Tämä on virtuaalitalli
 
PääsivuKalenteriFAQHakuKäyttäjälistaKäyttäjäryhmätRekisteröidyKirjaudu sisään

Jaa | 
 

 My Dear Diary - Vapaa sana

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
Siirry sivulle : 1, 2, 3  Seuraava
KirjoittajaViesti
Aleksi
Tallin omistaja
Tallin omistaja
avatar

Viestien lukumäärä : 1933
Join date : 19.10.2013
Ikä : 22

ViestiAihe: My Dear Diary - Vapaa sana   To 21 Marras 2013, 19:52

Tämä on jokaisen tallilaisen vapaata aluetta.
Jos sormesi syyhyävät ja haluat kirjoittaa hahmosi elämästi tallin ulkopuolella, tämä on oikea paikka sille. Otsikoithan kirjoituksesi sisällön mukaisesti, jotta ne jotka haluavat lukea vain tallin tapahtumista tai vain hahmojen yksityiselämästi, tunnistavat haluamansa tekstit (:

Estraadi on sinun..


Viimeinen muokkaaja, Aleksi pvm Ma 30 Joulu 2013, 21:22, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
micci
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 720
Join date : 02.11.2013
Ikä : 21
Hevonen : Nikita

ViestiAihe: Lapin salaisuudet, Mikin silmin   La 23 Marras 2013, 00:03

Nyt kerron vähän mitä lapsuudessani on tapahtunut (alkaa kehyskertomuksella):

Olin kuumeisena kääriytynyt peittooni kun kämppäkaverini Aatos skypetti blondille tyttöystävälleen, jolla oli vähän väliä minulle jotain sanottavaa. En erityisemmin pitänyt Iinasta, mutta olin joka tapauksessa yllättynyt että Aatoksella ylipäätään oli tyttöystävä. Ja Aatos keräsi kaljatölkit pois näkyvistä hänen takiaan!
"Näytätkö sitä poroa [SIIS POROA] mahassasi?" Aatos kysyi yhtäkkiä. Olin ennenkin puhunut Iinalle tatuoinneistani ja hän piti minua outona, ymmärsin kyllä. Katsoin kysyvästi Aatosta ja läppärin ruudussa hymyilevää Iinaa. No, okei, ei se ollut niin kamalaa, ruumiini oli muutenkin jo häpäisty, kiitos Aliisan.
"Teenkö ensin vatsalihaksia ja punnerruksia?" naurahdin molemmille ja avauduin paketinomaisesta kääröstä. Olin jo valmiiksi ilman paitaa, joten nousin vain seisomaan ja jäin tuijottamaan kattoon nukahtanutta perhosta. Näin kavereideni suiden liikkuvan, mutten kuullut puhetta. Tuntui, kuin olisin ollut karusellissä ilman mitään mistä pitää kiinni.

Havahduin seuraavan kerran suihkutilan lattialta jalat vessanpöntön päälle nostettuna. Iina tuijotti minua suurilla silmillään ja kaatoi suuhuni vettä. Olin näköjään pyörtynyt. Ja näköjään Aatos oli kutsunut Iinan matalaan majaamme. Siinäpähän saivat viettää perjantaitaan kipeää kaveriaan tuudittaen, awesome.
"Voi minun pikku Mikaelini", hän sanoi ja kulautti äänekkäästi valkoisesta viinapullostaan. Nyt tiedän, miltä tuntuu kun vanhemmat ryyppäävät, mietin ja tajusin yhtäkkiä olevani vain bokserit jalassa kämppikseni tyttöystävän hellittävänä. Nousin ylös ja riuhtaisin tummanvihreän pyyhkeen seinältä yrittäen peittää sillä itseni.
"Tähän pitää kai tottua..." sanoin käheällä äänelläni ja näin tytön katseen valuvan rintakehälleni.
"Mistä tuo arpi on tullut?" hän kysyi ja näin Aatoksen jäävän kiinnostuneena kuuntelemaa.
”No, minulta piti poistaa sydämestä joku juttu, kun olin pieni”, selitin ja yskin vettä keuhkoistani. Toivoin, ettei kukaan kysyisi mitään tatuoinneistani, sillä niihin liittyi pitkät tarinat.
”Aika onnistuneesti se on porolla piilotettu”, Iina vastasi ja ojensi kirkasviinapulloaan minulle. Pudistin päätäni ja toivoin lähes tuntemattomien ihmisten jättävän minut rauhaan.
”Hei sinullahan on se hiano kuva, missä näkyy kun tatuoit itteäs”, Aatos muisti ja katosi saman tien makuuhuoneen puolelle. Tästä tämäkin sitten lähti. Miksi minä hävisin aina? Pian pitkä ja vaalea kihartuvahiuksinen poika harppoi kylpyhuoneeseen ja asettui vatsalleen vierelleni makaamaan. Voihan opiskelijaelämä, tämä on rappio.
Iina avasi pojan antaman valokuva-albumin, jossa oli kuvia minusta pienenä, noin kolmetoistavuotiaasta eteenpäin ja kuuntelin huonovointisena tytön ihastuskiljahduksia ja hihityskohtauksia.
”Kerro minulle tästä kuvasta”, tyttö sanoi intohimoisesti ja näytti valokuvaa niin lähellä silmiäni, että jouduin katsomaan kieroon. Nostin kuvaa näkoalueelleni ja huomasin kuvan olevan neljän vuoden takaa nimettömästä Lappalaisesta kylästä. Kuvassa oli kaksi porontaljaan kääriytynyttä hahmoa, molempien kasvoja halkoivat sinivihreät maalisudin vedot ja molemmilla oli hyytävän väriset silmät, joihin heijastui punaisena välkkyvä tuli. Kuvassa olin minä, kun hiukseni olivat luonnostaan hieman kiharat ja ulottuivat leukaan asti. Vieressäni oli vaaleahiuksinen kalpea tyttö, jonka katseessa välkkyi salaperäisyys. En ihmetellyt yhtään, miksi Iina kysyi.
Minulla oli todella nuutunut olo, joten oli helppoa palautua hetkeen, jolloin kuva oli otettu. Iina painautui Aatoksen vartaloa vasten ja sulki silmänsä. Uusi (juoppo) perheeni oli valmis kuuntelemaan tarinaa. Oletko sinä?


”Mie tiiän millon ne tulee, mie tunnen sen”, vaaleahiuksinen tyttö sanoi silmät innosta kiiluen. Pidin hänen kädestään tiukasti kiinni ja katsoin taivaalle. Uskoin tyttöä, hänhän oli noidan tytär. Tytön katse muuttui äkkiä vakavaksi ja hän oli kuin jähmettynyt kiveksi.
”Ne on täällä”, hän sähähti ja hätkähdin säikähdyksestä. Nousimme poron taljan alta ja juoksimme sortuvan lumen läpi tunturin laelle. Tyttö otti pehmeää vastasatanutta lunta kinoksesta polviensa korkeudelta ja heitti ne ilmaan. Tunsin kuinka suuret lumihiutaleet laskeutuivat hyytävinä kasvoilleni ja sulivat viileinä juovina kaulaa pitkin. Kun avasin silmäni uudelleen, näin taivaalla miljoonien, miljoonien tähtien lomasta eriväreinä välkkyvät revontulet. En ollut koskaan nähnyt niin montaa eri väriä, oli punaista, sinistä ja vihreää, oranssia ja valkoista. Ne häilyivät kuin satumaiset verhot ja pyyhkivät kasvojeni läpi moneen kertaan.
Tyttö antoi tasapainonsa pettää ja mätkähti pehmeästi selälleen lumihankeen. Hän piti kädestäni kiinni, joten hämmästyin kaatuessani lumeen tytön viereen. Lunta pöllähti karvareunuksisen huppuni sisään ja tunsin kirpeät sormet kaulallani. Keskityin kuitenkin taivaalliseen näkymään ja sukelsin avaruuteen.
”Tuu, Hiipuva Hämärä”, tyttö kuiskasi ja auttoi minut ylös.
”Kuuran Kuiske”, vastasin hiljaa ja palasimme pienen laavun luokse, jossa tuli paloi. Katselin kun kipinät lensivät kohti tähtiä, mutta katosivat ennen kuin ne ehtivät pitkälle. Parrakas vanha mies kuorsasi tyytyväisenä pulkassa, joka tasapainotteli lumikinosten päällä. Meidän oli lähdettävä, ennen kuin sudet alkoivat laulaa. Jos kuulisimme ulvontaa, saattaisi olla jo liian myöhäistä. Tyttö, Kuuran Kuiske heitti lunta tulen sähiseville käärmeille ja pian viimeinenkin kipinä putosi sammuneena lumeen. Kuun kalpea valo hohti lumessa ja näytti pulkan jäljet, jotka johtivat pieneen nimettömään kylään.
”Tuu sie perässä, mie ohjaan”, Kuiske sanoi hiljaa ja virnisti. Tiesin että hän halusi ohjata, enkä itse välittänyt liiemmin naamalle iskeytyvästä lumisuihkusta. Toisaalta kenkäni tulivat täyteen lunta jo puolessa välissä mäkeä.

Työnsimme pulkkaa kuorsaavine miehineen mäen reunalle, josta näki tiheästi asutetun parinkymmenen mökin kylän kahden tunturin välissä. Asetuin pulkan takaosaan varovasti, ettei parrakas mies heräisi ja polkaisin jalallani vähän vauhtia. Lumi narskui allamme ja pian kiisimme tähtimeressä lumihiutaleiden kanssa kilpaa. Kuiske vilkaisi minua ja painoin hiljaa jalallani vilisevää maata. Jalkani porautui lumeen hetkessä ja lumikinokset jylisivät jaloissani, kun istuin selin miehen selkää vasten ja vilkuilin tyttöä päin.
Hän ohjasi jalallaan pulkkaa, enkä voinut enää katsoa lumisen sateen tullessa päin näköä. Se oli menoa se. Jarruttelin jaloillani, kun pulkka pomppi ja luikerteli valkoisten muhkuroiden yli ja välistä. Kun tyttö ei enää ohjannut ja matka oli lopuillaan, nostin jalkani takaisin pulkkaan ja katsoin sulavasti liukuvaa maisemaa vierellämme.
Yhtäkkiä pulkka kolahti johonkin ja lensimme pulkasta miehineen päivineen ja löysin itseni naamallaan lumihangesta. Jäisestä patjasta tuijotti sinivihreä hahmo, kun pyyhin lumia kasvoiltani. Kasvomaalaukset.
Nousin polvilleni lumihankeen ja etsin ympäriltäni muita. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, olin kierinyt tunturia alas kylän ohi. En tiennyt missä olin.
”Kuuran Kuiske, ootko siellä?” kysyin ensin hiljaa epäröiden. Vastausta ei kuulunut.
”Kuuran Kuiske! Saaton Sade!” huusin, mutta tytöstä eikä tämän isoisästä kuulunut mitään. Vain tähdet katsoivat minua ihmetellen. Nousin seisomaan ja pälyilin ympärilleni, varpaani olivat lumesta märät ja hytisin kylmyydestä. Lähdin tarpomaan mäkeä ylös toivoen, että muut olisivat kunnossa.

Tuulen tuiverrus katosi kantamattomiin ja jäljellä oli vain pistävä hiljaisuus. Minua pelotti, olin ihan yksin. En ollut mikään sotamaalattu Hiipuva Hämärä, kuten kaikki minua täällä kutsuivat. Olin ihan pelkkä Mikki, ja halusin kotiin lämpimään Sveitsiin.

Jatkuu…
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   La 23 Marras 2013, 11:59

Itsetunto-ongelmia

Pyöräilin kovaa tuulta vasten kohti tallia ja ajattelin. Tämän viikon aikana oli tapahtunut paljon. Tiistaina porukkaa oli tullut huikeasti lisää: Tiitu, Sussu, Lotta, Rexa, Tuutu, Lev, Softis... ja Mikki. Tosin hänet olin tavannut vasta keskiviikkoiltana.
Yritin ajatella kaikkea muuta kuin Mikkiä, jotten kiusaisi itseäni. Tiesin, että ainakin Nanna ja Narnia tykkäsivät hänestä. Silti torstai palautui automaattisesti mieleeni. Olin uskaltautunut puhumaan Mikille. Olimme jutelleet kaikenlaista, ja olin tarjonnut Mikille puolet juustosämpylästäni. Sitten Mikki oli mennyt harjoittelemaan hevosellaan Pinkillä esteitä maneesiin. Ratamestarin rooli oli tuntunut unelmieni täyttymykseltä. Lopuksi Mikki oli antanut minun ratsastaa loppukäynnit. Pinkki oli valtava, ja sen käynti oli ollut jotain aivan muuta kuin Dunjan ompelukonetikutus. Olin luvannut itselleni, että kun ylittäisin 180 sentin mitat, kysyisin Mikiltä, saisinko alkaa hoitaa Pinkkiä.
Sitten, perjantaina, olin istunut Dunjan karsinassa haaveilemassa, kun olin kuullut käytävältä puhetta. Siellä Mikki oli juttelemassa jonkun tytön, Aliisan, kanssa. Oli heti ilmiselvää, että Aliisa päihittäisi meidät kaikki onnettomat tallitytöt. Hänessä oli jotakin paljon omaperäisempää. Paksut rastat, virkeät ja päättäväiset silmät. Vakoilutuokioni lopuksi Narnia oli ilmestynyt talliin, ja Aliisa oli alkanut esitellä Mikin Suomi-aiheisia tatuointeja.
Vertasin itseäni tahtomattani Nannaan, Narniaan ja Aliisaan.
Nanna oli ihan tavallinen ja mukava, mutta hänessä oli jotakin kapinallista ja rohkeaa, jotakin sellaista, mikä minusta puuttui. Narnia taas oli muuten vain täydellinen: huippumusikaalinen viulisti-pianisti, joka osasi lisäksi piirtää mahtavasti. Aliisa oli jotain, mikä löi laudalta kaikki maailman muut tytöt.
Entä minä sitten? Olin pahainen 15-vuotias jänishousu, joka pelkäsi pimeää, ukkosta ja ahtaita paikkoja, joka punasteli lapsellisesti ja ihastui mahdottomiin poikiin. En ollut tippaakaan musikaalinen tai liikunnallinen. En oikeastaan ollut todella hyvä missään. Paitsi tietenkin neulomisessa, mutta se ei ollut sellainen taito, millä kannatti rehennellä.

Tällainen ajattelu teki minut mielettömän surulliseksi.
Unohda Mikki. Unohda kaikki pojat, käskin itseäni. Sinulla ei ole mahdollisuuksia.
Jos Mikki vielä alentuisi puhumaan minulle, käyttäytyisin häntä kohtaan kuin ketä tahansa poikaa. Pystyisin siihen.
Ja silti tiesin, etten pystyisi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Nanna
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 304
Join date : 01.11.2013
Ikä : 20
Hevonen : Tinttu

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ma 02 Joulu 2013, 15:54

Maanantai yö.

Olin aivan kohmeessa hapuillessani kotioveni lukkoa auki. Olin taivaltanut viiden kilometrin matkan Hallavasta keskustaan pakkasen kiristyessä ja yön laskeutuessa ylleni. Kello oli nyt lähemmäs kahtatoista ja hytisin sekä kylmästä, että pelosta. Käänsin jännittyneenä avainta lukossa ja avasin sitten oven. Tyhjät pullot kilisivät ovea vasten työntäessäni sitä auki ja astuessani sisään koleaan asuntoon. Yritin hiipiä mahdollisimman hiljaa olohuoneen läpi omaan huoneeseeni, mutta viinapullot vaikeuttivat kulkuani.
Pysähdyin säikähtäneenä kuullessani sohvan jousitusten natisevan jonkun kääntäessä siinä kylkeään. Isäpuoleni. Kurkkasin sohvan selkämyksen takaa ja näin saastaisen pahalta haisevan miehenkörilään sammuneena viinapullo kainalossa. Tarkistin että tämä hengitti vapaasti ja jatkoin sitten varovaista kulkuani keittiön ohi. En halunnut herättää isäpuoltani, enkä varsinkaan äitiäni, jos hän edes olisi asunnossa. Kurkkasin keittiöön, mutta se oli tyhjillään. Huokaisin helpotuksesta. Ehkä hän oli ulkona.
Kävelin hieman rohkaistuneena omaan huoneeseeni ja suljin oven tiiviisti perässäni. Pönkitin tuolin ovenkahvaa vasten, jottei kukaan pääsi sisään. Olisin turvassa. Ainakin tämän yön…
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
micci
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 720
Join date : 02.11.2013
Ikä : 21
Hevonen : Nikita

ViestiAihe: Hienojen koulujen kettuja   La 07 Joulu 2013, 00:27

// Salla, mä lainasin sua mun tarinassa (: Hope you don't mind.

Oli torstaiaamu. Hätkähdin hereille viileään hiljaisuuteen. Hämärä täytti huoneen, jonka tunnistamiseen jouduin käyttämään koko aamutokkuraisen aivokapasiteettini. Olin viltteihin käärittynä tallituvan sohvalla, päälläni oli punainen Norjalainen jumpsuit, jota koristivat valkoiset ja tummansiniset lumihiutalekuviot ja raidat. Pohjolan piraatteja, tykkäsin sanoa.
Nousin istumaan ja venyttelin. Olin nukahtanut tallille, sillä eilen olimme Inkan, Maikin ja Nannan kanssa jutelleet ihan yöhön asti. Katsoin kelloa. Se näytti puoli kahdeksaa.

"Hitto", sanoin käheällä äänelläni ja pörrötin hiuksiani. Tänään olisi ollut koulun itsenäisyyspäiväjuhla, ja tietysti minun olisi pitänyt olla siellä vastaanottamassa stipendi ja saippualta haisevat halaukset. Olin kyllästynyt pyytämään apua dramatiikan lehtorilta sitomaan rusettini, olin kyllästynyt hymyilemään ylpeille opettajille selkä suorana. Se kunnia ja se arvostus, se ei tullut elämääni kovan työn ja ahkeruuden tuloksena. Sain sen kaiken, koska tykkäsin kirjoittaa, ja möhlin päivät pitkät koulun kirjaston ikkunasyvennyksessä. Hymyilin. No, parempi niin, ja olihan minulla aikaa pyöräillä koululle.

Nousin ylös, venyttelin taas ja saatoin hengittää syvään kuvitellen aaltojen lyövän rantaan. Jooga oli ehdoton kitaranviritin ennen palkintotilaisuuksia. Hämärässä luonnonvalossa, lumen heijastamassa paljettimeressä, puin päälleni eilisen kauluspaidan, joka oli tietysti rytistynyt kaapissa, ja tummansiniset pillifarkut, jotka tuntuivat ihan yhtä epämukavilta kuin eilenkin. Otin punaisen kaulahuivini ja violetin pipon, joka painoi lakalla kuorrutetut hiukseni kaikilla voimillaan alas.
Toppatakki tuntui jäykältä kotelolta, mutta puin sen päälleni ja lähdin sanomaan heipat rakkaalleni.

Pinkki nukkui. Se roikotti päätään matalalla, mutta nosti sen huomatessaan minut. Tamma hamusi kättäni ja hymyilin. Kaikki oli hyvin. Harmaat puut nukkuivat, kuten lumiset tietkin. Otin pakkaseen kääriytyneen joponi ja lähdin epätoivoisesti vingurtamaan pitkin lumen peittämiä uria, läpi nukkuvien kylien ja peltojen vierustojen, kunnes kohmeiset pyörät koskivat aurattujen teiden pintaa. Suuri kivirakennus oli saanut lempeän peiton yöllä sataneesta lumesta. Valo nousi lumisten mäntyjen takaa, ja sininen utu levisi valopilkkujen ympärille.

Kaadoin pyöräni aidan viereen ja havahduin ihmisiin, jotka kävelivät juhla-asuissaan valopilkkujen luokse. Rakennuksen oville, hienoissa kengissään hangessa kompastellen. Naurahdellen, valitellen, juoruillen, ihan kuin ylemmän luokan kansaa. Koulun seinässä riippuva kellotaulu torui minua. Olin tietysti myöhässä, ties kuinka monta kilometriä olin sitkuttanut Hallavan syrjäseuduilta keskustaan.
”Michael!” joku seurueesta huomasi minut ja lähti juoksemaan luokseni. Se oli Verner.
”Sä oot niin myöhässä! Missä sä oot oikeen luurannu? Ne on pyytäny sua jo kaks kertaa nousemaan lavalle!” Verner torui. Hänen silmissään välkkyi huolestunut liekki.
”Mä nukahin tallille. Sieltä on hemmetin pitkä matka tänne”, naurahdin ja pörrötin pojan hiuksia. Hän oli paras ystäväni tästä koulusta, suloinen runoilijapoika.
”Mennään nyt äkkiä”, hän sanoi ja raahasi minut sisälle ihmispaljouden sekaan. Puistelin heinänkorsia kauluksestani ja nyökkäilin hämmentyneille ihmisille. Hiukseni olivat sekaisin, ryppyisen paitani napit olivat puoliksi auki, kaulukset pystyssä ja hihat käärittyinä. Riisuin takkini ja kävelin saliin Vernerin perässä. Kirjallisuuspuolen lehtorit tuijottivat minua kuin Tylypahkan opettajat, nenänvarttaan pitkin, paheksuen. Paitsi näytelmäkerhon johtaja, Vera. Hän hymyili leveästi ja käveli mikin luokse rennosti virnistäen.

”Grhm, anteeksi. Suurenmoisesti menestynyt kirjailijalupauksemme Michael Grazel on saapunut paikalle”, nainen sanoi, jolloin väki kohahti ja sali täyttyi puheensorinalla.
”Haluamme kiittää sinua siitä, että olet tuonut koulullemme uutta väriä ennen kaikkea näytelmäkäsikirjoituksillasi”, hän jatkoi tuijottaen minua suoraan silmiin ja näytti käsillään, että nousisin lavalle. Olin tosiaan saanut suosiota heti tullessani, ja minusta puhuttiin paljon, vaikka vietinkin aikaani lähinnä kirjoituspainotteisella puolella. Koulussa oli muitakin ns. linjoja, kuten urheilulinja, musiikkilinja, taidelinja ja tavallinen yleislinja.
Nousin portaita ylös ja näytin Vernerille kieltä. Hän pudisti hymyillen päätään ja taputti muiden mukana.

Yleisössä oli niin paljon tuntemattomia kasvoja, kadehtivia kasvoja, paheksuvia kasvoja ja ihailevia kasvoja. Otin Veralta ruusun ja kirjekuoren, käännyin taas yleisön puoleen ja kumarsin. Aplodit jatkuivat.
”Haluatko sanoa jotakin, Michael?” Vera yllytti ja tarjosi mikrofonia minulle. Paidanhelma roikkui pitkänä housujeni päällä. Yleisössä olevilla luokkatovereillani oli kravatteja, rusetteja ja suoria housuja. Itselläni oli jalassakin vain kuluneet ruskeat maiharit, joiden nauhat roikkuivat laiskasti maassa.
Otin Veralta mikin ja silmäilin yleisöä.
”Désolé, je suis en retard”, sanoin normaalisti, mutta se kuulosti nopealta tuhahdukselta. Nostin kasvoilleni virnistyksenkaltaisen hymyn ja seilasin katseellani kysyvissä ilmeissä. Sitten silmäni pysähtyivät. Tutut kasvot, vaaleat tuuheat hiukset ja upeat vaatteet.
”Salla?” sanoin mikrofonin viereen vaistomaisesti, mutta kaiuttimet toistivat sen silti. Hymy palasi kasvoilleni ja vilkutin hämmentyneille tytöille, jotka olivat alkaneet supatella keskenään.
”Kiitti”, hymähdin sitten hilpeästi päitään pudistelevalle yleisölle nostaen ruusua kuin maljaa ja hyppäsin alas lavalta. Vera nauroi, vaikka muut hänen vieressään katsoivat minua kuin nenäänsä kaivavaa pikkupoikaa.

”Kuka on Salla?” Verner kysyi, kun raahasin häntä ihmispaljouden läpi sinne, missä Salla oli seisonut ystäviensä kanssa.
”Kaverini tallilta”, vastasin kiireisesti ja yritin tähyillä tuttuja kasvoja ja tunnistettavia hiuksia ihmisten seasta. Olin tukehtua hajusteiden hulabaloohon, jopa suussani maistui pahalta. En tiennytkään, että Salla kävisi samaa koulua kanssani. Olikohan täällä muitakin?
Yhtäkkiä suurisilmäinen ihmettelevä katse kohtasi minut inhoavien katseiden ympäröimänä. Hänen ystävänsä näyttivät pelottavilta, kun heidän silmänsä vaelsivat vartaloani päästä varpaisiin ja takaisin.
”Salla! En mä tiennyt että me ollaan samassa koulussa, täähän on mahtavaa”, sanoin Sallalle melun läpi. Verner seisoi tulipunaisena takanani.
”Mikki”, Salla sanoi epäröiden. Tiesin, ettei välimme olleet ehtineet lämmetä tallin tapahtumien jälkeen, mutta se ei häirinnyt erilaisessa ympäristössä.
”Mä oon ollut tän koulun kanssa ihan pulassa, miks sä et oo ettiny mua käsiis?” naurahdin ja taputin säälittävältä näyttävää Verneriä olkapäähän.
”En mä tienny että sä oot Michael Grazel, vaikka olin kyllä kuullut susta”, Salla myönsi ja hänen äänensä muuttui aavistuksen koppavaksi. Samalla hänen ystäviensä ilmeet kirkastuivat, minun olisi tehnyt mieli irvistää heille.
”No, nyt mä tiedän ainakin että käyt hienoa koulua”, vitsailin yrittäen saada ilmapiiriä tuttavallisemmaksi. Salla näytti kuitenkin hieman pelokkaalta. Hän nyökkäsi jäykästi ja suki hiuksiaan. Hänen hymynsä oli tarkkaan määritelty, eikä hänen silmissään ollut iloa.
”Nice to meet you, too”, huikkasin Sallan ohitse hänen ystävilleen, jotka tuijottivat minua kylmästi upeissa mekoissaan ja korkeissa koroissaan ja hymyilin sitten leveästi Sallalle. Vinkkasin vielä kömpelösti silmääni, jonka jälkeen marssin juhlaväen läpi avoimelle käytävälle Verner perässäni.

Hänellä oli vaaleanruskeat hiukset, jotka olivat siistillä nutturalla hänen takaraivollaan, ja hänen asiallista asuaan piristivät siniset henkselit. Juhlasali, oikeastaan koko koulu, oli täytetty sinivalkoisilla koristeilla ja itsenäisyyspäivärekvisiitalla. Minun itsenäisyyspäiväjuhlani olivat tältä osin ohi. Juttelimme Vernerin kanssa tovin, kunnes kuoro alkoi laulaa.
”Kiitos Verner, mä lähen nyt kotiin”, sanoin ystävälleni hymyillen ja lähdin sitten kävelemään käytävää pitkin kohti ulko-ovea. Salista huokui tunkkainen ilma. Siellä oli laulamassa kymmeniä tyttöjä ja poikia tummansiniset kaavut yllään.

Silloin näin Sallan. Hän oli yksin ja näytti, kuin hän olisi purskahtamassa itkuun. Ihmiset kävelivät hänen ohitseen sokeina.
”Mitä nyt, Mikki?” Verner kysyi ja kiiruhti luokseni.
”Mikä Sallalla on?” hän ihmetteli ja näytti vähintään yhtä huolestuneelta kuin minäkin. Verner oli minua reilusti lyhyempi, joka korosti hänen vähemmän maskuliinisia piirteitään. Näin hänessä jopa äitiäni.
”En tiedä”, vastasin nopeasti ja lähdin tytön luokse Verner vanavedessäni. Tyttö oli niin haavoittuvan näköinen, että pelkäsin koskea tätä, koska käsissäni ei ollut silkkihansikkaita.
”Salla, mikä sul on?” kysyin tytöltä, joka pelästyi ääntäni. Hän puri hampaitaan yhteen.
”E-ei mikään”, Salla valehteli ja naurahti hermostuneesti. Hänen silmänsä anelivat kyyneleitä pysymään poissa. Tuijotimme tyttöä vakavana.
”Hei, kerro nyt. Mä nään et kaikki ei oo kunnossa”, rohkaisin tyttöä ja otin tätä kädestä, mutta Salla vetäisi sen pois.
”Missä sun kaverit on?” yritin saada tytöltä vastauksia ja katsoin ympärilleni, mutta heitä ei näkynyt.
”Ne… Ne ei… Ne ei halua viettää aikaa mun kanssa”, Salla änkytti ja hymyili jäykästi yrittäen näyttää siltä, kuin se olisi okei. En todellakaan tiennyt, mitä riitoja Sallalla oli ystäviensä kanssa, mutta se, että tyttö pystyi pitämään kaiken sisällään, kertoi, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta.
”Miksei muka? Kerro nyt miks sä itket”, sanoin Sallalle ja talutin hänet käytävälle.
”E-en mä itke”, hän valehteli taas. Kyyneleet olivat vangittuina hänen katseessaan.
”Sä voit luottaa muhun”, rohkaisin häntä ja puristin hänen kättään. Istutin hänet rappusille ja kävin itsekin istumaan. Verner seisoi nolona kauempana.

Sallan silmäkulmasta pakeni suolainen avunhuuto.
”Ne ei pidä siitä, että käytän aikaani hevosiin mieluummin kuin juoruiluun ja shoppailuun”, Salla tuhahti ja naurahti omalle säälittävyydelleen. Hän sivalsi pisaran poskeltaan ja hänen kasvoilleen jäi punainen juova. Miten äsken niin sädehtivästä tytöstä tuli hetkessä itkuaan pidättelevä tulitikkutyttö?
”Mun pitää maksaa niille, että ne kehtaa olla koulussa mun kanssa. Ei hitto miten mä näyttäisin säälittävältä yksinään”, Salla naurahti estääkseen totaalisen murtumisen. Olin todella huolissani tytöstä. Kauankohan häntä oli käytetty hyväksi tuolla perustelulla? Olihan hän ollut Hallavassa jo useamman viikon.
”Ei sun tarvii kestää sellasta”, lausuin itsestäänselvyyden, joka ei tietenkään helpottanut Sallan oloa tippaakaan. Tyttö pudisti päätään. Hänen suupielensä nykivät.
”Maanantaina mä kerron niille, ettei ne voi päättää miten sä aikaas käytät”, lupasin päättäväisenä ja hivuttauduin vielä tukevammin tytön kylkeen. Kyynelten pato petti ja hän sulki kasvonsa käsiinsä.
”Si-sit mä jään ihan y-yksin ja mulle nauretaan”, Salla änkytti itkuisena. Halasin tyttöä rohkeasti ja hyssyttelin kuin kauppakeskukseen eksynyttä pikkulasta.
”Et sä jää yksin…” lohdutin, ”Sä saat mahdollisuuden tutustuu oikeisiin ystäviin.”
Salla nyyhkytti pienenä keränä käsivarsieni suojassa. Olin varma että kaikki kääntyisi hyvin. Nyt sain myös selville, miksi tyttö oli käyttäytynyt niin kylmästi tallilla. Ihmissuhdeongelmat heijastuivat aina kaikkialle.

Saatoimme Vernerin kanssa Sallan kotimatkalle. Lumiset tiet olivat miljoonien askelten kuvioimat ja valo puski pilvien takaa. Olin varma, että Salla oli mukava persoona, mutta vasta, kun hänen muurinsa oli murrettu. Talutin jopon kämpille asti ja rojahdin sängylle heti, kun se oli riittävän lähellä.
Lumihiutaleet satoivat höyhensaarille.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Maikki
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 732
Join date : 04.11.2013
Ikä : 15
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Asta

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Su 08 Joulu 2013, 13:34

Maikin miljöö mietteet


Outoa kuvitella että maailma pyörisi. Pääni pyöri, oli pahaa olla. Oli mukava aina karata Astan luokse. Aina pitäis kydä sossu keskusteluita, mie en jaksa. En mie ole tarpeeksi vanha tekemään kaikkea paperihommia ja rampata vähän väliä sossussa.

Perheeni oli mahtava mutta silti vihasin sitä, Mari oli täydellinen. Mari oli kotona vanhempieni kanssa, teki hommia ja harrasti halpaa harrastusta. Mie olin vain poissa oleva sulkeutunut, harrastaessaan itsemurha lajia. Että mie vihaan tätä. Mie vihaan ystäviä koulussa, mie vihaan perhettäni, huonettani ihan kaikkea. Onneksi miun ei tarvi kertoa mitään, voin pitää kaiken sisälläni, edes sossun tädit ei saa miun suuta auki.

Tallissa oli elämäni, ystäväni ja harrastukseni. Voin esittää vahvaa, mutta kyllä joku pian huomaa että sorrun, ainakin Valma. Ehkä vain lähden kävelemään tallille, vanhempien huutojen välistä kuinka en ole kotona tarpeeksi....


Myöhemmin tulossa lisää mutta tää on nyt eka versio
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Maikki
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 732
Join date : 04.11.2013
Ikä : 15
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Asta

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Su 08 Joulu 2013, 18:00

-Ei mun pidä olla täydellinen ja saada kymppejä kokeesta, mutisin itsekseni. Kokoajan hoputetaan lue kokeeseen, vaikka koe on kahden viikon päästä, ja sitten kun sanoo että en ees lukenu paljoa ja sain kasi puolen niin pitäis saada vähintään ysi ja siitä kauhea sota. Harrastukset häviää kuulemma ekana.
-Joo mä voinki jo nyt lopettaa kitaran soiton, tein tiukan katseen minun isääni ketä lähtee hakemaan juuri kitaraani, joltain myyjältäni. Enhän edes ehtinyt alittaman sitä, isä minua sinne vaan hoputti.
- Nii viedään lapselta kaikki harrastukset niin hän varmaan lukee kokeeseen hyvin, istuu kotona ja varmaan touhuaisi vanhempiensa kanssa jotain, pysyis varmaan erossa kaikesta pahasta, Maikki tuhahti ja alkoi melkein itkemään, ja ryntäsi ulos vajaan jossa hänellä oli pieni talli vanuaivoilleen.

Ei kukaan ymmärrä, ei kukaan. Likka nojautui seinää vasten ja valui siitä maahan istumaan. Kankaiset hepan päät ja tikut tujottelivat silmineeni minua. Ajattelin karata mamman luokse hän varmasti ymmärtäisi mutta turhaa. Kyyneleet valuivat silmiini kylmä hiipi sisääni. En mä ole Mari mä tiedän jo mihin tähtään tiedän mitä numeroa pitää kohottaa mutta tuo oli liikaa. Vaivauduin ahdinkoon.

Pihalla minulla oli keppi haarojen välissä, ja karvainen vanuaivo hallitavana, issika tatu. Menin maastoon selvittämään ajatuksiani mikä ei harmikseni auttanut, minun pitäisi kuitenkin mennä jossain välissä sisälle, mutta kun en halua. Astuin sisälle menin omaan huoneeseeni menin peiton alle nukahdin...

Maikin miljöötä taas joskus lisää
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Salla
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 252
Join date : 26.11.2013
Hevonen : Snezana

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   To 12 Joulu 2013, 14:25

Astuin sisälle valoisaan tallitupaan. Paikka oli tyhjä, ja ainoat elävät sielut siellä kuuluivat minulle, ja toiselle tallikissalle, Hiisulle. Kaunis naaraskissa makoili tyynyn päällä vailla huolen häivää. Sillä hetkellä tunsin pientä kateutta sitä suloista karvanyyttiä kohtaan.
Naurahdin ajatuksilleni ja istuin kissan viereen. Se nosti kuonoaan, ja maukaisi. "Rauhassa tyttö, en mä sun paikkaasi vie" suputin oranssille kasalle, ja silitin sen pehmeää turkkia rauhoittavasti. Kissa painoi päänsä takaisin tyynyyn, ja minä uppouduin omiin ajatuksiini.
Havahduin ehkäpä viiden minuutin päästä siihen, että tallituvan ovi kävi. Sisään asteli kylmän rauhallinen, ehkäpä seitsemän tai kahdeksantoistavuotias nuori poika. Tuon komeita piirteitä kehystivät upeat vaaleat hiukset, ja jäänsiniset silmät. Sydämmeni taisi jättää muutaman lyönnin välistä kohdatessani hänen katseensa ensimmäisen kerran. Poika katsoi minua, ja hymyili, taisi sanoa "Hei". Hymyilin tuolle pienesti, ja vastasin: "Moi! Ootko uusi täällä?"

Illalla lähtiessäni tallilta, yritin saada jonkinlaista käsitystä tapahtumista. Tunsin pientä lämpöä, vaikka ulkoilma oli kylmä kuin jää. En tuntenut kunnolla koko poikaa - Jasperia, mutta minusta tuntui että haluaisin todellakin tutustua häneen paremmin..
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Emppu
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 219
Join date : 03.11.2013
Ikä : 17
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Klikki

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Pe 20 Joulu 2013, 12:35

Kummallisuuksia tallituvassa

Astuin tallituvan ovesta sisään mielessäni mukillinen lämmintä kaakaota. Hiljaa vihellellen aloin kaivella kaappeja.
- Mitä ihmettä? ähkäisin, kun mukeja ei löytynytkään mistään.
Kurkistin joka paikkaan. Pöydän alle, jääkaappiin, mikroon, sohvan alle... Mutta mukeja ei ollut missään. Löysin kylläkin etsiessäni kaikenlaista muuta sälää, mutta mukeja ei vain näkynyt.
- Mitäs sä täällä touhuat? Maikki asteli tallitupaan.
- Mä etin mukeja. Tahon kaakaota, ilmoitin ja heittäydyin masentuneena sohvalle.
- Eiks ne sit oo kaapissa? Maikki ihmetteli ja alkoi räplätä kaappinsa lukkoa.
- Ei ole, huokaisin.
- Ootko varm... Ooh!
Käännähdin katsomaan Maikkia, joka oli juuri saanut kaappinsa oven auki. Kurkkasin tytön olan yli ja hämmästyin.
- Maikki, noihan on... Ootko sä varas?! kirkaisin.
Kaikki tallituvan mukit oli survottu Maikin kaappiin. Niitä oli ratsastuskenkien sisällä, vaatteiden alla ja päällä. Haukoin henkeäni kerta kaikkiaan mykistyneenä.
- Mitäs te täällä? kysyi samassa ääni.
Käännähdimme kummatkin ympäri. Maikki oli kasvoiltaan punainen ja puristi käsiään nyrkkiin. Topias seisoi oven edessä ja katseli meitä kummastuneena. Tajusin näyttäväni ihan ääliöltä seisoessani siinä henkeä haukkoen.
- Arvaa mitä Maikin kaapissa on? henkäisin sitten.
- No, mitäs siellä sitten pitäis olla? poika kysyi ja kurtisti kulmiaan.
- Mä en oo tehny mitään! Maikki kiljaisi samassa.
Vilkaisin Maikkiin ja siirryin sitten sivummalle. Topias kurkkasi nopeasti kaappiin.
- Oho, hän sanoi selvästi hämmästyneenä.
Ovi kävi uudelleen ja tällä kertaa tallitupaan asteli Valma.
- Mitäs nyt? hän ihmetteli ja katseli meitä hiukan kysyvästi.
Topias osoitti Maikin kaappia. Valma kurkisti sinne mietteliäästi ja vilkaisi sitten meitä kysyvästi.
- Selittäisikö joku? hän pyysi sitten.
- Se en ollu mä! Mä en oo mikään varas! Maikki huusi vihaisena.
- Ei sinua kukaan ole syyttänytkään, sanoin.
- Mutta miks noi mukit on sun kaapissas? Topias kysyi.
- Mitkä mukit? kysyi poika, joka oli juuri astunut ovesta sisälle.
- Mikki, tuu kattomaan, Valma henkäisi ja poika tuli tottelevaisesti hänen luokseen.
Seisoimme siinä pitkään ihmettelemässä kaappia. Maikki mumisi aina välillä jotain syyttömyydestään, mutta ainakaan minä en kuunnellut. Ei Maikki mitään varastaisi, vakuuttelin itselleni. Mutta jos se ei ollut Maikki, niin kukas? Minua pelotti.

Siinä vaiheessa, kun Aleksi saapui tallitupaan, minä luikahdin ovesta ulos. En tiennyt mitä ajatella, paitsi tietysti, että tallilla tapahtui outoja. No, pitäisi kysyä vaikkapa Maikilta, mitä Aleksi oli sanonut. Olin kuitenkin päättänyt ottaa muutaman valokuvan Mincasta, joten suuntasin pihattoa kohti ja annoin kaiken oudon unohtua.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Aleksi
Tallin omistaja
Tallin omistaja
avatar

Viestien lukumäärä : 1933
Join date : 19.10.2013
Ikä : 22

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Pe 20 Joulu 2013, 12:51

Kummallisuuksia tallituvassa pt.2

Saavuin tallitupaan kuullessani sieltä outoa hälyä. Ovenraossa minua vastaan tuli Emppu, joka oli juuri lähdössä. Muut seisoskelivat kummissaan Maikin kaapin edessä pällistellen jotakin.
"Aleksi, tuu kattoon. Tää on nyt ihan outoo.." sanoi Topias mietteliäällä äänellä ja astui syrjään Maikin kaapin edestä. Silloin näin sen. Kaappi oli pullollaan tallin mukeja. Niitä oli sullottu joka paikkaan.
"Emmie oo niitä tuonne laittanu! Joku muu on käyny miu kaapilla!" tiuskaisi Maikki tuohtuneena.
"Mistä ne sitten on sinne ilmestyny. Ei kaappeihin oo muita avaimia ku teidän omat ja sitten miun yleisavain", ihmettelin kummastuneena. "Ehkä miun on parempi kattoo, että se yleisavain on varmasti tallessa."
"Hyvä idea, Aleksi. Me laitetaan sillä aikaa nää mukit takaisin paikoilleen", Valma tarjoutui.

Menin Halin kaapille, jonka ylähyllylle olin muistaakseni avaimen jättänyt. Avatessani kaapin oven sieltä simkosi syliini mustavalkoinen karvapallo kamalasti valittaen.
"Niisku! Mitä hittoa??" pääsi suustani. Kuinka kissa oli päässyt Halin lukittuun kaappiin ja kuinka kauan se oli siellä ollut?
"Oliks Niisku Halin kaapissa?" henkäisi Valma ja peittä suunsa kämmenellään.
"Kissa kaapissa?! Kuka laittaa kissan kaappiin?!" myös Topias oli täysin hämmennyksen vallassa.
"Varmaan sama, joka laitto nää mukit miun kaappiin!" huusi Maikki.
"Jotain outoa täällä tallissa nyt kyllä tapahtuu", mutisin rauhoitellessani sähisevää kissaa. "Tänään aamupäivällä joku oli päästänyt Killen tarhastaan ja se oli tietysti villiinnyttänyt muutkin hevoset. Kille ei olisi mitenkään pystynyt hyppäämään aidan yli ja olin varmasti sulkenut portin sen perässä!" kerroin tallilaisille. "Joku pilailee meidän kustannuksellamme..."
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
micci
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 720
Join date : 02.11.2013
Ikä : 21
Hevonen : Nikita

ViestiAihe: Tonttuli sai tahtonsa läpi -.-   Pe 20 Joulu 2013, 15:45

Talli tuoksui hassulta, hämmennykseltä. Tallituvassa oli käynyt joku tihutyöläinen, piilottanut kaikki mukit Maikin kaappiin, ja lukinnut kissan Halin kaappiin. Olin varma, että se sama riiviö oli myös sotkenut naamani hammastahnalla ja ottanut minusta ja Inkasta kuvia muutama päivä sitten. Olin kironnut tämän tihulaisen maasta helvettiin ja uhkaillut listiväni sen, jos saisin sen kiinni, mutta näköjään uhkailu ei ollut kannattanut. Luulin jo päässeeni pois sotkuista, kunnes nimetön uhkauskirje saapui kaapilleni.
Minun piti tehdä jotakin kertakaikkisen epämääräistä, jotta hän armahtaisi minut julkiselta nöyryytykseltä, enkä tiennyt kumpi oli parempi vaihtoehto, itsensä nolaaminen vai nöyryytetyksi tuleminen. Sydämeni tykytti tietämättömyyttä, jotakin yliluonnollista oli meneillään.
Nojasin tallituvan seinään ja suljin silmäni, jotta pystyisin keskittymään hengitykseeni. Silloin Valma laittoi minulle viestiä: ”Mua pelottaa. Joku uhkaa nöyryyttää mua, jos en tee niinku se käskee, se oli laittanu mulle kirjeen! D:”
Tiesin heti, että tekijä oli sama. Olikohan uhrejakin enemmän? En tiennyt, olisiko pitänyt kertoa Aleksille tai poliisillekin kenties, mutta koska uhkaus oli lähinnä naurettava ja hupaisa, en pystynyt kuin hymähtämään huvittuneesti. Voi Valma raukkaa.
Naputtelin tälle vastaukseksi: ”Vähän joulumieltä Valmaseni, musta tuntuu että sillä on vaan tylsää, ja se nauttii muiden nöyryyttämisestä (; Se uhkasi muakin, joten jos haluut nähä jotain hauskaa, niin tuu tallille ;D”
Kaappiini oli tungettu kirjeen alle retrot persikanväriset verkkarit, housut ja takki, joiden koko oli naisten Small. Minua ei pahemmin haitannut nolata itseni, se oli lähinnä mahdollisuus pitää hauskaa ja kasvaa henkisesti. Sveitsiläiset ystäväni olivat lähinnä hulluuden perikuvia, joten tämä ei ollut niin uutta ja ihmeellistä, kuin olisi voinut olla. Tallilla oli paljon porukkaa, vaikka olikin hevosten vapaapäivä. Tein kuitenkin työtä käskettyä, ja puin tiukat verryttelyhousut jalkaani ja verkkatakin ylleni. Puku oli ahdistavan kireä ja hihat ja lahkeet jäivät huomattavan alimittaisiksi. Käärin hihat ja lahkeet niin, että näky oli jokseenkin siedettävä, mutten voinut pidätellä nauruani. Rätkätin täyttä kurkkua tyhjässä tallituvassa, niin että kyyneleet karkasivat silmäkulmistani ja vatsaan sattui. Pörrötin jo valmiiksi sotkuisia hiuksiani ja hyppäsin käsieni varassa lattialle vatsalleni.

Nyt lähtee! Ryömin persikanvärisessä asussa ulos tallituvasta, lapaset kädessäni ja villasukat jaloissani. Lumi takertui vaatteisiini, kunnes sain avattua tallin oven ja ryömin käsivoimillani sisään. Katsoin häpeällisellä ilmeellä tallissa ihmettelevää porukkaa, mutten pystynyt olemaan nauramatta, kun naurun tirskahdukset putoilivat heidän suustaan. En tarkasti ajatellut, keitä tallissa oli, mutta laskin katseeni takaisin heinäpölyn kuorruttamaan lattiaan ja lähdin matelemaan tallin käytävää pitkin muiden jalkojen juuressa. Kuulin Pinkin hörähtävän lyhyesti, ja jotenkin aistin äänestä kysyvän vivahteen. Pinkkikin tiesi, että nyt ei ollut Mikillä kaikki kohdallaan.
Verryttelytakki kiristi lähinnä hauisten kohdalta, kun ponnistelin eteenpäin käsivoimillani. Liikkuminen oli vaikeaa samaan aikaan kuin nauroin.

”Mitä hemmettiä sie teet?!” Aleksin ääni läiskähti selälleni oven avautuessa. Sitä seurasi hämmentynyt nauru, joka kohahdutti muun yleisön uudelleen. Nostin uupuneena pääni miestä kohti, kasvoillani oli apua anova ilme.
”Mut on pakotettu tähän!” rääkäisin teatraalisen säälittävästi ja ryömin ripeästi miehen ohi. Kun tuntsaripuoli oli loppumassa ja tallinpääty tuli vastaan, pystyin hengähtämään naurultani. Möngersin ulos ja kierin tallinpihan läpi ikuisuudelta tuntuvan matkan takaisin tallitupaan. Sillä nousin takaisin ylös, pudistelin lumia vaatteistani ja riisuin ne muista välittämättä mahdollisimman nopeasti pois päältäni.

Puin punaisen OnePiecen päälleni ja kun katsoin lattialla olevia verkkareita, ne olivat kadonneet. Lattialla oli vain lunta ja tumma kohta, mutta vaatteita ei näkynyt missään. Katsoin hämmentyneenä Emppua ja muita, jotka olivat ennättäneet tallitupaan.
”Kuka ne otti?” kysyin lähes vihaisesti. Tytöt näyttivät säikähtäneen tuhahdustani, ja pudistelivat päitään hämmentyneinä. Hymähdin ihmeissäni, mutta virnistin sitten tajutessani säikäyttäneeni tytöt.
”Tää paikka on kun joku piparminttuinen kummitustalo”, naurahdin enempää ajattelematta sanojani ja pörrötin Empun hiuksia ikään kuin todistaakseni, että tarkoitukseni ei ollut pelästyttää ketään. Tein kaakaota ja jäin todellisuutta tajuamatta kelaamaan päivän omituisia tapahtumia.

Noniin Tonttuli, ootko tyytyväinen ! (;
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Salla
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 252
Join date : 26.11.2013
Hevonen : Snezana

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Pe 20 Joulu 2013, 19:55

Nyt se oli sitten vihdoin suoritettu. Joulutodistus oli saatu, ja pian alkaisivat ne odotetut joulupyhät, joiden aikana voisin vain istua alas hörppimään kuumaa minttukaakaota, höystettynä kermavaahdolla, ja lukea uusimpia hevosalan kirjoja ja lehtiä.
Syvä haukotus pääsi suustani, kun raahasin itseni kaapilleni. Hymyilin pienesti nähdessäni Snezanan villin tulisen katseen suurimmassa kuvassa, jonka olin kiinnittänyt kunniapaikalle aivan keskelle kaapin ovea. Sitten silmiini osui jotain punaista. Terästin katsettani, ja kosketin punaista paperia ihmetellen. En minä mitään punaisia lappuja ollut kaapinoveen teipannut. Repäisin lapun irti, ja aloin rypistää sitä, aikomuksena heittää se suoraa päätä paperinkeräykseen. Muutama kirjain, jotka havaitsin lapun toisella puolella, muuttivat kuitenkin suunnitelmani.
Luin sanat, ja lehahdin tulipunaiseksi. Kuinka kukaan kehtasi kiristää minua! Manasin mielessäni sen alhaisen otuksen joka tälläistä julkesi tehdä, alimpaan helvetin osastoon jonka vain saatoin tähän hätään keksiä. Avasin kaapin tuohtuneena, eivätkä edes kuvat Moorland's Totilaksesta, Snezanasta, tai Miltonista saaneet minua hymyilemään. Nappasin ratsastuskypäräni nopeasti, ja heitin kassin kaappiin. Sitten painelin suoraa päätä talliin. Vielä minä selvittäisin kuka minua kiristi!
Vaikka tiesin ettei kiristäjä voisi toteuttaa uhkaustaan (sillä millä hän minut saisi nöyryytettyä?) olin silti hyvin huolissani, mihin suuntaan tapahtumat Hallavassa etenivät.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
micci
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 720
Join date : 02.11.2013
Ikä : 21
Hevonen : Nikita

ViestiAihe: Chasing cars   Su 22 Joulu 2013, 07:08

Olin jo monena yönä valvonut turhan pitkään, ja tällä kertaa päädyin ulos kävelemään viileään pakkasyöhön. Kirpeä ilma huuteli kasvoilleni lauseita, joita en jaksanut ymmärtää. Kuului kaukaisuuksiin ulottuva kolahdus, joka sai minut hätkähtämään. Katulamput sammuivat yksitellen ja pian maiseman täytti pilkkopimeä verho, joka väistyi kuitenkin hiljaa ja antoi tähtien ja kuun heijastua lumen kautta silmiini. Muutamissa pihoissa puihin oli ripustettu jouluvalonauhaa, jotka valaisivat tietä tähtien avuksi. Unettomat jalkani veivät minua kuiskivaa lumipeitettä pitkin Hallavaan, jonka räystäänreunaa valaisi lämminsävyinen tähtinauha. Väsyneet silmäni kiersivät pihaa, kunnes pysähdyin tallin oven eteen ja asetin käteni sen kahvalle. Tiesin, ettei se ollut auki. Tallin ovi oli kylmä ja karhea, ja se sai minut uskomaan, etten pääsisi sisään, niinpä laskin käteni ja hivuttauduin istumaan ovea vasten nojaten.

Viime päivinä Pinkkiä oli käynyt katsomassa kaksi tyttöä, jotka olivat halukkaita hoitamaan silmäterääni. Tiesin, että se olisi rapsutuksia rakastavalle hevoselleni vain hyväksi, mutta en oikein tiennyt kumman heistä valitsisin. Olin kysynyt Valman mielipidettä, mutta sen olinkin jo osannut arvella. Hän ei pahemmin välittänyt kummastakaan, olivathan he kauniita nuoria ja lahjakkaita tyttöjä molemmat. Olin kuitenkin vakuuttanut, ettei muut tytöt minua juuri kiinnostaneet sillä tavalla, ja toivonmukaan Valma saisi pidettyään epäilyksensä kurissa, eikä säikyttäisi uutta hoitajaa heti tiehensä. Hoin mielessäni kirjaimia sekalaisessa järjestyksessä, niin kauan, kunnes jouduin vetämään taas henkeä. Tarpeeksi monta kertaa kirjainmatran lausuttuani otin puhelimeni esiin ja etsin käsiini Becan numeron. Se työntyi universumin painovoimalla mieleeni ensimmäisenä, ilman suurempaa päätöstä, ja vakuutin itselleni, että se oli oikea päätös.
Puhelimen valo poltti silmiäni ja rypistin kulmani vähentääkseni sen aiheuttamaa kipua. Suljin silmäni, hymyilin ja näppäilin kosketusmuistini varjolla viestin, jossa oli tarkoitus lukea "Tervetuloa tiimiin Pekka, you are one of us now (;". Pudotin puhelimen syliini ja mietin, miksei minulla ollut kylmä. Siirsin takkini huppua paremmin silmilleni ja otin paremman asennon, polvet vasten kehoani. Kello oli muistaakseni puoli kolme yöllä, mutten saanut unta. Hyräilin hetken Chasing Cars -kappaletta, kunnes käperryin pieneksi möykyksi odottamaan aamua.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   To 26 Joulu 2013, 18:18

Tarvoin lumikinosten läpi tallille tähtikirkkaan taivaan alla. Koko naamani oli jäässä. Lunta oli satanut monena yönä, niin saoi nytkin, ja se kasautui kinoksiksi teiden varsiin ja ojiin. Tallitietä ja tallin pihaa ei tietenkään ollut aurattu. Päädyin tavanomaisesti luistelemaan napajäätiköllä ilman luistimia. Yritin väistellä liukkaimpia piilojäitä, ja päädyin yhä kauemmaksi ja kauemmaksi tuvan ovesta. Lopulta päätin kävellä suoraan surman suuhun - lumen peittämälle jäälle. Liukastuin tietysti heti. Kaaduin istualleni lumeen.
Lumi pehmensi alastuloani sopivasti. Kellahdin selälleni ja tein lumienkelin keskelle pihaa. Katsoin taivaalle silmät sirrissä. En tunnistanut tähtikuvioita, edes Otavaa en löytänyt.
Oli joulupäivä. Aamulla olimme käyneet isolla porukalla joulumaastossa, sitten olimme syöneet joulupuurot tuvassa. Aamupäivä koko sakin kanssa oli ollut rattoisa.
Kuulin takaani askelia. Lopetin lumienkelin tekemisen ja vääntäydyin katsomaan. Mikkihän se siellä. Sydämeni sykähti, vaikka olin nähnyt hänet viimeksi aamulla.

- Moi! sanoin. Nousin istumaan.
- Heippa! Mikki sanoi tullessaan lähemmäs. - Mä jo pelkäsin, että sä olit sammunut hankeen, hän virnuili.
- Joo, mä kännäsinkin eilen illalla joulun kunniaks. Nyt on krapula, sanoin totisena. Me molemmat nauroimme. Mikki ojensi kätensä ja auttoi minut seisomaan. Astuin varovasti pois lumienkelistä. Minä ja Mikki katsoimme sitä hetken käsi kädessä. Sitten Mikki yhtäkkiä kaatui lumeen ja alkoi vimmatusti huitoa omaa enkeliään minun enkelini viereen. Kikatin iloisesti.
- Mä oon krapulassa, mutta sä oot kestohumalassa, vitsailin.
- Oui, Mikki sanoi reippaasti ja hyppäsi ylös.

Unohduin taas katselemaan taivasta. Puhalsin suustani höyryä ja yritin jälleen tavoittaa Oravan. Mikki osoitti sen minulle.
- Se on niinku kauha. Ja kun kattoo tosta kauhan varresta tonnepäin, tulee Pohjantähti.
Löysin Otavan, mutta Pohjantähdestä en ollut varma.
- Ääh, se on vaan yksi tähti muiden joukossa, sanoin lopulta. Mikki hymyili minulle lämpimästi.
- Niin se on. Jokainen tähti on valtava valopallo, erityinen ja mahtava. Täältä katsottuna ne on vaan pieniä pisteitä, kaikki samanlaisia, ei mitenkään erityisiä.
Ajattelin välimatkaa, joka oli Maan ja tähtien välissä. Jo sen ajatteleminen huimasi. Sitten ajattelin jokaista tähteä yksitellen. Kun tarkemmin ajattelin, jokainen niistä oli mahtava ja kirkas. Jokainen oli erilainen, mutta silti upea.
- Mun mielestä ihmiset on kuin tähtiä, Mikki sanoi sitten. - Me ollaan vaan pieniä palasia maailmankaikkeudessa. Mutta silti yhtä kauniita ja kirkkaita.
En ollut kovin henkevä heppu, mutta nyt tajusin jotakin Mikin sanoista. Osoitin yhtä tähteä.

- Mä olen toi, sanoin. Se ei ollut kovin kirkas tähti, vaan muita himmeämpi. Mikkikin osoitti taivaalle.
- Ja mä olen toi, hän sanoi. En voinut olla varma, mitä tähteä hän osoitti, mutta se saattoi olla kirkas tähti minun tähteni vieressä. Mikki tuli seisomaan viereeni ja laski käsivartensa olkapäälleni. En epäröinyt hetkeäkään, vaan kiedoin omani hänen ympärilleen. Sanoja ei tarvittu.
Sillä hetkellä sain kokea sen, millaista on palella ulkopuolelta, mutta olla lämmin sydämessä.


Sry, en oikeen osannut ilmasta tota viimestä lausetta på finska...://)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Maikki
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 732
Join date : 04.11.2013
Ikä : 15
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Asta

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Pe 27 Joulu 2013, 13:17

Torstain tunteiden purkua


En tiedä mitä sanoa, mie tykkään hänestä mutta sehän muuttaisi kaiken. Vanhemmat olivat taas riidelleet, voisivat lopettaa. Mie ja Marihan siitä eniten kärsitään! Äiti oli kääntynyt harrastukseni puoleen, kun kerroin kaikesta! Olimme käyneet joulualeista ostamassa miulle valkoiset kisahousut, ja käytetyn kisatakin. Käytin myös vähän omaa rahaani ja ostin Astalle jotain pientä. Isä väitti äitin olevan ihan pimahtanut. Ei auta vaikka äii väitää etä minua pitäisi tukea, isä vain valitteli että miksi kalleimmalla tavalla.

En tiedä mihi purkaisin oloani, Asta oli hyvä mutta en saisi siltä vastatukea. Haluaisin puhua jollekulle mutta kenelle, häelle josta tykkään, niinhän se onnistuisi mutta kun. Tuntuu aivan älyttömän tyhmält, olen vasta yksitoista mutta silti jo tiedän elämänirakkauden Astan lisäksi. Mutta en ole varma häen näkemyksestään. Ehkä auttaisi vain jos jatkettaisiin ystävyyttä niinkuin ennen? Who no? Likaa pohdittavaa likan päähän. Miksen voi elää niinkuin elokuvissa ja kertoa vanhemmille kaikki huoleni ja olla oikeassa protessissani? Miksen voi asua täydellisessä perheessä?

Ahdistaa, silmät sumenevat, jalat pettävät, kaadun maahan ahdinkoon. Masennus valtaa kehoni, mietin elämäni asioita. Kuinka kurja elämäni olikaan muaalla kuin tallissa. Se mies josta en edes puhu, vanhemmat koulu, kaikki kaikki! Alan huutamaan, itkemään. En kestä tätä painetta vanhempiemme ympärillä. Raivaan käsilläni scheleichit hyllyltä alas lattialle, ponilta katkesi jalka. Yli sadan elukan tiputtua maahan tajuan tilanteen, rojahdan sängylle, kyyryyn, itken vapisen. Äiti ryntää huoneeseen isäni kanssa, he näkivät koko tilanteen. Äiti painaa kokovartalonsa halaukseen, ja hyväilee selkääni kädellä ja toistaa "Ei mitään hätää Maikki, äiti ja isä on tässä". Itken voimakkaasti kauan, en suostu tuleman kyyrystä irti, isä meni keittämään teetä ja juttelemaan Marin kanssa.

En kestä tätä ahdinkoa mikä sisälläni on, en vastaa äidin miljonaanteekaan kysymyksseen. Loppu olikin selvä vastaus " jätä mut rauhaan!". Tuntui ilkeältä sanoa se äidilleen julmasti, hän kai oli myös hysteeriassa minun takiani. Kääriydyn peiton alle, ehkä huomenna ei ahdista, nukahdan.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Elsu
Aloitteleva tallilainen
Aloitteleva tallilainen


Viestien lukumäärä : 31
Join date : 02.03.2014
Ikä : 18
Hevonen : Frozze

ViestiAihe: Menneisyyden kaivelua   Ma 10 Maalis 2014, 15:53

Menneisyyden kaivelua


Kotona olen alkanut purkaa muuttolaatikoita, taas kerran. Lasken sen jo ihan perusjutuksi, ei siinä ole mielestäni mitään uutta tai outoa. Mufu nukkuu sängylläni, mutta Minttu makaa vieressäni ja yrittää auttaa minua purkamaan laatikoita. Vetäisen yhden Ikea-muuttolaatikon eteeni ja alan purkaa sitä. Vaatteita vien vaatekaappiini ja Minttu on vetäissyt jo omatoimisesti vanhan tennispallon ja nyt järsii sitä innoissaan. Naurahdan koiralle ja otan pölyttyneen valokuva-albumin laatikon pohjalta. Pyyhkäisen pölyt pois albumin päältä ja katson sitä hieman ihmetellen. En muista tälläistä.

Jatkan albumin tutkiskelua. Siinä on kuvia äidistäni, isästäni ja minusta ihan pienenä vauvana. Katson kuvia kostunein silmin, sillä minulla äitiä ikävä. Eivätkä isän tyttöystävät välittäneet yhtään minusta tai mitä isän elämässä oikeasti menee. Äitini kuoli junaonnettomuudessa, kun olin viisi enkä ole vieläkään oikein hyväksynyt sitä. Minttu laskee päänsä syliini ja nuolaisee naamaani. Rapsutan koirani turkkia ja suukotan koiraa silmien väliin. Jatkan albumin selausta ja huomaan pari kuvaa, joihin äidin paikalle on liimattu isän ensimmäinen tyttöystävä, mustasukkainen Iina, johon isä tutustui minun ollessa kahdeksan. Ennen sitä isä ei ollut tapaillut ketään. Yritän varovasti irrottaa Iinan kuvia valokuvista, mutten uskalla sillä kuvat sanovat valittavaa ääntä, joten jätän kuvat pettyneenä paikoilleen. Isän ja Iinan juttu ei jatkunut pitkään, sillä isäkin taisi huomata, ettei Iina välittänyt pätkääkään minusta, esitti vain. Nainen olisi mielummin halunnut, että myös minä olisin ollut samassa junassa äitini kanssa.

Seuraavaksi albumiin on laitettu yhteisiä kuvia minusta, isästä ja Mirandasta, ranskalaisperäisestä naikkosesta, jonka isä tapasi aika pian Iinan jälkeen. Hänen kanssaan isä olikin kauemmin ja asuimme jopa nelistään, sillä Mirandalla on ikäiseni poika. Carlo kyllä mietti minua enemmän, kuin siskopuolena, sillä ahdisteli välillä minua. Ei siinä mitään, komea italiaispoika, mutta tietää itsekkin olevansa komea. Kun olin 13, Mirandalla ja isällä tuli riitaa, ja isällä oli toinen, Tarja. Muutimme sinne suoraan, ja asuimme siellä, vuoden. Sen jälkeen isä oli taas löytänyt jo uuden, jonka nimeä en muista, jonka kanssa asuimme vain puoli vuotta , mutta nyt olemme muuttaneet Pronssijokeen. Juuri näin keväällä, kun minun pitäisi tehdä yhteishaku, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa jne. jne. Minttu pitää päätään yhä sylissäni, mutta siirtyy, kun suljen kuva-albumin ja laitan sen kirjahyllylle.  Vilkaisen laatikkoon, varmistaakseni onko siellä vielä tavaraa. Taittelen tottunein ottein laatikon ja sujautan sen sängyn alle, missä on muutenkin kaikki tyhjät Ikea-muuttolaatikot. Kaikki laatikot on nyt purettu ja lähden kävelemään alakertaan. Minttu ja Mufu seuraavat minua hirveällä kiirrellä.

Päästän koirat takapihalle ja menen itsekkin takapihalle hypyttämään pieniä esteitä kaksikkoa. Mufu jopa innostuu jahtaamaan leikkisästä Minttua, ja koirat temmeltävät täysillä ympäri pihaa. Nauran, kun kaksikko juoksee ympäriinsä. Kuulen auton äänen kaartavan pihaan ja koirat ampaisevat pian sisälle istumaan pääoven eteen, hännät heiluen. Naurahdan kaksikolle taas, isä tulee kotiin.

"Miten on mennyt?", isä kysyy, samalla kun tyhjennän hänen kanssaan kauppakasseja.
"Ihan perus, purin kaikki laatikot ja kohta lähen tallille. Frozzen naruriimu unohtu", sanahdan ihan ohimennen. Isä valittaa, ettei sen takia kyllä lähdetä Helenan luokse. Pyörittelen silmiäni ja selitän, että voin ostaa ihan hyvin uuden. On perjantai ja en ollut koulussa tänään, vaan menisin maanantaina ensimmäistä kertaa uuteen kouluun. Menen laittamaan tallivaatteet päälleni ja lähden kohti Hallavaa kävellen. Mintun ja Mufun jätän kotiin, riekkumaan takapihalle ja isän riesaksi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://elsunvirtuaaliset.webs.com/
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Helvetin portti ja kukkulan kuningas   To 31 Heinä 2014, 21:26

Kolme urheilukassillista ja kaksi muovipussillista vaatteita, muovipussillinen kenkiä ja matkalaukullinen muita tavaroita, sekä skeittilauta, nyrkkeilysäkki ja punainen akustinen kitara pinsseillä ja painokuvilla päällystetyssä kitaralaukussaan odottivat nyt levottomassa kasassa pienen makuuhuoneen keskellä. ’Keskellä’ tarkoitti, että huoneen reunoilla on enintään metrin välein kymmenen senttimetrin levyinen jalansija. Leväkuningatar vihreine hiuspötkylöineen tuijotti minua salmiakkikuvion muotoisesta lasiruudusta, jonka olin juuri saanut naulattua seinälle yölampun viereen, tarpeeksi alas, että jouduin jännittämään vatsalihakseni päästäkseni riittävään takakenoon nähdäkseni kuvitellun päälakeni. Virnistin kuvatukselle, heilautin leväpötkylät hartioideni taakse ja mietin sitten kuka oli pakottanut minut värjäämään takapiiskani limaisen ja haisevan väriseksi. Kun hyväksyttävää vastausta ei ponnahtanut mieleeni, mutristin suutani ja asetin toisen, tällä kertaa varrellisen ja tyttömäisesti koristellun peilin edellisen viereen.

Seinään hakatut naulat riiputtivat pian monia erikokoisia peilejä, ehjiä ja särkyneitä, ja muutaman kerran järjestystä vaihdettuani asetin valkoisia höyheniä lepattavan valtavan unisiepparin ylimpään naulaan. Hymyilin nopeasti ja retkahdin sitten vaatekassien muhkuroimalle kapealle sängylleni tuijottamaan katossa koomailevaa hämähäkkiä. Talon muut asukkaat eivät olleet vielä saapuneet, joten olin käyttänyt etulyöntiasemani mittaamalla jokaisesta makuuhuoneesta etäisyyden jääkaapille, ja valinnut lähimpänä sijaitsevan huoneen ja teipannut mustalla ilmastointiteipillä lattiaan linjat huoneeni ovelta vessaan, sohvalle ja jääkaapille niin, että voin tarvittaessa zombeilla silmät sidottuna tai paperipussi päässä valtaistuimilleni tai pandoran lippaaseen, olettaen tietysti että tunnen paljain varpain teipin yököttävässä laminaattilattiassa.

”Ei sil oo välii et oon hullu…” hyräilin mystisen Juliuksen biisiä, jonka lyriikat sopivat lähes jokaiseen elämäntilanteeseen ja palauttavat ylikuumenneenkin päänupin paikoilleen. Kun tavaroiden purkaminen ei kuitenkaan enää huvittanut, tökin jeesusteipin voimalla soluasunnon yleistilojen kattoon häiritseviä ja ahdistavia julisteita epämääräisistä jumalhahmoista ja demoninperkeleistä, en ainoastaan peloteksellani tulevia kämppäkavereitani vaan myös tehdäkseni asunnosta oman asuntoni, omannäköiseni ja tarpeeksi pelottavan, ettei pikkusisaruksia voisi tuoda sisään juoksentelemaan ja puklailemaan sohvien uumeniin. Julisteprojektin jälkeen innostuin teippaamaan itselleni pyhitetyn hobitinkoloni oven mustalla ja punaisella jeesusteipillä, ensin mustalla uloimmat reunat, sen sisään punaiset, sitten mustat ja rituaalin loputtua oveni oli kuin helvetin portti. Virnistin tyytyväisenä ja kiipesin sitten ruuvaamaan huoneeni kattoon mofokoukkua, jonka oli loogisesti ajateltuna mahdotonta pettää kesken säkin mukilointisession. Nyrkkeilysäkki oli violetti, koska en halunnut mustaa antirasismin nimissä, ja siihen oli teipattu Justin Bieberin paraatihymypärstä. Olin joskus tehnyt listan henkilöistä, joita teki mieli pahoinpidellä ja tapanani oli vaihtaa kuvaa mieleni mukaan. Nyrkkeilysäkkini toinen päätähti on Päivi Räsänen ja Jim Carrey, vaikka Jimistä pidänkin monin puolin. Joillakin henkilöillä vain on naama joka sopii nyrkkeilysäkille, ymmärrätte varmaan.

Juuri kun olin häviämäisilläni tuijotuskilpailussa Justin Bieberiä vastaan, kämpän ovi avautui hiljaa ja epäröiden. Ovenavausta muistuttava yllättävän pitkä vaalea henkilö hipsi varovasti sisään valtavan matkalaukun kanssa ja kääntyessään oven sulkemisen jälkeen takaisin hänen kehonsa pysähtyi, kun hän huomasi että asunnossa oli jo elämää. Vakoiltuani tulokasta hetken ovensaranoiden lomasta pyydystin tavarakasasta lempeällä katseella varustetun valkoisen maskin, jonka olin onnekkaasti voittanut itselleni jonkin vaihtoehtoisen nettikaupan arvonnasta. Maski oli lähes täydellinen kopio The Purge: Anarchy –elokuvan hahmon naamarista, tummennetut silmät ja otsaan nuhruisesti tussilla kirjoitettu ”GOD”, joten sen voittaminen oli välittömien juhlien arvoinen.

Asetin maskin tottuneesti kasvoilleni ja tunsin kuinka mystisesti silmieni taakse piiloutuneet piirteet ja tuntemukset huokuivat jumalan kasvojen alta ja tunsin itseni samaksi mitä olin vielä kun ketään ei ollut talossa, omaksi itsekseni. Otin askeleen sivulle ja hymyilin tytön harhaileville kasvoille. Ja kuten varmaan jokainen osaa arvata, tytön katseen kohdatessa minut, leväpäänä, jumalan lempeys kasvoinani, tyttö kalpeni ja veti säikähdyksissään happea niin suuren annoksen, että hän pystyi olemaan hengittämättä niin usean sekunnin, että putosin laskuista. Suuret silmät pullottivat tytön päästä ja hänen kasvojensa kalpeus alkoi muuttua hämmentävän vaaleanpunaiseksi.

Tiesin kyllä että minun olisi pitänyt tervehtiä, pyytää anteeksi, esittäytyä, tai edes kertoa että helvetin portin takana lymyävä huone on varattu, mutta tyttö näytti niin hämmentävältä, etten kyennyt kuin sulkea oven edessäni ja jäädä tuijottamaan kylmää ovenkahvaa.
”Leivon huomenna muffineja tai sydämenmuotoisia keksejä”, sanoin itselleni äänettömästi ja sillä tavoin tein sovinnon nykyhetken kanssa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Tappaja-apina ja aamurituaalit   La 02 Elo 2014, 14:21

Perjantai on pahin. Luojan kiitos on perjantai.

Heräsin tuttuun tapaani myrkynvihreään karvaiseen tappaja-apina-herätyskelloon, joka alkoi viisi minuuttia ennen asetettua aikaa mölyämään ja murisemaan ja heiluttamaan kaikkia raajojaan zombitartunnan saaneen elkein. Tämän jälkeen se putosi lattialle ja jäi tärisemään maahan kuin epileptisen kohtauksen uhri ja jäi kuolemankorahduksien saattelemana pyörimään ympyrää hypähdellen välillä vatsalleen tai sitten taas selälleen, kunnes unenpöpperöinen leväpää, eli minä jaksoin hiljentää tämän otuksen naksauttamalla siltä niskat nurin. Julmaa, tiedän, mutta vuosien saatossa olen oppinut, että paras tapa aloittaa päivä on tappaa se, kuka sinut herätti. Vielä helpottaakseni oloanne voin kertoa, että apina ei ole tippaakaan säälittävän näköinen, vaan pelottava ja raivohullu.

Seuraavaksi, edelleen murhanhimoinen katse silmilläni, nostin kasvoni ja katsoin ympärilleni hetkeen muistamatta missä olin. Vääristynyt naamani valahti peruslukemille huomatessani urheilukasseista ja muovipusseista tehdyn muurin, joka ylettyi melkein kattoon asti. Muuta en ollutkaan saanut edellisenä päivänä aikaiseksi, koska kaikki aikani kului säikytellen vuoron perään ilmestyviä tulevia ex-kämppäkavereitani. Tämä ei ollut ensimmäinen asunto, jossa asuin ilman vanhempiani, ja ex-kämppiksiä oli jo kertynyt ihan suhteellisen mukava yhteisö.
Kurotin sängyn alta yhden energiajuoman ja litkin sen viimeistä pisaraa myöten yhdellä hengenvedolla. Odotin, että juoma teki taikansa ja kun aloin tuntea mukavaa kihelmöintiä varpaissani, nousin ylös sängystä, halasin JB-kasvoista nyrkkeilysäkkiäni, tein kymmenen miestenpunnerrusta, hyppäsin kylki edellä oveani päin niin että tärähdyksestä aiheutuva hetkellinen jomotus herätti minut lopullisesti. Aamurituaali oli suoritettu, ja sen jälkeen olin vapaa tekemään mitä mieleni teki.

Asunnon jokainen sielu oli herännyt viimeistään herätystäräytykseen, joten sain irvistää huomenet jokaiselle kolmelle kauhistuneelle kuolevaiselle, jotka tuijottivat huoneidensa ovien raoissa silmät pyöreinä leväkuningatarta, joka virkeänä, mutta syntymäkoomaisena laahusti pelkissä pikkuhousuissa, pyyhe hartioilla suihkuun. Näin takaraivollani kuinka kolme kuolevaista tuijottivat vuoroin toisiaan ja vuoroin minua.
Suihkukoppi oli samassa tilassa vessan kanssa. Pesin hampaat, kirjoitin hammastahnalla peiliin ”REDRUM”, kävin suihkussa ja järkytyin omasta peilikuvastani, joka muistutti, että tänään paikallisessa hevoskylässä alkoi heppaleiri. ”Heppaleiri” toi mieleen kasan hulvattomia ja vähemmän hulvattomia muistoja, ja koska olin luvannut itselleni tutustua paikalliseen hevoskansaan, näytin ufo-tervehdyksen peilikuvatukselleni ja juoksin pyyhe hampaiden välissä etsimään heppavaatteita vaatekassimuurista.

Mitään ei löytynyt.

Näytin Justin Bieberille kieltä ja puin hieman masentuneena päälleni violetit urheilushortsit ja yhden lempi t-paidoistani, kanariankeltaisen väärinpäinolevalla laaman naamalla varustetun paidan, jonka selkäpuolella luki ”I WILL EAT YOU”. Pakkasin kitarareppuun kitaran kaveriksi muutamia juttuja, tappaja-apinan, sekä paksun päiväkirjani, jonka kannessa luki ”Holy Bible”, ja nostin repun selkääni, otin skeittilaudan ja laitoin GOD-naamarin kasvoilleni ja katosin kuulokkeet korvillani helvetillistä musiikkia kuunnellen rappukäytävään.

Uusi asfaltti, uudet kujeet, vampyyrihampaat ja punaiset piilolinssit takataskussa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   La 25 Loka 2014, 15:28

Tässä on mun mielestä sävyltään sopiva taustamusiikki, vaikka tää nyt ei varsinaisesti Titaniciin liity... Kuuntelin tätä ite kirjoittaessani.

Sydänsuruja

Sinä iltana avasin Skypen jännittyneenä. Mikki oli online, tietenkin. Menin makaamaan mahallani sängylle ja laitoin koristetyynyn läppärin alle.
Viivyttelin pitkään, ennen kuin klikkasin keskustelunaloitusnappia. Tänään Mikki oli saanut tietää, oliko hän päässyt tarkka-ampujakoulutukseen. Tiesin, että hän halusi kovasti päästä sinne... mutta toivoin salaa, ettei hän pääsisi, enkä tahtonut myöntää sitä edes itselleni, sillä se paljasti, että olin maailman itsekkäin ihminen. Sillä tiesin myös, että jos Mikki pääsisi, hän ei enää palaisi minun luokseni Suomeen. Tai jos palaisi, niin vasta monen vuoden päästä, ja silloinkin vain käymään. Se merkitsisi väistämättä suhteemme loppumista.
Mikki putkahti näytölle siluettina, sillä hänen takanaan kirjoituspöydän lamppu loisti kirkkaasti. Hän siirtyi ilmeisesti istumaan pöydän ääreen niin, että lamppu valaisihänen kasvonsa. Näin jopa tietokoneruudulla, miten täydellisen ihana Mikki oli. Sydämeni sykähti, ja aloin pulputtaa kaikenlaista turhaa viivyttääkseni väistämätöntä.
- Arvaa mitä? Me hoidettiin tänään iltatallia, ja Klikki karkasi Maikilta tallissa ja...

- Valma, Mikki keskeytti. - Mä pääsin siihen koulutukseen.
Sillä hetkellä maailmani tuntui luhistuvan. Ei ollut enää minua ja Mikkiä, olin vain minä, yksin, arkana kylmässä Suomessa, ja joku Mikki Sveitsissä puhumassa ranskaa ja elämässä täydellistä elämää, ehkä pian jo uuden tytön kanssa. Olin mykkä. Olin niin järkyttynyt, etten pystynyt edes itkemään. Ja hyvä niin. En halunnut, että Mikki tulisi surulliseksi minun takiani. Tajusin, että minun pitäisi iloita Mikin puolesta.
- Mutta... Sehän on hienoa.
Kuulostipa lattealta. Sydän jyskytti korvissani, mutta kuulin Mikin huokaisevan. Hän katseessaan oli surua.
- Tietenkin se on. Mutta... Äh...
Harvoin näki, että Mikillä ei ollut sanoja. Tavallaan olin hyvilläni - se kertoi, että tämä oli Miikillekin vaikeaa.

- Mun tulee kamala ikävä sua, kuiskasin, enkä ollut varma, saiko hän selvän sanoistani. Ilmeisesti sai.
- Niin munkin sua, hän sanoi hiljaa. Tunsin, miten silmieni takana pisteli uhkaavasti. Mikin ääni muuttui lempeäksi. - Valma, tää on ollut mielettömän upeaa aikaa, jota mä en varmasti unohda ikinä. Mutta elämä jatkuu. Ei tää ollut vielä tässä, sulla on vielä paljon edessä siellä Suomessa, ja mulla on paljon edessä täällä.
Nyökkäsin, sillä pelkäsin, että alkaisin itkeä, jos yrittäisin sanoa jotakin. Kuumat kyynelet valuivat hitaasti poskilleni, en voinut estää niitä tulemasta. Mikki liikahti vähän, niin kuin olisi halunnut halata, mutta muisti sitten, että välissämme oli tuhansia kilometrejä erottamassa meidät toisistamme.

- Kai se niin on, ettei mikään oo ikuista, sanoin lopulta tukkoisella äänellä.
- Maailma muuttuu, me muututaan, välillä kahden ihmisen tiet lähtee eri suuntiin, ja sitten toisten taas yhdistyy, Mikki sanoi hiljaa. - Sulla on vielä kaikki edessä, Valma.
Nyökkäsin. Vaikka olin tolkuttoman surullinen, Mikin kauniit sanat antoivat toivoa ja uskoa siihen että pääsisin yli surustani.
- Valma, ole jo hiljaa, me yritetään nukkua, kuulin äidin huikkaavan huonettani vastapäätä olevan oven takaa.
- Joojoo, huusin takaisin. Sitten huokaisin vavahdellen. - Mun pitää kohta mennä.

- Valma... Kirjoituspöydän lampun keltainen valo sai yksinäisen kyyneleen kimaltamaan Mikin leualla. - Muista ne tähdet. Muista, että jokainen on omanlainen mutta erityinen. Muista, että sä olit kaunein asia, minkä voi laittaa pöydälle. Muista pullonpyöritys. Ja lumienkelit.
Kauniit muistot saivat minut itkemään ja nauramaan samaan aikaan. Olisipa Mikki ollut oikeasti tässä, niin olisin voinut halata häntä viimeisen kerran.
- Muistan. Lupaan, etten koskaan unohda...
Meinasin sanoa "sua", mutta jätin sen sanomatta.
- Mäkin lupaan, Mikki sanoi hiljaa. Sitten suljin keskustelun ja laitoin läppärin kiinni. Painoin kasvoni päiväpeittoon ja itkin.

Sinä yönä kuuntelin sitä samaa kappaletta, jota olin kuunnellut niin monta kertaa silloin, kun ikävä oli ollut sietämättömin. "My heart will go on". Sanat olivat haikeat, mutta samalla toiveikkaat, ja tänä yönä ne saivat mielessäni uuden merkityksen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Maikki
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 732
Join date : 04.11.2013
Ikä : 15
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Asta

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ti 28 Loka 2014, 15:26

Olin helppottunut kaikki nää viikot, extempore lähdöt tallille ei oo koitunut kohtaloksi. Kuitenkin nyt, nyt oisi puhuttelu. En tiedä oliko se hyvästä vai pahasta. Memmu oli leiponut pullaa ja lämmittänyt kaakaota. Kaksi muksua oli muuttanut viikon sisällä, meitä oli enää neljä talossa.

Keittiötä vaivasi hiljaisuus. En olisi halunnut astua "oviaukosta" sisään. Mahaani myllersi, entä jos olisikin saanut selville mun kuviot. Astuin keittiöön tekohymy kasvoissa, seisoen oven suuhun.
-Istu vaan, Memmu hymyili ja kaatoi itselleen kupin kahvia, ja käveli kohti pöytää. Istuin varovasti pöytään, katsellen keittiötä mikä oli tosin jo tuttu. Käteni näpräsivät toisiaan, hikosivat. Memmu ojensi kätensä pullalautasta kohden. Nappasin pulla lautaselleni pullan ja aloin haukkailemaan siitä palasia.
-Miten Rassen kanssa sujuu? Memmu hymyili.
-Hyvin, vähän vielä vaatii hiomista haltuun saamisessa, hymyilin. Aina oli kiva puhua omasta ponista.
-Hyvä. Entä koulu? Memmu katsahti minuun.
-Ka-i hyvin? En itse tiennyt mikä olisi hyvä ja mikä huono.
-Sulle tullu paljo valituksia tunneilla nukkumisesta, Memmu tökkäsi minua silmillään.
-En mie ole nukkunut! Päästin suustani.
-Ei vaan, et ole ollut mukana aiheessa, Memmu selventi.
-Ai...,mumisin.
-Mistäs se johtuu? Memmu vaati vastausta.
-No kai mä oon nukkunut huonosti, mumisin.
-Mikset sä sitten ole saanut unta? Memmu ihmetteli.
-Painaako suo joku?
-Mm.. No aiktaulut, sanoin lopun hiljaisesti
-Maikki me ollaan puhuttu tästä. koulun täytyy sujua sulavasti ja nukkuminen pitäisi aloittaa jo kympiltä viimeistään,Memmu tuhahti.
-No joo, masennutti sanoa se.
-Okei tehdään diili. Koulun täytyy sujua. Läksyille täytyy jättää tunti päivästä, ja ruoka-aikaan täytyy olla kotona. Mihin aikaa loppuu viimeinen tunti? Memmu alkoi latoa sääntöjä.
-Kahdeksalta, mutta jos autan iltatallista siitä saa etuja, lopusta vähän valehtelin Memmulle.
-Okei ysiksi kotiin, ja kympiltä sänkyyn. Onko meillä diili? Memmu kysyi.
-Kiitos! pinkaisin tuolista halamaan Memmua.
Memmu halusi vielä tämän jälkeen puhua vaikka mistä, juteltavaa riitti vielä paljon...
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ma 03 Marras 2014, 17:56

Kohotin katseeni ulos ikkunasta, huomasin sinisen moottoripyörän kaasuttavan pihaan ja kuskin hyppäävän pois mopon selästä. "Hitsi Toni, olisit tullut myöhemmin! Mutisin ärsyyntyneenä ja tarkistin viimeisen kerran meikkini. Juoksin rappuset alakertaan ja huikkasin äidille lähteväni.
-Ja viimestään kello yhdeltätoista kotiin! Äiti huudahti juuri ennen kuin paiskasin oven kiinni.
-Moi Toni! Huudahdin pojalle jonka jälkeen suutelimme pitkään. "Moi" Toni hymyili ja teki minulle tilaa hänen taakseen. Kiedoin käteni Tonin vyötäisille kun moottori pyörä nytkähti liikkeelle.

Kuljimme käsi kädessä Tonin kanssa kadulla. Kiertelimme erillaisia kauppoja kunnes vihdoin pääsin asian ytimeen: Vaatekauppaan! Bongailin innoissani vaatteita ja Tonikin taisi ostaa farkut. Poistuin kaupasta siis monen kassin kera.
-Minne nyt mennään? Kysyin pojalta kierrettyämme lähes kaikki parhaat kaupat. Toni virnisti pilke silmäkulmassaan jolloin tajusin minne menisimme..

-Ei!.. Hyi että ooksä tosissas? Valitin Tonille. Olimme menneet arvatenkin katsomaan sitä ällöttävää kauhuleffaa jota pelkäsin aivan sairaasti!
-Joo, joo! Käydään ostamassa limsaa ja popcorneja. Toni yllytti.
-Jus, mä oksennan kuitenkin! Nauroin ja tallustelin Tonin perässä tiskille jossa myytiin parhaillaan limsaa ja poppareita. Maksoin herkut, jonka jälkeen menimme jonottomaan elokuvaa.
-Mä kuolen!! Inisin jonossa, kohta olisi jo elokuvan aika..  


Jatkuu sitten kun vaan aikaa riittää..
Takaisin alkuun Siirry alas
Max
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 546
Join date : 26.10.2014
Ikä : 22
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Loki & Hali

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ke 19 Marras 2014, 01:43

TEKSTI SAATTAA OLLA OSITTAIN YLI K13 MATERIAALIA. LUE OMALLA VASTUULLA.
Ja oon pahoillani rumasta kielen käytöstä...




Istuin melko tyhjässä baarissa, musiikin jumputtaessa huumaavalla voimakkuudella, viskilasi edessäni. Tuijotin lasittunein katsein tiskin toisella puolella olevaa hyllykköä täynnä viinaa. Mitä helvettiä mä taas luulin tekeväni? Peitin kasvoni hetkeksi käsiini ja kokosin itseni taas. Otin katsekontaktin baarimikkoon ja ohjeistin tätä kaatamaan minulle tequilan. Helvettiinhän tässä oltiin muutenkin menossa. Nuolaisin kämmentäni, ja sirottelin siihen suolan. Otin sitruunan valmiiksi toiseen käteeni ja tequilalasin toiseen. Nuolaisin suolat, kaadoin myrkyn kurkkuuni ja puraisin kirpeää hedelmää peittääkseni tequilan oksettavan maun. Suljin silmäni ja odotin, että pahoinvoinnin aalto menisi ylitseni.
Joku istahti viereeni.
En jaksanut välittää. Kumosin viskilasini tyhjäksi ja pyysin baarimikolta toisen. Mies katsoi arvioiden kuntoani, mutta totteli kuitenkin. Mitä helvettiä mä olin tekemässä?

”Huono päivä koulussa… eh? Kai sä tyttö tiiät et tänään on vasta tiistai?” viereeni istunut iäkkäämpi mies uteli.
”Painu vittuun”, mutisin hiljaa pitäen katseeni tiukasti viskilasissa.
En vaivautunut katsomaan miehen reaktiota, ja vaikkei tuo vaihtanutkaan olinpaikkaansa kauemmas, ei hän ainakaan yrittänyt häiritä minua enää.
Join ylhäisessä yksinäisyydessäni viskini loppuun pyöritellen samoja ajatuksia pääkoppani sisällä. Yhtäkkiä tunsin olevani kyllästynyt tähän, liian kyllästynyt tähän kaikkeen. Kyllästynyt istumaan baarissa humaltumassa, ja kyllästynyt vellomaan samoissa ajatuksissa kerrasta toiseen.

Menin ulos ja kaivoin takustani L&M:n vihreän kartongin. Hätävara-askini. En mä oikeasti polttanut. Silloin vaan kun vitutti. Yritin saada sytkärini toimimaan, mutta pentele vaan temppuili. Vilkaisin ympärilläni olevaa joukkoa. Päätin lähestyä erästä yksikseen seisovaa tyttöä.
”Onks tulta?”
”Joo… oota hetki”, tyttö vastasi ja alkoi kaivaa laukkuaan. Tarkastelin tuota sillä aikaa kun tämä tonki laukkunsa sisältöä. Melko pitkä, mua ainakin päätä pidempi, pitkät mustat hiukset, hieman aasialaiset kasvonpiirteet, mutta vaaleansiniset silmät, ehkä noin 25-vuotias. Ihan nätti.
Tyttö löysi sytkärinsä ja ojensi sen minulle. Sytytin tupakan ja annoin sytyttimen takaisin. Vedin myrkyllistä savua keuhkoihini ja ajattelin kuinka tuhka takertuisi limakalvoihini. En jaksanut välittää. Savu tuntui taivaalliselta puhaltaessani sen hitaasti nenän kautta ulos. Katsoin tyttöä, joka oli jäänyt tuijottamaan minua.
”Ootsä yksin täällä?” kysäisin.
”En… kaverit oottaa sisällä. Ne ei polta.”
Nyökkäsin.
”Mä oon Max”, ojensin käteni odottaen että tyttö tarttuu siihen.
”Jenna.” Kättelimme. Tyttö hymyili. Vedin lisää savua keuhkoihini. Tunsin tutun irrallisuuden tunteen täyttävän kehoni. Hymyilin tunteelle. Tequila. Katsoin tyttöä silmiin. Tuo ei kääntänyt katsettaan pois. Poltimme hiljaisuuden vallitessa. Pääni oli tyhjä. Ei ajatuksia. Ei paskanjauhantaa. Pidin siitä.
Astuin askeleen lähemmäs. Painoin huuleni tytön huulille. Työnsin sormeni tämän hiuksiin. Suutelimme. Ja mä olin vapaa kaikesta paskasta. Mun pää oli hiljainen. Mieli tyhjä.
Ja se kaikki oli ohi liian nopeesti. Jenna vetäyty pois ja sano että sen piti lähteä takas sisälle. Sen kaverit odotti. Mä jäin seisomaan lumisateeseen ja poltin röökini loppuun. Mitä helvettiä mä kuvittelin taas tekeväni?

***

Kolistelin tieni kerrostalon rappukäytävää pitkin kolmanteen kerrokseen asuntoni ovelle. Painoin ovikelloa pohjassa ja nojasin päätäni ovea vasten. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Mitä helvettiä mä taas sähläsin?
Kuulin asunnosta ääniä ja olin kaatua nenälleni jonkun avatessa oven sisältä päin.
”Max! Mitä helvettiä!” puhuja oli Niko. Pojan vaaleat hiukset sojottivat pystyssä, silmät olivat unesta tokkuraiset ja yllään tuolla oli vain mustat bokserit. Työnnyin asuntoon sisään ja valuin seinää pitkin istuvaan asentoon. Yritin avata takkini vetoketjua.
”Vittu, sä melkein herätit koko talon. Otolla ja Jessellä on huomenna töitä. Tiiätsä mitä kello on? Se on vittu kaks, ja tänään on keskiviikko. Vittu keskiviikko, tajuutsä! Ihmisten pitää olla huomenna töissä!”
Mä en vastannu. Mitä mä oisin voinu vastata? Mua kiinnostanu paskaakaan oliko jollain töitä huomenna vai ei. Mä mulkaisin Nikoa mun kulmieni alta kyynelten sumentamin silmin ja jatkoin taisteluani takin kanssa.
Poika huokaisi syvään, kyykistyi eteeni ja auttoi takin pois yltäni. Mä en jaksanu välittää, kun poika tarttui mua vyötäröltä ja nosti seisomaan. Yleensä mä en kestäny jos joku koski muhun, mut nyt mä en jaksanu välittää.
”Pysytsä pystyssä? Mee sohvalle, mä tuon sulle vettä”, Niko määräsi. Mä en tienny muutakaan ja tottelin. Vedin samalla ahistavat farkut jalastani. Jätin ne myttyyn lattialle ja rojahdin sohvalle. Mä en vaan voinu lopettaa itkemistä.
Niko tuli istumaan mun viereen ja tyrkkäsi vesilasin mun kouraan. ”Juo.”
Tottelin. Kumosin vesilasin kurkkuuni ja asetin sen pöydälle. Mä tärisin. Olin ihan palasina. Niko huokasi mun vieressä. ”Tuu tänne.”
Mä käperryin pojan kainaloon. Painoin märän poskeni sen lämmintä rintaa vasten. Niko silitti mun käsivartta. Mitä vittua mä tein? Miks mä olin taas näin sekasin? Mitä helvettiä mä taas pillitin? Miks mä en ollu jo okei?
”Max… Sä voit puhuu mulle”, Niko sanoi hellästi. Se ei vaikuttanu enää vihaselta. Mä en tienny mitä mä oisin sanonu. Mä en ollu tottunu puhumaan. Mut nyt jostain syystä tuntu et se ois tehny hyvää. Joten mä yritin.
”Joel… mä näin tänään tallilla… yhen pojan joka näytti melkein Joelilta”, mä nyyhkytin. Kuulostin jopa omissa humalaisissa korvissani pikkutytöltä, mut en jaksanu nyt välittää. ”Emmätiä… jotenki mä vaan taas.. emmä tiä…”
”Ja mä oon vaan niin helvetin yksin. Emmä tiä, mä en vaan osaa olla ihmisten kanssa. Mä oon ihan hiton yksin… tallillakin… vaik kaikki on niin kivoi tyyppei ja kaikkee.. mut en mä tiä… Jotenki mä vaan pidän etäisyyden kaikkiin… Mikä mua vaivaa? Miks mun pitää olla näin yksin… ja miks mun pitää vieläkin aatella Joelia, vaik se on iha täys mulkku ja siitäki on jo ainaki pari kuukautta… vittu…”
Mä olin ihan helvetin pahassa laskuhumalassa ja vaan vuodatin kaiken Nikelle. Tuo ei sanonu mitään. Silitti vaan hitaasti mun käsivartta ja paino päänsä mun hiuksiin. Me oltiin siinä vaik kuinka pitkään. Ja pikkuhiljaa mun nyyhkytys rauhottu. Mä kohottauduin pojan kainalosta ja se pyyhki mun meikin tahrimat mustat kyyneleet.
”Mennään nukkumaa. Huomen kaikki on paremmi”, poika sano. Mä nousin huterasti ylös ja seurasin perässä kun Niko piti mua kädestä ja veti mut sen huoneeseen. Me kääriydyttiin sen sängyssä sen paksun peiton alle ja mä nukahdin melkein saman tien. ”Kiitos kun mun ei tarvii olla yksin..”

Max #4
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Max
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 546
Join date : 26.10.2014
Ikä : 22
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Loki & Hali

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   To 20 Marras 2014, 00:41


”Ylös, ulos ja omille teille, rakastavaiset!”
Hätkähdin yhtäkkiä hereille syvästä unestani kuullessani jäätävän huudon jostain jalkopään seuduilta. Samassa jokin hyppäsi päälleni ja alkoi nuolla kaulaani. Minulta meni hetki prosessoidessa, missä olin ja mitä tapahtui. Olin jonkun sängyssä. Tanskandoggipentuni Puppe seisoi päälläni tassut harallaan ja antoi minulle märkiä suukkoja jälleennäkemisen riemusta. Sängyn jalkopäässä seisoi Otto leveästi virnistellen.
”Nukutko mun vieressä ens yönä prinsessa?” Poika lähetti lentosuukon.
”Häh?” Olin yhtenä kysymysmerkkinä ja totesin samalla, että päätäni särki julmetusti. Otto poistui naureskellen ovenraosta ja sitten vasta aloin kunnolla rekisteröidä missä olin. Niken huoneessa. Ja nähtävästi jonkunlaisessa ansassa pojan pitkien raajojen alla. Pikkuhiljaa viime yön tapahtumat alkoivat palata mieleeni. En yhtäkkiä oikein tiennyt miten päin olisin. Pitäisikö minua hävettää, vai olisinko niin kuin mitään ei olisi tapahtunut? Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
Puppe oli siirtynyt seuraavan herätettävän kimppuun ja nuoli nyt unenpöpperöisen Niken kaulaa, joka alkoi pikkuhiljaa päästä takaisin maanpinnalle unimaailmastaan. Tuo avasi hitaasti silmänsä ja työnsi lempeästi Pupen alas sängystä. Tuijotimme hetken toisiamme.
”Huomenta.” Pojan naama oli kymmenen sentin päästä omastani. Ja tuon vasen käsi oli mitä häiritsevimmällä tavalla oikean rintani päällä.
Kierähdin poispäin käsien ja jalkojen alta ja päädyin lattialle. Puppe ryntäsi heti luokseni kerjäämään rapsutuksia.
”Huomenta”, vastasin yrittäen vaikuttaa rennolta ja nousin seisomaan. Poistuin takavasemmalle jättäen pojan retkottamaan sänkyyn.
Ja törmäsin keittiönpöydän ääressä virnuilevaan Ottoon. Pyöräytin pojalle silmiäni ja kävin kaivamassa jääkaapista appelsiinimehua. Kävin istumaan pöydän ääreen ja join pitkin kulauksin suoraan tölkistä.
”Oliko hauska ilta?”
”Ei.”
”Ai. Eiks Niko ollu tarpeeks viihdyttävä? Ainakin sun farkkujen sijainnista päätellen oisin aatellu, että teillä on ollu aika kiire… hm… nukkumaan.”
”Haista vittu”, mulkaisin Ottoa ja heitin tätä leivänpalasella.

”Muuten, miks sä syöt spagettia aamiaiseks?”
”Aamiaiseks? Mä oon lounastauolla töistä. Kello on kakstoista.”
”Täh!? Ei hitto, mun pitäis olla tallilla liikuttamassa Loki ja Hali ennenku illan tunnit alkaa…” Nosin salamana pöydästä ja kiirehdin omaan huoneeseeni vaihtamaan vaatteita.
Hetken päästä olin jo ulko-ovella ja vastassani olivat suuret pyöreät nappisilmät.
”Äh, en mä voi ottaa sua tänään mukaan. Hirvee kiire…” Ryntäsin Niken huoneen ovelle ja olin melkein törmätä itse pääpiruun, joka oli juuri astumassa keittiön puolelle.
”Niko hei, voitsä kattoo tän päivän Pupen perään?” pyysin pojalta paras koiranpentuilme kasvoillani.
”No, joo… Eihän mulla muutakaan tekemistä tänään oo.”
En voinut olla kiitollisempi, joten päätin Ottoa kiusatakseni antaa nopean pusun Nikon poskelle. Molemmat pojat jäivät hölmistyneinä katsomaan perääni kun ryntäsin tuulispäänä ulos asunnosta.

Max#5
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Maikki
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 732
Join date : 04.11.2013
Ikä : 15
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Asta

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ti 25 Marras 2014, 21:24

Nojasin Memmuun. Tyhjä olo mahassani oli kaipuuta. Kaksi kuvaa yöpöydälläni, kaksi kuvaa työpöydälläni, kymmeniä kuvia seinilläni. Kaksi kuvaa Astasta, yksi kuva Rassesta ja yksi Beestä. Tunsin Memmun käden silittävän selkääni, ja pussaavan päälakeani. Suljin silmäni, kyyneleet liimasivat ripseni yhteen. Menneisyys riipi muistoissa. Mulla oli oma vastuu, mulla oli oma perhe, mulla oli oma hevonen, mulla oli ystäviä, mulla olii energiaa, mulla oli iloa ja Asta. Nyt mulla oli Valma,Inka, Salli, Salla, muihin en tuntenut syvää luottoa. Mulla oli mahdollisuus ratsastaa satuponi Beellä. Mulla oli Memmu ja Memmun mies.

-Mikset sie vois alkaa hoitamaan Astaa uudestaan?, Memmu kysyi hempeällä äänellään.
-Just mä sen lopetin sille on varmasti hakenut hoitaja. Se olisi epäreilua, valitin.
-Ainahan sä voit yrittää uudelleen, Memmu sanoi nousi ylös ja käveli huoneesta ulos.

Sanat jotka painavat minua. "Voit yrittää uudelleen". Nostin taulun yöpöydältäni, silitin kuvaa tnsin sen hetken sormissani asti. Ehkä toivoa oli...
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Reetta
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 253
Join date : 25.11.2014
Ikä : 20
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Darli

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Su 14 Joulu 2014, 20:24

Nyt mä kerron vähän kotioloista, alkaa henkilöitten esittelyllä. Lukeminen omalla vastuulla..

Nina: On 19-vuotias vastuuntunnoton kämppikseni.
Jouni: Ninan poikaystävä joka saa minut välillä ärsyyntymään.
Roni: Toinen ikäiseni (eli 17-vuotias) kämppikseni joka on lähinnä kaverini.

Tuijotin vierestä kun Nina skypetti Jounille ja huuteli yltiöromanttisia sanoja. Välillä Nina sai hihityskohtauksia poikaystävänsä imarteluista. Makasin Ninan takana patjalla ja peitin korvani tyynyllä. Että tietokoneen pitikin olla huoneessani! Mietin josko pakenisin Ronin huoneeseen, keittiöön en ainakaan menisi kun tiskit olivat pesemättä ja oli minun vuoroni pestä ne. Marssin saman tien Ninan ohitse näyttäen samalla keskaria näytössä hymyilevälle Jounille ja paiskautin oven kiinni perässäni.

Astuin sisälle Ronin huoneeseen jossa pauhasi Redraman musiikki. Roni makoili sängyllä ilman paitaa ja hätkähti nähdessään minut. Muistin olevani vain lökäreissä sekä topissa joka paljasti kokonaan mahan sekä kaula-aukko ylettyi aikas pitkälle. En silti säikähtänyt omaa vaatetustani vaan retkahdin makaamaan sängylle mahalleen Ronin viereen.
-No moi.. Roni tervehti huvittuneena ja tuijotti rajusti meikattuja silmiäni ja takkutukkaani jota parhaillaan laitoin nutturalle.

-Sori.. Mun oli pakko paeta tänne Ninan ja Jounin yltiöromanttista skypetystä.. Huokaisin Ronille ja käännyin selälleni.
-Yäk. Taas..! Roni puistatteli. Ronin huone oli täynnä tyhjiä kaljapulloja vaikka poika olikin saman ikäinen kuin minä.
-Haluuksä yhen kaljan? Roni kysyi huomattuaan minun katselevan kaljatölkkejä. Mietin hetken. Tiesin että olimme alaikäisiä mutten halunnut näyttää nynnyltä joten nyökkäsin ja avasin tölkin.

Hätkähdin siihen kun naamalleni kaadettiin vettä.
-Kunnon kaatokänni! Nina nauroi kun huomasi minun heränneen. Mietin että Ninanhan olisi pitänyt olla vakava ja sanoa ettei alaikäiset saisi juoda. Pyöräytin silmiäni ja nousin ylös. Pyörrytti. Painuin mitään sanomatta Ronin huoneeseen ja heitin vaatteet pois.
-Wooouuu.. Roni yskähti huomatessaan minut.
-Tuun tänne nukkuun, en haluu liata mun peittoo oksennuksella mut sun peitolla ei oo väliä.


Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Pe 10 Huhti 2015, 14:42

Nostalgiaa osa I

Halasin Isääni niin, että hyvä ettei tältä lähtenyt henki. Tuntui kuin oisimme olleet erossa mahdottoman kauan, sillä halaukset kestivät tavallista pidempään. Mutta olin vain kaivannut tutun ruututakin hajua, kovasti, sillä isä oli käynyt suomessa viimeksi viime kuun alkupolella. Katsoin isää hymyillen silmiin, ja kuiskasin pari tärkeää sanaa. Irrouttauduin loplta isän otteesta ja silmäili tuttua, vaaletukkaista tyttöä, tai naista, viime tapaamisesta kun oli jo vajaa vuosi.
-He-hetkonen! Lilian! Mitä hittoa sun tukalle on tapahtunut! Nauroin isosiskoni raidoille. Lilian virnisti tuttuun tapaansa ja huitaisi kättään.
-No, mitäs sulle on taphtunut, mun viis vee pikkusiskosta on jo kasvanu noin iso! Lilian naurahti ja rutisti minua pikaisesti. -Ymm.. Ja pelkkä Lilli riittää.. Lilian mumisi. Hymähdin pienesti, siskoni oli aivan entisellään: revityt farkut, huulikoru, villi tukka, ja sen sellaista.

Auto kurvaili hitaasti suuren, mökkimäisen omakotitalon eteen, mutta minä en katsellutkaan kovin paljoa taloa, vaan tallia, hevosaitauksia ja varsapihattoa.
-Oijoi! Onko uusia varsoja! Hihkaisin onnessani, toljottaen malttamattomasti auton ikkunaruutua.
-On tietenkin! Sunshine ja Daim varsoivat. Lilian tokaisi.
-Sunshine! Sunshine! Oikeastikko!? Ihanaa! Mikä sen nimeksi tulee? Utelin heti isältä. Isä kohautti huolettomasti olkapäitään.
-Mmm.. No päätä sinä. Hän kehottti virnistäen. Päästin suustani pienet ilonhuudahdukset ja suuntasin tallille. -Käyhän, eka katsomassa huonettasi, ja vie matkalaukkusi sinne ensin, ennen kuin menet katsomaan varsoja.
-Okei, ihan pikaisesti sitten! Sanoin ja kiiruhdin sisälle tallon Lilianin perässä.

Kaikki oli talossa ennalaan: vanha rikkinäinen kellokaappi, jonka ukki oli joskus tehnyt, olohuoneen nahkasohva, omassa huoneessani kaikki kuvat minusta ja Skidistä, sekä ruusukkeet joita olimme keränneet. Sängyn nurkkaan oli heitetty vanha western satula – jossa luki minun ja Skidin nimi.
-Voi kunpa olisit vielä täällä, Skidi.. Kuiskasin haikeana sivellen satulaa. Silkkaa uteliaisuuttani, vilkaisin vielä vaatekaappiini, jossa sijaitsivat nahkakengät ja tetsoni. Työnsin kengät jalkaani, vaikka ne olivat jo pari numeroa liian pienet, ja nappasin tetsonini matkaan, ennenkuin riensin takaisin ulos.
-Wau.. En muistakkaan kuinka hyvältä näytit noissa, pihalla virnistelevä Jake letkautti. Vilkaisin poikaa, ja muistin sitten, miksi olin ihastunut häneen silloin aikoinaan. Mutta tunteet olivat jo ohi, niin ajattelin, kunnes Jake käveli lähemmäksi ja painoi suukon poskelleni. Niin, vanha suola janottaa..

-Ihania! Lirkutin päästessäni pihattoon. Isä hymyili vinosti kysyen nimi ehdotuksia Sunshinen varsalle.
-Ymmmh.. Sun, Moonshine, Happy Sun.. Tai sitten isänsä mukaan, niinkuin Dark Shine, Dark cloud..
-Dark Shine kuulostaa hyvältä. Lilian totesi. Puistelin päätäni, ja koetin keksiä vielä Daimin varsalle nimeä, tämän temmeltäessä. Oripoika oli kirjava, ja suloisen näköinen kuntaas Sunshinen varsa oli musta, mutta siitä voisi hyvin vielä tulla kimo.
-No Dumble, voisi sopia Daimin varsalle. Isä ehdotti. Nyökkäilin päätäni, sekään ei ollut paha. Hetken kuluttua jätin Lillin ja isän pohtimaan varsojen nimiä, ja lähdin itse vaeltelemaan tallia. Muutama uusi ilmestyskin oli tullut, mutta suurinosa hevosista olivat vierlä vanhoja tuttuja. Skidin vanhaan karsinaan oli laitettu uusi hevonen ”Freedom” - Nimikyltillä varustettuna. En viitsinyt alkaa tehdä tuttavuutta hevosen kanssa, vaan lähdin tallivintille vielä tarkistamaan paikat.
Ilta alkoi hämärtyä, ja oli aika mennä nukkumaan. Olin jo kotiutunut huoneeseeni, levittämällä tavarat ympäriinsä, niin minulle tuli tuttu olo. Olin juuri lukemassa kirjaa, kun Lilian hiipi huoneeseeni. Tytön silmistä kuulti jännittynyt katse, ja toivoin, ettei se vain liittyisi millään tavalla Ruotsiin jäämiseen, sillä halusin olla kotona Suomessa äidin kanssa.
-Hei Clauska.. Mul olis yks juttu.
-No? Kysyin vilkaisematta siskoa kirjan takaa.
-Ootko sä ikinä aatellu, että, mä muuttaisin Suomeen? Lilli uteli. Kurtistin kulmiani, ja siirsin kirjani yöpöydälle. Puistelin päätäni.
-En, en oo miettinyt. Vastasin uteliaana.
-Niin no.., mä vähän meinasin. Lilian sanoi madaltaen hieman ääntään. -Mutta, mä haluan että se käy myös sulle. Olin hetken hiljaa ja tuijotin taas yöpöydälleni laittanutta kirjaa. En oikein tiennyt, joten emmin hetkisen.
-No.. Tuu vaan. Sanoin sitten. Lilli näytti riemastuneelta ja sutkautti vain pienet iloiset kiitokset, ja hiipi pois, sammuttaen lähtiessään yövaloni. Valuin hieman hämmentyneenä sängyn pohjalle. Mitäköhän tämäkin merkitsisi?
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   La 11 Huhti 2015, 14:08

Kotiin paluu osa 2

Oli lähtöpäivä. Mahassani kirpisteli perhosia, sillä Lilian tulisi mukaani. Se oli vielä toissapäivänä hassu ajatus, mutta siinä me istuimme, lentokoneessa, lauskeutumaisillamme Suomeen.
-Laskeudumme Suomeen, olkaa hyvät, ja pitäkää turvavyöt kiinni. Lentoemäntä kuulutti.
-Kamalan ylirauhallinen ja piipittävä ääni, tolla naisella. Lilian naurahti ja pyöritteli silmiään. Kohautin harteitani, ja katsoin lentokenttää ikkunasta, äiti tulisi varmaan pikkuveljien kanssa vastaan. Kun lentokone oli laskeutunut, ihmiset alkoivat keräilläö tavaroitaan, ja tunkeutua toisten ohi ulos koneesta. Odotimme Lilianin kanssa että suurin osa ihmispaljoudesta oli lähtenyt, että mahtuisimme rauhassa pois.
-Onks kivaa? Kysyin tarkkaillen Lillin ilmeitä. Sain vastaukseksi innostuneen hymyn ja nyökkäyksiä. -Noniin, mennään. Äiti varmaan odottaa jo.

-Nääks sä äitiä? Lilian kysyi ja tähyili ihmisten seasta Lauraa ja pikkuveljiä. Vilkuilin kaikkia tummatukkaisia äitejä, muttei yksikään niistä ollut meidän. Hetken kuluttua bongasin ihmisten joukosta Lucaksen.
-Tuolla! Hihkaisin ja vedin Lilianin ihmisten läpi pikkuveljien ja äidin luokse. Saapuessamme heidän luo, Lilian ryntäsin ensin halaamaan äitiä, ja sitten pikkuveljiään Lucasta ja Lauria.
-Mulla oli kamala ikävä teitä! Lilian leperteli pikkuisille kaksosille, jotka näyttivät hieman hämmentyneiltä. Rutistin itsekkin äitiä pikaisesti, ja annoin muideen yhdessä päivitellä kuulumisia.

Kun kaikki oltiin saatuahdettua autoon, alkoi matka kotiin. Onneksi talomme ei ollut kauhean kaukana lentokenttää, mutta Helsingin ruuhka pääsi yllättämään.
-Voi vitsit, hirvee ruuhka. Äiti huokaili tööttäysten lomasta. Lilian kuitenkin löysi jossain välissä matkaa, ”oikoreitti Pronssijoelle” -Kyltin ja niin auto saatiin ajettua monttujen kautta Pronssijoen keskustaan. Lilian näytti ihmettelevän kaikkea Suomessa, taloja, autoja, kirkkoja, maatiloja, ja kaikkea sen semmoista, joka oli erillaista kuin Ruotsissa. Saapuessamme lopulta tutun kerrostalon eteen, Lilian alkoi muistaa paikkoja. Hän muisti kerroksen numeron, ja jopa ovikellomme äänen. Isäpuoli Mikko tuli avaamaan, mutta tämä ei saanut ainuttakaan rutistusta. Lilian vain moikkasi häntä kuivasti ja käveli ohi. Hän oli ilmeisesti vieläkin katkera isän, ja äidin erosta.

Esittelin Liliannelle huoneen, josta hän saisi tehdä oman laisensa. Jätin siskon pakkaamaan ja siirryin itse keittiön puolelle käväisten välillä vilkaisemassa, että Lilli löysi paikkoja. Hetken päästä huomasin kännykkääni ilmestyneen viestin. ”tallilla kello viisi?” se oli Jennyltä.
Palasin Lilianin huoneeseen.
-Et haluis käydä tallilla? Sain ensin kysyvän katseen, mutta hetken selitettyäni, sain vain riemuhuudot ja pään nyökytystä. ”Joo, kello viis. Otan siskon mukaan, jos se innostuis..” Tekstasin Jennylle takaisin, tietän kumminkin, että Lilian innostuisi, ja paljon.
Takaisin alkuun Siirry alas
Inka
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 908
Join date : 24.11.2013
Ikä : 21
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Rana♥

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ti 12 Toukokuu 2015, 00:39

Viimein ja viimein...

Olin vetänyt päälle kukallisen kesämekon ja valkoiset ballerinat. Hiuksiani en ollut edes jaksanut laittaa, sillä mitä turhaa? Anton oli sentään veljeni! Ostin pehmiksen jäätelökioskilta ja rauhassa söin sen puiston penkillä. Linnut lauleskelivat yhä ja kukat taipuivat kevyessä tuulenvireessä kumartamaan kohti puiston keskellä olevaa suihkulähdettä. Istuskelin puoli tuntia syömässä jäätelöä, mutustin vohvelinkin parempiin suihin. Hyräilin itsekseni, kukaan ei tuntunut kuuntelevan vaikka kaikenlaiset ihmiset vilistivät ohi.

Yhdellä miehellä oli viininpunainen kravatti, suorat housut sekä aurinkolasit. Harmaahiuksisella naisella oli lierihattu ja poncho. Päiväkotiryhmän lapsille oli vedetty huomioliivit päälle ja ne huutelivat ohi taapertaessaan "boom kah, boom boom kah". Suloisia. Mä pidin pienistä lapsista.

Aika riensi eteenpäin, eikö Tony ottanut ilmestyäkseen. Kiersin hermostuneesti ympyrää, puisto alkoi hiljaa tyhjentyä, enää muutama seitsemäsluokkalainen poika paini suihkulähteellä. Kunhan he olivat saaneet minua tarpeeksi punastutettua kommenteillaan vartalostani (tiedätte varmasti mistä osista puhutaan... yhh, niinpä), jäin yksin puistoon. Silloin joku, ehkä pari vuotta minua vanhempi mies ilmestyi paikalle ja remahti nauruun. Mutristin huuliani melkein automaattisesti.
"Mitä?" kysyin päätäni kallistaen.
"Eikö ollutkin hyvä vitsi!" mies nauroi. En vieläkään tunnistanut häntä.
"Mikä vitsi?" ihmettelin ääneen. Ruskeahiuksinen mies ehti nauraa mieltä hetken, kunnes tajusin.

Ei Tony ollut tulossa tapaamaan minua. Hän oli tuskin lähettänyt sitä viestiäkään. Pettymyksen väreet ravistelivat vartaloa ja vetivät tunteet heti aallonpohjan puolelle.

Siinä vaiheessa revin kännykän esiin, valitsin ensimmäisen turvalliselta tuntuvan numeron (Maikki) ja lähdin paikalta puhelin tuutaten. Ripsivärit valuivat itkun myötä poskille. Vielä yksi tuuttaus. Ja toinen.
"Tony ei tullut", itkin ennen kuin Maikki ehti edes tervehtiä. "Se oli joku pila."
"Inka, voi ei... mä oon ihan älyttömän pahoillani! Missä sä oot?"
"Täällä K-Citymarketilla...", nyyhkäisin.
"Onks sulla bussirahaa?" Maikki uteli.
"Ei", vastasin ja yritin hengittää syvään.
"No sitten me kävellään. Rana piristää sua varmasti."

Mutta en ollut silloin varma.
Mistään.
Olisihan Ranakin voinut karata päivän aikana.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   La 01 Elo 2015, 17:39

Kaahari napattu



Sinä tiistaina satoi. Ilta oli jo alkanut hämärtyä, kun astuin Hallavan tyhjään tupaan. Aikomuksenani oli hakea tallitakkini kotiin pestäväksi, sillä Dunja oli rapsutustuokiomme aikana töhrinyt takin koko vasemman hihan vihreällä hevosenkuolalla.
Sade piiskasi tuvan ikkunoita, kun nappasin takin naulakosta. Samalla hetkellä kännykkä piippasi taskussani. Kaivoin sen kulmat kurtussa esiin. Viesti oli Sandralta, ja se oli lyhyt ja epämääräinen. Ennen kuin olin edes ennättänyt avata viestiä, minulle tuli tunne, ettei kaikki ollut kohdallaan. Viesti kuului: Hienostoalue. Jäin kiinni. Topias
Sydämeni jätti lyönnin väliin. Hienostoalue? Se, jolla asui oranssin urheiluauton omistaja? Nielaisin. Oliko Sandra mennyt sinne yksin? Ja mitä tarkoitti, että hän oli jäänyt kiinni?
Kurkkasin toimistoon, mutta Aleksia ei näkynyt. Sitten yritin soittaa Sandralle, mutta kuului vain hiljainen tuuttaus. Koko ajan pala kasvoi kasvamistaan kurkussani, kun etsin vimmaisesti whatsappista Topiaksen numeroa. Nostin puhelimen korvalleni. Topias vastasi parin tuuttauksen jälkeen.
- Topias. Sun täytyy tulla nyt heti, sanoin ääni väristen. Topiaksen ääni kuulosti hämmentyneeltä ja vähän ärtyneeltä.
- En mä voi nyt, mä olen kaverilla viettämässä iltaa!
- Asia koskee Sandraa, henkäsin. Topiaksen sävy muuttui samassa huolestuneeksi ja kaikkea muuta kuin vastahakoiseksi.
- Mä tulen heti. Missä te olette?
- Mä olen tallilla, sanoin itku kurkussa. - Mutta Sandra on siellä hienostoalueella. Mä sain siltä viestin, että se on jäänyt kiinni, eikä se vastaa puhelimeen...
Luojan kiitos Topias ei alkanut kysellä, mikä hienostoalue.
- Mä olen siellä kymmenessä minuutissa. Tule Maalaismiehentien ja Pronssijoentien risteykseen.

Hölkkäsin sateessa maantien varteen. Ei kestänyt kauaakaan, kun Topiaksen punainen Audi kurvasi mutkasta. Se luisui edessäni pysähdyksiin ja kaarsi kääntymän Maalaismiehentiellä. Hyppäsin kyytiin. Topias istui ratissa silmät huolesta tummina. Pian jo huristelimme Pronssijoentietä pitkin kohti keskustaa.
- Sano mihin mennään, Topias komensi. Hänen sävytön äänensä teki tilanteesta vielä kammottavamman. Auto kiisi pimeydessä, ja samalla papatin uskomatonta vauhtia koko jutun alusta loppuun. Osoitin Topiakselle peltotien, jota pitkin pääsi autolla hienostoalueelle. Topias ei selvästikään pelännyt auton likaantumista kaahatessaan veden täyttämistä kuopista. Puristin turvavyötä rystyset valkoisina.
- Jätetään auto tähän, sanoin tien päässä, kun hienostoalue tuli näkyviin. Hyppäsimme Topiaksen kanssa ulos sateeseen.
- Mikä se talo on näistä? Topias kysyi.
- Toi, ensimmäinen vasemmalta.
Osoitin suurta, valkoiseksi rapattua taloa. Topias lähti harppomaan talolle, ja menin puolijuoksua hänen perässään.
- Topias, sanoin hengästyneenä. - Se mies voi olla vaarallinen, jos se nappasi Sandrankin... Meidän pitää soittaa poliisi...

Mutta Topias ei kuunnellut. Hän soitti päättäväisesti ovikelloa. Sisältä kuului askelten jyminää, ja ovi aukesi.
- Onko teillä jotain asiaa? jo tutuksi tullut bodarimies tiuskaisi.
Sydän pamppaili jossain kurkkuni tienoilla, ja puristin tiukasti Topiaksen hihaa, ettei hän tekisi mitään tyhmää, kuten yrittäisi sisään miehen ohi. Topiaskin oli lihaksikas, mutta ei sellainen kaappi kuin tämä mies, joka oli lisäksi Topiasta ainakin kymmenen senttiä pitempi. Topias yritti pitää äänensä vakaana.
- Oletko sattunut näkemään tänä iltana pienikokoista, punatukkaista tyttöä? hän kysyi. Äkkiä mies tunki naamansa aivan lähelle Topiasta. Hän haisi vahvasti alkoholilta.
- Teidän lasten ei olisi koskaan pitänyt puuttua asioihin, jotka ei teille kuulu. Alkakaa laputtaa!
Kiskoin kauhuissani Topiaksen pois ovelta. Ovi paukahti kiinni, ja Topias tuijotti sitä edelleen hädissään ja raivoissaan.
- Tule, mennään autolle, sihisin ja kiskoin Topiasta mukanani kaatosateessa, kun hän harasi vastaan minkä ehti.
- Ei me voida jättää Sandraa tuonne! Topias huudahti.
- Ei me olla jättämässäkään. Meidän pitää soittaa poliisille.
Silloin Topias seurasi minua vastaan vänkäämättä. Autolla kaivoin kännykän taskustani ja tarkkailin taloa. Topias tarttui salamana kännykkään, näppäili hätänumeron ja laittoi luurin korvalleen. Kuuntelin puolella korvalla hänen sanojaan, ja ahdistus puristi sisuskalujani. Sandra oli mahdollisesti tuolla vankina. Eikö se ollutkin minun vikani? Minä se olin ollut vähällä jäädä Dunjan kanssa auton alle, minä se olin kertonut Sandralle, miltä auto näytti.

Sadepisarat läiskivät auton tuulilasia, ja Topias laittoi tuulilasinpyyhkijät käymään. Kuulin, kuinka linjan toisesta päästä meitä pyydettiin pitämään taloa silmällä ja kertomaan, jos sieltä poistuisi joku. Minulla oli ontto olo. Nyt emme voineet tehdä muuta kuin odottaa. Mitä jos Sandra olisi... ei, en voinut ajatella loppuun saakka.
Poliisiauto kurvasi Topiaksen auton taakse ikuisuudelta tuntuneen vartin kuluttua, ja sen perässä saapui ambulanssi. Menimme Topiaksen kanssa kahta rotevaa miespoliisia vastaan.
- Tuoko on se talo? toinen poliisi kysyi osoittaen oikeaa taloa. Minä ja Topias nyökyttelimme. Poliisit selittivät menevänsä tutkimaan talon ja kehottivat meitä menemään ambulanssiin odottamaan. Topias näytti siltä kuin haluaisi sanoa vastaan, mutta lähti sitten edeltä ambulanssiin. Kiipesimme kuivaan, lämpimään autoon sivuovesta. Jalkani olivat tunnottomat, kun istuuduin toiselle istumapaikalle kasvot kohti ohjaamoa. Topias istui minua vastapäätä. Jälkeenpäin en muistanut lainkaan, mitä kaksi ambulanssinkuljettajaa sanoivat meille. Muistin vain sen hetken, kun Topias katsoi sivuikkunasta ja huudahti:
- Nyt ne tulee!
Talon pihatietä pitkin käveli bodarimies käsiraudoissa kahden poliisimiehen saattelemana. Painauduin penkin selkänojaa vasten, sillä en halunnut enää nähdä häntä. Mies sullottiin poliisiauton takatilaan, ja toinen poliiseista tuli puhumaan ensihoitajille.
- Talossa ei ole ketään... tyttö on kellarissa... ei vakavasti loukkaantunut...
Viimeisen lauseen kuullessani olin vähällä pyörtyä helpotuksesta. Sandra oli kunnossa! Topias hypähti seisomaan, kun ensihoitajat tulivat hakemaan ambulanssin takaosasta valtavan lääkärinrinkan.
- Jääkää te tänne odottamaan, toinen ensihoitaja, nuori, vaaleatukkainen nainen sanoi ystävällisesti. - Me tuodaan teidän kaveri pian tähän autoon ja ajetaan sitten terveysasemalle.

Ensihoitajat harppoivat ulos. Minä ja Topias jäimme kahdestamme autoon. Topias rummutti sormillaan reittään ja katseli hermostuneen oloisena talolle. Minä vain puristin penkin reunoja. Alle viiden minuutin kuluttua talon ovi aukesi taas, ja tällä kertaa tulija oli Sandra perässään ne kaksi ensihoitajaa. Poliisiauto lähti pihasta iljettävä kaahari takakontissa.
Minä ja Topias juoksimme heitä vastaan. Topias kietoi kätensä tiukasti Sandran ympärille ja näytti siltä, ettei päästäisi ikinä irti. Sandra ja Topias vain seisoivat siinä pitkään sylikkäin ensihoitajien katsoessa hienotunteisesti muualle. Silloin kyyneleet nousivat silmiini ja valuivat yli, ja kun Topias lopulta päästi irti, halasin Sandraa tiukasti.
- Ihanaa, että sä olet hengissä, nyyhkytin. Kuulin, kuinka Sandra puoliksi naurahti, puoliksi nyyhkäisi.
- Olen olen, hän vakuutti.

Pian istuin ambulanssissa pelkääjän paikalla toisen ensihoitajan ajaessa. Sandra ja vaaleatukkainen ensihoitaja istuivat takaosassa, ja kuulin vähän väliä, miten Sandra kiukkuisesti vakuutteli olevansa kunnossa. Sandra näytti ambulanssin sisätilojen valossa oikeastaan aika kamalalta: hiukset olivat takussa, meikit levinneet, vaatteet sotkussa, paita revennyt vasemmasta olkapäästä ja kasvojen vasen puoli yhtä mustelmaa. Hänen silmänsä olivat kuitenkin tavanomaisen energiset, eikä hän vaikuttanut edes kovin säikähtäneeltä. Se tosin saattoi johtua lievän aivotärähdyksen aiheuttamasta sekavuudesta, kuten ensihoitaja oli huomauttanut.
Topias olisi kovasti halunnut matkustaa Sandran mukana, mutta hänen autonsa olisi jäänyt hienostoalueelle. Niinpä hän ajoi paraikaa ihan ambulanssin perässä.
Kun näin terveysaseman valot, sanoinkuvaamaton huojennus kuohui lävitseni. Sandra oli kunnossa lievää aivotärähdystä lukuunottamatta, ja kaaharibodari oli turvallisesti poliisin huomassa.

Voitte lukea rivien välistä, ettei inspis ollut ihan kohdallaan D-: No, sainpahan kirjoitettua...

#kaaharinarvoitus


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm Ti 02 Elo 2016, 20:52, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ke 05 Elo 2015, 20:24

Valman päiväkirjasta:

4.8.2015

Rakas päiväkirja,
eräänä toukokuun lauantaiaamupäivänä minä ja Christian menimme puistoon. Me ostimme jäätelöt ja istuimme puistonpenkille syömään niitä. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, ja kesä tuoksui ilmassa. Kun olimme syöneet jäätelömme, me vain istuimme siinä hiljaa. Chris lepuutti oikeaa käsivarttaan olkapäilläni, ja minä pitelin hänen vasenta kättään. Suljimme silmät kasvot kohti aurinkoa. Ajattelin, että voisin vain olla siinä loputtomiin. Olen ajatellut niin monta kertaa Chrisin seurassa.
Hänen hengityksensä muuttui rauhalliseksi, hän varmaankin torkahti. Avasin silmäni ja tarkastelin hänen suurta kättään, jossa oli pitkät sormet, leveä kämmen ja sileä iho. Kädet olivat yhtä täydelliset kuin jokainen osa hänessä. Christian oli täydellinen, ihana ja on edelleen, vaikkemme olekaan yhdessä.
Auringonsäteet saivat Chrisin tumman pörrötukan näyttämään punaisemmalta kuin se oli. Iho taas näytti vaaleammalta kuin sisätiloissa. Kapea nenä, täyteläinen alahuuli ja kuoppa leuassa. Hän oli niin kaunis. Haluan pitää tuon kuvan mielessäni ikuisesti.
Silloin Christian heräsi, katsoi minua lempeästi ja suuteli otsaani.
- Enkeli, hän sanoi.
- Sä olet, vastasin siihen. Christian on minun enkelini. Rakastan häntä yhä todella paljon, olen uskomattoman rakastunut. Ajattelen häntä vähintään kerran minuutissa. Jätetyksi tuleminen sattuu valtavasti.
Rakastan Christian Koivulaa. Toivon hänelle kaikkea hyvää ja ihanaa elämässä, vaikkei hän olekaan enää vierelläni. Toivon, että hän kokee mahtavia asioita ja saa elämältä sen mitä haluaa, ja saa vastaanottaa rakkautta, vaikka sen antaja en olisikaan minä.
Juuri nyt minä olen kuitenkin rakastunut, sydämestäni ei löydy tilaa muille kuin Chrisille, ja tälle ajalle ei näy loppua. Vaikka tiedän, ettei saisi toivoa, en voi olla toivomatta... ehkä Christian joskus palaa luokseni, jos vain odotan kärsivällisesti. Lupaan odottaa ja olla häntä vastassa, sillä olen yhä niin rakastunut kuin ihminen vain voi olla.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sandra
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 331
Join date : 20.05.2015
Ikä : 19
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Huhu

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   To 06 Elo 2015, 12:19



Topias ja Sandra <3

Oiiii miten ihana kuva<3 Onneks joillakin hahmoilla on vielä onnea rakkauselämänsä kanssa...
- veemäinen
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   La 08 Elo 2015, 17:44

Erään surkean tarinan alku
Heinäkuun lopun kesäisenä iltana

Mies oli itsevarma kuin saalistamista varten suunniteltu petoeläin, sellainen, jonka jokainen lihas ja luuston kulmaus oli rakennettu huolellisesti käyttötarkoitustaan varten. Hänessä oli voimakasta läsnäoloa, joka sai minutkin unohtamaan, että oikeastaan olin hieman varovainen ja tunnusteleva uusia ihmisiä kohdatessani. Tietysti aurinkoisella kesäillalla, terassin iloa ja elämää huokuvalla äänimaisemalla ja onnellisilla ihmisillä ympärilläni oli myös tekemistä asian kanssa. Sitä paitsi olisin valehdellut, mikäli en olisi myöntänyt, että ilmassa leijuvan musiikin, hyväntuulisen jutustelun ja naurunpyrskähdysten säestämät ystävälliset, ihailevat sanatkin tekivät minuun vaikutuksen. Saatoin olla 25-vuotias aikuinen nainen, mutta olin myös sinisilmäinen, enkä suinkaan immuuni suitsuttaville, hyväksyntää huokuville kehuille.

Hyvät ystäväni, joiden kanssa olin liikkeellä, lisäsivät vettä myllyyn. He virnuilivat tietäväisinä ja sanoivat miehen kuulumattomissa asioita, kuten:
"Siinäpä sulla onkin melkoinen saalis! Jos ei sulle kelpaa..."
"Ei, kyllä sä olet tuon saalis eikä päinvastoin. Sehän ei saa katsettaan irti, katso, tuolla se taas on!"
"Mitä sä oikein mutuilet? On jo aikakin, että otat silmälaput silmiltäsi ja muistat taas, että maailmassa on mahdollisuus muuhunkin kuin yksin kotona pönöttämiseen."
"Eevi-kiltti, älä nyt taas päätä että kaikki on tuhoon tuomittua, ennen kuin edes kokeilet. Vaihdatte edes puhelinnumerot."

Minä olin häkeltynyt. Mies hakeutui seuraani kerta toisensa jälkeen. Hän osasi keskustella ja tuntui elävän huomioidakseen minua, mikä tuntui varsin kummalliselta ja hieman imartelevaltakin. Siinä hän istui, vieressäni penkillä, ja vaikutti siltä, ettei olisi ollut missään muualla maailmassa mieluummin. Oman ystävänsäkin hän lähetti pois sanomalla:
"Älä nyt sinä tule siihen säätämään, kun mä juttelen Hänen kanssa."
En tiennyt, pidinkö siitä. Oliko se omistavaa käytöstä vaiko vain toverillista vitsinvääntöä? En ollut varma. Kuka muka olisi tosissaan kokenut minun seurani niin kiehtovaksi, ettei olisi malttanut huomioida ketään muuta? Sen täytyi siis olla vitsi. Jokin sisäpiirin huvitus, kenties.

Illan päätteeksi me vaihdoimme numeroita. Hymyilin, kun sain puhelimeeni makeita unia toivottavan viestin. Hymiö viestin perässä tuntui suloisen merkitykselliseltä.

Minä tein päätökseni. Aioin ottaa ystävieni vinkeistä vaarin ja unohtaa, yhden heistä sanoja lainatakseni, aikaisemmasta erostani saakka jatkuneen luostarielämäni. Antaisin miehelle edes mahdollisuuden. Tutustuisin. En peruisi treffejä viime hetkellä ja jäisi kotiin miettimään, kuinka näin oli paljon parempi ja turvallisempi. Antaisin itsellenikin mahdollisuuden.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Pe 21 Elo 2015, 20:40

Eloa pumpulipilvellä
Elokuun loppupuoli

Elämä oli sitten mukiinmenevää. Mukavaa. Ihanaa, suorastaan. Tunsin itseni kertakaikkisen typeräksi ollessani niin iloinen ja onnellinen - sillä piru vieköön, eikö maailmassa ollut niin paljon murheita, ettei tällaiseen oloon olisi ollut oikeutta? Mutta ehkä minulla oli. Ehkä minulla oli oikeus olla oikein, oikein onnellinen tämän pienen hetken elämästäni.

Elin melkein kuin kuherruskuukautta. Olo oli kuin yläasteella ensimmäisen ihastukseni noteerattua olemassaoloni. Kun teki mieli kirjoitella vain vihkon kulmiin meidän nimiä ja tuhertaa sydämiä ympärille. En minä niin koskaan tehnyt, koska joku olisi voinut huomata. Minä en ollut kovinkaan avoin tunne-elämäni suhteen. Ihastuksistani en puhunut parhaille kavereillenikaan.

En minä ollut maininnut Jarkostakaan vielä kenellekään. Lomani loputtua olin töissä saanut kuulla loman tehneen minulle hyvää. "Oletpa aurinkoisen näköinen!" "Kylläpä näytät rentoutuneelta ja onnelliselta!" "Jaksat taas loman jälkeen paiskia hommia." Minä vain myhäilin salamyhkäisesti ja tuumailin rauhallisesti, että niin, loman voimin sitä kyllä jaksaisi taas jouluun saakka.

Ja jaksaisinhan minä. Minulla oli jo ollut ikävä kaikkia sympaattisia vanhuksiani. Oli ollut ikävä töitä.

Töiden alettua oli vähemmän aikaa käydä tallilla, mutta päätin silti muistaa tallilaisia. Minä olin aina pitänyt leipomisesta ja joskus pienen hetken ajatellutkin, että voisin todella jäädä kahvilahommiin, tai ehkä käydä ravintola-alan koulunkin. Leivoin yhä paljon, mutta vain kahdessa tapauksessa: leivontainnostus iski, kun olin joko oikein onnellinen tai hyvin onneton. Nyt olin kaikeksi onneksi ensimmäistä. Työpaikan taukohuoneesta ylijääneet leivonnaiset kelpaisivat toivon mukaan tallin väelle.

Tallilla kukaan ei, luonnollisesti, tiennyt parisuhdetilanteeni muutoksesta. En kokenut luontevaksi tipauttaa sitä missään keskustelussa, ja miksi ihmeessä olisinkaan niin tehnyt? Pääasia oli, että itse tiesin olevani parisuhteessa. Omat vanhempanikaan eivät olisi tienneet, ellei Jarkko olisi kovasti toivonut sitä. Olin jo tavannut hänen vanhempansa. Olihan se minusta tuntunut hieman pikaiselta, mutta ainakin minusta tuntui, että mies oli tosissaan minun suhteeni. Tuskin hän nyt muuten vain olisi esitellyt kuukauden ajan tuntemaansa ihmistä perheelleen seurustelukumppanina? Päätin siis suhtautua pikaiseen virallistamisenhaluun imarteluna ja ihailun merkkinä.

Oli melko lämmin sää, vaikka sekalainen pilviverho täplittikin taivasta. Pyöräilin Kertun ulkoilutettuani tallille ja pohdiskelin matkalla, että jokin taivaan pumpulipilvistä oli tainnut leijailla alas ja kietoutua elämäni ja mielialani ympärille ja tehnyt kaikesta hattaramaisen suloista. Poskeni punoittivat jostakin muustakin syystä kuin pyöräilyn aiheuttamasta fyysisestä rasituksesta; toivoin mielihyvänpunan tasaantuvan ennen tallille pääsyä, jotten vaikuttaisi kerrassaan kummalliselta ja herättäisi huomiota.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Maikki
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 732
Join date : 04.11.2013
Ikä : 15
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Asta

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ke 26 Elo 2015, 23:20

Katsoin ikkunasta ulos, nojasin lasiin. Mieleni heittelehti. En ollut varma miltä minusta tuntui enkä ole ollut varma pitkään aikaan. Mieleni vaelsi painajaisia että myös unelmia. Mieleni havahdutti kuitenkin ovesta kantautuva koputus. "Maikki tää pitäis laittaa sun jalkaan ettei vaan mitään kävisi" Memmu selitti nostaen kättään missä roikkui jonkinlainen tuki joka kuuluisi jalkaani. En vastannut kävelin vain hitaasti Memmua kohden. Memmu käveli luokseni ja laskeutui kyykkyyn asettaakseen tuen jalkaani. Tuen piti olla tarpeeksi kireä, ja sitä en itse olisi saanut laitettua. "Jos oot valmis niin eiköhän lähetä" Memmu katsahti silmiini. Nyökkäsin ja lähdin kävelemään hitain mutta varmoin askelin kohti ulko-ovea.
En ole ollut Hallavassa yliin puoleen vuoteen. Memmu kyllä selitti kuinka Asta oli kaivannut minua ja mitä Hallavassa tapahtuu. Minua ei kiinostanut. Pelkäsin vieläkin liikennettä hieman, eikö se voisi kadota. Törmäystilanne toistui usein päässäni jonka takia olin joutunut juttelemaankin jonkun aikuisen kanssa.
Vähän yli puolivuotta sitten kävelin kotiin koulusta. Kävelin varovasti suojatietä yli ja pääsinkin siitä yli, mutta auto ohjautui väärään suuntaan törmäten minuun. Onnekseni en jäänyt alle mutta oikeasta jalasta meni monet asiat poikki tai muusiksi. Nyt vasta olen päässyt liikkumaan vapaammin ja kuntoutus on alkanut. Olin kuitenkin menettänyt iloni pitkien lomien jälkeen tekemättä mitään, etäännyin muista. Nyt Memmu oli halunnut muuttaa asian.
Memmu käänsi autonsa kohti Maalaismiehentietä. Mielessäni ei liikkunut oikeastaan mitään, vaikka ajattelin paljon asioita. En ollut innostunut enkä jännittynyt lähinnä lamaantunut... jatkuu astan päiväkirjassa kun saan tarinan valmiiksi  
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Alana
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 577
Join date : 04.02.2015
Ikä : 19
Hevonen : Fae

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Pe 28 Elo 2015, 18:57


What even, Alanan perjantaipäivä 28.8.
Minun oli pakko myöntää, fiilis ei ollut paras juuri nyt. Äiti ei edelleenkään antanut minun ratsastaa Faella, vaikka putoamisestani olikin kulunut jo yli viikko. Hän oli viime päivinä riidellyt useasti isän kanssa hevosestani, ja tuhahtaen olin aina paiskannut Alinan ja minun yhteisen huoneen oven kiinni kiljuen ”Kiitti kun yrität viedä mun parhaan kaverin pois!”, millä kielellä nyt satuin sanomaan sen. Toissapäivänä olin huutanut iiriksi, ja äiti ymmärsi silti. Äiti ei suomalaisena osannut iiriä yhtään sen enempää kuin käskeä koiraamme tulla luokseen tai istua tai olla syömättä pöydältä. Se oli aina ollut minun ja sisarusteni ns. salakieli, sillä satuimme kaikki kolme kuulumaan siihen noin seitsemäänkymmeneen prosenttiin irlantilaisista jotka itse asiassa puhuivat kieltä.

Silmissä sumeni, mutta räpyttelin vain kovasti ja sain viereeni singonneelle Empulle soperretuksi sen, että Fae pitäisi juoksuttaa, sen selkä näytti hieman kipeältä, mutten tasan tarkkaan jättäisi treenejä kaatumiseen. Kömmin seisomaan silmiäni hieroan, ja eteeni tungettiin Faen ohjat Valman toimesta, tyttö oli nähtävästi käynyt hakemassa hevoseni ja toi sitä jo takaisin.
”I’m fine”, totesin pyyhkiessäni hiekkaa kypäräni päältä ja ottaessani ohjista kiinni.
”Sä et näytä siltä”, joku totesi selkäni takaa, mutta vastasin siihen kuitenkin.
”I’m fine. I’m fi—” en edes päässyt lauseen loppuun kun polvet pettivät alta ja valahdin maahan.
”Joku käy hakemassa Aleksin tänne nyt! Heti!” yritin erottaa äänen aiheuttajaa, mutten saanut mitään selvää sumenevassa mielessäni.
---
Tokenin jonkin ajan kuluttua, ja hetken hämmennyksen jälkeen päättelin olevani Aleksin sohvalla.
”Hei! Se heräs!” joku hihkaisi läheltäni ja sai huoneessa hiljaa keskustelleet ihmiset kääntymään luokseni. Ympärillä hääräävät ambulanssimiehet ja –naiset (tarkasti ottaen yksi molempia, ei sen enempää) kyselivät minulta kaikkea ”mihin sattuu”sta ja ”mitä kävi” väliltä, ja yritin vastata mahdollisimman totuudenmukaisesti. Päähän sattui, putosin hevosen selästä.
”Onko.. Is Fae okay?!” havahduin saman tien, ja sain Aleksilta varmistuksen. Tamma oli juoksutettu ja oli nyt karsinassaan jonkun epäonnisen joutuessa riisumaan se. Jonkin ajan kuulustelun jälkeen ja kun äitikin oli pölähtänyt paikalle kyselemään, oli diagnooseikseni luotu venähtänyt vasen ranne, jonka kanssa pitäisi ottaa rauhallisesti jonkin aikaa ja pään lyömisestä aiheutunut pyörtyminen. Takaraivooni tulisi varmasti mustelma, ja kotona pitäisi olla pari päivää ihan hissukseen, mutten ollut kuolemassa. Lääkäriinkään ei tarvinnut raahautua, ellei minua alkaisi pyörryttämään, oksettamaan tai särkemään päätä ilman syytä. Äiti oli heti tämän kuultuaan miltei kantanut minut autoon, ja paaponut sen jälkeen.
”Siitä hevosesta on pakko päästä eroon, sehän on vaarallinen!”


Nyt istuin huoneeni lattialla pää polviin painautuneena, ja nyyhkin itsekseni. Vielä viikko sitten olisin vain soittanut Henrille ja kertonut hänelle murheistani, ja tuo olisi ymmärtänyt ja lohduttanut. Nyt sitä vaihtoehtoa ei ollut. Isoveljeni Andy istui sängylläni ja tentti, ettei harmitukseni vain johtunut Henristä.
”I’ll beat the sh*t out of him, he can’t go around bein’ mean to my little sisters”, poika, vai pitäisikö tuota jo mieheksi kutsua, totesi, ja parahdin. Ei, ei se Henrin syy ollut. Itse asiassa olimme vielä ihan hyvissä väleissä, vaikka satuimme eroamaankin. Poika oli lähettänyt minulle viestin maanantaina ja sanonut, että halusi tavata niin pian kuin mahdollista. Kuinka ollakaan, puoli tuntia sen jälkeen kuuntelin Henrin selitystä siitä, ettei ollut enää varma oliko hän tyttöihin päin. Heidän naapuriin oli kuulemma muuttanut joku perhe Helsingistä, jonka pojan kanssa Henri oli viettänyt paljon aikaa. Kuinka ollakaan, asiat olivat edenneet hieman odottamattomasti, ja nyt olimmekin tässä. Poika oli nähtävästi odottanut minulta toisenlaista reaktiota, sillä olin vain hymyillyt ja sanonut olevani okei asian kanssa.
”Eksä ookkaan vihanen?” tuo oli kysynyt hämmentyneenä.
”Miks olisin, that’s great news! I’m happy for you, I really am. Ehkä ei mitä mä odotin mutta ei se mua haittaa”, olin selittänyt, enkä joutunut edes tekohymyilemään. Toki olisin halunnut suhteemme kestävän pidempään, mutta toisaalta olin kiitollinen pojan kertoessa heti totuuden, eikä yrittänyt esittää pidempään. Päätimme siis yhteistuumin olla kavereita, mikä oli molempien mielestä luonnollinen vaihtoehto.

Samassa Alina pölähti punaisine hiuksineen huoneeseen, ja kiekaisi kaverinsa järjestävänsä juhlat.
”You have to come!” tuo hihkui, ja ennen kuin huomasin, istuin vessanpöntöllä Alinan tyrkkiessä ripsiväriä ja silmänrajauskynää naamaani, itse kun olin laittautunut kuulemma liian hitaasti.
”Ow! Don’t poke me eyes!” älähdin, mutta Alina vain nauroi ja heitti syliini vaatteita. Nähtävästi olin menossa siis juhliin tänään.

Jonkin ajan kuluttua istuinkin jonkun tyypin sohvalla, samalla kun pohdin olisiko täällä tasan puolet vaiko kaikki Pronssijoen nuorista. Joitain tallilaisia täällä kyllä varmasti olisi. Tai mistä sen tietäisin, kun olin muutenkin pihalla tapahtumista. Kuulin läheisen poikaryhmän keskustelun musiikin yli, ja kiinnostuneena jäin kuuntelemaan.
”Mut et sä voi mennä noin vaan! Se on just eronnu, anna sille nyt vähän aikaa!”
”Se on kyl nii pirun nätti, oikeesti ootteko kattonu? Mä ainaki tiiän mitä mä haluun.. Jos mä en mee nyt ni joku muu ottaa sen! Ja nyt on just nyt yksin tossa sohvalla!”
”Ja mitä sit, ihan ku se susta tykkäis.”
”Testataanko? Mä voin saada sen kuolaamaan perääni vaikka nyt heti.
Samassa tajusin, että he puhuivat minusta. Yritin esittää välinpitämätöntä kieltämättä hyvännäköisen pojan istahtaessa viereeni, ja jostain mieleni sopukoista muistin tuon olevan samassa lukiossa, vuotta ylemmällä luokalla.
”Moi, onko sulla hauskaa?” tuo kysyi virnistäen ja nojasi hieman ahdistavan lähelle.
”Eipä oikeestaan”, totesin ja katsoin toiseen suuntaan, nähden Alinan tanssivan kavereidensa kanssa.
”Mä voisin muuttaa sen, tiedätkös?” poika jatkoi, ja hymähdin. Yritystä ainakin oli. Ja niin, hetken jutustelun jälkeen päädyin viettämään pojan seurassa koko illan, siihen asti kunnes Alina tuli päästämään minut tuskistani. Poika nojasi kuitenkin vielä aikaisempaa lähemmäs, mikäli se oli edes mahdollista, ja yritti selkeästi jotain hyvän yön suukkoa, mutta kohteliaasti tai ei niin kohteliaasti kieltäydyin kunniasta.
”Ei ees pientä pusua poskelle? Älä jaksa, kyl sä haluut. Mä ainakin haluun.” poika oli yrittänyt vielä.
”Aina ei saa haluamaansa”, totesin ja luikahdin siskoni perässä ulos.

Ei edes kahdenkymmenen minuutin päästä kännykkäni piippasi tuntemattoman numeron viestin vuoksi, ja luin sen kummissani. Miten se nyt noin nopeasti oli numeroni selvittänyt?
”Mä saan aina haluamani. (;” luki tekstarin vihreässä kuplassa, ja tallensin numeron nimellä ”Weird creep”. Tietäisin ainakin mihin en vastaisi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ti 01 Syys 2015, 21:42

Ensimmäinen varjo paratiisissa
Syyskuun alku

Olimme viettäneet Jarkon kanssa aikaa varsin tiiviisti yhdessä siitä saakka, kun tapasimme. Minusta se oli enimmäkseen ihan mukavaa. Oli kivaa palata takaisin kotiin työpäivän jälkeen niinä päivinä, kun Jarkko oli siellä odottamassa. Kävimme yhdessä kävelyllä Kertun kanssa ja laitoimme ruokaa, teimme kotoisia asioita ja toisinaan kävimme ulkona syömässä.

Ja vaikka kaikki se oli ihanaa, minä aloin huomata itsessäni väsymystä, jota jatkuva seurassa oleminen aiheutti.

Väsymystä, en kyllästymistä.

Sitä Jarkko ei tuntunut ymmärtävän. Eroa niiden kahden sanan välillä. Minä en kaivannut aikaa erossa hänestä, vaan aikaa ihan vain itseni kanssa.

Se iltapäivä oli alkanut kuin mikä tahansa aiempikin yhteisistä illoistamme. Olin käynyt töistä päästyäni ulkoiluttamassa Kertun ja jättänyt sen sitten kotiin mennessäni itse Jarkon luokse. Olimme vaihtaneet päivän kuulumiset, pari suukkoa ja pitkän halauksen ja ryhtyneet laittamaan ruokaa. Jarkko tiedusteli, katsoisimmeko elokuvaa, ja minä sanoin, että en voisi tänään jäädä niin pitkäksi aikaa, sillä Kerttu odottaisi kotona ja kaipasin itsekin hieman omaa aikaa kotona.

Siitä alkoi alamäki. Sanani loukkasivat miestä, jonka elämän keskipiste olin ollut tapaamishetkestä lähtien - tai, ajattelin värähtäen, jo ensisilmäyksestä. Sain selittää selittämästä päästyäni, mitä olin tai en ollut tarkoittanut, ja kuulin sanojeni vääntyvän hänen käsittelyssään aivan toisenlaisiksi kuin olin itse alunperin halunnut. Aloin jo epäillä omia tarkoitusperiänikin, kun tarpeeksi kauan kuulin omat sanani itsensä vastaisina.

Olin hämmentynyt ja pyörällä päästäni. Pohdin kuumeisesti, miten rauhoittaa tilannetta. Tunsin oloni syylliseksi: totta kai minun olisi pitänyt haluta viettää jokainen hetkeni uuden kumppanini kanssa. Olinko minä sitoutumiskammoinen? Erakkoluonne? Ei, sanoi pieni ääni päässäni. On ihan normaalia kaivata omaa tilaa - parisuhteessakin. Katsoin silti olevani velvollinen pahoittelemaan, sillä olin aiheuttanut toiselle mielipahaa.
"Anteeksi", sanoin siloittelevasti ja kiedoin käteni miehen ympärille. "En mä tarkoittanut mitään pahaa. Väsyttää vain, kun töissä on ollut muutoksia ja jotenkin kaipaan sellaista mahdollisuutta hiljentyä ja prosessoida uusia asioita itseni kanssa. Sopiiko, että menen täksi yöksi kotiin ja tullaan huomenna sitten Kertun kanssa tänne?"

Ajatus suunnittelemastani tallipäivästä kummitteli mielen perukoilla, mutta se sai kai odottaa. Enhän minä voinut parisuhteessa ollessani aikatauluttaa kaikkia päiviä mielivaltaisesti vain itseäni ajatellen - olinhan minä ollut tallilla muutamana iltana viikossa tähän saakka juurikaan kyselemättä Jarkolta, mitä mieltä hän oli. Voisinhan minä yhden tallipäivän jättää väliin, huomioida poikaystäväni (miesystävä, huomautti jälleen pieni ääni jostakin mieleni takavasemmalta) mielipide yhdessäolosta ja sen määrästä. Tämä yksi kerta ei vaatisi minulta suurtakaan joustoa, mutta voisi ilahduttaa toista suuresti.

Niinpä raksin kotiin päästyäni kalenteristani yli talli-merkinnän ja kerroin Kertulle, että huomenna mentäisiin Jarkon luo. Vannotin sitä käyttäytymään nätisti ja tiesin, että se tekisi niin. Kerttu oli maailman kiltein ja joustavin koira ja sopeutui tilanteeseen kuin tilanteeseen. Niin minäkin halusin sopeutua.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Inka
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 908
Join date : 24.11.2013
Ikä : 21
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Rana♥

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Su 08 Marras 2015, 23:46

Kauneutta, jota kukaan muu ei ymmärrä
8.11.2015

Sade hakkasi mun pimeän huoneen ikkunaa ja vesi valui alas jakaantuen suistomaiseksi muodostelmaksi lasia vasten. Käärin villapaidan hihat käsieni ympärille katsellen sitten ulkona katulampun valossa huojuvia koivuja. Niistäkin oli jo lehdet pudonneet.

Mun vuokrakämpässä oli ilmeisesti ollut jonkinlaisia homevaurioita, joten muutto takaisin vanhan katon alle oli pakollinen. Satu oli laittanut mut ullakolle, kun kerran entisestä huoneestani oli jo tehty jonkin sortin jooganurkkaus. Mä odotin. Perhe oli ottanut hoitaakseen jonkun pojan, joka vaati erityistukea. Hän oli tulossa tänään, ja mä halusin tietysti olla heti ystäviä – Sannasta ei olisi seuraksi, ja Satukin olisi varmaan tapansa mukaan vain ideaa vastaan. Kristian oli tässä perheessä se, joka määräsi. Mun mielestä oli suloista, että hän halusi auttaa sitä poikaa.

Ovikello soi. Kristian avasi. Mun ikkunaan liimautunut katse eksyi ympäri huonetta, haparoin valokatkaisijaa sormillani, ja kun se viimein löytyi syöksähdin ovelle. Laskeuduin portaat alas, ja sitten mä näin sen.

Ulkona ovella seisoi varmaankin mua vuoden tai kaksi nuorempi poika, katse tyhjänä. Harmaissa silmissä oli niin surullinen ja hämmentynyt pilke, että jäädyin paikalleni. Pojalla oli kasvoillaan muutamia viattomia pisamia, mutta muuten kasvot olivat vaaleat ilman pienintäkään poikkeusta. Vaaleanruskeat hiukset olivat suloisella tavalla sekaisin. Vasta nyt huomasin silmien alla olevat tummat renkaat, arpeutuneet rystyset sekä sen, ettei toinen räpytellyt silmiään miltei ollenkaan. Koko pojasta hehkui salaperäinen aura, josta hänellä itselläänkään ei tuntunut olevan tietoa.

"Inka, tässä on... itse asiassa, me emme tiedä hänen nimeään", Kristian sanoi hymyillen. Sanna pyöritteli silmiään ja katosi takanani olevaan portaikkoon. "Hän ei osaa puhua, eikä muista mitään menneisyydestään. Hänet löydettiin metsästä viikko sitten..."
Mä olin jäätynyt katsomaan tuota poikaa. Hänen katseensa oli tiukasti maassa, eikä se liikkunut sieltä.
"Eikö tuolla pitäisi sitten olla nimi?" Satu mutisi ja sai jopa Kristianin nyökyttelemään.
"Kyllä se varmaan sopii, täytyy häntä nyt jollain nimellä kutsua..."
"Luukas", purkautui mun huulien välistä ennen kuin kerkesin ajatella asiaa sen enempää. Pojan katse nousi salamana mun silmiini, ja kun kohotin kulmakarvojani säikähtäneesti, näin kuinka toisen kulmat nousivat aivan samalla tavalla. Kun räpäytin silmiäni, Luukaskin räpäytti, ja kun hymyilin ujosti, hänkin hymyili. Silti onneton kiilto säilyi silmien harmaudessa ennallaan, vain huulet hymyilivät.

"Ei tiedetä, mikä hänellä on. Autismiin liittyy usein matkiminen, mutta noin rajuja muistinmenetyksiä ei ole hetkeen nähty", Kristian selitti ja kosketti varovaisesti sormillaan Luukkaan käsivartta. Poika sävähti ja katsoi hetken niin haavoittuvaisen näköisenä kättään, että sai sellaisen vaikutelman ettei häntä ei olisi ikinä aiemmin kosketettu... mä tunsin ihan uudenlaista surua, jonkinlaista haikeutta pojan puolesta.

Illalla, kun mä istuin pianon ääreen ja aloin soittaa, Luukas asteli hitaasti yläkerrasta olohuoneeseen ja istui nojatuoliin katse tiukasti koskettimilla vaeltelevissa käsissäni. Jotain tuntui syvällä vatsanpohjassa, kun huomasin toisen silmien lasittuvan. Niiden harmauteen tuli ihaileva kiilto, ja kyynel vierähti pitkin poskea Luukkaan suupieleen.

Ruokapöydässä Kristian yritti kysellä Luukkaalta tuon oikeaa nimeä, mutta ei saanut muuta aikaiseksi kuin Sannan toteamaan että taloon oli otettu jonkinlainen hullu. Mä olin eri mieltä - varsinkin kun pojan haavoittuva katse lipui käsiini, ja sen jälkeen toisen omat yrittivät pidellä veistä sekä haarukkaa oikealla tavalla.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kukka
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 215
Join date : 09.11.2015
Ikä : 21
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Mirri

ViestiAihe: Kukka ja uusi koti   Ma 16 Marras 2015, 00:26

Kukka ja uusi koti
15.11.2015


Heti herätyskellon soidessa kasvoilleni nousi niin innostunut hymy, ettei se lähtisi pois koko päivänä. Minut oli vallannut samanlainen innostuksesta ja odotuksesta täyttynyt tunne kuin lapsilla jouluaattona. Pinkaisin ylös pellavalakanoistani ja tunsin olevani maailman onnellisin tyttö. Vaikka huone oli hämärä ja muutto oli täysin kesken eikä jalansijaa ennen etsimistä löytänyt, tiesin sydämessäni, että juuri nyt kaikki oli täydellistä.

Hiivin narisevia lattialautoja vältellen mutta siinä onnistumatta, uuden kotini sydämeen, kuin lapsi joulukuusen luo lahjojen ja joulupukin toivossa. Lahjojen sijaan löysin pölyyntyneillä, kuluneilla huonekaluilla ja rojulla vuoratun kauniin vanhan asunnon, jonka rappeutuneet pinnat oikein hohkasivat uudelleensyntymisen toivoa ja mahdollisuutta. Suljin silmäni ja hengitin syvään. Tämä on uusi kotini ja aion täyttää sen rakkaudella.

Niilon äiti, joka piti minusta kovin ja periaatteessa omisti asunnon, oli antanut minulle vapaat kädet, mitä tuli maalaamiseen ja sisustamiseen. Sen jälkeen mielikuvat unelmien kodista olivat vain voimistuneet, enkä malttanut odottaa muuttoa. Nyt unelmakämpän tuominen esiin tästä kulahtaneesta asunnosta oli käsillä, ja pystyin jo näkemään sieluni silmin, millaiseksi asunto oli tuleva muuttumaan.

Olin päättänyt laittaa kämpän kuntoon mahdollisimman pian, ettei tarvitsisi elää päiväkausia pahvilaatikoiden ja turhan roinan keskellä. Mielessäni oli ollut kuva täydellisestä asunnosta jo ennen kuin tiesin muuttavani Pronssijoelle, ja pystyin jo nyt hahmottamaan tulevan sisustuksen sekasotkuiseen asuntoon. Tietysti asunto vastasi mitä parhaiten unelmiani, vaikkei monikaan olisi sitä sotkusta huomannut. Paljon oli tehtävää, mutta siitä jos mistä aioin nauttia!

Visualisoituani tulevan operaationi suurpiirteisesti, siirsin laatikoita ja epämääräistä roinaa hieman sivummalle ja valmistauduin nopeaan aamujoogaan. Venyttelin ja herättelin kehoani muutamilla liikkeillä, minkä jälkeen en malttanut enää odottaa siivoamisen aloittamista ja ryhdyin raivaamaan tietäni keittiöön. Kaapeista löytyi juuri täydelliset ainekset aamiaiseen; pakasteherneitä ja kananmunia, joista paistoin sievän vihertävän lätyn itselleni.

Päivä oli tuleva täyttymään täydellisestä tohinasta, siivousoperaatiosta ja hurjasta muodonmuutoksesta. Olin saapunut Pronssijoelle edellisenä iltana suuremman muuttokuorman kanssa, ja parin päivän päästä rakkaan ystäväni Mariannen äiti ajaisi trailerin kanssa tuomaan loput tavarat, mainion koirani Juksun, sekä Mariannen herttaisen issikkaruuna Mirrin.
Marianne muutti kuukausi sitten ulkomaille opiskelemaan, eikä voinut viedä ponia mukanaan. Hän ei suostunut kuitenkaan luopumaan rakkaasta Mirristään, joten hän päätti jättää sen minun vastuulleni ja tuoda Hallavaan. Olen tuntenut Mirrin jo monta vuotta, heti Marianneen ystävystyttyäni, ja rakastan sitä kuin se olisi omani. Olin todella otettu tästä tarjouksesta, enkä malttanut odottaa pääseväni aloittamaan hevostelua ihan uudessa ulottuvuudessa, vieläpä uudessa tallissa, josta olin kuullut niin paljon hyvää!

Yhtäkkiä makuuhuoneesta laahusti jokseenkin krapulaisen näköinen olento. Pelkissä boksereissa ja villasukissa, edelleen silmiään kaksin käsin hieroen hän haahuili pois näkyvistä vessan suuntaan, mutta palasi sitten hämmentyneenä takaisin. Hetken haparoituaan hän nosti kätensä ja osoitti minua sormellaan kysyvästi tuijottaen.

Poika oli nimeltään Repe. Olin nähnyt hänet muutaman kerran aikaisemminkin, lähinnä pikkuserkkuni Niilon luona kyläillessämme, ja Niilo oli kertonut hänestä paljon noloja juttuja. Ajattelin tietäväni Repestä paljon enemmän kuin hän tiesi minusta, mutta taisin olla väärässä.

”Kukka-kummituskuiskaaja, eikö niin? Se tyttö, joka eksyy vapaaehtoisesti ja syö karkkeja lattialta?” poika sai vihdoin sanottua ja hymyili veikeästi. Purskahdin nauruun. Taisimme olla tasoissa, kiitos Niilon.
”Aivan oikein, ja sinähän olit Rellestäjä-Repe, joka on murtanut miltei jokaisen luunsa kolmesti ja joutuu vaikeuksiin ihan vain typeryytensä takia. Ainiin, taisit myös pureskella varpaankynsiäsi”, vastasin samalla mitalla nauruani pidätellen. Repe pudisti päätään häpeästä hekottaen, kunnes sai vihdoin kerättyä itsensä.
”En pureskele enää varpaankynsiäni, ei hätää”, hän korjasi ja odotti minun sanovan jotain vastaavaa.
”Ei hätää, en minäkään ole vaihtanut karkkeja varpaankynsiin”, hihkaisin ja asettelin lautaseni tiskialtaaseen, jota asutti sen likaiset perheenjäsenet. Meistä tulisi Repen kanssa vielä hyvät ystävät.

Jonkin ajan kuluttua Repe oli henkisesti valmistautunut jättämään hyvästit asunnon sotkuiselle ja mauttomasti sisustetulle olemukselle ja suostui mielellään auttamaan pienessä pintaremontissa. Asunnon seinät olivat rakenteeltaan täydelliset, ne täytyi vain maalata vaaleankeltaisesta valkoiseksi, kuten myös muutamat kellanruskeat puukalusteet keittiökaapit mukaan lukien. Metsänvihreät vanhanaikaiset sirot puutuolit saivat jäädä entiselleen, rakastuin niihin heti ensisilmäyksellä. Kaikki vaaleanharmahtavat ja tummanruskeat puukalusteet tulivat pysymään entisellään muutamaa yksityiskohtaa lukuun ottamatta. Lopputulos olisi raikas, mutta rennon luonnollinen.

Parin tunnin kuluttua vanhassa kerrostaloasunnossa ei ollut yhtäkään tiellä olevaa huonekalua. Kaikki oli siirretty kapealle käytävälle tientukkeeksi, mutta vanhemman asuinväen ilmestyminen tuona hetkenä oli Repen mielestä hyvin epätodennäköistä. Kolme jätesäkillistä turhaa rojua päätyi läheiselle hyväntekeväisyyskirpputorille ja samalla reissulla asuntoon muutti kymmenkunta ”uutta” tavaraa, kuten keittiövälineitä, puisia leikkuulautoja, tikapuut ja teekokoelmalleni täydellisesti sopiva seinälle tuleva hyllykkö.

Maalausoperaatioon avuksi saapui Repen puhelias kaveri, joka vannoi että Repe joutuisi vielä muuttamaan kodistaan minun hullujen ideoideni tieltä. Repe vaikutti kuitenkin täydelliseltä kämppikseltä, joka oli avoin muutokselle ja ideoi itsekin sitä sun tätä, joka toisinaan oli kerrassaan nerokasta. Hän suhtautui hurjaan muodonmuutokseen niin hyvin, että tunsin olevani arvostettu sisustussuunnittelija suositussa tv-formaatissa. Rakastin sitä. Olin ihan elementissäni.

Muutaman tunnin kuluttua painotalon ylijäämäpapereilla vuorattu lattia oli täynnä maalitahroja. Veetiksi itseään kutsuva puhelias häseltäjä tuntui tietävän pintaremontista yhtä jos toista, eivätkä Repen hetkittäiset epäilyt muutamista ratkaisuista saaneet elää kovin pitkään. Keittiön uuden raikkaanvalkoisen ilmeen rikkoi pirteä metsänvihreäksi maalattu hylly, joka toimi vanhassa keittiössä kuin kauneuspilkku. Ihastuttavia yksityiskohtia olivat myös sinne tänne kirjoittelemani aforismit ja muistutukset, joista lempparini oli ehdottomasti mottoni keittiön yläkaapin alareunassa, ”ei se oo niin justiinsa”, jonka huoleton sanoma tuli tarpeen kokeilevassa keittiössä yllättävän usein.

Hyvän musiikin soidessa ja lähimmäisten kanssa nauraessa aika kului kuin siivillä, ja asunto oli pian kuin uusi. Uuden ilmeen saaneiden puupintojen kevyen maalipinnan alta kuulsivat puun säikeet juuri täydellisesti, ja asunto oli täyttynyt puhtaasta valosta. Huoneiden keskelle siirretyt uudistusta kaivanneet huonekalut loistivat nyt uudelleensyntymisen hohtoa. Vanhasta oli tullut nyt uutta, ja uutta tuli olemaan vielä niin monet asiat tulevina päivinä. Sydämessäni leiskuvan kiitollisuuden määrää oli vaikea kuvitella. Kaikki vain oli juuri niin kuin piti, ja rakastin joka ikistä sekuntia tässä uudessa kodissani.


Maalitahrojen kansoittamalla suojapaperilla vietetyn ranskanperunoista koostuneen lounaspiknikin jälkeen oli aika paljastaa paperin alla piilottelevat huonekalut ja lattia. Kirjaimellisesti hypin innosta, kun pojat repivät paperin näkyvistä ja asunnon uusi olemus sai viimeistellyn ilmeen.
”Tää on täydellinen!” hihkuin onneni kukkuloilla enkä voinut olla halailematta ja kiittelemättä poikia tuon tuosta. He vain vilkuilivat toisiaan ja pyörittelivät päätään naureskellen yltiömäiselle ilakoinnilleni, mutta tyytyväisiä olivat taatusti hekin.

Seuraava urakka oli tuoda sohva ja muut käytävälle pelastetut huonekalut takaisin sisälle, uusille paikoilleen. Homma sujui näköjään parhaiten silloin, kun sain katsoa vierestä kun Repe ja Veeti kantoivat painavia tavaroita oikeille paikoilleen minun ohjeistuksellani, vaikka silloinkin muutin mieltäni järjestyksestä milloin minkäkin suhteen, eikä säätämiseltä voinut välttyä.
”Ootko sä nyt ihan varma että haluat nukkua ton räkänokan kanssa samassa huoneessa?” Veeti kysyi ennen toisen sängyn siirtämistä.
”Jätkä kuorsaa niin että sun pitää käyttää korvatulppia, ja piereskeleekin unissaan, enkä ihmettelisi jos sillä olisi toinen sormi suussa, toinen nenässä ja kolmas housuissa, ja se näky odottais sua joka aamu… eli ootko sä nyt ihan varma?” hän jatkoi kun en näyttänyt harkitsevanikaan erilaista järjestelyä. Toinen vaihtoehto oli vaihtaa sohvan ja sängyn paikkaa, mutta kaikki toimisi täydellisesti alkuperäistenkin suunnitelmien mukaan, joten moinen oli täysin turhaa. Nyökkäsin päättäväisesti ja yritin olla häiriintymättä poikien keskinäisestä nahistelusta.
”Tuskin olen itse yhtään siveellisempi nukkuessani, joten emmeköhän me toisiimme totu”, totesin viileästi ja nojasin seinään odotellen poikien siirtyvän kantohommiin.

Muutaman tunnin kuluessa asunto oli muuttunut jälleen asumiskelpoiseksi, mutta tällä kertaa raikkautta ja persoonallisuutta hehkuvaksi kodiksi. Olimme olleet huiman nopeita, vaikkemme uskaltaneetkaan vielä täyttää uudelleenmaalattuja kaappeja ja hyllyjä tavaroista, vaan päätimme antaa niiden kuivua huomiseen. Huonekasvit, kymmenet huonekasvit ja Juksu-koiran tavarat tulisivat parin päivän päästä, jonka jälkeen kaikki olisi niin täydellistä kuin vain osasin kuvitella.

Hymyni oli valehtelematta säilynyt samanlaisena aamusta iltaan, eikä ilon ja innostuksen määrä eronnut juurikaan jouluaatosta. Kaikki oli täydellistä, ja nukkumaan käydessäni tunsin sydämessäni, että olin kotona.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kukka
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 215
Join date : 09.11.2015
Ikä : 21
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Mirri

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   La 28 Marras 2015, 23:59

Kukka Kahvilaneito
28.11.2015

Olin käyttänyt koko edellisen päivän keittiöni mullistuksessa. Olin istuttanut yrttejä pieniin ruukkuihin, jotka ripustin verhotankoon nerokkaalla tavalla päällekkäin saadakseni ne viemään ihmeellisen vähän tilaa keittiöstä. Vaikka asunto oli pieni, keittiölle oli varattu mukavan laaja ala, ja kaapistot työtasoineen reunustivat yhden neljäsosan koko kodista.
Keittiö oli ehdottomasti kotimme sydän. Vaikka Repe ei ymmärtänytkään, miksi kaapeista löytyi mitä ihmeellisimpiä raaka-aineita, hän tykkäsi maistella väserryksiäni ja suostui jopa käymään luontaistuotekaupassa ostamassa manuka-hunajaa ja mantelijauhoja. Olin todellinen onnenpekka saadessani hänet elämääni. Kerran hän osti minulle puoli kiloa tummasuklaarusinoita, kun käräytin vaivalla leipomani sämpylät, löin varpaani kivuliaasti pöydänjalkaan ja lysähdin lattialle itkemään ja nauramaan hysteerisesti. Toisinaan universumi muistutti minulle, että olen vain ihminen, enkä mikään Pyhä Henki. Mutta johan olisi tylsä elämä ilman kommelluksia.
Repessä parasta oli kuitenkin seikkailumieli. Hänellä oli mielenkiintoisia ja persoonallisia ystäviä, joiden kanssa hän teki milloin mitäkin ihmeellistä ja ystävällisyydessään he ottivat minut mukaan hulluttelemaan. Pari päivää sitten olimme seinäkiipeilemässä, joka oli kerrassaan mahtavaa ja ehdin jo unelmoida tulevasta kesästä. Mitä kaikkea jännää voisimmekaan yhdessä tehdä, vuorikiipeillä?

Tänään oli kuitenkin ihka ensimmäinen päiväni uudessa työpaikassani, herttaisessa kahvilassa nimeltä Villivanilja. Pian sen jälkeen, kun tiesin muuttavani Pronssijoelle, otin innoissani selvää mahdollisista mukavista työpaikoista, ja huomasin kyseisen kahvilan hakevan työntekijää, koska Villivaniljan toinen omistaja oli piakkoin siirtymässä äitiyslomalle. Mikä täydellinen sattuma!
Olin aina halunnut työskennellä kahvilassa, ja itse asiassa unelmoinut oman kahvilan perustamisesta jo vuosia.

”En voi uskoa, että tänään aloitan kahvilaneidon elämän!” hihkuin itsekseni hörppien samalla hieman kiirehtien taivaallista vadelmasuklaasmoothietani.
”En haluaisi pilata innostustasi, mutta Villivanilja ei ole kovin suosittu paikka”, Repe totesi ohimennen hämmentäen keskittyneesti pillillä omaa smoothietaan.
”No onhan se hieman… tylsä, mutta monille varmasti kullanarvoinen kantakahvila”, hymähdin eksyen ajatuksiini. Kahvilan kalusteet olivat kieltämättä aika kehnot, eikä se ehkä ollut se kaikkein kaunein ja tunnelmallisin kuppila, mutta universumi oli johdattanut minut tämän kahvilan luokse varmasti tarkoituksella. Sitä paitsi kahvila sijaitsi sopivan lähellä, ja työpaikka oli aina työpaikka.


Vanhan rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevan kahvilan kaunis nimikyltti kohosi pian näkyville ja sai innostukseni kuohumaan yli, jonka ansiosta hyppelehdin loppumatkan kaulahuivi viuhuen. Avasin kahvilan oven ja lehmänkellon helähtäessä tiskin takana hääräilevä nainen huomasi minut.
”Luojan kiitos!” hän henkäisi helpottuneena, mutta oli nähtävästi niin kiireinen, ettei sen ystävällisempää tervehdystä saanut sanottua, vaikkei asiakkaita juuri ollut. Tervehdin iloisesti ja kävelin hieman hämmentyneenä tiskin luokse.
”Sinullahan on aikaisempaa kokemusta myyjänä toimimisesta? Minun on pakko lähteä viemään poikaani hammaslääkäriin, mutta pärjäät varmasti!” nainen selitti ja katosi pian keittiön puolelle. Hänellä näytti olevan todella kiire, joten hengitin syvään ja lähetin hänelle rakastavia ajatuksia. Toivottavasti hän kerkeäisi hyvin ja ajaisi varovasti.

Jonkin ajan kuluttua tajusin, että nainen oli lähtenyt takaovesta ja olin nyt aivan yksin vastuussa kahvilan palvelusta. Löysin asiakasnaulakon ja jätin takkini siihen, kun en viitsinyt lähteä tutkimusretkelle keittiöön.
”Huhhuh, tästä se lähtee”, mutisin itselleni, kun siirsin lasivitriinissä olevia syntisen herkullisen näköisiä kakkupaloja paremmin esille.

Ei aikaakaan kun lehmänkello helisi ja viluisan näköinen papparainen taapersi sisään äänekkäästi hengittäen.
”Hyvää huomenta!” hihkaisin tiskin takaa ja suin villisti pörröttäviä hiuksiani tehottomasti korvan taakse. Vaari katsoi minua hieman ihmeissään ja pienen hiljaisuuden jälkeen vastasi, ”No huomenta, huomenta”, ja otti harmaan lätsänsä pois päästä köpötellessään vaivalloisesti tiskin luokse.
”Sinnuu en ookkaa enne nähnö, Amandaa tuuraamasa oletan”, mies mutisi ja tuijotti minua arvioivasti. Hän oli kerrassaan herttainen vanhus, vaikka jouduinkin tekemään kaikkeni kuullakseni, mitä hän sanoi.
”Olen Kukka Ketonen, aloitin täällä ihan äskettäin, ja Siiri lähti juuri viemään poikaansa hammaslääkäriin. Mitä saisi olla, kuppi kuumaa?” vastasin reippaasti ja hymyilin yhä leveämmin.
”Jassoo, kyl kiitos… kuumaa mustaherukkamehhuu chilil ja soijamaadol, kute tavallisest”, mies vastasi tottuneesti ja kaivoi lompakostaan muutaman kolikon. En voinut peitellä huvittuneisuuttani ja yllättyneisyyttäni, kun vaari täräytti niinkin eksoottisen kuuloisen tilauksen.
”Mielenkiintoinen valinta”, tokaisin hymyillen ja katselin ympärilleni mahdollisten mustaherukkamehuautomaattien varalta. Vaari kuitenkin neuvoi mistä tarvittavat ainesosat löytäisin ja annoin hänen itse annostella chilin määrän varmuuden vuoksi.
”Onko tämä joku uusi trendijuoma?” vitsailin kun kirjoitin käsin kuittia kassakoneen takkuiltua.
”Emminä trenteistä tiie, mutta hyvvää o, maist vaik!” vanhus yllytti ja tarjosi kuppia minulle. En voinut vastustaa kiusausta, mutta hygienian nimissä otin juomaa pieneen lusikkaan ja nielin sen kuin yskänlääkkeen. Yäh! Se oli kerta kaikkiaan eksoottisen yököttävää, mutta parempaa kuin kokiskaakao ja vissykahvi (älä kysy). En pystynyt peittelemään irvistystäni, mutta nyökyttelin siitä huolimatta hyväksyvästi lusikalla viuhoen.
”Kiitos, kiitos, ei enää ikinä!” naurahdin, kun vaari käkätti hyväntahtoisesti tiskiin nojaten.
”Tän mehu ansiost oon laihtunnu viistois killoo ja aion ellää sata vuotiaaks”, vanhus kehuskeli ja jäi läheiseen pöytään hörppimään kupillistaan.

Asiakkaita ei todellakaan ollut montaa, joka pelasti minut suurimmilta möhläyksiltä. Siiri saapui jonkin ajan kuluttua ja neuvoi minua olennaisissa asioissa kahvilan käytännöistä tavaroiden sijaintiin. Tummatukkainen, noin nelikymppinen Siiri vaikutti melko stressaantuneelta, mutta hyväntahtoiselta ja kohteli asiakkaitaan hyvin. Hän oli kuulemma yksinhuoltaja, eikä yrityksen pyörittäminen lähes yksin jättänyt hänelle lainkaan vapaa-aikaa. Lupasin tehdä parhaani hänen auttamisessaan, mutta huoli ja väsymys olivat uurtuneet syvälle naisen kasvoihin. Kahvila tarvitsi uudistusta, se oli selvä, ja sitäkin enemmän rakkautta!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kukka
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 215
Join date : 09.11.2015
Ikä : 21
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Mirri

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ma 30 Marras 2015, 22:32

Kahvilaneidon unelma
30.11.2015

Eräänä iltapäivänä sain Universumilta mielettömän lahjan. Istuskelin punavalkoraidallisissa sukkahousuissani latailemassa kappaleita Spotifyn joulusoittolistalleni, Juksu-koira sylissäni nukkumassa, kunnes yhtäkkiä puhelimeni alkoi soittaa Survivorin Eye of the tigeria, saaden minut hätkähtämään niin että Juksukin heräsi.
Soittaja oli Siiri, toinen kahvilanpitäjistä, jossa olin töissä. Siiri kertoi pahoittelevasti, että he olivat Amandan kanssa päättäneet sulkea kahvilan joksikin aikaa, sillä Siirillä ei yksinkertaisesti riittänyt puhti kahvilan pyörittämiseen yksin, vaikka minusta olikin ollut suuri apu. Kahvilalla oli kuulemma mennyt huonommin jo kauan ennen kuin Amanda jäi äitiyslomalle, eikä mikään tuntunut auttavan asiaa.
Tietysti päätös sulkemisesta tuli yllätyksenä, vaikkei kahvila kovin eloisalta ollutkaan näyttänyt. Kaikki ongelmat kuitenkin pitivät sisällään myös ratkaisun, eikä mikään ollut mahdotonta, joten hetken mietittyäni heitin oman ideani kehiin: Jos saisin vapaat kädet kahvilan sisustuksen, tarjonnan ja ilmeen suhteen, ja viikon aikaa tehdä taikani, niin lupaan, että kahvila alkaisi kantaa hedelmää. Investointirahoituskin olisi jo hoidossa, sillä sain toissapäivänä yllättäen sievoisen summan rahaa palkkioksi aikoinaan tekemästäni taideprojektista. Sijoitin rahat enemmän kuin mielelläni auttaakseni näitä ihania kahvilanomistajia toteuttamaan unelmansa menestyksekkäästä kahvilasta. Tiesin, että Villivaniljalla oli potentiaalia saavuttaa suurtakin suosiota, kunhan vain työntekijät löytäisivät taas intohimonsa ja levittäisivät innostusta koko kahvilaan ja kaikkeen tekemäänsä. He tarvitsivat vain hieman apua saadakseen takaisin uskon omaan tekemiseensä!
Siiri sanoi keskustelevansa asiasta Amandan kanssa, mutta hänen äänestään oli kadonnut epätoivoinen sävy.

Vastauksen odottaminen ei minua kuumottanut. Olin täysin varma siitä, että Universumi oli järjestänyt tämän kaiken, ja palikat olisivat pian loksahtamassa kohdalleen. Sillä tavalla oli käynyt niin monesti viimeisimpien vuosien aikana elämässäni, että osasin jo odottaa ihmeiden tapahtuvan. Mikä onni! Ja kaikki vain pitämällä itsensä tyytyväisenä olosuhteista huolimatta.
Lähdin siis heti etsimään suurta valkoista paperia, jonka levitin keskelle olohuoneen pöytää, jonka alatasolla odottelikin jo valtava pussukallinen Promarker-tusseja ja stabiloita samanlaisia suunnitteluvimmoja varten.
Laitoin musiikin soimaan ja annoin ideoiden virrata käteni kautta paperille. Suunnitteleminen ei ollut koskaan ollut näin vaivatonta ja hauskaa: Olin kuitenkin unelmoinut omasta kahvilastani jo pitkään, ja mieleeni oli jo piirtynyt kuva täydellisestä kahvilasta yksityiskohtiaan myöten.

Ensinnäkin, tylsien logo-paitojen sijaan jokaisella työntekijällä tulisi olemaan ihana röyhelöessu, jossa lukisi oma nimi Villivanilja-logon lisäksi. Kauniit punatiiliset seinärakenteet tulisivat paljastumaan huonolaatuisten posterien takaa, ja täydelliset isot ikkunat ja ikkunasyvennykset saisivat nyt tuoda upeat piirteensä esiin. Kahvilaan tulisi rumien halpakalusteiden sijaan aidosta puusta tehdyt tuolit ja pöydät, ja muutama pehmeä sohva reunustamaan seiniä. Tiski oli ihan sopiva, jos sitä hieman tuunaisi julkisivulta. Lehmänkello ovessa oli myös ihastuttava, ja se sai luvan jäädä…
Pian valkoinen paperi oli kaikkea muuta kuin valkoinen, kun olin täyttänyt sen leikkisillä luonnoksilla ja ranskalaisilla viivoilla. Minä ihan hehkuin innosta. En malttanut odottaa pääseväni kertomaan uudesta projektistani Repelle, joka varmasti haluaisi auttaa kahvilan muodonmuutoksessa.

Yhtäkkiä musiikin pysäytti tuttu soittoääni, ja vastasin puhelimeeni salamannopeasti.
”Kukka puhelimessa!” hihkaisin ja Juksukin tuijotti minua jännittyneenä, ihan kuin sekin odottaisi vastausta projektin hyväksymisestä.
”Oltiin Amandan kanssa samoilla linjoilla sen kanssa, ettei mikään estä sinua kokeilemasta siipiäsi kahvilanpitäjänä. Sinulla kuitenkin intoa ja energiaa riittää, joten mikäs siinä, kunhan et kuitenkaan hajota koko paikkaa”, Siiri naurahti pienesti puhelimen toisessa päässä. Hän vaikutti jo nyt ihan eri ihmiseltä, enkä epäile hetkeäkään etteikö loma tekisi hänelle hyvää.
”Kiitos, kiitos, kiitos!!” hihkuin ikionnellisena hyppien tasajalkaa sohvalla niin että Juksu päästi leikkisän haukahduksen ja alkoi ryntäillä ympäri kämppää.
Sovimme Siirin kanssa juttelevamme ideoistani huomenna kahvilassa, ja hän auttaisi tilastoiden hoitamisessa ja pitäisi huolen, etten keksi mitään pähkähullua. Olin varma että saisin Siirin innostumaan kahvilaremontista. Ehkä uskaltautuisin lisäämään myös muutamia raakaleivonnaisia lasivitriiniin perinteisten sokeriherkkujen kaveriksi. Otettaisiin askel nykyaikaisuuteen ja ruvettaisiin myymään hyvän olon ja omantunnon herkkuja. Mikä unelma!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Inkeri
Aloitteleva tallilainen
Aloitteleva tallilainen
avatar

Viestien lukumäärä : 57
Join date : 29.11.2015

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ke 02 Joulu 2015, 19:19

Haavekatto



Hiivin onnellisena kohti keittiötä, väistellen isoja muuttolaatikoita, ja muutamaa aukinaista maalipurkkia joidenka rippeet olivat luultavasti kuivuneet purkkien pohjille eilisyön jäljiltä. Olin käyttänyt koko eilisen päivän (=ja yön) uuden asuntoni mullistuksessa, ja olimme saaneet yhdessä Violan kanssa maalattua maakuhuoneiden seinät, ja muutenkin siirelleet sohvia, sänkyjä, kaappeja ja muuta tavaraa parempiin paikkoihin. Serkkuni oli oikeastaan melko nerokas tilan säästyttämisen suhteen, ja olin saanut hurjasti enemmän tilaa asumiseen, kun vain muutamaa massiivista hyllyä oltiin siirretty uusiin paikkoihin. Myönnetään, etten olisi itse osannut ajatellakkaan kuinka paljon tilaa säästyisi, kun niitä siirrettäisiin. Nyt myös Rama, Ganesha ja Indra mahtuisivat juoksentelemaan enemmän sisällä, joten Violan matkaaminen Lapista Pronssijoelle asti ei ollut ollut turhaa ollenkaan.

Hymyilin pirteästi, kun huomasin lämpimän teekupin yhdellä keittiön työtasoista. Serkkuni itse puhisi unissaan sohvalla Indra kainalossaan, joten tartuin teekuppiin, ja istuuduin kotoisasti ikeasta napatulle nojatuolille. Viola oli luvannut tänään käydä ostamassa pari uutta tyynynpäällistä ja uusia kuvakehyksiä olohuoneeseen, kun itse voisin ideoida ja tyhjentää muuttolaatikoita sillä aikaa. Olin visualisoinut jo koko operaation, ja tiesin että uudesta mutta pienestä asunnostani tulisi vielä upea.

Laskin teekupin pahvilaatikon päälle, ja aloin vetämään maalitahraisia college-housuja pyjamapöksyjen tilalle. Hetken kuluttua Viola heräsi Raman innokkaaseen nuolemiseen, ja päästi ilmoille iloisen ja aamutokkuraisen ääntelyn.
“Hih, tuahon suuntaan koiraseni, miulla ol vielä kauneusunet kesken”, nainen torui lempeästi, ja pörrötti unisesti kastanjanruskeita hiuksiaan. Sitten tämä vielä lisäsi ihmeissään minulle:
“Jok oot sieki herräillä”.
“En saanut unta”, vastasin virnistäen. “Ja kello on jo kahdeksan”.
Serkku hymähti mietteissään, teki muutaman venytyksen, ja vilkaisi sitten toiveikkaana keittiötason suuntaan.
“Mie taisin nukahtuo tuossa vällillä.. Ootkos sie jo juonut sen teen minkä mie keitin?”.
Nyökkäsin ja mumisin myöntävästi. En ollut vieläkään tottunut serkun murteeseen, sillä jostain syystä se ei sopinut yhteen tämän luonteen kanssa. Toinen puhui tuolla tavalla, vaikka oli ennen puhunut ilman minkäänlaisia murteita. Mutta Violan sanoin se oli vain “Osa Lapin Taikaa”, johon lukeutui myös unisiepparit sun muut taikauskot. Tai hyvähän minun oli sanoa, koska kieltämättä olin itsekin melkoisen taikauskoinen tyyppi. Tai ainakin keskivertoihmistä enemmän.
“Mä voin kyllä vielä keittää sullekkin teetä jos haluat?”
“Kyllä kiitos!”

Kun olimme saaneet syötyä aamupalat, riideltyä suihkuvuoroista, vaihdettua vaatteet ja pursottaneet toistemme naamaan hammastahnaa, (älä kysy) Viola päätti lähteä nuuskimaan kirppiksiä kelpokaman varalta, ja minä jäin kotiin. Muistivihkoni ei kuitenkaan saanut täydennystä, vaan käperryin sittenkin sohvalle Ganeshan viereen lepäämään, ja katselin onnellisena pienen asuntoni kattoa. Mä voisin piirtää sinne pilviä ja sateenkaaria, tai maalata tähtitaivaan. Tai koota niitä nykyihmisten suosimia elämänviisauksia hienoilla fonteilla. Tai mitä tahansa, kunhan se muistuttaisi unelmoimaan. Ja myös sen, että niistä unelmista voisi joskus tulla totta.

Päätin, että siitä katosta tulisi haavekatto.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Inari
Aloitteleva tallilainen
Aloitteleva tallilainen
avatar

Viestien lukumäärä : 46
Join date : 08.11.2015
Ikä : 22
Hevonen : Bee

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ke 16 Joulu 2015, 11:19

Prinsessoja ja astronautteja
16.12.2015


Rakas päiväkirja,

mun pää räjähtää kohta. Oon saanut ihan liikaa ihmiskontakteja viime päivinä. Tekisi mieli ilmoittautua johonkin testiryhmään, ja ampaista raketilla Kuuhun. Tai vaikka Marsiin. Joka tapauksessa noin muutama vuosi ihanaa, rauhallista yksinoloa tekisi hyvää.

Tämä kaikki alkoi yhdestä pienestä ja viattomasta hakemuksesta. Oikeastaan kirjoitin sen aivan huvin vuoksi, kun mulla ei sattunut olemaan parempaakaan tekemistä juuri sillä hetkellä. Pronssijoki Sport etsi kiireapulaista ainakin joulun ajalle, ja täytin hakemuksen niiden varmaan triljoonan muun kanssa, joiden mielestä olisi siistiä olla töissä urheilukaupassa. Kerroin urheilutaustani ja opintojeni lisäksi niitä ihan tylsiä, tavallisia juttuja: Olen ahkera, vastuullinen, omatoiminen ja sitä rataa. Omistaja luki todennäköisesti ainakin 20 samanlaista tekstiä – mahtoi ukkoa jo alkaa väsyttää.

Ette voi kuvitellakaan sitä ihmetyksen määrää, kun mulle soitettiin ja pyydettiin tulemaan käymään Pronssijoki Sportissa. Olen varma, että kukaan ei ollut tuhlannut resurssejaan hakemusten lukemiseen, vaan he päätyivät vain arpomaan yhden onnekkaan. Ainakin mulla kävi uskomattoman hyvä tuuri!

Sain olla yhden päivän koeajalla – kuulemma kokeilla, miltä asiakaspalvelu heidän liikkeessään tuntui. Todellisuudessa he varmaan halusivat testata, millaisen ummikon olivat ottaneet. Ilmeisesti tein heihin vaikutuksen. Se johtui varmaan pitämästäni jumppasessiosta: Näytin yhdelle naiselle, miten hän voisi käyttää kahvakuulaa. Pian ympärilläni oli iso joukko jumppaajia testaamassa välineitä – ja kolme heistä osti kahvakuulan! (Tästä olen ikuisesti ylpeä.)

Niinpä olen edelleen töissä, mutta meno on aivan hirmuinen: koko pieni pulju on niin täynnä väkeä, että hyvä kun itse sovin vielä sisälle. Omistaja, leppoinen nelikymppinen Ossi, vakuutteli, että ryysis helpottaisi joulun jälkeen. (Yritin päätellä rivien välistä, että saisin jatkaa töitäni silloin, jihuu!) Olin tästä väenpaljoudesta kuitenkin aika ymmälläni, koska kuvitelmissani ihmiset vain söivät ja lihoivat jouluna.

Vaikka jouluruuhka kävikin hermoilleni, toisaalta ei ole lainkaan hullumpaa palvella kasapäin hyväkuntoisia nuoria miehiä. Nämä suhteet olivat mulle tällä hetkellä juuri sopivan lyhyitä ja pinnallisia. Ja eräs herttainen vanha mies kutsui mua prinsessaksi. Niinkin pieni kommentti sai stressaavasta päivästä taas valoisan.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Alana
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 577
Join date : 04.02.2015
Ikä : 19
Hevonen : Fae

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ma 04 Tammi 2016, 20:09

Jääkiekon hienouksia - 4.1.2016

Tuskastuneena valuin kohti ystäväni Tuomaksen asuntoa, jolle olin lupautunut menemään kylään. Tai no, en nyt ollut varma ”ystävä” – sanan käytöstä, sillä itse ainakin olin vähintään korviani myöten ihastunut. Joka tapauksessa, olin aivan umpiväsynyt jäähallilla vietetyn päivän seurauksena. Meillä oli alkanut jo puoli kahdeksalta aamulla, ja vasta kolmelta pääsin pois. Pronssijoen jääkiekkoseura, joka oli luovasti nimetty Pronssijoen jääkiekkoseuraksi (eli tuttavallisemmin Projokko), oli järjestänyt kaikille yli 13-vuotiaiden joukkueilleen epäviralliset mestaruudet, joissa Pallokalat oli totta kai mukana. Koko seurassa oli sekajoukkueita ruhtinaalliset kaksi, ja toinen niistä oli pikkulasten ”joukkue”.

Selkää särki aivan vietävästi, ja se oli oikeastaan niin jumissa, että käveleminen oli todella hankala prosessi. Kaikki oli alkanut hartiajumista, joka oli päivän mittaan liikkuessa vetreytymisen sijaan jumiutunut vielä enemmän. Tai en minä siihen pelatessa ollut kiinnittänyt niinkään huomiota. Koputin pienen kerrostaloasunnon puiseen oveen, ja sen avautuessa tervehdin oven takaa kurkkaavaa nuorta miestä, jonka hymy hyytyi tuon katseen osuessa naamaani.
”Moi, mitä sulle kuu- mitä kävi?”
”I got beat up”, kohautin olkiani, ja astuin Tuomaksen perässä sisälle.
”Häh?”
”No siis…” riisuin takkini vaivalloisesti, ja päädyin kertomaan koko tarinan miksi toinen puoli naamastani oli mustelmilla, ja otsassa ja poskessa oli samanlaiset ”palamisjäljet” kuin mitä saisit trampoliinille naamallesi kaatumisesta.
”It was my first real hockey fight”, virnistin leikkisästi, mutta Tuomas näytti vain huolestuneelta ja kävelytti minut olohuoneeseen. Siinä kävellessämme selitin tuolle kuinka pelatessamme 16+ poikien joukkuetta vastaan, maalialueella oli pyörinyt aina kiekon ollessa meidän joukkueen puolustuspäädyssä, eli siinä missä olin maalissa, yksi poika aivan koko ajan. En ollut katsonut hallin seinässä olevaa kelloa jäljellä olevista peliminuuteista, ja olin tönäissyt tuon pois maalialueelta, jossa hän ei edes olisi saanut olla kuin vain luistellakseen siitä läpi. Siinä samassa tuomareina toimineet tuomariopiskelijat olivat viheltäneet pelin poikki jotta saisimme juomatauon, joka oli näin epävirallisessa ottelussa pyhitetty aina joka erän puoleen väliin. Heti vihellyksen kuultuani avasin kypäräni korjatakseni sen asentoa, ja samalla maalialueella pyörinyt poika löi minua kylkeen ja mailallaan kiskaisi minulta jalat alta. Avattu kypäräni valui pois kaatuessani, ja poika kaatui päälleni joukkuekaverini luistellessa vauhdilla paikalle. Kaikki tapahtui niin nopeasti, sekunneissa, mutta tuomareiden ja valmentajien saadessa ihmiskasan, ja ennen kaikkea sen pojan, pois päältäni, olin saanut jo muutaman napakan hanskaniskun naamaani. Kampesin itseni ylös joukkueemme kapteenin, Sebastianin avulla, ja joku ojensi kypäräni takaisin. Olimme kuitenkin voittaneet pelin, ja kätellessämme joukkuetta tuo poika oli vain mulkaissut minua, selkeästi kettuuntuneena siitä, että hävisi tytölle, joka ei muuten päästänyt yhtä ainoaa kiekkoa läpi, ja joka oli jatkanut peliä muutaman iskun saatuaan. Oli minua kyllä vähän sattunut, ja eniten yllättynyt, sillä tällä tasolla harvemmin tapahtui mitään muuta fyysistä kontaktia kuin taklaus.

”Idiootti jätkä..” Tuomas mutisi ja piti vihreät silmänsä tarkasti minussa, kun lysähdin tuon olohuoneen matolle vatsalleni. ”Ootko kunnossa?”
”Joo… My back just…” mutisin ja komensin tummatukkaista yhdeksäntoistavuotiasta laittamaan Suomi – Ruotsi mm-lätkäpelin päälle. Siinä maatessani Tuomas teki työtä käskettyä, ja viritti läppärinsä televisiona toimivaan näyttöön. Oikeasti se oli tietokoneen näyttö, mutta katsoimmekin ottelua suorana Yle Areenalta. Selostajat lätisivät omiaan vielä, ja ottelukin alkaisi vasta viittä yli neljä, kellon ollessa vasta varttia vaille.

Tuomas oli hetken hiljaa ja tunsin kuinka tuo katsoi matolla makaavaa minua, mutta itse vain yritin painaa joitain jumeja pois käsilläni, laihoin tuloksin.
”Tiiätkö, mä tiedän yhden muinaisen parannuskeinon, se toimii melkein kaikkiin asioihin”, poika virnisti, ja komensi minua kääntymään selälleni ja laittamaan silmäni kiinni. Vasen niistä melkein olikin kiinni turvotuksen vuoksi, mutta suljin sen.  Silmäni kuitenkin lehahtivat heti auki tuntiessani pehmeät huulet omillani, ja näin virnistävän Tuomaksen vain sentin päässä kasvoistani. Nopeasti tuon poskia vilkaistessa hoksasin, etten ollut ainoa punasteleva, mutta Tuomas näytti paljon varmemmalta kuin minä, siitä olisin pannut vaikka pääni pantiksi.
”No, auttoko?” poika virnisti kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja vastaus pulpahti heti mieleeni.
”Ei…” totesin, ja hymyilin tuon hyytyvälle hymylle, ”…vielä.”
Se sai nuoren miehen hymyn levenemään taas, ja kaappaamaan minut sohvalle.

Loppujen lopuksi Suomi päätyi voittamaan Ruotsin, mikä tarkoitti kullasta kamppailemista seuraavassa pelissä, mutta se ei suinkaan ollut ainoa hymyni aihe. Jos totta puhuttiin, minulta kesti pari tuntia odotettua kauemmin saada raahattua itseni pois Tuomakselta ja tallille, jonka toivoin olevan nyt kahdeksan aikaan illalla hiljainen. En haluaisi selitellä pian hirveillä mustelmilla olevaa naamaani kenellekään.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   La 09 Tammi 2016, 23:19

Valvottavia ajatuksia

Tarvoin eteenpäin upottavassa, syvässä lumihangessa. Yritin pitää mahdollisimman kovaa vauhtia yllä, mutta jalat tuntuivat raskailta, eikä matka edennyt paksussa lumessa. Oli pimeää, ja takaani kuului epämääräistä huutoa ja raskaita askelia. Hengitin kiivaasti, ja sydämeni tuntui takovan kurkussa asti.
Raskaat askeleet ja miehen vihainen huuto lähestyivät. Yritin vielä kiriä hiukan välimatkaa, mutta turhaan. Silloin kuulin laukauksen, ja kaaduin lumikinokseen.

Unimaailma rakeili ja vaihtui todellisuudeksi. Tunnustelin pehmeää, lämmintä sänkyä. Ympärilläni oli pilkkopimeää, ja minun oli pakko kurottaa sytyttämään lukulamppu. Karmivasta painajaisesta oli jäljellä enää sydämeni kiivas syke, kylmä hiki iholla ja kauhun tunne. Se oli vain unta, vakuutin itselleni. Ei pyssyjä, ei vihaisia ukkoja.
Tiesin vallan hyvin, mistä painajainen oli peräisin. Mieleeni palautui elävästi, miten perjantaina maastoreissumme oli saanut ikävän keskeytyksen. Minä, Aleksi, Ellen, Alana ja Salli olimme olleet rauhallisella kävelylenkillä leveällä metsäpolulla, kun takaamme oli kantautunut huutoa. Se oli ollut Floora, joka oli juossut meidät kiinni kauhistuneena ja järkyttyneenä. Hän oli kertonut sekavasti mökistä, miehestä ja laukauksista. Olin heti tiennyt, mistä mökistä oli kyse. Siitä, jonka ohi minä ja Jerry olimme muutama päivä sitten ratsastaneet.

Olimme palanneet pikavauhtia tallille. Max oli lupautunut hoitamaan Lokin, kun Aleksi oli vienyt Flooran mukanaan toimistoon, jotta Floora voisi kertoa kunnolla, mitä oli tapahtunut, ja Aleksi voisi soittaa poliisille. Me muut olimme jääneet hiljaisina talliin hoitamaan hevoset yökuntoon ja odottamaan uutisia.
Floora oli ilmestynyt käytävälle nopeammin kuin poliisille soittamisen olisi luullut kestävän. Pienen, punatukkaisen tytön kasvoilla oli näkynyt kummallisen epäröivä, pelokas ja nolostunut ilme.
- Tuota... Älkää kertoko kenellekään niistä laukauksista. Musta tuntuu, että mä vain kuvittelin ne. Mutta sitä miestä mä en kuvitellut.
Floora parka. Olin katsonut häntä tarkkaan, ja hän oli väistänyt katsettani. Oli varmasti vaikeaa, jos oli vilkas mielikuvitus. Tyttö oli näyttänyt siltä, ettei itsekään oikein ollut tiennyt, mihin uskoa.

Käänsin tyynystäni esiin viileämmän puolen. Sykkeeni alkoi tasaantua. Kuuntelin kellon tikitystä. Floora oli kertonut Aleksille, ettei mitään laukauksia ollutkaan, ja Aleksi oli päättänyt jättää soittamatta poliisille. Hän oli sanonut, että olisi parasta pysytellä vastedes loitolla mökistä ja koko pellosta. Sinne oli tainnut muuttaa vihainen erakko.
Laitoin silmät kiinni ja yritin ajatella mukavia asioita. Niin kuin Dunjaa, Darcya ja Lukaa. Huomisen hankilaukkakisoja. Nukahtaminen vei jonkin aikaa, mutta kohta vaivuin jo hyvään, hevosentuoksuiseen uneen, jossa sain laukata Dunjalla loputtomasti pitkin peltoja.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ma 11 Tammi 2016, 17:57

Keskiviikko, 13. tammikuuta 2016
Tieto alkoi vähitellen upota tajuntaani. Tieto siitä, että olin juuri sopinut ottavani ylläpitoon varsan, jonka olin nähnyt pari päivää aikaisemmin vastasyntyneenä. Varsa oli ollut hento ja kaunis ja tomera, mutta vielä sitä katsellessani minulla ei ollut ollut aavistustakaan siitä, että tulisin vielä olemaan sen kanssa tekemisissä. Nyt minua miltei hengästytti. Olin vasta lopettanut puhelun varsan omistajan kanssa. Hän oli vanha ystäväni. En ollut tavannut Tinjaa pariin vuoteen, sillä hän oli muuttanut Tornioon, perustanut tallin ja alkanut kasvattaa suomenhevosia. Tinja oli tarjonnut minulle diiliä ja minä olin hyväksynyt sen. Minä ratsuttaisin ja kilpailuttaisin hänen omistamaansa varsaa täällä, missä kilpailuja oli enemmän ja lähempänä.

Niin että eihän tässä mitään. Minä olin vain juuri luvannut tuttavalleni, että ottaisin hänen vastasyntyneen hevosen vastuulleni. Olin luvannut tehdä siitä ratsun. Ihan tuosta noin vain, nukkumatta ensin yön yli tai edes harkitsematta kahdesti. Olin kuullut sanovani kyllä, vaikka minun todellisuudessa olisi pitänyt sanoa onpa mielenkiintoinen tarjous, lupaan harkita sitä, soitan takaisin kun olen miettinyt vähän aikaa.

Hyvänen aika! Milloin minä viimeksi olin tehnyt mitään niin täydellisen vastuutonta? Antaa nyt tuolla tavalla hevosenkokoisia lupauksia!

Mitä minä nyt tekisin?

Soittaisinko takaisin ja ilmoittaisin olleeni hätäinen?

Se olisi voinut olla järkevää. Jostakin kummallisesta syystä minä kuitenkin jätin puhelimen siihen missä se sattui olemaan ja istahdin sen sijaan tietokoneen ääreen. Avasin hakukoneen ja aloin tehdä tutkimustyötä lähialueen talleista. Epäonnisen parisuhteeni ja sen sotkuisen päättymisen jälkeen olin irtisanoutunut työstäni Palvelutalo Pronssin fysioterapeuttina, pakannut elämäni ja koirani ja muuttanut Pronssijoelta naapuripitäjään. Täällä minulla ei ollut suhteita hevospiireihin enkä tiennyt, millaisia mahdollisuuksia minulla olisi ottaa hevosta tänne ylläpitoon.

Sain kulutettua hyvän aikaa siinä käytännön asioita selvitellessäni. Oli tietysti järkevää ryhtyä selvittämään mahdolliselle hevoselle tallipaikkoja. Sellaiset saattoivat olla kiven alla. Jos en löytäisi tallipaikkaa, soittaisin Tinjalle ja kertoisin tilanteesta. Siihen vedoten voisin perua lupaukseni vaikuttamatta ailahtelevaiselta ja järjettömältä.

Lista lähialueen talleista kasvoi googlailun aikana, mutta hupeni, kun aloin soitella niiden omistajille. Toiset eivät ottaneet lainkaan vierashevosia talleihinsa, toisilla ei ollut tilaa. Yhdessä tallissa olisi ollut tilaa, mutta varsaa tallinomistaja ei jostakin epämääräisestä syystä suostunut majoittamaan. Lähialueen uusimmassa hevostallissa oli niin tähtitieteellinen karsinavuokra, että kiitin kauniisti ja lopetin puhelun ennen kuin olisin vahingossa purskauttanut ilmoille kysymyksen: uskoiko tallin omistaja tosiaan, että hevoset kakkivat kolikoita ja kahisevaa? Enhän minä voinut maksaa hevoseni asumisesta enemmän kuin omastani kahdessa kuukaudessa!

Erään ratsastuskoulun omistaja puolestaan kuulosti ymmärtäväiseltä tilanteeni kuultuaan ja lupasi ottaa meidät jonoon, mutta povasi, ettei karsinapaikkaa vapautuisi vielä ainakaan vuoteen. Se olisi liian pitkä aika. Aloin jo lannistua ja olin vähällä soittaa Tinjalle, mutta siinä puhelimen yhteystietoja selatessani katseeni pysähtyi tuttuun nimeen. Painoin sitä, puraisin huultani ja hengitin jännittyneenä syvään.

"Hallava, Aleksi puhelimessa", kuului virallinen vastaus.
"HeiAleksiEevitässä!" henkäisin niin nopeasti, etten ollut varma, saiko Aleksi puheestani selvää - mutta sai hän.
"Eevi! Hei!" Aleksi sanoi ilahtuneen kuuloisena, ja virallisuus varisi pois laimentamasta lämpöä ja ystävällisyyttä. "Onpa hauskaa, että soitit. Mitäs siulla on mielessäs? Tuutko tunnille?"
"No... itse asiassa", sanoin ja huomasin hymyileväni hölmösti itsekseni. "Mulla on vähän niin kuin tarvetta sun avullesi."
"Kerro pois", Aleksi kehotti ja niin minä kerroin.

Kerroin tarjouksesta, jonka Tinja oli tehnyt, ja talleista, joihin olin soitellut tuloksetta. Aleksin kanssa oli helppo jutella ja hän pääsi nopeasti jyvälle tilanteestani.
"Mie auttaisin kyllä mielelläni", kuului hetken kuluttua lausahdus, jonka perään odotin ikävää mutta-alkuista jatkoa.

"Mutan" sijaan Aleksi sanoikin:
"Meillä voisi olla täällä siun varsalle paikka. Milloin sanoitkaan, että tarvitsisit sille tallipaikan? Helmikuusta alkaen?"
"Mitä?" kysyin pöllämystyneenä pienen hiljaisuuden jälkeen, sillä en ollut vielä toipunut "mutan" odottelusta.
Aleksi nauroi mahanpohjaa kutkuttavasti ja minä yritin keräillä itseäni saadakseni aikaiseksi jonkin järkevämmän vastauksen. Miehen vielä naureskellessa sainkin sanottua posket hieman punoittaen (onneksi keskustelimme puhelimen välityksellä):
"Ai! Olisiko! Sehän olisi mahtavaa. Ja joo, tammi-helmikuun taitteessa varsa tulee vieroitusikään."

Niin kävi, että en minä sitten soittanutkaan Tinjalle ilmoittaakseni kieltäytyväni sittenkin sopimuksesta. Minä soitin hänelle ilmoittaakseni, että olin saanut järjestettyä tallipaikan tutun kautta. Siitä alkoi odotus: pian minulla olisi varsa, josta saisin tehdä hevosen.

Huh, miten jännittävää.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   La 16 Tammi 2016, 16:49

Miksi otsikoita on niin vaikea keksiä?
Tää tarina sisältää kuitenkin tyttöjen (ja poikien) draamaa lukiobileissä  :-D Kannattaa lukea loppuun asti, koska tää vaikuttaa tiettyihin asioihin aika olennaisesti

Lauantai-iltana Pronssijoen pikkulukion rikkain ykkösluokkalainen, Laura, järjesti kotonaan bileet, joihin sai kutsua kavereitaan. Laura oli kutsunut luokkatoverini Essin, ja Essi oli kutsunut lukuisien kaveriensa joukossa myös minut. En ollut aluksi ollut innostunut tulemaan, sillä tiesin, että tuntisin isossa porukassa itseni ulkopuoliseksi. Hetken mietittyäni pyysin seurakseni Elleniä, joka oli rinnakkaisella luokalla. Hän oli minua astetta rohkeampana ihmisenä innostunut bileistä, ja oli sanonut minulle, että kerran elämässä ne lukiobileetkin oli koettava. Ellen kysyi minulta lupaa, voisiko pyytää poikakaveriaan Aaronia mukaan. Hän lupasi, ettei minun tarvitsisi heidän seurassaan tuntea oloani kolmanneksi pyöräksi. Olin tavannut Aaronin vain muutaman kerran, ja silloinkin vain pikaisesti, mutta poika vaikutti mukavalta.
Minua bileet hermostuttivat hiukan. Oli sovittu, ettei bileisiin tuotaisi alkoholijuomia, mutta sopimus ei vanhemmat lukiolaiset tuntien pitäisi, mikä tuntui olevan bileiden järjestäjälle, Lauralle, se ja sama. Minä en kilttinä tyttönä halunnut olla laittomuuksissa mukana, ja Ellen oli luvannut, että voisimme lähteä heti, jos meininki menisi liian villiksi.
Ennen bileitä meikkasin ja pukeuduin kotona. En ollut koskaan ollut lukiobileissä, mutta Ellen oli kertonut, että ne olivat aika rennot bileet. Siispä laitoin ylleni mustat farkut ja vaaleansinisen villapaidan. Äiti vei minut Pronssijoen keskustan omakotitaloalueelle. Vilkutin äidille ja jäin tienvarteen odottamaan.  Olimme sopineet Ellenin kanssa tapaavamme kadunkulmassa kahdeksalta. Ellen tulisi Aaronin kyydillä.
Parin talon päässä oli Lauran koti. Se oli koko kadun isoin ja uusin, siinä oli kolme kerrosta, ja pihalla erotin peitetyn uima-altaan. Valtavista olohuoneen ikkunoista näkyi värivalot ja ihmishahmoja.
 
Odotin ja odotin, mutta Elleniä ei kuulunut. Juuri, kun olin soittamassa hänelle, puhelimeni tärisi.
- Ellen täällä! kuului langoilta kiihtynyt ääni. – Aaronin auto meni rikki. Nyt meidän pitää odottaa yksiä sen kavereita, me tullaan niiden kyydillä.
- O-okei, änkytin. – Mutta… mä oon jo tässä pihalla. Kauanko teillä kestää?
- Kauan, Ellen vastasi. – Ne Aaronin kaverit ei oo vielä edes lähtenyt. Mutta hei, mee vaan sinne sisälle, ei ne sua pure.
Niin, mitä muutakaan voisin tehdä? Lopetin puhelun, toivoin sydämeni pohjasta että Ellen tulisi nopeasti, ja lähdin sitten marssimaan kohti Lauran taloa.
 
Talon koko ällistytti minut sisältäkin. Hämärässä, valtavassa aulassa oli naulakon täydeltä takkeja, ja melu oli kova. Musiikki pauhasi, ja olohuoneen suunnalta näkyi välkkyviä värivaloja ja puheensorinaa. Aulassakin oli nuoria seisomassa ryppäittäin nurkissa juttelemassa. Minua alkoi kaduttaa, että olin lähtenyt. Ripustin takkini jo pursuilevaan naulakkoon ja kävelin varuillani peremmälle.
Kauhukseni en tavoittanut olohuoneessa yksiäkään tuttuja kasvoja – ainakaan sellaisia, joiden kanssa uskaltaisin jutella. Vähän porukkaa tanssi jo parkettilattialla, ja sohvapöydillä oli tyhjennettyjä kokistölkkejä. Ilma oli kuuma ja tunkkainen. Olisin mielelläni vetäytynyt vessaan piiloon ja odottanut siellä, kunnes Ellen olisi tullut, mutta en uskaltanut lähteä etsimään vessaa valtavasta talosta. Näin nurkassa yksinäisen rahin, jolle suunnistin istumaan. Tein niin kuin stereotypinen antisosiaalinen suomalainen, otin kännykkäni esiin ja aloin selata Facebookia.
Ajantajuni meni. Lopulta vain tuijotin kännykän näyttöä ja yritin olla olematta.
 
- Mitäs noin kaunis neito tekee juhlissa ilman seuraa?
Minulta vei hetken tajuta, että kysymys oli osoitettu minulle. Sulloin kännykän kiireesti taskuuni ja kohotin kasvoni. Edessäni seisoi pitkä, harteikas ja ruskeatukkainen poika harmaassa villapaidassa ja sinisissä farkuissa.
- Ömm… Odotan kaveria!
Jouduin puoliksi huutamaan metelissä.
- No, mä voinkin sitten pitää sulle seuraa, poika sanoi, ja hänen kasvonsa levisivät koko vitivalkoisen hammasrivin paljastavaan hymyyn. Hän istahti muitta mutkitta viereeni ahtaalle rahille. – Oliver.
- Valma, esittäydyin. Poika kätteli minua. Vastasin kohteliaasti hymyyn, mutta minulla oli hiukan epämukava olo niin lähellä vierasta ihmistä.
- Mikä sut tänne toi? Oliver kysyi. Arvioin hänet ehkä pari vuotta minua vanhemmaksi. Hän nojasi rennosti kyynärpäillä polviinsa ja suuntasi suklaasilmänsä minuun. Käänsin vähän säikähtäneenä katseeni poispäin.
- Näiden bileiden järjestäjä kutsui mun luokkakaverin ja se kutsui mut, selitin. - Ja nyt mä odotan yhtä toista kaveria tulevaksi. Entä sä?
- Lauran isosisko oli mun luokkakaveri kun olin lukiossa, ja se kutsui mut. Mä olen nykyään armeijassa, mutta nyt olen viikonloppulomalla. Hei kuule, mä huomaan että sä et viihdy täällä metelissä. Mennäänkö yläkertaan? Siellä on avarampaa.
 
Jostakin syystä tunsin oloni tavattoman hermostuneeksi seuratessani Oliveria kierrerappuja pitkin yläaulaan. Sielläkin oli ihmisiä, mutta ei niin paljon, ja sohvapaikkoja oli vielä vapaana. Oliver johdatti minut yhdelle sohvalle. Istuimme sohvan eri päihin.
- Minkä ikäinen sä olet? Oliver kysyi.
- Seitsemäntoista. Lukion kakkosella, vastasin. Oliver kohotti kulmiaan.
- Sä näytät vanhemmalta!
Minua nauratti.
- Se johtuu varmaan meikistä. Mä en normaalisti käytä yhtään.
- En usko. Sun olemuksessa on jotain semmosta, että sä olet varmasti henkisesti enemmän kuin seitsemäntoista.
Se kuulosti hassulta. Kurtistin kulmiani ymmärtämättä täysin, mitä Oliver tarkoitti.
- Sä olet varmaan yhdeksäntoista? kysyin.
- Joo. Mä kirjoitin ylioppilaaksi viime keväänä, ja nyt pidin tyhjän puolivuotisen.
- Mihin sä aiot hakea seuraavaksi? kysyin uteliaana. Omien tulevaisuudensuunnitelmien ruotiminen pyöri jatkuvasti mielessäni, siitä muistuttivat vanhemmat ja opinnonohjaajat. Siksi oli hauskaa kuulla, mitä tekivät ne, jotka olivat juuri valmistuneet lukiosta.
- En mä tiedä oikein. Tiedän vaan että yliopistoon. Aika monta ovea on vielä auki. Pitäisi kuulemma jo tietää, mutta jos ei tiedä niin ei vaan tiedä. On niin monta mielenkiintoista juttua mitä mä haluaisin tehdä elämässä. Mä haluaisin olla lääkäri, mutta tiedän kyllä, ettei mulla riitä taidot lääkikseen pääsemiseen. Ja mä haluaisin olla opettaja. Ja haluaisin surffata Australian rannikolla ja Kaliforniassa, hypätä benji-hypyn ja niin edelleen. Mitä noista sitten valitsis. Miten on, tykkäätkö sä extreme-urheilusta.
Naurahdin.
- En todellakaan. Mä en ole vauhdin ystävä.
- Sä et näytäkään siltä, Oliver sanoi hymyillen.
 
Juttelimme pitkään ja hartaasti kaikesta maan ja taivaan välillä. Lakkasin odottamasta hetkeä, jolloin Ellen tulisi pelastamaan minut pinteestä. Ja tajusin, että vaikka minä ja Oliver olimme aika lailla toistemme vastakohtia, oli meillä myös jonkinlainen yhteinen punainen lanka. Oliver oli kivaa juttuseuraa, vähän samaan tapaan kuin Jerry silloin kun hän heittäytyi niinkin puheliaaksi että sanoi muutaman sanan minuutissa. Jossakin vaiheessa vilkaisin kännykän kelloa. Se oli melkein puoli yksitoista. Olimme jutelleet yli kaksi tuntia. Istuimme vastakkain, sohvan päädyissä, jalat sohvalla koukussa.
- Huh, täällä on kuuma, Oliver sanoi. – Mennäänkö parvekkeelle? Se on tuon oven takana.
Myönnyin. Minullakin oli aika kuuma. Oliver meni edeltä suurelle parvekkeelle, josta näki talon takapihan. Nojasimme kaiteeseen. Ulkona oli parikymmentä astetta pakkasta, ja hengityksemme nousi höyrynä ilmaan. Oliver kurottui katon ohi katsomaan taivaalle.
- Kiva kirkasta nyt, hän sanoi. Minäkin kurotuin katsomaan tähtiä. Löysin Otavan ja Orionin.
- Aika siistin näköistä, sanoin. Kaiteelle satanut lumi kimalteli kuun valossa. Kylmänväreet kiirivät ylävartaloni läpi ja saivat minut puistelehtimaan vähän.
- Onko sulla kylmä? Oliver kysyi. Hän avasi neuleensa napit ja asetteli vaatteen minun hartioilleni oman villapaitani päälle. Hänelle jäi vain valkoinen T-paita. Olin huomauttamassa, että hän paleltuisi kuoliaaksi.
 
Seuraavaksi kaikki tapahtui nopeasti. Ensimmäiseksi huomasin, että Oliver katsoi minua kummallinen, vakava ilme kasvoillani. Seuraavaksi tunsin hänen huulensa omillani ja kätensä selässäni. En ehtinyt reagoida mitenkään, en ehtinyt päättää, mitä mieltä olin äkillisestä suudelmasta. Ja seuraavassa hetkessä parvekkeen ovi kolahti auki, ja kuulin Ellenin hämmentyneen äänen.
- Valma?
Oliver irtautui minusta salamannopeasti. Minun kasvoni olivat varmaan lakanaakin kalpeammat. Oliver näytti hämmentyneeltä. Hän katsoi Ellenistä minuun ja takaisin. Näin Aaronin, joka seisoi Ellenin takana.
- Mitä… Tunnetteko te? Oliver kysyi.
Ellen tuijotti minua ilmeettömänä ja kalpeana.
- Joo. Tunnetaan. Valma on mun ystävä. Tai en tiedä onko enää. Jos se pussailee mun selän takana mun isoveljen kanssa.
Silloin palaset loksahtivat päässäni paikalleen kammottavalla tavalla. Ellenin isoveli, joka oli armeijassa. Oliver, jolla oli ratsastusta harrastava pikkusisko.
- Mä en tiennyt, henkäisin. En tiennyt, miten sanoisin, ettei suuteleminen ollut ollut minun ideani.
- Et varmaan, Ellen sanoi, ja nyt hänen silmänsä kipunoivat. Näin Aaronin tarttuvan häntä rauhoittavasti käsivarresta. Näytti siltä, kuin Ellen olisi halunnut sanoa vielä jotain, mutta sitten hän käännähti ja lähti pois Aaron kannoillaan. Minä ja Oliver jäimme seisomaan parvekkeelle. Seisoimme hiljaa varmaan kymmenen sekuntia. En uskaltanut vilkaistakaan Oliveriin. Tajusin, että hänen villapaitansa oli vielä olkapäilleni. Ojensin sen hänelle, ja lähdin mitään sanomatta sisälle. Kuulin Oliverin huutavan perääni.
 
Matkallani eteiseen en nähnyt Elleniä tai Aaronia. Minulla oli tyhjä olo. Miten olin saattanut olla niin tyhmä? Miten en ollut yhdistänyt asioita toisiinsa?
Kiskoin takin ylleni ja lähdin pakkaseen. Kaivoin kännykän taskustani. Akku oli loppu. Mitään ajattelematta lähdin kävelemään rivakasti kohti keskustaa. Kotiin oli monta kilometriä, mutta nyt ei auttanut muukaan.
Olin kävellyt pakkasessa jo jonkin matkaa. Lauran koti oli kadonnut näkyvistä, ja varpaani ja sormeni olivat tunnottomat. Silloin kuulin takaani autonmoottorin hurinaa. Joku pysähtyi viereeni, ja matkustajanpuoleinen ovi aukesi. Tiesin katsomattakin, että kuskin paikalla istui Oliver.
- Hyppää kyytiin, mä voin viedä sut kotiin.
- Ja miksi mä sun kyytiisi hyppäisin, kysyin väräjävällä äänellä. Yritin saada ääneeni suuttumista.
- Hei, ei ole mun vika, että sä satut olemaan mun pikkusiskoni bestis.
Tiesin sen. Puntaroin hetken mielessäni, kävelisinkö mieluummin jäljellä olevat kilometrit varpaat jäässä vai istuisinko kaikkien ongelmien aiheuttajan autoon. Päädyin jälkimmäiseen. Kapusin etupenkille ja tuijotin tiukasti eteeni.
- Mä asun siinä keskustan rivitaloalueella.
 
Sen jälkeen autossa vallitsi kiusallinen hiljaisuus. Lopulta minun oli pakko katkaista se.
- Miksi sä suutelit mua? kysyin. Ääneni kuulosti heikolta ja surkealta omaankin korvaan. Oliver hymähti kiusaantuneen kuuloisesti.
- No, miksi toista ihmistä nyt yleensä suudellaan.
Huokaisin. Oliver oli ollut mukavaa juttuseuraa, mutta ei missään nimessä poikaystävämateriaalia.
- Oisit voinut edes varoittaa jotenkin. Mutta hei, mä en halua että mulla on mitään juttua mun parhaan ystävän isoveljen kanssa. Tai nyt jo varmaan entisen parhaan ystävän.
Huokaisin taas ja taistelin pitääkseni kyynelet sisälläni. Silloin tajusin, että olimme kotini kulmilla.
- Mä jäisin tässä, sanoin. Oliver pysäytti auton tien sivuun. – Kiitos kyydistä, sanoin ja nousin autosta. Kävelin pihatietä pitkin kotiovelleni taakseni katsomatta. Pelkäsin jo valmiiksi sitä hetkeä, kun tapaisin Ellenin seuraavan kerran.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Alana
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 577
Join date : 04.02.2015
Ikä : 19
Hevonen : Fae

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Pe 29 Tammi 2016, 22:31

Koko viikko oli ollut suorastaan hektinen, ja nyt sain viimein rojahtaa sohvalle pyjamissani. Eihän kello ollutkaan kuin yksitoista perjantai-illalla. Parasta lepotauossa oli kuitenkin se, että vierelleni sohvalle rojahti Tuomas popkornikulhon kanssa. Tuo laittoi leffan pyörimään, mutta ajatukseni oli vain viikon tapahtumissa.

Alkuviikosta Fae oli pudottanut takajalankenkänsä tarhassa, ja siten liukastunut toisella takajalallaan. Sen johdosta olinkin tavannut tiistaina kolmijalkaisen hevosen tarhassa, sillä se oli venäyttänyt lihaksensa liukastuessaan, jonka jälkeen se oli ollut aika paikoillaan, jolloin lihas oli jähmettynyt. Tamma oli niin jumissa, että se oli jumiuttanut selkänsä, jolloin jouduin uhmaamaan kivusta erittäin kiukkuista hevosta hieroessani sitä auki. Tallilla olikin kulunut ihan kiitettävästi aikaa Faeta hoitaessa, ja siihen päälle vielä jääkiekkotreenit ja koulu.

Tänään olikin ollut superjännittävä päivä ujolle itselleni, sillä olin joutunut laulamaan koulun esityksessä, monen ihmisen edessä. Olin ihan hyvä laulamaan, mutta en todellakaan pitänyt ihmisten edessä laulamisesta. Varsinkaan kun lauluna oli Lumiukosta tuttu Walking in the Air, sillä kukaan muu ei ollut tarjoutunut vapaaehtoiseksi. Minäkään en kyllä ollut, mutta Alina oli ilmoittanut minut mukaan. Ja sen jälkeen kiristänyt varastavansa vaatteitani ellen laulaisi.

Olin onneksi selviytynyt hyvin, eikä lavalla laulaessani jännittänyt enää yhtään niin paljoa kuin astellessani lavalle. Tuomas seisoi myös takarivissä, sillä hän oli avuliaasti luvannut kuskata minut koulusta hirveällä kiireellä jäähallille. Periaatteessa heti lavalta poistuttuani olin rynnännyt Tuomaksen mukana tuon autolle, jossa odottelikin jo lätkäkassini. Minulla oli tasan seitsemäntoista minuuttia ennen kuin minun piti olla jäällä, ja naamassani oli melkoiset jäänsiniset luomivärit ja muuta mukavaa, mikä ei todellakaan sopinut treeneihin.
”Pysy sit tiellä”, olin virnistänyt poikaystävälleni tuon kavutessa kuskinpenkille, samalla kun tungin itseni takapenkille, jossa minun oli määrä vaihtaa edes osa vaatteistani, jotta minulla olisi enemmän aikaa jäähallilla. Tuomas oli vain todennut yrittävänsä kovasti, ja saikin käsiini juuri sopivasti osuneen urheiluteippirullan poskeensa.

Olin joka tapauksessa viitisen minuuttia myöhässä, ja vielä ensimmäisistä treeneistäni uuden joukkueen kanssa. Valmentajani oli keskiviikkona ehdottanut minulle vaihtoa, sillä 16+ poikien joukkue oli jäänyt ilman maalivahtia heidän ainoan muuttaessa yhtäkkiä pois. Hieman minua jännitti, sillä tämä oli sama joukkue jossa pelasi se Miro, joka oli aiheuttanut pari viikkoa sitten naamani mustelmille.

Joka tapauksessa saavuin oikein hienosti ja hehkeänä myöhässä.
”Jätkät hei, tulkaas tänne, alotetaan nyt kuiteskin.. Kaikki ei oo nyt vielä täällä, mutta nyt ei voida oottaa enää”, valmentajani oli juuri selittämässä.
”Teille pitäis tulla tänään uusi maalivahti vähän kattelemaan ja kokeilemaan, ja mitä todennäköisimmin se nyt jää ainakin kauden loppuun asti.”
Poikien seasta kuului ilahtunutta mutinaa ja muutama ”kuka” – kysymys. Minä sain juuri sopivasti raahattuani itseni jäälle, vasta toinen patja jalassa ja kypärä kainalossa. Ja ne siniset luomivärit vielä naamalla.
”Minä”, hymyilin vastauksena kysymykseen. ”Sori mä olen myöhässä, mulla oli laulujuttu”, selitin valmentajalleni, joka vain hymyili ja käski pukea suojukset nopeasti.
Poikien joukosta oli kuulunut epämääräistä mutinaa, paitsi se Miro oli protestoinut sukupuoltani aika äänekkäästi. Onneksi joukosta kuului yksi tuttu ääni:
”Alana!” tajusin äänen kuuluvan Henrille, ex-poikaystävälleni. Olin aivan unohtanut Henrin pelaavan tässä joukkueessa. Olimme kyllä vieläkin ystäviä, mutta silti… Tulevat joukkuekaverini supattivat kuin pikkutytöt minun pukiessa loppuun, ja kuunnellen keskustelua puoliksi sain huomata Henrin joutuvan armottoman ”mistä sä tunnet sen?” – pommituksen kohteeksi. Henri vain selitti meidän seurustelleen aikaisemmin, mikä aiheutti seuraavan ”miks sä jätit sen?” – vyöryn. Onneksi keskustelun keskeytti valmentaja, joka komensi kaikki lämmittelemään.

Treenien jälkeen minulta kesti hetki päästä pukuhuoneeseen asti poikien halutessa jutella kanssani, mutta olin loppujen lopuksi vain tunkenut läpi ja sanonut minulla olevan kiire. Niinhän minulla tavallaan olikin, Fae piti juoksuttaa ennen kuin talli menisi kiinni.

Olin sopinut Tuomaksen kanssa meneväni tallille ja tulevani sitten hänelle, mutta poika yllättikin minut parkkipaikalla ja halusi välttämättä tulla tallille mukaan. Halusi kuulemma tavata tämän mystisen Faen, josta selitin niin paljon.

Tämä kyseinen mystinen Fae oli taas oikein edustavana. Se juoksutti minua tarhassa pari minuuttia, jonka aikana pyllähdin kerran maahan Tuomaksen suureksi naurunaiheeksi. Tamma tuli loppujen lopuksi vauhdilla ulos tarhasta, ja melkein rynni päältäni sisään talliin. Kun pysäytin sen rauhoittaakseni sitä, se nousi pystyyn ja miltei riuhtaisi itsensä irti. Tuomas oli jo tulemassa apuun hevoseni etukavioiden käydessä uhkaavan lähellä otsaani, mutta päätti tyytyä puremaan huultaan huolestuneen näköisenä. Olin varoittanut häntä Faesta, ja sen tavasta olla aggressiivinen varsinkin vieraita kohtaan. Tamman ollessa turvallisesti karsinassaan Tuomas uskalsi tulla kysymään olinko kunnossa.
”Joo, I do this every day”, virnistelin ja painoin nopean suukon pojan poskelle.

Harjailin Faeta Tuomaksen katsellessa käytävältä, säpsähtäen joka kerta Faen näykkäistessä ilmaa.
”Miten sä voit vaan olla noin.. paikoillaan?” poika hämmästeli, ja vastasin vain tottuneeni siihen. Valma pölähti käytävälle Dunjan kanssa, ja pysähtyi niille jalansijoilleen.
”Ei kannata koskea siihen Faehen, se on ihan kamala. Ootko sä eksynyt? Tarttetko apua?” porkkanapää kysyi, eikä ilmeisesti ollut huomannut minua Faen karsinassa.
”Eei, en mä oo eksynyt, mä vaan-” Tuomas takelteli, ja kurkkasin karsinasta käytävälle.
”Se on mun kanssa”, totesin kylmästi, loukkaantuneena kuullessani hevoseni olevan kamala. Ei sillä, kyllähän se oli vähintäänkin asennevammainen, mutta silti..
”Ai moi Alana, kukas tää on?” Valma kyseli kuin hyväkin ystävä, ja vastasin vain muutamilla sanoilla.

Onneksi pääsin pois tallista maneesiin, raahaten Tuomaksen mukanani. Tuo ihmetteli hieman minua ja Valmaa, mutta kohautin vain olkiani.
”You can’t like everyone, can you?”
Juoksutin Faeta vain hieman, sillä vaikka se oli paljon puhtaampi kuin alkuviikosta, se oli vielä aavistuksen jäykän näköinen, jonka jälkeen Tuomas sai ensimmäisen hurjan jännittävän hevoskokemuksensa, kun hän piti Faen juoksutusliinasta kiinni parin metrin päässä samalla kun minä hieroin tamman selkää enemmän auki.

Lopulta pääsimme lähtemään tallilta, joka oli venähtänyt odotettua myöhemmäksi, sillä tallitupa oli ollut täynnä uteliaita tallilaisia, jotka olisivat mielellään tutustuneet Tuomakseen tarkemmin. Onneksi poika pelasti minut sosiaaliselta tilanteelta sanomalla meidän pitävän käydä vielä kaupassa ennen kuin ne sulkeutuivat. Olin näkevinäni muutaman merkitsevän katseen olisikohan ollut Elleniltä, mutta päätin ignoorata sen ja antaa tummatukkaisen miehenalun miltei kiskoa minut pois, kikattaen vitsille, jonka tuo oli kertonut hiljaa.

Nyt havahduin takaisin todellisuuteen Tuomaksen kutittaessa kylkeäni, josta muuten kutisin aivan liian paljon, ja Tuomas tiesi sen. Popkornit putosivat lattialle hypähtäessäni kauemmas, mutta sekään ei vienyt kutitusta pois. Itse asiassa Tuomas lopetti vasta, kun putosin tuon lattialle, ja hihitellen jäin kippuraan siihen.


//sekava tarina, mutta noh, tulipahan tehtyä :'D
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Alana
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 577
Join date : 04.02.2015
Ikä : 19
Hevonen : Fae

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ke 20 Huhti 2016, 20:08

Kissatarinoita

  • Huhtikuun enisimmäisenä päivänä Alanan piti varmistaa Aleksilta ainakin viisikymmentä kertaa, ettei tämä ollut aprillipila. Aleksi nauroi, ja vastasi viisikymmentä kertaa ettei ollut, ja tunki rimpuilevaa, mustaa kissaa tytön syliin. Niin päätyikin viimeinen Hiisun pennuista muuttamaan maailmalle, ja Dreiksi ristitty tyttökissa saikin hulppean kyydin Alanan sylissä uuteen kotiin.
  • Vaikka Wrach vierastikin kissaa aluksi, niistä tuli aika pian hyvät kaverukset. Nyt ne ovat suorastaan erottamattomia.

  • Drein lempiasiaksi muodostui pian Wrachin selän päällä oleskelu. Kissa antaakin Wrachin hoitaa kävelyn puolestaan. Paitsi jos Wrach menee eri suuntaan kuin Alana, silloin Drei seuraa Alanaa kuin hai laivaa.
  • Drei on rauhoittunut siitä, kun se tuli Hallavasta. Tähän mennessä se on rikkonut vain yhden lasin, kun se sai juoksuhepulin keskellä ruokapöytää.
  • Drei saa paljon juoksuhepuleita.
  • Paljon.
  • Wrach on aivan älyttömän kärsivällinen nuoren kissan kanssa. Vaikka Drei roikkuisi sen hännässä kiinni (se on tehnyt sitä), Wrach ei komentele sitä.
  • Drei on kova "puhumaan".
  • Se on järkyttävän kovaääninen.
  • Nähtävästi Drei pitää (Alanan jokakertaiseksi säikähdykseksi) keskellä yötä naamalle hiipimisestä??
  • Jonka jälkeen se nukahtaa siihen???
  • ???
  • Alanalla on outoja eläimiä. Kuitenkin ne ovat niin rakkaita <3

Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
micci
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 720
Join date : 02.11.2013
Ikä : 21
Hevonen : Nikita

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   La 30 Huhti 2016, 02:55

Paluu

Siinä se oli, Pronssijoki, kaupunki, jonne olin kaivannut enemmän kuin minnekään muualle. Kolme vuotta sitten olin saapunut tähän kaupunkiin täysikäisyyden kynnyksellä lukio-opintojen perässä ja tutustunut upeisiin ihmisiin ja luonut ihmissuhteita, jotka rikastuttivat elämääni enemmän kuin olisin osannut uskoa. Lähtö Sveitsiin ei ollut äkillinen, mutta silti tuntui kuin en olisi ehtinyt hyvästellä. Sydämessä oli valtava aukko ja olin pelännyt, etten ikinä tulisi palaamaan tähän kaupunkiin.

Nyt kuitenkin istuin automaattivaihteisessa volkkarissa, takakontissa pari putkikassillista tavaroita ja takapenkillä rakas, Pronssijokeenkin tutustunut karvaturrini Taku ja pelkääjän paikalla joku väsynyt kyytiä kaivannut teinipoika. Nyt oli lukio ja armeija käyty ja Pronssijoella odotti työharjoittelu eräässä leirikeskuksessa. Oliko kaikki muuttunut? Toisaalla tuntui siltä, kuin ikuisuus olisi kulunut siitä kuin viimeksi astelin Pronssijoen katuja. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että vasta eilen olin pakannut tavarani ja lähtenyt. Kaipasiko minua kukaan?

En silloin tiennyt palaavani, enkä halunnut kahlita ystäviäni odotukseen. Niinpä annoin heille luvan jatkaa elämää ilman minua, ja itselleni luvan jatkaa elämää ilman heitä. Helppoa se ei ollut, mutta muuttaminen ja irti päästäminen ei ollut minulle uutta. Tietysti tunsin syyllisyyttä siitä, etten ollut pitänyt yhteyttä, vaikka kuluneen vuoden aikana se olisikin ollut täysin mahdollista. Oikeastaan uskoin, ettei tuttuja kasvoja enää tulisi vastaan edes Hallavassa, Aleksia lukuun ottamatta. Olihan siitä jo aikaa kun viimeksi täällä asuin. Saisin siis aloittaa puhtaalta pöydältä, vaikka Hallavaan aioinkin palata.

Viereltäni kuului kuorsausta, ja pipopäisen nuorukaisen poski oli painautunut epämukavan näköisesti turvavyötä vasten. Päätin kiertää Hallavan pihan kautta varmistaakseni, että se oli vielä pystyssä. Kostea hiekkatie ja harmaa taivas eivät rauhoittaneet perhoslaumaa vatsanpohjassani, enkä juurikaan osannut jäsennellä ajatuksiani. Kun harmaa tallirakennus tuli esiin harvalehtisten puiden lomasta, purskahdin itsenikin täysin yllättäen räkäiseen ja äänekkääseen itkuun. Jopa kyydissä koisinut teinipoika heräsi, eikä tiennyt mitä tehdä.

”Hei… öö… ootko sä kunnossa?” uninen matkustaja kysyi hieman epävarmana ja tuijotti ikkunasta paeten awkwardia tilannetta. Niistin nenäni nenäliinaan ja pyyhin kyyneleitä, yrittäen hillitä nyyhkimistäni.
”Juu… Ei täs mitään, matka jatkuu”, sain vihdoin sanotuksi ja yritin nähdä eteeni vetistelystä sumentuneista silmistäni. En vaan voinut olla ajattelematta sitä, kuinka väärin oli lähteä Pronssijoelta ja Hallavasta ja jättää kaikki ystävät ja Valma tänne odottamaan että palaan ja sitten kertoa etten ikinä palaisikaan ja sitten palata kuitenkin. Ei täällä ole kukaan odottamassa minua. Ei kukaan ole enää aikoihin kaivannut minua. Miksi palasin? Vaikka mikään ei olisi muuttunut, en kuuluisi tänne enää. Minä lähdin. Jätin kaikki tänne.

Kyynelehtimiselleni ei näkynyt loppua. Teinipojalla oli yllättävän paljon kärsivällisyyttä.
Ei minulla ole oikeutta palata tänne ja pyytää heitä olemaan kuin olisin ollut täällä koko ajan. Toisaalta olen vain ihminen, enkä maailman napa. Pronssijoki on pärjännyt varsin hyvin ilman minua. En edes tiedä miksi tunnen näin suurta syyllisyyttä lähtemisestä. Ainut mitä voin tehdä, on pyytää anteeksi ja antaa ihmisten elää omaa elämäänsä kuten haluavat. Tietysti pelkäsin eniten sitä, että kaikki hallavalaiset olisivat olleet katkeria lähdöstäni ja levittäneet kamalia huhuja minusta uusille hoitajille, ja että Valma seurustelisi jonkun kusipään kanssa tai että Maikki ja Salli ja muut ihanat tallitytöt olisivat eksyneet pimeälle polulle ja Inka ja Salla olisivat tehneet itsemurhan tai murhanneet jonkun muun tai toisensa ja Aleksi olisi lopettanut Hallavan kokonaan tai myynyt sen jollekin sydämettömälle viiksekkäälle sedälle tai että jotain muuta pahaa olisi tapahtunut sillä aikaa kun en ole ollut vahtimassa. Parasta olisi siis ottaa selvää heti paikalla.

Niistin nenäni aggressiivisesti viidennen kerran ja nousin rymistellen ulos autosta, jonka olin pysäyttänyt parkkipaikalle johtavan tien keskelle. Kävelin silmät punaisina sekavin ajatuksin kohti tallia yrittäen yhä tasata hengitystäni, mutta pysähdyin matkan puolessa välissä kuullessani ääniä tallin suunnalta. Siellä hän oli, kaunis oranssihiuksinen hymyilevä tyttö juttelemassa innostuneena jonkun toisen tallitytön kanssa. Tuijotin silmät pyöreinä ja luulin kai olevani näkymätön, mutta kun Valman katse kääntyi minua kohti, tein salamannopean käännöksen takaisin autolle ja juoksin koko matkan katsomatta taakseni. Yhtäkkiä tiesin tismalleen mitä tehdä: hypätä autoon ja peruuttaa sopivan leveään kohtaan, kääntää auto ja kaasuttaa takaisin keskustaan.

”K-kiitos kyydistä”, teinipoika kiitti edelleenkin hieman varautuneesti ja laputti tiehensä reppuineen päivineen Pronssijoen vilinään. Taku tuijotti minua kysyvästi takapenkiltä, kun jäin hiljaisuuteen pohtimaan viimeaikaisia valintojani. ”Voihan tappivanukas mikä torvelo oletkaan”, tokaisin itselleni myötätuntoisesti. Ei Valma minua tunnistanut… Ei tietenkään, kun hän ei osannut minua odottaa. Sitä paitsi näytän melko erilaiselta kuin pari vuotta sitten, erilainen hiustyyli ja partakin, ja autolla liikenteessä. Nyt vain muutto vanhaan tuttuun kerrostaloon, tutustuminen uuteen kämppikseen eli tulevaan työkaveriin ja heti huomenna alkavatkin työt leirikeskuksessa nuorten parissa. Tulen käymään Hallavassa kun se tuntuu hyvältä idealta. Hevosten pariin on kuitenkin päästävä, mitä pikimmiten, sen parempi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   La 30 Huhti 2016, 11:36

Perjantai-iltana mieleni kävi valtaisaa myllerrystä, kun saavuin kotiin. Äiti ja isäpuoli Mikko istuivat keittiössä iltateellä. Tervehdin heitä lyhyesti ja pingoin tallireppu selässäni yläkertaan omaan huoneeseeni.
Spurtti bussipysäkiltä kotiin oli saanut minut hengästyneeksi, ja istuuduin sänkyni reunalle vetämään henkeä. Muutaman tunnin takaiset tapahtumat palautuivat mieleeni. Olin seissyt tallipihalle juttelemassa Eevan kanssa, kun Eeva oli harjannut Aavaa puomilla. Silloin olin sattunut vilkaisemaan Eevan olan yli Kavipolulle ja nähnyt pihan laidassa tuttuakin tutumman hahmon. Hontelo, poikamainen olemus ja kauas erottuvat tulipunaiset hiukset. Päässäni oli raksuttanut, kun olin kiivaasti kelannut muistojani. Saattoiko se olla..?
Ennen kuin olin ehtinyt reagoida (jälkeen päin ajatellen en tiennyt lainkaan, miten olisin reagoinut), hahmo oli kääntynyt kannoillaan ja palannut pikavauhtia parkkipaikalla odottavaan volkkariinsa ja ajanut matkoihinsa. Minä olin vaipunut hiljaisuuteen ja missannut puolet siitä, mitä Eeva oli minulle sanonut seuraavien kymmenen minuutin aikana. Eeva oli kysellyt kummissaan, mikä minulle oli tullut.

Nyt istuin sängylläni tallivaatteet yhä päälläni. Hengitykseni oli tasaantunut. Kurottauduin ottamaan läppärini työpöydältä. Ikkunasta selkäni takaa loisti ilta-aurinko, kun avasin sähköpostini. En tarkalleen tiennyt, miksi olin säästänyt kaikki Mikin lähettämät viestit. Uusimmat olivat vuoden 2015 loppukeväältä. Olimme lopettaneet seurustelun lokakuussa 2014, ja sen jälkeen olimme vaihtaneet laiskasti kuulumisia, mutta yhteydenpito oli sammunut kevään kuluessa. Oli tuntunut oikealta, vaikkakin hirvittävän surulliselta päästää Mikki menemään. Tiesin, ettei meille kummallekaan ollut luontevaa tavata vain netin välityksellä, ja se oli ollut uuvuttavaa.
Luin kaikki vanhat sähköpostit. Synttärionnittelut minulle uudenvuodenaattona, Mikin hevosen Pinkin kuulumisia Sveitsistä siittolasta, hassuja kertomuksia hölmöistä armeijakavereista... Vanhat muistot nostivat hymyn huulilleni. Seuraavaksi otin esille vanhat päiväkirjani ja lueskelin hymyssä suin onnellista hehkutustani itsenäisyyspäivän ratsastuksesta, lumienkeleistä, tähtikuvioista ja voikukkaseppeleistä. Tuttu kaipuuntunne nousi pintaan. Mikki oli ollut huippua seuraa, poikaystävänä ja muutenkin. Hänen kanssaan olin kokenut muutamat elämäni ikimuistoisimmista hetkistä.

Mitäköhän Mikki teki Pronssijoella? ajattelin. Jos se nyt oli Mikki. Hänhän oli muuttanut Sveitsiin ikään kuin pysyvästi. Ehkä hän oli käymässä ja katselemassa tuttuja paikkoja. Ehkä hän viipyisi vain muutaman päivän.
Minulle tuli epätoivoinen olo. Mitä jos en ehtisi näkemään Mikkiä? Vaikka Pronssijoki oli melko pieni paikka, oli epätodennäköistä, että törmäisin Mikkiin sattumalta, ellei hän tulisi Hallavaan. Mitä jos... näkisin hänet? Halaisimmeko kuin vanhat ystävät, vai olisimmeko kuin emme tuntisi toisiamme? Millainen hän olisi nykyään? Oli kulunut kaksi loputtoman pitkää vuotta siitä, kun olin nähnyt hänet viimeksi. Saattoihan olla, että hän ei enää edes muistanut minua. Jos lähettäisin hänelle tekstarin, muistaisiko hän edes, keneltä Valmalta se oli?
Syteen tai saveen, päätin ja tartuin kännykkääni. Kaivoin osoitekirjasta Mikin numeron ja kirjoitin lyhyen viestin: OLITKO se sä? T. V
Kun yritin lähettää viestin, kännykkä ilmoitti, että numero ei ollut käytösssä. Ehkä Mikin puhelin oli kosahtanut SIM-korttia myöten, hänhän oli valittanut sen toimimattomuudesta jo ennen eroamme.

Painoin kasvot käsiini. Pääni sisällä kuohui. Tuskin saisin nukuttua silmällistäkään tänä yönä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
My Dear Diary - Vapaa sana
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 3Siirry sivulle : 1, 2, 3  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Hallava :: Hahmojen elämää-
Siirry: