei olisi ollut yllätys. Ei tämä ilma ainakaan minua piristänyt, kun pikkupakkanen puri vaatekerrosten altakin. Sieppasin harjapakin ja astelin Vanillan karsinalle, jossa tamma höristeli minulle korviaan selvästi iloisena näkemisestään.
”Heippa pikkuinen, mitä kuuluu?” puhelin sille ja rapsutin neidin otsaa tervehdykseksi.
Vanilla hamusi reittäni ystävällisesti, kun aloin harjailla sen turkkia puhellen siitä, kuinka hauskaa minulla oli ollut yöllä. Eihän se varsinaisesti hevosta varmaankaan kiinnostanut, mutta ainakin se kuunteli minua kärsivällisesti. Ehkä sen takia olinkin aina viihtynyt hevosten parissa, kun joku kerrankin kuunteli minua.
Vanilla oli varsin kiltisti, kun työskentelin. Turkki alkoi kiiltää oikein kunnolla saatuani pikkuisetkin takut selvitettyä. Kavioissa oli kovaksi kuivunutta mutaa, tamma oli selvästi viettänyt aamupäivänsä tarhassa, mutta senkin sain irti pienellä yrittämisellä. Vanilla ei sentään kyllästynyt ja alkanut kiskomaan jalkojaan pois käsistäni, mikä toki oli suuri helpotus.

Varustin Vanillan suitsilla ja suuntasin ulos karsinasta. Tiesin, että täytyisi kiirehtiä, koska pilvisellä säällä myös hämärä laskeutuisi aiemmin, enkä todellakaan halunnut joutua kävelyttämään tyttöstä tuntini jälkeen. Vaikka HeB:n tunti loppuisikin jo kuudeksi, en halunnut ottaa mitään riskejä. Vanilla olisi hyvinkin voinut ruveta hermoilemaan aivan turhaan kaikista hämärään piiloutuneista möröistä. Pyöreä vatsa ei myöskään saanut sitä yhtään rauhallisemmaksi.
Muutama auto oli jo pysähtynyt pihaan, sillä päivän ensimmäisen tunnin ratsastajia alkoi ilmestyä paikalle. Hymyilin muutamalle ystävällisesti, kun ohitimme heidät Vanillan kanssa, he olivat selvästi menossa tarkistamaan ratsunsa. Itse pääsisin myöhemmin Kyyhkyn selkään mutta ensin minun pitäisi huolehtia Vanillan liikutuksesta.

Painoin pipoa tiukemmin päähän, kun tuuli puhalsi vastaan. Toivottavasti paluumatkalla sentään olisi myötätuuli, sillä Vanillakaan ei näyttänyt ilahtuneelta, kun jouduimme puskemaan eteenpäin tuulen tuiverrukseen. Se laski päätään ja käänsi korvansa hitusen taakse, en osannut edes kuvitella, miltä tammasta mahtoi tuntua. Ei varmastikaan paljoa paremmalta kuin minusta, vaikka kokoa olikin huomattavasti enemmän kuin meikäläisellä.
”En olekaan pariin viikkoon päässyt satulaan. Täytyy välillä pitää taukoa, ettei lasku käy ihan mahdottomaksi, äiti on jostain kumman syystä paljon innokkaampi sponsoroimaan siskoni harrastusta kuin minun”, puhelin Vanillalle kevyt hymy huulillani.
”Ei sillä, on se mukavaa sentään päästä puuhailemaan täällä sinun kanssasi. Ja kohta pikkuisesikin kanssa. Mitä luulet, saatko tyttären vai pojan?”
Vanilla ei vastannut, vilkaisi vain minua kuin ehdottaen, josko kääntyisimme takaisin, ja niinhän me päätimme tehdä. Tuuli puhalsi nyt niskaan, ainakaan ei tarvinnut enää siristellä silmiä. Hieraisin pikkaisen nenääni lämmittääkseni sitä, poskeni takuulla punoittivat aavistuksen, mutta minkäs minä sille mahdoin? Onneksi tunti sentään vietettäisiin maneesissa, jossa tuulahdukset eivät haittaisi.

Päästyämme karsinaan riisuin Vanillan suitset ja taputin tammaa kaulalle. Kerroin meneväni pian ratsastustunnille, Kyyhky pitäisi vielä varustaakin, mutta lupasin tulla vielä tervehtimään ennen kuin lähtisin kotiin. Ainakaan äiti ei odottanut minua kotiin kovinkaan aikaiseksi, joten saatoin pysytellä täällä niin kauan, kunnes en enää haluaisi polkea myöhemmin kotiin.
Suukotettuani vielä Vanillaa otsalle, se jäi yksinään karsinaansa näyttäen varsin tyytyväiseltä, mutusteli iloisesti heiniään korvat höröllä. Parasta mennä etsimään Kyyhkyn tavarat, ainakin se näytti onneksi jo harjatulta, joten siitä ei tarvitsisi turhaan huolehtia. Varustaminen sentään menisi nopeammin ilman harjausta.

Tuntini meni yllättävän mukavasti, harjoittelimme pohkeenväistöä niin käynnissä kuin ravissakin, ja vaikka Kyyhky oli aluksi melkoinen tohelo, sain sen lopulta keskittymään, kun tunti lähestyi jo loppuaan. Tokihan se oli harmi, että alkupuolisko suoraan sanoen meni hölmöillessä, mutta oli aina lohduttavaa huomata kehittyneensä.
Kyyhky onneksi jatkoi seuraavalla tunnilla, joten minun ei tarvinnut huolehtia sen pois laittamisesta. Sen sijaan autoin seuraavan ratsastajan hevosen selkään, jalustimien saaminen oikean pituiseksi veikin pikkaisen enemmän aikaa kuin kuvittelin, sillä ratsastaja oli minua huomattavasti lyhyempi, piti lyhennellä remmejä roimasti muttei liikaa. Lopulta pääsin kuitenkin takaisin tallille ja hiivin tallitupaan.

”Eikö sun t-paitasi ole pikkaisen märkä?” Valma huomautti, kun jätin hupparini penkille ja menin hakemaan kokispulloni.
”Jep. Pitää kotona mennä käymään suihkussa”, naurahdin kevyesti.
Avasin pullon, joka sihahti innokkaasti, ja tömähdin sitten sohvan toiselle puolelle. Pyysin Claraa ojentamaan minulle uusimman Hevoshullun, voisihan sitä vilkaista, vaikka lehdissä harvoin oli yhtään mitään mielenkiintoista saati sitten uutta tietoa.
”Noh, onko täällä tapahtunut mitään uutta?” kysäisin, kun ihmisiä oli alkanut kerääntyä paikalle.
Pienen keskustelun seurauksena Clara huomauttikin syntymäpäivästään, joka olisi aprillipäivänä. Jännää! En voinut olla miettimättä, kuinka hauskaa olisi leipoa hänelle lahjaksi jotain pientä, mutta minun taitoni eivät todellakaan riittäisi siihen. Onnistuin aina pilaamaan tuotokseni jollain pikkujutulla.

Jutustelimme kepeästi, kunnes porukka alkoi pikkuhiljaa lähteä koteihinsa. Kaipa se olisi minunkin aikani lähteä, vaikka hämärään iltaan en halunnutkaan mielelläni suunnata. Puin hupparin ja ulkovaatteet päälle, ei siellä ilman niitä ainakaan pärjäisi, kun piti pyörän satulaan hypätä.
”Pakko lähteä, saan muuten kotiarestia, jos viivyn liian myöhään. Nähdään taas, jeah?” kysäisin kiskaisten vetoketjun ylös ja sainkin vastaukseksi myöntyviä äännähdyksiä.
Heilautin kättäni vielä tuvassa olijoille ennen kuin käännyin hyvästelläkseni Vanillankin, jotta pääsisin kotiin illalliselle. Ainakin minulla oli kurniva nälkä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Aleksi
Tallin omistaja
Tallin omistaja
avatar

Viestien lukumäärä : 1933
Join date : 19.10.2013
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: Innocent Victim   Ke 25 Maalis 2015, 20:47

Vanilla varsoi 24.3. upean tammavarsan noin yhdentoista aikaan illalla.
Lue sarjakuva varsomisesta täällä.

Varsa ja tamma tarhailevat joka aamupäivä noin neljä tuntia, jos keli sen sallii. Muuten ne viettävät aikaansa karsinassa. Ensimmäiset päivät varsan ja tamman on annettava olla rauhassa, mutta valvottuina. Aleksi tekee niille päivittäisen tarkastuksen joka ruokinnan yhteydessä. Muutaman päivän kuluttua hoitaja saa ruveta viettämään aikaa näiden kanssa esimerkiksi ottamalla molemmat käytävälle (varsa vapaana) ja harjaamalla tamman. Myös varsaa on hyvä silitellä ja totuttaa sitä kosketukseen. Kavioita voi yrittää nostaa ja turkkia harjata pehmeällä harjalla.
Viikon ikäisenä Vanilla ja Asta tarhataan yhdessä varsoineen, jolloin pienokaiset saavat leikkiä yhdessä. Tällöin myös aletaan totuttamaan varsaa riimuun ja opettamaan talutettavana olemista. Aleksi voi opastaa tässä. Nyt hoitaja saa käydä ratsastamassa tammalla maneesissa tai ulkokentällä, siten että varsa on vapaana.



Viimeinen muokkaaja, Aleksi pvm Ke 25 Maalis 2015, 22:30, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Janelle
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 264
Join date : 29.10.2014
Ikä : 24
Paikkakunta : Tampere
Hevonen : Oreo

ViestiAihe: Vs: Innocent Victim   Ke 25 Maalis 2015, 22:12

25.3.-15

Olin hädin tuskin edes pystynyt nukkumaan viime yönä, mutta tietenkään äitini ei kuunnellut. Oli pakko mennä kouluun, vaikka innostus teki istumalihakset entistäkin levottomimmiksi, en tainnut keskittyä yhteenkään oppituntiin muutamaa minuuttia pidempään. Ja kun vihdoin kellon viisari pysähtyi muutamaa minuuttia vaille kolmeen, opettaja armahti meidät ja päästi hitusen aiemmin lähtemään. Ei tarpeeksi aikaisin minun mielestäni.
Hyppäsin oitis pyöräni selkään ja polkaisin sen liikkeelle viilettääkseni muutaman kilometrin, jotta pääsisin tallille. Tänään oli ollut niin kaunis aurinkoinen ilma, että oli ärsyttänyt entistä enemmän koulun penkille joutuminen, mutta nyt sentään olin vapaa ja saatoin tehdä, mitä ikinä huvittikaan. Vastaus oli aika helppo arvata, onneksi olinkin pakannut eväät mukaan reppuuni, ei tarvitsisi tallilla olla aivan nälissään.

Ihme ja kumma, kukaan ei ollut pihalla, kun jätin ajokkini paikoilleen ja kiiruhdin sitten sisälle arvaillen, että Vanilla löytyisi sieltä. Tuskin sitä pihalle ainakaan vielä olisi päästetty. Ja niinhän iloinen tamma karsinassaan katsoikin tyttärensä perään, kun tälle oli selvästi tullut nälkä. Vanilla nuoleskeli äidillisesti varsansa lapaa, kun tämä joi ahnaasti, enkä voinut olla päästämättä kevyttä, ihastunutta huoahdusta. Päätin antaa niille ruokarauhan, joten jatkoin pikaisesti matkaani kohti tallitupaa.
”Hitsit, kun en nähnyt synnytystä”, Maikki mutristeli pikkaisen huuliaan astuessani sisään, enkä voinut olla irvistämättä vähän myötätuntoisena.
”Oliko se jännää?”
Ilmeisesti sana oli kiirinyt siitä, että olin jäänyt eilen vähän turhan myöhään tallille. Ei sillä, hyvähän se oli vain ollut. Asta-parka olisi muutoin joutunut varsomaan aivan yksinään, miten se olisi siitä edes selvinnyt?
”Olihan se jännittävää, mutta sitten Astan kanssa se alko olla pelottavaa, kun ei ollutkaan varma, jos se selviäis”, selitin tuvassa istuskelevalle porukalle, kun työnsin syömisiäni jääkaappiin. Tiesin, että minun pitäisi malttaa syödä vähän välipalaa, kouluruoasta oli jo aikaa, joten jouduin hillitsemään pikkaisen mielihaluani rynnätä takaisin karsinalle.
Porukalla aloimme arvuutella, mitkä nimet pikkuiset saisivat, kun samalla nautin juustovoileivästäni, joka tyynnytti nälkäisen masuni. Olin onnettoman huono nimissä, joten minulta ei herunut juuri muuta kuin Nappi, sillä pikkuisen simmut olivat näyttäneet aivan tummilta napeilta, kun olin ne ensimmäisen kerran nähnyt, mutta onneksi minua ei oltukaan pyydetty nimeämään tyttöä.
”Onko joku tulossa taluttelemaan tänään? Miro? Jane? Andreas?” Eveliina kysäisi ovella, ja lupasin oitis olla tulossa. Aikaa olisi vähän, joten saisin luvan harjata Vanillan myöhemmin. Kieltämättä mietitytti, miten se onnistuisi, kun olisi vielä varsakin jaloissa, mutta eiköhän se siitä selviytyisi.

Kun käytävästä alkoi kuulua hälinää, päätin nousta ja mennä katsomaan, josko apua kaivattaisiin. Ja kaivattiinhan sitä, porukkaa oli runsaasti ja hevosia varustettavana, joten päädyin lettipäisen tytön avuksi ensimmäisenä.
”Minca ei halua ottaa kuolaimia suuhunsa!” tyttö valitti, mutta vakuutin hoitavani asian ja otinkin suitset häneltä suunnaten Mincan luokse.
”Oletkos sä melkoinen epeli, kun et kuolaimia halua. Katsos kun nyt pitää mennä töihin, ei täällä koko päivää laiskotella”, nuhtelin pikkuista ponia kevyt, leppoisa virne suupielessäni ja otin kunnon otteen harjasta, jottei tamma nostaisi päätään turhia.
Pienen koettamisen jälkeen sain kuin sainkin suitset ponin päähän, kiristin remmit ja taputin tammaa kaulalle kysellen, kaipasi tyttö jotain muuta apua. Varmistettuani, että satula oli oikealla kohdallaan ja toistaiseksi tarpeeksi kireällä vyöllä (maneesissa sitä pitäisi vielä kiristää), jätin tytön odottamaan Mincan kanssa ja siirryin katsomaan, olisiko lisää avuntarvitsijoita.
Tarkastettuani vielä Tintun satulan ja suitsien kireyden, olimme kaikki valmiita lähtemään. Liityin Darlin kanssa jonoon, muilla näytti jo olevan auttajat, ja suuntasimme maneesiin. Matkalla Darli kulki oikein kiltisti, joten seurasin vain varmistajana, kun ratsastaja talutti ponin hietikolle.
Tyttö oli oikein tomera ratsastaja. Kun olimme saaneet jalustimet sopivan pituisiksi ja ohjatkin alkukäyntien jälkeen koottua, saatoin huomata, ettei hän enää kauaa taluttajan kanssa kulkisi. En voinut olla tuntematta oloani pikkaisen tarpeettomaksi juostessani Darlin vierelle ravipätkissä, kun tyttö ohjasi ponia jo varsin mallikkaasti, ainakin hän tiesi mitä teki eikä vain nykinyt ohjista kuin mikäkin höpsö.

Tunnin jälkeen pääsin palaamaan tallille, sillä Darlin seuraava ratsastaja näytti pärjäävän loistavasti ihan yksinään. Vihdoinkin saisin viettää pikkaisen aikaa Vanillan ja tämän uuden pikkuisen kanssa!
”Heippa pikkuiset”, tervehdin, kun avasin raotin Vanillan karsinan ovea.
Tyttöset katselivat minua valppaasti, joskin varsa seurasi tiukasti, mitä mieltä hänen emänsä oli minusta. Mutta kun Vani tervehti minua pehmeällä hörähdyksellä ja hieraisi turpaansa takkini taskua vasten kuin kysellen, eikö minulla todellakaan ollut mitään annettavana, pikkutyttökin uskaltautui lähemmäksi.
”Heippa, muistatko sä mua?” kysäisin pieneltä ja silitin sen turkkia pehmoisesti.
Pienen hetken ajan olinkin sitten vain siinä, silittelin enimmäkseen äitiä otsasta ja turvasta mutta vähän pikkuistakin, kunnes varsa päätti olevansa taas nälkäinen. Ajattelin, että hetki olisi varsin otollinen häippämiseen, sillä Aleksi oli muistuttanut, että neitien täytyi antaa olla rauhassa. Pian pääsisin kyllä puuhailemaan niiden kanssa, mutta toistaiseksi antaisin niiden olla ihan hissun kissun.

Olin luvannut mennä kotiin aikaisemmin, äiti motkotti yhä siitä, kuinka myöhään olin yöllä tullut, vaikka olinkin soittanut ja kertonut, että pienokainen oli tulossa. En kuitenkaan viitsinyt vielä lähteä, joten suuntasin sen sijaan tallitupaan viettämään aikaa.
Toisinaan tuntui, ettei siellä ollut koskaan hiljaista. Aina, kun astuin huoneeseen, joku hääräsi jotakin, ja nyt Valma häärikin kaakaota keittämässä. Otin mielelläni kupillisen itsekin, kun hän sellaista tarjosi.
”Hei, onks kukaan teistä tulossa pääsiäisleirille?” kysäisin yhtäkkiä, kun asia muistui mieleeni. Olin toivonut Dunjaa tai Kyyhkyä itselleni, en vain vielä tiennyt, kenet saisin.
Mutta pianpa kuulin, etten aivan yksinäni joutuisi olemaan. Selvisi, että monikin oli tulossa leirille, ainakin Clara ja Valma ja Salli, jotka olivat sillä hetkellä tuvassa. Leiristä tulisi takuulla loistava! Kunpa vain saisin Dunjan, se olisi pikkaisen tyynempi ratsu kuin Kyyhky, vaikka tiesin silläkin pärjääväni.
Kaakaokuppini tyhjeni aivan liian nopeasti ja nousin ylös huomatakseni, että Valmakin oli lopettanut omansa. Tarjouduin tiskaamaan kupit ennen kuin lähtisin.

Eipä siinä lopulta auttanut muu kuin heittää reppu selkään ja lähteä kotia kohden. Geometria toivottaisi minut kyllä kauniisti tervetulleeksi, kunhan pääsisin perille.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Janelle
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 264
Join date : 29.10.2014
Ikä : 24
Paikkakunta : Tampere
Hevonen : Oreo

ViestiAihe: Vs: Innocent Victim   Pe 10 Huhti 2015, 23:43

10.4.-15

Äitini oli kerrankin suostunut heittämään minut autolla tallille, sillä siskollani oli telinevoimisteluharjoitukset. Matka mutkistui ehkä pikkaisen minun takiani, mutta lupasin voivani kävellä loppumatkan, joten minut jätettiin Maalaismiehentien risteykseen. Onneksi oli ihastuttavan aurinkoinen sää, ja niin lämmintä että riitti pelkkä huppari. Niinpä astelin pitkin tietä, innokkain askelin kohti tallia, jossa Vanilla ja tämän pikkupalleroinen odottaisivat. Tänään harjoittelisimme jälleen riimun pitämistä ja harjaamista, Oreo ei millään halunnut pysyä paikoillaan sen aikana. Pikkutamma oli kuitenkin jo rohkaistunut minun kanssani, nyt sain jo vapaasti touhuta sen kanssa, eikä se enää säpsähdellyt. Kieltämättä se oli miellyttävää edistystä, josta saatoin olla ylpeä. Alkuvaiheessa piti kuitenkin ottaa rauhassa, jottei tapahtuisi vahinkoja, ne voisivat haitata tamman kehitystä.

Saavuin tallille ja vilkaisin karsinaan, joka oli tyhjä. Tietenkin, Vanilla ja tyttö olisivat vielä ulkona. Minun pitäisi vain hakea kaksikko sieltä. Mutta ensin voisin siivota karsinan, jottei se ainakaan unohtuisi.
”Kukas se siinä! Mietinkin jo, missä viivyt”, Aleksi kiusoitteli suunnattuani hakemaan talikkoa.
”Joo, tulin vähän myöhässä, kun sain kyydin”, hymyilin hänelle kevyesti ja sieppasin talikon mukaani.
”Hienoa, hienoa. Onkos sulla tälle päivälle suunnitelmia?”
Kohautin olkapäitäni, puhelin että menisimme Vanillan kanssa kentälle hieman verryttelemään, Oreo saisi haistella suuren maailman tuulia siellä päin. Enimmäkseen se oli tutustunut ulkoilmaan vain tarhassa, joten nyt kun oli lämmintä ja selkeää, olisi hauskaa päästä vaihtamaan näkökulmaa.
Aleksi vakuutti, että ajatukseni oli varsin hyvä, ja heilautti kättään kadotessaan toimistoon.

Huokaisin palatessani karsinan luokse työvälineineni. Se näytti aina kamalalta hommalta, vaikka jätöksiä olisikin vain pikkaisen, mutta ei siinä aikaileminen kovin paljoa auttanut. Oli parasta tarttua työhön, jotta pääsisi siitä eroonkin.
Lappasin lantaa kottikärryihin ja kirosin mielessäni tennareitani, jotka olin unohtanut vaihtaa tallikenkiin. Niiden ohuet pohjat lipsuivat liikkuessani, ja ne haisisivat ainakin viikon (niin äiti tulisi sanomaan, kunhan menisin illalla kotiin). Ei sotku siitä itsestään katoaisi, joten iskin vain talikon syvemmälle nostaakseni pari uutta lantapaakkua kottikärryihin. Varasin painoa liikaa toiselle jalalleni, jonka alla kostunut kuivike luiskahti, ja päädyinkin yllättäen istumaan takamuksellani lattialla pakara iskusta valittaen.
”Voihan hitto”, manasin tuhisten, kunnes kuulin, etten edes ollut yksin.
”Suu tukkoon”, mutisin ja loin katseeni ylös Maikkiin, joka tarjosi kättään.
”Miten sä sinne luiskahdit?” tyttö kyseli naurua suupielessään, ja tyydyin vain puistelemaan päätäni ja osoittamaan tennareitani.
”Ah, huomaan. Ootko kunnossa?”
Hetken siinä puistelimme vaatteitani, onneksi en sentään ollut onnistunut tähtäämään peppuani lantaan, ja vakuutin olevani kunnossa, mitä nyt mustelma kehkeytyisi kankkuun. Sydän vielä pikkaisen yllätyksestä tiheämmin lyöden käännyin viimeistelemään työni, jottei siinä koko loppupäivää menisi.
Huojennuksekseni lopputyö sujuikin ongelmitta, ja saatoin napata Vanillan riimun käteeni, kun suuntasin ulos kohti tarhoja.

”Heippa tytöt, mennäänkö siistiytymään vähän?” huikkasin, kun saavuin tarhan luokse. Vanilla kääntyikin katsomaan minua korvat höröllään, ja astuessani aitauksen toiselle puolelle Orea hyppeli pitkillä koivillaan tervehtimään. Rapsutin varsan korvan taustaa hymyillen ja lähestyin sitten Vanillaa, joka ei vaikuttanut olevan yhtä innokas lähtemään minnekään.
”Tulehan nyt, siistin teidän karsinankin. Siellä on nyt paljon mukavampaa, kun ei ole märkää kuivikettakaan”, huomautin vanhemmalle tammalle, mutta silti se nuuhki muutamaa jäljelle jäänyttä heinän kortta paljon innokkaammin. No, ainakaan se ei lähtenyt karkuun.
Kurottauduin sujauttamaan riimun hevosen päähän ja niin me pääsimme lopulta matkaan. Vanilla kulki vierelläni säyseästi, vaikkakin ehkä vastentahtoisesti, ja Oreo hyppi emänsä lapan vieressä.
Perjantait olivat ihanan rauhallisia päiviä Hallavassa, silloin ei tarvinnut huolehtia tuntilaisista. Niinpä pysäytin Vanillan käytävälle ja laitoin sen kiinni. Oreo katseli meitä pää kallellaan, kun otin pehmeän harjan käsiini pakista, jonka olin jo valmiiksi tuonut käytävän reunaan.
”Tepä näytätte molemmat virkeiltä”, huomautin, kun Vanilla nautiskeli harjauksesta ja Oreo nuuhki reittäni innoissaan.
”Ja tänään päästään ulos pikkaisen jaloittelemaan. Sinäkin pääset haistelemaan aurinkoisia tuulia”, hymyilin Oreolle.
”Mutta sitä ennen sinun pitää taas vähän kokeilla riimua.”

Kun Vanillan turkki oli silkkisen pehmeä ja olin saanut puhdistettua tamman kaviotkin, käännyin Oreon puoleen. Tartuin nyt pienempään harjaan, jonka olin varannut Oreolle, ja kyykistyin hieman lähemmäksi, kun varsa nuuhki minua ja kädessäni olevaa harjaa.
”Saanko harjata sinua ensin vähän?” kysäisin, ja lopulta Oreo kyllästyi tarkastelemaan harjaa, joten kääntyi nuuhkimaan käytävän lattiaa.
Kohotin kättäni ja aloin pehmeästi harjaamaan varsan karvaa. Oreo antoi minun harjailla itseään aikansa, mutta lopulta se kyllästyi jälleen ja halusi ruveta liikehtimään. Höpsö tyttönen. Sain maanitella sitä kunnolla, jotta se lopulta rauhoittui ja antoi minun saattaa työni edes jotenkuten loppuun.
”Hieno tyttö, olit oikein mallikkaasti”, kehuin tyttöä ja taputtelin sitä leppoisasti.
Päätin laittaa riimun tämän päähän siksi aikaa, kun varustaisin Vanillan. Se ei olisi liian pitkään, mutta tarpeeksi saadakseen Oreon taas myötämielisemmäksi moiselle kapistukselle. Se ei oikein vieläkään ollut lämmennyt riimulle, mutta ainakaan enää se ei saanut paniikkikohtausta, kun soljet kiinnitettiin eikä niitä avattukaan oitis.
”Tulehan tänne”, lepertelin Oreolle ja houkuttelin sen lähemmäs.
Varsa tuli luokseni hetken kuluttua ja antoi varsin kiltisti laittaa riimun päähänsä, mutta luimi sitten, kun jätinkin sen siihen.
”Katso, eihän se ole niin kamalaa?” hymähdin pikkuiselle, joka ei kuitenkaan näyttänyt olevan samaa mieltä. Hymyilin vain ja otin sitten satulan, jolla aloittaisin Vanillan kanssa. Tamma oli ollut niin ihanan kärsivällinen, odottanut omaa vuoroaan.  
Oreo tarkkaili meitä, kun varustin Vanillan. Siinä ei onneksi kestänyt kovinkaan kauaa, ja olimmekin hetkessä valmiina. Innokkaasti Oreo antoi minun ottaa riimun päästään, jotta pääsisimme lähtemään.

Kenttä oli autio, aivan kuten olin toivonutkin, olin kuullut, että jotkut olisivat suuntaamassa maastoon. Ei kai se mikään ihmekään ollut, sää oli mitä ihanteellisin pienelle retkelle. Näiden tyttösten kanssa saisin kuitenkin tyytyä pelkkään kenttään, joka ei sentään ollut niin pöllyävä kuin keskellä kesää.
Kiristettyäni vielä kerran satulavyötä nousin Vanillan satulaan ja annoin tamman verrytellä ensin verkkaisella käynnillä. Hiljalleen taivuttelin hevosta volteille, sivusilmällä katselin Oreota, joka oli pikkaisen väsähtänyt ja nuokkui nyt kentän toisessa päädyssä. Vaivihkaa se avasi toista silmäänsä, kun nostin ravin. Ainakaan neitiä ei voinut syyttää liiallisesta uteliaisuudesta, pysyi hyvin lähettyvillä.
Mutta jonkin ajan kuluttua päätin lopulta nostaa laukan. Siihen mennessä Oreo olikin jo herennyt taas, noussut maasta hereille, ja niin varsa liittyi meidän seuraamme. Pikkuinen hyppeli meidän vierellemme ja heitti pukkilaukkaa, kun laukkasimme eteenpäin. Kovin kauaa en kuitenkaan uskaltanut mennä, sillä pelkäsin jotain tapahtuvan, joten hidastimme takaisin raviin.
Työskentely sujui kuitenkin varsin hyvin, Vanilla totteli nätisti ja Oreo sai vielä nauttia auringonpaisteesta. Rauhoitellessani Vanillaa loppukäynteihin, taputin tamman kaulaa hyvilläni ja mietin, josko ennättäisin huomenna taas kokeilla, miten Oreo reagoisi riimunnaruun. Olin jo aiemmin yrittänyt, mutta tamma oli pelästynyt riimusta roikkuvaa narua. Kenties seuraavalla kerralla menisi paremmin.

”Sehän näytti menevän kivasti”, Valma huomautti, kun suuntasin tammoineni kohti tallia. Hän näytti olleen maastossa Miron ja Nannan kanssa, kaksikko seurasi vähän perässä.
”Joo. Vanilla on reipastunut”, vastasin naurahtaen ja liityin hänen seuraansa astellen sisälle.
Talutin Vanillan karsinaan, ja Oreo seurasi meitä tiiviisti perässä. Häntä heilui iloisesti, kun riisuin Vanillan varusteet ja taputin Oreoa kaulalle.
”Onks sulla nälkä?” Valma kysyi asetellessani Vanillan varusteita paikoilleen.
”Kuinka niin?” kysäisin.
”Joku on tuonut keksejä. Parasta syödä ne ennen kuin kukaan kieltääkään”, hän naurahti, ja nyökkäsin innoissani.
”Totta kai! Ainahan keksit kelpaa!”
Seurasin Valmaa tupaan, jonne oli kertynyt muitakin. Keksipussi tosiaan tönötti pöydällä valmiina rakastettavaksi, ja nappasin sieltä pari keksiä ennen kuin tömähdin sohvalle.

Kevyen keskustelun siivittämänä unohdinkin ajankulun, kunnes tunnelman latisti puhelimeni soittoääni. Äiti, totta kai. Soitti, että olisi tulossa hakemaan minut, jollen halunnut ihan yksin kotiin kävellä. Enhän minä tietenkään ollut siihen halukas, joten lupasin olla pihalla viidessä minuutissa.
”Käyn hyvästelemässä tytöt”, huikkasin ja heilautin kättäni. Nappasin vielä yhden keksin ennen kuin suuntasin kohti auringonpaistetta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Janelle
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 264
Join date : 29.10.2014
Ikä : 24
Paikkakunta : Tampere
Hevonen : Oreo

ViestiAihe: Vs: Innocent Victim   Pe 24 Huhti 2015, 18:54

24.4.-15

I know exactly what I want and who I want to be, I know exactly why I walk and talk like a machine… Marinan laulanta oli täyttänyt tajuntani, kun harpoin tallille päin bussiasemalta. Hädin tuskin saatoin edes kuulla mitään muuta, mutta eihän se ainakaan minua haitannut, kun ei minun tarvinnutkaan kuulla. Linnut eivät edes laulaneet, mikä oli hassua, koska päivä oli kuitenkin varsin aurinkoinen, vaikka taivaalla ajelehti pilviäkin. Olin työntänyt kädet taskuihini, hypistelin suklaapatukkaa, jonka olin unohtanut takkini taskuun. Ostin sen pari päivää sitten välitunnilla mutta olinkin sitten huomannut, etten ollutkaan niin nälkäinen kuin olin luullut. Ehkä voisin haukata sen samalla, kun vaihtaisin nämä ällöttävän kireät pillifarkut ratsastushousuihin ja tennarit tallikenkiin.
Tallipihalla oli aika hiljaista, huomasin Nannan taluttavan Tinttua sisälle, ja hän heilauttikin minulle kättään. Vastasin tervehdykseen samankaltaisella liikkeellä vilkaisten kohti tarhoja. Aivan kuten olin ajatellutkin, Vanilla ja Oreo nauttivat vielä ulkona auringosta.
Liityin Nannan vierelle, kun suuntasimme talliin, mutta menetin alkuosan hänen puheestaan, kun en tajunnut riisua nappikuulokkeitani korvista.
”Häh?” kysäisin hieman anteeksipyytävästi punastuen.
”Kysyin vain, että mitä aiot tänään tehdä”, Nanna hymyili, näytti siltä ettei onneksi ainakaan pahastunut paljoa.
”En kai mitään ihmeempiä. Ratsastan Vanillalla ja jatkan Oreon kanssa harjoittelemista. Se ei osaa vielä kunnolla kävellä riimunnarussa, riimua se sentään alkaa sietää”, selitin.
”Okei. Me mennään Miron kanssa maastoon, oisit tullut mukaan”, Nanna ehdotti, mutta pudistin päätäni.
”Ehkä joskus toiste”, lupasin ja suuntasin tallitupaan vaihtamaan vaatetusta hieman käytännöllisempään.

Täytettyäni masuani yhdellä suklaapatukalla ja saatuani tukevammat jalkineet nappasin Vanillan riimun ja riimunnarun. Hyppelin tarhalle, Vanilla ja Oreo vilkaisivat minua uteliaana, kun avasin portin.
”Heippa pikkuiset. Mennäänkös hieman siistiytymään?” kysäisin, ja Oreo tuli innoissaan nuuhkimaan reittäni käveltyäni tarhaan. Vanilla seurasi hieman maltillisemmin perässä mutta antoi minun kuitenkin sujauttaa riimun päähänsä varsin kiltisti. Kiinnitin narun riimuun ja maiskautin, jotta Vanilla lähtisi mukaani. Ja niinhän se lähti, ja Oreo kipitti rinnallamme korvat innokkaasti kääntyillen.
”Osaako teistä kumpikaan ehdottaa aihetta yleisönosastokirjoitukselle?” tiedustelin kauraturvilta, kun aloin availla tallin ovea, että pääsisimme sisään. Tietenkään ne eivät vastanneet eivätkä myöskään ehdottaneet aihetta. Harmi, mutta ainakin se oli kokeilemisen arvoista.

Harjasin Vanillan ensimmäisenä, jotta Oreo saisi pikkaisen rauhoittua, sillä se oli aina kovin innokas tullessaan sisään ulkoilun jälkeen. Kunhan pikkutamma olisi saanut haisteltua kaiken lävitse, se olisi tyyntynyt tarpeeksi käsiteltäväksi. Silloin tamma ehkä jaksaisi seistä paikoillaankin jopa siihen saakka, että saisin tarkastettua sen kaviot. Onneksi se ei enää jaksanut kiskoa jalkaansa pois käsistäni.
Vanilla tuntui tänään säyseältä, pysytteli kiltisti paikoillaan, kun työskentelin, eikä Oreokaan minua sen kummemmin häirinnyt, mitä nyt toisinaan tökki turpaansa säärtäni vasten. Mutta sitten oli Oreon vuoro, mikä osasi aina olla hieman haastavaa, koska pikkuinen ei vieläkään pitänyt sidottuna olemisesta ja jos sen yritti yhdistää vielä harjaamiseen… no, siinä oli pikkuisille aivoille vielä liikaa siedettävää. Niinpä sain yrittää rauhoittaa tammaa sanoin ja silityksin samalla, kun koetin saada turkin siistimpään kuntoon.
Oreon häntä heilui kiivaasti innoissaan, pikkuinen oli oppinut nauttimaan harjattavana olemisesta, vaikka kavioiden putsaus yhä aiheuttivat hienoisia ongelmia. Se tosin edelleen hamusi polvitaivettani, mikä pikkaisen vaikeutti kaulan ja pään harjaamista, mutta lopulta sain pienemmänkin tamman puhtaaksi tarhan pölystä.

Varustettuani Vanillan satulalla ja suitsilla ja otettuani vielä Oreon riimun naruineen mukaani suuntasimme kaikki kolme ulos. Onnekseni Miro huomasi kulkumme, joten avasi meille oven kiltisti. He näyttivät olevan pian valmiita maastoretkelle Nannan kanssa.
Kentällä ei ollut ketään, mikä yllätys. Kuka nyt tyytyisi pelkkään kenttätyöskentelyyn, kun voisi myös mennä maastoon? Varsinkin, kun meitä oli suotu tällaisella säällä.
Nousin Vanillan satulaan ja leppoisten alkukäyntien jälkeen pääsimme työskentelemään oikein kunnolla. Päätin työskennellä oikein kunnolla, harjoittelimme pohkeenväistöä niin käynnissä kuin ravissakin, siirtyessämme laukkaan harjoittelimme askellajista toiseen siirtymistä, aluksi vain laukasta raviin ja takaisin, sitten vielä käyntiin ja takaisin. Vanilla työskenteli oikein hienosti, kuunteli apujani tunnollisesti ja vaikutti suorastaan nauttivan päästessään työskentelemään hieman syvällisemmin.

Oreo innostui vasta, kun olin riisunut Vanillalta satulan ja laskenut sen aidan poikkipuulle odottamaan sekä ottanut suitset vaihtaen ne riimuun. Näin tamman olisi mukavampi seurata pieniä harjoituksiani Oreon kanssa.
”Hei, mitäs teet?” Clara huikkasi yllättäen kentän laidalta, en ollut edes huomannut hänen tulleen paikalle. Näin sivusilmällä tytön isosiskon jo painelevan talliin., kun taas Clara rapsutteli Vanin otsaa.
”Aletaan tässä taas kokeilla, miltä riimu tuntuikaan päässä. Lisäksi harjoitellaan, kuinka saadaan epämiellyttävä paine loppumaan, kun minä yritän hieman vetää riimunnarusta. Oreo joutuu yhä hienoiseen paniikkiin siitä. Höpsö tyttö, mutta eiköhän se pian opi”, puhelin, kun kiinnitin riimun Oreon päähän.
”Jännää. No jaa, Bee odottaa. Nähdään taas, ja onnea!” Clara huikkasi ennen kuin kääntyi lähteäkseen tallille. Heilautin vielä kättäni hänen peräänsä ja keskityin sitten Oreoon.

Varsa katseli narua varautuneena, se ei vieläkään pitänyt siitä, vaikkei enää säpsähtänyt, kun koskettelin sillä pikkuisen kehoa. Se vain tiesi, että kun lukko napsahtaisi, se joutuisi taas kestämään paineen, jonka avulla yritin saada Oreota liikkumaan.
”No niin, otetaan ihan rauhassa”, puhelin kepeästi varsalle, kun napsautin riimunnarun riimuun.
”Tulehan pikkuinen. Ihan vähän vain”, kehotin ja peruutin pari askelta niin, että riimunnaru alkoi kiristyä. Oreo luimisteli pikkaisen tyytymättömänä mutta alkoi kiskoa päätään heti, kun naru kiristyi liikaa. Tamma laittoi vastaan, yritti hypätä sivulle, mutta seurasin perässä vain sen verran, ettei paine kasvanut turhan kovaksi. Pikkuiselta alkoi loppua ajatukset, se ei tiennyt, minne mennä, sillä paine vain seurasi mukana.
”Tule nyt. Ota vain yksi askel tännepäin, niin se hellittää”, vakuutin.
Oreo epäili, vilkuili ympärilleen mutta lopulta otti askeleen minua kohden, jolloin ojensin kättäni antaen narun välillämme löystyä.
”Niin sitä pitää, tyttökulta”, kehuin ja astuin jälleen Oreon vierelle rapsuttamaan sitä harjan juuresta.
Rapsutusten rohkaisemana Oreo alkoi pikkuhiljaa ymmärtää leikin juonen, ja lopulta talutinkin sitä kiltisti kenttää ympäri. Teetin tammalla muutaman voltin katsoakseni, ymmärtäisikö se seurata minua uran sisäpuolella, mutta kiltistihän Oreo minua totteli. Palkitsin sen rapsuttamalla vielä vähän lisää ja riisumalla riimun päästä.

Neidit näyttivät valmiilta palaamaan takaisin talliin, joten kiinnitin Vanillan riimuun riimunnarun ja talutin hevoset talliin palatakseni vielä hakemaan vanhemman tamman varusteet kentältä. Kun suuntasin tallitupaan etsimään porukoita, ei siellä ollut ketään muita, mikä oli kieltämättä hämmästyttävää, mutta ei minun sentään kauaa tarvinnut odotella seuraa.
Ja lopulta meinasin jopa missata viimeisen bussinkin, vaikka istahtaessani sohvalle olikin ollut vasta alkuilta.

(lopussa tuli pikkaisen kiirus, kun haluan vielä tänään päästä kirjoittelemaan vähän muutakin)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 19
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Innocent Victim   Ke 13 Toukokuu 2015, 22:51


Vanilla


Oreo
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 19
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Innocent Victim   Su 24 Toukokuu 2015, 15:17


Oreosta on tullut jo näin iso poika.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Aleksi
Tallin omistaja
Tallin omistaja
avatar

Viestien lukumäärä : 1933
Join date : 19.10.2013
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: Innocent Victim   Su 24 Toukokuu 2015, 15:27





OMG, ihan übersöpö, ihanat kesäiset värit!!!! Ei siitä näemmä ollutkaan kasvanut niin isoa kun luulin:DDDDDDDDDD
- Valma


Mä en vaan osaa piirtää keskenkasvuisia xd vaan vauvat ja aikuiset onnistuu :-D
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Janelle
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 264
Join date : 29.10.2014
Ikä : 24
Paikkakunta : Tampere
Hevonen : Oreo

ViestiAihe: Vs: Innocent Victim   Ke 27 Toukokuu 2015, 13:04

27.5.-15

Koulupäivä oli vihdoinkin pulkassa, nykyään emme edes tehneet mitään muuta kuin katselimme jotain tylsiä videoita tai menimme ulos ottamaan aurinkoa. Mutta nyt sain hypätä pyöräni selkään ja sotkea sillä Hallavaan, kotiin en turhaan jaksanut lähteä kurvailemaan.
Olin vihdoin ja viimein saanut kesäksi uudet ratsastushousut, joita olin mankunut varmaankin ikuisuuden, ja ne odottivat repussa vaatteiden vaihtoa. Ne olivat mustat, pirusti hienommat kuin ne tyhmät vihreät, jotka olivat haalistuneet kuluessaan. Niissä ikivanhoissa oli vaaleampia kulumaläikkiä. Mutta nämä olivat täysin ehjät, niissä ei ollut yhtään mitään vikaa ja ne sopivat vihdoinkin ilman, että minun täytyi murista äksysti yrittäessäni sujauttaa nappia kiinni.
Aurinko paistoi lähestulkoon pilvettömältä taivaalta, kun pääsin tallille. Lukitessani pyörää huomasin, että Vani ja Oreo olivat molemmat vielä tarhassa, Asta ja Bambokin näytti siellä nautiskelevan. No, parempi minulle, sillä pääsisin näin hoitamaan heti ensimmäisenä kaikkein tylsimmät hommat.

Tallilla ei ollut paljoakaan porukkaa, ihmiset olivat varmaan vielä joko kouluillaan tai töissä, ensimmäiseen tuntiinkin olisi vielä aikaa. En törmännyt juuri kehenkään, kun raahasin kottikärryt ja talikon mukanani ja ryhdyin hommiin. Eihän siinä mitään, sain sentään sykkeen hienosti kohoamaan ja hien pinttymään selkääni. Sitä ei suinkaan auttanut se, että lampsin vielä ulos raahaamaan pari estettä kentälle. Oli kuitenkin niin lämmintä, että jo pelkällä hupparilla tarkeni. Kyllä se kesä oli selvästi tulossa.

Oreo ja Bambo hyppelivät ympärilläni astellessani tarhaan. Varsat tönivät minua reisiini ottaessani Vanillan kiinni ja lähtiessäni kohti tallia koin olevani pieni ryöväri, kun jouduin jättämään Bambon ja Astan tarhaan. Bambo varsinkin näytti niin pettyneeltä jäädessään ilman kaveriansa, mutta parempihan sen oli tottua aikaisin pettymyksiin, joita elämässä vielä tulisi riittämään.
”Tiedättekö tytöt, tänään me hypitään esteitä”, kerroin, kun kiinnitin Vanillan käytävälle. Oli jo korkea aika tutustuttaa Oreo esteisiin, puomeja olimme jo aikaisemmin kokeilleet, mutta pystytettyihin esteisiin pikkutamma ei ollut vielä ennättänyt tutustua.
Harjaillessani Vanillaa Oreo koki olevansa nälkäinen. Se maiskutti maitoa innoissaan, mikä kieltämättä vaikeutti hitusen koettaessani viimeistellä harjausta vatsan ja takajalkojen puolelta, mutta sentään varsa oli sen verran tyytyväinen, että pysyi paikoillaan päätyessään itse harjattavaksi.
Ilokseni saatoin huomata satuloidessani Vanillaa, että Oreo oli jo oppinut satuloimisen tarkoittavan ulospääsyä. Se steppasi paikoillaan käytävällä, heitteli hieman päätään kuin jo hoputtaen meitä menemään. Oli niin nätti ilmakin, vaikkei kovinkaan lämmin, joten pääsisimme kentälle pimeän maneesin sijasta. Mikään ei koskaan korvannut luonnonvaloa.

Oreo huomasi esteet ensimmäisenä, tai ainakin varsa reagoi niihin ymmärrettävästi äitiään selvemmin. Se katseli omituisia hökötyksiä korvat valppaasti pystyssä mutta seurasi silti meitä kuuliaisesti, kun Vanilla marssi varsin rauhassa kentälle. Äidin viisaus oli aina kullan arvoista pienokaiselle. Kyllä se minunkin arvostelukykyyn jo luotti, mutta Vani lausui aina viimeisen sanan. Jos vanhempi tamma näytti rauhalliselta, jaksoi Oreokin lopulta tyyntyä, mutta Vanillan hermostuessa ei pienempää tammaakaan saanut millään aloilleen.
Varsa steppaili paikoillaan, kun nousin satulaan ja lähdin ohjaamaan Vanillaa uralle. Oreo ei näyttänyt tietävän, mitä tehdä, se pärski ja kiersi kaukaa esteet, vaikka vaikutti hämärästi tunnistavan puomit niiksi samoiksi, joiden ylitse Vanilla oli aiemmin liidellyt. Nyt ne olivat vain aivan oudossa muodossa, kaksi ristin muodossa ja kaksi pinottuna pystypuiden avulla päällekkäin.

Vanilla liikkui mukavan reippaasti, selvästi esteet tarjosivat sille kaivattua vaihtelua. Halusin kuitenkin verrytellä perusteellisesti, joten teetin sillä suurempia ja pienempiä voltteja, ensin käynnissä ja sittemmin ravissa. Tamman häntä heilui puolelta toiselle tyytyväisenä hevosen kurotellessa hieman kaulaansa taipuessaan kaarelle. Annoin Oreon tutustua esteisiin rauhassa, kun työskentelimme maltilla. Oli ensimmäinen kerta, kun pääsisin hyppäämään Vanillalla, viime kerrasta oli pitkä aika. En edes muistanut sitä kertaa.
Nostin hitaasti laukan. Laukkasimme uraa pitkin rauhallisin askelin, annoin Vanin nauttia auringonpaisteesta ja liikkeestä, vaikka huomasinkin tamman jo uteliaana katselevan kentälle pystytettyjä esteitä. Aina kun lähestyimme jompaakumpaa estettä, sen korvat kohosivat hörölle, mutta ohjasin sen vain esteen ohitse.
Kun olimme vielä laukanneet toiseenkin suuntaan, saatoimme siirtyä varsinaiseen tehtävään. Vanilla heilautti innoissaan päätään pikkaisen, kun suuntasimme ristikolle kevyessä laukassa, ja ylitimmekin sen varsin helposti. Olin laittanut esteet helpon matalalle, jottei hevoselta vaadittaisi liikoja. Esteet ylittyivätkin toinen toisensa perään varsin mallikkaasti, mutta erään pienen laskuvirheen takia Vani pudotti kerran pystyesteen ylemmän puomin. Oreo säikähti moista pahemmin kuin olin arvannut, ja steppailikin loppuajan hermostuksissaan, kunnes vihdoin hidastimme Vanin kanssa käyntiin loppuverryttelyjä varten.

Talutin tyttöset takaisin talliin ja käytävällä meidät otettiinkin huokaillen vastaan, sillä alkeisratsastajat olivat aivan ihastuneita Oreoon. Vaikka kukapa nyt ei olisi ihastunut tuohon suloiseen tyttöön? Hätistin heidät kuitenkin lempeästi kauemmaksi, kun ujosteleva Oreo hiipi lähemmäksi minua, ja sain kuin sainkin molemmat samettiturvat karsinaansa.
Kun olin saanut Vanillalta riisuttua kaikki varusteet, suuntasin satulahuoneeseen, jossa kuulin pientä kiukkuista puhinaa. Kohotin kulmaani Eevi-Sofialle, joka näytti siltä kuin olisi voinut kääntää koko huoneen ympäri.
”Onko jokin kateissa?” kysäisin, ja pianpa sain selville, että Nikitan jännesuojat olivat kateissa. No voihan… Tarjouduin totta kai auttamaan naista, tyttö jonka oli tarkoitus ratsastaa Nikitalla tulevalla tunnilla alkoi jo näyttää huolestuneelta, mutta vakuutin molempia, että kyllä ne löytyisivät. Eivät ne nyt niin kaukana voi olla.
Satulahuone käännettiin melkeinpä kokonaan ympäri, mutta missään ei näkynyt Nikitan suojia. Eevi-Sofia oli jo lähdössä hakemaan Aleksia, kun Vili kiiruhti juoksujalkaa paikalle.
”Hei, onko ne nää?” poika heilutti käsissään suojia, jotka tunnistimme tosiaan Nikitalle kuuluviksi.
”Kiitos, olet suuri pelastus!” Eevi-Sofia kiitti poikaa ja palasi alkeisratsastajansa kanssa takaisin Nikitan karsinalle, kun me sen sijaan suuntasimme Vilin kanssa yhdessä tuumin tallitupaan.

Valma selaili tuvassa hevoslehteä astuessamme sisään. Itse suunnistin jääkaapille hakemaan evääni (pari kolmiovoileipää) ja suuren lasillisen virkistävää vettä.
Puhelimme siinä niitä näitä, ja porukkaa alkoi onneksi virrata sisään alkeistunnin jälkeen, kun muun muassa Alana, Nanna ja Megan saapuivat talutushommistaan. En voinut olla salaa olematta vähän tyytyväinen, koska Vani oli yhä lomalla, sillä nyt minun ei tarvinnut talutella sitä alkeisratsastajille. Vaikka yleensä ratsastajat olivatkin mukavia ja halusivat aina yrittää parhaansa, eivät heidän apunsa olleet välttämättä kaikkein hienovaraisimpia. Ei Vani sellaisesta turhaan hötkyillyt, mutta minun kävi toisinaan sääli hevosparkaa, kun joku nuorempi ratsastaja veti aivan liikaa, niin että itse sain pyytää vähän hellempiä ohjasapuja.

Puhuimme myöskin tulevasta kesäleiristä, joka alkaisi ensi viikolla. Minua jännitti. Vaikka tallilla tulikin puuhailtua paljon, ja varsinkin kesällä tulisin varmaan viettämään melkein kaiken aikani täällä, oli leiritilanne aina hieman eri asia.
En vielä itsekään tiennyt, minkä hevosen saisin leirille. Mutta onneksi Hallavassa oli kovin mukavia kauraturpia niin paljon, etten ollut huolissani moisesta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Janelle
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 264
Join date : 29.10.2014
Ikä : 24
Paikkakunta : Tampere
Hevonen : Oreo

ViestiAihe: Vs: Innocent Victim   Ke 22 Heinä 2015, 12:40

22.7.-15

Huokaisten tömähdin autoon takapenkille, sillä poistuisin autosta ennen siskoani, joten hän sai luvan istua edessä. Ei sillä, että moisella olisi ollut minulle enää yhtään mitään merkitystä, nuorempana kyllä muistin tapelleeni asiasta vaikka ja kuinka. Olin joutunut olemaan poissa tallilta yli viikon, ja vatsassa nipisteli pikkaisen miettiessäni, mahtoivatko Vanilla ja Oreo enää ollenkaan muistaa minua. Kesän aikana talli oli hiljentynyt aika tuntuvasti, joten pohdiskelin myös, ketkä mahtaisin siellä tavata. Olisikohan siellä yhtään ketään?

Heilautin laukkuni olalleni ja vilkaisin laitumien suuntaan. Oreo ja Bambo leikkivät vaaleina läiskinä vihreyden seassa, ilmeisesti lämpötila ei ollut näille liian kuuma. Hymyilin pikkaisen ja päätin ensimmäisenä viedä tavarat kaappiini ennen kuin lähtisin nurmiturpien sekaan noutamaan Vanillaa, jolla halusin tehdä mukavan pienen ratsastusretken maastossa. Ei me kovin lujaa mentäisi, ihan pikkaisen vain, että tamma saisi verrytellä jalkojaan kaikesta ruohon näykkimisestä.

Työnsin tallituvan oven auki juuri, kun joku oli ryntäämässä huoneesta ulos ja siinä rytäkässä sainkin pienen iskun nenääni meidän törmätessä toisiimme. Räpyteltyäni hieman silmiäni ja hierottuani kädellä nenääni tunnistin punatukkaisen tytön Valmaksi.
”Sori kamalasti”, aloin pahoitella samaan aikaan hänen kanssaan, kunnes naurahdimme ja tervehdimme toisiamme kunnolla. Olihan siitä jo aikaa, kun olimme viimeksi nähneet.
”Mihis sä oot menossa?” kysäisin lopulta, kun olimme pikaisesti saaneet kuulumiset vaihdeltua, kerroin lyhyesti matkastani Italiaan ja Valma kertoi, mitä itse oli puuhaillut.
”Oon just menossa varustaa Dunjaa, ajattelin mennä ratsastaa”, Valma kohautti olkapäitään.
”Mä mietin, että menisin maastoon vähän käpöttelee Vanin kanssa. Haluatko tulla mukaan?” ehdotin, ja kysymykseni sai innostuneen pilkahduksen välkkymään Valman silmissä.
”Tottahan toki!”

Se oli sitten päätetty. Livahdin toisen ohitse tallitupaan jättääkseni laukkuni, nappasin kypäräni ja suuntasin sitten hakemaan Vanillaa. Pikkupellolla vallitsi seesteinen, kesäinen tunnelma. Nuorikot olivat jo kyllästyneet leikkimään, joten olivat kellahtaneet maahan vähän matkan päähän emoistaan, jotka laiskasti nyhtivät ruohoa. Oreo ja Vanilla kohottivat kumpikin katseensa minuun, ja ketterästi Oreo nousi ja hyppeli luokseni kuin mikäkin lemmikkikoira. Nauroin ja rapsutin tamman korvan taustaa selittäen, että olin vain tullut hakemaan tämän äitiä pienelle kävelylle. Lupasin myös, etten veisi tätä liian pitkäksi aikaa pois, Oreon ei suinkaan tarvinnut olla huolissaan moisesta.

Vanilla antoi ottaa itsensä kiinni oikein nätisti, ja lähdimme kaksistaan tallille. Oreo katseli peräämme pikkaisen pää kallellaan, mutta tyytyi sitten osaansa, koska oli oppinut meidän aina tulevan takaisin. Talutin Vanin karsinaan ja aloin harjailla sitä kertoillen samalla puuhistani Italiassa, vaikkeivät ne tammaa kovasi näyttäneetkään kiinnostavan. Sen sijaan Vani hamusi paljon uteliaampana ratsastushousujani, pöljä hevonen. Mitään ongelmia meille ei kuitenkaan koitunut, joten olimme varsin nopeasti valmiita, vallankin kun en välittänyt satuloida ratsuani. Kyseessä oli sentään vain kevyt metsälenkki.

Valma oli jo taivuttelemassa Dunjaa kevyessä ravissa kentällä, joten ohjasin Vanillankin sinne ja hyppäsin vasta siellä selkään. Tuntui mukavalta taas olla tutun hevosen selässä, pitkästä aikaa, melkein tuntui kuin olisin tullut kotiin.
”Mennäänkös sitten?” huikkasin Valmalle, joka nyökkäsi ja antoi meidän mennä edeltä määräten tahdin.
Suuntasimme kentän lähistöltä pienelle, tasaiselle metsäpolulle, jota pitkin olisi miellyttävää kävellä. Puut kaartuivat yllemme vihreinä, kesältä tuoksuen, ja varjostivat kulkuamme kuumalta auringolta.

Juttelimme niitä näitä, ja sain luvan selostaa huomattavasti yksityiskohtaisemmin, mitä olinkaan tehnyt sillä aikaa, kun hipiäni oli saanut lämmintä rusketusta. Olin herkkä palamaan, joten olin pyrkinyt pysyttelemään varjossa, mutta Italiassa auringolta ei voinut välttyä, ellei sitten olisi pukeutunut velhon kaapuun.
”Ja tiedätkö, mulla oli jopa lomaromanssi!” ilmoitin nauravaisin suupielin.
”Niinkö?” Valma kehotti uteliaana kertomaan enemmän, kysyi oliko tarina niin pitkä, että pitäisi hidastaa ripeästä ravista käyntiin saakka. Pudistin päätäni.
”Oltiin katsos siinä tarkastelemassa karttaa, kun kaksi kaunotarta liihotteli ympärillämme. Ja lopulta toinen perhosista laskeutui mun polvelle, juuri tähän näin”, kerroin ja naputin pikkaisen sormellani oikeaa polveani, ”se ei millään halunnut luopua musta. Mä kävelin autolle ja se vaan tyytyväisenä lekotteli siinä, ei minnekään värähtänyt, sain siitä loistavan kuvankin otettua kännykällä. Lopulta mun oli pakko tönäistä sen siipeä pikkaisen, että olisi lähtenyt, ja silloinkin meinasi vain väkisin tulla autoon meidän kanssa.”
Valma nauroi kertomukselleni, ja lupasin näyttää kuvan, kunhan pääsisimme takaisin talliin.
”Laukataanko?” tyttö ehdotti, ja suostuin mielihyvin kepeään laukkapätkään.

Saavuimme takaisin tallille hymy korvissa ja riisuimme hevosiltamme varusteet. Talutin Vanillan takaisin pikkupellolle, jolla Oreo jo kuumeisesti näytti äitiään odottelevan, kun niin innoissaan tuli meitä vastaan. Vietin hetkisen aikaa rapsutellen tammoja, kunnes totesin kaipaavani suuren vesilasillisen ja käännyin tallia kohti miettien, olisiko joku muukin liittynyt seuraamme, kun olimme olleet Valman kanssa maastossa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Aleksi
Tallin omistaja
Tallin omistaja
avatar

Viestien lukumäärä : 1933
Join date : 19.10.2013
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: Innocent Victim   Ti 04 Elo 2015, 12:21

Oreo vieroitettiin 4.8!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Janelle
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 264
Join date : 29.10.2014
Ikä : 24
Paikkakunta : Tampere
Hevonen : Oreo

ViestiAihe: Vs: Innocent Victim   To 03 Syys 2015, 19:26

3.9.-15


Jotenkin kouluun palaaminen oli ollut tosi stressaavaa, kun aloin jälleen miettiä, että mikä ihme minusta tulisi isona. Ei ollut mitään haisuakaan, ja vaikka lukiota nyt olikin vielä rutkasti jäljellä, opo oli silti onnistunut säikäyttämään minut puheellaan. Olin jättänyt menemättä tallillekin, koska oli paska olo, kyllähän minä aina olin tiennyt olevani pikkaisen hukassa, mutta nyt se tuntui vielä suuremmalta. Mitenköhän ylipäätään selviäisin abivuodesta? Varmaan piiloutuisin peiton alle kuukaudeksi. Vähintäänkin.

”Suakin näkee”, Valma hymähti, kun lampsin yllättävän hiljaiseen tallitupaan. Reppu painoi kuin olisin piilottanut sinne miljoona tiiliskiviä. Miksi tiedon piti painaa ja maksaa niin pirusti?
”Joo, piti ottaa pari vapaapäivää, koulu alko ja kaikkee”, heilautin kättäni koettaen näyttää mahdollisimman vähättelevältä, mutta Valma hymyili silti myötätuntoisesti. Olin jo kääntymässä heittämään laukkuni olaltani, kun tajusin huomanneeni jotain, mitä en varsinaisesti ollut edes odottanut.
”Heii, säkin olet täällä!” hihkaisin.
”Mm, jep. Täällä taas”, Christian heilautti kättään, ilmankos Valman katse oli ollut niin iloinen. En muistanut aikoihin nähneeni häntä sellaisena.
”Mukavaa saada sut takas”, nyökkäsin, en ollut tutustunut järin syvällisesti Christianiin mutta tiesin toki, mitä herran paluu merkitsi Valmalle.
”Mutta pakko kai se on mennä ennen ku alkaa tulla tuntilaisia!” huikkasin jättäen kaksikon omiin oloihinsa, kun suuntasin ensimmäisenä Oreon luokse.

Pikkuinen oli kasvanut niin kamalasti, se nuuhki ratsastushousujani kuin kysyen, mitkä ne oikein olivat. Helteet olivat vihdoin menneet ohitse, alkoi tuntua enemmän syksyltä. Ja vaikka koulu ei ollutkaan hauskaa, syksy oli aina! En malttanut odottaa, että pääsisin näyttämään Oreolle punastuvia vaahteranlehtiä ja opettamaan tätä hillitsemään itsensä, kun ruiskuttaisin kuratahrat tämän jaloista.
”Tiedätkö, aion mennä vähän hyppimään mammallasi”, puhelin nuorelle tammalle leppoisasti rapsutellessani sen harjan juurta. Ei se siihen mitään virkannut, vaikka tuskin olin sellaista odottanutkaan.
”Katsokaan onko se yhtä ponteva kuin tyttärensä, vai mitä?”
Oreo pärskähti, melkein saatoin kuvitella, että se oli harmissaan, kun ei itse päässyt hyppäämään, tamma selvästi nautti siitä. Ehkä viikonloppuna menisin kunnolliselle lenkille sen kanssa, saisi tutustua enemmän maastoihin, kunnes pimeä tulisi niin aikaisin, ettei pitkiin lenkkeihin enää olisi aikaa.

Olin napannut Vanillan harjapakin mukaani ja pysähdyinkin seuraavaksi vanhemman tamman karsinan kohdalle. En viivytellyt kovinkaan kauaa, halusin päästä ratsastamaan ennen kuin tuntilaiset tulisivat ja veisivät luultavasti kentän. Siellä oli kaikesta huolimatta hauskempi ratsastaa, kun vielä saattoi, ja sää oli yhä ihastuttavan aurinkoinen. Varustin Vanillan tottuneesti, pikkuhiljaa eläköityvä mamma oli säyseä kuin mikä, tuskin edes jaksoi kiinnostua minusta. Onneksi en ottanut sitä liioin itseeni.

Aleksi oli antanut luvan käyttää estetuntia varten rakennettuja esteitä, kunhan varmistaisin että ne olisivat jälleen paikoillaan tunnin alussa. Tietenkin olin luvannut sen, joten talutin Vanillan kentälle. Esteet odottivat hyppääjiään, ja vatsanpohjassani nipisteli pikkaisen. Vanilla oli aina mukava hyppääjä, eikä tämän iäkkyyttä esteillä edes huomannut.
Heilautin itseni selkään, jalustimet olivat järjettömän lyhyet, ilmeisesti joku alkeistuntilainen oli eilen ratsastanut tammalla, mutta aikani säädettyä pääsimme matkaan. Annoin Vanillan verrytellä rauhassa, pääsisimme kyllä hyppäämään ihan tarpeeksi, kunhan olisimme lämmitelleet.

Alku vaikutti tosi lupaavalta, Vanilla hyppäsi helposti, mikä innostutti minua kohottamaan korkeutta uudelleen ja uudelleen. Tamma kääntyi vaivatta, ponnisti innokkaasti ja tuntui kuin liitelisimme esteiden ylitse ikuisuuden.
”Vielä muutama kerta”, lupasin Vanillalle, tuntilaisia oli jo kerääntynyt talliin valmistelemaan ratsujaan, joten voisimme hypätä enää kerran tai pari, kunnes joutuisimme rauhoittumaan. Olin kuitenkin päättänyt, että menisimme vielä viilentävälle maastolenkille, täten tunti saisi alkaa ajallaan.

Käänsin tamman uudelleen ristikolle, hoputin sitä vähän ripeämpään laukkaan ja valmistauduin myötäämään hypyssä. Mutta juuri ennen estettä tunsin rytmin sekoavan, Vanilla töyssähti eteenpäin kompastuessaan. Yritin hamuta Vanillan harjaa pitääkseni siitä kiinni, vaan liian myöhään. Olin jo heilahtanut ja hyvää vauhtia ylitin esteen, joka meidän oli ollut tarkoitus ylittää yhdessä. Rutistin silmäni kiinni, kohta sattuisi…
En yleensä ollut mikään itkeskelevä pikkutyttö mutta sillä kertaa minun oli pakko ulvahtaa, kun kipu tulvahti tajuntaani ennen kuin otti sen mukaansa. Ehdin vain juuri kuulla jonkun huutavan nimeäni, ja sitten kaikki meni pimeäksi.

Seuraavan kerran avatessani silmäni tuijotin tallituvan kattoon. Siellä oli hassu, pikkuinen läikkä, muistin yhä sen illan, kun olimme riehaantuneet vähän liikaa ja kaakaota oli lennähtänyt kattoon saakka. Oli edelleen arvoitus, miten ylipäätään olimme onnistuneet siinä.
”Prinsessa Ruusunen herää”, kuulin Nanna hymähtävän jossain yläpuolellani enkä voinut estää pientä irvistystä.
”Hei, kaikki ok?” Valma kumartui ylleni, tajusin äkisti tuijottavani suoraan tytön simmuihin. ”Sä taisit saada pienen tällin.”
”Ihan pikkuisen joo”, Topias säesti.
”Joo niin mä… taisin”, mutisin, kohotin käteni hieroakseni jomottavaa otsaani, mutta Valma hätisti käteni pois. Siihen oli kuulemma tullut ruhje, joka oli nyt puhdistettu ja peitetty, ja Aleksi halusi minut lääkäriin, mutta pelkkä ajatus kammoksutti.
”Olen ihan okei”, vakuutin, kohdistaen sanani vähän kaikille ja ei oikein kellekään. En halunnut tästä mitään suurempaa juttua.

Yritin jo nousta istumaan mutta älähdin samassa kivusta, nilkkani oli tulessa.  
”Joo tuota, luulen että se voi olla niiku… murtunut. Tai nyrjähtänyt… en mä oo lääkäri, oikeesti, meidän pitäs mennä näyttää sitä”, Aleksi höpötti.
Huokaisin alistuneena. Kai sitä pitäisi.
”Oon jo soittanut sun äidilles, pitäs tulla ihan pian.”
”Voi paska”, mutisin itsekseni. Se tästä vielä puuttuisi, äitini oli varmaan raivona. Pelkkä ajatus siitä, että vietin päiväni hevosten keskellä sai hänet hermoraunioksi, ja nyt olin vielä mennyt loukkaamaan jalkanikin.
”Entä Vanilla?” kysyin äkkiä.
”I took her in. Se on kunnossa, joten parempi että sä… make sure you’re fine”, Alana vastasi ja nyökkäsin hieman kiittäen. Kevyt hymyni kuitenkin valahti, kun kuulin äitini huhuilevan tallikäytävässä. Voi miten hienoa…
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 19
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Innocent Victim   Su 04 Loka 2015, 10:00


Vanilla tulee Janellea vastaan portille :-)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Aleksi
Tallin omistaja
Tallin omistaja
avatar

Viestien lukumäärä : 1933
Join date : 19.10.2013
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: Innocent Victim   To 12 Marras 2015, 19:20

Vanilla muutti rauhallisemmalle tallille viettämään ansaittuja eläkepäivviä (:
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Innocent Victim   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Innocent Victim
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Hallava :: Hallava :: Päiväkirjat-
Siirry: