Tämä on virtuaalitalli
 
PääsivuKalenteriFAQHakuKäyttäjälistaKäyttäjäryhmätRekisteröidyKirjaudu sisään

Jaa | 
 

 Mímir

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Kukka
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 215
Join date : 09.11.2015
Ikä : 22
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Mirri

ViestiAihe: Mímir   Pe 13 Marras 2015, 17:05

Mímir frá Ólfugur
" Mirri "

ylläpitäjä: Kukka Ketonen


Mímir, eli tutummin Mirri, on lempeä ja rauhallinen 16-vuotias issikkaruuna (säkä 149cm), jonka omistaa oikeastaan Kukan hyvä ystävä, Marianne. Marianne kuitenkin muutti ulkomaille opiskelemaan, ja jätti rakkaan poninsa Kukan hoiviin täksi ajaksi. Kukka ja Mirri ovat tunteneet toisensa jo monta vuotta, ja Kukalle tämä herttainen ruuna on kuin oma.

Mirri on laiskahko ratsastaa ja esteillä hieman huolimaton, mutta määrätietoisen ratsastajan kanssa siitäkin saa oikein miellyttävän ratsun. Maastossa Mirri on parhaimmillaan, sillä se ei vähästä hätkähdä ja lähtee seikkailuun innoissaan vaikka rakeita sataisi. Islanninhevosena Mímir taitaa myös töltin, mutta passia siltä on turha pyytää.

Mirri tulee toimeen helposti sekä ihmisten että hevosten kanssa, eikä välitä vaikka ympärillä pyörisi kiljuva lapsilauma. Toisaalta joskus ruuna on kovin hellyydenkipeä, eikä se malttaisi jäädä huomiotta hetkeksikään. Mirrillä ei ole kenkiä, eikä se myöskään ole tottunut kavioiden putsaukseen, joten pikkutarkoille puunaajille siinä saattaa olla haastetta.



Viimeinen muokkaaja, Kukka pvm Ti 17 Marras 2015, 00:16, muokattu 5 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kukka
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 215
Join date : 09.11.2015
Ikä : 22
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Mirri

ViestiAihe: Mirri ja uusi koti   Ma 16 Marras 2015, 23:40

Mirri ja uusi koti
16.11.2015


Ja viimein koitti se hetki, jota olin odottanut viime päivinä koko sydämeni kyllyydestä.
”Kiitos, kiitos, kiitos!” hihkuin universumia pyörittävälle voimalle, kun näin kerrostalon pihaan saapuvan trailerilla varustetun vaaleanharmaan toyotan. Autosta nousi harmaantuva, mutta eloisan näköinen rouva, Mariannen äiti, Satu, joka tuli tuomaan tyttärensä issikkaruunaa Hallavaan hoidettavakseni. Ryntäsin ulos asunnosta niin nopeasti, että olin kompastua rappusissa ja törmätä herttaiseen naapurinmummoon.
”Ihanan värinen kaulahuivi!” huudahdin mummelin perään rynnätessäni ulos rakennuksesta.

”Juksu!” kutsuin sinne tänne säntäilevää sekarotuista nuorta koiraa, joka välittömästi ryntäsi nuolemaan kasvojani. Runsaiden rapsutusten ja hellyydenosoitusten jälkeen se lähti taas viilettämään ympäri taloa. Halasin Mariannen äitiä ja kyselin kaikenlaista menneistä lomapäivistä Mariannen opiskeluihin. Olin onnekas, että elämääni kuului niinkin ihana ihminen kuin Satu.

Pian ulos tallusti myös Repe, mukamas tilanteesta tietämättömänä viemään roskia, mutta jäikin sitten auttamaan traileriin ja autoon sullottujen tavaroiden siirtämisessä. Päätimme jättää Repen kantamaan tavaroita sisään sillä aikaa, kun lähdimme viemään Mirri-ruunaa uuteen kotiinsa Hallavaan. Juksu tuli tietysti mukaan, se rakasti hevosia.

Olin käynyt Hallavassa edellisenä päivänä katsomassa paikan päällä, miltä talli oikeasti näytti. Se oli kerrassaan unelma! Tumma kivirakennus oli suoraan kuin hienoimpien kartanoiden pihamaalta, mutta taianomaisesti paljon kodikkaampi ja täynnä elämää. Vaikka tarhat olivat marraskuusta mutaiset ja puut lehdettömät, tallirakennus hehkui lämpöä ja hyvää mieltä, ja sekä hevoset että tallinväki näyttivät nauttivan olostaan.

Ajoimme trailerin lähelle tallirakennusta ja pian nuorekas ponihäntäinen tallinomistaja, Aleksi, kävelikin meitä vastaan muutaman uteliaan tallitytön kanssa.
”Hei, Kukka, siuthan mie eilen tapasinkin, ja sie taidat olla Satu?” Aleksi varmisti ja esitteli itsensä.
”Mainiota, että tuotte Mirrin Hallavaan, tallikissamme Hiisu ja Niisku ovatkin kaivanneet uutta leikkikaveria”, mies vitsaili ja kiinnyin heti hänen hauskaan, mutta asiantuntevaan ja lempeään olemukseensa.

Otin auton takakontista pitkän riimunnarun ja ahtauduin traileriin pienestä ovesta.
”No hei Mirriseni”, puhelin ruunalle samalla, kun syötin sille muutaman porkkanan. Hiirakko islanninhevonen mutusti herkkunsa tyytyväisenä, eikä näyttänyt olevan moksiskaan parin tunnin ajomatkasta. Irrotin päitset lyhyestä paniikkilukolla varustetusta nailonhihnasta ja kiinnitin riimunnaruun.
Satu ja Aleksi laskivat trailerin lastaussillan, poistivat takapuomin ja katsoivat, että sain talutettua hieman hämillään olevan issikkaruunan turvallisesti maan tasalle. Salliksi ja Essiksi esittäytyneet tallitytöt auttoivat innoissaan ottamaan ponilta suojat jaloista ja lähtivät mielellään taluttelemaan sitä ympäri tallipihaa sillä aikaa, kun purimme tavaroita autosta. Mirri löntysteli rennosti tyttöjen vierellä ja suhtautui uuteen ympäristöön muutenkin hyvin tyynesti, niin kuin sillä oli tapana. Mirri oli mainio juuri siksi, että se käyttäytyi kuin kylän vanhin ja viisain, joka ei mennyt mukaan minkäänlaiseen hötkyilyyn ja draamaan, vaan katseli vain tyynesti vierestä. Juksu juoksenteli ympäriinsä ja löysi pian lisää ihmisiä, joihin tehdä tuttavuutta. Bordercollien ja dobermannin risteytys näytti mustavalkoiselta, hieman hömelönpuoleiselta, vähän pörröisemmältä dobermannilta, jonka korvat olivat liian isot ja lörpöttivät hupsusti. Se tuli toimeen jokaisen kanssa, vaikka saattoikin joskus säikyttää pienempiä lapsia yli-innokkuudellaan.

Aleksi esitteli meille tallia ja kertoi kaikenlaista enemmän ja vähemmän olennaista Hallavasta samalla, kun järjestelimme Mirrin tavaroita omille paikoilleen. Tallilla tuntui olevan paljon vakioporukkaa, ja kaikki olivat hyvin ystävällisiä ja kiinnostuneita uudesta tulokkaasta. Annoin Sallin ja Essin harjata Mirriä sillä aikaa, kun asettelin loimia ja harjoja Lokin vieressä olevan karsinan eteen.
”Tässä on uusi kotisi, Mirriseni, mitäs pidät? Minä ainakin olen korviani myöten rakastunut!” puhelin hellyydenkipeälle karvakasalle, joka ei malttanut päästää Essiä jatkamaan puunaustaan, vaan tuuppi tätä rapsutusten toivossa.

Ei mennyt kovinkaan kauaa, ennen kuin Mímir loisti puhtaampana kuin aikoihin. Salli paljastui mitä tehokkaimmaksi jouhien setvijäksi, ja lupasin nakittaa hänet kyseiseen hommaan myöhemminkin. Islanninhevosilla kun on niin paksu harja ja häntä, että niitä saa olla päivittäin selvittämässä!
Kiittelin tyttöjä avusta ja uskoin heistä olevan suureksi avuksi tulevaisuudessakin.
”Jokohan huomenna lähtisin kanssasi tutkimusmatkalle lähimaastoihin?” kyselin ruunalta samalla kun talutin sen uuteen karsinaansa käytävän päähän.
”Huomenna saavun tallille juuri täydelliseen aikaan, että saamme varmasti mitä mainiointa maastoseuraa, eikö niin? Tämä paikka on täynnä uskomattoman ihania ihmisiä! Olisitko vuosi sitten uskonut, että muutat joskus näin kauniiseen talliin? Onnenpekka!” hykertelin Mirriä halaillen vielä ennen kuin jätin sen karsinaansa lepäämään.

Sanoin vielä heipat tallissa häärääville otuksille ja jätin kasan porkkanoita Mirrin ruokakuppiin, ennen kuin lähdimme Satun ja Juksun kanssa takaisin uuteen kotiini. Siellä minua odottaisi huonekasvien ja rakkaan koiruuteni kotiuttaminen. Juksu tulisi rakastamaan elämäänsä Pronssijoella, sillä seutu oli täynnä metsäpolkuja, peltoja ja puistoja, joissa se voisi juosta sydämensä kyllyydestä.

Satu jätti meidät rakennuksen pihalle ja heitti hyvästiksi lentosuukot kuskin paikalta ennen kuin hän kurvasi toyotallaan tiehensä. Hän tulisi silloin tällöin piipahtamaan ja tervehtimään minua ja Mirriä, mutta nyt sain aloittaa todellisen heppatytön elämän. Mikä unelma! En malttanut odottaa huomista maastoretkeä, mitä ikinä se sitten tulisikaan sisältämään.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kukka
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 215
Join date : 09.11.2015
Ikä : 22
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Mirri

ViestiAihe: Vs: Mímir   Su 01 Toukokuu 2016, 22:42



Mirri piehtaroimassa keväisessä tarhassa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kukka
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 215
Join date : 09.11.2015
Ikä : 22
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Mirri

ViestiAihe: Vs: Mímir   Ma 02 Toukokuu 2016, 02:04

Kevätmieltä ja heppavauvoja

Kevätmieli alkoi näkyä myös Pronssijoen katukuvassa vähitellen vähenevillä vaatteilla ja yhä useammin hymyilevillä vastaantulijoilla. Minäkin rakastin kevättä, tietenkin, heräsihän luonto taas eloon ja linnut lauloivat taukoamatta aamuyöstä alkaen. Kahvilassa oli nykyään melko kiireistä, vaikka olimmekin saaneet uuden harjoittelijan kanssa päivitettyä sisustuksen keväisemmäksi. Siiri oli muuttunut ihan eri ihmiseksi sitten kahvilaneito-urani alkuvaiheen, ja nykyään hän teki mielellään jopa ylitöitä samalla kun hänen lapsensa ulkoiluttivat Juksu-koiraani vapaa-ajallaan. Se jos mikä sai minut tuntemaan syvää kiitollisuutta.

Juuri kun sain lakaistua lattian, näin tutut kasvot kahvilan ikkunassa. Pian ruskeatukkainen hupsuun pystyraidalliseen neuleeseen pukeutunut miehenpuolikas astui sisään sydämellisesti hymyillen. Kiira-niminen nuori harjoittelijatyttö jäi vaivaantuneesti pyyhkimään pöytiä yhä uudelleen ja uudelleen, kun Repe käveli luokseni ja sukelsi katseellaan silmiini. Kukaan ei sanonut sanaakaan, kun poika suuteli minua ja avasi samalla röyhelöessuni rusetin selkäni takaa. Olisin voinut seilata hänen pehmeillä huulillaan ikuisuuden. Hymyilin ja kiepautin nimelläni varustetun esiliinan pääni yli ja kävin viemässä sen naulaan. Otin hupparini ja inkkarireppuni ja lähdin Repen perässä ulos kahvilasta.
”Nähdään huomenna, Kiira, ja kiitos ahkeruudestasi!” huikkasin vielä afropäiselle harjoittelijalle ennen kuin ovi sulkeutui. Minua punastutti vieläkin, enkä voinut lakata hymyilemästä. Kaikki oli niin täydellistä juuri nyt.

Kävelimme käsikynkkää keväistä katua pitkin polkupyörätelineelle, jonka luona Juksu odotti into piukeana tallille lähtöä.
”Mitä ajattelit tehdä tänään Mirrin kanssa?” kysyi Repe viimein, kun olimme jo hyvää vauhtia pyöräilemässä kohti Hallavaa. Tutkailin hetken pojan vaatetusta, mutaisia tennareita ja kuluneita pillifarkkuja arvioiden.
”Te väännätte tänään koulua”, sanoin päättäväisesti ja hieman ilkikurisesti hymyillen ja nautin Repen ’are you kidding me?’ -ilmeestä.
Hallavan pihalla oli pari hahmoa puunailemassa hevosiaan, ja mustavalkoinen isokorvainen Juksu juoksi innokkaana heitä tervehtimään.

Parkkeerasimme pyörät telineeseen ja seurasimme koiraa hahmojen luokse. Toinen heistä oli Eeva, sukimassa treeniponiaan Kyyhkyä ja toinen heistä oli Oscar, jonka kanssa olin vaihtanut vain pari sanaa aiemmin. Hän harjasi hoitohevostaan Darcya.
”Heippa”, tervehdin heitä ja Repekin nyökkäsi hymyillen. Silitin Kyyhkyä lautasilta, kun Eeva rapsutti hellyydenkipeää Juksua sopivan kovakouraisesti tämän häsellykseen nähden.
”Ootteko menossa ratsastamaan?” kysyin katsoen Oscaria kohti, mutta hetken hiljaisuuden jälkeen Eeva vastasi myöntävästi.
”Minä vaan harjailen”, Oscar sanoi lopulta melko hiljaisella äänellä tuijottaen tiiviisti Darcya.
”Täällä on kyllä ihana ilma, mekin varmaan tullaan Mirrin kanssa ulos valmistautumaan”, vastasin hymyillen samalla kun katsoin taivaalla lipuvaa yksinäistä pilvenhattaraa.
”Suosittelen”, Eeva totesi reippaasti ja päästi Juksun jatkamaan juoksenteluaan ympäri tallinpihaa. Loin vielä ystävällisen katseen Oscariin, joka vaikutti melko ujolta tapaukselta, ennen kuin talutin Repeä neulepaidasta mukaani tallin sisäänkäynnin luokse. Eeva hymyili minulle merkitsevästi ja vinkkasi silmää. Olin avautunut hänelle tunteistani Repeä kohtaan ennen kuin olin kertonut niistä Repelle, joten hänellä oli täydet valtuudet hihitellä yhdessäolollemme.

Pyysin miehenpuolikasta ottamaan luonnonharjaksisilla harjoilla täytetyn harjalaukun ja kypäräni Mirrin karsinalta ja kävelin itse satulahuoneeseen metsästämään varusteita. Siellä istuskeli tummiin sävyihin pukeutunut väsyneenoloinen Katriina.
”Huomenta”, sanoin leikkisästi silmiään lepuuttavalle nuorelle naiselle, joka avasi silmänsä, muttei tohtinut korjata ryhtiään.
”Novan varsominen on pilannut unirytmini lopullisesti, näinköhän enää koskaan herään aamuisin virkeänä”, hän huokaisi ja hieroi silmiään pitäen toisella kädellään silmälaseja ylhäällä. Ymmärsin Katrin väsymyksen hyvin ja hymyilin myötätuntoisesti.
”Kyllä se siitä palautuu… Ja sitä paitsi mieti nyt sitä söpöliiniä. Varsa on varmasti kaiken tuon väsymyksen arvoinen, eikö vain”, yritin piristää haukottelevaa Katria samalla kun kurottelin Mirrin satulaa ylärivin satulatelineeltä.
”Niinpä kai, on se kyllä niin suloinen”, Katri vastasi haukotellen ja keräsi itsensä nousemaan ylös ja jatkamaan tallihommia.
”Olette Novan kanssa hurjan onnekkaita”, sanoin vielä hymyillen ennen kuin katosin varusteineen päivineen takaisin tallikäytävälle. Kurkkasin matkan varrella varsomiskarsinaan, jossa Nova vietti aikaansa mitä suloisimman lähes vastasyntyneen orivarsan kanssa. Olin sulaa siihen paikkaan varsan hellyttävyydestä, mutta jatkoin sitten vastahakoisesti matkaani ulos.

”Kai tekin olette jo nähneet Novan iki-ihanan orivarsan?” kysyin heppavauvan suloisuudesta toipumattomana ohimennen Eevalta ja Oscarilta, kun kipitin Repen ja Juksun luo Mirrin tarhalle. Selitin varmaan kymmenen minuuttia varsan ylisöpöydestä seurueelleni, jonka aikana saimme talutettua issikkaruunan kevään tuuheimmille ruohomättäille ja harjattuakin hyvän aikaa.
Kun Mirri oli puunattu ja varustettu, lähdimme ulkokentälle Eevan ja Kyyhkyn sekaan verryttelemään. Repe sai luvan ratsastaa ilman taluttajaa alusta asti, olihan tämä jo kolmas kerta kun hänet hevosen selkään pistettiin. Hauskaa oli, vaikka aika isolta Repe Mirrin selässä näytti pituutensa ja harteikkuutensa takia. Jopa vauhdikas laukkakin sujui, vaikka Eeva joutui toisinaan olemaan Kyyhkyn kanssa varuillaan arvaamattomien reittivalintojen aiheuttaman törmäysvaaran varalta. Loppukäynnit teimme tallipihan ympäri kävellen, jonka jälkeen jätimme Mirrin tarhaan vielä tunniksi ennen iltasyöttöä. Ennen kuin lähdimme fillaroimaan kohti kotia, kävimme tallituvassa juomassa vesilasilliset. Ihmettelin hieman, miksei Valmaa näkynyt, vaikka Dunja menikin talutustunnilla. Ehkä hän oli kipeänä…
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kukka
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 215
Join date : 09.11.2015
Ikä : 22
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Mirri

ViestiAihe: Vs: Mímir   Ke 04 Toukokuu 2016, 01:51

Mutakylpy

Olimme antaneet kahdelle tanskalaiselle reppureissaajalle luvan punkata kämpässämme viimeyön, joten minäkään en ollut kovin montaa tuntia nukkunut. Vapaaillan päätin kuitenkin viettää tallilla Mirrin kanssa kahdestaan, sillä tanskalaiset ottivat mielellään Juksun mukaansa Pronssijoki-kierrokselleen. Vaikka olikin mitä kaunein kevätsää, väsymys ja vatsassa kurniva nälkä tekivät hallaa mielialalleni. Pyöräillessäni Hallavaa kohti kevään ensimmäiset önniäiset päättivät hyökätä juuri minun kimppuuni ja niitä otsa kurtussa hätistellessäni olin ajaa ojaan… kunnes lopulta ajoin ojaan ja löysin itseni pyöräni vierestä istumassa mudassa.

Aloin tietysti itkemään omaa surkeuttani, ja osittain myös kaatumisen aiheuttamasta säikähdyksestä. Miksi minun piti täydellisenä kevätpäivänä tuntea kurjia tunteita? Tiedostin väsymyksen ja nälän vaikutuksen mielialaani, mutta silti ärsytti. Kaikista eniten ärsytti kuitenkin se, että en osannut suhtautua kurjiin tunteisiin normaalina osana elämää, vaan elämän pilaavina häiriötekijöinä. Kaikki tunteet olivat okei, myös ne kurjimmat. Miksen osannut suhtautua niihin sillä tavalla? Olin kai niin tottunut elämään pilvien päällä, ja universumilla oli tapana lähettää lisää pastellinsävyisiä pilviä elämääni, että satunnaiset pudotukset maan päälle tuntuivat kerta kaikkiaan kamalilta. Ei sillä että minun maailmani olisi yhtään sen epätodellisempi kuin muidenkaan, se oli vain tottumuskysymys.

Hengitin syvään ja nousin ylös ojasta, takapuoli ja toinen kylki harmaalla mudalla kuorrutettuna. Olin kai reväyttänyt myös olkapääni, eikä pyöräkään näyttänyt kovin elinvoimaiselta. Se tosin johtui todennäköisesti vain mutakuorrutuksesta ja luonnottomasti kääntyneestä tangosta. Yritin kiskoa pyöräni ärsyyntyneenä takaisin tien päälle, mutta kompastuin ja päädyin jälleen ojaan istumaan.
”Voihan purjosipuli!” tiuskaisin tuskaisena kyyneleiden valuessa poskiani pitkin. En jaksanut enää taistella. Jos universumi halusi opettaa minulle jotain, okei, anna tulla vaan. Ymmärrän kyllä, jos minun on tarkoitus ymmärtää. Rojahdin selälleni ojan reunaa vasten. Tässä minä nyt olen, ojan pohjalla. Mitä olitkaan sanomassa?

Jonkin ajan kuluttua ohitseni ajoi auto… joka pysähtyi. En jaksanut nostaa katsettani, vaan toivoin, että ehtisin kerätä itseni henkisesti ennen kuin joutuisin kommunikoimaan yhdenkään ihmisolennon kanssa.
”Herranjumala, oletko kunnossa?” kuului huolestunut naisääni auton oven avauduttua. Se oli ihanaakin ihanampi Eevi-Sofia. Heilautin kättäni elämän merkiksi.
”Joo kai, universumilla vaan on mulle jotain sanottavaa, mutta olen liian itsepäinen ymmärtääkseni mitä…” sanoin tympääntyneenä ja nousin istumaan. Teki mieli mököttää oikein urakalla, mutta se olisi ollut kovin epäystävällistä Eeviä kohtaan. Yritin hymyillä.
”Anna kun mä autan sut ylös”, brunette nainen sanoi aikuisella äänellään ja asteli jalkojaan varoen ojan reunalle ja ojensi kätensä. Pudistelin lehtiä ja roskia hiuksistani ja kompuroin ojanpohjalta Eevin avustuksella takaisin tielle. Sillä aikaa kun yritin epätoivoisesti siistiä uuden ilmeen saaneita vaatteitani, Eevi-Sofia kalasti pyöräni takaisin elävien kirjoihin. Hän katsoi minua huolestuneena.
”Kiitos, Eevi. Olisin varmaan lojunut tuolla mudassa iltaan asti…” kiitin, mutta en voinut peittää turhautunutta mielentilaani.
”No problem, mut ootko sä ihan kunnossa?” nainen kysyi yrittäen pyyhkiä onnettoman pienellä nenäliinallaan vaatteitani enimmistä mudista. Voisiko tämän alemmas enää vajota? Annan itselleni kyllä anteeksi, mutta miten sitä saattoikaan ihmismieli sabotoida elämäänsä tällaisella typerällä murjottamisella?

”En oo, takapuoleni on mustelmilla, olkapääni on revähtänyt ja mulla on ihan tajuttoman kova nälkä ja olen tosi pahalla tuulella ja lisään negatiivista energiaa tähän maailmaan ihan kun olisin maailman onnettomin ihminen, enkä osaa suhtautua kurjiin tunteisiin normaalilla tavalla ja nyt olen pilannut surkeudellani kahden ihmisen kauniin kevätpäivän… anteeksi Eevi, mun on parasta mennä kotiin syömään ja nukkumaan… ja itkemään”, valitin jaksamatta enää välittää kuinka säälittävältä kuulostin. Kyyneleet piirsivät vaaleat raidat mudasta likaantuneille poskilleni.
”Ei se mitään, jokaisella on joskus huonoja päiviä”, Eevi lohdutti ja halasi minua mutakylvystäni huolimatta. Se auttoi. Olin niin onnekas, että elämässäni oli ihmisiä, jotka lohduttivat ja halasivat, olin sitten kierinyt mudassa tai missä ikinä. Enkä ollut mikään Pyhä Henki. Huonot päivät ja kurjat tunteet ovat ihan okei. Minun pitäisi katsoa Inside Out –elokuva taas joku päivä. Surunkyyneleet olivat muuttuneet onnenkyyneleiksi.

”Kiitos, Eevi”, sanoin kyyneleitäni pyyhkien, hieman jopa omalle säälittävyydelleni naurahtaen. Eevi hymyili lämpimästi. Hän oli jotenkin niin välitön, ei yhtään pakoileva tai kiireinen, vaan läsnä. Oli mitä suurin siunaus tulla hyväksytyksi omine virheineen.
”Olitko sä tulossa vai menossa tallille?” hän sanoi lopulta ja katsoi pyörääni arvioiden.
”Menossa... ei vaan siis tulossa… tai siis…” pähkäilin naisen kysymystä naurahtaen sen epämääräisyydelle.
”Mä olin pyöräilemässä talliLLE”, selvensin sijamuotoa painottaen ja Eevikin nyökytti nauraen.
”Okei, onko sulla tallilla vaihtovaatteita? Ja syötävää?” hän kyseli vilkuillen hieman huolestuneena pyörääni.
”Öö, joo…” vastasin ja katsoin nyt itsekin ajopeliäni kohti. Sen etukumi oli tyhjä. Tämäkin vielä… Nyt minua kuitenkin vain hihitytti hysteerisesti. Miten ihmeessä minä, Kukka olin joutunut tähän tilanteeseen? Ärsyyntymällä ötököistä?
”Hienoa, kaikki kyllä järjestyy, hyppää kyytiin vaan. Voin heittää sut illalla kotiin. En usko että sun pyörääsi tuosta pöllitään, jos lukitset sen vaikka tuohon bussitolppaan”, Eevi ehdotti ja osoitti sormellaan vähän matkan päässä olevaa bussipysäkkiä. Nyökkäsin ja lähdin taluttamaan hieman kankeasti rullaavaa fillariani bussitolpan viereen. Lukittuani pyörän, nousin Eevin autoon etupenkille hänen vakuutettuaan minut siitä, ettei mutaiset vaatteeni voineet pahentaa hänen muutenkin putsauksen tarpeessa olevaa autoaan.

Hallavaan päästyämme Eevi piti huolen siitä, että sain päälleni puhtaat vaatteet ja mutaiset vaatteeni suurpiirteisen huuhtelun jälkeen kuivumaan. Syötyäni tallin jääkaapissa säilyttäneeni eväsleivän tunsin mielialani kohentuneen takaisin normaaliin ja kiittelin Eeviä tuhannesti avusta. Tallituvassa olleet Salli, Nelli ja Katri olivat kyselleet ihmeissään, mitä oli tapahtunut. Olinhan aivan silminnähden käynyt tarkoituksettomassa mutakylvyssä. Kerroin heille kaatuneeni pyörällä hätyyteltyäni ötököitä, johon tietysti nauroimme yhteen ääneen. Mitään sen vakavampaa ei kuitenkaan ollut käynyt.

Loppupäivän vietin niin kuin olin suunnitellutkin: Mirrin kanssa kahdestaan. Harjasin sen käytävällä korvista kavioihin ja vaikka olkapääni hieman kipuili, annoin talvikarvalle kyytiä superkumisukakäsittelylläni á la Kukka. Mirri nautti hieronnasta ja harjauksesta toden teolla, mutta kyllä ponista putosikin varmaan kilo karvaa. Kun häntä ja harjakin oli setvitty huolellisesti jouhienselvityssuihkeen avustuksella, lähdimme rauhalliselle maastokävelylle maistelemaan vähän vuoden ensimmäisiä versoja.
Illan tullen putsailin vielä Mirrin varusteita sillä aikaa, kun odottelin Eeviä. Hän ajoi minut kotiin, niin kuin oli tarjoutunut tekemään ja runsaiden kiitosten jälkeen menin suihkun kautta peiton alle nukkumaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kukka
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 215
Join date : 09.11.2015
Ikä : 22
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Mirri

ViestiAihe: Vs: Mímir   La 07 Toukokuu 2016, 01:05

7.5.2016

Olin hengästynyt Hallavan harmaan tallirakennuksen paljastuessa yhä enemmän vihertävien puiden lomasta. Sykemittarini kertoi, että loppuspurtti Kaviopolkua pitkin oli saanut sykkeeni nousemaan sataankahdeksaankymmeneen lyöntiin minuutissa. Hiki valui ohimoltani korvan vierustaa pitkin kaulaani, kun hidastin takaisin kävelyvauhtiin tallin pihalla. Olin ylpeä itsestäni, kun jaksoin juosta ongelmitta noin kolmen kilometrin matkan yhtäjaksoisesti, vaikka juoksuharrastukseni olikin ollut tauolla koko talven. Suuntasin suoraan hevosenkenkien jäljillä kuvioidulle tarhalle, jossa Mímir paistatteli päivää ja nyhti aidan reunalla kasvavaa ruohomätästä.
”Heippa karvakasa!” tervehdin sitä vieläkin hieman hengästyneenä ja pujottauduin tämän tarhaan valkoisen puuaidan läpi. Ruuna nosti päätään ja hörähti pienesti, mutta jatkoi sitten ruohon mutustelua. Kastoin käteni tämän juomakuppiin ja pyyhkäisin hellästi otsaani. Hieman kastuneet ylös sidotut otsahiukseni saattoivat näyttää nyt vain entistä hikisemmiltä, mutta ei se minua liikuttanut. Pujotin issikkaruunan päähän tomaatinpunaisen naruriimun ja lähdin taluttamaan sitä kohti kiinnityspuomia, jossa suunnittelin sen harjaavani. Tein vetosolmun puomin ympärille ja lähdin kävelemään kohti tallia hakemaan harjakoria, kunnes muutinkin mieleni ja menin tallitupaan hakemaan juotavaa.

Tuvan sohvalla istui Amin ja Novan, sekä Merkuriuksen omistajat Nelli ja Katriina selkeästi hengähdystauolla tallihommista jutellen keskenään Hööksin kuvastosta ja varusteiden päivittämisestä.
”Heii! Kuis hurisee?” kysyin aurinkoisena ja menin hanalle täyttämään Mirrin kaapista kaivamani juomapullon.
”Mainiosti, Meku on niin ihana”, Katri huokaisi rakastuneen näköisenä ja Nellikin nyökytteli päätään hymyillen.
”Vähän on kiireistä, kun on niin paljon kisoja lähiaikoina, ja kaikkiin pitäisi keretä kunnolla treenaamaan”, Nelli kertoi, muttei vaikuttanut erityisen stressaantuneelta. Arvelin että hän oli ehkä tottuneempikin kisaaja.
”Hurjasti onnea kisoihin!” tsemppasin ja kulautin melkein pullollisen vettä yhdellä kertaa. Tässä helteessä piti pitää huoli riittävästä nesteytyksestä.
”Muistakaa tekin juoda tarpeeksi vettä, kun on näin helle päivisin”, muistuttelin hyväntahtoisesti ja lähdin sitten hakemaan niitä harjoja. Mirri odotteli nätisti tallin vierellä, kurotellen pisimpiä ruohonkorsia päättäväisesti suuhunsa.

Tallissa oli jonkin verran vilinää, kun ratsastustuntilaiset laittoivat hevosiaan kuntoon seuraavaa tuntia varten. Päätin hakea saman tien myös ruskeat turparemmittömät suitset, joiden otsapanta oli käsin punottua punaoranssia sahalaitakuvioista hihnaa, jonka sivussa erottui keltainen M-kirjain. Olin väkertänyt sen Mirrille jo ennen Pronssijoelle muuttoa Mirrille syntymäpäivälahjaksi, jonka jälkeen se onkin ollut kiinteä osa Mirrin ja Mariannen elämää. Välillä en itsekään muistanut tehneeni sitä.
Takaisin Mirrin luokse tultuani sen viereen oli sidottu minunkin yllätyksekseni Fae. Vaaleahiuksinen hennon oloinen Alana kurkkasi levottomasti askeltavan hevosensa takaa ja nyökkäsi tervehdykseksi.
”Säkin päädyit harjailemaan ulkona”, totesin iloisesti hymyillen ja laskin harjakorin maahan ja ripustin suitset puomin päätyyn kätevästi roikkumaan.
”Yeah, sisällä on kamala meteli”, tyttö vastasi ja ärähti sitten kovalla äänellä punarautiaalleen, joka potkaisi protestoiden ilmaa takajalallaan. Minusta oli mahtavaa, että niin pienellä ja keijumaisella tytöllä oli niin kova ääni ja napakka ote Faen käsittelyssä, jonka se kyllä tarvitsikin. Nyökkäsin ja silitin hieman varautuneen oloista tammaa kaulalle. Mirri ei ruunikon kiukuttelusta hätkähtänytkään, kuunteli vain sivukorvalla Alanan toruja ja keskittyi järsimään puomia ajankuluksi.

Harjasin talvikarvasta vähitellen luopuvaa islanninhevosta tottuneesti välillä tälle höpötellen, mutta mielessäni pyöri eilen tallituvassa kuulemani keskustelu. Vaikka en täysin luottanutkaan puhtailta huhuilta kuulostaviin juoruihin, ymmärsin, että Alanan ja Valman välillä oli tapahtunut jokin konflikti, jonka takia Valma oli ollut tallilta poissa jo melkein kokonaisen viikon. Salliakaan ei ollut näkynyt, mikä aiheutti hieman erityisjärjestelyjä hevosten kuntoonlaittokomiteassa. Minäkin olin pari päivää sitten avustanut Mincan lasten tunnille. Mistä tämä konflikti sitten johtui, oli täysi mysteeri, enkä uskonut että Alana olisi oikeasti hyökännyt Valman kimppuun, (niin kuin villeimmät huhut kertoivat). Alana ei ollut koskaan kohdellut punatukkaista pisamaposkea erityisen ystävällisesti, mutta minun oli vaikea uskoa, että tilanne olisi äitynyt niin pahaksi.
Katsoin vaaleaa tyttöä, joka touhusi hevosensa ympärillä tottuneen varmalla otteella. Hän vaikutti jotenkin tavallista synkeämmältä, joten uskoin riidan painavan hänenkin mieltään. Olisin kovasti halunnut jutella tapahtuneesta Alanalle ystävänä, mutta puheenaihe olisi todennäköisesti saanut hänet vain huonommalle tuulelle.

”Alana hei, haluaisitko sä lähteä Faen kanssa kävelemään alkukäynnit maastoon meidän kanssa?” kysyin tytöltä, joka hetken tuumittuaan suostui. Fae tuli Mirrin kanssa hyvin toimeen… tai Mirri tuli miltei jokaisen kanssa toimeen, joten sen suhteen ajatus oli toimiva. Sillä aikaa kun Alana alkoi varustaa ratsuaan, lähdin tallitupaan vaihtamaan maastokuvioiset juoksutrikoot ilmaviin beigeihin reisitaskuhousuihin. Kriittisessä vaiheessa housujen vaihtoa minut yllätti henkilö, johon en osannut odottaa törmääväni tallilla.
”Upsista!” poika reagoi tajutessaan tilanteen ja kääntyi viipyen selin minuun päin. Nolostuin vähän yllättävästä tulijasta, mutta olin lähinnä huvittunut siitä, että naapurinpoika bongaa minut vapaa-ajallaan alushoususillaan. Puin housut ripeästi ja yritin hillitä punastustani.
”No terve, naapuri. En olis uskonut törmääväni suhun tallilla”, naurahdin viimein laittaessani kypärää päähäni (ja vältellen katsekontaktia).
”Mä oon oikeastaan vanha Hallavalainen, mutta lähdin armeijan ajaksi muualle. Mulla oli täällä hevoseni Pinkki, mutta nyt aloin hoitamaan Nikitaa”, punatukkainen poika kertoi hymyillen hienoinen puna poskillaan.
”Ja mun nimi on Michael, tai siis Mikki, en muista ollaanko koskaan esittäydytty”, hän sanoi ojentaen kättään kättelyä varten.
”Kukka”, esittäydyin itsekin ja kättelin häntä hieman huvittuneena.
”Mulla on täällä ystäväni issikka ylläpidossa, Mirri. Kiva kun naapuri käy samalla tallilla, niin voidaan kulkea joskus yhtä matkaa”, ehdotin hymyillen ja laitoin samalla hanskoja käteeni.
”Mä lähden nyt Alanan kanssa maastoon, ne varmaan odottaakin jo”, totesin lopulta ja lähdin kävelemään ovea kohti.
”Hieno henna, by the way”, Mikki kehui vielä ennen kuin astuin ulos. Olin muutama päivä sitten taiteillut perinteisen hennatatuoinnin toiseen jalkaani ja tietysti poika oli huomannut sen housuja vaihtaessani.
”Kiitti”, kerkesin huikata ennen oven sulkeutumista.

Kärsimättömästi odottelevan seurueeni luokse päästyäni suitsin Mirrin muutamissa sekunneissa ja hyppäsimme ratsujemme kyytiin.
”Arvaa mitä, törmäsin juuri naapuriini tallituvassa, kun mulla oli housut kintuissa”, naurahdin perässämme ratsastavalle Alanalle päätäni epäuskoisesti pyörittäen.
”En yhtään arvannut, että Mikki olis hevosmiehiä, mutta sillä oli vissiin oma heppa täällä joskus ennen intin suorittamista”, totesin ja käännyin katsomaan Mirrin takapuolessa hiihtävää ratsukkoa.
”Mä tapasin sen pojan eilen for the first time”, blondi kertoi ja yritti saada Faen pitämään edes pientä välimatkaa ruunaan. Arvelin, että hän olisi saattanut tietääkin Mikin aiemmilta vuosilta, mutta poika taisi viihtyä armeijassa tavallista pidempään.
”Nanna told me hän on Valman ex”, Alana jatkoi, ja tämä tieto tuli minulle täysin yllätyksenä.
”Oho!” En ollut kuullut Mikistä koskaan aiemmin, mutta toisaalta emme olleet Valman kanssa pojista koskaan jutelleetkaan.
”Yeah…” tytön äänestä saattoi arvata, että hänellä olisi ollut aiheeseen jotain lisättävää, mutta päätti olla jostain syystä hiljaa.
”Mikinkö takia Valmaa ei ole näkynyt tallilla..?” arvailin vaivihkaa suunnatakseni keskustelua tiettyyn suuntaan, mutta aloin sitten oikeastikin epäilemään asiaa. Jos he olivat eronneet Mikin lähdettyä, saattoi jälleennäkeminen aiheuttaa suurtakin myllerrystä… ainakin Valman kaltaisessa henkilössä. Tai sitten se oli osasyy Valman poissaoloon.
”I don’t know, tai sitten se overreacted kun sanoin sille ettei se ole täydellinen”, tyttö tuhahti hetken kuluttua, mutta hänen äänessään oli huolestuneisuutta. Käänsin katseeni takaisin eteenpäin.
”En mä halunnut että se lopettaa, mä vain got pissed off”, hän jatkoi. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt sanoa, mutta kuulin Alanan äänensävystä, että hän tunsi syyllisyyttä ja oli pahoillaan.
”Ehkä Valma palaa, jos pyydät anteeksi…” totesin lempeällä äänelläni ja käänsin ruunan takaisin tallille johtavalle polulle. Alana oli hiljaa, vain Fae puuskutti levottomana Mirrin perässä.
”Mun mielestä sä oot hyvä tyyppi, Alana”, sanoin ystävälliseen sävyyn yrittäen tehdä tytölle selväksi, että olin hänen puolellaan. Tai olinhan minä Valmankin puolella, mutten missään nimessä ryhtyisi sortamaan toista osapuolta uskomalla paisutettuja huhuja ja lietsomaan vihapuhetta. Koko tallin ilmapiirin kannalta olisi parasta, että tytöt saisivat sovittua keskenään mahdollisimman pian ja kykenisivät jatkossa edes yrittämään ymmärtää toisiaan.

Tallipihaan saavuttua yritin keventää tunnelmaa vaihtamalla puheenaihetta:
”Oih, katso miten Meku vilistää pikkuruisilla kavioillaan ympäri tarhaa!” huudahdin ihastellen ja olisin voinut vaikka lyödä vetoa, että Alanankin suupielet kääntyivät hymyyn varsan nähdessään.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kukka
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 215
Join date : 09.11.2015
Ikä : 22
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Mirri

ViestiAihe: Vs: Mímir   Pe 10 Kesä 2016, 15:12

2.6. Omat huvit Hallavassa

Tallilla ei näkynyt ristin sielua niinä päivinä. Kaikki olivat leirillä paratiisisaarella, suuri osa tuntihevosistakin, ja tallilla kävi Eveliinan lisäksi päivittäin vain Alana, Eeva ja minä. Silloin tällöin saattoi nähdä vilaukselta muitakin, mutta suurimmaksi osaksi olimme Alanan kanssa kaksistaan.

”Kaikilla on varmasti aivan huippukivaa leirillä Vaahterapolkulaisten kanssa. Se paratiisisaari kuulostaa ihan taianomaiselta…” sanoin ajatusteni harhailtua taas kesäleiriin, kun puhdistimme varusteita satulahuoneessa oikein urakalla. Pisamakasvoinen kultakutri hymähti ja katsahti minuun.
”Miksi sä et mennyt um… mukaan?” Alana kysyi keskittyen taas raaputtamaan pinttymiä Faen nahkariimusta.
”Oisin kyllä halunnut, mutta Villivaniljassa yksi työntekijä pitää nyt kesälomaa, niin en voi olla poissa”, sanoin hieman haikeasti, mutta jatkoin sitten, ”mutta ei se haittaa, on tosi jännää olla tallilla kun täällä on niin hiljaista!”
Alana nyökkäsi naurahtaen ja sanoi sitten menevänsä vaihtamaan pesuveden.

Ei tosiaan auttanut asiasta surkutteleminen, vaan tilanteesta piti ottaa kaikki ilo irti. Virne nousi kasvoilleni. Tästä voisi tulla jopa kesän paras viikko!
Kuivasin jo harmaanruskeisiin raitoihin peittyneellä kostealla pyyhkeellä suitsien viimeiset remmit ja rupesin kokoamaan osia taas yhteen. Alanan saavuttua puhtaan vesivadin kanssa kerroin ehdotukseni:
”Alana! Jatketaan tätä myöhemmin ja mennään ponien kanssa uimaan!” hihkaisin innostuneena ja heilutin kokoamiani ruskeanahkaisia turparemmittömiä suitsia ranteeni ympärillä. Tyttö näytti hieman yllättyneeltä, mutta jäi sitten pilke silmäkulmassa pohtimaan ehdotustani.
”Why not, mutta Fae might um… pelleillä..?” hän sanoi lopulta ja jätti vesivadin satulahuoneen keskellä olevalle penkille odottamaan. Minä vain nyökyttelin ja hihittelin, olin taas hetkessä täyttynyt siitä vatsanpohjaa kihertävästä innostuksesta ja odotuksesta. Jätimme varusteet niille sijoilleen ja kiirehdimme suitsien ja kypärien kera hakemaan ratsujamme tarhasta. Olimme jo aiemmin päivällä harjanneet ne ulkona, joten kauaa ei ehtinyt mennä ennen kuin olimme jo kivunneet hevostemme paljaille selille. Meillä molemmilla oli yllä vain topit ja shortsit ja kengät olimme jättäneet yolo-mielessä tallinpihalle.

”Fae ei arvaakaan mihin ollaan menossa”, hihitin, kun punainen paholainen kiirehti innokkaana Mímirin takapuolen välittömässä läheisyydessä kohti metsänreunaa. En yhtään osannut sanoa päättyisikö reissumme raikkaan hilpeään auringossa kuivatteluun ja kevyeen rupatteluun selistä käsin, vaiko siihen, että kävelisimme paljaat varpaamme verillä litimärkinä tallille kiitolaukkaa ryöstäneiden ponien perässä keräillen matkan varrelle pudonneita hevosenkenkiä. Turha asiasta oli kuitenkaan murehtia näin etukäteen, joten parempi oli nauttia ainakin suhteellisen leppoisasta menomatkasta.

Juttelimme niitä näitä Alanan kanssa, ja olin iloinen että olin saanut tutustua niinkin mielenkiintoiseen irlantilaiseen kenttäratsastajaan. Vaikka Fae oli toisinaan melko pelottava, olin alkanut tavallaan jopa nauttimaan tamman mustavalkoisesta persoonallisuudesta. Sen kanssa kun ei koskaan tullut tylsää. Mirri sieti Faeta kuitenkin ylivoimaisesti parhaiten, eikä välittänyt edes satunnaisista hammaskontakteista omassa paksukarvaisessa takapuolessaan.

Muutamien ravipätkien ja jännittävien äkkiliikkeiden aiheuttamien tasapainotteluhaasteiden ja niiden aiheuttamien kiljahdusten saattelemana pääsimme kuin pääsimme perille Pronssijoesta erkaantuneen pikku lammen rantaan. Siinä oli mitä mainioin kohta kahlata yhä syvemmälle, eikä tarvinnut ensikertalaisenkaan tehdä kovin suuria uskonloikkia saadakseen ratsunsa kastamaan kavionsa.
”Eikun uimaan vaan!” rohkaisin Alanaa, joka näytti siltä, ettei ollut enää lainkaan varma kyseisestä ajatuksesta. Kannustin hiirakkoa issikkaruunaa veden äärelle, eikä helteessä paahtuvaa ponia tarvinnut moneen kertaan kehottaa, kun se jo lompsi innoissaan ryntäiden syvyydelle. En voinut olla vinkaisematta, kun jalkani osuivat viileään veteen. Se oli kuitenkin hellepäivinä lämmennyt todella lämpimäksi, eikä se tuntunut lainkaan kylmältä enää hetken kuluttua.

Alana yritti saada epäröivän tammansa lähemmäs vettä, mutta joutui tekemään peruuttelevan ratsunsa kanssa töitä aika lailla. Vaikka Mirri olisi ollut jo valmis uiskentelemaan, päätimme mennä rohkaisemaan Faeta kädestä pitäen. Yritimme ensin olla rantaviivalla vastassa, mutta kun sekään ei muuttanut tamman mieltä, päätimme kokeilla mennä veteen peräkanaa. Kävelimme pienen matkan rannalla samalla tavoin kuin yleensäkin: Faen leuka Mirrin lautasilla, ja reippaasti lompsimme lopulta lampeen asti. Ensiksi punarautias oli tietysti kauhuissaan, mutta kuin ihmeen kaupalla seurasi alkudraaman jälkeen Mirriä syvemmällekin. Vettä oli polskuteltu rannassa sen verran, että sekä minä, että Alana olimme kuin olimmekin litimärkiä. Pääsimme Mirrin kanssa myös uiskentelemaan syvemmällekin, Alana Faen kanssa enemmän tai vähemmän omasta tahdostaan.

Jonkin aikaa pulikoituamme päätimme lähteä takaisin tallille. Hevosten märkä selkä kutitti paljaiden reisien alla, mutta auringon lämmössä vaatteet kuivuivat kuin itsestään. Tallille päästyämme jätimme ponit tarhaan kuivattelemaan, ja molemmat menivät tietysti hiekkakylpyyn saman tien.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kukka
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 215
Join date : 09.11.2015
Ikä : 22
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Mirri

ViestiAihe: Vs: Mímir   La 20 Elo 2016, 00:12



Aiemmin kesällä otettu kuva Mirristä laitumella :-)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kukka
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 215
Join date : 09.11.2015
Ikä : 22
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Mirri

ViestiAihe: Vs: Mímir   La 20 Elo 2016, 02:02

Rauhaa ja rauhattomuutta 20.8.2016

Tämän kesän muistaisin ikuisesti, se olisi varmaa. En ihan jokaista minuuttia tietenkään, mutta hyvin monta tietyllä tapaa taianomaista hetkeä. Hymyilin kiitollisena selatessani puhelimeni kuvagalleriaa. Viimeisimmät kuvat olivat eiliseltä: minun, Eevin ja Alanan yhteiseltä maastoreissulta. Vauhdikas, mutta leppoinen maasto ilman satulaa oli ollut vallattoman hauska, mutta verottanut yhden hivutussuojan.

Laitoin puhelimen taskuuni ja nousin tallituvan sohvalta. Kesää oli vielä jäljellä, mutta uudet tuulet puhalsivat haikean seesteisyyden keskelle, kun tuntilaiset ja uudet hoitajaehdokkaat alkoivat käydä tallilla uusissa tallivarusteissaan. Olin törmätä yhteen heistä astuessani ulos tuvan ovesta.
Mirri oli tarhassa tyytyväisen näköisenä. Sillä oli ollut myös mitä mainioin kesä.
Kävelin pienen issikkaruunan luokse, sujahdin aidan välistä ja painoin kasvoni tämän paksuun tummaan harjaan. Mitään kovin paljon rakkaampaa ei tästä universumista voinut löytyä. Talutin Mirrin ulos tarhasta, sidoin sen hoitopuomiin tallin vierustalle ja aloin harjata tätä rauhallisesti, pitkin ja lempein vedoin.

Pian viereeni tuli Nanna ja Tinttu. Tervehdin heitä, mutta sen sijaan, että olisin aloittanut keskustelun, keskityin vain tyytyväisenä alahuultaan lerputtavan Mirrin harjaamiseen. En ollut kertonut vielä muille kuin Aleksille, että Mímir lähtisi Hallavasta parin päivän päästä. Marianne, Mirrin omistaja, oli palannut takaisin Suomeen vaihto-oppilasvuotensa loputtua ja tietysti haluaa saada takaisin rakkaan perheenjäsenensä. Hymyilin haikeasti ja keskityin tuntemaan ruunan silkkisen pehmoisen kesäkarvan sormieni alla.
”Aiotteko mennä maastoon?” Nanna kysyi viimein. Olin päättänyt lähteä Mirrin kanssa ihan kahdenkeskeiselle retkelle, enkä uskonut, että Nanna siitä pahastuisi.
”Juu”, sanoin melko hiljaa, mutta hymyillen. Nanna nyökkäsi, mutta oli selvästi huomannut epätavanomaisen käytökseni. Kertoisin kyllä kaikille pian, mutta nyt halusin nauttia täysin rinnoin viimeisistä päivistämme yhdessä.
”Me ajateltiin treenata vähän koulua kentällä”, Nanna totesi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hätkähdin hieman, sillä olin taas uppoutunut silittelemään issikkaruunan silkkistä turpaa. Hymyilin Nannalle ja naurahdin, kun Tinttu pukkasi tätä turvallaan.

Suitsin ponini ja laitoin kypärän päähäni, jonka jälkeen hyppäsin tottuneesti kyytiin: ensin vatsalleni, josta heilautin toisen jalan lautasten yli toiselle puolelle, hilauduin oikealle paikalle ja painoin pohkeeni hellästi ruunan kylkiin. Vilkutin Nannalle ja ohjasin ruunan kohti vehreitä metsäpolkuja. Olin kuullut Katrin menneen Sallin kanssa maastoon, ja vaikka pidin heistä, tänään halusin olla törmäämättä sielun sieluun metsäpoluilla. Niinpä valitsin reitin, jota kaikki olivat tuntuneet välttelevän viimeaikoina. En ollut koskaan kuullut syytä, mutta veikkasin kyseessä olevan jotain hupsua, kyykäärmeen tai sudenjäljen huomaamista, joka sai nuoret tytöt kiertämään paikan kaukaa.

Oli myös toinen reitti, jota vältettiin viimeaikaisen tapahtuman johdosta. Muutamat tallilaiset olivat vieneet kynttilöitä kyseisen laukkasuoran varrelle. Sydäntäni särki asian ajatteleminen, kyyneleitä oli turha estellä. Puristin sormillani islanninhevosen paksua tummanruskeaa harjaa. Kyllä jokaisella meistä on oma aikamme lähteä, ja tämän elämän päätyttyä meitä odottaa jokin sanoinkuvaamaton tyyneys ja lempeys, puhtaus ja kirkkaus. Kaikella on tarkoitus. Vielä tulemme huomaamaan, että Ranan poislähdön myötä syntyi jotain erityistä, jotain hyvää.
Pyyhin kyyneleet hihaani ja hymyilin itkuisena, puhdistavien kyyneleiden jälkeisessä autuudessa. Maailma näytti niin kauniilta. Kumarruin halaamaan varmajalkaisena eteenpäin kävelevää ruunaa ja tunsin suurta kiitollisuutta niin monesta asiasta.

Jonkin ajan kuluttua tölttäsimme kovaa vauhtia lähes umpeenkasvanutta polkua pitkin. Oksat ja lehdet tulivan kovaa vauhtia päin näköä, joten jouduin kumartumaan taas Mirrin harjaan. En nähnyt eteeni, mutta luotin poniin täysin ja annoin sen viilettää minkä kavioistaan pääsi. Pian oksien suhina jalkojani vasten loppui ja eteen avautui heinikkoinen tie. Aurinko pilkotti lehtipuiden oksien välistä tehden maan läikikkääksi valosta ja varjoista. Hiljensin käyntiin ja silitin ponia kaulalle. Se käveli reippaasti eteenpäin, eikä ollut juurikaan kiinnostunut tien varrella kasvavasta ruohosta. Nautin sen keinuttavista askelista, suljin silmäni, unohdin ryhtini ja hymyilin.

Nautiskeluni loppui lyhyen, kun Mirri pysähtyi. Pian minäkin huomasin edessämme hitaasti poispäin kävelevän hahmon, jolla oli päällään vanha, osittain repeytynyt tuulipuvuntakki, harmaat kalsarit ja kumisaappaat. Huppu tällä oli päässä, joten ikää oli vaikea arvioida. Tavallisen pussikaljahemmon oloinen mies, mutta mitä hän keskellä metsää teki? Ehkä hän oli eksynyt. Jatkoimme matkaa kohti miestä, ja kun olin kuuloetäisyydellä, huusin:
”Päivää!”
Mies säikähti, vilkaisi meitä kohti ja lähti yllättäen harppomaan kohti ryteikköä, aivan kuin meitä karkuun. Mirri katsoi tätä hieman kummeksuen, mutta jatkoi tasaista askellustaan tietä pitkin. Naurahdin huvittuneena ja hämmentyneenä.
”No mitäs kettua”, tokaisin ja taputin taas ruunan kaulaa. Jonkin ajan päästä tie kapeni kahdeksi haarautuvaksi poluksi ja tien reunalla hieman puiden takana piilossa kökötti tuttu autiotalo. Jokin talossa kuitenkaan ei ollut ennallaan… En osannut sanoa mikä, mutta jotenkin talo näytti vähemmän autiotalolta kuin yleensä. Se johtui todennäköisesti loppukesän villikukista, jotka koristivat talon reunoja. Tai sitten ihan vain auringosta, joka sai talon näyttämään jopa melko kodikkaalta. Tai sitten se johtui kuistilla kauniisti vierekkäin olevista lenkkareista ja kaiteella roikkuvasta keltaisesta sadetakista…

Kylmät väreet kipittivät selkääni pitkin ja saivat minut värisyttämään olkapäitäni, kun palaset alkoivat epämiellyttävästi loksahdella paikoilleen. Huhupuheet ja kummallinen tunnelma tallissa alkoivat saada merkityksensä, kuten myös syy kyseisen maastoreitin välttelemiseen. Tiesin ajatuksieni olevan täysin epäluotettavien olettamuksien vietävänä, mutta kukaan ei menettäisi mitään jos laukkaisimme enemmän tai vähemmän pakokauhuisina takaisin tallille. Lyhin matka oli jatkaa suoraan eteenpäin, niinpä annoin laukkapohkeet ja syöksyimme kohti kapeaa polkua varjoisaan metsään. Sydämeni hakkasi villisti, enkä nauttinut siitä lainkaan. Pelko oli täysin turhaa.
Kun olimme päässeet leveälle hiekkatielle, jossa oli paljon tuoreitakin kavionjälkiä, pystyin siirtämään käyntiin. Hengitin syvään ja silitin ponin kaulaa vallattoman harjan alta. Minua alkoi naurattaa. Miten olinkaan tullut niin hysteeriseksi nähtyäni pari vaatekappaletta?

Kun saavuimme viimein talliin, kerroin näkemästäni Ruusulle, Katrille ja Alanalle, jotka olivat pesemässä varusteita satulahuoneen lähellä.
”Miten sä et oo kuullut ravimiehestä?!” Katri hämmästeli ja pudisti päätään järkyttyneenä. Sitten hän kertoi kaiken minkä mysteerimiehestä tiesi.
”That’s why me ei mennä sitä um… polkua”, Alana sanoi ja alkoi jynssätä hevosensa turparemmiä aggressiivisemmin. Ruusu oli ollut hiljaa koko keskustelun ajan, tuijottaen silmät suurina vesivatia. Sitten hän nosti katseensa ja avasi suunsa:
”Se mies… Mä näin sen ravimiehen sairaalassa.”
Me kaikki katsahdimme häneen ällistyneinä.
”Ootko sä ihan varma, että se oli se??” Katri kysyi epäuskoisena. Ruusu nyökkäsi.
”Kyllä mä luulen”, hän sanoi hiljaa, mutta päättäväisenä. Katsoimme toisiamme vakavina.
”Näyttikö se tältä?”, sanoi luoksemme pikkuhiljaa hivuttautunut Nanna, joka oli selvästi kiinnostunut keskustelustamme. Hän ojensi puhelimensa Ruusulle. Näytöllä oli kännykkäkameralla otettu kuva valokuvasta, jonka oletin olevan Katrin sanojen mukaisesti löytynyt tallin vintiltä. Ruusu näytti kauhistuneelta.
”Toi se oli”, hän sanoi kuolemanvakavana. Tuijotimme kuvaa hiljaa.
”Pitäisikö soittaa poliisit”, Katri rikkoi pitkän hiljaisuuden.
”Ei se oo vielä tehnyt mitään, me ollaan vaan nähty se. Ei se riitä”, Nanna totesi.
”Mutta se varmasti tulee tekemään!” Ruusu parahti epätoivoisena.

Katriina rauhoitteli Ruusua, Alana jatkoi voimakasta varusteiden jynssäystä tuima ilme kasvoillaan, Nanna meni mietteliäänä jatkamaan puuhiaan Tintun luokse ja minä lähdin viemään sylillisen porkkanoita ja kuivia leivänkannikoita Mirrin palkkioksi tarhaan. Havahduin moneen kertaan ajattelemasta mysteeristä ravimiestä. Jos ei siitä mitään muuta hyvää olisi, niin ainakin Hallavalaisten ajatukset pyörisivät muussakin kuin suru-uutisissa.

#ravimiehenmysteeri
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Mímir   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Mímir
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Hallava :: Hallava :: Päiväkirjat-
Siirry: