Tämä on virtuaalitalli
 
PääsivuKalenteriFAQHakuKäyttäjälistaKäyttäjäryhmätRekisteröidyKirjaudu sisään

Jaa | 
 

 Seppeleen Sysiyö

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Seppeleen Sysiyö   Ma 01 Helmi 2016, 13:39



Viimeinen muokkaaja, Eevi-Sofia pvm To 11 Helmi 2016, 12:13, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Seppeleen Sysiyö   Ma 01 Helmi 2016, 14:23

1. Jotakin vanhaa, jotakin uutta
Maanantai, 1. helmikuuta 2016

Haukotus teki väkisin tuloaan. Päivä oli ollut pitkä, ja kun alkoi jo hämärtää, tiesin, ettei se lähestynyt minun osaltani vieläkään loppua. Hidastin ajoneuvon nopeutta huomattavasti ja käännyin varoen hiekkatielle. Suoristettuani auton vilkaisin ruutua, joka kertoi minulle hieman pätkien mutta kuitenkin reaaliaikaisesti, mitä kopissa tapahtui. Siellä se seisoi, minun varsani. Hymähdin, kun mietin kuinka olin hermoillut yhteistä matkaamme uuteen kotiin. Olin pelännyt, että varsa olisi suunniltaan joutuessaan matkustamaan yksin, mutta ihan turhaan. Tyyppi taisi olla niin itsevarma, ettei sitä epäilyttänyt tämä touhu juuri lainkaan.

Oli minua pelottanut muukin kuin vain varsan suoriutuminen matkasta. Siitä oli aikaa, kun olin itse viimeksi ajanut mitään vanhempieni katumaasturia suurempaa ajoneuvokokonaisuutta. Kun parkkeerasin yhdistelmäni Hallavan tuttuun pihaan, henkäisin helpotuksesta ja annoin jännityksen valua hitaasti pois kehostani uloshengityksen mukana. Lakkasin puristamasta rattia ja laskin hartioita alas. Me selvisimme.

Ehdin hädin tuskin hypätä autosta ulos ja päästää apukuskin paikalla täpisseen Kertun nuuhkuttelemaan tallipihaa, kun Aleksi jo harppoi pihaan tutun oloinen naishahmo perässään. Sen täytyi olla Kettu, jonka kanssa tuttavuuteni oli jäänyt lyhyeksi epäonnisen parisuhteeni ja sitä seuranneen paniikinomaisen muuton vuoksi. Tuntui kuin kaikesta siitä olisi kulunut jo kokonainen iäisyys, vaikka todellisuudessa tähänastisen elämäni onnettomimman ihmissuhteen kariutuminen ei ollut vielä vanhennut montaakaan kuukautta.

"Miten matka meni? Tervetuloa", Aleksi touhotti ja minä halasin häntä lyhyesti silkasta perille pääsemisen tuottamasta ilosta ja helpottuneisuudesta. Tuntui välittömästi siltä kuin olisin tullut kotiin. Tervehdin Kettuakin, joka vastasi tervehdykseen ystävälliseen mutta hieman Aleksia varautuneempaan tyyliin.
"Meni ihmeen hyvin! Varsa on ollut hurjan reipas ja rohkea, enkä ajanut ojaan siitä huolimatta että olin kauhusta kankea", naurahdin. "Väsyttää kyllä niin että saatan nukahtaa seisaalleni. Pitää vielä palauttaa koppi ja auto ennen kuin pääsen kotiin."
"Otat vaikka unet sohvalla ennen kuin lähdet ajamaan", Aleksi ehdotti.
"Ehkä en sentään, mutta kahvi tekisi kyllä terää", toivoin ja avasin auton takaoven nostaakseni esiin leipomani tuomiset. "Toin kakunkin, Susin uuden kodin kunniaksi."
"Loistavaa", Aleksi, joka ei tainnut koskaan kieltäytyä leipomuksista (olkoonkin, etteivät ne näkyneet missään - miten ne eivät näkyneet missään?), heläytti tyytyväisenä ja jatkoi: "Kettu, vietkö kakun tupaan ja pistät kahvit tippumaan? Me tullaan, kun ollaan viety varsa sisään."

Niin sanoessaan mies lähetti tietämättään pois tytön, joka elätteli lämpimiä ja ihailevia tunteita häntä kohtaan. Siitä minä olin tietysti aivan yhtä autuaan tietämätön kuin Aleksikin. Käytännön asioihin keskittyen hyödynsin tilaisuuden ja esitin itsekin pyynnön Ketulle.
"Voisitko ottaa koiran myös mukaasi?" kysyin ja hymyilin kiitollisena, kun Kettu lupasi tehdä niin. "Jouduin ottamaan sen mukaan, kun sillä olisi muuten ollut ihan liian pitkä päivä yksin."

Olin paahtanut menemään pää kolmantena jalkana koko päivän. Töistä päästyäni olin kiitänyt suorinta tietä kotiin hakemaan Kertun mukaani, ennen kuin olimme körötelleet ystäväni luokse. Sinne jätin oman pikkuisen autoni ja otin tilalle vetoauton ja trailerin, jotka kultainen ystäväni antoi minulle lainaksi Susin kuljetusta varten. Matkamme jatkui aina Seppeleeseen saakka, missä oli aika lastata pörröinen pikkutamma. Nyt tammavarsa oli perillä, ja oli aika viedä se uuteen karsinaansa.

"Se näyttää vähän lampaalta", tuumasin Aleksille, kun talutin pörröturkkisen suomenpienhevosvarsan alas autosta.
Tamman pikkuiset kaviot kopsahtelivat vikkelästi Hallavan pihamaalle. Se saattoi olla rohkea ja reipas, mutta tietysti sitä myös jännitti ja kummastutti tämä uusi ympäristö kaikkine vieraine ominaisuuksineen. Susi pälyili ja kuulosteli levottomana ympärilleen ja vaikutti valmiilta hypähtämään välittömästi karkuun, jos jotakin yllättävää tapahtuisi.
"Näppärän näköinen pikku paketti", Aleksi arvioi ja sai varsan kuuntelemaan mielyttävän rauhallista ääntään.
"On se nyt. Se sattuu olemaan yllättävän tasapainoisessa kasvuvaiheessa", naurahdin. "Tietäähän nuo varsat - yhtenä päivänä tallissa on selkeästi yhden hevosen osista koostuva kersa ja toisena se näyttääkin miljoonista varaosista rakennetulta."

Susi vaikutti hieman onnettomalta pieneltä reppanalta, kun päästin sen tovin kuluttua uuteen karsinaansa. Hetken se kierteli seinänvierustoja ja asettui sitten keskelle karsinaa seisomaan. Siinä se patsasteli jähmettyneenä. Vain korvat liikkuivat; ne nappasivat jokaisen tallissa kuuluvan äänen pohdittavakseen. Sieraimetkin väpättivät hieman. Teki mieli mennä hellimään ja rapsuttelemaan varsaa ja vakuutella sille, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Pohjimmiltaan tiesin Susin tyyntyvän pian. Minulla itselläni ainakin oli hyvin rauhallinen olo, kun seisoin siinä käytävällä Aleksi vierelläni ja katselin pikkutammaa, jonka kasvua saisin seurata aitiopaikalta.


Yhdessä kohti uusia haasteita. Eevi ja Susi saapuivat Hallavaan maanantai-illan jo hämärtyessä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Seppeleen Sysiyö   To 11 Helmi 2016, 13:42

2. Pieniä arjen murusia
Torstai, 11. helmikuuta 2016

Kahvinkeittimen ääni tunkeutui minun tajuntaani. Olin itse napsauttanut sen päälle, mutta tietoisuuteni oli ollut vielä niin unen pumpuloima, että todellisuudessa ymmärsin vasta nyt jotakin toimistani. Oli varhainen aamu. Ulkona vihmoi märkiä lumihiutaleentapaisia, puut nyökähtelivät tuulen mukana. Kerttu tuhisi vielä univilttiinsä kaivautuneena. Se oli saanut pentukodistaan mukaan tuon viltin, ja siihen se yhä mylläsi nukkumaanmennessään itselleen pesän. Vilkaisin kahvinkeitintä. Vielä hetki.
"Kerttu, mennään ulos", herättelin koiraa, joka tuskin lotkautti korvaansa. "Aamupissalle."
Lopulta koira kömpi ulos pesästään, istahti sen viereen, haukotteli ja tuijotti minua sitten sen näköisenä, että olisi mieluummin jatkanut vielä uniaan. Huokaisin. Huokaus muuttui haukotukseksi.
"Mä tiedän, että on vielä aikaista ja että ulkona sataa tiskirättejä. Nyt on kuitenkin mentävä", puhelin koiralle, joka oli ainoa juttukumppani yksinäisessä ja hiljaisessa kodissani, jossa ääntä piti vain selkäni takana poriseva kahvinkeitin.

* * * * * *

Minä olin tätä nykyä riippuvainen autostani. Siinä missä ennen olin liikkunut mahdollisimman paljon jalan ja pyörällä, olin nyt joutunut myöntymään siihen, ettei elämäni enää mitenkään toiminut ilman konepellin alla hyrrääviä hevosvoimia. Matkaa töihin kertyi miltei 40 kilometriä suuntaansa, ja tallille vielä enemmän. Onneksi osa siitä oli moottoritietä. Pysäköidessäni hopeanvärisen kulkupelini työpaikan parkkipaikalle mietin jälleen kerran, mitä kummaa minä tekisin, jos auto hajoaisi. Koira odottaisi yksin kotona ja hevonen tallissa, asiakkaat töissä ja minä tienposkessa.

* * * * * *

Lounastauko. Hiljainen taukotila. Nuupahtaneita tulppaaneja pöydässä ja jonkun puhelin pirisemässä lukitussa lokerikossa. Jääkaapissa minun eväsrasiani ja jonkun kelmuun kääritty sämpylä. Jossakin silmien takana jyskytti alkava päänsärky, joka sai minut hieromaan otsaa ja ohimoita. Aivastutti. En kai vain ollut tulossa kipeäksi? Ei minulla ollut aikaa sairastaa.

* * * * * *

Asiakas kertoi tehneensä harjoitteita, joita olin hänelle määrännyt. Tiesin, ettei hän ollut tehnyt niitä, eihän hän edes muistanut liikkeitä näin kolmen viikon itsenäisen treenaamisen jälkeenkään, mutta kuuntelin ystävällisesti hymyillen. Totesin iloisesti, että olipa hyvä, että hän jaksoi harjoitella ja ehdotin, että katsottaisiin miten liikkeet sujuivat. Kuinka moni muka todella noudatti fysioterapeuttien ohjeita? Sitä minä mietin monesti. Ehkä ohjelappuset kaivettiin esiin tapaamista edeltävänä päivänä, jotta muistettaisiin edes vähän, mitä kaikkea olisikaan pitänyt tehdä.

Tänään en vaivautunut antamaan asiakkaalle uusia liikkeitä harjoiteltavaksi. Kehotin hänet makuulle hoitopöydälle ja kiinnitin lätkät ihoon. Tiesin, ettei sähköhoito yksistään riittäisi tekemään mitään maatamullistavaa asiakkaan vaivoille, mutta en voinut treenata hänen puolestaakaan.

* * * * * *

Harmaa ilma, huono näkyvyys. Liukas tienpinta. Hartiat jännittyivät, kun auto luiskahti ohikiitäväksi hetkeksi pois halinnasta.

* * * * * *

Talli näytti niin tutulta ja kotoisalta. Varsa oli jo kotiutunut ja tunsin siitä syvää helpottuneisuutta, vaikka olinkin odottanut niin käyvän. Nyt se oli ulkona pihattoponien kanssa, koska niiden kanssa se pystyi tarhailemaan koko päivän jäämättä yksin ulos. Ponit olivat ottaneet lapsihevosen hyvin vastaan ja olin tyytyväinen, kun Susi pääsi opettelemaan hevoslauman tavoille sopivien seuralaisten kanssa. Sitä mietiskelin, kun viikkasin eilen kuivumaan ripustamaani loimea paikoilleen. Olin toista päivää peräkkäin tallilla, ja se oli oikeastaan ollut aika harvinaista herkkua viime aikoina. Olin joutunut upottautumaan töihin ja yhdistyksen iltahommiin. Toivoin, että tilanne helpottaisi pian. Eipä sillä - Susi ei kuollut siihen, etten minä ihan joka päivä viettänyt aikaa sen kanssa, mutta omatunto kolkutti silti joka kerta, kun istuin kokouspöydän ääressä sen sijaan, että olisin tullut edes katsomaan varsaani.

* * * * *

Varsan tumma karva oli märkää niiltä osin, mitä kevyt loimi ei ollut peittänyt. Susi ei tarvinnut kummoisia loimikerroksia, mutta märkinä ja tuulisina päivinä vedenpitävä peite oli tarpeen. Kuivasin pörröistä karvaa. Susi taivutteli kaulaansa ja yritti välillä napsia kiinni takistani. Siinä oli leikki, jota se niin kovin mielellään olisi harrastanut. Kun lopetin mokoman hölmöilyn napakasti heti alkuunsa, Susi kiinnitti huomionsa viattomana toisaalle ja tiiraili käytävälle, missä Alana käveli parhaillaan Faen kanssa ohitsemme naapurikarsinaan. Minä pidin kovasti Faen kauniin kirkkaasta värityksestä ja veikeästä päänmerkistä, ja vaikka nuorella tammalla usein olikin ilme kuin lohikäärmeellä, suhtauduin siihen jostakin kummallisesta syystä jonkinasteisella lämmöllä. Hassua sinänsä - enhän minä ollut ollut Faen kanssa juuri missään tekemisissä. Ehkä se vain muistutti minua jostakin entisen elämäni hevostuttavuudesta.

* * * * * *

Susin nimellä merkityt ruokapurnukat nököttivät edessäni. Olin tullut laittamaan sen ruokia valmiiksi tallintekijää varten, mutta ajatukseni tuntuivat kummallisen tahmeilta. Oli kuin olisin täysin unohtanut, minkä verran varsani söi mitäkin. Tuijotin poissaolevana eteeni ja jos olisin osannut, olisin ihmetellyt, mikä minua vaivasi. Susin ruokavalio oli varsin yksinkertainen, mutta juuri sillä hetkellä se tuntui liian monimutkaiselta muistettavaksi ja mitattavaksi.

Kun Kukka pelmahti viereeni, aloin vasta saada ajatuksieni hännästä kiinni. Hitaasti ja jäykästi mittasin Susille tarvittavat rehupelletit ja kivennäiset ja pistin pienen pellavapuuron likoamaan.

"... Eevi?"
"Mmhäh?"
Ymmärsin, että Kukka oli puhunut minulle jotakin. Ymmärsin myös, etten ollut kuunnellut.
"Onko kaikki hyvin?" Kukka kummasteli ja tarkasteli minua. "Näytät jotenkin kuumeiselta. Ootko kipeä?"
Tunnustelin oloani. Kohautin olkiani.
"En tiedä. Ehkä on vähän viluinen olo", tuumasin lopulta.
"Voi sua! Tule tupaan, niin keitän sulle inkivääriteetä. Se auttaa", Kukka lupaili ja minä hymyilin kiitollisena.

* * * * * *

Lämmin kuppi käsien välissä tuntui ihanan lohdulliselta. Oli mukavaa kuunnella tuvassaolijoiden jutustelua ja istuskella sohvalla ilman, että oli kiire jonnekin. Kiireettömyys oli elämässäni nykyään aika harvinaista herkkua. Onneksi sitä oli vielä tallilla tarjolla.

Tai no. Kerttu odotti kotona iltalenkkiään. Huono omatunto kouraisi jälleen vatsanpohjaa, kun mietin, kuinka paljon koiraparka oli tänään joutunut odottamaan yksin kotona. Olinhan minä sen lenkittänyt ennen lähtöä tallille, mutta...

Pitäisi alkaa järjestellä arkea uusiksi. Ehkä etsisin asunnon, joka olisi järkevämmässä paikassa töihin ja talliin nähden. Jos sellaisia olisi vapaana. Jos vapaassa sellaisessa olisi kohtuullinen vuokra. Vai pitäisikö ostaa asunto? Se ei tuntunut oikealta ajatukselta. Juuri sillä hetkellä mikään ei tuntunut oikealta. Kyllästytti olla aikuinen. Kyllästytti elää aikuisen arkea, jossa oli vastuussa kaikesta. Kyllästytti, ettei voinut edes jakaa sitä arkea kenenkään kanssa - ja toisaalta olin maailman tyytyväisin, kun en joutunut jakamaan arkeani kenenkään kanssa. Se ei aiemminkaan ollut toiminut kovin hyvin minun osaltani.

Ehkä se, että ajattelin miehiä, arjen jakamista ja tuhoon tuomittuja suhteitani, sai aikaiseksi hassun tuntemuksen, kun Aleksi astui kynnyksen yli ja heilautti raamikkaita harteitaan kuin ravistellakseen ulkona vallitsevan kalsan kosteuden pois. Teetä läikähti syliini, enkä edes huomannut sitä, niin keskittynyt olin kurtistamaan kulmiani itselleni. Oliko tässä nyt laitaa - murehdin karmaisevia ihmissuhdekokemuksia ja tunsin heti perään sydämen hypähtävän heti ensimmäisen miehen nähdessäni. Turha edes aloittaa tilanteen analysoimista. Kuumeiset ajatukset tekivät minulle hölmön tepposen.

* * * * * *

Illalla kaivauduin sohvannurkkaan viltti ympärilläni ja koira kainalossani. Olin selvinnyt taas yhdestä päivästä arkikaaokseni keskellä. Koti tuntui ihan yhtä tyhjältä kuin aina ennenkin, mutta nököttäessäni siinä kuumemittarin piippausta odottamassa huomasin, että olin tyytyväinen siihen tilanteeseen. Elämäni saattoi olla kiireistä ja epäkäytännöllistä, mutta ainakin se oli minun omaa elämääni. Vasta nyt, kun viimeisimmästä erostani oli kulunut useita viikkoja, aloin ymmärtää, kuinka arvokasta oli saada päättää omista menemisistään, tulemisistaan ja tuttavistaan ilman tilivelvollisutta. Olin päässyt eroon omistuksenhaluisesta, mustasukkaisesta ja kontrolloivasta ihmissuhteesta.

Asiat olivat aika hyvin. Oli oma tupa ja oma lupa. Oli monipuolinen työ ja jännittävä varsaprojekti työn alla. Mikäli ottaisin Kertun mukaani tallilla käydessäni, se ei joutuisi olemaan liikaa yksin ja ajanhallinta helpottuisi. Pitäisipä varmistaa, että se saisi kulkea tallissa mukanani, ajattelin vielä, ennen kuin kimeä piipitys kertoi kuumemittarin olevan valmis kertomaan minulle sen, minkä jo tiesinkin. Huomenna minä olisin kotona enkä hievahtaisi minnekään koiranpissatuslenkkiä kauemmaksi. Saisin kaipaamani hengähdyshetken.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Seppeleen Sysiyö   Su 20 Maalis 2016, 20:55

3. Hetkinen nyt
Sunnuntai, 20. maaliskuuta 2016

Kevättalvi oli sitten kummallinen juttu. Joka vuosi se tuli ja joka vuosi sillä oli samoja sivuvaikutuksia. (Valkoisen) koiran omistajana olin erityisen omakohtaisesti murheissani lumien sulamisesta. Lumikeleillä koiran puhtaanapito oli sitten ihastuttavan helppoa, mutta annahan kun lumet sulivat ja maa muuttui sohjoiseksi mutamössöksi. Kerttu oli maailman ihanin koira, ja se alistui tassupesulle kiltisti, mutta vaati loputtomasti hyvittelyä kurjasta kohtalostaan. Tassupesukaudet eivät kuitenkaan koskaan kestäneet kauan, vaan pian talvi kiristi jälleen otettaan. Maa jäätyi koppuraiseksi ja oli paikoitellen petollisen liukasta. Tänäkin vuonna olin onnistunut liukastumaan useampaan kertaan ja saanut häntäluuhuni sellaisen tärskyn, että olin puhtaasti onnellinen siitä, ettei hevosellani tarvinnut vielä ratsastaa.

Kevään lähestyminen tarkoitti muutakin kuin säätilan ailahtelua. Ailahtelevaiseksi heittäytyi myös minun ihana, suloinen varsani, jota talvikarvan vaihtuminen selvästi kiukutti. Susi kutisi ja herkisteli karvanvaihdon aikana. Kasvupyrähdykselläkin saattoi olla osuutta asiaan. Tyytyväisimmillään se oli tarhassa, kun joku avulias lajitoveri tarjoutui rapsuttelemaan sitä. Välillä se piti minustakin, kun kupsutin sitä pitkään ja hartaasti kumisualla, mutta joskus sekin tuntui siitä ikävältä. Täytyi sitä kai ymmärtää. Ihan täysin en osannut, sillä minulla ei (onneksi) ollut kokovartaloturkkia.

Susi oli alkanut kummallisesti herättää Alanan Faessa hyväksyviä tunteita. Kun saavuin sunnuntai-iltana tallille sovittamaan ystävältäni saamaani loimea kohisten kasvaneen Suden ylle, näin tammojen taas nysväävän niin kylki kyljessä karsinoissaan, että vain seinä erotti ne toisistaan. Hymyilytti. Punainen lohikäärme oli tainnut todeta, että seinän toisella puolella asusteleva nulikka oli ihan mukiinmenevää seuraa.

"Hei Susi-mussu", tervehdin kolistellessani karsinan ovea auki. "Katsos tätä. Josko tästä saataisiin sulle uusi sadetakki vanhan tilalle, se kun on jo auttamatta liian pieni."
Susi katsoi. Se maistelikin hieman loimea, joka ei ehkä kukertavanvärisenä kapistuksena ollut ilo silmälle. Olin kuitenkin todennut, että olisi yhdentekevää, pukisinko varsan nyt sävy sävyyn mätsääviin huippukamppeisiin, kun se kuitenkin vielä kasvaisi niistä ulos. Ehkä sitten joskus myöhemmin olisi aika pohtia, mitkä värisävyt sitä parhaiten pukisivat.

Loimi istui ilahduttavan hyvin hassunnäköisen varsani pukimeksi. Susi oli ottanut kummallisen kasvuspurtin, joka oli tehnyt sen etu- ja takaosasta jokseenkin eriparisen näköiset. Kyllä se siitä vielä tasaantuisi.

Tyytyväisenä loimen sopivuudesta viikkasin sen paikalleen, rapsutin Susille heipat ja hilpaisin tallitupaan tarkistamaan, oliko kukaan enää paikalla tähän aikaan.

Aleksi siellä vain istui. Tunsin pienen, hassun hypähdyksen vatsanpohjassa, mutta sen huitaisin pois mielestäni. Aleksi näytti itselleen epätyypillisen väsyneen ja ahdistuneenkin näköiseltä. Tervehdykseeni hän vastasi niin poissaolevasti, että kurtistin mietteliäänä kulmiani. Laitoin vettä kiehumaan ja valikoin kaappiin unohtuneista valikoimista kaksi rooibos-teepussia, jotka sujautuin mukeihin. Veden valmistumista odotellessani kaivoin esiin avatun keksipaketin.

Hetken kuluttua laskin toisen teekupin Aleksin nokan eteen.
"Hmmh? Ai, kiitos", mies sanoi ja hieroi ohimoitaan ennen kuin nuuskaisi teekuppia.
"Se ei ole ihan vielä hautunut. Syö keksi odotellessasi", ehdotin ja tyrkkäsin keksipaketin nököttämään avonaisen kalenterin viereen. Istahdin pöydän toiselle puolelle. "Näytät miettivän jotakin."
Se ei ehkä ollut kysymysmuotoinen lause, mutta sisälsi silti ihan selkeän kysymysmerkin. Aleksi tarttui sekä toteamuksen vaatteisiin puettuun kysymykseen että keksipakettiin.
"Kieltämättä tässä alkaa pohtia, mihin sitä on päänsä pistämässä", mies totesi. "Olin suunnitellut keväälle kaikkea kivaa ja hienoa. Sitten tuli vähän mutkia matkaan ja mietin vaan että miten kerkeän kaiken."

"Hmm?"
Lyhyellä äännähdyksellä kehotin miestä kertomaan lisää, ja niin hän tekikin.
"Tässä on nyt tavallisen toiminnan lisäksi ainakin Hallavacup, jonka sä jo tiedätkin."
Niin tiesin. Nanna oli kysynyt minulta, olinko jo nähnyt ilmoituksen cupista. Hänen ja Kukan kannustamana olin tarttunut härkää sarvista ja tiedustellut Aleksilta, voisinko osallistua Nikitan kanssa. Susi ei tietenkään olisi vielä valmis kisaratsuksi - eihän sen ratsutusta oltu vielä aloitettukaan. Sain luvan verestää kisamuistoja ihanan entisen hoitohevoseni kanssa, ja siitä olin iloinen. Hymyilin asiaa miettiessäni.
"Sitten on tämä ponijengijuttu. Täytyy myöntää, että sitä suunnitellessani mie ajattelin että tässä on Kettu ja kautta tai Max apuna, mutta no..." Aleksin ääni hiipui. "Nythän ne ei ole täällä."

Kohotin yllättyneenä kulmiani. Minä en ollut tiennyt moisesta muutoksesta. Epäilin kuitenkin, ettei sen asian vatvominen ollut nyt tarkoituksenmukaista eikä olisi vienyt Aleksin tilannepohdintoja eteenpäin. Sen sijaan, että olisin alkanut udella lisätietoja Maxin ja Ketun tulemisista ja menemisistä, kiinnitin huomioni ponijengiin.
"Mikä on ponijengi? Kerro siitä mulle", pyysin.
"Ponijengin tarkoituksena on opettaa lapsia käsittelemään ja hoitamaan poneja", Aleksi kuvasi lyhyesti. "Pieni, tiivis porukka, joista tulee hyviä kavereita ja jotka oppii hevosmiestaitoja."
"Kuulostaa kivalta!" sanoin vilpittömän ilahtuneena ajatuksesta. "Ja tiedätkö mitä - sullahan on talli täynnä taitavia ja luotettavia hevosihmisiä, jotka voisivat mielellään auttaa ponijengin kanssa."
Aleksin ilme alkoi kirkastua.
"Uskotko niin?"
"Uskon. Mä ainakin pitäisin lasten ja ponien kanssa puuhastelusta."

Hetkinen nyt. Jotenkin siinä kävi niin, että aloin ymmärtää käytännössä jo lupautuneeni ponijengin omaksi Eevi-tädiksi. Aleksi palasi omaksi hyväntuuliseksi itsekseen ja se teki minut iloiseksi... hieman enemmän iloiseksi kuin tavallinen ihmisten ilahduttaminen. Sen ymmärtäminen sai minut hätkähtämään hieman. Koko kotimatkan ajan vatvoin tekemisiäni ja motiivejani. Minun mieleeni oli alkanut hiipiä kauhistuttava ja kummallinen epäilys.

Olinko lupautunut ponikerhotädiksi puhtaasti altruistisista syistä? Siksi, että halusin auttaa pieniä ponityttöjä ja olla hyödyksi tallilla? Halusinko sittenkin ilahduttaa Aleksia, osoittaa hänelle olevani mukava ja hyödyllinen? Halusinko peräti tuppautua vastuutehtävään siksi, että se tarkoittaisi lisääntyviä vuorovaikutustilanteita miehen kanssa?

Tunsin itseni kamalaksi ihmiseksi, vaikka teinkin hyvän teon tarjotessani apua ja vaikka ajatus ponijengistä tekikin minut jo itsessään iloiseksi. Minä tunsin syyllisyyttä edes epäillessäni tuntevani sopimattomia asioita miestä kohtaan, jonka kuului olla vain tallinomistaja ja ratsastuksenopettaja, eikä mitään sen enempää. Niinpä minä kielsin itseäni höperehtimästä. Käskin itseni unohtaa moiset haihatukset ja käyttäytyä järkevän aikuisen ihmisen tavoin. Minun olisi pakko saada itseni takaisin ihastuksettomille raiteille, sillä ihastumisista ei minun elämässäni ollut juuri koskaan seurannut mitään kovin hyvää. Ei taas yhtä sotkettua ihmissuhdetta ja elämäntilannetta - ei taas.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Seppeleen Sysiyö   To 07 Huhti 2016, 15:01

4. Baby Steps
Torstai, 7. huhtikuuta 2016

Minun varsani oli maailman taitavin varsa.

Sydän ylpeydestä pamppaillen minä hymyilin niin, että kasvot olivat vähällä haljeta. Tässä minä nyt kävelin, oman kullannuppuni ohjaksissa. Ohjaksissa! Susi-vauvasta oli tullut koululainen, ja reipas sellainen se olikin. Olinhan minä puuhaillut sen kanssa jo kaikenlaista - ensin se oli oppinut talutuksen salat ja sen arkikäsiteltävyyttä oli harjoitettu, sittemmin se oli alkanut ymmärtää juoksutuksen jujun ja nyt me ihan ensimmäistä kertaa suoriuduimme ohjasajosta ilman turvallisen taluttajan vierihoitoa. Nanna, jonka olin pyytänyt avustajakseni jotta pääsisimme sujuvasti alkuun, nojaili nyt kentän aitaan ja virnisti vähän, kai minun hölmistyneen onnelliselle ilmeelleni.
"Sehän menee kuin vanha tekijä", tyttö kehaisi, ja minä nyökyttelin kuin ylpeä äiti.
"Se on niin taitava", sanoin autuaana ja olin vähällä niiskaista. Nauratti. "Voitko uskoa, että mä melkein vuodatan liikutuksen kyyneliä siksi, että mun poni osaa kävellä takaa-ajettuna?"
"Voinhan mä uskoa, ihan helposti. Mä en nimittäin ole sokea", Nanna huomautti toverillisen kiusoittelevasti, ja minä pärskähdin naurusta.

Susi sai loputtoman määrän kehuja uskomattoman hienon käytöksensä johdosta. Se oli niin ihana ja oppivainen varsa, maailman nokkelin. Noh... hyvässä ja pahassa. Se oppi pahatkin tavat kerrasta, valitettavaa kyllä, ja sitten niitä sai kitkeä pois. Kaikkien uusien (toim. huom.: hyödyllisten) taitojen opettaminenkin oli kuitenkin onneksi sujunut kovin mutkattomasti. Varsalla oli paljon energiaa, ja onneksi se oli helppoa kanavoida oppimiseen.

Halatessani ponia vielä ennen tarhaan vientiä mietin, että olin päässyt sen kanssa niin kovin helpolla. Susi oli ollut mahdottoman terve ja reipas varsa, ja vaikka se touhotti koko ajan jotakin, se ei telonut itseään. Toivoin, että tuurimme jatkuisi yhtä hyvänä sitten kuin se olisi aika laittaa satulaan ja sisäänratsastaa. Ei ollut ennen kuulumatonta, että kun oli aika aloittaa kilpaileminen, ratsu olikin yhtäkkiä jatkuvasti sökönä ja saikulla. Rukoilin hartaasti, ettei minun tarvitsisi murehtia Suden kanssa sellaisia asioita.

Sitten viskasin jäitä omaan hattuuni ja palautin itseni maanpinnalle. Varsa oli oppinut ohjasajettavaksi, mutta sen ensimmäinen kisakausi ei kyllä vielä oikeasti kolkutellut nurkan takana. Turhankos takia minä nyt vielä pohdin sitä, kuinka paljon heppa tulisi saikkuilemaan, kun aihe ei ollut juuri nyt ajankohtainen. Halusin pitää itseäni järkinaisena, jolla pysyivät jalat maanpinnalla, mutta kaipa minulla sitten välillä oli taipumusta lähteä suunnittelemaan asioita hieman liian pitkälle. Niin kuin elämää olisi pystynyt suunnittelemaankaan, tuumasin. Elämä vaan tapahtui. Ei auttanut kuin mennä virran mukana, ratkaista ongelmia sitä mukaan kun niitä ilmeni ja riemuita ilonaiheista silloin kun sellasia kohtasi.

Askel kerrallaan varsani oppisi oikeaksi hevoseksi ja päivä kerrallaan minä oppisin ottamaan elämän vastaan sellaisena kun se annettiin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Seppeleen Sysiyö   Pe 15 Huhti 2016, 20:33

5. Tunteita ja tuoksuja
Perjantai, 15. huhtikuuta 2016

Niin se kevät vain tuli, eikä edes niin kovin hiipien kuin joinakin vuosina. Siitä olin iloinen. Eloon virkoava ympäröivä maailma teki minut onnelliseksi. Viikonloppu oli alkamassa, maisemaa väritti kauniin kuulas keväinen valo ja ilmassa leijaili juuri se tuoksu, joka oli jo vuosien ajan kuvastanut minulle kevyempien päivien alkamista. Tänä vuonna talvi oli ollut erityisen raskas. Ehkä juuri siksi kevät tuntui tällä kertaa niin kovin vapauttavalta, kevyeltä, kuplivalta.

Pirskahtelevan kepeältä vaikutti myös varsani, joka pöristeli ja tepasteli iloluontoisena tallin pihassa. Odotimme Kukkaa ja Mirriä, joiden kanssa olimme lähdössä samoilemaan lähimetsiin. Susille teki hyvää nähdä maailmaa tallipihan rajojen tuolla puolen, ja rauhallisen issikkaruunan seura ei sekään ollut pahitteeksi. Kun näin Kukan hymyilevän olemuksen lähestyvän, hymähdin itsekseni ja ajattelin, että ei seura ollut minustakaan vastenmielistä. Iso osa arjestani oli nykyään kovin yksinäistä. Töissä tapasin ja palvelin asiakkaita, mutta ystävien tapaamiselle ei juuri jäänyt aikaa saati energiaa, eikä kotona odottanut kukaan muu kuin Kerttu. Oli siis mukavaa, että talli oli alkanut tarjota minulle sitä sosiaalista verkostoa, joka muuten olisi elämästäni puuttunut.

"Täältä me tullaan", Kukka heläytti.
Susi oli huomannut lähestyvän pörröisen islantilaisen. Pieni, hassu varsani ryhdistäytyi ja halusi haistaa Mirrin turpaa. Heti sen tehtyään tamma sävähti, vinkaisi ja huitaisi hieman ilmaa etujalallaan. Mirri päästi leppoisasti ilmaa sieraimistaan ja katseli tummaa hevosenalkua tyynen ystävällisesti. Niin tilanne ratkesi. Susi tyyntyi ja saatoimme lähteä taittamaan taivalta sulassa sovussa.

Metsässä kevään tuoksu voimistui. Se tuntui huumaavalta. Rakastin keväiselle metsälle ominaista tuoksujen sekoitelmaa: uuteen kasvukauteen heränneiden puiden, lumen alta paljastuneen maan ja puiden lomassa viriävän leppeän tuulen muodostamaa kokonaisuutta.

"Kevät on niin täällä", huokaisin onnellisena.
Kukka vilkaisi silmät nauravaisina olkansa yli ja tuumasi:
"Niin on! Ja sen kyllä huomaa. Paitsi luonnosta, niin myös ihmisistä."
"Älä muuta sano", myöntelin. "Juuri sain toissapäivänä postissa kutsun yhden ystävän häihinkin!"
"Mäkin kuulin ihan vasta, että yhdet kouluaikaiset kaverit on lyöneet hynttyyt yhteen ja kihlautuneet. Se on hassua, miten näitä kihlajaisuutisia aina tulee juuri keväisin", Kukka pohdiskeli.
"Hmm. Mä olen aloittanut kaikki tähänastiset parisuhteeni loppukesästä tai syksyllä. Siksiköhän ne on aina menneet mönkään", aprikoin minä ja olin vähällä saada oksasta päähäni, kun en keskittynyt tarpeeksi tarkasti siihen, mihin olin menossa. "Pitäisiköhän ensi kerralla pitää huoli siitä, että suhde alkaa keväällä rakkauslintujen lauleskellessa ja hiirenkorvien hiipiessä julistamaan uusille aluille suotuisan ajanjakson saapumista?"
"Mm-m, ehkäpä", Kukka vastasi mietteliäänä. "Paha vaan, kun sitä ei koskaan voi ennakoida, milloin mielenkiintoisia ihmisiä tipahtelee elämään."

Se oli niin totta, etten oikeastaan osannut sanoa siihen mitään. Ei osannut Susikaan: se sen kuin kurkotteli edellään kävelevän Mirrin suuntaan ja yritti napata issikkaparan häntäjouhia natusteltavakseen. Talsimme tovin verran hiljaisuuden vallitessa.

"Mitä sulle muuten kuuluu?" kysyin hetken kuluttua.
"Ai niin kuin kevätmielessä vai yleisesti?"
"Vaikka sekä että", vastasin arveltuani, että "kevätmieli" tarkoitti ihmissuhderintamaa.
"Ihan hyvää! On kaikkea kivaa ja mielenkiintoista tehtävää ja löysin juuri yhden mahtavalta vaikuttavan kirjankin, jota ajattelin alkaa lukea heti kun ehdin istahtaa alas sen pariin. Ja mitä siihen kevätmieleen tulee... jotenkin tuntuu, että elämässäni on juuri nyt kaikki ne ihmiset, joita tarvitsen", Kukka mietiskeli. "Toki uudet ihanat ystävät ja tyypit on aina tervetulleita, jos sellaisia jostain kivenkolosta yhtäkkiä loikkaa esiin, mutta en erityisesti tarvitse mitään - tai ketään - uutta juuri nyt. Entä sinä?"

Jaa-a, niin. Entäs minä? Mitä tuohon nyt sitten vastaisi.

"Ahaa!" Kukka hymähti tietäväisenä, ennen kuin ehdin jäsennellä vastaukseni valmiiksi. "Mietit niin pitkään, että nyt kyllä täytyy olla joku mielessä."
Melkein punastuin. Tunsin oloni teinitytöksi, joka oli saatu kiinni pussaamasta ihastuksensa valokuvaa. Tajusin, että oli liian myöhäistä alkaa sepittää mitään puppua ylpeyteni pelastamiseksi. Oli siis mentävä totuudella - mutta liikoja paljastamatta.
"Niin, no... Hmm. On mulla joku pyörinyt mielessä ihan liian paljon, mutta tuskinpa se on mitään oikeaa pihkaantumista. Mä olen vähän analysoinut tilannetta."
"Niinkö?"
"Syksy oli aika rankka, kun putosin aika korkealta pilvilinnoista edellisen ihmissuhteen osalta", selitin ylimalkaisesti. "Niiden lämpimien tunteiden kohde osoittautui virhevalinnaksi, putosin vähän tyhjän päälle ja ehkä ne tuntemukset nyt on vaan kiinnittyneet sellaiseen henkilöön, joka silloin edusti turvallista mie... ihmistä."
Kukka ei sanonut mitään. Tunsin pakottavaa tarvetta jatkaa, avata ajatuksiani enemmän, jottei hän pitäisi minua ihan hölmönä.
"Tai siis - en siis usko, että tämä on mikään ihastus", huomasin kuulostavani puolustelevalta. "Enemmänkin jokin... sijaistunneankkuri, ei täysin kuvitteellinen mutta olosuhteiden summa."

Kukka oli pitkään hiljaa. Lopulta hän sanoi:
"Ihmeellisen usein näissä asioissa on kyse olosuhteiden summasta. Ajoituksesta ja sellaisesta."
Vatsanpohjassa muljahti. Olin vasta saanut ajatukseni jäsenneltyä tiukan analysoinnin ja asiallisen käsittelyn avulla. Oliko Kukka nyt myllertämässä ajatuksiani uudestaan alkuperäiseen epävarmuuden tilaan? Tunsin Susin mupeltavan hihaani.
"Itse en niinkään usko, että tunteet on järjellä analysoitavissa ja muokattavissa", Kukka totesi samalla, kun nykäisin hihansuuni pois varsani hampaiden otteesta.
"Niin..."
"Tietysti se voi joiltakin onnistua. Itse vaan luotan niin paljon intuitioon. Go with the flow ja niin edelleen."
"Mun on vaan järkeiltävä", intin.
"Niinkö?"
"Niin. Oon ihastunut elämässäni pariin otteeseen ja aina se on päätynyt enempi tai vähempi huonosti. Joskus... viimeksi ihan katastrofaalisen huonosti."
"Hmm. Elämässä sattuu ja tapahtuu. Tietysti välillä vaistokin johtaa kipeisiin tilanteisiin, mutta toisaalta - kuinka monta positiivista yllätystä voisi jäädä kokematta, jos ei koskaan katsoisi, mitä elämä tarjoaa. Jos aina suunnittelisi kaiken eikä antaisi sattuman puuttua peliin."

Pannahinen. Se tunteiden ja tuoksujen täyteinen maastokävely pyöri mielessä vielä illalla. Keskustelu Kukan kanssa ujutti päähäni niin paljon ajatuksia, että siitä yöstä tuli levoton ja vähäuninen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Seppeleen Sysiyö   Ke 04 Toukokuu 2016, 19:07

6. Sivullinen
Keskiviikko, 5. toukokuuta 2016

Jokin tallin tunnelmassa oli vinossa. Ilmassa oli sähköä ja myllerrystä, ja kulmiani kurtistaen ajattelin, ettei tarvittaisi enää kuin yksi kipinä, niin kaikki tulenarka roihahtaisi ilmiliekkeihin. Minä en tarkalleen ottaen tiennyt, mikä oli pielessä, mutta en suinkaan ollut tunnesokko. Tässä ristiaallokossa olisi vähemmän emotionaalisesti valveutunutkin henkilö havahtunut huomaamaan, että tallin vene keikkui ja porukka joutuisi pian äyskäröimään, jotta pysyttäisiin pinnalla.

Minä olin äyskäröinyt eilen hieman. Aina aurinkoinen Kukka oli kohdannut kehnon päivän, ja olin rauhoittanut tilannetta yrittämällä hennosti muistuttaa, että huonoja päiviä tuli kaikille. Eivät huonot ajat koskaan olleet ikuisia. Illalla Kukka olikin ollut jo enemmän oma itsensä, mihin olin tyytyväinen.

Alanakin vaikutti vähän väliä uppoavan ajatuksiinsa. Olin kuullut kiertokautta, että hänen ja Valman välillään oli ilmennyt jotakin skismaa. Epäilin, ettei Alana koskaan ollut ollutkaan Valman ylin ystävä, mutta tuntui vaikealta uskoa, että tyttöjen välinen tilanne olisi äitynyt kovin tulehtuneeksi. Ilmeisesti näin kuitenkin oli. Minä en aikonut kysyä, mistä oli kyse, sillä halusin säilyttää puolueettomuuden, pidinhän molempia tyttöjä hyvinä tyyppeinä ja omistautuneina hevosihmisinä.

Kysäisin kuitenkin Nannalta, tiesikö hän, oliko Valma tulossa tallille, kun huomasin, että Dunja täytyisi varustaa alkeistunnille. Tiesin Nannan Valman ystäväksi, mutta nyt tyttö kohautti välinpitämättömänä olkiaan ja totesi, ettei ollut hajuakaan. Vähän ymmälläni merkitsin itselleni muistiin, että ellei kukaan muu Dunjaa varustaisi, tekisin sen itse.

Aistittavissa oli siis jonkin verran eripuraa siellä ja täällä. Uumoilin kuitenkin, että ehkä huomattavissa oli muutakin kuin kinaa ja etääntymistä. Ainakin vappupippaloista saakka olin epäillyt, että tallin uudehko tulokas oli hivenen ihastunut Valmaan tai viihtyi muuten vaan hyvin tytön seurassa. Tervehdin käytävällä ohi kävelevää Oscaria ystävällisesti, ennen kuin jatkoin matkaani tallitupaan.

Pihkaantumisista puheenollen... Nielaisin ja huomasin hymyileväni, kun törmäsin tallituvassa Aleksiin. Kuvainnoillisesti törmäsin - onneksi en kirjaimellisesti, sillä fyysinen törmäys olisi takuulla saanut minut punastumaan, ja sitä en tietenkään halunnut. Nytkin vatsanpohjassa tuntui hassu humahdus ja teki mieli siistiä päivän myötä hieman repsahtanutta poninhäntää. Sitaisin kuitenkin vain pahiten kasvoille eksyneet hiussuortuvat syrjään ja komensin itseäni jättämään asian siihen.

"Morjens", Aleksi tervehti niin iloisena, että tulin väkisinkin hyvälle mielelle. "Siehän näytät pirteältä."
"No vähemmästäkin, kun on noin mahtava sää! Mä olen ollut ulkona minkä olen kerennyt."
"Alkaa päivetystäkin näkyä", Aleksi arvioi ja sai vatsanpohjaan eksyneet perhoset taas räpyttelemään siipiään - pitikö sen huomioida tuollaisia asioita, kun minä yritin tässä säilyttää järkevyyteni ja asiallisuuteni?
"Niinkö?" hymähdin mielissäni. "Ehkä ihan hyvä, etten näytä enää ihan kellarista karanneelta säilykkeeltä."
Aleksia nauratti.
"Mikä säilyke sie olisit? Joku nötkötti?"
"Hyi, toivottavasti en. Ennemmin vaikka hillosipuli kuin nötkötti."
"Hillosipulit onkin hyviä", Aleksin typerys meni toteamaan ja minun sydämeni senkuin läpätti ääliömäisen kevyenä (haloo, se kehui hillosipuleita, ei minua, vaikka olinkin vitsaillut tuntevani enemmän samanhenkisyyttä niitä kuin lihasäilykettä kohtaan).

Tilanne oli niin toverillisen leppoisa, että yhtäkkiä kieleltäni meinasi kirvota kysymys, jota olin ehkä pyöritellyt päässäni mutta en tosiaankaan ollut aikonut möläyttää ääneen.
"Hei, haluaisitko sä joskus -"
"Heippa vaan! Mahtavaa kun aurinko paistaa", tuvan oven suunnalta kantautuva heläytys katkaisi epätoivoisen treffikutsuni (onneksi?).

Sisään loikki Becca. Sievänä ja raikkaana hän sai minut yhtäkkiä tuntemaan itseni resuiseksi. Hymyilin hyväntuuliselle nuoremmalle naiselle kuitenkin reippaasti.
"Älä muuta sano", kuittasin aurinkolausahduksen ja siirryin hämmästyttävän luontevasti häivyttämään kysymykseni alun muut merkitysmahdollisuudet Aleksin mielestä. "Olin kysäsemässä Aleksiltakin, ottaako se kahvia. Niin että jos, Becca, haluat kahvia niin nyt on hyvä hetki huutaa hep. Pistän itelle joka tapauksessa."
"Hep, hep", Becca hymyili, ja Aleksikin nyökytteli myöntyväisenä.

Niin että en minä sitten kysynyt ketään kahville sinä keskiviikkona. Pistin vain kahvin arkisesti tippumaan taukotuvassa ja jäin vähän sivullisena kuuntelemaan, kuinka Becca rupatteli hurmaavan luonnollisesti Aleksille, jonka seurassa itse hölpötin tyhmyyksiä hillosipuleista ja nötkötistä.

Vähän myöhemmin luikahdin varustamaan Dunjan ja mittaamaan Susille kivennäiset ja muut mösseröiset valmiiksi iltaruokintaa varten. Hoidettuani kaiken sisällä valmiiksi astelin pihalle katselemaan varsaani, joka paistatteli rennon näköisenä päivää. Sillä näytti olevan niin mukavat oltavat omassa tarhauslaumassaan, etten voinut kuin hymähtää ja ajatella, että siinä oli sitä tasapainoa, mikä tallin ihmisporukasta tällä hetkellä puuttui. Liekö tässä oli tyynen jälkeinen myrsky käsillä. Oli miten oli, itse odotin sitä hetkeä, kun tallilaisten välit ehkä taas selkenisivät. Oli haastavaa tasapainotella kaiken tämän keskellä pahoittamatta kenenkään mieltä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Seppeleen Sysiyö   Pe 06 Toukokuu 2016, 18:41

7. Ärsyttävän nokkelat
Perjantai, 6. toukokuuta 2016

Susi oli pölyinen kuin sohvan alta esiin kaivautunut villasukka. Pikkusuokki nautti piehtaroimisesta, ja mikäs sen oli nauttiessa. Aurinko porotti ja selän rapsuttelu hiekkaa vasten oli varmaankin parasta, mitä pieni hevonen saattoi kuvitellakaan - heti kavereiden härnäämisen jälkeen. Nyt oli kuitenkin aika napata villiponi kiinni ja viedä se harjauspuomille kunnon harjausta ja, totesin vilkaistuani varsaani toistamiseen, hännänpesua varten.

"Mitä riiviö", tervehdin mustanruunikkoa pörröpääponiani kumartuessani tarhan aidan ali sitä hakemaan. Tunsin sydämen helähtävän onnellisena, kun Susi tuli mielellään hengailemaan kanssani, vaikka sillä oli hevosseuraakin tarjolla. Rapsuttelin sitä hetken, ennen kuin pujotin sille resuisen varariimun päähän ja talutin pienen poniinini harjauspuomille.

Miten älykäs olinkaan, kun päätin harjata Suden ulkona. Sisätiloissa olisin tukehtunut pölyyn. Kumisuka sai kyytiä ja välillä otin avuksi järeämmän aseen, muovisen piikkisuan, jolla rapsuttelu tuntui varsasta niin hyvältä, että se venytti nauttivan näköisenä kaulaansa ja alahuultaan silmät puoliummessa. Tankotanssiharjoitusten jäljiltä tutisevat käsilihakset itkivät, mutta työn jälki ja tyytyväinen Susi palkitsi.

"Näyttää niin kivalta, että mäkin taidan tulla!" kuulin iloisen äänen, eikä aikaakaan ennen kuin Kukka jo talutti issikaansa puomille. Susi ilahtui Mirrin saapumisesta. Kaksikko oli ystävystynyt keskenään yhteisten kävelylenkkien myötä - ja olivathan metsälenkit syventäneet minun ja Kukankin välejä.

"Huh! Tää käy treenistä", puuskahdin lopulta, kun Susi alkoi muistuttaa enemmän hevosta kuin hiekassa rypenyttä lammasta. Talvikarvan jämiäkin oli vielä pöllynnyt ilmaan hiekan mukana. Onneksi siitä nyt päästäisiin muutamaksi kuukaudeksi. Kyllä sileä ja kiiltävä kesäkarva aina lammasturkin voitti.
"Joko sä olet valmis? Ooh, sehän näyttää puhtaalta. Mulla vielä piisaa puuhaa", Kukka arveli.
"No joo. Hännänpesu vielä", sanoin. "Katsotko vauvahirviön perään sillä välin, kun mä käyn hakemassa pesuromppeet?"
"Toki, toki."

Susi ei aluksi osoittanut kovin suurta innostuneisuutta pesuideaani kohtaan. Se nyrpisteli ja yritti väistää minua, kunnes lopulta totesi, ettei touhu ollutkaan mahdottoman epämiellyttävää. Siinä vaiheessa, kun musta häntä oli pesty, olin minäkin kuitenkin läpimärkä ja Kukan vatsalihakset kipeänä naurusta.
"Kiva, että sulla oli hauskaa", puuskahdin muka pahastuneena. Tosiasiassa minunkin oli vaikea olla nauramatta, kun katsahdin vettä tippuvia vaatteitani ja totesin, että näytin koko lailla uitetulta. Ämpärin pohjalla vielä lojuvat vedet kippasin hetken mielijohteesta Suden selkään. "Siitäs sait."
"Ei se näytä pistävän pahakseen", Kukka totesi.
Ei tosiaan. Susi näytti suorastaan nauttivan uudesta kosteasta olotilastaan.

Pian talutimme uljaat (Suden tapauksessa tulevaisuuden) ratsumme peräkanaa talliin suitsimista varten. Kun nyt kerta olimme samaan aikaan tallilla, lähtisimme - taas kerran - metsään. Ehkä kävisimme purolla hieman polskuttelemassa. Olin jo niin märkä, ettei haittaisi kahlata jalkaisin Suden kanssa.

Suitsia hakiessamme kohtasimme Aleksin. Harmaa t-paita paljasti jo hieman päivettyneet käsivarret, joiden miehekäs linjakkuus sai minut jotenkin unohtamaan olemassaoloni. Kukka ja Aleksi vaihtoivat jonkin vitsin ja nauroivat, ja minä nauroin mukana, jotten vaikuttaisi typerältä. Mielessä pyöri vain ajatus siitä, että kyllä voimakkaat käsivarret sitten olivat ilahduttava näky - ja arvatkaa vain, tunsinko oloni typeräksi hupakoksi. Tähän täytyi tulla loppu. Pitäisikö minun perustaa tinder-tili tai tehdä jotakin muuta yhtä hulvatonta, jotta pääsisin yli tästä toivottomasta ja kamalasta ja hölmöstä ja typerästä ja surkuhupaisasta tilanteesta... vai mikä kumma tähän auttaisi?

Seurasin automaattisesti Kukkaa, kun tämä oli napannut suitset ja lähti palaamaan käytävälle kiinnitetyn Mirrin luo. Vasta liian myöhään tajusin, etten itse ollut ottanut Suden suitsia, joita käytin yhdessä liinan kanssa sen maastoiluvermeinä, mukaani.
"Ööh..." livahti huuliltani.
"Mitä?" Kukka kysäisi hyväntuulisena ja ymmärsi varsin vikkelästi, mitä olin unohtanut. "Oho, mitäs unohtui?"
"Niinpä niin", mutisin ja vilahdin takaisin Suden suitsikoukulle.

Kun palasin, Kukalla oli viekas ilme kasvoillaan. Mitään nainen ei sanonut, hyräili vain pelottavan tietäväisen näköisenä. Vasta kun olimme lähdössä poneinemme takaisin ulos hän avasi sanaisen arkkunsa.
"Olen ehkä unohtanut. Kenen sä sanoitkaan olevan se mies joka on pistänyt sun maailmankirjat sekaisin?" se lurjus sanoi, tietäen varsin hyvin etten takuulla ollut puhunut kenestäkään tietystä yksilöstä tunnistettavasti - missän vaiheessa edellistä maastokävelyämme, jonka aikana aihetta sivuttiin.
"Eh -" aloitin, mutta vastaan juuri kriittisellä hetkellä kävellyt Nanna kysyi juuri parahiksi:
"Mitä, onko meidän Eevi rakastunut?"

Ja ei - Nanna ei suotta vaivautunut madaltamaan ääntään. Kirkkaasti lausutut sanat tuntuivat aivan liian kuuluvilta rauhallisessa talliympäristössä ja käänsivät muutamia katseita meidän suuntaamme. Teki mieli itkeä ja polkea jalkaa ja kiistää kaikki, mutta samalla nauratti hysteerisesti.
"Ei, ei! Älkää nyt innostuko. Mä olen vallan tyytyväinen sinkku", kuittasin ja kuulin itsekin, kuinka teennäiseltä huolettomaksi tarkoitettu vivahde äänessäni jäi.

Todellakin, tähän OLI tultava loppu. Paniikinomaisesti kiskaisin Suden ulos tallista ja sipsutin kohti metsäpolkua vilkaisematta taakseni. Kyllä Kukka seuraisi perässä, ja jos ei seuraisi... jos ei, niin, no, saisinpa punastella rauhassa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Seppeleen Sysiyö   Ma 09 Toukokuu 2016, 15:12

8. Ratsaille
Maanantai, 9. toukokuuta 2016

Suuri päivä oli koittanut. Hieman jännitti, mutta päällimmäisenä tunteena oli into ja luottamus. En uskonut, että Susi tekisi mitään kovin vaarallista, olihan se hyvin valmisteltu. Valtaosa varsoista suhtautui ensimmäiseen selkäännousuun ilman valtavia ongelmía, ja ne jotka eivät suhtautuneet, olivat usein valmistelemattomia ja säikähtivät sitten tilannetta. Koska en ollut halunnut joutua korjailemaan sellaista solmua jälkikäteen, olin tehnyt Susin kanssa kaiken mahdollisen rauhassa ja kiirehtimättä. Todennäköisesti olisin voinut nousta sen selkään jo aikaisemminkin ilman, että se olisi pitänyt sitä mitenkään turhan kummallisena, mutta mihin minulla oli kiire? Ehtisin aivan hyvin laittaa sen ratsuksi ihan ikäluokan mukana.

Jos tänään sujuisi hyvin, ratsastaisin Susilla muutamia kertoja uusia juttuja ihmetellen ja opetellen. Sitten päästäisin sen hetkeksi laidunlomalle. Sen jälkeen jatkettaisiin sitten taas ratsukoulua uudella puhdilla.

Mutta ensin oli suoriuduttava tästä kerrasta kunnialla. Olin tallilla aikaisin. Oli hiljaista, kun koululaiset vielä odottelivat vapauden koittamista ja suurin osa aikuisista oli luonnollisesti töissä. Hevosilla oli nyt vapaa-aikaa ja ne viettivät sitä hengaillen tarhassa joutumatta välittämään ihmisten seurasta. Susi kyllä lähti innokkaasti mukaani.
"Tänään sä olet yhä vähemmän varsa ja enemmän hevonen", tuumasin höpsölle takkutukalle, jonka korvat lörpähtelivät käynnin tahdissa, kun kävelimme talliin.

Aleksi oli luvannut tulla apukäsipariksi. Se oli hyvä, sillä miehellä oli rutkasti minua enemmän kokemusta tästä puuhasta, olihan Hallavassakin syntynyt ja koulutettu useita varsoja. Saatoin luottaa siihen, että apulaiseni tiesi mitä teki ja niin ollen turvallisuuteni olisi muissakin hyvissä käsissä kuin omissani.

Oli kutkuttavaa painaa kypärä päähän ja viedä Susi kentälle. Jutustelimme Aleksin kanssa niitä näitä, mikä auttoi minua olemaan jännittämättä. Siinä sivussa se sitten tapahtui, ensimmäinen ratsaillenousu. Tuntiessaan koko painoni jalustimessa Susi otti pari steppaavaa askelta sivulle, mutta pysähtyi sitten. Nostin jalan sen selän yli ja istuin pehmeästi alas.

Susi heilautti korvansa minun suuntaani ja kurotti nuuhkaisemaan jalkaani. Muuta se ei tehnyt, ja kun se suhtautui tilanteeseen tyynesti ja jäi rentona seisomaan paikoilleen, laskeuduin alas rapsuttelemaan sitä.

Toista nousua seurasi jo pidempi istuskelu, jonka aikana ehdin sisäistää sen tosiasian, että istuin todella ylläpitoponini selässä. Hymyilin ja silitin ponia. Vilkaisin Aleksia, joka nyökkäsi hyväntuulisen näköisenä.
"Aika siistiä, eikö?" mies kysäisi leppoisasti.
"Tosi siistiä", naurahdin.

Se oli, kuten sanottu, suuri päivä. Susi käyttäytyi juuri niin fiksusti kuin olin toivonut sen tekevän. Liikkeellelähtöön se suhtautui hieman epäluuloisesti, mutta käveli sitten kuitenkin siitä huolimatta että paino sen selässä tuntui siitä erikoiselta. Ja sitten se ei ehkä enää tuntunutkaan niin hassulta. Ainakin Susin käyntiin tuli hieman lisää reippautta ensimmäisten hiipivien askelten jälkeen, kun se huomasi pystyvänsä säilyttämään tasapainonsa minun mukanaolostani huolimatta.

Olin tyytyväinen urheaan pikkusuokkiini. Meidän yhteiselle aikajanallemme syntyi uusi merkintä, joka tuntui suurimmalta siihenastisista.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Seppeleen Sysiyö   Ke 06 Heinä 2016, 14:03

9. Susi ponin vaatteissa
Keskiviikko, 6. heinäkuuta 2016


Jotenkin siinä oli vain käynyt niin. Minun pienestä vauvaponistani oli kasvanut aikuinen pienhevonen. Sillä oli kiiltävä miltei kauttaaltaan musta kesäturkki ja turkin alla jo ratsuhevosen lihaksia. Sen käytöskään ei ollut niin kakaramaista kuin sen tullessa, vaikka ei sitä voinut vakavamielisesti vielä väittää järkeväksi aikuiseksikaan. Ihana pikku Susi tuskin koskaan hylkäisikään täysin omia lapsellisia kujeitaan.

Sain olla varsasta ylpeä, kun sen omistaja tuli käymään. Tai siis - eihän Susi varsinaisesti ollut enää varsa! Pian se pääsisi elämänsä ensimmäisiin kisoihinkin. Tinja, joka oli tarjonnut ostamaansa varsaa minun ratsutettavakseni, rapsutteli Susia ja kyseli suunnitelmiani sen varalle. Vähän jännitti, kun kerroin kisakalenterista ja treenisuunnitelmista.

Ihan turhaan jännitin. Tinja hyväksyi kaiken ja kiitteli hyvästä työstä. Huokaisin kai hieman helpotuksesta ja Tinja nauroi.
"En mä olisi sitä sulle tyrkyttänyt, jos en olisi tiennyt, että tulen olemaan tyytyväinen. Kiva peli tästä tulee, ja kun sillä on vähän suoritusnäyttöjä ja se on valmis, kantakirjataan ja pyöräytetään varsoja", Tinja jo haaveili.
"Älä nyt vielä tuollaisia puhu", pyysin ja naurahdin. "Mä en vielä halua ajatellakaan, että Susi lähtisi teille sinne Lappiin varsapuuhiin. Se on mun sydänkäpynen."
Ja Susi hamuili tukkaani pehmeillä poninhuulillaan ja Tinja hymyili ja minä olin onnellinen.

"Harjataan se, otetaan siitä kuvat tallin sivuja varten ja sitten mä haluan nähdä millainen se on ratsastaa", Tinja ilmoitti suunnitelmamme.
"Tehdään näin. Ja kokeilet sitä sitten kanssa", vannotin. "Sä et tullut tänne asti vain katsellaksesi sivusta, kun mä ratsastan sun omistamaasi hevosta niin kuin mä ratsastan melkein joka päivä. Nyt on sun vuoro, kun kerran olet täällä."

Niin me teimme. Tuntui hurjan viralliselta ottaa Susista rakennekuvia Tinjan tallin verkkosivuille. Se muistutti minua siitä, että Susi ei oikeasti ollut minun omani, vaikka arjessa siltä tuntuikin. Se oli ehkä vähän haikeaa. Olinhan minä tiennyt Susin ottaessani, että ennen pitkää se lähtisi oikean omistajansa luo jalostuspuuhiin. En vain kaivannut siitä muistutusta. Olin ihan liian kiintynyt Susiin ja tiesin sen, mutta en torunut itseäni siitä. Mitä muuta olisi voinut odottaa, kun sai seurata niin upean pikkuhevosen kasvua varsasta aikuiseksi? Totta kai siihen kiintyi. Kun eron hetki koittaisi, murehtisin suuria tunteita sitten. Onneksi siihen oli vielä aikaa.

Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Seppeleen Sysiyö   To 07 Heinä 2016, 16:51

10. Kunnolliset
Torstai, 7. heinäkuuta 2016


Olin saanut mielenkiintoisen tehtävän. Hallavaan oli perustettu valmennustiimi, johon minä ja Susikin otimme osaa. Paitsi ratsastajana, olin mukana myös toisessa roolissa: en oikein tiennyt miksi kutsua itseäni, mutta tavallaan olin ratsastajien kuntovalmentaja. Se oli jännittävää. Pääsin hyödyntämään paitsi ammatillista osaamistani, myös muuta harrastuneisuuttani hevostelun lisäksi. Mieleeni pulpahteli jatkuvasti uusia ideoita. Yksi kuntokerta oli suunniteltu vierailuksi joogastudiolla ja toivoin, että edes joku tallilaisista innostuisi kokeilun myötä käymään toistekin. Jooga tuki ratsastusharrastusta hyvin.

Mieleni oli aktivoitunut askartelemaan myös Susin treenisuunnitelman parissa ihan uudella tavalla. Olin viettänyt pitkiä iltoja selaten internettiä ja etsien käsiini kaiken mahdollisen tiedon hevosten fysiologiasta, liikunnasta, ruokinnasta, terveydestä... lista oli pitkä. Halusin nuoresta hevosestani kasvavan hyvinvoiva ja terve aikuinen, joka kestäisi harrastekäyttöä vielä reilusti toistakymmentä vuotta. Kesä oli siitä hyvää aikaa, että Susi sai laiduntaa ympärivuorokautisesti pienessä, mukavassa laumassaan ja liikuskella mielin määrin. Ratsastin sillä usein vain kolmesti viikossa, toisinaan neljästi. Lisäksi teimme talutuslenkkejä. Pari kertaa Susi oli päässyt myös hyppäämään irtona, ja siitä se oli pitänyt kovasti.

Tänään vuorossa oli ohjasajoa. Se oli oikein tehtynä mahtavaa treeniä hevoselle. Hevosen oli helpompi kantaa itsensä ilman selkälihaksia painavaa satulaa ja ratsastajaa. Maasta käsin näin jatkuvasti, miten Susi liikkui ja pystyin vaikuttamaan siihen melko samaan tapaan kuin ratsastaessakin. Nuoren, vielä lihaksikstoltaan kehittymättömän hevosen kanssa oli mahtavaa, että minulla oli keino, jolla treenata sille ratsastuksen kannalta välttämätöntä lihaskuntoa ilman, että istuin selässä rasittamassa sitä.

"Hieeeno tyttö, prrr, käääynti", hidastin Susin menoa äänellä ja sulavasti se vaihtoi askellajia ravista käyntiin. Tamma liikkui pyöreänä, tyytyväisenä ja aktiivisena ja minä olin sen työskentelyyn hyvin tyytyväinen. Suunnanvaihdon jälkeen kehotin Susin vielä hetkeksi laukkaan, jonka sisällä yritin saada aikaiseksi muutaman siirtymän ennen loppuraveihin ryhtymistä. Olin yhtä hymyä, kun lopulta siirsin hevoseni raviin ja annoin sen venyttää itseään pyöreänä pidemmäksi. Vielä täydellisempi treeni olisi voinut olla vain, jos olisin ehtinyt paikalle ennen tunteja ja voinut suorittaa sen kentällä. No, vielä oli kesää ja ulkokautta jäljellä.

"Susi oli mahtava!" huokaisin onnellisena myöhemmin, kun astuin tallitupaan.
"Sä taisit ohjasajaa sitä? Näin hetken teidän menoa. Se näytti kivalta", kehaisi Mikki, johon olin päässyt tutustumaan jonkun verran leirillä. Nuori mies oli ihastuttavan ystävällinen ja taitava saamaan muut tuntemaan olonsa kotoisaksi seurassaan.
"Ohjasajo on tosi mielenkiintoista", Valma tuumasi. "Olisi kiva opetella sitä."
"Tulet joskus mun kanssa ohjastamaan Susia. Dunjaakin voisi varmasti ajaa joskus", ehdotin ja olin tyytyväinen, kun se ajatus tuli mieleeni. Valma oli pitkä tyttö eikä ratsastanut hoitohevosellaan kovin usein. "Kysytään joskus Aleksilta."
"Se olisi kivaa", Valma hymyili itselleen ominaiseen viehättävän kainoon tapaan.

"Kop kop", sanoi joku ovelta.
Käännyimme katsomaan pitkää miestä, joka oli hassu yhdistelmä hessuhopomaista hujoppia ja vuosien pehmittämää perheenisää. Pitkät, hoikat raajat, kapea naama ja orastava vatsakumpu - sekä eksynyt ja, ihmeellistä kyllä, jokseenkin alakuloinen ilme.
"Heippa", tervehdin miestä ystävällisesti ja pohdiskelin, mikä hänet sai niin surumielisen näköiseksi. "Voidaanko auttaa jotenkin?"
"Noh, tuota", mies köhäisi ja yritti kai hymyillä hieman. "Tytärtä tässä vain etsin. Melissan ratsastustunti loppui puolisen tuntia sitten. Meidän pitäisi jo lähteä kaupoille."
"Melissa ratsasti Kyyhkyllä", Valma puuttui puheeseen. "Se on sen lempparihevonen, ja koska Kyyhky ei ole enää tänään tunneilla, luulen, että Melissa on hoitamassa sitä."
"Kyyhkyn karsina on tuolla pidemmän käytävän puolivälissä", opastin miestä, joka hymähti ja nyökkäsi päätään kiitokseksi.
"Minäpä menen katsomaan, josko tyttö löytyisi. Voinpa samalla tervehtiä lempiheppaakin", hän tuumasi mielestäni kovin sympaattisesti.

"Eipä yllättänyt, että juuri Valma tiesi heti, kenestä on kyse", Mikki naurahti. "Taidat tuntea kaikki tallin tuntiratsastajat."
"Äsh", Valma sanoi ja meni vähän vaikean näköiseksi, ennen kuin sai kakistettua ulos: "Melissan äiti kuoli viime syksynä, siksi mä muistan sen niin hyvin. Ne kävi täällä ennen yhdessä, Melissa ja sen äiti, mutta nykyään sen isä tuo sen ja istuu aina autossa koko sen ajan, kun tyttö ratsastaa ja hoitaa hevosia. Se taisi tulla ensimmäistä kertaa talliin asti."
"Ei varmaan ole helppoa tulla paikkaan, jossa oma edesmennyt vaimo on viihtynyt", Mikki arveli. "Ja miten kamalaa Melissalle menettää äiti. Sehän on varmaan aika nuori, eikö ole?"
"Menee vasta yläasteelle kesän jälkeen", Valma sanoi lohduttomana.

Minä en puhunut, sillä tilanne särki sydäntäni niin, ettei myötätuntoinen itku ollut kaukana. Minua suretti miehen puolesta, joka oli menettänyt vaimonsa ja kasvatti yksin jo teini-iän porteilla norkoilevaa tyttöä. Oli selvää, että mies teki parhaansa ollakseen kunnollinen perhe tytölle, joka oli menettänyt toisen vanhemmistaan.

Pudistin surumielisenä päätäni. Elämä jakoi kaikennäköisiä kortteja ja me tavalliset kuolevaiset selviydyimme sillä mitä saimme.

"Mun on kyllä varmaan mentävä, että ehdin tankotreeneihin", mutisin hajamielisenä Valmalle ja Mikille, jotka sanoivat heipat ja jäivät tupaan, kun minä poistuin hankkimaan lihassärkyä pariksi seuraavaksi päiväksi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Seppeleen Sysiyö   Ma 11 Heinä 2016, 11:43

11. Oppitunti elämästä
Tiistai, 11. heinäkuuta 2016


Tallin parkkipaikalla seistä pönötti auto, joka ei ollut tyhjä. Ratin takana istuva mies lueskeli lehteä ja näytti ajatuksiinsa uppoutuneelta. Minä seisoin oman autoni vieressä ja mietin. Lopulta suljin autoni oven ja lähdin kävelemään - en talliin, vaan tuon miehen autolle. Parin askeleen päässä emmin vielä hieman, mutta sitten olin jo liian lähellä ja päätökseni oli peruuttamaton. Koputin ikkunaan ja mies hätkähti ulos ajatuksistaan. Silmät häkeltyneen suurina hän kääntyi katsomaan minua ja hetken viiveellä veivasi ikkunan auki.

"Hei", tervehdin ja puraisin hieman huultani, koska tämä oli erikoislaatuinen kohtaaminen. "Tuota - ajattelin vain, että. Tai siis, nyt kun Melissa on tunnilla, etkö sä mieluummin odottelisi sisätiloissa? Turhaan täällä kuumassa autossa istut."
Mies näytti harkitsevaiselta. Hänen hiusrajassaan piileskeli pienen pieni hikikarpalo, joka kertoi omaa tarinaansa auton lämpötilasta.
"Noh, kyllähän minä täälläkin pärjäilen", hän aloitti, "mutta jos tosiaan saan oleskella tallissa niin..."
"Totta kai saat", vahvistin ja säestin vakuutteluani hymyllä. "Siellä on ihan tallitupa sitä varten, että siellä voi vaikka odotella tuntilaisia tai muuten vain viettää aikaa. Kivempi sun on lukea lehteä siellä kuin täällä. Voit ottaa vaikka kupin kahviakin."

Ilahtuneen näköinen mies taitteli lehtensä, rullasi auton ikkunan kiinni ja raotti sitten ovea. Siirryin kauemmas, jotta mies saattoi nousta autostaan. Sitten kävelimme tallille päin tietämättä, kävelimmekö yhdessä vaiko vain samaan suuntaan. Se oli hieman kiusallista, mutta onneksi mies osasi toimia hieman vikkelämmin kuin minä ja avasi suunsa, jotta oli selvää, että kävelimme yhtä matkaa.
"Kiitos", hän avasi pelin. "Olen Juhana."
"Eevi", esittäydyin.
Sitten en keksinyt mitään sanottavaa, eikä hänkään.
"Käyn viemässä nämä tupaan, ennen kuin haen mun hevosen sisälle ja rupean hoitamaan sitä", kerroin miehelle, kun hiljaisuus kasvoi liian vaivaannuttavaksi.
"Selvä", hän virkkoi ja tuli perässäni tallitupaan, mutta jäi ovensuuhun norkoilemaan.

Minä en rehellisesti sanottuna ollut tiennyt kutsuneeni häntä viettämään tallipäivää kanssani. Olin ajatellut, että Juhana tulisi tupaan ja odottaisi tyttärensä tunnin päättymistä siellä. Sen sijaan hän seurasi minua aina laitumelle saakka, mistä nappasin Susin mukaani, ja sitten takaisin tallille, missä harjasin ponini miehen tönöttäessä käytävällä.
"Tänään on Melissan viimeinen tunti ennen syksyä", Juhana kertoi yhtäkkiä. "Ne varasi tyttöjen kanssa tilaustunnin. Kuulemma jokin leikkitunti. Minä en kyllä tiedä, miten hevosten kanssa voi leikkiä."
"Ratsastusleikkejä on paljon", tuumasin. "Ne kehittävät monia taitoja ja ovat hauskoja. Tytöillä on varmasti hirmu mukava tunti."
"Jospa sillä sitten jaksaa odotella viikkotuntien alkua", Juhana sanoi toiveikkaan kuuloisena. "Tämä hevosharrastus on tytölle niin tärkeää."
"Tällä on tapana olla", sanoin ja rapsutin Susia. "Hullun hommaa, mutta myös hurjan ihanaa. Rahaa ja aikaa palaa, mutta se mitä hevosilta saa takaisin... kaiken vaivan arvoista."

Juhana hymähti.
"Noin Hannakin aina sanoi", hän totesi ja minun henkeäni salpasi hetken, kun ymmärsin miehen puhuvan epäilemättä kuolleesta vaimostaan. "Vaikeahan minun oli ymmärtää, kun en itse ole vastaavaa kokenut, mutta nyt kun olen nähnyt, miten harrastus auttaa Melissaa, en epäile enää."
"Niin", sanoin ja tunsin oloni hieman avuttomaksi - miten vastata moiseen? "Ratsastus on mainio harrastus. Siitä kannattaa pitää kiinni."
"Sen olen alkanut ymmärtää", Juhana hymyili. "Olen jopa miettinyt, pitäisikö itsekin aloittaa jokin alkeiskurssi. Sitten taas en kyllä osaa arvata, mitä mieltä Melissa siitä olisi."
"Se olisi joko tosi iloinen siitä, että isää kiinnostaa yhteinen harrastus tai pitäisi sua todella nolona, kun yrität soluttautua hänen harrastusmaailmaansa. Sellaisia me teinitytöt ollaan", heläytin ja kompastuin sitten omiin sanoihini. "Tai no, ei kai voi puhua meistä. Välillä sitä unohtaa, miten kauan siitä oikeasti on, kun itse olin teini. Kai hevosharrastus pitää mielen nuorena, vaikka kroppa kankeutuukin..."

Seurasi hyväntuulinen hiljaisuus. Kun minä poistuin hakemaan Susin suitsia, Juhana jäi karsinalle. Palatessani näin miehen rapsuttelevan nuorta hevostani, joka kuin ihmeen kaupalla näytti siltä, ettei harkinnutkaan vieraan ihmisen näykkäisemistä. Siitä olin tyytyväinen. Ehkä tapakasvatus oli vihdoin purrut inhaan näykkimistaipumukseen.

"Ehkäpä todella aloitan ratsastamisen", Juhana pohdiskeli, kun pujahdin Susin karsinaan pukemaan sille suitsia.
"Kannattaa ainakin kokeilla", rohkaisin.
"Hmm", mies äännähti mietteliäänä.

Kun minä istuin Susin paljaassa, käynnin tahdissa keinahtelevassa selässä jonkin verran myöhemmin, päässäni pyöri hajonnut perhe, joka yritti selviytyä menetyksestään ja kuroa itseään kasaan. En tiennyt, voisiko Juhana astua edesmenneen vaimonsa tallisaappaisiin ja olla osa tyttärensä hevosharrastusta. Sen kuitenkin ymmärsin, että asian harkitseminen ja kenties kokeileminen oli miehelle itselleen tärkeää. Hänellä oli tytär, joka alkoi olla siinä iässä, ettei yhteyden saaminen ollut itsestäänselvää. Mies oli valmis kokeilemaan mitä tahansa saadakseen tytön huomaamaan, että hän oli läsnä.

Minä hymyilin surumielisesti ja kumarsin päätäni, jotta en saanut polun yli kurottelevasta kuusenoksasta kasvoilleni. Juhana oli hyvä isä, jokseenkin samalla tapaa kuin omani. Pitäisi muistaa soittaa vanhemmilleni, jahka pääsisin tallilta kotiin. Olisi mukava jutella heidän kanssaan - ja heille se olisi vähintään yhtä tärkeää kuin minulle. Halusin, nyt kenties enemmän kuin koskaan, omien vanhempieni tietävän, että he olivat minulle tärkeitä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Seppeleen Sysiyö   Pe 22 Heinä 2016, 11:55

12. VOKS eli Vakavasti Otettava Koulu-Susi
Sunnuntai, 24. heinäkuuta 2016


Olipa kerran ensimmäiset koulukisamme. Tässäpä ne hetket, mitä minä niistä kaikkein kirkkaimmin muistan:

1. Kun löysin kisapaikalle päästyämme hevoseni kuljetussuojan keikkumasta auton väliseinän päältä. (Luojan kiitos ilman jalkaa sisällään.)

2. Kun minut kutsuttiin neiti Dietrichin varustetarkastukseen ja hän kysyi, olinko harkinnut mustaa kisatakkia. Sellainen kuulemma voisi hoikentaa. (Lähellä seisovan Aleksin punoittavista korvista osasin tasan tarkkaan päätellä, että mokoma oli kuullut kaiken.)

3. Kun Susi ei suostunut liikahtamaankaan alkutervehdyksestä, ja hetken verran ehdin kuvitella, että se oli pyörtynyt seisaalleen kauhusta. Sitten tamma levitti asentoaan ja lorotti keskihalkaisijalle suuren lätäkön. (Pissahädän helpotettua se liikkui radalla paljon ripeämmin kuin verryttelyssä. Onneksi.)


Joka tapauksessa: Tässä maailman ylpein vauvaponin kouluttaja ja oikein tosissaan (hetkellisesti) touhun ottava eskarilainen ihan ensimmäisissä koulukisoissaan.

#kisatiimi
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Seppeleen Sysiyö   Ma 01 Elo 2016, 13:00

13. Onni ja autuus
Maanantai, 1. elokuuta 2016



Aamutalli oli tehty ja seisoin kahvikuppi kädessäni katselemassa Faen kanssa tarhailevaa pikkusuokkiani. Susi kävi juomassa ja tahtoi sitten leikkiä Faen kanssa. Kysyvästi pieni hevoseni lähestyi ystäväänsä ja ehdotteli leikkiä, mutta tällä kertaa Fae ei halunnut. Punaisen tamman korvat heilahtivat luimuun ja ilme tummui. Susi näytti äimistyneeltä - kuka muka ei halunnut remuta sen kanssa? - mutta luovutti. Hassu nuori hevoseni siirtyi kauemmas Faesta, joka rentoutui välittömästi. Niin helppoa ja suoraa oli hevosten keskinäinen kanssakäyminen.

Kahvi alkoi viiletä kupissa, mutta se ei latistanut olotilaani lainkaan. Aamuiset auringonsäteet kurottelivat puiden latvojen yli ja hipsuttelivat rentouttavasti kasvojeni ja käsivarsieni ihoa. Shortsit ja väljä paita riittivät tänään. Päivästä tulisi lämmin, sen saatoin luvata takuuvarmasti vain aamutallissa viettämäni ajan perusteella vilkaisematta mitään sääennustuksia.

Minulla oli alkanut kesäloma. Saisin lomailla koko elokuun ja keskittyä kaikkein mieluisimpiin ajanviettotapoihin. Olisin paljon tallilla, tekisin ihanan Kertun kanssa pitkiä samoiluja metsäpoluilla, uisin ja liikkuisin niin paljon kuin sielu sietäisi. Nauttisin elämästä.

Susi oli tullut Faen torjumaksi, joten se suuntasi mielenkiintonsa minuun. Sydän heitti onnellisen kuperkeikan, kun tammani asteli aidan vierustalle ja jäi siihen katselemaan minua kutsuvaisen näköisenä. "Tule tänne", sen ilme sanoi, ja minä tottelin. Jalkojeni juuressa istuskellut Kerttu seurasi.

Susi ja Kerttu tulivat hyvin toimeen. Koirani oli riittävän järkevä pitääkseen turvallisen etäisyyden hevosiin, mutta se nuuhkutteli mielellään Susin sitä kohti ojennettua turpaa. Susi jaksoi aina olla kiinnostunut Kertusta. Minä rapsuttelin hevoseni säkää ja hevoseni tutkiskeli koiraani ja koirani pukkasi karvaisella nenällään minun sileää säärtäni. Sillä hetkellä rakastin elämää ja rakastin kesää ja rakastin ihania eläimiäni.

Kun kävelin tovia myöhemmin tupaan Kerttu kannoillani, Aleksi oli saapunut toimistolle puuhastelemaan omiaan. Kerttu huomasi hänet ensin ja singahti nuuhkuttelemaan miehen jalkoja. Minun kasvoilleni levisi hymy, kun Aleksi kyykistyi rapsuttelemaan koiraa.
"Oletpa sä hyväntuulisen näköinen", totesin itsekin hyväntuulisena miehelle.
"Pitkät yöunet teki hyvää. Kiitti, kun lupasit tehdä aamutallin", ponnaripää sanoi ja rentoutunut hymy teki hänestä kahta komeamman. Minun polveni eivät kuitenkaan notkahtaneet eivätkä sanani menneet yhtä pahasti solmuun kuin ehkä vielä kuukautta aiemmin, vaikka tunsinkin lämpimän ailahduksen vatsanpohjassani.

Olin päässyt omille jaloilleni. Vaikea suhde vuoden takaa oli jäänyt taakse ja aloin vihdoin viihtyä sinkkuna. Kesän kuluessa olin oppinut arvostamaan ja tuntemaan itseäni itsenäisenä ihmisenä, eikä minulla ollut kiire päästä osaksi jonkun toisen elämää. Minulla oli oma onnellinen elämäni ja koko loppukesä aikaa elää sitä ihan vain itselleni ilman töiden tai muiden ihmisten sanelemia aikatauluja.

"Musta oli ihanaa tehdä tallia pitkästä aikaa", kerroin totuudenmukaisesti. "Nyt kun mulla on loma, voisin jonkun verran tehdä niitä. Saat säkin ottaa iisisti, vaikka tunnit jo kohta alkavat."

Se oli lupaus, jota en hetkeäkään epäröinyt antaa. Aleksi hymyili kiitollisena, ja vaikka minulle tuli siitä hyvä mieli, ymmärsin, että ensisijaisesti tein tämän itseni takia. Teinimäisen pakonomainen ihastus oli kypsynyt sallivammaksi. Vaikka yhä tiesin olevani valmis tekemään mitä tahansa nähdäkseni tuon hymyn, se ei enää ollut elämäni ensisijainen tarkoitus. Minä viihdyin tallissa, enkä osannut kuvitella parempaa paikkaa viettää kesälomapäiviä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Seppeleen Sysiyö   Ti 09 Elo 2016, 17:26

14. Allu Expressin kisoissa
Sunnuntai, 7. elokuuta 2016


KRJ:n alaiset tarinakilpailut, luokka helppo C. Sijoitus 1/1.
Tehtävänanto:
 

Kyllä itketti, kun valmentaja ilmoitti lähtevänsä mukaan kilpailuihin. Ei meinaan ollut mikään tavallinen valmentaja, sellainen, jonka läsnäolo antaisi itsevarmuutta. Minun valmentajani, neiti Dietrich, oli melkoinen... Harakka? Ei, aivan liian mieto kuvaus. Osuvammat vain eivät sopisi lasten korviin, joten jätetään ne sikseen. Sanotaan vain, että kun neiti Dietrich sanoi tulevansa valvomaan meidän kilpailusuoritustamme, teki mieli laittaa hanskat naulaan näiden kisojen osalta.

Edellisellä kisareissulla neiti Dietrich kysyi, olinko harkinnut mustan kisatakin hankkimista sinisen sijaan. Kuulemma musta saattaisi hoikentaa. Tämänpäiväisen kilpailureissun suurin onnistuminen saattoikin olla se, kun sain neiti Dietrichin nyrpistämään sievää nenäänsä pukemalla päälleni ihanan sinisen takkini. Tunsin oloni kapinalliseksi. Se pieni kapinahengen pihahdus sisälläni kytien nousin ponini selkään ja ratsastin verryttelyalueelle. Minähän näyttäisin tänään valmentajalleni, mistä minut, pörröinen ponini ja sininen kisatakkini oli tehty – tai muuten iskisin hanskat naulaan loppuelämäni ajaksi.

Päättäväisyyteni siivitti meidät aina lopputervehdykseen saakka. Hyvin ja täsmällisesti ratsastetun radan jälkeen päähäni pälkähti kuitenkin ajatus, joka polki jalkoihinsa onnistumisen ilon. Sen musertavan oivalluksen vallatessa mieleni en olisi edes osannut selittää, mitä sana onnistuminen tarkoitti.

Jos sininen takki teki ylävartalostani pönäkän näköisen, miltähän – hyvänen aika – valkoisiin housuihin ahdettu ahteri sitten mahtoi näyttää?

Ponini kävellessä itseensä hyvin tyytyväisen näköisenä pois kisa-areenalta minä purskahdin röhkinään, joka saattoi olla naurua, vollotusta tai mitä vain siltä väliltä. Neiti Dietrichia moinen käytös hävetti, mutta se oli minusta herttaisen yhdentekevää paljon painavamman kriisin rinnalla. Ainakin kunnes hän avasi suunsa:
”Mon dieu, miksi raakut niin kuin - mikä se ruma lintu on? Harakka?”
Ja niin se ahteri ihmiseksi sai minut pärskähtämään naurusta. Alkoi käydä selväksi, että tuntemuksemme toisistamme olivat hyvin, HYVIN samansuuntaisia. Tarkoittiko se sitä, että saattaisimme vielä löytää yhteisen sävelen muissakin asioissa, vai sitä, että oli aika vaihtaa valmentajaa?
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Aura K
Juuri saapunut
Juuri saapunut
avatar

Viestien lukumäärä : 2
Join date : 09.08.2016

ViestiAihe: Vs: Seppeleen Sysiyö   Ma 15 Elo 2016, 19:09

15. Kuinka minusta tuli taas heppatyttö
Maanantai, 15. elokuuta 2016


Mulla oli pikkuserkku ja mun pikkuserkulla oli hevonen. Vaikka mä en ollut ratsastanut aikoihin, Eevi-Sofia muisti vielä, kuinka me oltiin joskus käyty yhdessä ratsastelemassa. Eevi-Sofia oli taluttanut mua mun ihan ensimmäisellä ratsastustunnilla ikinä ja yhtenä kesänä mä olin mennyt sen kanssa samalle leirillekin. Tietysti mä olin silloin ratsastanut kokemattomampien ryhmässä ja roikkunut kentän laidalla katsomassa Eevin menoa taitavien ratsastajien ryhmässä vähän kateellisena siitä, että mun pikkuserkku oli mua niin paljon taitavampi. No - oli se myös aika paljon vanhempi. Eevi oli ratsastanut jo silloin, kun mä vasta opettelin kävelemään.

Somehirmuna mä olin tietysti seurannut Instassa ja Facessa Eevin hevosjuttuja. Se ei päivitellyt usein, mutta tarpeeksi, että mä tiesin että sillä oli piekkaritamma, jonka se oli kouluttanut ihan varsasta asti itse.

Ja nyt se halusi, että mä alkaisin vuokrata sen hevosta.

Ei Eevi tietenkään komentanut mua vuokraamaan sen hevosta, vaan tiedusteli kohteliaasti, vieläkö mä ratsastin ja halusinko joskus käydä kokeilemassa Susia. Jos ihan suoraan sanotaan, musta se tuntui jopa vähän imartelevalta, ja tietysti mua kiinnosti päästä tutustumaan Eevin kouluttamaan hevoseen, kun pikkuserkku kerta uskoi mun voivan sillä ratsastaa ihan itsenäisesti.

Älkää nyt ajatelko, että mä olisin joku ihan tumpelo hevosihminen. Myönsin avoimesti, etten mä ollut mikään huippuratsastaja, mutta kyllä mä olin vuosien saatossa ennenkin ratsastellut itsenäisesti. Mulla ei vaan ollut Eevi-Sofian itsevarmuutta, mitä hevosasioihin tuli. Se oli aina vuokrannut ja ylläpitänyt ja muuten vaan ratsastanut muiden hevosia, kilpaillutkin - ja vielä kenttää - ja osallistunut nuorten hevosten kouluttamiseen. Millä tahansa muulla elämänalueella mä olisin päihittänyt puhtoisen ja kiltin tossukkapikkuserkkuni itsevarmuudessa 6-0, mutta en hevosasioissa.

"Susi on ihan asiallinen nuori hevonen", Eevi-Sofia kertoi, kun me käveltiin hakemaan Susia tarhasta. "Sen käytös tallissa ei aina ole priimaa, mutta ratsuna se on jo kiva."
Jännitti vähän, vaikka Eevi juttelikin kivoja ja rauhoittavia. Oli vähän noloa, että mä olin hevosjännäri.
"Onko se toi?" mä kysyin silmät lautasen kokosina, kun näin hirmu suloisen pikkusuokin tarhassa. "Toihan on maailman söpöin!"
"Se se on", Eevi naurahti ja arvelin aistivani maanläheistä ylpeyttä. "Odotas, mä nappaan ton Faen niin saat ottaa Susin rauhassa kiinni. Fae on vähän pöllöpää. Viedään se samalla sisään, kun Alana on kohta tulossa kanssa."

Mulla ei ollut hajuakaan, kuka oli Alana, mutta Faeen mulla ei ollut mitään houkutusta mennä koskemaan. Onneksi oli Eevi, joka nappasi punaisen hevosen itselleen ja jutusteli sille. Mä sen sijaan menin Susin luokse ja huomasin hymyileväni.

Olipa mahtavaa olla tallilla taas.

"Valmista on", huikkasin Eeville, joka nyökkäsi, avasi tarhan portin ja lähti johdattamaan meitä talliin Fae käsipuolessaan.

Parikymmentä minuuttia myöhemmin mulle oli esitelty talli ja kerrottu, mistä kaikki Susin tavarat löytyivät. Mä olin saanut harjata ja satuloida tamman itse. Yhdessä hujauksessa mä löysin itseni seisomasta Susin vierestä aurinkoiselta kentältä. Hattarapilven ja auringonlaskutaivaan väriset hiussuortuvat yrittivät karkailla kypärän alle kyhätyltä sotkunutturalta, kun tuuli houkutteli niitä mukaansa. Mä vedin syvään henkeä ja ryhdyin kiristämään Susin satulavyötä.

Tuntui niin kotoisalta laskea jalustimet, asettaa jalka toiseen niistä ja ponnistaa pehmeään nahkasatulaan. Susin selässä en tuntenut olevani liian korkealla - se oli melko matala poni, eikä se haitannut mua ollenkaan. Pörröinen harjapehko mun edessä heilahteli pian käynnin tahdissa. Muuta siihen ei tarvittukaan. Siihen, että musta tuli heppatyttö. Susin reippaan letkeä käynti johdatti mut takaisin ponityttövuosiin. Istuin ja fiilistelin ja olin yhtä hymyä, koska mulla oli sellainen olo kuin olisin palannut jonnekin, minne mä kuuluin.

"Tää on niin kivaa", mä huokaisin Eevi-Sofialle onnellisena, ja brunette nauroi.
"Odotahan, kun pääset ravaamaan sillä", pikkuserkku virnisti. "Sillä on tosi tasainen ravi."
"Ai meinaat, että harjoitusravikin voi olla siedettävää", hymähdin.
"Lupaan, että on, ja sitä mukavammaksi käy, mitä paremmaksi sitä ratsastaa", Eevi lupaili, eikä varmaankaan ollut väärässä.

Eevi harvoin oli väärässä.

Oikeassahan se oli siinäkin ollut, että mä varmasti kaipasin jo hevosia ja ratsastamista.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Seppeleen Sysiyö   Pe 26 Elo 2016, 16:51

16. Kurjuuden kurimuksessa
Perjantai, 26. elokuuta 2016


Oli perjantai, mutta oliko sillä mitään väliä. Mitä väliä oli viikonlopulla ihmiselle, joka oli kesälomalla eikä tiennyt, milloin loma loppuisi? Minähän olin työtön. Minulla ei ollut työpaikkaa, jonne palata.

Minulla oli kuitenkin hevonen, ihana hevonen, jolla oli vielä pienen hetken verran pieni varsa. Tänään Sirius-varsa lähtisi uuteen kotiinsa. Olin tullut harjaamaan sen vielä viimeistä kertaa siistiksi. Sirius suhtautui harjailemiseen kuten mihin tahansa muuhunkin: ei arkaillut, ei sitten vähääkään. Niin nuoreksi hevoseksi se tuntui mahdottoman kokeneelta ja rohkealta, ja niinpä oletin, että se kävelisi traileriinkin jälleen kerran kuin olisi tehnyt niin joka päivä koko pienen elämänsä ajan.

Harjasin tietysti Susinkin, jotta se näyttäisi mahdollisimman kauniilta ja edustavalta, kun sen pojan uusi perhe tulisi. Minun piti vähän väliä halata Susia, niin onnellinen olin siitä, että se oli elossa.

Ranan kohtalo tuli toistuvasti uniin. Se, että Inka menetti hevosensa, nosti kerta toisensa jälkeen kyyneleet silmiini ja sai minut ajattelemaan etten ikinä haluaisi antaa Susia pois. En uuteen kotiin enkä maan syliin. En olisi ollut Eevi, ellen olisi ollut herkkis ja itkenyt silmiä päästäni kutakuinkin joka ilta ja joskus päivisinkin. Pelkäsin, että silmäni muuttuisivat pian pysyvästi punaisiksi ja turvonneiksi.

Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa itkeä, sillä Sirius haettaisiin hetkenä minä hyvänsä. Käytin kaiken jäljellä olevan ajan nauttimalla Susin ja sen varsan seurasta. Lähetin Auralle whatsappissa videon, jossa Sirius leikki Susin juomakupilla, kuten sillä oli tapana. Auraa harmitti, että hän joutui olemaan Helsingissä jossakin blogin pr-tapahtumassa (en ymmärtänyt niistä jutuista yhtään mitään) juuri tänään. Aura piti Siriuksesta kovasti ja olisi halunnut olla paikalla, kun orivarsa lähti kohti uutta elämäänsä. Monesti serkku oli sanonut, että jos olisi voinut, olisi napannut Siriuksen taskuun ja vienyt parvekkeelleen kasvamaan. Ymmärsin Auraa täysin. Sirius oli mahtava.

Vaan niin koitti hetki, jona ori piti taluttaa uuden omistajansa traileriin.

Eikä Sirius halunnut. Ei edes, vaikka käytimme Susia vetoapuna. Sirius oli kyllä ennenkin käynyt trailerissa, mutta nyt, kun sen olisi pitänyt lähteä pois Hallavasta, se pisti hanttiin kaikella suurella pienen hevosen päättäväisyydellään. Pienet kaviot kipunoivat ja välillä lentelivät, välillä juurtuivat maahan. Sirius oli täynnä sulaa itsepäisyyttä.

"Pässinpäistä ne parhaat hevoset kasvaa", Siriuksen ostaja, Jessi, oli vielä vartinkin päästä positiivisella päällä. "Niin mun vaari aina sanoi. Oikea vanhan kansan hevosmies."
"Tästä kaverista tulee sitten pirun hyvä", tuumasi Jessin mies, joka ei tiennyt hevosista mitään mutta ymmärsi kyllä, että Sirius käyttäytyi kuin aasi.
"Kyllä se vielä koppiin menee", lupailin minä tuskastuneena.

Meni se. Vikuroituaan ja pöhköiltyään melkein puoli tuntia se yhtäkkiä sai jonkin aivohalvauksen ja käveli koppiin rauhallisesti kuin kokenut kilpahevonen konsanaan.
"Nyt äkkiä ovi kiinni ja kotimatkalle", Jessi hihkui.

Sinne ne menivät. Jäin seisomaan tallin pihaan ja tunsin oloni tyhjäksi. Ensimmäinen lapseni oli kasvanut isoksi ja lentänyt pesästä, ajattelin, ja sen sijaan, että olisi naurattanut, alkoi itkettää. Koska olin Eevi ja Eevit itkivät.

Koska en halunnut seistä siinä kaiken kansan nähtävillä märssäämässä naamaani punaiseksi palloksi, etsin paikan, jonne oletin, ettei kukaan ikinä vapaaehtoisesti eksyisi. Lantala. Kaikkihan menevät lantalaan itkemään? Eikö? Ihan loogista.

Sain parkua hyvän aikaa yksinäni, kunnes aloin kuulla pahaaenteilevää ääntä. Kottikärryn pyörän nitinää ja kärryjen työntäjän puhinaa. Huitaisin vauhdilla enimmät kyynellammikot pois naamaltani ja yritin keksiä, miten näyttäisin siltä kuin kuuluisin juuri siihen missä olin. Paha vain, etten kuollaksenikaan keksinyt, mitä olisin voinut lantalassa tehdä.

"Salatupakallako sie täällä kökötät vai mitä kumman kakkakuntotarkastusta teet?"

Aleksin kysymys sai minut nauramaan, mutta nauru kuulosti tuhruiselta. Käännyin väkisinkin miehen suuntaan, katse katsetta vältellen. Ei Aleksin kuitenkaan tarvinnut nähdä silmiä, itku paistoi varmasti kilometrin päähän ilmankin.

"Hei, enhän mie pahalla", Aleksi kiirehti sanomaan ja kippasi kakkakuorman kaltaistensa sekaan.
"Et sä tätä aiheuttanutkaan", tuhahdin, mutten suostunut valaisemaan tilannetta tarkemmin.
"Ei ehkä kuulu miulle, miksi sie vetistelet lantalassa", Aleksi sanoi ärsyttävän rauhallisesti, "mutta kyllä mie voin kuunnella."
"Äh. Kunhan hölmöilen", sanoin vältellen, vaikka melkein tekikin mieli uikuttaa ääneen, mikä kaikki minua vaivasi.
"Okei. Muistahan, että kyllä sie vielä varsoja pääset rapsuttelemaan", tarkkanäköinen mutta-silti-niin-tampio tallinomistaja sanoi ja tarttui taas kottikärryn kahvoihin.

Tuijotin Aleksia niin epäuskoisena, että mies nauliutui kiusaantuneena aloilleen.
"Sä olet niin... mies!" parahdin tunnelatauksesta ylikuormittuneena. "En mä tietenkään pelkästään Siriuksen perään itke! Ja menisitkö sä sanomaan keskenmenon saaneelle naiselle että hei, aina voi tehdä lisää vauvoja? Mä menetin mun varsan, tai siis mun Susin varsan ja sä sanot että aina tulee uusia varsoja. Tosi lohduttavaa!"

Ei siinä minunkaan mielestäni mitään järkeä ollut, mutta vatvottuani maailman murheita päivä- ja yökaudet se tuntui täydellisen fiksulta vielä siinä kohti kun pudottelin sanoja peräkkäin suustani. Tuijotin Aleksia naama mutrussa ja kädet puuskassa ja olin liian kuohuksissa tunteakseni itseäni idiootiksi.

Siriuksen lähtö, Ranan kohtalo, työttömyys. Se kaikki pyörteili Susin menettämisen peloksi. Elleivät työkuviot järjestyisi, minulla ei olisi varaa pitää Susia. Tai jos Susi paukaittaisi jalkansa säpäleiksi kuten Rana, tai jos Susin oikea omistaja päättäisi että tamma lähtisi luotani kuten Sirius tänään.

Kotona minä pyörittelin sitä kaikkea mielessäni yksin. Tallilla en puhunut mistään halaistua sanaa. Tallilla se olisi tuntunut liian todelliselta. Kotona se tuntui liian suurelta.

Ja sitten oli Alana, joka meinasi musertaa mut huoleen putoamalla ja katoamalla, ja Kukka, joka lähti Mirreineen ja hieman liian monta liian hankalaa asiaa hieman liian kiikkerässä pinossa hieman liian kuormittuneessa mielessäni.

Lanta haisi ja ajatukset kiusasivat ja Aleksi tuijotti.

"Mä menetin mun työn", sanoin, huokaisin syvään ja suoristin ryhtini, enkä kertonut puoliakaan siitä, mikä kaikki mieltäni vaivasi - mutta edes osan. "Firma, jolle mä työskentelin, lopetti toimintansa. Mulla ei ole työtä ja mulla on hevonen, joka pitää elättää ja joka syö rahaa. Mitä mä teen? Miksi aikuisuus on pelkkää ratkaistavaa ongelmaa toisensa jälkeen?"

Nyt Aleksi laski irti kottikärryn kahvoista ja taputti minua olkapäälle, koska se ei osannut sanoa mitään. Muistin, että joskus aiemmin mies oli halannut minua melkein vastaavassa tilanteessa. Taputus olkapäälle. Se sai suupielet vähän nykimään ylöspäin, niin kömpelön toverillinen ele se oli.

"Kyllä sie keksit jotakin", tallinomistaja vakuutti, koska niin kuului sanoa.
"Siihen mun on luotettava", sanoin olkiani kohauttaen. "Koska mun on pakko keksiä."

Pyöräillessäni sinä päivänä kotiin minä lupasin itselleni kaksi asiaa:
1. Keksisin keinot, joilla suoristaa elämäni jälleen ja pysäyttää kurjuuden kurimuksen.
2. En enää ikinä, en milloinkaan itkisi tallilla, enkä ainakaan Aleksin edessä. Halista taputukseen - ja mihin sitten? Säälivään katseeseen ja surkuttelevaan naurahdukseen? Minä en aikonut olla surkuteltava olio.

Toisen lupauksen saisin pidettyä, toisen tulisin rikkomaan. Sitä en tiennyt silloin, mutta niin siinä vain kävisi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: Seppeleen Sysiyö   La 27 Elo 2016, 19:53

17. Juhana
Lauantai, 27. elokuuta 2016


Polkupyörä oli maailman paras keksintö, paitsi tietysti silloin, kun se ei toiminut.

Kun ketjut lonksahtivat ensimmäistä kertaa pois paikaltaan, en ollut moksiskaan. Äkkiäkös minä ne paikalleen sujautin, vaikka kädet vähän tuhriintuivatkin.

Kun ketjut lonksahtivat melkein heti perään pois paikaltaan toista kertaa, irvistin vähän. Tämä ei vaikuttanut hyvältä.

Kolmannellakaan kerralla en vielä luovuttanut. Minähän pyöräilisin tallille.

Vaan ei. Oli hyödytöntä yrittää korjata mitään sellaista, mikä ei suostunut tulemaan ehjäksi. Vähän kuin minun elämäni tällä hetkellä, polkupyörän ketjut levisivät kerta toisensa jälkeen ja olivat niin raivostuttavan itsepäiset, että itketti. Miksei mikään voinut toimia? Teki mieli potkaista polkupyörä ojanpohjalle ja jatkaa matkaa kiukkuisesti marssien. Sen sijaan kohautin olkiani, pyyhkäisin yksinäisen kyyneleen poskelta ja ymmärsin liian myöhään, että käteni olivat ketjujen ränkläämisestä mustat ja niin varmasti nyt poskenikin. Se meni samaan konkurssiin kaiken muun kanssa, päätin, ja lähdin taluttamaan hyödytöntä pyöränrakkinetta kohti määränpäätä.

Ensin ihmettelin, miksi ohitseni hetken kuluttua ajanut auto hidasti ja pysähtyi. En ymmärtänyt, miksi kukaan olisi pysähtynyt keskelle metsätietä. Sitten kuskin ikkuna rullaantui auki ja sieltä kurkisti ystävällinen naama.

"Hei, hajosiko pyörä?" varhaiskeski-ikäinen mies kysyi, ja myötätuntoisenakin hän näytti hieman surulliselta. Ikä ja kurjat käänteet elämässä olivat painaneet suupieliä jo alas. Vaimonsa menettänyttä yksinhuoltajaisää katsellessani ymmärsin, että omat murheeni olivat naurettavan pieniä.
"Hajosi", myöntelin, sillä mitä sitä kiistämään ilmiselviä tosiasioita.
"Haluatko kyydin? Oletan, että olet matkalla tallille", Juhana tarjosi ja ohikiitävän hetken ajan emmittyäni minä nyökkäsin.
"Voi, jos siitä ei ole vaivaa, se olisi todella mukavaa", hymyilin kiitollisena.
"Samaan paikkaanhan me ollaan menossa", Juhana tuumasi, nousi autosta ja kiersi avaamaan takakontin. "Laitetaan sun pyörä tänne, niin ei lähde kenenkään matkaan."

Apukuskin paikalla istui tyttö, ei vielä täysin teini muttei enää ihan lapsikaan. Radiosta raikasi epäilemättä tyttären valitsema musiikki, sillä en osannut kuvitella Juhanaa nyökyttelemässä ja hymähtelemässä Rihannan, Iggy Azalean, Justin Bieberin ja Major Lazerin tahdissa. Melissa ei puhunut sanaakaan, ei vastannut tervehdykseenikään. Niin me kolme huristimme vaitonaisina loppumatkan Hallavan pihaan.

"Kiitos ihan tosi paljon", sanoin Juhanalle, joka katsahti kovaa vauhtia tallia kohti viipottavan tyttärensä perään.
"Eipä kestä. Oli ilo olla avuksi", mies hymähti ja tunki kädet taskuihinsa.
"Että satuittekin osumaan kohdalle juuri sopivaan aikaan", naurahdin ja miehen kasvoille kohosi valju hymy.
"Melissa halusi ehtiä hoitamaan heppansa ennen tuntia."
"Kuten kunnon hevosihmisen kuuluu", sanoin ja ajattelin lämmöllä tuota isää, joka tuki tyttärensä harrastusta niillä kaikilla keinoilla, jotka tunsi. "Hevosia hoitamalla oppii paljon. Ja lisäksi se on kivaa ja rauhoittavaa puuhaa. Tekee hyvää teineille. Kokemuksen syvä rintaääni puhuu."
"On hienoa, että Melissalla on tällainen paikka", Juhana sanoi ja katseli tallirakennusta. "Tyttö niin viihtyy täällä."
"Tämä on hyvä paikka ihmisen olla", sanoin hartaasti.

Vaikenimme. Hiljaisuus venyi, enkä tiennyt, kuinka poistua paikalta. Tilanne tuntui tutulta.

"Sinua varmaan odottaa hommat oman hevosesi kanssa", Juhana totesi kuin olisi lukenut ajatukseni. "Nostan pyörän tuonne telineisiin."
"Saatko sen -"
"Saan hyvin", mies vakuutteli.
"Kiitos vielä", sanoin, ennen kuin jätin Juhanan omaan rauhaansa ja poistuin Susin luo.

Susi ja Fae tarhailivat yhdessä. Olin luvannut Alanalle, että katsoisin punaisen tamman perään samalla kun omanikin. Tuntui ihan kummalliselta, ettei Alana ollut naapurikarsinan lähettyvillä huomauttamassa, että naamani oli kuin nokikolarilla. Jotakin sen suuntaista hän varmaan olisi sanonut. No, Faen omistaja tuskin pysyisi kauan poissa. Oli onni onnettomuudessa, ettei Alanalle ollut käynyt loppujen lopuksi kovinkaan pahasti, ja epäilemättä hän suunnitteli jo tallille tuloa mitä kuumeisimmin. Alanaa ei pidetty poissa Faen luota pidempään kuin oli pakko.

"Kuulkaas neidit", juttelin Susille ja Faelle, jotka katselivat minua. "Mä nappaan nyt teidät hetkeksi sisään. Tulisittekohan te sopuisasti yhdellä kävelemällä...?"

Tulivat ne. Susista ja Faesta oli tullut hellyttävän hyvät kaverit. Punainen pahatar suli Susin seurassa ja sieti sitä hienosti, enkä minä ollut sen inhokki-ihminen. Fae oli kai todennut, että minä olin sen elämään tupsahtanut uusi pakollinen paha, joka ei pilannut päivää kovin pahasti.

Siitä Fae ei pitänyt, että hoidin sen naarmut. Tamma oli pinkonut yksin kotiin melkoista haipakkaa ja repinyt matkan varrella pari pientä vekkiä ihoonsa. Huolehdin niistä tamman luimisteluista ja jalanpolkemisista huolimatta ja annoin sen sitten asettua karsinaansa syömään heiniä.

Oli Susin vuoro. Koska tuntilaiset olivat tänään lähdössä maastoon, voisin käyttää kenttää. Susia harjatessani suunnittelin päivän ratsastusta. Tekisimme kavalettijumppaa. Puhkuin innosta, ja tiesin, että niin tekisi pian Susikin. Reipas pikkuhevoseni innostui aina hyppäämisestä.

Kipaisin rakentamaan jumppatehtävät, ennen kuin satuloin Susin. Kun viimeistelin kaarevaa kavalettilinjaa, Katri talutti mainion Nova-tammansa kentän portille.

"Hyppäätkö Susilla?" Katri huuteli minulle. "Ei kai me olla pahasti tiellä jos pyöritään Novan kanssa tässä kentällä samalla?"
"Ette tietenkään, kyllä tänne mahtuu", vakuuttelin. "Ennemminkin me saatetaan Susin kanssa olla tiellä, jos se oikein innostuu ja lähtee sooloilemaan."

Kyllähän Susi olikin vauhdikas ja vähän kierroksillakin, mutta hyvin me kaksi ratsukkoa kentälle silti sovimme. Katrikin innostui loikkimaan Novan kanssa kavalettijumppatehtäväni pariin kertaan.
"Tää on kyllä niin hauskaa", hän sanoi autuaana ja minä osasin vain nyökytellä.
"Unohtuu kaikki huolet", totesin ja huomasin ilokseni, että se oli kyllä ihan tottakin.
"Ai mitkä", Katri naureskeli ja minä virnistin.

Ymmärsin pohtia kotiinpääsykeinoja vasta siinä vaiheessa, kun harjasin Susia ratsastuksen jäljiltä. Pyöräni oli rikki ja matka oli moninkertaisesti liian pitkä käveltäväksi, kun Kerttukin odotti kotona ulkoiluaan. En halunnut koiran olevan iltamyöhään asti yksinään. Toivottavasti jokin bussi menisi sopivasti, vai pitäisiköhän soittaa perheenjäsenet läpi ja kysellä, kuka tulisi hakemaan?

Sekin ongelma kuitenkin ratkesi ihan itsekseen. Kun kävelin ulos tallista, huomasin pyörätelineen tyhjäksi ja ehdin hetken aikaa pohtia, oliko pyöräni varastettu tallin pihasta.

Ei ollut.

Näin silmäkulmassa liikettä ja käännyin katsomaan. Parkkipaikalla seisoi Juhana, joka viittilöi minua luokseen. Lähempänä näin, että Melissa istui jo etupenkillä, ratsastuskypärä yhä päässä.

"Hei Eevi-Sofia", Juhana huikkasi, kun lähestyin. "Älä huolehdi pyörästä. Vein sen Melissan tunnin aikana aseman pyöräkorjaamolle. Poika siellä lupasi, että korjaavat pyörän hetkessä. Se on varmastikin jo noutovalmis, jos nyt lähdetään hakemaan sitä."
Olin häkeltynyt ja jokseenkin sanaton.
"Me heitämme sut kotiin", Juhana selvensi. "Haetaan pyörä matkalla."
"Mä - voi - apua, mä en tiedä miten mä voin kiittää", solkotin hölmistyneenä miehen hyväntahtoisuudesta.
"Ei kestä kiittää", mies sanoi vaatimattomana ja kohautti olkiaan. "Minulla oli aikaa ja ajattelin, että miksikä en käyttäisi sitä hyödyksi."
"Ei mutta oikeasti", yritin saada järkeni juoksemaan. "Kiitos aivan kamalasti! Jotenkinhan mun pitää tämä korvata."
"Höpsis. Hyppää kyytiin vain, niin mennään."

Tein työtä käskettyä, mutten ollut vielä luovuttanut.

"Vähintä, mitä mä voin tehdä, on tarjota edes kahvit joskus", intin.

Näin Melissan vilkaisevan minua peilin kautta.

Juhana hymyili vinosti. Mies näytti paljon vähemmän surumieliseltä kuin yleensä.

"No, ehkäpä keittelet kahvit taukotuvassa, kun seuraavan kerran törmätään tallilla", hän naurahti.
"Sovittu", sanoin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Seppeleen Sysiyö   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Seppeleen Sysiyö
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Hallava :: Hallava :: Päiväkirjat-
Siirry: