Lellu

Lellu on yleisluonteeltaan hyvin kiltti ja yhteistyöhaluinen pippurillisella vivahteella. Tamma säikkyy pelottavia asioita ja saattaa niiden takia lähteä emänsä tavoin nopeasti karkuun. Lellun kanssa kannattaakin aina mennä tomerasti jokaiseen nurkkaan katsomaan, että ei siellä ole mitään ole pelottavaa, koska usein sen jälkeen samainen nurkka ei enää pelota - ainakaan seuraavaan kymmeneen minuuttiin. Kuka nyt haluaisi hypätä hirmuisen vesiesteen tai laine-esteen yli? Mistä sitä tietää, että imaiseeko tuo muuri itsensä sisään?Lellu jaksaa katsella ympärilleen ja välillä neitokainen saattaa vain seisahtua paikalleen, pistää polvet lukkoon ja katsoa hetken aikaa kaukaisuuteen, että onkohan tuolla nyt mörkö vai ei. Jos tulos on, että kyllä, kyllä siellä on mörkö, niin Lellu varmasti riuhtaisee otteen irti ja säntää pakoon. Kaikkien onneksi pakosuunta on yleensä talli - sen verran järkeä sillä on päässä. Vaikka leidi onkin yleisesti ottaen suloinen ja kiltti, niin ei voi kieltää, etteikö se olisi melko hölmö hevonen.

Varusteet:

Kuvat:

Työpäiväni oli siltä päivää ohi, joten suuntasin audini keulan kohti Hallavaa. Lellu oli hienosti sopeutunut uuteen kotitalliinsa ja itsekin olin pitänyt Hallavasta - ainakin tähän mennessä.
Olin joutunut flunssan kouriin lähes samantien, kun Lellu oli muuttanut Hallavaan, joten meidän yhteiselo ei siinä mielessä kovin ruusuisesti alkanut. Mutta ei se mitään, meillä olisi kyllä aikaa tutustua.

Pian olin Hallavan pihassa, parkkeerasin autoni ja lampsin pihan poikki kohti tallin ovea. En huomannut jatkavani When I'm gone - nimisen laulun hyräilyä edes silloin kun kävelin sisälle talliin, mutta ainakaan käytävällä ei ollut ketään.
“I’ve got my ticket for the long way ‘round, the one with the prettiest of views..”, lauloin. Olin tehnyt teatterilla hengitys- ja suuharjoituksia ennen laulamista, joten ääneni kuulosti paljon kirkkaammalta nyt. “It’s got mountains, it’s got rivers, it’s got sigths to give you shivers, but it sure would be prettier with you.”
“Terve Becca”, kuului nauravainen ääni takaani, joten käännyin nopeasti ympäri katsoakseni kuka tulija oli.
“Ai moi Aleksi”, hymyilin miehelle takaisin. Tallinomistaja työnsi edessään raskailta näyttäviä kottikärryjä ja virnuili hyväntuulisen oloisena.
“Jatka vain laulamista, en mie pahastu”, Aleksi sanoi. “Päinvastoin, on mukava kuulla täysin vireessä sointuvaa lauluääntä.”
“Ai täysin vireessä?”, hymähdin huitaisten kädelläni ilmaa ja virnistäen. Olin laulanut samaa laulua jo niin monesti ennenkin, että ehkä se kuulosti ulospäin hyvältä. Omaan korvaan ei niinkään. Aleksi kiiruhti vihellellen kottikärryjen kanssa lantalaan, ja jäin itse vain katsomaan hölmönä miehen perään. Nyt kun mietin tarkemmin, Aleksilla oli kieltämättä ihanat tummanruskeat silmät, hän oli hauska, viihdyttävä ja rento. Kaikkea sitä. Pidin miehestä oikein kovasti.

Jatkoin hiljaisella tallikäytävällä yksäripäädyn puolelle. Lellu oli parhaillaan ärsyttämässä naapurikarsinassa seisovaa Novaa, mutta huomatessaan minun pujahtaneen sen karsinaan se kääntyi hapuilemaan hupparini taskuja.
“Hei oonko mä muka jo hemmotellut sua noin paljon, että mun taskut täytyy joka kerta tarkistaa herkkujen varalta?”, mutisin sille huvittuneena ja rapsutin suomenhevostammaa hetken sen poskesta. Olin alunperin ajatellut pientä koulutreeniä, mutta koska Lellu näytti niin likaiselta, päätin ainoastaan harjata sen. Kiinnitin tamman käytävälle ja kipaisin satulahuoneesta hakemassa neidin harjat. Aleksi oli kierrättänyt minua eilen ympäri tallia, joten tiesin pääpiirteittäin mistä mikäkin tavara löytyy - tai ainakin Lellun kamat löytäisin vaikka unissani.

Kävin ensin Lellun läpi kumisualla, yrittäen samalla irrottaa kaikkein kuraisempia kohtia pois sen turkista. Sain tehdä kovasti töitä jotta tamman jalat kuoriutuisivat ulos kuivuneesta rapakerroksesta, mutta harjasin Lellua oikein mielelläni. Suokki seisoskeli kiltisti paikallaa koko operaation ajan, ja kuunteli tuntsaripäädyssä pälpättävien alkeistuntilaisten ääniä. Kello oli puoli kuusi, joten tuntilaiset olivat parhaillaan valmistautumassa tunnilleen.

Kävin vielä Lellun harjan ja hännän läpi, jonka jälkeen olin kavioiden putsausta vaille valmis. Suokki antoi rauhassa puhdistaa koipensa, mutta päätti kuitenkin lepuuttaa kavioitaan siinä yhteydessä, joten sain kunnolla keräillä voimavarojani että saisin tamman kaviot pysymään ylhäällä.
“Noniin, valmista tuli”, puhelin Lellulle itsekseni ja irrotin sen käytävältä taluttaakseni tamman takaisin omaan karsinaansa. Harjatessa oli tullut kuuma, joten päätin oikaista vielä tallituvan kautta ennen lähtöäni. Rapsutin Lellulle heipat ja hilpaisin tallitupaan tarkistamaan, oliko kukaan enää paikalla tähän aikaan.

Kaksi tyttöä istui vielä tuvan sohvalla, toinen lukien ja toinen selaillen puhelintaan. Tervehdin molempia tavalliseen beccamaiseen tapaani, ja kipaisin hakemassa kaapistani juomapullon täyttääkseni sen vedellä.
“Moi”, punahiuksinen tytöistä hymyili ja laski lukulasit silmiltään. “Oletko sinä kenties sen uuden yksityishevosen omistaja?”
“Juu, olen kyllä. Omistan sen Lellun”, vastasin ja kävelin tuvan poikki vesihanan luo.
“Ahaa, se onkin sitten suloinen tapaus!”, ruskeahiuksinen hihkaisi. “Mä oon muuten Salli, hoidan Mincaa.”
“Mä olen Valma, hoidan Dunja-nimistä vuonohevosta”, oranssihiuksinenkin kertoi.
“Rebecca, mutta sanokaa toki vain Becca”, tokaisin. Kun olin saanut vesipullon täytettyä, join siitä muutaman kulauksen ja suljin korkin. Mielessäni välähti ajatus iltalenkistä, mutta päätin mieluummin mennä vain kotiin syömään muutaman Orkkidea - nimisen leipomon muffinssia.
“Hei tulisiko sä meidän kanssa maastoon?”, Salli ehdotti.
“En mä tiedä onko se hyvä idea, tulee pimeä ja jos me eksytään..”, Valma mutisi vilkaisten epävarmana pienempää brunettea. “Ja Aleksikaan ei varmaan antaisi lupaa.”
“Höpsistä Valma, otetaan heijastimet ja kännykkä mukaan”, Salli intti. “Becca, haluutko tulla mukaan?”
“Mulla on vähän muuta menoa, mutta ehkä toisen kerran sitten. Mutta menkää toki yhdessä”, hymyilin pahoittelevaan sävyyn ja huikkasin ovelta tytöille moikat. Olisi ollut mukava tutustua tallilaisiin, mutta haluaisin kuitenkin ensin tutustua Lellun kanssa vaikka kentällä, ennenkuin säntäisimme metsään muiden hevosten ja ihmisten kanssa.

”Vähänkö ihana sää”, mä huokaisin Gracelle, kun me astuttiin tallin varjoista häikäisevän aurinkoiselle pihamaalle. Tyttö hymyili pikaisesti, ja komensi sitten napakasti steppailevaa Faea kääntymään. Lellu tallusteli mun perässä tarhoja kohti ihmeen tyynenä, vaikka olisi voinut luulla että juuri nyt kulman takana olisi voinut piileskellä useampiakin mörköjä ja vihreitä miehiä.
“Säätiedotuksessa luvattiin kylläkin sadetta tänään”, Grace mutisi ja alkoi väkertämään porttia auki. “Että ei sen puoleen.”
Hymähdin ja talutin Lellun Faen ja Gracen perässä tarhaan.
“Ai sä meinaat että taivas tipahtaa kohta niskaan?”, kysyin ja tiirailin pilvettömälle taivaalle vähäsen huvittuneena. Tyttö ei vastannut mitään vaan ainoastaan nauroi, joten mä päästin Lellun vapaaksi ja jäin sitten portille odottamaan Gracea. Kun hänkin oli palannut päitset ja riimunnaru käsissään, lukitsin sen huolella ja kapusin tarhan laidan päälle istumaan. Tarhassa hevosia oli aina hauska tarkkailla, enkä mä halunnut lähteä minnekään aurinkoiselta pihamaalta.
“Ootko sä muuten..”, Grace aloitti vähän hiljaisemmalla volyymilla ja änkesin samalla viereeni istumaan. “..Öö, kertonut kenellekään?”
“Ai mistä?”, kysyin muka tietämättömänä ja virnistin sitten Gracen mulkoilulle. “No joo joo, en tietystikään!”
“Tietystikään?”, tyttö varmisti epäluuloisena.
“Mhh, niin kai?”
Grace jäi hiljaisena katsomaan eteensä. Mä muistelin sitä kesää, päivää, puistonpenkkiä ja kuinka me oltiin oltu vaan yks klisee. Vähän niinkuin jostain romanttisesta komediasta. Ja mä muistin vieläkin sen suudelman. Ja sen, miten pehmeät Gracen huulet olivat olleet…
Ei kyllä ollut ihme miksi Grace ei halunnut puhua siitä - me ei oltu sen jälkeen nähty ja noh, mä olin ollut silloin 12-vuotias. Olin kertonut ensisuudelmastani kaikille teatterikavereilleni, mutten juurikaan muille.

“Minne sä muuten lähdit?”, Grace kysyi. “Siis, eihän me enää tavattu, vaikka asuttiin samalla kadulla.”
Mä liikahdin epämukavasti paikoillani. Todellisuudessa mun isä oli kuollut viikko sen jälkeen, ja sen takia olimme muuttaneet äidin kanssa Suomeen, mutta mä en halunnut puhua siitä. En isästä, kuinka hän kuoli tai mistään siihen liittyvästä. Kaikki oli ollut yhtä painajaista - ja oli yhä.
“Me muutettiin Suomeen, enkä mä siinä välissä tohtinut ajatella sua, kun oli vielä kaikenlaiset pakkaamiset ja muut muuttopuuhat. Olin ollut siitä ihan älyttömän innoissani”, hymyilin ja tiesin, että ulospäin se näytti paljon aidommalta kuin mitä sen olisi kuulunut olla.
“Ahaa, aivan. Miksi te muutitte?”, Grace kysyi jälleen.

Koska isä kuoli vakavassa onnettomuudessa ja äiti oli ollut ihan rikki. Kaikki kotona muistutti isästä, ja äiti halusi muutta juurilleen jotta voisi unohtaa ja jatkaa elämää.

“En mä tiedä, joku vanhempien mielenoikku, kai”, virnistin ja vaihdoin lennosta puheenaihetta. “Äh, mulle alkaa tulla kuuma, taidan mennä takaisin talliin.”
“Ei mulla vaan ole kuuma! Sulla on varmaan liikaa vaatetta päällä”, Grace tokaisi mutta päätti sitten itsekin seurata minua talliin. Tyttö ilmoitti menevänsä putsaamaan Faen karsinan, joten jatkoin yksin vintille, jossa lojui vielä vapun jäljiltä muutama ilmapallo ja serpentiinin palanen. Mä istuin alas heinäpaalin päälle ja tuijotin tyhjästi eteeni. Ja sitten purskahdin itkuun.