Tämä on virtuaalitalli
 
PääsivuKalenteriFAQHakuKäyttäjälistaKäyttäjäryhmätRekisteröidyKirjaudu sisään

Jaa | 
 

 My Dear Diary - Vapaa sana

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3  Seuraava
KirjoittajaViesti
micci
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 720
Join date : 02.11.2013
Ikä : 21
Hevonen : Nikita

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Su 01 Toukokuu 2016, 17:57

Valma

Onnistunut tutustumispäivä Pronssijoen leirikeskuksessa oli saanut minut hieman rentoutumaan, vaikka joka kerta miettiessäni Hallavaa tai ajaessani muistoja tuovien paikkojen ohi, ajatukseni lähtivät vaeltamaan kohti epävarmuutta. Perjantain perusteella Valma pyöri vielä Hallavassa, joten oli hyvin mahdollista että siellä kävi vielä muitakin tuttuja. Monet olivat varmasti lähteneet opiskelemaan muualle, mutta jos Pronssijoella asuu, niin ei Hallavasta noin vain lähdetty. Olihan paikka kaikissa ominaisuuksissaan täydellinen.

Tiesin, etten voisi kauaa viivytellä palaamista Hallavaan, vaikka pelko tuttujen kasvojen kohtaamisesta olikin läsnä. Ainakin samassa kerrostaloasunnossa asui joku hallavalainen heppatyttö, sillä olin useampaan otteeseen nähnyt vaaleahiuksisen ratsastushousuihin ja Hallavan logolla varustettuun takkiin pukeutuneen nuoren naisen kipittävän vastaan rappukäytävässä. En ollut kehdannut aloittaa keskustelua, vaikka hän vaikuttikin erittäin mukavalta aina hymyilevine kasvoineen. Sen sijaan koiramme tulivat hyvin toimeen ja tänäänkin jouduin pyytämään Takua moneen kertaan jättämään pienemmän karvaturrin rauhaan ja seuraamaan minua ulos.
Annoin pitkäkarvaisen punaisen irlanninsetteriristeytyksen juoksennella irti mutaista pellonreunaa pitkin, kun kävelin reippaasti kävelytietä lähintä kauppaa kohti. Oli kaunis keväinen sää, ja auringonpaisteen lämmön vuoksi ulkona tarkeni hupparissa. Linnut lauloivat keskenään kilpaa, mikä kuulosti siltä kuin ala-asteikäisille olisi annettu läjä instrumentteja, joista on mahdollista saada vain kauniita ääniä; kaaosmaista, mutta kaunista kuitenkin. Kun vihdoin saavuimme pienen Siwan pihalle, kiinnitin Takun rennosti pyörätolppaan ja lähdin kipaisemaan kaupassa aikeinani ostaa vain muutama juttua.

”Manteleita, manteleita… ja jäätelöä, koska kevät”, puhelin itsekseni sitä mukaa kun kävelin katse nauliintuneena hyllyjen valikoimiin. Kauppa oli minulle tuttu, eikä myyjäkään ollut vaihtunut sitten viimekerrasta. Mukaani tarttui pussillinen luomumanteleita ja Jättis passionhedelmä-tuuttijäätelö, jonka valitsin häpeilemättä puhtaasti koon perusteella. Maksoin ostokseni kortilla ja jäin kuittiroskiksen viereen availemaan jäätelöä paperikääröstään.
Kaupan ovi avautui. Vilkaisin katsomaan tulijaa ja tajusin, että sisään astui sama tyttö, jonka olin nähnyt Hallavan pihassa perjantai-iltana. Se oranssihiuksinen hyväsydäminen ja herttainen Valma, jota olin eniten viimevuosina ikävöinyt, mutta jonka kohtaamista myös eniten pelkäsin. Se oli kuin hidastetusta elokuvasta. Katseemme kohtasivat ja minut tajutessaan Valma teki äkkikäännöksen takaisin ulos. Tyrkkäsin roskat roskikseen ja kiirehdin mantelipussi hampaideni välissä ulos hänen perässään.

”Valma, odota!” huudahdin saatuani mantelipussin taskuuni ja juoksin hänen peräänsä. Valma ei katsonutkaan taakseen, ainoastaan käveli kiireisesti poispäin kaupasta. Kun saavutin tytön parkkipaikan reunalla, tartuin hellästi hänen käsivarteensa ja hän pysähtyi kääntymättä kuitenkaan puoleeni.
”Valma, anteeksi”, sanoin tuijottaen hänen takaraivolleen valahtanutta nutturaansa. Siinä hän taas oli, ihan lähellä, olemassa.
”Anteeksi, etten soittanut.”

Pienen hetken jälkeen Valma kääntyi katsomaan minua, posket punaisina ja silmät vettyneinä. Olimme pitkän aikaa hiljaa.
”Mulla oli sua kamala ikävä”, hän sanoi sitten nopeasti, hieman ehkä syyttävällä ja katkeralla äänensävyllä.
”Mitä sä täällä edes teet..?” hän kysyi pienen tauon jälkeen vähän murjottaen ja pyyhkäisi nopeasti poskelleen eksyneen kyyneleen. En ollut varma, tulkitsinko hänen äänensävynsä vain omien odotusteni mukaan vai oliko Valma oikeasti minulle vihainen. Oli miten oli, hänellä oli kaikki oikeus tuntea mitä hän tunsi. Pisamaposkinen tyttö vilkaisi kättäni, joka piti edelleen hänen käsivarrestaan kiinni.
”Mullakin on ollut sua ihan hirveä ikävä… En tiennyt että palaan…” sain vihdoin sanotuksi anteeksipyytäen, ja yhtäkkiä meidät molemmat täytti yllättävä hämmennys. Valman suupielet nousivat hymyyn.
”Mikki”, hän sanoi sitten, melkein kuin kaikki olisi normaalisti. Katsoin häntä tietämättä kuinka reagoida.
”Mitä sä täällä teet?” Valma toisti nyt hämmentyneen huvittuneesti naurahtaen, enkä voinut olla hymyilemättä. En löytänyt sanoja. Tuijotin vain hänen kauniita silmiään hämmentyneen hilpeästi hymyillen.

Sitten halasimme, rutistimme toisiamme kuin sovinnon merkiksi, mutta silti se oli niin paljon enemmän. Kyyneleet lipuivat poskiani pitkin, kun hengitin tytön tuttua tuoksua hänen kaulaliinansa läpi. Kaikki oli hyvin.
Sitten hymyilimme toisillemme, hieman nauroimme ja pyyhimme kyyneliä ja kävelimme Takun kera läheiselle leikkipuistolle juttelemaan. Kerroin, miksi olin Pronssijoella, ja kuinka pahoillani olin siitä, etten ollut pitänyt yhteyttä pitkään aikaan, tai kertonut tulostani. Valma ymmärsi ja kertoi pääpiirteittäin, mitä Hallavassa oli tapahtunut poissa ollessani, ja keitä tuttuja siellä vielä pyöri hänen lisäkseen. Olin hieman surullinen, että Inka ja Salla olivat lähteneet, mutta innoissani siitä, että pääsisin tutustumaan uusiin hoitajiin ja yksityisten omistajiin. Hän kertoi naapurini olevan nimeltä Kukka ja kertoi myös muista hallavalaisista. Juttelimme Hallavan lisäksi myös paljon muusta, välillä haikeammin ja välillä nauruun tikahtuen. Olin niin iloinen, että Valma oli täällä. Kun olimme jutelleet useamman tunnin, syöneet jäätelöni enemmän ja vähemmän puoliksi ja kun Valma oli joutunut useamman kerran vastaamaan kärsimättömiin puheluihin, halasimme ja lähdimme hieman vastahakoisesti ja viipyillen vastakkaisiin suuntiin.

Kotiin päästyäni en sanonut koko päivänä sanaakaan. Hymyilin vain. Sydämeltäni oli vierähtänyt mitä valtavin kivi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Su 01 Toukokuu 2016, 19:44

Valman päiväkirjasta:

1.5.2015


Rakas päiväkirja,¨
Mikki todella on täällä. En nähnyt harhoja. Pari viikkoa sitten en osannut kunnolla kaivatakaan häntä - en ollut niin pitkään aikaan nähnyt häntä. Mutta kun perjantaina näin hänet tallin pihalla, syttyi sisälläni hurja toivo. Voisiko Mikki olla täällä, Pronssioella? Ajattelin häntä koko viikonlopun. Tunsin oloni hurjan levottomaksi, minun oli vaikea keskittyä mihinkään. Tuntui, että oli pakko saada tietää. Nyt tiedän.
Lähdin iltapäivällä ruokakauppaan ostamaan hiivaa leipomista varten. Päällimmäisenä mielessäni pyörivät aamupäivän tapahtumat tallilla, ja taka-alalla alitajuntani työskenteli Mikki-ongelman kimpussa. Olin juuri kävelemässä kohti liukuovia, kun näin lasin toisella puolella pitkän, punatukkaisen hahmon, joka kuori jäätelöstä papereita. Tiesin alle sekunnissa, kuka se oli. Katseemme osuivat silmänräpäyksen ajaksi, enkä ehtinyt ajatella. Käännyin kannoillani ja painelin puolijuoksua takaisin parkkipaikan reunassa häämöttävää pyörääni kohti.
Muutaman sekunnin kuluttua tajusin, että seisoin kasvotusten ihkaelävän Mikin kanssa, ja hän piti minua käsivarresta. Ensimmäiset sekunnit olivat yhtä sokkia, eikä minulle jäänyt niistä mitään mieleen. Seisoin vain ja tuijotin Mikkiä. Hän näytti ihan samalta kuin ennenkin, tutulta ja turvalliselta, vähän varttuneemmalta tosin. Hänen näkemisensä sai kyynelkanavani avautumaan, ja yritin turhaan pyyhkiä tuntemattomasta tunteesta kumpuavia pisaroita kasvoiltani.
Sitten järkytys pyyhkiytyi taka-alalle.
- Mikki, minä sanoin ja onnistuin jo hymyilemään. - Mitä sä täällä teet?
Sitten halasimme tiukasti. En muista, että mikään halaus olisi koskaan tuntunut yhtä hyvältä. Itkin hiljaa Mikin paitaan ja rutistin häntä itseäni vasten. Mikki oli siinä, ihan lähellä ja todellisena. Palaset loksahtivat paikoilleen.
Hiiva sai jäädä ostamatta, ja istuimme läheisen leikkipuiston keinuissa auringonlaskuun saakka. Juttelimme, juttelimme ja juttelimme. Kaikesta mahdollisesta. Välillä nauroimme ja välillä taas itkimme. Ja söimme jäätelöä. Ihan liian aikaisin äiti alkoi kaivata minua kotiin. Halasimme taas, ja Mikki antoi minulle uuden numeronsa.


Olen nyt varmasti maailman onnellisin tyttö. Mikki aikoo aloittaa uudestaan Hallavassa, ja minä saan nähdä hänet monta kertaa viikossa. Ikävöinkö häntä poikaystävänä vai ihan vain ystävänä, sillä en nyt aio vaivata päätäni. En mitenkään malta odottaa, että näen hänet tallilla mahdollisimman pian.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Su 01 Toukokuu 2016, 22:50

Siis: Ensin Valma tapasi Mikin kaupan pihalla (kaks edellistä tarinaa tässä päikyssä), sitten tapahtui Alanan hurja rage täällä.
 
 
 
Miten monta pykälää mieliala saattoi tipahtaa parissa tunnissa? Sata? Miljoona?
Mikin tapaamisen tuoma kupliva ilo oli pois pyyhitty. Kaaduin sängylleni, hautasin kasvoni koristetyynyyn ja toivoin, että se tukahduttaisi nyyhkytykseni niin, etteivät ne kantautuisi alakerrassa olevan Mikon korviin. Minä itkin ja itkin. Päässäni riehui surun, järkytyksen, häpeän ja pelon myrsky. Ajantajuni hävisi, ja vähitellen myrsky ja nyyhkytykset laantuivat, mutta tunteet jäivät. Makasin pitkään paikoillani ja kävin läpi kaikki Alanan minuun kohdistamat syytteet.
Olin pieni neiti kaikkitietävä.
Olin neiti täydellinen, joka ei muka tehnyt mitään väärin.
En koskaan ollut ajatellut tippaakaan Alanan tunteita.
Luulin ja halusin, että kaikki ihmiset nuolivat takapuoltani.
Elin sateenkaarimaassa, jossa minä kuvittelin olevani koko universumin keskipiste.
 
Kävin väittämät yksitellen läpi ja tulin siihen tulokseen, että ne kaikki pitivät paikkansa ja niin kaikki minusta varmasti ajattelivat. En vain huomannut sitä itse.
Kun olin näyttänyt surun merkkejä, minua oli tylysti kehotettu huomaamaan, että en ollut ainoa ihminen maan päällä. Rivien välistä olin ymmärtänyt, että Alana ei aikonut sortua itkeviin kasvoihini, jotka saivat minut muiden silmissä näyttämään kiltiltä ja viattomalta uhrilta. Elämä oli kuulemma kovaa. Ja sitä se totisesti oli.
Tein mielessäni nopean suunnitelman seuraavien päivien varalle. Äiti oli sukulaisilla, ja Mikko-isäpuoli ei vartioisi menemisiäni, sillä hän oli töissä aamu kahdeksasta iltapäivä neljään. En menisi kouluun – miten enää koskaan voisin tavata ketään, kun olin saanut tietää rehellisen totuuden todellisesta minusta?
Sitten tein kaikkein vaikeimman. Tartuin kännykkääni ja lähetin Aleksille lyhyen tekstarin:
Mun pitää lopettaa Dunjan hoitaminen koulukiireinen takia, kysy haluaisko joku pieni alkaa hoitamaan sitä. T. Valma
En voisi enää ikinä astua jalallani Hallavaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Alana
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 577
Join date : 04.02.2015
Ikä : 19
Hevonen : Fae

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ma 02 Toukokuu 2016, 20:04

(Tarina Mikin tarinan alapuolella (yksi alaspäin), koska foorumi ei anna poistaa viestejä just nyt)


Viimeinen muokkaaja, Alana pvm Pe 13 Toukokuu 2016, 21:20, muokattu 4 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
micci
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 720
Join date : 02.11.2013
Ikä : 21
Hevonen : Nikita

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ti 03 Toukokuu 2016, 01:37

Suuria tunteita
Olin viettänyt koko päivän leirikeskuksessa, sillä olihan ensimmäinen kunnollinen työpäiväni, josta olin ihan puhki. Olin kuitenkin suunnitellut meneväni illalla Hallavaan katselemaan paikkoja ja vaihtamaan pari sanaa Aleksin kanssa, josko hän olisi vielä paikalla. Niinpä laitoin Valmalle viestiä, olisiko hän kiinnostunut tulemaan mukaani. Totta puhuen, minua jännitti, ja arvelin Valman läsnäolon helpottavan asiaa. Toisaalta en voinut myöskään olla täysin varma, olisiko Valma valmis hengailemaan ex-poikaystävänsä kanssa, varsinkaan tallilla, johon suurin osa yhteisistä muistoistamme sijoittui.

Jonkin ajan kuluttua puhelimeni viestiääni kertoi Valman vastanneen.
”Eei pysty”, luki viestissä. No mitäs kokkelia.
Olin epävarma. Johtuiko kieltäytyminen minusta, ajankohdasta vai oliko jotain sattunut. Päätin kysyä, oliko kaikki kunnossa. Pyörin levottomasti kämppäämme ympäri odottaen vastausta. Mitä jos Valma jostain syystä olisi päättänyt vältellä minua? Olihan se oikeutettua ja ihan ymmärrettävääkin, mutta viime tapaamisemme perusteella olin olettanut, että kaikki oli hyvin välillämme.
”Ei oo kukaan kuollu tai mitään eikä oikeestaan oo mitään sattunutkaan mutta en voi mennä tallille D-: ”, tuli vastaus vihdoin. Mietin hetken mistä moinen mahtaisi johtua. Valman tuntien jotain tallilla kuitenkin oli tapahtunut, tai sitten hänen perheensä olisi päättänyt kieltää häneltä tallilla käynnin, mikä olisi kyllä mielestäni varsin omituista. Jos ongelma kerran liittyi talliin, niin voisin unohtaa tämän päivän Hallavasuunnitelmat ja viettää tytön kanssa aikaa ihan muuten vaan. Olin ajatellut häntä lähes taukoamatta siitä asti, kun sain tietää, että minulla oli mahdollisuus palata Pronssijoelle. Sovimme Valman kanssa, että haen hänet viidentoista minuutin kuluttua, ja katsoisimme meillä leffaa herkkujen kera.

Katselin ympärilleni. Yhtäkkiä tunsin oloni erittäin epämukavaksi, ja kämppä vaikutti paljon sotkuisemmalta kuin minuutti sitten. Aloin vimmatusti järjestelemään sekä omiani, että kämppikseni tavaroita ja vaatteita omille paikoilleen ja sängyn alle piiloon luodakseni siistimpää ilmettä. Olimme molemmat vasta muuttaneet, joten tavarat vielä etsivät omia paikkojaan ja kovin kodikkaalta ei kämppä näyttänyt. Onneksi meillä oli mukava sohva ja kaapissa poppareita ja karkkipussi. Minua jännitti, vaikken olisi halunnut myöntää sitä itselleni. Katsoin hermostuneena kelloa, aika kävi vähiin. Olin jo lähdössä eteiseen, kunnes muutin mieltäni ja avasin housujeni sepaluksen. Kiskoin paidan päältäni ja ryttäsin sen kaappiin niin huolimattomasti, että se putosi ja jouduin nostamaan sen sinne uudelleen. Riisuin myös housuni ja rupesin käymään vaatteita läpi. Mitä hitsiä pistäisin päälleni?

Viiden minuutin kuluttua juuri järjestelemästäni vaatekaapista oli muuntautunut epämääräinen läjä rypistyneitä ja taittelemattomia vaatteita, mutta ainakin päälläni oli viininpunaiset chakihousut ja kissakuvioinen povitaskullinen t-paita, sekä auki napitettu harmaa neule. Minulla alkoi olla jo tosiaan kiire, mutta kävin vielä kylpyhuoneessa lisäämässä deodoranttia, korjailemassa kampaustani ja varmistamassa, ettei hampaissani ollut mitään epämääräistä. Sitten kiirehdin laittamaan kengät jalkoihini ja juoksin autolle. Taku jäi hämmentyneenä eteiseen kallistelemaan päätään.

”Miksi sä nyt noin jännität? Ei nää ole mitkään ensitreffit”, puhuin itselleni melko vihamieliseen sävyyn ajaessani volkkarini pois parkkipaikalta. Kännykkäni näyttö pelkääjän paikalla kertoi minun olevan pari minuuttia myöhässä. Käännyin kadulle, jossa Valman kotitalo sijaitsi, ja siellä tyttö odottelikin tien reunassa hento hymy kasvoillaan. Sydämeni tykytti luvattoman nopeasti, kun ajoin tytön kotipihaan. Ikkunaverhot heilahtivat ja se sai minut vieläkin epävarmemmaksi. Valma hyppäsi kyytiin nostaen puhelimeni kojelaudan päälle ja tervehti. Häntäkin punastutti.
”Miten menee?” kysyin lämpimästi peruuttaessani pois pihasta ja sykkeeni alkoi tasoittua. Minulla oli vieläkin hirveän kuuma kotipuolessa sähellyksestä, mutten kehdannut laittaa ilmastointia viileämmälle. Olihan Valma joutunut tovin odottamaan ulkona viilenevässä kevätillassa.
”Ihan hyvin…” hän vastasi hieman surumielisesti, josta tiesin viimeistään, ettei kaikki ollut kohdallaan. En sanonut mitään. Hymyilin vain, sillä olihan kaikki niin kauan hyvin, kun Valma oli vierelläni.
Ajoin kerrostalon pihaan omaan parkkiruutuuni, otin puhelimeni ja avaimen ja nousin autosta. Auton takana näin taas tytön hymyilevän varovaisesti, enkä malttanut enää odottaa, vaan halasin häntä lämpimästi ja hartaasti tytön vastatessa halaukseen. Lukitsin auton ja lähdimme kävelemään kohti sisäänkäyntiä. Sydämeni oli alkanut taas hakata.

Päästyämme asunnolleni Taku tuli innokkaana tervehtimään Valmaa. Silläkin oli ollut herttaista punapäätä ikävä.
”Jätä vaan takki johonkin siihen”, kehotin hieman varautuneena ympärilleen katselevaa tyttöä heilauttaen kädelläni eteisessä sijaitsevaa kengistä ja ulkovaatteista muodostuvaa kasaa kohti.
”Ja mä oon todella pahoillani tästä sotkusta, ei olla vielä ihan päästy jyvälle tän kämpän siistillä pitämisestä”, naurahdin samalla kun kolusin keittiön kaappeja hieman hermostuneena. Tuntui oikeasti siltä kuin toisin tytön kotiini ensimmäistä kertaa. Valma oli melko hiljainen, hän vain hymyili vienosti ja katseli paikkoja. Löydettyäni karkkipussin ja otettuani mukit appelsiinituoremehua varten ohjasin Valman istumaan sohvalle viereeni.
”Haluutko mehua?” kysyin kaataessani sitä jo itselleni. Valma nyökkäsi, joten kaadoin hänellekin.
Valmaa alkoi hymyillä tavallista isommin, joten loin häneen kysyvän katseen.
”Tää on oranssi, ja sulla vihreä”, hän sanoi nostaen mukiaan.
”Ihan niin kuin ennen”, hän lisäsi haikeasti ja tuijotti mukiaan. Olin ihan alitajuisesti ottanut juuri ne mukit, joita olimme tottuneet käyttämään luonani ja piknikeillä. Niin paljon muistoja lipui ajatuksiini.
Jäimme muistelemaan taas menneitä, ja aloimme molemmat vähitellen rentoutua. Aika kului kuin siivillä.

”Hei muistatko sen kärttyisän marjastajamummon, joka me säikytettiin laukkaamalla sitä outoa maastopolkua, kun me yritettiin löytää se muinainen viinikellari metsän keskeltä?” Valma muisteli naurua pidätellen. Mieleeni palasi silmänräpäyksessä muistikuva Maikin kertomasta huhusta metsän keskellä sijaitsevasta kummitustyrmästä, jonka Aleksi paljasti olevan hylätty ulkokellari. Kuuntelimme marjastajamummon yhtäjaksoista mäkätystä ainakin varttitunnin, kunnes päätimme epäkohteliaasti ravata tiehemme.
”Ei sitä voi unohtaa! Miten se pääsikään niin lujaa pienillä jaloillaan”, nauroin niin että vatsaa sattui. Mummeli oli lähtenyt peräämme kiukuspäissään edelleen marmattaen lapsukaisten vastuuttomuudesta holtittomuudesta, ja siitä että emme saisi niin keskenämme ratsastella ilman aikuisten valvontaa. Kikatimme vedet silmissä vatsojamme pidellen.
”Mummoparka taisi kadottaa kakkulansa marjamättäille.”
Valma oli tikahtua nauruunsa niin, että joutui ottamaan hartiastani tukea. Katseemme kohtasivat ja naurumme lakkasi. Sydämeni tykytti niin kovasti, että Valmakin olisi voinut kuulla sen.
En tiedä mitä ajattelin, mutta ainut, mitä näin, oli tyttö, johon olin syvästi rakastunut ja jota ilmiselvästi rakastin vieläkin, ja joka oli nyt aivan lähelläni. Nojauduin eteenpäin ja suutelin tyttöä pitkään ja hartaasti. Siitä suudelmasta olin unelmoinut niin usein kuluneiden vuosien aikana, etten melkein voinut uskoa sitä todeksi. Juuri kun olin viemässä kättäni hänen niskaansa, Valma vetäytyi kauemmas.
Katsoin tyttöä lempeästi. Hän näytti hieman järkyttyneeltä, säikähtäneeltä ja eksyneeltä. Olinko toiminut täysin holtittomasti? Olimme toki suudelleet aiemminkin, mutta nyt asiat olivat toisin. Minun olisi pitänyt ymmärtää se.

”Sori”, sain töksäytettyä tajuttuani virheeni. Vaikka Valma olikin vastannut suudelmaani, ei se tarkoittanut että suudelma olisi okei. Olinko pilannut kaiken? Valma oli ihan hiljaa, ja katsoi tilannetta paeten muualle.
”Mä jotenkin… luulin… tai siis…” yritin selittää, mutta tilanteen korjaaminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Inhosin itseäni hetki hetkeltä enemmän.
”Mä rakastan sua, Valma.”


Jatkuuu...... khehehehe
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Alana
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 577
Join date : 04.02.2015
Ikä : 19
Hevonen : Fae

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ti 03 Toukokuu 2016, 23:07

Alanan reissupäiväkirja
Jääkiekkoa ja järkyttyneitä ihmisiä

Monday 2.5.2016
Tänään lähti tasan yhdeltä tilausbussi Pronssijoen jäähallilta, joten minäkin olin tietysti mukana. Koko viisi- ja puolituntisen ajomatkan aikana bussissa raikasi varmasti valmentajien ja bussikuskin mieliksi viimeaikojen hittikappaleita, ja joukkueemme kovaääninen ja paikoittain erittäin ruma kielenkäyttö.

Kertailin mielessäni eilisen ja tämän päivän tapahtumia, ja erityisesti eilistä purkautumistani. Noh, tehty mikä tehty, ja sitä paitsi, kuulisipa Valma välillä muutakin kuin pelkkää ylistystä. Toisaalta olisin voinut olla hieman kiltimpi, varsinkin tänään Nannan kanssa puhuessani, mutta eipä minua loppujen lopuksi kiinnostanut. Ei kaikista voinut tykätä.

Hotellille päästyämme jakauduimme kahden hengen huoneisiin, jopa minä, jonka kämppikseksi valikoitui Johannes. Oikeastaan olin saanut valita ensimmäisenä, ja totta kai valitsin parhaan ystäväni. En kyllä ollut varma miten mielenterveyteni kestäisi Johannesta miltei viikon. Poika varasi heti itselleen vessasta puolet, ja lukittautui mielenosoituksellisesti sinne puoleksi tunniksi. Kävin vessassa viereisessä huoneessa, muiden joukkuekavereiden wc:tä lainaamassa.

Tuesday 3.5.2016
Game day!
Aamulla oli nopeat treenit, jonka jälkeen kuvailimme huvikseen "musiikkivideota". Näyttelimme siis uudelleen Shakiran Waka Wakan, ja pakko sanoa, siitä tuli hieno. Se jäi kyllä hieman kesken.

Illalla oli peli, joka sujui ihan hyvin. Voitimme 6-4, mikä tarkoitti että pääsisimme mittelemään kullasta! Kuulemma Pronssijoki ei ollut päässyt edes näin pitkälle viiteen vuoteen. Pelin jälkeen minä valitin niistä neljästä maalista jotka päästin, joista yksi olisi ollut aika helposti torjuttavissa, jos joku vastustajista ei olisi kommentoinut jotain fiksua ja erittäin epäkunnioittavaa sukupuolestani, mikä häiritsi keskittymistäni. Kyllähän minä olin kuullut paljon p****aa minusta jäällä, se kuului ainakin jotenkuten asiaan, mutta näin rumaa kommenttia en ollut vielä ikinä kuullut. Joukkuekaverini kyllä meinasi mottaista tätä fiksua sillä sekunnilla, mutta onneksi sain hänet pidettyä paikoillaan sanomalla etten haluaisi stressata jäähyn ajan ja tehdä paljon ylimääräistä työtä. Ilta kuluikin hotellilla pelaten aliasta ja trivial pursuitia sekä monopolia, mutta viimeisin keskeytettiin puolen tunnin sisällä, sillä se uhkasi aiheuttaa eräänlaisen sisällissodan.

Wednesday 4.5.2016
Keskiviikkona joukkuellamme oli vapaapäivä, aamulla oli vain pikaiset treenit, jonka jälkeen oli vapaata toimintaa.

Keskellä päivää päätimme tehdä juoksulenkin läheiseen pikaruokaravintolaan, sillä jos tekisimme töitä puolikkaan ranskalaisannoksen eteen, se ei voisi olla pahaksi, eikö?

Loppupäivä menikin Waka Waka -versiomme viimeistelyssä, jonka jälkeen leikimme paljon seuraleikkejä sun muita "team building exercises".

Thursday 5.5.2016
Game day numero 2!
Kuulemma Pronssijoen paikallisesta lehdestä saavutaan paikalle, halusivat kuulemma hieman videoida peliä ja haastatella meitä. Minua se vain nauratti, oliko Pronssijoki oikeasti niin pieni kylänpahanen, ettei sieltä riittänyt juttua paikallislehteen muusta kuin meidän joukkueestamme, joka ei sentään ollut niin superhyvä? Joka vuosi nyt joku voitti sarjan SM-mestaruuden, eli emme nyt olleet mitään supererikoistapauksia, vaikka finaaliin pääsimme.

Noh, kun pelin aika koitti, minua ainakin jännitti, jos voisi sanoa. Toistelin itselleni sen olevan hyvää jännitystä, ja että olimme jo nyt todella pitkällä, ei olisi maailmanloppu vaikkemme voittaisi. Oli hopeakin jo saavutus!

Peli tuntui äärettömän, tuskallisen pitkältä. Nyt osasin sentään keskittyä 100 -prosenttisesti peliin, enkä edes kuullut minuun kohdistuvaa vihapuhetta (pelin jälkeen kaverini olivat kysyneet miten olin osannut ottaa niin rauhallisesti, ja jouduin vastaamaan etten tiennyt mistä he puhuivat). Keskittyminen kannatti, sillä vain kaksi maalia pääsi pujahtamaan näppieni tai jalkojeni ohitse, mutta vastustajalla oli hieman enemmän ongelmia, ja hän päästi kolme. Vasta kellon soidessa ja joukkuekavereideni suorastaan loikatessa päälleni tajusin, että me olimme voittaneet. Oho. Me voitimme. Olimme virallisesti vuoden 2016 B-junnujen SM-kultamitalistit. Vau. Oho. Hups.

Loppupäivä sujui rattoisasti, palkintojenjaon jälkeen se uutisfirma haastatteli meitä hieman, ja otti hieman kuvia meistä, jonka jälkeen päivittelimme kaikki sosiaalista mediaa pukuhuoneessa.

Illalla kun katsoin kännykkääni, oli instagram-kuvani saanut miltei viisisataa tykkäystä. Viisi?? Ei minulla ollut edes niin paljon seuraajia. Syy tykkäysten määrään löytyikin pian, sillä kaverini olivat ottaneet yhteiskuvia, ja merkanneet minutkin kuviin. Jaa. Onnittelukommentteja oli superpaljon, mutta vastasin vain lähimpien ystävieni (eli oikeastaan Alinan ylpeään kolmen kommentin mittaisesn monologiin siitä, kuinka hänen "pikku Alanansa on kasvanut niin isoksi". Alina oli tasan kolme minuuttia vanhempi) ja joukkuekavereiden insidejuttuihin pelistä. Muihin voisin vastata myöhemmin.

Illalla, vielä edellistä myöhemmin, juhlistimme muutaman täysi-ikäisen kanssa (eli kaikkien paitsi seitsemän, sori naperot) kauden loppumista ja ehkä vähän voittoakin, ja vaikka tulisinkin jo aavistelemaan kuinka mukava olisi melkein kuuden tunnin bussimatka huomenaamulla, varsinkin krapulaisena, en välittänyt vaan kaappasin Johanneksen kainalooni ja jaoimme juomamme. Ihmisten ilmoille pitäisi mennä vasta maanantaina!

Friday 6.5.2016
Ei olisi pitänyt juoda eilen. Herätys oli kahdeksalta. Join aamupalalla neljä kuppia teetä. Oksensin ennen bussiin menoa. Se oli kyllä pääosin vain teetä ja aamupalaleipää, en minä eilen edes niin paljoa ollut juonut. Johannes oli paljon pahemmassa kuosissa (ja Mikael, mutta se ei ollut kenellekään yllätys).

Olo parani kuitenkin buranan voimalla, ja kun pääsimme Pronssijoelle olin oikeastaan aika normaalin oloinen. Tai no, ehkä hieman väsynyt. Kävin kotona ottamassa päiväunet, jonka jälkeen lähdin tallille. Pitihän sitä Faeta käydä moikkaamassa! Ihmisiä tosin en halunnut niinkään tavata, pystyin vain kuvittelemaan mihin saakka juorut olivat kiirineet, ja varsinkin nyt kun olin ollut koko viikon poissa. Noh, se selviäisi pian. Saisi nähdä, minkälaista siellä olisi, aamun lehteen oli jo ehtinyt juttu meidän voitosta, ihan toiselle sivulle (voi apua...), ja jossa komeili semi isolla joukkueemme kuva, jossa olimme kaikki selin kameraan, mutta naamat käännettyinä silti iloiseen virnistykseen kameraan kohti. Ja tietenkin ne mitalit näkyvillä. Minä olin aika reunassa, mutta kyllä siitä minun sukunimeni sai selville aika helposti. Minusta lehtileike oli hieman ylimääräinen, pelkkä verkkolehden kolumni olisi riittänyt, mutta hei, eipä haittaa. Ei se kulta nyt oikeasti niin iso asia ollut.
Noh, tallilla sen näkisi miten kävisi. Ehkei minua vihattaisi, vaikka olisinkin saanut olla koko viikon se hullu rähjääjäblondi

//ohops, laitoin uuteen viestiin vahingossa, mutten pysty poistamaan, joten olkoon nyt tässä :'D


Viimeinen muokkaaja, Alana pvm Pe 06 Toukokuu 2016, 16:24, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Salli
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 714
Join date : 23.12.2013
Ikä : 16
Hevonen : Minca

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ke 04 Toukokuu 2016, 17:24

kyyneleitä ja muistoja

Olin saanut korviini huhut Valman lopettamisesta Hallavassa. Se oli saanut sydämeni murtumaan. Valma oli aina ollut minulle tuki ja turva. Hallavassa ensimmäinen ihminen kehen tutustuin kunnolla ja viimeinen kenet haluaisin lähtevän Hallavasta pois. En voinut muuta, kun maata sängyssä. En haluaisi itse mennä tallille, koska en tulisi näkemään Valmasta mitään. En edes Dunjan puhdasta olemusta, tuvan leipomuksia tai mitään mikä oli Valmalle ominaista. Tuntui kuitenkin hölmöltä olla aivan pirstaleina, koska asuimmehan samalla paikkakunnalla ja olimme pari kertaa olleet yhdessä kaupungilla ja kävelleet ympäri kyliä. Asia sai minut kuitenkin erittäin surulliseksi. Äitini tiesi asiasta ja yritti saada minua lähtemään tallille tai laittamaan Valmalle jotain viestiä. En halunnut laittaa edes viestiä, koska pelkäsin saavani vastauksena, ettei Valma haluaisi nähdä minua. Entä jos Valma ei halunnut käydä tallilla minun takiani? Olin kuullut huhua, että Alanalla olisi jotain osuutta asiaan. Mutta Alana? Ehkä hieman hiljainen ja ei niin helposti lähestyttävä, vaikka hänen ja Valman suhde ei ollut erityisen hyvä niin miten Alana olisi voinut Valmalle tehdä tai sanoa jotain erittäin pahaa. Alana ei herättänyt minussa kovin hurraata huutavia tunteita, mutta silti hän vaikutti niin tasaiselta ja pidättyväiseltä. Ulkonäköhän voi aina pettää, mutta silti en voi uskoa Alanasta mitään sellaista. Oscar viihtyi hyvin Valman kanssa, vaikkei muuten näyttänyt kovin viihtyväiseltä. Toisaalta huono sanoa, koska en tunne poikaa oikeastaan ollenkaan. Entä jos Oscarilla olisi osuutta asiaan? Toisaalta hänkin on niin hiljainen ja varovainen ettei varmasti uskaltaisi loukata ketään. Nannan ja Valman välit olivat aika rajusti viilenneet, mutta tuskin Nanna haluaisi aiheuttaa mitään suurta härdelliä. Valma vietti niin paljon aikaa monien ihmisten kanssa, muta silti syytin aika paljon itseäni. En kuitenkaan ikinä haluaisi hänelle mitään pahaa tai olla ilkeä. Olin ollut Valman kautta niin monissa asioissa mukana.

Mikin ja Valman tarina oli totisesti ollut sydäntä lämmittävä. Mikin lähdettyä tuntui ettei Valma koskaan kunnolla pääsisi yli, läpi, ali tai sivuilta punatukkaisesta pojasta. Olihan Mikki todella ihana ja hauska. Valman elämä oli Mikin jälkeen aika poikarikasta, kun hevonen sai uuden hoitajan tai uusi yksityinen tuli taloon poika mukanaan Valma oli aina pojan mieleen. Joskus tunsin itseni Valman rinnalla hiukan unohdetuksi. En ollut mikään erityisen näköinen ja muutenkin olin aika lapsellinen. Valma oli näyttävä värikkäine hiuksineen ja oli luonteeltaan kultainen. Halusin olla aina niin piristävä ja iloinen joskus ehkä hieman liikaa ja liian innokkaasti olin menossa kaikkeen mukaan. Toisaalta useat ihmiset pitivät siitä että osaan ottaa tilanteen haltuun napakasti ja muuttaa sen negatiivisen tunnelman nopeasti positiivisemmaksi. Aika monet saivat Duracell-pupu käsityksen minusta mikä varmasti ärsyttää monia. Jos luonteeni olisi ärsyttänyt Valmaa, hän olisi varmasti voinut sen sanoa minulle. En olisi loukkaantunut siitä, koska Valma on minulle niin tärkeä. Juuri nyt minulle tuli kauhea ikävä Maikkia ja Sandraa, sekä Inkaa. Miro tulvahti mieleeni. Miro oli mieleiseni poika, vaikka olikin minua vanhempi. Tunsin kuinka kuuma nousi poskilleni ajatellessa mustatukkaista poikaa. Ei, ei, ei hän seurusteli Nannan kanssa.

Vedin peittoa tiiviimmin päälleni ja katseli samein silmin huoneeni kattoa. Minulle alkoi tulla hiukan kuuma peiton alla, koska suoraan koulusta tultuani kipusin sänkyyni ja vedin peiton päälleni. Nälkä kolotti vatsassa ja janottikin jonkin verran, mutta minun ei tehnyt mieli syödä tai juoda. Oikeastaan mieleni teki vain maata ja miettiä kaikkea Hallavassa tapahtunutta. Tiesin sisimmässäni kuinka hölmöä oli murehtia, mutta suurin osa minussa halusi murehtia.
Annoin ajatusteni juosta ensimmäisestä päivästäni Hallavassa tähän hetkeen. Emppu ja minä hoitamassa yhdessä Mincaa, Maikki ja minä maastossa shettiksillä olimme kunnon poniteam Maikin kanssa, ratsastukseni Dunjalla ja Valma taluttamassa Astaa, Sandran viimeinen päivä Hallavassa, uittoretket ja kaikki hulvattomat maastoretket. Länkkärikurssi jolloin sain ensimmäisiä kosketuksia Mincaan, haastava tunti Kyyhkyllä josta ei tullut oikein mitään. Miro ratsastamassa Pallella maastossa ja aristelemassa laukkaamista pellolla. Darlin hoitamiseni, sekä ihastumiseni Dunjaan. Dunjaan ihastuin ensimmäisenä, kun olin käynyt Hallavassa, mutta kukakapa ei olisi ihastunut pystyharjaiseen voipalloon. Janelle jonka kanssa en saanut kunnon ystävyyttä aikaiseksi, mutta silti niin lempeä ja vaniljainen. Aleksi opettamassa minut hyppäämään, kun aluksi pelkäsin sitä. Tunti milloin sain Klikin liikkumaan todella hyvin ja ensimmäisen kerran kun sain hevosen kantamaan itseään kunnolla, sekä kaikki leirit, retket ja kisat. Havahduin mietteistäni ja tunsin kuinka peittoni oli märkä. Olin hieronut kyyneleeni siihen. Naama tuntui tokkuraiselta ja kostealta. Heitin peiton sivuun ja nousin sängyn reunalle istumaan. Hengitin syvään ja nousin seisomaan. Maailma pyörähti ympäri ja pääni tuntui jonkun toiselta. Kävelin seinästä tukea pidellen keittiöön. Tunsin kuinka kyynelet vierivät yhä poskillani ja käteni tärisivät. Kaivoin vetolaatikosta muovikahvaisen veitsen. Henkäisin syvään ja laskin veitsen vasemman ranteeni päälle.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ke 04 Toukokuu 2016, 21:33

Jatkoa Mikin tarinalle:


Kaikki tapahtui niin nopeasti. Aivan liian nopeasti. Yhdessä hetkessä kikatin marjastajamummolle Mikin olkaan tukien. Ja seuraavassa me suutelimme. Minä en epäröinyt hetkeäkään vastata suudelmaan, se tuli niin luonnollisesti. En ajatellut mitään, elin vain hetkessä.
Suudelman loputtua tuntui rikolliselta, että olisin toivonut sen kestävän pitempään.
Mikki näytti yhtä järkyttyneeltä kuin minäkin. En pystynyt katsomaan häntä silmiin, minulle tuli sietämätön tarve kiemurrella paikallani Mikin olohuoneen sohvannurkassa. Mikki selitti jotain epäselvää, ja minusta tuntui, ettei hän tiennyt täysin itsekään, mihin hän pyrki. Seuraavat sanat tulivat täysin puskista.
- Mä rakastan sua, Valma.
 
Se oli minulle liikaa. Käteni vapisivat, ja pelkäsin alkavani itkeä minä hetkenä hyvänsä. Päässäni pyöri aivan liian suuri tunteiden mylläkkä – samaan aikaan, kun suudelman aiheuttaman kielletyn onnentunteen ilotulitteet räjähtelivät värikkäinä verkkokalvoillani, mieleni kävi kiivaasti läpi tähänastisen rakkauselämäni kipeimpiä muistoja.
Pomppasin ylös, sillä minusta tuntui, etten enää kestäisi.
- Mä… tarvitsen aikaa, mokelsin ja säntäsin eteiseen. Potkaisin kengät jalkaani, ryntäsin rappukäytävään, portaat alas katutasolle ja ulos. Mieleni kuohuessa vimmatusti kävelin eteenpäin ilman päämäärää.
 
Löysin itseni vanhan ala-asteen pihalta. Istuuduin hiekkakentän viereen kivelle, jossa pensaat suojasivat minua ohi kulkevien ihmisten katseilta. Kylkeni pisti, ja painoin pääni polviin.
Annoin itselleni sekunniksi luvan muistella, miten hyvältä suudelma oli tuntunut. Sitten muistutin itseäni siitä, että kaikella oli kääntöpuolensa. Muistelin, miten Mikki oli kertonut minulle päässeensä Sveitsin tarkka-ampujakoulutukseen. Miten Christian oli lähtenyt omille teilleen jättäen taakseen minun sydämeeni suuren mustan aukon, joka oli vasta pikkuhiljaa parantumassa, ja palannut takaisin vain särkeäkseen sydämeni uudelleen. Enkö ollutkin silloin päättänyt, että enää en iskisi silmääni kehenkään?
Surun jälkeen tuli suuttumus. Miksi, miksi Mikki oli mennyt pilaamaan hetkellisen mielenrauhani? Kaikki oli jo valmiiksi tarpeeksi sekaisin.
Tunteet jättivät jälkeensä surullisen harmaan tyhjyyden. Hengittelin syvään pää yhä polvissa ja toivoin, että kaikki olisi toisin. Kunpa rakkaan ihmisen kanssa voisi vain rakastaa ja nauttia yhdessäolosta, ilman että tarvitsisi ajatella sen pidemmälle. Mutta ennemmin tai myöhemmin piti valita – ja siihen valintaan en ollut valmis.
 
Huokaisin. Loppujen lopuksi Mikki ei ollut ainoa ongelmani. Kaikki oli ollut sekaisin jo muutaman päivän. En uskaltanut mennä tallille, enkä itse ollut itseni suurimmassa suosiossa tällä hetkellä. Nannan kanssa oli välirikko. Minun täytyisi saada asiat järjestykseen, ennen kuin voisin päättää yhtään mitään.
Kaivoin kännykän taskustani. Oli yksi ihminen, jolle halusin puhua. Valitsin Oscarin numeron.
Oscar vastasi melkein heti.
- Voidaanko me nähdä? kysyin.
- Nyt heti vai? Mä olen tallilla. Miten olis vaikka huomenna? kuului linjan toisesta päästä Oscarin ääni. Päättelin, että hän huomasi, ettei kaikki ollut hyvin.
- Ei kun nyt heti, sanoin tukahtuneesti. Jossakin alitajunnan perällä olin tyytyväinen siitä, että minulla oli sellainen ystävä kuin Oscar.
- Okei sitten. Missä nähdään?
Sovimme näkevämme Siwan viereisessä leikkipuistossa, Oscar pääsi sinne tallilta kätevästi bussilla, eikä sinne ollut Pronssijoen alakoulultakaan pitkä kävelymatka. Nousin ylös hiukan horjuvin askelin ja suuntasin kulkuni keskustaa kohti. Oli aika selvittää asiat.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   To 05 Toukokuu 2016, 00:05

Ja vielä jatkoa edelliseen...
Jouduin odottamaan Oscaria jonkin aikaa, sillä bussin tulo kesti. Pian Oscar kuitenkin ilmestyi leikkipuiston laidalle reppu selässään ja vielä tallivaatteet päällä. Hölkkäsin häntä vastaan. Jalkani olivat hapoilla kävelemisestä. Oscar näytti huolestuneelta.
- Kaikki hyvin? hän kysyi. Avasin suuni vastatakseni, ja silloin joka ikinen pato sisälläni murtui. Purskahdin itkuun ja heittäydyin pojan kaulaan. Hän ei tainnut järkytykseltään saada sanaa suustaan, piteli vain käsiä varovasti ympärilläni. Hän tuoksui tallilta. Sitä tuoksua olin kaivannut ikuisuudelta tuntuvan ajan, ja se sai minut itkemään entistä holtittomammin.
Oscar antoi minun tuulettaa tunteitani pitkään. Kun nyyhkytykset lopulta harvenivat, ja sain taas henkeä, hän työnsi minut käsivarrenmitan päähän ja tarkasteli lievästi kauhistuneen näköisenä. Katsoin sivuun. Näytin varmaan hirveältä. Kasvot punoittivat ja silmät olivat turvonneet.
Oscar johdatti minut istumaan keinuun. Hän istui viereiseen ja katsoi minua kysyvästi. Pyyhin vähän nolona nenääni paidanhihaan.
 
Seuraavaksi vuodatin Oscarille kaiken, alkaen pitkään jatkuneesta ulkopuolisuudentunteesta, viilenneistä väleistä Nannan kanssa, jopa Alanan karjumisesta. Puhuminen oli aluksi vaikeaa, mutta kun pääsin alkuun, annoin sanojen vain tulla, ja se nosti raskaan taakan olkapäiltäni, ja se tuntui uskomattoman hyvältä. Jaettu suru oli puolikas suru. Oscar kuunteli mukisematta ja nyökytteli ja hymisi välillä. Toisinaan hän näytti surulliselta tai järkyttyneeltä. Kun tulin Alanan huutokohtaukseen, epäröin vähän. Sanat satuttivat yhä tuhottoman paljon, ja vaikken halunnut myöntää sitä, uskoin niistä jokaisen. Oscar kyllä tiesi, että Alana oli huutanut minulle, mutta tarkkaa sisältöä hän ei ollut kuullut.
Kaikki Alanan sanoma oli iskostunut tarkasti mieleeni, ja nyt toistin kaiken Oscarille. Se tuntui vapauttavalta, vaikka minua piinasikin edelleen epävarmuus. Aiheuttivatko nämä Alanan kertomat piirteet kaikki ongelmani?
Huokaisin helpotuksesta, kun olin päässyt Alana-kohdan ohi, ja koska Oscar näytti siltä, että voisi kuunnella vielä lisää, jatkoin Mikkiin. Kerroin, että olimme seurustelleet kauan sitten, ja että nyt Mikki oli tullut takaisin.
 
Takeltelin kertoessani suudelmasta – enhän tiennyt vielä mitä itsekään ajattelin siitä.
- Ja se sanoi, että… se rakastaa mua…
Katsoin polviani. Sitten nousin niin nopeasti seisomaan, että Oscar säpsähti. Aloin kävellä edestakaisin ja potkiskella hiekkaa.
- Ei toista voi niin vaan suudella noin vaan ajattelematta pitemmälle! Mitä Mikki nyt sitten haluaa tietää? Että haluanko mä seurustella sen kanssa?
Katsoin Oscaria. Hän katsoi takaisin pää kallellaan.
- No, haluatko sä?
- No en tiedä!
- Rakastatko sä sitä vielä? Oscar jatkoi tenttiään. Heilautin käsiäni.
- Joo, parahdin. – Rakastan ihan helvetisti, ei kai tässä muuten mitään ongelmaa olisi!
Vaikenin ja pysähdyin. Oscar näytti kummalliselta. Haavoittuneelta. Tajusin, mitä olin juuri sanonut, ja yhdistelin muutaman palasen. Ei. Ei vielä tämäkin päälle.
Käteni valahtivat alas.
- Oscar…
Oscar hymyili tekohymyä, jonka oli tarkoitus peittää alleen loukkaantuminen.
- E-ei se mitään. Jatka.
Minä tein sen, mikä tuntui sillä hetkellä parhaalta. Esitin, etten huomannut mitään.
- Kai se oli siinä. Kiitos kun kuuntelit. Tämä auttoi mua tosi paljon.
Oscar nyökkäsi.
- Ihan mielelläni mä. Mutta hei, kello on sairaan paljon, mun on pakko lähteä nyt kotiin. Nähdään taas joku päivä.
Oscar nousi, otti reppunsa ja lähti. Katsoin hänen peräänsä ja istuuduin keinulle, jonka hän oli jättänyt vienosti heilumaan. Tuntui, että kaikki tekemiseni tänään oli satuttanut minulle tärkeitä ihmisiä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
micci
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 720
Join date : 02.11.2013
Ikä : 21
Hevonen : Nikita

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   To 05 Toukokuu 2016, 02:38

Jatkoa Mikin puolelta, pohdiskelua ja itseinhoa

Vain yksi harkitsematon suudelma ja yhtäkkiä kaikki oli pilalla. Miten se tapahtuikaan niin nopeasti? Hetki sitten minulla oli hauskempaa kuin vuosiin, mutta nyt olin taas täysin riekaleina. Valma oli lähtenyt tiehensä, enkä ehtinyt reagoida siihen mitenkään. Minun olisi pitänyt pysäyttää hänet, puhua asiat puhtaaksi ja pahoitella holtittomuuttani. Totuus kuitenkin oli, etten tiennyt itsekään, miten asiat olivat. Miksi en mennyt hänen peräänsä? Olin vain jäänyt raivoissani heittelemään koristetyynyjä sohvaa vasten, kyyneleitäni epäonnistuneesti tukahduttaen, itseäni inhoten. Menetinkö hänet lopullisesti?

Makasin sohvalla silmät punaisina ja turvonneina, räkäinen neuleenhiha korostamassa säälittävyyttäni. ”Miksi olen näin hemmetin torvelo? Mulla oli täydellinen kurssi kohti mitä parhainta ystävyyssuhdetta… Jos en olisi hätiköinyt, olisimme ehkä voineet… jopa palata yhteen.”
Nyt olin kuitenkin säikäyttänyt Valman tiehensä. Olin yrittänyt pelastaa tilanteen puhumalla, mutta sen sijaan möhlinkin vielä pahemmin tunnustamalla rakkauteni. Tottahan se oli, että rakastin häntä vieläkin, mutta oliko se sitten palavaa intohimoista rakkautta vai toverillista rakkautta, sitä oli vaikea sanoa; ehkä jotain siltä väliltä, tai vähän molempia.
”Mikä idiootti olenkaan…” vuodatin Takulle, uskotulle räkähihaani imeskelevälle terapeutilleni. En tiennyt miten minun olisi pitänyt suhtautua itseeni. Ei kukaan voinut olla niin typerä, mutta toisaalta olisin voinut edes yrittää ymmärtää omaa käytöstäni. Itseinhoon oli kuitenkin helppo sortua, ja juuri nyt en jaksanut ponnistella asian suhteen.
”Mitä mä oikein kuvittelin suudellessani häntä? Että Valma rakastais mua edelleen ja olis valmis palaamaan entiseen muitta mutkitta, ehkä vielä sängyn kautta?” naurahdin epäuskoisesti omalle ääliömäisyydelleni. Taku kuunteli enemmän tai vähemmän tarkkaavaisena, mutta ainakin valkoinen katto pysyi yhä tyynen valkoisena.

”Tulisiko siitä edes mitään? Mun työharjoittelunikaan ei kestä ikuisesti… Ja sitä paitsi haluun vaan olla ystäviä…” puhuin katolle, joka vaikutti olevan jopa kiinnostunut käsittelemästäni aiheesta.
”Mutta mä rakastan Valmaa. Voiko sellasen kanssa olla ystäviä? … Ehkä ajan mittaan yhdessäolo helpottuu, ja se jännitys katoaa meidän väliltä… vai katoaako?”
”Ja totta himskatissa se tyttö saa mun jalat alta! Miten se tekee sen? En kyllä ehkä pysty hillitsemään itseäni, jos joudun leikkimään että on okei olla pelkkiä kavereita…”
”Toisaalta mä en todellakaan aio särkeä sen tytön sydäntä toistamiseen. En vois tehdä sitä, vaikka mä kuinka palavasti tuntisin vetoa häntä kohtaan. En mä vaan vois. Enkä aio. Nyt mun pitää vaan unohtaa kaikki ajatukset siitä että me palattais yhteen tai tehtäisiin mitään muuta epämääräistä. Pelkkä kaveri, tai ei yhtikäs mitään. Ota tai jätä. Ei kompromisseja. Sä pystyt siihen. Ei ajatustakaan enää musta ja Valmasta yhdessä. Se suudelma sai olla viimeinen, tyydy siihen tai lähde kävelemään”, puhuin katon sijaan nyt itselleni; päättäväisesti, melkeinpä jopa tiuskien.

”Jos sä todella rakastat Valmaa, sä päästät irti.”

Olinko minä ollut ihan rikki eromme jälkeen? Todellakin. En saanut kunnolla nukutuksi moneen viikkoon, ja harkitsin useamman kerran todella leikin jättämistä kesken armeijassa. Toisaalta olin päässyt haaveilemaani tarkka-ampujakoulutukseen ponnistelujeni ansiosta, ja olisi ollut kerrassaan typerää kieltäytyä tai jättää homma kesken. Lopulta löysin takaisin kiinni rutiineihin ja purin ikäväni sähköposteihin tai tukahdutin sen entistäkin kovempaan työhön. Se ei kuitenkaan ollut ainut keinoni täyttää reikä sydämessäni.
Suhteeni erääseen naispuoliseen vapaaehtoisen asepalveluksen suorittajaan kesti useammankin kuukauden, mutta hänen siirtonsa toiselle kampukselle katkaisi suhteen. Hän oli kyllä tietoinen erostani ja siitä, etten halunnut mitään vakavaa, mutta yksinäisyys suhteen loputtua sai minut jälleen tuntemaan oloni rikkinäiseksi. Tieto mahdollisuudesta palata Pronssijoelle oli saanut minut elättelemään epärealistisia toiveita Valman suhteen.
Ja nyt se oli mäjäytetty päin omia kasvojani.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Valmalle viestin:
”Oon tosi tosi pahoillani äskeisestä. Mä en tiedä mikä muhun meni, kai vanhojen muistelu vaan sai mut jotenkin kuvittelemaan, että kaikki olis niin kuin ennen. Mä haluan olla vaan ystäviä. Unohetaan toi äskeinen ja koitetaan alottaa alusta. Ihan pelkkinä kavereina.”
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Salli
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 714
Join date : 23.12.2013
Ikä : 16
Hevonen : Minca

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   To 05 Toukokuu 2016, 11:57

kissatauluja ja oven kuluttamista

Yritin saada käsieni tärinää loppumaan. Kyyneleet vierivät entistä enemmän poskiani pitkin. Kuulin oven kolahduksen ja iloisia ääniä.
”Hei Salli! Saatiin vieraita”, äitini huuteli ja käveli korkokengät kopisten parketilla. Nostin katseeni käsistäni vaikken nähnyt kovin hyvin, koska kyyneleet olivat samentaneet silmäni. Äitini saapui keittiöön käsissään kauppakassi ja työlaukku. Kuulin kolahduksen, kun kauppakassi putosi lattialle ja sisällä ollut kastikepurkki hajosi palasiksi ja värjäsi parkettia punaiseksi. Äitini repäisi veitsen kädestäni ja laski sen altaaseen ja alkoi etsiä puhdasta pyyhettä. En voinut muuta kuin seisoa paikallani kädet täristen. Tunsin kuinka äitini kietaisi pyyhkeen ranteeni ympärille ja kiristi sen lujasti kiinni. Äitini työnsi minut ulos keittiöstä ja talutti eteiseen. Vieraamme jotka olivat vielä eteisessä näyttivät järkyttyneiltä. En pystynyt tunnistamaan ketä he olivat, mutta kuulin henkäyksen kun kävelin heidän ohi. Katsoin vain eteenpäin ja ajatukset myllersivät päässäni. En saanut mistään niistä kunnolla kiinni. Aina kun sain otteen jostakin ajatuksesta se juoksi jo kaukana. Äitini avasi etupenkin oven minulle ja auttoi minulle turvavyön ja kiiruhti käynnistämään autoa.
--
Heräsin nytkähtäen. Silmäni tuntuivat raskailta ja kättäni särki ikävästi. Kesti hetken ennen kuin sain katseeni tarkentumaan mihinkään. En aluksi muistanut mitään, mutta sitten koko sotku palasi rytinällä mieleeni. Olin liian väsynyt itkemään. Nyt tunsin enemmän ärtymystä ja inhoa, kun surua ja kaipuuta. Ovi kolahti. Käänsin katseeni ja näin vihreäasuisen nuorehkon naisen, joka hieroi käsiään yhteen ja hymyili minulle.
”Heippa! Sä oletkin heräillyt jo täällä. Mun nimi on Ingrid. Onko sulla nälkä ja sattuuko johonkin?” hän esittäytyi ja katsoi minua lempeästi, mikä ärsytti minua. Hänen hiuksensa roikkuivat olkapäillä hiukan rasvaisina. Ingrid ei selvästi ollut mitään meikkaajatyyppiä, koska hänen ripsivärinsä komeilivat paakkuisina ripsillään. Toivoin, että hän olisi parempi työssään kun meikkaamisessa.
”On mulla vähän ja kättä särkee”, sanoin uupuneesti ja nousin istumaan. Nostin käteni peiton alta ja vasemmassa kädessä komeile näyttävä side. Mieleeni kiiri välittömästi veitsi ja kastike keittiön lattialla.
”Missä mun äiti on?” kysyin ja katsoin hoitajaa, joka asetti sängyn istuma-asentoon ja antoi minulle toisen tyynyn laitettavaksi selän taakse.
”Hän lähti hetkisitten käymään kotona. Otatko nyt aamupalaa vai odotatko tunteroisen lounasta?” Ingrid astui kauemmas sängystä ja työnsi kätensä paitansa taskuihin.
”Odotan lounasta. Onko mun puhelin täällä ja saisinko mä jotain juotavaa?” kysyin ja annoin katseeni vaeltaa huoneessa. Huoneessa oli pari kaappia, peili ja televisio. Vessa oli varmastikin oven vierestä josta Ingrid tuli sisälle. Huoneen seinät olivat puoliksi valkoiset ja puoliksi vaalean keltaiset. Seinällä oli pari kissataulua ja maalattuja kukkia.
”Selvä juttu. Joo äitisi laittoi puhelimen ja laturin tähän pöydälle”, Ingrid sanoi ja antoi puhelimen käteeni ”tuon sulle kohta juotavaa, mutta haluatko odotellessa katsoa elokuvia? Tästä listasta näet mitä elokuvia meillä on”, hän jatkoi ja ojensi kaksipuoleisen listan jossa oli liuta erilaisia elokuvia. Ingrid lähti huoneesta ovi kolahtaen ja jätti minut huoneeseen yksin. Olin selvästikin Pronssijoen sairaalassa.

Huokaisin ja katsoin kättäni. Side oli melkein kyynärpäähän asti ja ranteen kohdalla oli paksummalti sidettä. Kosketin hellästi rannettani. Siihen ei sattunut, mutta särki inhottavasti. Mietin mitä olin mennyt tekemään, kun olin joutunut sairaalaan. Ovi kolahti, mutta nyt sisälle ei astunut Ingrid vaan joku aivan toinen nainen. Naisella oli huikan harmahtavat hiukset ja pienesti rypyttynyt naama. Nenä oli hiukan koukkumainen, mutta muuten hän näytti erittäin elegantilta. Meikata hän ei osannut, mutta eyelinerit hän oli osannut tehdä.
”Terve Salli. Olen Laura ja olen sun lääkäri”, hän esittäytyi ja veti tuolin itselleen ja istahti takki kahisten tuolille ”sulla oli aika pahan näköinen viilto vasemmassa ranteessasi. Haluaisitko sä kertoa mitä tapahtui?”
Mietin hetken mitä kertoisin hänelle, mutta päädyin lopulta siihen ettei totuus voisi tilannetta kovasti enää pahentaa.
”Mun hyvä kaveri.. tai ennemminkin mun ystävä, joka on mulle niin kun sisko ei kertonut mulle mitä hänelle kävi ja lopetti yhtäkkiä tallilla käymisen…” henkäisin ja räpläsin sormillani puhelimeni latausjohtoa. Laura istui hiljaa ja odotti selvästikin minun jatkavan. Kerroin sitten Lauralle kaiken mitä Hallavassa oli viimepäivinä tapahtunut. Tuntui huojentavalta puhua jollekin. Laura istui hetken hiljaa, kun olin päättänyt kertomukseni.
”Aivan. Eli tämä Valma on nyt suuressa osassa siihen mitä teit?” Laura töksäytti ja katsoi tuimasti minua.
”Ei oo.. tai no on tai en minä tiedä”, mutisin. En halunnut Valmalle mitään osuutta tähän asiaan. Olin senkin nyt pilannut ja saanut Valman leimaantumaan syylliseksi. Toisaalta Valma oli mukana tässä, mutta en halunnut hänelle mitään taakkaa.
”Mun mielestä nyt olisi parasta ottaa Valmaan yhteyttä ja selvittää tämä asia teidän kesken ja sitten selvitetään sun kanssa tämä viiltely”, Laura sanoi napakasti. Viiltely kuulosti pahalta korvaani ja sai minut sävähtämään. Tuntui, että olisin tehnyt maailmanluokan rikoksen. Valmaan halusin kyllä ottaa yhteyttä, mutta se ei tuntunut nyt normaalilta ja yhtä luontevalta. Laura sanoi, että voi mennä siksi aikaa pois kun soittaisin Valmalle. Laura lähti ulos huoneesta ja minut jätettiin taas yksin huoneeseen.
Otin puhelimen käteeni. Näppäilin koodin ja etsin osoitekirjasta Valman numeron. Katsoin pitkään Valman kuvaa jonka olin laittanut hänen kuvakseen puhelimeeni. Valma seisoi Dunjan vieressä ja silitti tämän kaulaa. Valma ja Dunja sopivat niin hyvin yhteen. Jopa nimet sopivat yhteen täydellisesti. Sisälläni kuohahti pienoinen ärtymys. Tunne mitä tunsin nyt Valmaa kohtaan oli minulle aivan uutta. Kaikkiin ihmisiin joskus kyllästyi ja tunteet kuumenivat, mutta Valmaa kohtaan minulla oli melkeinpä aina positiiviset fiilikset. Panoin luurin kuvaa ja nostin puhelimen korvalle ja kuuntelin tasaista tuuttausta. Katsoin vastapäistä seinää ja tunsin kuinka käteni alkoivat hiukan täristä. Tuuttaukset loppuivat ja kuulin Valman rauhalisen äänen, mutta tällä kertaa äänestä paistoi yllättyneisyys vahvasti läpi.
”Salli? Miten sä voit? Sun äiti laittoi mulle viestiä. Oon niin pahoillani kaikesta. Toivon ettei sua viedä minnekään niin kuin ne suunnittelevat..” Viedä minnekään? Ovatko lääkärit lähettämässä minua suljetulle?
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ma 09 Toukokuu 2016, 18:26

Maanantai, 9. toukokuuta 2016

Olo oli kevyt ja rento. Ilta-aurinko paistoi vielä ja päivä oli ollut mitä onnistunein. Susi oli ottanut ison askeleen kohti aikuisuutta ja minä olin ylpeä ja tyytyväinen. Tallilta olin huristanut hakemaan Kertun kotoa ja matkustanut sitten takaisin Pronssijokea kohti - vanhempieni luokse. Grillikausi sai alkaa. Minä iloitsin erityisesti siitä, että sai taas grillattuja maissintähkiä.

Ruokailun jälkeen nappasin Kertun mukaani ja lähdin sen kanssa lenkille ennen saunaa. Vanhempieni puusauna oli yksi parhaista asioista, mitä tiesin. Niin oli myös kauniissa maisemissa vaeltelu.

Saavuimme jonkun aikaa käveltyämme pienen kauppakeskittymän laitamille. Kun olin ohittamassa pientä ruokakauppaa, lasiset liukuovet siirtyivät sivuun ja kaupan eteisväliköstä astui ulos tuttu tyttö. Kasvoni levisivät iloiseen hymyyn, kun tunnistin Valman ja tervehdin häntä. Olivat huhut hänen tallielämästään sitten totta tai eivät, ainakin hän ilahtui minun näkemisestäni. Näin sen kyllä, vaikka pohjimmiltaan hieman ujon tytön ilmeet olivatkin hieman pidättyväisempiä kuin valtiovarainministerityyppisten superekstroverttien.

"Kerttu, nätisti", komensin koiraa, joka oli kovin kiinnostunut Valman ostoskassista.
Oranssitukkainen tyttö kyykistyi rapsuttelemaan koiraa ja siitäkös Kerttu oli mielissään. Se ei ollut mikään yltiösosiaalinen koira, mutta suhtautui kyllä rapsutteluihin kiitollisesti. Minä pidin itsenäisestä ja kuitenkin ystävällisestä koirastani hyvin paljon.
"Olipa kiva törmätä tällä tavalla", hymyilin Valmalle, joka nyökkäsi tomerasti.
"Mitä kuuluu?" Valma kysyi ja naurahti Kertulle, jota kiinnosti nyt enemmän maassa mönkivän koppakuoriaisen tutkiminen kuin rapsuttelijan kanssa seurustelu.
"Hirmu hyvää, kiitos kysymästä", vastasin sydämeni pohjasta. "Pääsin pitkästä aikaa vanhempien valmiiseen pöytään, mikä on tietysti aina iloinen asia. Lisäksi kävin tänään ensimmäistä kertaa Susin selässä! Käveltiinkin vähän kentällä."
"Oho, vau!" Valma näytti innostuvan aidosti, mistä olin hyvilläni. Mitkä möröt tytön olivatkaan karkoittaneet tallilta, ainakaan ne eivät olleet lievittäneet hänen hevosintoaan. Kyllä Valma vielä hevosten pariin palaisi, kunhan kokisi sen mukavaksi ja turvalliseksi.
"Joo, mä olen huippuinnoissani. Aleksi auttoi ja koko homma meni ilman mitään ongelmia", kerroin ja tunsin oloni onnelliseksi ja lämpimäksi.

Vaihdoimme vielä muutamia kuulumisia. En kysellyt talliin liittyvistä murheista, sillä ajattelin, että Valma puhuisi niistä vain jos itse haluaisi. Kerroin mukavia asioita talliin ja hevosiin liittyen, ja ajattelin itsekseni, että ehkä ne kannustaisivat Valmaa vielä tulemaan takaisin. En ainakaan aistinut kovin suurta vastentahtoisuutta tai jännitystä, kun keskustelu koski hevosia, lievää surumielisyyttä ja kaipuuta vain. Oli selvää, että talli oli Valmalle kuin toinen koti ja sieltä poissa pysyminen tuntui kurjalta.

Lähtiessämme eri teille hymyilin vielä Valmalle.
"Joku päivä säkin vielä näet, kuinka fiksu ja taitava ratsu Susi on", sanoin toteamuksenomaisesti. En pyytänyt tai käskenyt Valman tulla tallille, mutta annoin hänen tietää, että hän oli tervetullut. Että hän kuului tallille meidän kaikkien muiden kanssa, oli tapahtunut sitten mitä tahansa.
Vastaukseksi sain pienen pilkahduksen tytön silmissä. Ajatus tallille tulosta selvästi houkutti, ja tytön kasvoilla vilahtaneesta kiitollisuuden häilähdyksestä päättelin, että hän ymmärsi vilpittömän viestini.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Salli
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 714
Join date : 23.12.2013
Ikä : 16
Hevonen : Minca

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ma 09 Toukokuu 2016, 19:53

vapaus koittaa ja isejä

Valman ja minun puhelu päättyi ristiriitaisissatunnelmissa. Toisaalta olin iloinen, että Valma oli kertonut mistä hänen kohdallaan oli kysymys, mutta minua hermostutti mitä itselleni tapahtuisi, kun pääsisin takaisin Hallavaan ja kotiin. Valma oli laittanut minulle viestejä mitä hänelle kuului ja kertoi pieniä tietoja tallilta mitä oli varmastikin kuullut Oscarilta tai Mikiltä. Itseasiassa en tarkemmin tiennyt kunnolla hänen suhdetta muihin. Valma kertoi yhtenä iltana, että Miro olisi palannut kesäksi Pronssijoelle ja Hallavaan. Sydämeni sykähti ja tunsin kuinka paloin halusta päästä takaisin tallille. Kuinka säälittävää oli ajatella jotain tuollaista tallaisella hetkellä. Laura ja Ingrid kävivät usein minua katsomassa ja Laura vihjaisi, että pääsisin pian takaisin kotiin. Minun tarvitsisi vain käydä parin viikon päästä näyttämässä kättäni ja saisin käydä kesän loppuun asti puhumassa jollekin Mira nimiselle naiselle kerran viikossa tai useammin jos niin haluan. Olin viiltänyt vähän pahemmin käteeni, mutta en halunnut tarkemmin siitä tietää. Minut siirrettiin omasta huoneesta kahden hengen huoneeseen erään pari vuotta minua vanhemman tytön Aliinan kanssa, joka oli ollut mopokolarissa ja murtanut pahasti jalkansa ja vasenmassa ranteessa oli todella pieni hiusmurtuma. Aliina oli innostunut ratsastuksesta ja joskus käynyt kuulemma Hallavassakin tunneilla. Minä en häntä muistanut, mutta Aliina sanoi muistavansa ainakin Maikin ja Nannan. Kerroin tallilta vähän uusia kuulumisia ja Aliina ilahduttivat varsauutiset kovasti. Aliina ei ollut uskoa, kun kerroin Halin poismenosta. Aliinan suosikki oli Hallavassa ollut Kyyhky, mutta kertoi ratsastaneensa vain pari kertaa tammalla.
--
Laura asteli huoneeseen ja hymyili meille, kun huomasi meidät syömässä sipsiä yhdessä ja katsomassa elokuvaa. Laura oli tullut minulle niin tutuksi, mutta hän ei silti käyttänyt päivieni aikana mitään muita vaatteita ja hiukset olivat koko ajan himpun rasvaiset.
”Salli. Saat lähteä aamulla Aliinan kanssa yhtä aikaan kotiin”, Lauran sanoi reippaasti ja laski kätensä tuolin selkänojalle, jossa äitini oli ihan kulumiseen asti istunut. Suupieleni nousivat korviini asti ja naurahdin iloisesti. Onneksi sain lähteä samaan aikaan, kun Aliina ettei minun tarvitsisi olla yksin. Laura antoi vielä nopeasti viimeiset ohjeet meille molemmille ja toivotti hyvää jatkoa lähtiessään. Oven sulkeuduttua katsoi Aliinaa innoissani.
”Mieti! Saadaan molemmat mennä kotiin huomenna ja nukkua omassa sängyssä!” sanoin Aliinalle joka napsi viimeisiä sipsejä pussista. Alina hymyili minulle takaisin, mutta vaikutti silti hieman vaisulta.
”Onhan se tosi kivaa, mutta nähdäänkö me sit olenkaan?” Aliina sanoi ja pyritteli sipsin palasta sormillaan. Oliko Aliina tosissaan nauttinut olla seurassani?
”Totta kai me nähdään vielä joskus. Sä voisit tulla käymään Hallavassa, kun sun jalka on vähän parempi. Pääsisit morjestamaan Nannaan ja toki me voidaan nähdä muutenkin”, vastasin hänelle ja otin yöpöydältä puhelimeni.
”Toivottavasti sillä mulla ainakin ollut tosi hauskaa sun kanssa”, Aliina sanoi ja tyhjensi loput sipseistä suuhunsa. Aliina oli harjoitellut roskien heittämistä sängystä roskikseen, mutta kevyet esineet tuottivat hänelle hiukan hankaluuksia. Yleensä minä sain keräillä ne lattialta ja laittaa roskikseen.
Näppäilin puhelimen suojakoodin ja kirjoitin äidilleni pikaisen viestin jossa kerroin, että saisi tulla aamupalan jälkeen hakemaan minua. Nostin katseeni puhelimesta ja katsoin Aliinaa, joka räpläsi kaukosäädintä. Aliinan vanhemmat eivät olleet monesti käyneet häntä katsomassa ja muutenkin hän ei kertonut vanhemmistaan tai sukulaisistaan paljoa.
”Öm tota.. Kuka tulee sua huomenna hakemaan? Että tarvitko sä kyytiä, me voidaan viedä sut kyllä kotiin huomenna”, sanoin hiukan varovaisesti ja odotin Aliinan reaktiota kysymykseen. Aliina keskeytti kaukosäätimen räpläämisen ja katsoi minua pienesti hymyillen.
”En mä tarvi. Isi tulee hakemaan mua, kun sillä on nyt kerrankin vapaata”, Aliina sanoi ja käänsi nopeasti katseensa minusta.
”Missä sun vanhemmat on töissä?” töksäytin ehkä hieman ilkeänsävyisästi. Sain Aliinalta oudoksuvan katseen ”mietin vain, koska et oo kertonut niistä tai sun sukulaisista oikeastaan mitään”.
”Sä oot kyllä ihan oikeassa. Mun äiti suhteessa toisen naisen kanssa ja mun isi tekee paljon työmatkoja ulkomaille niin oon aika harvoin isin kanssa. Äitin suhteesta en tykkää hirveästi huudella, koska jooh”, Aliina kertoi nopeasti pitämättä taukoja. Kohotin yllättyneesti kulmiani. En tehnyt sitä sillä etten hyväksyisi samaa sukupuolta olevien suhdetta, vaan etten ennen ole törmännyt oikeassa elämässä vastaavaan. Olin tietenkin elokuvissa ja sarjoissa nähnyt, mutta en näin läheisissä ihmisissä tiennyt ketään sellaisessa suhteessa olevaa.
”Hei ei mitään ongelmaa”, vastasin lempeästi takaisin ja kiinnitin huomion takaisin viestiini. Lähetin viestin ja avasin minun ja Valman viestiketjun. Kirjoitin Valmalle hieman pidemmän viestin, jonka lähetin sormet syyhyten. Äitini suhtautui aluksi hieman vastahakoisesti Valman ja minun ”uuteen” suhteeseen, mutta sain selvitettyä tilannetta äidille Lauran avulla. Sain monesti myös selittää, että tein kaiken itse eikä kukaan pakottanut minua mihinkään. Isäni aluksi tyrmistynyt tilanteesta, koska olen luonteeltani hiukan samanlainen kuin hän joten hän sulki tunteensa ja ajatuksensa pään sisälle tai ainakaan minun kuullen hän ei mitään sanonut. Isäni kävi minua katsomassa ja toi herkkuja, mutta tapahtuneesta hän ei halunnut missään nimessä puhua.
--
Aamulla heräsin auringon kajastukseen, joka tuli sälekaihtimien välistä. Aurinko sai norsunluun väriset seinät näyttämään keltaiselta. Kukkataulut sopivat niin hyvin seiniin ja näyttivät kauniille auringossa. Kuulin hieman rymistelyitä. Hieroin silmiäni ja nousin istumaan. Toisella puolellani Aliina veti reppunsa vetoketjun kiinni ja piti toisella kädellä kiinni sängyn päädystä.
”Lähdetkö sä jo?” kysyin yllättyneenä ja nousin sängystä ylös ja kävelin Aliinan sängyn viereen. Aliina käänsi selkänsä minuun ja istui sängyn reunalle reppunsa viereen.
”Joo. Isi tulee ihan kohta pyörätuolin kanssa hakemaan mua. Yritin olla hiljaa ettet heräis, mutta taisin epäonnistua”, hän naurahti ja käänsi hiukan päätänsä kohti minua. Aliinan miltein valkoiset hiukset kimaltelivat valossa ja hänen ripsensa näyttivät todella pitkiltä, kun niitä katsoi sivusta päin.
”Kuka tahansa herää jos paiskoo harjaansa kovakantista kirjaa vasten”, naurahdin ja otin kiinni Aliinan repun olkaimesta ja vedin sen itseäni kohti. ”voin kantaa tän”.
”Kiitos, mutta luulen isin saavansa senkin kannettua”, Aliina sanoi ja heilautti kättään huolimattomasti suuntaan missä oli hänen loput tavaransa. Yksi ratkeamaisillaan oleva urheilukassi ja Ikean sininen kassi täynnä hänen omia pyyhkeitä ja lakanoita. Aliina kertoi, että hänellä on hajusteallergia ja iho menee rikki tietynlaisista aineista joten siksi hänellä oli omat pyyhkeet ja petivaatteet mukana.
”Kyllä mä voin tän kantaa, koska ei se saa työnnettyä sua ja kannettua samalla kahta kassia. Äitikin voi varmaan tulla hakemaan”, sanoin nauraen ja laskin repun lattialle. Kiiruhdin vaihtamaan yöpuvun päivävaatteisiin. Laitoin toisen puhtaista pitkähihaisista, sekä hieman nukkaiset collegehousut. Laitoin nopeasti viestiä äidille viestiä voisiko hän tulla jo nyt hakemaan minut ennen töiden alkua. Sain melkein heti takaisin vastauksen jossa hän kertoi, että isä tulisi hakemaan ja veisi minut suoraan kouluun. En saanut olla koulusta enää pois. Kokeet painoivat päälle, mutta onneksi minulla ei ollut muuta kuin aikaa lukea kokeisiin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Pujo
Juuri saapunut
Juuri saapunut
avatar

Viestien lukumäärä : 18
Join date : 09.05.2016
Ikä : 20
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Darli

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   To 12 Toukokuu 2016, 19:58

Talli        -          12.5.2016

Muutosta oli kulunut vasta viikko, mutta olin sopeutunut nopeasti. Minulla oli parempi olo kuin pitkään aikaan (liekö raikkaan ilman ansiota, eläinten ja luonnon seuran tai jonkin), ja tuntui kuin olisin jättänyt kaikki murheeni edelliseen kaupunkiin.
Oli tosin yksi asia, joka vaivasi minua... Mutta en halunnut ajatella sitä tällä hetkellä.

-

Ajatukseni siirtyivät takaisin nykyhetkeen, eli lusikkaan, joka kolahti myslikulhon pohjaan. Tänään minun olisi määrä aloittaa ladon eteläseinän maalaamista. Olin innoissani projektista, sillä pidin kovasti edistyksen näkemisestä. Ja mikä parasta, kun lato olisi vihdoin kunnostettu – saapuisi sinne pari pehmeävillaista asukasta!

Nousin ylös pienen ja pyöreän, vaaleansiniseksi maalatun pöydän äärestä ja asetin aamiaisastiani lavuaariin. Pesin käteni, suunnistin alkovin suuntaan ja riisuin yöpukuni heittäen sen sängylle. Avasin vaatekaapin oven ja katsoin sen sisällä olevia epämääräisiä vaatekasoja. Jotkut asiat ei muutu edes muuttaessa. Tiesin kyllä, mitä sieltä halusin, mutta… Haa! Siellä. Repäisin kaapista maastonvihreät capri-mittaiset sivutaskuhousut ja vetäisin ne jalkaan. Seuraavaksi työnsin käteni paitahyllyn kasaan, toivoen hyvää onnea. Käteni hapuili jotakin käytössä pehmennyttä kangasta, ja päätin vetäistä vaatekappaleen ulos. Se oli löysä, hyvin ohut villapaita joka oli yksi lempipaidoistani. Puristin silmät kiinni ja hymyilin hienosti samalla kun vedin paidan ylleni. Enää sukat, ja olin valmis.

Astelin ulos mökistäni juuri oikeaan aikaan. Näin Marjan kävelemässä latoa kohti maalisuteja käsissään ja juoksin hänen luokseen. ”Huomenta”, sanoin Marjalle, ja hän vastasi, ”Huomenta! Maalipurkki ja maalaushaalari on jo tuolla ladonseinällä oottamassa. Mie tuun näyttämään siulle vielä että mistä maalaat ni sitten saat alottaa”. ”Juu”, vastasin ja nyökkäsin tomerasti.

-

Aikani maalattuani, Marja tuli sanomaan minulle että voin lopettaa tältä päivältä. Hän pyysi minua ruokkimaan vielä kanat, jonka jälkeen olisin vapaa. "Lyhyt työpäivä", ajattelin. Lopettelin maalaamisen, riisuin haalarin ja vein tavarat latoon sisälle. Samalla otin ladosta kanarehusäkin ja aloin astelemaan kanalaa kohti. Täytin kanojen ruokinta-automaatin ja katselin hetken kanojen puuhia. En ollut vielä oppinut yhdistämään oikeaa kanaa oikeaan nimeen – paitsi Turbon – sehän oli kanalan pulskin kana. Hymyilin ja vein säkin takaisin latoon. Sen jälkeen suuntasin reittini päärakennukseen, jossa olisi luultavasti ruokaa. Vatsassani kurni jo kiitettävästi, ja Marjan kokkailut olivat kieltämättä hurjan maukkaita.

-

Vatsani oli sopivan täynnä ja suustani pääsi tyytyväinen kiitos. Autoin Marjaa täyttämään tiskikoneen ja samalla sanoin, ”Meen nyt tuonne ulos vähän tutkimaan lähiympäristöä, en kovin kauas kuitenkaan”. Marja katsoi keittiön ikkunasta ulos jonka jälkeen käänsi katseensa minuun ja sanoi, ”Kannattaa käydä joen rannassa joku kerta!”.

-

En oikein tiennyt, minne päin suunnistaa. Osaisin joka tapauksessa tulla takaisin maatilalle, joten päätin vain lähteä johonkin suuntaan. Askeleeni veivät metsään.

Vaelluskengille oli käyttöä, sillä rakastin metsässä rämpimistä. Tämä metsä ei ollut kuitenkaan kamalan vaikeakulkuinen, ja askeleeni veivät nopeasti eteenpäin. Katselin jatkuvasti ympärilleni ja painoin mieleeni kiviröykkiöitä sekä muita mielenkiintoisia kohtia, kunnes huomasin metsän harvenevan edessäpäin. Jatkoin kävelyä, saavuin metsän reunalle ja yllätyin edessäni auenneesta näkymästä.
Talli!
Tiesin kyllä, että Pronssijoella oli talli, mutta en osannut arvata että se olisi näin lähellä maatilaa. Jäin metsän laidalle katselemaan jonkin matkan päässä olevan tallin pihan liikehdintää. En oikeastaan halunnut, että minut huomataan, sillä näytin varmasti melko hölmöltä seisoessani metsän laidalla, utelias ilme kasvoillani ja kuivia oksia paitaani tarttuneena. Oli kuitenkin mukava nähdä hevosia, ja seisoin metsän laidalla vielä tovin.

-

Lopulta lähdin takaisin metsään ja saavuin takaisin tilalle. Suuntasin suoraan mökilleni talli mielessäni. Uskaltaisinkohan käydä tallin luona uudelleen?

#pujoilu


Viimeinen muokkaaja, Pujo pvm Pe 05 Elo 2016, 14:45, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Alana
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 577
Join date : 04.02.2015
Ikä : 19
Hevonen : Fae

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Pe 20 Toukokuu 2016, 21:57

Kohtaaminen 20.5.2016
(aka Alana on awkwardi)

"Haha, no, älä jaksa, ei se mennyt niin", hihittelin Tuomaksen jutulle. Sain kuulla uuden version siitä, kuinka olin kompastunut juuri äsken kaupan portailla.
"Ei, mä näin ihan selkeesti, että se lista nous silleen vähän, ja että se ihan tahalteen kaato sut, ethän sä nyt tollasena keijuna voi kaa-"
"Keijuna? Hei, mä saan tehtyä enemmän punnerruksia kuin sä", huomautin suu virneessä, ja pidensin hieman askeltani, jotta poikaystäväni joutuisi tekemään töitä perässä pysymiseeni.
"Toi ei oo totta, testataanko? Ihan varmasti saan tehtyä enemmän punnerruksia, älä yritä", Tuomas virnisteli ja kiskaisi minut vyötäröstä lähemmäksi. Minä itse yritin rimpuilla irti.
"Fine, sä voitit, mutta mä saan hienomman spagaatin kuin sä."
"Sitä mä en ees yritä kiistää", tummatukka mutisi hiuksiini.

Tänään oli perjantai, mikä tarkoitti Tuomaksella bunkkaamista. Se oli jäänyt tavaksi, vaikka huomenaamulla ei ollutkaan treenejä. Sen sijaan meillä olisi lauantain aamu ja ilta yhdistetty yhdeksi päivän kestäväksi rupeamaksi. Suunnittelimme tekevämme lettuja, mutta koska Tuomaksella ei ollut edes jauhoja kämpässään, olimme joutuneet lähtemään lähikauppaan.
"MIKSI sulla ei ole jauhoja?!"
"No, en mä oo tarvinnu niitä, ja sit... nii ei oo vaa tullu hankittuu ja-"
"SHAME ON YOU. THIS IS BLASPHEMY! Kauppaaaaannn! Heti!"

Olimme jo aika lähellä Tuomaksen kerrostaloasuntoa, mutta vielä olisi parisataa metriä jäljellä.
"Hei kato, eikös noi ollut niitä sun tallikavereita?"
"What?" havahduin hereille ja tajusin Tuomaksen vilkuilevan penkillä istuvaa Valmaa. Ja Oscaria.
"Mennään tervehtimään, sä et ikinä esittele mua kellekkään", Tuomas hymyili, ja ohjasi minut suoraan kaksikon luokse.
"Ehh... Moi", totesin erittäin awkwardisti, ja sain Valman vilkaisemaan minua hämmentyneenä, ja Oscarin katsomaan nopeasti maahan."Tässä on mun poikaystävä, umm..."
Tuomas esitteli itsensä, jonka jälkeen siirsi vasemman kätensä tarkasti farkkujeni takataskuun. Ei just nyt pliis.
"Sä et vastannut mun viestiin. --- öh.. Bye", mutisin Valmalle, jonka jälkeen kiskoin Tuomaksen äkkiä mukaani.

"Mikä toi nyt oli, Alana hei, älä jaksa, eiks ne ollukkaan sun kavereita..?"
"Kavereita? That was Valma. Siitä mä oon puhunu. Ja Oscar on se sen sidekick, you know, se joka aina näyttää että se haluais puhuu mulle mutta ei uskalla."
"Hei sen puolustukseks mullakin kesti kaks viikkoo ennen kuin uskalsin puhua sulle. Sä olit vähän öö... pelottava kun pidit joukkuees niin hyvin hiljasena."
"No mutta they're idiots, ja enhän mä nyt niin pelottava oo. Et uskaltais pussata."
"No okei, et niin pelottava. Kyllä mä sua just ja just siedän", Tuomas virnisti, ja sai osakseen vain tuhahduksen ja leikkisän tönäisyn. Just ja just... Poika ei kyllä saisi lettuja. Ainakaan mansikkahillon kanssa. Saisi syödä sitä yhtä, palanutta letunroikaletta jonka säälistä antaisin hänelle. Ehkä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   To 26 Toukokuu 2016, 13:52

Torstai, 26. toukokuuta 2016

Minulla oli pieni ja mitätön olo. Lojuin sängynnurkassa ja kieriskelin itsesäälissä ja kuukautissäryissä. Teki mieli itkeä ja rääkyä, olin minä itkenyt ja rääkynytkin. Nyt tiesin näyttäväni karmealta. Silmät turvonneina ja punaisina ja naama kyyneleistä kiiltelevänä ja kiristyneenä en olisi halunnut kohdata omaa äitiänikään. Tai ehkä en varsinkaan äitiä, joka olisi huolestunut niin, että olisin tuntenut oloni yhä surkeammaksi.

Kerttu rötkötti tyynyni päällä ja tuijotti minua pistävästi. En tiennyt, oliko se huolissaan vai yrittikö se vain viestiä, että oli aika koota itseni ja lakata olemasta säälittävä. Kun naurahdin koiralle, se hypähti nuuhkuttelemaan kasvojani. Pieni vaaleanpunainen kieli lipaisi sieltä täältä, ja kielsin tukahtuneesti Kerttua nuolemasta naamaani. Se työnsi karvaisen kuontalonsa leukani alle ja heilutteli kuonoaan kaulaani vasten. Se kutitti ja sai minut hihittämään ja niiskuttamaan. Koira oli takuulla yksi elämäni parhaista asioista.

Ihan mukava asia oli myös paras ystäväni, joka lyhyen viestittelyn jälkeen ilmoitti saapuvansa luokseni heti. Mieli seesteisempänä odotin ystävää saapuvaksi ja suoristin matonkulman, jonka epäilemättä Kerttu oli  rytännyt jonkun leikkinsä timmellyksessä.

Pian Heini olikin oven takana.
"Kiva kun tulit", sanoin.
"Tietysti, pönttö." Heini sai senkin kuulostamaan lämpimältä. Heini oli paras. Ja Heini oli tuonut patonkia, suklaata, mansikoita ja valkoviiniä.

Minun ei tarvinnut tehdä yhtikäs mitään. Heini etsi itse välineet käsiinsä ja leikkasi patonkia tarjolle. Hän keräsi tavarat tarjottimelle ja kantoi ne parvekkeelle.
"Alas tulla tänne sieltä, neiti hyvä", hän komensi, ja minä tietysti tottelin. "Pullo on vielä viilenemässä mutta aloitetaan patongilla ja pillimehuilla."
"Pillimehuilla?" kysyin suupielet nykien.
"Oli buffakeikka ja näitä jäi pari yli, niin nyysin itselleni", ystäväni sanoi olkiaan kohauttaen. "Haluatko sä mansikan vai vadelman?"
"Vadelman, ellet sä halua."
"Hyvä, mä halusinkin päärynän."
"Ai sulla oli sellainenkin."
"Joo, mutten kertonut, jotta saan sen itselleni."

Istuimme parvekkeella hyvän tovin ja paransimme maailmaa. Sitten Heini keksi haluta aurinkoisempaan paikkaan, sillä parvekkeelleni oli jo hippinyt syvä varjo. Otimme viinipullon ja mansikat mukaamme ja lähdimme lähistöllä sijaitsevaan puistoon.

"Arttu on kuulemma kihloissa", juorusin, kun asetuimme istumaan nurmikolle.
"Oho! Ai sen Moonan kanssa vai", Heini kiinnostui heti.
"Joo. Näin facebookista."
"Et kai sä haikaile sitä Arttua enää?" Heini kysyi muina naisina.
"Minä? No en. Se suhde kuuluu nuoruuteen ja menneisyyteen", tuumasin.
"No hyvä. Mä olisin löylyttänyt sut, jos olisit alkanut määkiä haluavasi takaisin yhteen sen kanssa. Tai siis, se oli kiva mutta... tsiisus, että se oli tylsä."
"Ehkä loppuaikoina", puolustin entistä avopuolisoani.

"Ooh, katso, poliisiauto", Heinin huomio oli kuitenkin jo kiinnittynyt jonnekin ihan muualle. "Höhöö, miksi ne tuohon pysähtyy?"
"Tuleeko ne tänne", kysyin ihmeissäni, kun virkapukuinen poliisipari asteli letkeän näköisenä kohti.
"Sun olisi pitänyt ainakin harjata tukkasi", Heini supatti minulle, enkä ehtinyt kysyä, mitä hän sillä tarkoitti, ennen kuin toinen poliisimiehistä tervehti meitä.

"Päivää daameille", pitkä, ehkä noin nelissäkymmenissä kolkutteleva poliisi sanoi hassun honottavalla äänellä, joka ei sopinut hänen vakuuttavaan ulkonäköönsä. "Saatiin soitto, että puistossa on teinityttöjä juopottelemassa."
Tuijotimme miestä häkeltyneinä.
"Anteeksi", Heini aloitti, "mutta - sanoitko teinityttöjä?"
"Taisinpa sanoa", mies totesi rauhallisen hyväntuulisena. "Voitaisiin vilkaista teidän papereita."
"No mikäs siinä", Heini tuumasi ja näin, että ystävän oli vaikea olla repeämättä täyteen nauruun.

Niin me kiltisti esitimme paperimme. En ollut moneen vuoteen kuvitellut, että joutuisin esittelemään niitä tällaisessa tilanteessa. Oloni oli jo paljon vähemmän mitätön ja enemmän hilpeä ja ehkä suklaa, viini tai hyvä seura oli häivyttänyt kuukautistuskat pois mielestäni. Hymyilin vähän onnellisempana kuin ennen.

"Hirveetä, että sä näytit noin karmealta just kun tuli söpö poliisimies juttusille", Heini huokaisi.
Pärskähdin naurusta.
"Anteeksi? Sehän oli varmaan nelkyt! Ja miten tuommoista honohonoa pystyisi kuuntelemaan päivästä toiseen?"
"Pölvästi, ei se vaan se toinen! SE vasta oli kuumaa kamaa. Huhhuh."
"Äh", sanoin minä, sillä en minä kyennyt miettimään mitään (komeitakaan) poliisimiehiä, kun mieltä kaihersi pettymys ihan muunlaisen tyypin välinpitämättömyydestä. Olin siihen päivään mennessä ymmärtänyt, että jos Aleksi koskaan osoittaisi minuun kiinnostusta... no, se olisi todennäköisesti tapahtunut jo. Ehkä minun todella olisi pitänyt ihastella kuumaa poliisia, mutta ihan vielä en ollut valmis.

Ehdotinkin vienosti, että ehkäpä Heinin itsensä olisi pitänyt alkaa haastelemaan söpön poliisinsa kanssa. Ystävä kuitenkin tuhahti. Kohotin kulmiani.
"Hetkinen. Onko SULLA joku syy tuhahtaa noin?" kysyin silmiäni siristäen.
"Eeeeehkä. Se syy ei vaan tiedä sitä vielä."
"Kuka se on? Kerro heti kaikki!"
"Ehkä kerronkin, mutta ensin voisit kaataa mulle vielä yhden pienen lasillisen vinkkua."

Minä kaadoin ja Heini kertoi.

Se oli loppujen lopuksi kertakaikkisen hyvä ilta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Nanna
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 304
Join date : 01.11.2013
Ikä : 20
Hevonen : Tinttu

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   La 28 Toukokuu 2016, 23:35

Sami

Mä saavuin hiljaiseen puistoon hengästyneenä kaikesta juoksemisesta. Tiesin ettei Sami ilahtuisi jos olisin myöhässä, joten olin juossut koko matkan parkkipaikalta sovittuun tapaamispaikkaan. Meidän oli tarkoitus lähteä puistolta yhtä matkaa erään Samin ystävän luo viettämään iltaa.
Näin pojan jo matkan päästä. Tyylikkäästi pukeutuneena. Vilkuillen hermostuneena kelloaan. Syyllisyys läikähti rinnassani. Olin myöhässä. En ollut ehtinyt käydä suihkussa ja housuissani oli Tintun karvoja.
”Anteeksi mä oon myöhässä”, henkäisin heti pojan luo päästyäni. ”Mulla oli hirveästi tehtävää tallilla..” Nojauduin eteenpäin antaakseni pojalle suukon tervehdykseksi, mutta tuo vetäytyi taaksepäin loukkaantunut ilme kasvoillaan.
”Etkö sä yhtään kunnioita meidän yhdessä sopimia aikatauluja? Tai mun ystäviä sen puoleen? Sä haiset ihan hevoselle”, Sami nyrpisti nenäänsä inhon vallassa.
”Anteeksi. Mä.. mun piti käydä vaihtamassa vaatteet, mutten vaan ehtinyt…” tiesin että kaikki oli minun syytäni. Olin pettänyt Samin luottamuksen. Olisi pitänyt lähteä tallilta aikaisemmin. Olisi pitänyt käydä suihkussa. Olisi pitänyt laittaa jotain nättiä päälle.
”Mitä sä selität? Sä oot vaan omahyväinen pikku ämmä!” Sitten se tuli. Nyrrki. Se osui mua leukaan ja kaaduin maahan.
”Anteeksi! Mä en tarkottanut! Mä oon niin pahoillani. Anteeksi”, yritin lepyyttää Samia. Mä tiesin että olin ansainnut lyönnin. Mä olin itsekäs. En ollut ollut ajoissa. Katsoin anovasti vihasta kihisevää poikaa ja pyysin tätä ymmärtämään, että olin vain tenyt pienen virheen. Se ei toistuisi.
”Sä oksetat mua”, poika sanoi kylmän viileästi ja lähestyi. Suojasin päätäni käsillä sillä tiesin mitä oli tulossa.

”Lopeta!” jostain kuului huuto. Lähestyviä askelia. ”Jätä hänet rauhaan!”
Katsoin käsieni välistä kuinka Sami näytti säikähtäneeltä perääntyessään kauemmaksi. ”Älä kuvittelekaan tulevasi mun luo yöksi”, Sami sihisi vielä hampaidensa takaa ennen kuin karkasi paikalta.
Jäin maahan nyyhkyttämään. Kaikki oli mennyt ihan päin helvettiä. Ja kaikki oli mun syytä. Olin loukannut Samia.
”Nanna! Ootko sä kunnossa?” säikähdin kuullessani nimeni. Oli tarpeeksi paha että joku ohikulkija oli todistanut tilanteen. Mutta että joku joka tunsi minut? Keräsin itseni salaman nopeasti ja suoristauduin ylös maasta. Kohtasin Mikin katseen uhmaa silmissäni. ”Jätä mut rauhaan.” Samaan aikaan sydämeni hakkasi. Miksi juuri Mikki?!? Poika varmasti kertoisi kaikille! Sitten kaikki tietäisivät millainen nössö olin. Kaikki saivat tietää ettei kaikki ollukaan niin hyvin Samin ja Nannan pikku paratiisissa.
Käänsin selkäni ja lähdin kävelemään poispäin.
Mikki kuitenkin tarttui käteeni ja pakotti minut katsomaan häntä. ”Hei. Oletko sä kunnossa? Soitanko mä poliisit?”
”Et. Sä oot vaan pahentanut asioita!”
Mikki meni ymmälleen. Katsoi minua kuin hullua. ”Pahentanut?”
”Nyt Sami ei anna mulle ikinä anteeksi! Oon nöyryyttäny sitä julkisesti..”
”Nanna mitä sä puhut? Oliko toi sun poikaystävä?”
En vastannut. Riuhtaisin käteni irti Mikin otteesta ja lähdin kävelemään.
”Nanna…” poika pyysi minua vielä pysähtymään, muttei sentään enää yrittänyt tarttua minuun eikä lähtenyt seuraamaan. Jätin hänet yksin seisomaan ja lähdin kohti parkkipaikkaa.

Mä olin taas pilannut kaiken. Sami vihasi mua.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Alana
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 577
Join date : 04.02.2015
Ikä : 19
Hevonen : Fae

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Su 05 Kesä 2016, 21:47

Alanan sosiaalinen media 5.6.2016
ft. Alanan paras ystävä Johannes ja joukkuetoveri Ba

@alanagwyln team booty shorts 8')
          @joh.h.9 me arvostetaan sun #hockeybutt ;')

Kommentit:
@ba_nguyen BUBBLE BUTT!!!!!!!! 8') ;')
@joh.h.9 mai anakonda dount vant none unless ju got buns hun ;')
@alanagwyln :') mai anakonda never vant none fröm ju <3 @joh.h.9
@joh.h.9 :'((
@ba_nguyen bro, DENIED :')))))))) @joh.h.9
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ma 06 Kesä 2016, 20:32

Maanantai, 6. kesäkuuta 2016

Olin pakahtua onnesta. Leirin jäljiltä väsytti hieman, mutta kun oli hyvää seuraa, univaje unohtui. Katselin tyytyväisyydestä hyristen Aaroa, Juhaa, Lauria ja Juusoa, jotka olivat minun rakkaita veljiäni. Kerrankin olimme koolla - koko sisaruskatras saman pöydän ääressä! Hymyilytti.

Minä pidin perheestäni valtavan paljon. Pidin säännöllisesti yhteyttä äitiin ja isään. Ei ollut asioita, joista en heidän kanssaan olisi voinut jutella. Ja vaikka olin ollut viisilapsisen perheen pienin ja saanut osakseni poikien pössitystä, minulla oli lämpimät välit ihan jokaiseen veljeenikin. Kaikki lapsuuden itkut ja äitiiiii-huudot olivat vuosien myötä unohtuneet tai ainakin saaneet kaunistavan kultakerroksen päälleen.

"Ajatella, että isä täyttää jo 60", sanoin.
"Tai että ne on olleet naimisissa 35 vuotta", Juuso puuskahti. "Se on aika pitkä aika."
"Millaiset juhlat me oikein halutaan järjestää?" Lauri kysyi. "Isot vai pienet ja missä?"
Jostakin syystä veljesten katseet kääntyivät minuun. Nauratti.
"En mä ole ehtinyt mitään paikkoja etsiä, kun olen ollut leirillä", huomautin. "Mutta selvähän se, että ei me mitään megabileitä olla järjestämässä. Isä haluaa varmasti vain läheiset paikalle ja hyvää ruokaa tarjolle, sillä se on tyytyväinen."
"Mä voisin käynnistellä konetta ja voidaan sitten googlailla juhlapaikkoja tästä lähialueilta", käytännöllinen Juha tarjoutui.

Sillä välin, kun Juhan kannettava tietokone käynnistyi, me unohduimme hölpöttämään kaikkea ihan muuta kuin juhlasuunnitelmiin liittyvää asiaa. Ehdimme niin harvoin kokoontua koko sakin voimin, että kuulumisia piisasi. Osa kuulumisista oli pieniä ja osa suurempia. Yksi oli, no, erityisen suuri.

"Vaan katsokaas tätä", Aaro sanoi yhtäkkiä salaperäisen näköisenä ja kaivoi esille...
"Siis mitä? Joko te taas lisäännytte? Kuule äijä, etkö sä ole kuullut ehkäisystä?"
Juuson reaktiosta olisin osannut päätellä katselevani ultraäänikuvaa, ellen olisi sitä muuten jo tiennyt. Aaro ja hänen vaimonsa Jessika menivät naimisiin miltei neljä vuotta sitten, ja sen jälkeen lapsia oli tupsahtanut taloon jo kaksi. Olin siis nähnyt ultraäänikuvia ennenkin, ja vaikka ne eivät olleet visuaalisesti suuria taideteoksia, olivat ne elämän vaikuttavimpia kuvia. Tunsin liikutuksen nostavan päätään. Voi, minä se en sitten ikinä tottuisi vauvauutisiin! Minusta tulisi kolmatta kertaa täti.

Aaro sen kuin naureskeli kaksoisveljeni kommentoinnille.
"Jonkunhan ne lapsenlapset täytyy meidän vanhemmille tehdä", hän kuittasi leppoisasti. "Kun ette te siihen hommaan taida ryhtyä... Juha kumppaneineen ei halua, eräjorma-Lauri löytää enemmän neliapiloita kuin naisia, sitoutumiskammo-Juuso löytää kyllä naisia muttei äitejä ja, no, ei taida sullakaan, Eevi, häävisti mennä."

Se sattui vähän, koska se oli niin totta. Ehkä koin jotakin orastavaa kolmenkympin kriisinpoikasta, kun lapsista ja puolisoista puhuttiin. Minulla ei tosiaan mennyt sillä saralla turhan vahvasti. Järjellä ajatellen tiesin, ettei tässä ollut kiire, mutta biologinen kelloni oli välillä eri mieltä. Typerä kello.

"Vaikka mä olen kyllä iloinen, ettei mene", Aaro sanoi yhtäkkiä lempeänä. "Ettet jäänyt kiltteyttäs siihen suhteeseen sen ihmispaskan kanssa."

Se vasta sattuikin, mutta isoveljien turvallinen läsnäolo vähän pehmitti kipua. Kömmähdykseksi osoittautunut suhteeni Jarkon kanssa kivisti vieläkin sydäntä ja sielua. Välillä heräsin öisin kuulostelemaan, oliko asuntoni tyhjä. Aaro vetäisi minut lyhyesti kainaloonsa ja taputti rauhoittelevasti olkapäätäni. Aaro oli sellainen. Veljistäni vanhin oli turvallinen nallekarhu, jolla oli raavaan viikingin ulkonäkö. Raamikas köriläs näytti särmikkäältä, mutta suli niin lämpimään ja lempeään hymyyn erityisesti lastensa kanssa leikkiessään, ettei ollut epäilystäkään siitä, etteikö hänen rinnassaan sykkinyt maailman suurin sydän. Minä ihailin Aaroa kovasti ja olin ylpeä siitä, että veljeni oli niin hieno ihminen.

"Onko se Jarkko nyt jättänyt sut rauhaan?" Juha kysyi ja näin hänen leukapieltensä kiristyvän hieman, kun hän mainitsi hirviömäisen ex-kumppanini nimen.
"On", vastasin, vaikka se ei ollut aivan totta. Mies pommitti minua yhä välillä whatsapp-viesteillä, mutta ne eivät minua häirinneet, sillä olin vaientanut keskustelun. Facebookista olin poistanut tunnukseni, joten se siitäkin häiriköinnistä.
Juha rentoutui silminnähden. Hän oli meistä viidestä ehkä kaikkein tulistuvaisinta sorttia, mutta leppyi myös nopeasti. Juhalla oli huumorintajua ja minun oli helppo uskoa, että hän oli pidetty opettaja. Juhan luokassa oli varmasti hauskaa ja epäilemättä turvallinen ilmapiiri.

Pian surffailimme internetin ihmeellisillä aallokoilla. Lauri innostui välittömästi luonnonläheisestä huvilasta. Minuunkin kauniit järvimaisemat ja miellyttävästi suunniteltu rantahuvila tekivät vaikutuksen, mutta Juuso epäili, että siellä olisi tuhotolkulla hyttysiä.
"Ihan kuin ne haittaisi ketään muuta kuin sua", metsien mies Lauri kuittaili kaupunkilaispojallemme.
"Ihan kuin ne nimenomaan ei haittaisi ketään muuta kuin sua", tuhahti Juuso takaisin.

Minusta oli kiintoisaa, kuinka veljeni olivatkin niin loputtoman erilaisia. Oli karhumainen Aaro, joka oli varma ja vakaa kuin peruskallio. Oli Juha, joka saattoi kiivastua ja leppyä yhtä nopeasti kuin ajatus syntyi, ja joka kuitenkin osasi ilahduttaa kaikkia ympärillä olevia. Sitten oli Lauri, porukkamme puuhamies ja eränkävijä, ikuinen partiolainen ja luontosielu. Viimeisimpänä oli kaksoisveljeni, joka todella oli sitä, vaikka välillä ihmettelinkin, kuinka se oli mahdollista. Juuso oli pitkä ja niin komea, että olin hänelle hieman katkera - miksen minä ollut yhtä hengästyttävän kaunis, vaikka synnyimme samaan aikaan ja kasvoimme yhdessä?

Vaikka veljeni olivatkin hyvin sekalainen sakki, aloin minä näin vanhemmiten yhä selkeämmin huomata, että minulla oli jotakin yhteistä ihan jokaisen kanssa. Laurin kanssa jaoin rakkauden luontoon ja koripalloa ammatikseen pelaavan Juuson tapaan minäkin nautin urheilusta. Ripaus Aaron viisautta oli ehkä iskostunut minuunkin, mutta oli minulla Juhan herkkyyttäkin.

Samasta puusta meidät oli veistetty, vaikka niin kovin erilaisia päällisin puolin olimmekin.

Siitä minä olin onnellinen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Nelli
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 135
Join date : 24.03.2016
Hevonen : Ami

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ti 07 Kesä 2016, 18:23

Veljet!

Kävelin syreenipuskien reunustamaa vanha katua pitkin. Ilisesti hyräillen vedin matkalaukkuani perässäni, kun käännyin kotipihaan. Leiri oli loppunut tänään. Iloisesti avasin punaisen oven ja huusin tapani mukaan äänekkään tervehdyksen. Olohuoneesta kuului äidin tervehdys. Potkaisin kengät jaloistani ja lähdin portaita kohti. Matkalla kurkkasin olohuoneeseen, jossa äiti ja isä katsoivat satuhäitä. Äiti oli jäänyt pahasti koukkuun tuohon ohjelmaan ja suunnittelikin aina välillä hänen ja isän vihkivalojen uusimista. Tosin isä oli äidin ajatusta vastaan. Naurahtaen lähdin kiipeämään portaita yläkertaan. 

Yläkerrassa katsoin ensin vasemmalle ja sitten oikealle. Veljieni huoneitten ovet olivat kiinni. Toivoin mielessäni, että pojat olisivat jossain futis harkoissa. Avasin huoneeni oven ja silloin tunsin sen. Päälleni oli pudonnut vettä ja ämpäri! Jäin paikoilleni seisomaan. Mitä äsken oli tapahtunut? Nopeasti kelasin kaiken päässäni ja kiskaisin ämpärin päästäni. Pyyhin enimmät vedet kasvoiltani ja katsoin tuimasti kahta kaksin kerroin hytkyvää veljeäni. Että ne sitten kehtasivat. Silloin päässäni napsahti. Kaikki raivo purkautui huutona ulos suustani. Lähdin jahtaamaan hihittäviä veljiäni. Ensin jahtasin pikkuveljeni huoneeseensa ja hänen perässään isoveljeni huoneeseensa. Veljeni kiskaisivat ovensa lukkoon ja jatkoivat nauramista huoneissaan.

Vihaisena kävelin takaisin huoneeseeni ja lukitsin oveni. Sen jälkeen nappasin kirjoituspöydältäni kynän ja päiväkirjani. Lysähdin sängylleni ja aloin kirjoittamaan:
 
Rakas päiväkirja olen niin kyllästynyt Leoon ja Aatuun. Miksi heidän pitää aina olla pahanteossa? Että he osaavatkin olla idiootteja. Nuo heidän kepposensa ovat niin lapsellisia. No ehkä vielä joskus kostan heille. Onneksi tilanne rauhoittuu pian, kun Aatu muuttaa syksyllä pois kotoa opiskelemaan. Sen jälkeen tänne jää vain toinen riiviöistä. Äh, että he sitten osaavatkin ärsyttää minua. Jos minä saisin valita ottaisin mielummin heidän tilalleen vaikka kaksi ponia! No aivan sama ihan turhahan minun on valitaa, koska tiedän että joskus vielä muistelen rakkaudella näitä aikoja, vaikka nyt se tuntuukin melkein mahdottomalta. 
Tässä kaikki tällä erää Nelli kiittää ja kuittaa.


Suljin päiväkirjani ja vein sen omalle paikalleen. Otin rätin pöydältä ja aloin kuivaamaan lattiaa. "Poikien pitäisi kyllä tehdä tämä homma", mutisin hinkatessani lattiaa kovin ottein. Lopulta lattia ei ollut enään märkä. Heitin rätin pois ja vaihdoin läpi märät vaatteet kuiviin. Lopuksi otin kuulokkeet hyllyköltä ja puhelimen niiden vierestä. Tungin kuulokkeet korviini ja laitoin YouTubesta soimaan Elastisen ja Sami Hedberin biisin "täytyy jaksaa". 


Puolen tunnin päästä kuulin kuinka huoneeni oveen koputettiin. "Sisään!" murahdin ja käänsin musiikkia kovemmalle (ihan vaan siltä varalta että toinen tulijoista olisi jompikumpi veljistäni). "Anteeksi, me ollaan pahoillamme", kuului pieni piipittävä ääni ovenraosta. Pysäytin musiikin ja otin kuulokkeet korvistani. "Mitä?" kysyin vähän ivallinen hymy kasvoillani.  "Me ollaan pahoillamme idiootti", isoveljeni murahti. Pikkuveljeni piteli pientä koria täynnä lempikeksejäni ja ojensi niitä minua kohti. Vesi herahti kielelleni nuo ihanat suklaakeksit nähdessäni. "Joo, saatte anteeksi", kiirehdin sanomaan ja nappasin keksit itselleni. Laitoin keksit pöydälleni ja halasin veljiäni. Molemmat hyppäsivät taakse päin. "Ei sitä nyt tarvi alkaa lääppimään!" Aatu kivahti ja lähti omaan huoneeseeni. Leo seurasi isoveljensä esimerkkiä ja meni itsekin huoneeseensa. Kurkistin portaikkoon ja näin kuinka äiti vinkkasi silmää minulle alakerrasta. "Äidit ovat kyllä ihan parhaita", naurahdin samalla, kun menin takaisin huoneeseeni.


//Tämä kertoo sitten eilisestä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Oscar.
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 227
Join date : 12.01.2016
Ikä : 19
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Kaunolan Darcy

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ma 13 Kesä 2016, 12:17

Istuin leikkipuiston keinussa odottamassa Valmaa, tuijottaen huolestuneena kännykän ruutua. Olisikohan Valma jo nukkumassa? Ei olisi ihme, kello oli jo puoli kaksitoista. Tai jos hän ei ollut nähnyt viestiäni. Olin kuitenkin vakaasti päättänyt että odottaisin täällä, ja tuskinpa minua Lauran juhlissakaan kaivattaisiin. Hitto vieköön. Mun teki niin kovasti mieli karjua ääneni rikki, mutta jätin kuitenkin sen suunnitelman sikseen - mitä nyt turhaan. Ei kuitenkaan kestänyt edes kovin kauaa, kun porkkananoranssi pää vilahti kauempana leikkipuistossa.
“Valma!”, huudahdin helpottuneena. Tyttö nosti nopeasti katseensa ja hölkkäsi luokseni.
“Mä näin vasta äsken sun viestin, mutta onnistuin kuitenkin livahtamaan ennenkuin… Voi ei, mikä hätänä?”, Valma kauhistui nähdessään runnellut kasvoni. “Mitä ihmettä on tapahtunut?”
“Mä.. mä..”, sopersin yhtäkkiä voimakkaiden tunteiden vallassa ja yritin saada jotakin sanottua.
“Ei mitään kiirettä, mä kyllä kuuntelen”, Valma kuiskasi. Hän istahti víereiseen keinuun ja hymyili mulle ymmärtäväisesti. “Mä oon sen velkaa sulle.”

Lopulta mä kerroin Valmalle kaiken, aina meidän muutosta Suomeen, vanhempieni erosta, äidin uudesta (ääliöstä) miehestä, Laurasta ja Livistä, äidin ja Karlin yllättävästä kihlaus-uutisesta, Lauran reaktiosta, bileistä, Karlin ja mun tappelusta ja mun mustasta silmästä. Valma kuunteli mykistyneenä kertomustani ja huokaili aina muutamaan väliin. Lopulta sain kaiken tarvittavan sanottua ja katsoin tyttöä lasittunein silmin.
“Kiitos. Mä en tiedä miten olisin pärjännyt ilman sua. Tää oikeesti auttoi.”
“Sä teit saman mulle, Oscar”, Valma sanoi, jonka jälkeen välillämme vallitsi pitkä hiljaisuus. Ei mikään kiusallinen, vaan enemmänkin osaanottava. Lopuksi Valma rikkoi hiljaisuuden:
“Sattuuko sua sun silmään vielä?”
“Joo, mutta ei sillä ole niin väliä. Mä oon vieläkin ihan älyttömän vihainen äidille, että se meni - hitto vieköön - kihloihin sen mielipuolen kanssa.”
“Kerroitko sä sille että.. sun isäpuoli löi sua?”
“Jep. Eikä uskonut. Se luuli että olin humalassa.”
Valma nyökkäsi. Oli varmaankin hankalaa prosessoida kaikkea äsköistä informaatiotani, mutta tyttö oli kuitenkin ihmeen hyvin pysynyt kärryillä.  
“Mutta mä kuitenkin toivon ettet sä olisi noin vihainen sun äidille”, Valma jatkoi. “Eihän se voi tietää minkälainen.. ööh, tyyppi se sun isäpuoles on.”
“Niin, totta. Mä ehkä vähän raivostuin liikaa”, hymyilin toivottomana. “Mutta nyt kaikki on jo turhaa. Kaikki häävalmistelut on aloitettu jo suunnittelemaan ja äiti on niin rakastunut siihen mielipuoleen, että uskoisi kenenkään varoittelua.”
“Mutta ehkä ne on oikeesti tarkoitettu toisilleen, ja sun vanhempias taas ei.”
“Aijaa?”, tuhahdin epäuskoisena.
“Mistä sitä tietää, että jos se sun isäpuoles on heti huomenna pyytämässä anteeksi ja häpeää hirveästi tekojaan.”
“No se nähdään sitten.”

Juttelimme Valman kanssa vielä pitkään, ja aika tuntui kuluvan kuin siivillä. Mun oli jo paljon helpompi puhua aiheesta, ja olokin oli kuin ihmeen kaupalla parantunut.
“Hei kello on jo yli yksi, enhän mä voi pidättää sua täällä enää pidempään”, mumisin vilkaistessani kännykän digitaalikelloa.
“Mutta ootko sä varma että sä pärjäät?”, Valma kysyi huolestuneena. “Laurallahan on ne bileetkin meneillään ja sä et varmaan saa unta koko yönä..”
“Totta”, hymyilin. “Minkäs sille mahtaa. Mut mee nyt vaan, kyl mä pärjään.”
“Varmasti?”
“Varmasti.”

Oho, tulipas tästä nyt lyhykäinen :-D
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Alana
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 577
Join date : 04.02.2015
Ikä : 19
Hevonen : Fae

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Pe 17 Kesä 2016, 22:35

Minä olin niin väsynyt. Pari viime viikkoa olivat olleet suorastaan hektisiä, ja vasta nyt sain hengähtää hetkeksi, vasta nyt, annettuani Faen kävellä tunnin maastossa sinne mihin se lystäsi. Ensin sain kuulla, että vanhempani muuttaisivat takaisin Irlantiin. Äiti oli saanut niin hyvän tarjouksen valmentaa meidän tallin läheisellä ratsastuskoululla, josta ei kuulemma voinut kieltäytyä, ja isä halusi palata täysillä mukaan kasvatustouhuun. Alinakin oli pohtinut lähtöä, mutta hän löysi itselleen kämppiksen jostain kaverin kaverista, ja halusi käydä lukion loppuun. Ja minä, noh, minä olin juuri saanut kisakauden kunnolla startattua Faen kanssa, ja olimme käyneet tamman elämän ensimmäisissä kenttäkisoissa. Niissä se oli sijoittunut viidenneksi 27:stä osallistujasta, ja toisissa kilpailuissamme voitimme! En minä nyt halunnut lähteä. Sitä paitsi, Suomessa oli Tuomas ja ystäväni ja jääkiekko. Ja jos tein sopimuksen kaudelle 2016-2017 Pronssijoen Hiekan kanssa, en minä voisi nyt enään sitä peruuttaa. Enkä vielä uskonut sitä todeksi, en edes toissapäivänä kun olin haastateltavana yhtä urheilulehteä varten. Hiekka oli tiistai-iltana julkaissut ensi kauden lopullisen kokoonpanonsa, ja tietenkin minusta oli noussut pieni haloo. Ei mikään kohu, mutta kyllä minä olin muutaman artikkelin lukenut joistain nettilehdistä, joissa pohdittiin kuinka tulisin pärjäämään. Sitä oli kyllä kysytty myös Pronssijoen nettilehden videohaastattelussa.
"Alana, miten luulet pärjääväsi miesten sarjassa, kun et ole kuitenkaan kokenut pelaaja? Oletko lukenut urheilutoimittaja Virtanen artikkelin sinusta, siinähän hän epäilee taitojasi aika ronskisti..." haastattelija kysyi, ja huokaisin sisäisesti.
"No, tulevaisuutta ei voi tietää, mutta ainakin minulle tarjottiin paikkaa pelata, joten tietenkin minä otan sen", hymyilin suloisesti.

Virtanen oli itse ollut myös maalivahti, muttei tosiaan ollut päässyt Pronssijoen joukkueeseen, joten hän oli siirtynyt valittamaan kaikista pelaajista kolumnissaan. Kaverini, erityisesti Johannes, olivat kertoneet postittaneensa Virtaselle paljon jääpaloja, ja sanoneet että minä saisin grillata kun menisimme joukkueen kanssa jonkun kesämökille, kun olin kuulemma jo niin etevä siinä.

Minulle oli tullut kriisi. Äiti ja isä muuttaisivat heinäkuun alussa pois, ja minä joutuisin etsimään itselleni talon. Tai no, loppupeleissä päädyin muuttamaan Tuomakselle, sillä poikaystäväni asui lähellä jäähallia, ja Hallavaankin oli hieman lyhyempi matka. Ja saisin asua Tuomaksen kanssa. Ja saisin käyttää autoa. Tällä viikolla olinkin siis myös muuttanut jo yhteen Pronssijoen vanhoista kerrostaloista, ja sopeuttamaan Drein uuteen kotiin. Wrachilla ei ollut mitään ongelmaa sopeutua, mutta koska tulisin olemaan niin paljon poissa, päätimme Alinan kanssa että koira muuttaisi hänelle. Sitten tuli mutkia matkaan kun Alinan uusi kämppis paljastuikin allergiseksi koirille. Tai ainakin Wrachille, mutta joka tapauksessa Tuomas otti susikoiran ilomielin takaisin reppuselkäänsä. (Hän siis aivan oikeasti kantoi koiran reppuselässään alakerrasta viidenteen kerrokseen.)

Unet olivat jääneet vähiin kun olin rampannut muuttohommissa, jäähallilla tai tallilla. Ja tallille meno oli alkanut ahdistamaan. Kesäleirin ajan minulla oli ollut superhauskaa hengaillessani pääasiassa Kukan kanssa ja hoitaessani Susia ja Novaa, mutta nyt porukan palatessa minä en tuntenut kuuluvani enää joukkoon. Tietenkin Hallavalaisten välit olivat tiivistyneet kesäleirillä, ja heidän palatessaan Kukka ja Eeva olivat sopineet hieman vanhempina ja parempana seurana joukkoon kuin minä. Olimme Valman kanssa erittäin jäisissä tunnelmissa, Oscar ei sen takia puhunut minulle, vain katsellut kulmiensa alta, ja muilla oli parempiakin kavereita. Eikä asiaa auttanut se, että nyt olin kuulemma joku pikkujulkkis, kun olin päässyt lehteen. En kyllä omasta tahdostani, en ollut ihmeellinen, ainoa ihmeellinen asia minun joukkuevalinnassani oli sukupuoleni. Ihan kuin naiset eivät osaisi pelata. Joka tapauksessa olin ollut aika lailla kahdestaan Faen kanssa, enkä ollut edes jutellut kenellekään. Jonkun olin kuullut supattelevan että olisin mukamas ylimielinen tai "liian hyvä" puhuakseni muille Hallavalaisille, mutta oikeasti en vain kokenut heidän haluavan puhua kanssani. Kukapa nyt halusi. Minä olin vain turha teinityttö, joka omisti vihaisen hevosen ja pelasi jääkiekkoa, ja kuka sai paniikkikohtauksen joutuessaan mennä ratsastamaan kentälle parin muun ihmisen kanssa. En loppujen lopuksi mennyt. Täristen ja itkua pidätellen olin ponnistanut Faen selkään ja suunnannut maastoon ilmoittamatta kenellekään ja ottamatta puhelinta mukaan. Se siitä koulutreenistä joka olisi kyllä pitänyt tehdä. Jos jotain kävisi, Fae osaisi kotiin, eikä minua jäisi varmaan kukaan etsimään.

Tammani lompsiessa reippaaseen tahtiin eteenpäin minä keskityin pitämään sen satulasta kiinni kaksin käsin. Kyllä minä selviäisin. Ehkä. Joskus. Kunhan vain muistaisin hengittää. Mutta se oli niin vaikeaa.

//noh, joku vartin mittainen pikkutarina jonka väsäsin kun ahdisti. tulipahan tehtyä :'D
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Lodu
Aloitteleva tallilainen
Aloitteleva tallilainen
avatar

Viestien lukumäärä : 38
Join date : 21.06.2016
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Palle♥

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ke 22 Kesä 2016, 18:42

Pallelle tavaroita

Heräsin lämpimään kesäaamuun. Katsoin heti seinässä olevaa isoa julistetta Pallesta, uudesta hoitsustani. Juoksin portaat alas samalla kun tungin shortseja jalkaan. Valmistin leivän itselleni ja söin sitä tohkeissani. Menin herättämään äitiäni. Äiti nousi vaivalloisesti ja huomasi minun olevan ihan topinöissäni. -Mennään jo. Sanoin äidilleni innoissaan.

Noin varttitunnin odottelun jälkeen äiti oli viimein valmis lähtemään ostoksille. Istuimme äidin uudessa punaisessa volvossa matkalla horzeen. Heti kun äiti sai pysäytettyä auton parkkioaikalle, minä hypääsin ulos autosta. Ulkona oli raikas kesän tuoksuinen päivä.

Kävelimme hevostarvikeliikkeeseen samalla haistellen nahan ja hevosten varusteiden tuoksua. Se oli niin miellyttävä, että olisin voinut vaikka tottua siihen. Äiti tervehti myyjää kun minä juoksin jo harjojen ja namien kimppuun. Valitsin todella kivoja vaaleanvärisiä harjoja. Tietty minun oli pakko ostaa yksi satulahuopakin. Ja kaksi porkkananmakuista heppanamipussia. Äiti maksoi ostokset ja minä lähdin autoon. Olin niiiiiiiin onnellinen että olin saanut Pallen hoitsukseni.

-Äiti, voidaanko käydä tallin kautta, että voin viedä nämä omaan harjapakkiini? Kysyin äidiltä "PLIIIS" ilmeellä. - No tottakai voidaan. Äiti vastasi myöntävästi.

Äiti pysäköi punaisen volvonsa tallin pihaan, ja minä hyppäsin autosta tallin pihaan. Kävelin pihan poikki talliin. Tallin ovet olivat auki, että ilma kiertäisi. Kävelin satulahuoneeseen, ja valitsin sieltä Pallen mustan ison harjapakin jossa luki isoilla kirjaimilla "PALLE". Pistin namit ja harjat pakkiin, ja vaihdoin Pallen vanhan satulahuovan uuteen.

Istuuduin autoon ja laiton turvavyön kiinni. Ajelimme kaikessa rauhassa kotiinpäin. Radio puheli omiaan hiljaisella äänellä, samalla kun minä katselin ulos ikkunasta. Elämä tuntui täydelliseltä
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://wrestlejumppony.weebly.com/
Oscar.
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 227
Join date : 12.01.2016
Ikä : 19
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Kaunolan Darcy

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   To 23 Kesä 2016, 21:42

Lyhyt "hahmoesittely"

Karl Andersen - Oscarin ja Florencen tuleva isäpuoli, Livin ja Lauran isä. Menossa naimisiin Annin kanssa. (Tarinassa työmatkalla.)
Ann Westwood - Oscarin ja Florencen äiti, Livin ja Lauran tuleva äitipuoli. Menossa naimisiin Karlin kanssa.
Florence - Oscarin sisko
Laura & Liv - Oscarin tulevat siskopuolet.
Maddy Andersen - Karlin äiti, Livin ja Lauran mummo, Annin tuleva anoppi.
Susan - kodinhoitaja

---

"Elokuussa? Ei kai tämän vuoden elokuussa?", Maddy Andersen a.k.a mun tuleva isoäitipuoli (??) tuijotti äitiä järkyttyneenä. "Mutta eihän se ole ajan puolesta mitenkään mahdollista."
"Häihin on vielä reilusti aikaa." Äiti istui keittiön pöydän ääressä vieressään vino pino kirjoitettavia kutsukortteja. Hän naurahti hyväntuulisesti. "Maddy, me emme ota häistä paineita."
"Me?" Laura nyrpisti nenäänsä. "Ja minähän en kuulu 'meihin' ettäs tiedätte."
Vaikka Laura oli virallisesti sitä mieltä, että Susan oli taloudessamme turhan panttina, hän kuitenkin hiippaili joka iltapäivä ympäri keittiöitä ja napsi Susanin leivonnaisia. Tänään oli tarjolla pikkuruisia omena-kaneli-muffineja, jotka maistuivat yhtä herkullisilta kuin tuoksuivat. Kun Laura haukkasi sellaista, hän ei mahtanut mitään autuaalle ilmeelleen. Huomattuaan Susanin ja mun tarkkailevan häntä, hän lisäsi kiireesti: "Liv ja mä ei voida missään tapauksessa auttaa teitä häiden suunnittelussa. Meillä on tarpeeksi tekemistä muutenkin. Joten ehkä teidän pitäisi lykätä häitä loppusyksyyn. Tai ensi kevääseen."
"Niin, tai vuoteen 2046", hymähdin piikikkäästi. "Voisitte sitten viettää samaan syssyyn 80-vuotissynttäreitänne." Kahmaisin pöydältä kolme muffinia ja virnistin Florencen toruvalle ilmeelle. Mä en ollut enää pitkään aikaan ollut kiinnostunut koko hääkeskustelusta, mutta Susan oli kieltänyt uhmakkaasti viemästä muffineita huoneeseeni - joten ei kai siinä muuta. Karl oli työmatkalla, eikä mun tarvinnut tällöin kestää sen naamaakaan.
"Ei, se ei käy laatuun! Miten aiot saada kaiken valmiiksi ennen elokuuta? Siis elokuuta!", Maddy pyöritteli päätään. "Herää jo Ann! Hääpaikka, kirkko, juhlapaikka, istumisjärjestys, hääkimppu, morsiuspuku....."
Blaa blaa blaa.
Maddy jatkoi luettelemistaan, ja Florence näytti siltä, että räjähtäisi ihan kohta. Ja Laura. Ainoastaan Liv loi muhun paljonpuhuvan katseen ja nappasi pöydältä viimeisen muffinin. Suurin osa Maddyn puheesta meni mun toisen korvasta sisään ja toisesta ulos, paitsi sillointällöin muutama sana tarttui tajuntaani. Kattaukset.... Hääsuunnittelija..... Rahat.....

"Nyt loppu!", Florence kajahti lopulta, kun Maddy oli juuri päässyt vauhtiin servettien ja pöytäliinojen kanssa. Kun keittiöön tuli täysin hiljaista Florence hymyili voitonriemuisesti ja rykäisi: "Noniin. Voitteko nyt isot ihmiset lopettaa riitelynne ja kuunnella? Mikäli teitä kiinnostaa, että Penelope on jo ylihuomenna täällä."
"MITÄ?", Laura kirkaisi. "Mutta minähän sanoin että se teidän ääliö serkkunne ei tänne tule!"
"Minähän sanoin...", matkin Lauran kimeää ääntä. "Sori, mutta sä et voi päättää kaikesta."
"Mut... Mä... Miksi.... Ja isällekkö on ihan ok, että tänne muuttaa vuodeksi joku rasittava serkkutyttö?", Laura nauroi hysteerisesti ja haki katseellaan Liviä. Liv oli kuitenkin enemmänkin haltioissaan Florencen uutisesta, eikä huomannut Lauran anelevaa katsetta.
Äiti huokaisi syvään:
"Laura, ymmärrän että ajatus tuntuu sinusta juuri nyt.."
"Ei!", Laura keskeytti yrittäen kuulostaa päättäväiseltä, mutta hänen äänestä huokui selvä epätoivo. "V*tut."
Laura lähti raivostuneena keittiöstä ja paiskasi oman huoneen oven kuuluvasti kiinni. Melkein odotin, että hän avaisi sen vielä uudestaan ja paiskaisi sen kahta kovempaa kiinni.
"Aamen." Liv nyökkäsi painokkaasti.

Että mä sitten rakastin perheriitoja.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Oscar.
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 227
Join date : 12.01.2016
Ikä : 19
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Kaunolan Darcy

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Pe 24 Kesä 2016, 20:33

Tullessani kotiin Karlin auto oli parkissa ajoluiskalla, joten mä päätin häipyä suorinta tietä huoneeseeni. Olin saanut mielenkouhuista siltä päivältä enemmän kuin tarpeeksi. Mutta ensinnäkin keittiöstä tulvi herkullinen tuoksu ja toiseksi kahviautomaatti oli siellä. Jos tahdoin selviytyä loppupäivästä, tarvitsisin kofeiinia. Niinpä mä vedin syvään henkeä ja kävelin keittiöön. Onnekseni Karl loisti poissaolollaan, ja hänen sijastaan pöydän ääressä istuivat Florence ja Liv, jotka molemmat tuijottivat nälkäisen näköisenä peltiä, jonka Susan veti juuri uunista.
"Tulit juuri sopivasti, Oscar! Susan on leiponut skonsseja." Liv hymyili tyytyväisenä. "Ja Laura on yhä sen kaverinsa luona."
"Ne eivät ole skonsseja, vaan ranskalaisia briosseja", Florence oikaisi häntä.
"Oui, ma chérie", Susan liversi iloisena.
"Jassoo", mumisin. Susan muistutti mua juuri nyt Mikistä, jonka ranskankielentaidosta olin saanut jo aikoja sitten tarpeeksi. "Susan, viititkö tuoda niitä skonsseja mun huoneeseen? Ja yhden expresson."
"Ranskalaisia briosseja", Florence toisti.
"Ihan miten vaan."
Susan vilkaisi mua huolestuneena, mutta heilautin laiskasti kättäni.
"Mitään kamalaa ei oo tapahtunut, mua vaan väsyttää."
Samassa harppasin eteistilan kautta näyttäviin rappusiin, ja kiirehdin huoneeni ovelle mahdollisimman nopeasti. Tarvitsin todellakin lepoa kaikesta draamasta. Laurasta, häistä, Emmasta, Christianista.. Huoh. Chris oli kyllä harvinaisen ärsyttävä tyyppi. Ja Emma. Miksi Lauran parhaan kaverin täytyi hengata juuri samalla tallilla kuin mä? Laurassa oli ihan tarpeeksi kestämistä kotona. En saanut enää tallillakaan olla rauhassa. Unohtamatta Valman eksiä, joita oli tallilla nyt peräti KAKSI. Kuinkakohan monen pojan kanssa Valma oli jo ollut? Viiden? Kymmenen? Oliko sillä joka sormelle poikaystävä aina kaiken varalta? Huokaisin syvään ja lysähdin sängylleni. Että kaikki oli niin hankalaa. Valma oli ihana tyttö, eikä varmasti ollut särkenyt kenenkään sydäntä tahallaan. Sen poikaystävät olivat vain harvinaisia kusipäitä. Niin sen täytyi olla.

Susan keskeytti sekavan ajatuksenjuoksuni koputtamalla huoneeni oveen.
"Sisään", mumisin ja nousin sängylleni istumaan. Kodinhoitaja kantoi käsissään isoa tarjotinta, johon oli koottu lautaselle viisi ranskalaista briossia, kermavaahdolla kuorrutettu expresso ja suklaalevy.
"Ah, sä oot kultainen", hymyilin kiitollisena.
"Älä suotta kiittele." Susan hymyili aurinkoisesti, ja laski tarjottimen yöpöydälleni. Sitten hän lähti vähin äänin huoneesta. Ulkopuolella hän vielä huikkasi: "Älä sitten likaa sitä valkoista päiväpeittoa!"
"En likaa."

Kun olin vetänyt mahani täyteen Susanin herkkuja, kuulin käytävältä askelia. Askeleet pysähtyivät oveni eteen, seisoivat siinä, ja jatkoivat matkaa.
"Kuka siellä?", kysyin. Ei vastausta. Jaahas. Harppasin sekunnissa ovelle, ja avasin sen. Ei ketään. Ok. Outoa.

Eikä mulla ollut mitään hajua siitä, että huoneeni ovessa luki kissan kokoisin kirjaimin: "OLEN ITSEÄNI TÄYNNÄ OLEVA KUSIAIVO. ÄLÄ AVAA, ELLET HALUA KUULLA V*TTUILUANI!"
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Pujo
Juuri saapunut
Juuri saapunut
avatar

Viestien lukumäärä : 18
Join date : 09.05.2016
Ikä : 20
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Darli

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   To 07 Heinä 2016, 19:12

Takaisin Pronssijoelle          -         7.7.2016

Asiat eivät menneet lainkaan suunnitelmieni mukaisesti.

-

Äiti soitti toukokuun seitsemästoista päivä ja kertoi, että minun täytyisi palata mahdollisimman pian takaisin. Pääsisin kyllä taas Pronssijoelle, mutta olin ärtynyt.
Lähdin takaisin kotikaupunkiin, ja viivyin kauemmin kuin olisin halunnut.

Ensin vastassa oli mummoni, joka oli murtanut jalkansa. Onneksi hän on hyvässä kunnossa, eikä jalan murtuma ole vaarallinen. Mutta sitten vastaan tuli isoisäni koiran, Laurin sairastuminen, mikä johti rakkaan Laurin lopettamiseen. Se oli suuri menetys.
Eikä aikaakaan, kunnes koitti ylioppilasjuhlieni aika. Huonon sään takia epämiellyttävässä sisäilmassa istuminen oli turhauttavaa, eikä juhlatkaan kovin kummoiset olleet. Kyynistyessäni huomasin vielä järkyttävän oloni, ja tajusin tulleeni kipeäksi. Kaksi viikkoa kului sairastaessa elämäni sitkeintä nuhakuumetta. Olin jo aivan valmis kuolemaan, mutta jostain kumman syystä en kuollutkaan, vaan tervehdyin.

Oli jo kesäkuun kahdeskymmenes päivä ja kaavailin Pronssijoelle palaamista, kunnes äiti päätti, että lähdemme viikoksi tuttumme luokse Rovaniemelle. Epätoivo sisälläni vain lisääntyi, vaikka Rovaniemi oli mukava paikka. En pitänyt äidin tavasta ilmoittaa asioista viimehetkellä...
Rovaniemeltä, jopa hieman rentoutuneena palattaessa, sanoin äidilleni että haluaisin jo takaisin Pronssijoelle. Äiti suhtautui onneksi myönteisesti ajatukseeni. Vihdoin pääsisin takaisin Pronssijoelle!

-

Pakkasin tavaroitani helpottuneena. Oli tiistai, kahdeskymmeneskahdeksas päivä kesäkuuta ja pääsisin vihdoinkin pois betoniviidakon pakokaasukatkuista. Hyvästelin perheenjäseneni ja lähdin.

- -

Illalla istuin taas "omassa mökissäni", pöydän ääressä teekuppi edessäni. Tunsin oloni raukeaksi. Marja oli ollut melkeinpä kauhuissaan nähdessäni minut, sanoi että haistoi stressipilveni jo kaukaa. Ei ihmekään, sillä silmänaluseni olivat tummat kuin hiili ja ihonikin oli harvinaisen kelmeä, ainakin Marjan sanojen mukaan! Hän suorastaan vaati minua olemaan tekemättä mitään töitä seuraavaan viikkoon, mutta sain vakuuteltua hänelle, että olisin jo parissa päivässä taas mitä parhaimmassa kunnossa.

-

Ei mennyt kauaa, kun voin jo hurjasti paremmin. Jatkoin taas ladon maalaamista, ja välillä huolehdin kanalasta sekä ajoin nurmikkoa. Iltaisin kävin kävelemässä lähimetsissä ja muutaman kerran kävin joenkin rannassa.
Eräänä iltapäivänä näin jonkin matkan päässä pienen porukan uittamassa hevosia. Muistin heti tallin, jonka olin nähnyt ensimmäisellä tutkimusretkelläni toukokuussa. Pieni jännitys valtasi minut, mutta jäin katselemaan hevosia vähäksi aikaa. Halusin tutustua talliin.

#pujoilu


Viimeinen muokkaaja, Pujo pvm Pe 05 Elo 2016, 14:45, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Salli
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 714
Join date : 23.12.2013
Ikä : 16
Hevonen : Minca

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Su 10 Heinä 2016, 17:26

pyylevä

Istuin tallivaatteissa ruokapöytämme ääressä ja tungin naamani Balleriina-keksejä. Äiti ja isä olivat lähteneet vastaan meille tulevaa poikaa ja hänen sossuaan juna-asemalle. He olivat siivonneet kuin hullut viime päivät. Minä taas olin kaiken aikani tallilla ja yritin kaikkeni kisatiimin takia. Illalla kävelin ovesta sisään ja sieltä suoraan huoneeseeni nukkumaan. Aamulla söin tukevasti, pakkasin eväät ja kävin suihkussa. Suihkun jälkeen kiidin bussilla tai pyörällä tallille. Vanhempani olisivat halunneet minun tekevän jogain pojan eteen, mutta minä en vaivautunut edes valitsemaan hänelle uusia petivaatteita. Valma oli äksyillyt minulle tallilla, mutta en jaksanut välittää. En oikeastaan jaksanut nyt välittää mistään. Äiti oli niin pojan pauloissa ja isä yritti päästä äitiä karkuun autotalliin. Välillä tuntui siltä, että äiti oli ainut kuka valmistautui pojan tuloon. En ollut kertonut pojasta kavereilleni, mutta pian senkin aika olisi. Taas uusi asia mistä ihmiset saisivat tuijotella minua.
Ovi kävi ja kuulin ääniä eteisestä. Pyyhin kädelläni keksien murut lattialle ja nousin seisomaan. Näin keittiöstä vähän ovelle ja ensimmäisenä näin pienen pyylevän silmälasipäisen naisen kyhäävän kenkiä jaloistaan. Äiti ja nainen puhuivat leppoisasti toisilleen.
"Salli, tuletko auttamaan?" äitini kysyi ja pyörähti keittiössä. Seurasin häntä hiljaa eteiseen missä nainen kokosi käsiinsä eteisen rahille laskemansa mapit ja kansiot. Tervehdin häntä ja hän vastasi hymyillen. Äiti ohjeisti hänet keittiöön ja seurasin äidin perässä ulos autokatoseen. Poika ja isäni purkivat hänen tavaroita autosta ulos.
"Riku tässä on Salli. Salli tässä on Riku", hän esitteli minut tummahiuksiselle pojalle, joka katsoi minua nenänvartta pitkin. Hänellä oli lävistyksiä ympäri naama. Nenässä hänellä oli septum, kulmakoru, sekä huulikoru. Ne sopivat hänelle kuin sokeri pinaattilettuihin eli erittäin hyvin. Rikulla oli täydellinen leukalinja ja muutenkin selkeät kasvonpiirteet. Naurahdin hermostuneesti sillä hän toi mieleeni Krisun. Riku oli kyllä ilo silmälle siitä ei voi kiistellä.
"Salli ja Ilari auttavat sua kantamaan tavarat. Minä ja Seija ollaan olohuoneessa. Salli, näyttäisitkö Rikulle hänen huoneensa?" äiti touhotti ja oli jo menossa takaisin sisälle.
"Joo toki", vastasin paksusti ja ovi paukahti äidin perässä kiini, kun hän viiletti jo pyylevän Seija-naisen luokse. Käännyin isäni puoleen, joka laski viimeksiä kasseja peräkontista pois.
"Riku varmaan osaa kertoa mitä voit kantaa. Mun pitää käydä tän jälkeen vielä kaupassa", hän sanoi ja laski kitarakotelon varovasti maahan. Riku kääntyi katsomaan minua ja se sai minut hermostumaan. Hän katsoi minua päästä varpaisiin ja varpaista päähän. Hän arvioi varmasti ikääni. Paljonkohan sai? Ehkä 11 tai 12?
"No ota, vaikka toi kitara.. mutta käsittele sitä varovasti. Se oli tosi kallis", Riku sanoo ja ojentaa kitarakotelon minulle.
"Mmh.. seuraa mua niin näät sun huoneen", mutisin hänelle ja tartuin kitaraan. Avasin ulko-oven ja Riku tuli perässäni reppu selässä ja toisessa kädessä hän kantoi isoa urheilukassia. Kävelin keittiön lähti pieneen aulaan missä oli ovet makuuhuoneisiin. Avasin toisen oven ja viimeisen oven ja kävelin huoneen perälle ja laskin kitarin sängyn päälle.
"Jos tää järjestys ei oo sun mieleen niin nää kaikki kalusteet on siirrettäviä, mutta en toivo mitään kunnon remonttia, koska mun huone on tossa sun huoneen vieressä", sanoin ja osoitin obelta katsottuna vasemmalle "äiti ja iskä nukkuu eteisen läheellä niin niistä ei oo muuta harmia, kun ulko-ovi pitää vaan kauheeta ääntä kun sen laittaa lukkoon". Riku katsoi minua hymyillen.
"Puhut niinkuin olisin karkaamassa täältä", hän sanoi ja kohotti aavistuksen vasenta kulmakarvaansa jota koristi musta lävistys.
"Ei sitä koskaan tiedä mihin tulee lähtö", sanoin poissaolevasti ja kävelin ovelle "haetaan ne loput tavarat niin pääsen vielä tallille". Riku katsoi minua uudellee ja ymmärsi nyt varmasti miksi minun vaatteeni olivat aivan karvoissa ja muun lian peitoss.
"Ratsastatko sä?", hän kysyi aavistuksen halveksivalla äänellä.
"Mm joo? Täällä on tosi hyvä ratsastuskoulu aivan Pronssijoen lähettyvillä", kerroin hänelle hieman innostuneena.
"Ootko sä hyvä ja käykö siel poikia?" hätkähdin sitä miten suoraan Riku kysyi kysymyksensä. Tuhahdin hänelle pienesti, mutaa yritin säilyttää malttini.
"No ihan ok ja joo käy. Sen omistaa yks Aleksi. Voitasko nyt mennä?",  Riku nyökkäsi ja seurasi minua ulos.

riku 1
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Su 10 Heinä 2016, 23:37

Tosi ystäviä on mahdoton unohtaa


Sunnuntaina kisatiimillä oli lihaskuntoa ja kehonhuoltoa, ja yksi pelkoni toteutui: Eevi-Sofia oli laittanut whatsapp-ryhmään viestiä ja ilmoittanut, että tapaisimme Pronssijoen joogastudion edessä. Seuraavat pari tuntia oli kulutettu salissa jumppamatoilla tekemällä erilaisia taivutus- ja lihaskuntoliikkeitä, joista jäivät muistoksi ikävät lihaskolotukset. Jooga oli kuitenkin ollut sellainen urheilulaji, josta minä voisin tykätä, sopivan rauhallinen, joten jos saisin kerättyä rohkeutta, voisin osallistua myöhemmin joogatunnille omillani.
Jooga itsessään ei kuitenkaan ollut päällimmäisenä mielessäni, kun suoriuduin kotiin treenikassi olalla ja hiukset yhä nutturalla. En saanut ajatuksiani muualle Christianista, jonka olin nähnyt ensimmäisenä saavuttuani joogastudion oville. Hän oli hymyillyt ja vinkannut vähän silmää, enkä ollut voinut olla vastaamatta hymyyn. Koko joogatunnin ajan osan keskittymistäni oli vienyt Christian, joka oli tehnyt liikkeitä pienen salin toisessa päässä, aivan Emman vieressä. Heti tunnin aluksi olin jäänyt ajatuksissani katselemaan Christiania, joka oli näyttänyt harvinaisen komealta shortseissa ja hihattomassa urheilupaidassa. Sitten Christian oli saanut minut kiinni tuijottamasta. Olin kääntänyt kiireesti katseeni toisaalle.
Sama oli toistunut monta kertaa tunnin aikana. Joko minä tuijotin Christiania tai hän minua, ja sitten toinen sai toisen kiinni. Se oli tuntunut kutkuttavalta, pelottavan mukavalla tavalla, ja nyt ihoani kihelmöi jännittävästi, kun ajattelin, että näkisin Christianin jo huomenna teoriatunnilla.
 
Niin ihana kuin tämä tunne olikin, minun täytyi muistuttaa itselleni, että se oli luvaton. Mutta miten päästä eroon luvattomista tunteista? Vai pitäisikö vain… antaa mennä?
Ajatukseni askartelivat yhä näiden asioiden parissa, kun istahdin huoneessani sängyn laidalle ja aloin päättömästi selailla kännykkäni kuvia. Yhtäkkiä näytölle putkahti yli kaksi vuotta vanha kuva minusta ja Nannasta hoitohevosinemme. Pysähdyin tähän kuvaan, ja yhtäkkiä minulle tuli mieletön ikävä Nannaa, niin kova että miltei unohdin Christianin ajattelemisen hetkeksi. Jos minä ja Nanna olisimme puheväleissä, kysyisin tietenkin häneltä, miten menettelisin luvattomien tunteideni suhteen.
Kuvassa minun hiukseni olivat nutturalla virkkuukoukuilla, niin kuin olin niitä aina ennen pitänyt. Taisin olla kymmenisen senttiä lyhyempi kuin nykyään. Nanna taas oli hyvinkin erinäköinen kuin nykyään, ja ajattelin hetken hymyillen, että mummot eivät olleet tuohon aikaan tainneet mulkoilla häntä pahasti kadulla. Kuvassa Nannalla oli punaiset olkapääpituiset hiukset eikä samaa määrää lävistyksiä. Katseessa oli kuitenkin jotain, mikä viesti, ettei hän huolinut kaverikseen ketä tahansa.
Muistelin minun ja Nannan ihan ensimmäisiä kohtaamisiamme. Olin pelännyt Nannaa. Hän oli vaikuttanut niin hiljaiselta ja vakavalta, ja hänen katseensa oli saanut minut ajattelemaan, että hän piti minua vähän nolona ja tyhmänä.
Miten hölmöjä ennakkoluuloja ne olivatkaan olleet, ajattelin nyt. Olimme ystävystyneet nopeasti. Minä olin vuodattanut Nannalle onnettoman ihastukseni Mikkiin, ja Nanna oli aina kuunnellut. Vasta jonkin aikaa sen jälkeen kun Mikki ja minä olimme eronneet, Nanna oli tunnustanut minulle, että oli itsekin ollut ihastunut poikaan, muttei ollut halunnut tulla meidän väliimme.
Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Se jos mikä oli tosi ystävyyttä.
 
Siirryin ajatuksissani eteenpäin. Nanna oli lähtenyt Hallavasta ja palannut takaisin erilaisena. Ainakin ulkoisesti. Muutos oli tuntunut minusta pelottavalta, ja välimme olivat alkuun olleet vähän kiusalliset, olimmehan molemmat melko hiljaisia ja varautuneita. Pian olimme kuitenkin löytäneet saman yhteyden kuin ennen Nannan lähtöä. Nanna oli kertonut minulle, miten paljon hän oikeasti välitti Mirosta. Ja kun Miro oli muuttanut muualle, olin saanut olla lohduttavana olkapäänä, kun Nanna oli surrut seurustelusuhteen päättymistä.
Milloin välimme olivat alkaneet viilentyä? Milloin oli alkanut se tunne, että aina minun seurassani Nanna oli vain ajatellut muita asioita? Milloin olimme lakanneet viettämästä aikaa yhdessä? Kuinka pitkään aikaan ainoa, mitä olimme puhuneet toisillemme, oli ollut tiuskimista tai säästä keskustelemista?
Mietin, mitäköhän Nannalle kuului nyt. Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia hänellä oli, tapailikohan hän jotakuta, tykkäsiköhän hän yhä Mirosta sillä tavalla.
 
Muistin, mitä äiti oli joskus sanonut minulle. Kolme tärkeää asiaa tosi ystävistä.
Tosi ystäviä on vaikea löytää. Olin ollut pitkään aika yksinäinen Hallavassa, olin kyllä tullut toimeen kaikkien kanssa, mutta en saanut oikeaa ystävää. Sitten minulla ja Nannalla oli alkanut synkata.
Heitä on vielä vaikeampi menettää. Mutta se oli tapahtunut. Olin menettänyt Nannan, ja saatoin vain toivoa, etten lopullisesti.
Mutta heitä on mahdoton unohtaa. Kurkkuani kuristi. Viimeinen lause oli niin hirvittävän totta.
Oliko jo liian myöhäistä? kysyin itseltäni. Voisinko vielä paikata välimme ja korjata väärinymmärrykset ja kuroa kuilun välillämme umpeen?
Vai olimmeko vain kasvaneet erillemme? Mitä, jos meistä ei koskaan enää tulisi ystäviä?
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ti 12 Heinä 2016, 23:53

Koski

Seisoin jälleen kosken partaalla, sen saman, jonka rannalle olin muutama päivä sitten pysähtynyt Dunjan kanssa. Tällä kertaa olin yksin. Koski näytti tavallistakin vaarallisemmalta kuohuvine vaahtopäineen ja veden lomasta pistävine kivihampaineen, ja kosken ylittävä silta näytti niin huteralta, että se romahtaisi hetkenä minä hyvänsä. Raju tuulenpuuska oli heittää minut koskeen, ja heilautin käsivarsiani säilyttääkseni tasapainoni.
Silloin näin kosken toisella rannalla punatukkaisen hahmon. Mikki. Rinnassani läikähti vuosien takaa tuttu onnentunne, ja suuni levisi hymyyn. Astuin epäröimättä sillalle, ja se nitisi allani. Mikki hymyili minulle sillan toiselta puolelta, ja astelin ripeämmin päästäkseni nopeasti hänen kutsuvien käsivarsiensa väliin suojaan.
Äkkiä rannalla ei ollutkaan enää Mikki, vaan siellä oli Christian. Tunsin hetken oloni hämmentyneeksi, mutta sekunneissa hämmennys vaihtui iloon. Nopeutin askeliani entisestään, välittämättä siitä, että kapean, kaiteettoman puusillan rakenteet huojuivat ja valittivat allani. Tuuli humisi korvissani.
Olin sillan puolivälissä, kun aloin miettiä, että tässä tunteessa oli jotakin väärää. Juuri ajatuksen saavuttaessa tajuntani lankut allani pettivät. Christian huusi jotain, mutta en ehtinyt kuulla oman kirkunani yli, mitä se oli. Kaatuessani huidoin käsilläni ja onnistuin juuri ja juuri tarttumaan kiinni sillan tukihirrestä. Jäiset vesiroiskeet iskeytyivät selkääni ja löivät ihon tunnottomaksi.
 
Katsoin apua anoen kosken toiselle puolelle, mutta Christian ei ollut enää siellä. Siltaa pitkin minua kohti käveli itsevarmoin askelin Nanna, joka ei tippaakaan näyttänyt pelkäävän, että silta pettäisi. Nannan kasvoilla ei näkynyt sääliä, tai pelkoa, tai järkytystä. Mitään, mikä viittaisi siihen, että hän välitti tippaakaan, mitä minulle tapahtuisi.
Hän seisahtui metrin päähän yläpuolelleni. Taistelin pitääkseni otteeni hirrestä samalla, kun tuuli yhä ulvoi korvissani ja vaahtopäät hakkasivat jalkojani ja selkääni.
- Auta, kiljuin tuulen ja veden melun yli.
Nanna laittoi kädet taskuihinsa.
- Sä et ansaitse sitä, hän sanoi hitaasti. Hän ei puhunut kovaa, mutta hänen äänensä kantoi vaivatta korviini. – Mitä sä olet tehnyt ansaitaksesi avun?
Tuijotin Nannaa ällistyneenä. Ja sitten hän ei ollutkaan enää Nanna, vaan Alana, joka näytti yhtä tyyneltä ja kylmältä.
- Sä pilasit kaiken, Alana sanoi. – Sun suhteen Mikkiin, ja sen jälkeen Christianiin. Ja nyt vielä kehtaat toivoa niitä takaisin. Ja Nanna inhoaa sua. Minkä luulet olevan siihen syynä?
Kurkustani nousi epätoivoisia nyyhkäyksiä. Sanat olivat pahempia kuin yksikään hyinen vaahtopää.
- Sinä, Alana sanoi. – Sinä, ja vain yksin sinä. Ei sulla ole oikeutta saada ketään heistä takaisin.
 
Sitten Alanan tilalla oli Oscar. Hän ei näyttänyt samalta kuin muut, ei kylmältä. Hän näytti vain surulliselta. Katsoin häntä anovasti. Tunsin, miten otteeni alkoi irrota sillasta. Kohmeiset sormeni eivät jaksaneet kannatella koko painoani.
- Hyvän ystävän pitäisi voida auttaa kun toisella on vaikeaa, Oscar sanoi surullisesti. – Ja mitä sä olet voinut tehdä mun hyväksi?
Tunsin kasvojeni vääntyvän itkuun, ja kyyneleet ja kosken kylmä vesi sekoittuivat kasvoillani. Tuuli paiskasi hiukseni taakse.
- Sä olet aiheuttanut vain surua, Oscar sanoi. – Montako eksää sulla on vielä tallille tuotavana? Viisi? Kymmenen? Et tiedäkään miltä musta tuntuu, kun sä säädät vuorotellen niiden kaikkien kanssa.
Käteni koskettivat hirttä enää vain sormen päistä. Mietin, miltä tuntuisi pudota koskeen ja ruhjoutua kiviä vasten kuoliaaksi. Vilkaisin allani kuohuvaan veteen.
- Auta, voihkaisin Oscarille. Oscar kallisti päätään ja hymyili surumielisesti.
- Sä et ansaitse ketään auttamaan, hän sanoi. – Päästä vain irti.
Vedin katkonaisesti henkeä ja suljin silmäni. Kirkaisin kerran ja päästin irti hirrestä. Ohikiitävän hetken tunsin putoavani, ja sen jälkeen koski otti minut hyytävään syliinsä.
jatkoa luvassa huomenna


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm Ke 13 Heinä 2016, 00:02, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Salli
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 714
Join date : 23.12.2013
Ikä : 16
Hevonen : Minca

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ti 12 Heinä 2016, 23:58

toivoa on ja ihana nimi

Kun saavuimme Rikun kanssa kotiin olin aivan raivoissani vanhemmilleni. Raivoni oli suurimmaksi osaksi ainoastaan turhautumista ja epätietoisuuden purkamista. Äitini ja isäni pahoittelivat kovasti ja sanoivat, että olisivat halunneet heti kertoa. Seija oli kuulemma estellyt heitä kertomasta. Syytin vanhempiani siitä, että näytin itse tyhmältä saadessani tallilla tietää Rikusta. Riku pahoitteli itsekin asiaa ja sanoi, että luuli minun jo tietävän mistä on kysymys. Sanoin haluavani tietää nyt samalla kertaa kaikki lisä yllätykset. Vanhempani sanoivat ettei ollut enää muuta ihmeellistä ja Riku oli samoilla mielillä. Tuhahdin heille ja marssin loppu illaksi huoneeseeni
Makasin sängylläni ja katsoin kattoon. Asento ei ollut kovin miellyttävä, koska en aamulla ollut pedannut sänkyä ja se painoa minua ikävästi lapaluiden väliin. Tallilla olleet vaatteeni lojuivat yhdessä kasassa sängyn reunalla mihin olin ne mytännyt. Olin vetänyt päälleni shortsit ja löysän T-paidan. Varpaillani oli hieman kylmä, koska olin pitänyt yötä päivää ikkunaa auki ja sälekaihtimia kiinni. Isäni oli myös ilmalämpöpumpulla viilentänyt ilmaa entisestään. Ajatukseni eivät liukuneet tavalliseen tapaansa vaan töksähtelivät milloin mihinkin tallijuttuun tai jäätelökioskiin. Ajoittain havahduin ja tajusin äsken olevani vain koomassa. Katsoin kattolaudassa olevaa pientä halkeamaa. Se vain oli valkoiseksi maalatussa puulaudassa. Ovelta kuului koputus, m ikä sai minut nousemaan istumaan. Ynähdin vastaukseksi ja hilauduin nojaamaan seinään. Ovi avautui raolleen ja Rikun pää ilmestyi esiin. Hän keräsi vartalonsa huoneeseeni ja sulki oven perässään.
“Ootko sä mulle vihainen?” Riku kysyi ja jäi seisomaan oven eteen. Hymähdin ja vedin jalkani risti-istuntaan. Taputin kädelläni sängyn viertä merkkinä, että Riku voisi istua siihen jos haluaisi.
“En mä tiedä. En oikeastaan, koska oon aina halunnu isoveljen ja nyt saan vielä huippuratsastajan veljekseni”, sanoin naurahtaen. Riku istui sängylleni ja nojasi käsiensä varassa taaksepäin.
“On se susta varmaan kivaa. Mä olin vähän jännittynyt aluksi siitä, että joudun tai pääsen perheeseen missä ratsastetaan”, Riku selitti hieman nolostuneesti.
“Miks sä et enää kilpaile?” kysyin spontaanisti ja sain Rikun kääntämään katseensa muhun.
“Eihän mulla oo hevosta ja en oo ratsastanu varmaan puoleen vuoteen tai oikeastaan sen jälkeen, kun alko mennä asiat alamäkeen”, hän kertoi lattiaan tuijotellen. Riku nojasi nyt seinään ja piti käsiä rennosti kylkiensä vierillä.
“Sä voisit alottaa uudestaa Hallvassa?” ehdotin varovasti ja vastaukseksi sain Rikulta naurahduksen.
“Ehkä joskus jos täällä tulee menee hyvi”, hän sanoi epävarmasti. Katsoin sängyllä istuvaa poikaa. Hän näytti ulkoa niin vahvalta ja sellaiselta kellä asiat menevät todella hyvin. Hänestä voisi lullaa, että saapastelisi Emman kaltaisen tytön kanssa pitkin kauppakeskusta muiden kavereidensa kanssa. Harrastaisi jotain joukkuelajia ja someissa hänellä riittäisi seuraajia ja tykkääjiä. Todellisuudessa hän olikin vain poika, joka yritti löytää pohjaa uudelle elämälleen aivan vieraiden ihmisten keskellä ja kohtaamaan harrastuksen mistä oli jo ehkä luopunut.
“Onks susta kiva olla täällä meillä?” kysyin rauhallisesti. Riku katsoi huonettani poissa olevasti.
“On. Te vaikutatte näin ainakin mukavilta ihmisiltä”, hän huokaisi ja valahti nyt makaamaan sängylleni kädet ristittyinä mahan päälle.
“Sun kanssa on helppo olla ja puhua. Nyt ainakin, kun et katso mua niin murhaavasti”, sanoin varovaisesti. Riku katsoi minua virnistäen.
“Et säkään mikään hullumpi ole”.
“Musta tuntuu, että toisaalta oltaisi tunnettu kauemmin tai jotain. Toivottavasti sä viihdyt meillä ja tullaan vielä jatkossa hyvin toimeen”, katsoin Rikua hymyillen. Sanoin kaiken aivan suoraan sydämestäni. Toisaalta ei sitä voisi ikinä tietää millainen Riku mahtoi olla, koska olin ollut hänen seurassa vasta päivän.
“Mäkin toivon”, Riku sanoi hymyillen “millon oot muuten seuraavan kerran menossa Hallavaan?”.
“Huomenna, kuinka niin?” kysyin ihmeissäni, koska Riku ei ollut kovinkaan nauttinut olostaan tuvassa.
“Mm.. no ajattelin jos voisin tulla ehkä muistelemaan sitä miten niiden eläin ten kanssa ollaan. Antaiskohan se Aleksi mun ratsastaa jotain hevosta?” Riku kyseli hieman ujosti.
“No kyllä varmaan tunneilla, mutta voihan sitä kysyä. Joku yksärikin vois kaivata hoitajaa niin sitäkin voit kysyä, mutta saat Mincan kanssa touhuilla jotain mun kanssa. Se on kyllä sulle liian pieni ratsastettavaks, mutta yritä tutustua ihmisiin niin voi olla että saat ratsastaa yksiäreillä tai jotain”, yritin selittää tilannetta, mutta olin innoissani asiasta. Hevoset auttoivat minua sairaalan jälkeen ja ne voisivat auttaa nyt Rikua sopeutumaan hänelle uuteen arkeen.
“Okei, mä tuun sit sun mukaan huomenna! Haluan ainakin nähdä ne loput sieltä tallilta”, hän sanoi kiinnostuneena.
“Joo Alana sun pitää ainakin nähdä se on se kenestä kerroin sulle vähän. Omistaa sen aika kauhean mutta hienon hevosen. Sitten Mikki ja Maikki on siel paljon muitakin hyviä tyyppejä”, kerroin hänelle.
“Alana on kyllä ihana nimi”, Riku sanoi hymyillen. Olisi hyvä jos Riku innostuisi Hallavasta. Pääsisin seuraamaan huippu ratsastusta aivan läheeltä ja se auttaisi minua tutustumaan Rikuun. Ainakin toivon, että auttaisi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ke 13 Heinä 2016, 18:56

Heräsin sairaalassa.
Tiesin sen siitä, että lakanat tuntuivat juuri pestyiltä, ja tyyny oli littanampi ja kuhmuraisempi kuin minun tyynyni kotona, ja kaikkialla oli valkoista, ja näin silmäkulmastani tippatelineen.  Laskevan auringon valo suodattui himmeänä sälekaihdinten raoista, ja silmäni tarkentuivat äitiini ja isäpuoleeni Mikkoon, jotka istuivat sängyn vieressä. Äiti näytti huolestuneelta, ja Mikko piti vakavan näköisenä kättään hänen hartioillaan.
Tunnustelin hetken oloani kulmat kurtussa. Kosken kylmyys oli poissa, minulla oli oikeastaan aika lämmin. Vaikka ympärillä oli rauhallista, päässäni tuntuivat yhä kohisevan tuuli ja kosken kuohuna. Ohimoita jomotti.
Äiti kurottui taputtamaan kättäni huomattuaan, että olin herännyt.
- Hei, kulta, hän sanoi lempeästi. – Muistatko, mitä tapahtui?
Kulmakurttuni syveni, ja pudistin päätäni. Suu tuntui kuivalta ja kurkku käheältä.
- Olit talliporukan kanssa pelaamassa jalkapalloa, ja sait ilmeisen kovaa pallosta päähän. Sinulla on aivotärähdys, mutta onneksi mitään muuta vahinkoa ei seurannut.
Palaset loksahtelivat yhteen mielessäni. Kisatiimin oheisliikuntatunti! Olimme pelanneet jalkapalloa Pronssijoen urheilukentän toisella puolikkaalla, ja toisella puolikkaalla oli treenannut joku poikajoukkue.
- Nyt mä muistan, kähisin.
- Haluatko vettä, kulta? äiti kysyi ja ojensi minulle yöpöydältä kertakäyttömukin. Kohottauduin vähän pystyäkseni juomaan. Sitten palasin uupuneena makuulle. Yhtäkkiä oheisliikuntatunnin tapahtumat iskeytyivät tajuntaani.
 
- Huh kun täällä on kuuma, huomautin Inkalle. Aurinko paistoi kuumasti, ja jouduin siristelemään silmiäni.
- Ei ihme kun sulla on toi huppari, Inka naurahti. – Ota se pois.
- Hyvä idea, totesin hetken mietittyäni. Kiskoin hupparin yltäni. – Mä käyn viemässä tämän tuonne katsomoon.
Lähdin kävelemään kentänpuoliskojen välistä kohti katsomoa, johon olimme jättäneet tavaramme. Olin ajatuksissani, enkä huomioinut toisella puolikkaalla tapahtuvaa harjoitusta. Sekunnin ajan ehdin kuulla poikien varoitushuutoja, ja sitten –
PUM. Kompastelin sivulle ja painoin kädellä pääni vasenta puolta, johon pallo oli osunut. Näkökenttäni laidalla pomppi mustia pisteitä.
- Sattuiko pahasti?
Kysyjä oli urheilullinen, blondi, suunnilleen minun ikäiseni poika, joka oli hölkännyt vierelleni. Suustani purkautui naurunkikatus. Tilanne tuntui hupaisalta. Vain minulla oli niin huono tuuri, että olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan saadakseni pallosta päähän.
- Ei sattunut, sanoin. Poika näytti vieläkin huolestuneelta ja vähän nololta.
- Anteeksi kamalasti, mä en tähdännyt suhun…
- Ei se mitään, vakuutin yhä hymyillen. Poika palasi helpottuneen näköisenä kavereidensa luokse. Sitten Inka ja Mikki ehtivät paikalle.
- Sehän osui sairaan kovaa, Mikki hämmästeli. – Ootko sä kunnossa?
- Juujuu, vakuutin, mutta nyt epävarmuus kuulsi äänestäni. Inka tarttui käsivarteeni, ja maa tuntui keinahtavan allani. – Okei, mä en ole varma, sopersin ja nostin käden otsalleni.
- Siirrytäänpä tuonne penkeille, Mikki sanoi, ja hän ja Inka alkoivat taluttaa minua kohti katsomoa. Maa keinahteli ensin vain vähän, sitten voimakkaammin. Käveleminen tuntui yhä vaikeammalta. Puolimatkassa tunsin, miten huppari putosi kädestäni, ja silmissäni musteni. Valahdin maahan. Viimeiseksi kuulin litanian mojovia kirosanoja Mikin äänellä.
 
Minua puistatti.
- Mikä päivä nyt on? kysyin.
- Keskiviikko, kulta, äiti vastasi heti. – Iltapäivä. Olet nukkunut eilisestä asti.
En jaksanut alkaa analysoimaan, mitä se merkitsi. Suljin uupuneena silmäni. Tunsin vielä, miten äiti silitti hiuksiani.
- Kun heräät seuraavan kerran, olosi on parempi.
Olin jo puoliksi ajelehtimassa koskessa raivoavien tyrskyjen ja terävien kivenlohkareiden seassa ja mieleeni palautui, miksi olin sinne joutunut. Tuskin, äiti, ajattelin.




Onnettomuus futiskentällä sattui siis tiistaina 12.7, ja sen jälkeen Valma meni sairaalaan. Mielikuvitusta käyttämällä selvitään päällekkäisyyksistä ;-)


Viimeinen muokkaaja, Valma pvm To 14 Heinä 2016, 11:09, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Salli
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 714
Join date : 23.12.2013
Ikä : 16
Hevonen : Minca

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ke 13 Heinä 2016, 22:21

maistuu

rikun ja sallin viestiketju

“moro meetkö tallille tänään?”

“Joo meen. Haluutko tulla mukaan?”

“en mä varmaan nyt mut käy kaupas kun tuut äitis tekee jotain juhlapäivällistä”

“Okeii. Ei se tee mitää juhlaruokaa vaan serkkuja tulee käymään :-D”

“aijaa missä sä muute oot ny?”

“Mäa oon Aliinan kanssa kirjastossa”

“ai sen tytön kaa kenet me nähtiin kaupas?”

“Joo just se :-D Ootko keksiny mitään tekemistä?”

“oon kattonu netflixiä ja soittanu kitaraa et ei m itää ihmeellist”

“Aivan. Ootko muuten kysyny Aleksilta sitä hevosjuttua?”

“nääs en mä viel ehkä sitte ku tiiän millasia ihmisiä siel on”

“Siel on tosi mukavia ihmisiä! Tuu joskus koko päiväks sinne niin pääset tutustuu aikalailla kaikkiin”

“no ehkä joskus”

“:-D osallistu sit kanssa jollekin kesätunnille!”

“en mä viitti”

“Miks?”

“mä en oo ratsastanu pitkää aikaa ja en mä haluu ku olis jotenki tosi outoo”

“Öm okeii.. joskus sun on sit tultava!”

“joo joo”

“Mutta tota eiks sulla ollutkin omia hevosia niin missä ne n yt on?”

“ei ne tavallaan ollu mun mut ne on niiden alkuperäsil omistajil tai sit uusil”

“Saat joskus selittää mulle että mitä ihmettä tapahtuu!”

“hmh ehkä joskus :-p”

“Sit kun mulla on seuraava estevalmennus niin saat tulla kattoo : -)”

“ehkä mä tuun ketkä siin menee”

“Mä, Roope, Iita, Emma, Inka, Sini Alana ja Julia”

“joo kyl mä voin tulla haluun nähä minkälaine se alanan hevonen on”

“Joops. Mä muuten tuun nyt kotiin, koska alko sataa ihan hulluna ja oon pyörällä”

“tervetuloa täällä mä olen ja toivottavasti sun ei tee mieli suklaata ku tuut”

“ET MUUTE KOSKE SIIHEN LEVYYN!”

“maistuu hyvin”

“…”
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   To 14 Heinä 2016, 23:42

Heräsin vielä keskiviikkona myöhään illalla. Oloni oli parempi, mutta huomasin kyllä edelleen, etten ollut aivan täysissä ruumiin voimissa. Enkä sielun. Sisälläni oli ontto tunne, jolla ei ollut mitään tekemistä aivotärähdyksen kanssa.
Sain suostuteltua äidin ja Mikon lähtemään kotiin yöksi vakuutettuani monta kertaa, että pärjäisin kyllä omillani. He odottivat kuitenkin, että lääkäri kävi tarkistamassa vointini. Lääkäri ilmoitti, että selviäisin kyllä, mutta että minun täytyisi jäädä tarkkailtavaksi pariksi yöksi.
Kun äiti ja Mikko lähtivät, tuli hiljaista. Olin yksin neljän hengen huoneessa, ja makasin hämärässä paikoillani kuuntelemassa tuuletuslaitteiston hurinaa ja tuijottamassa eteeni. Säpsähdin tuntiessani taas kosken kylmät pärskeet selässäni. Ajatukseni palasivat kuin automaattisesti koskiuneen, ja muistikuvat uneni hahmojen puheesta virtasivat mieleni läpi yhtä kirkkaina kuin jos ne olisivat olleet todellisia.
Mitä sä olet tehnyt ansaitaksesi avun? Sä pilasit kaiken. Sun suhteen Mikkiin, ja sen jälkeen Christianiin. Ja nyt vielä kehtaat toivoa niitä takaisin. Ja Nanna inhoaa sua. Minkä luulet olevan siihen syynä? Sinä, ja vain yksin sinä. Ei sulla ole oikeutta saada ketään heistä takaisin.
Puristin käteni nyrkkiin, hampaani yhteen ja silmäni kiinni karkottaakseni tunnun jäisistä roiskeista, lahosta palkista sormien alla ja kylmästä, kosken melun yli kuuluvasta puheäänestä. Pysyin jännittyneenä tässä asennossa pitkään, ja ajantajuni ehti jo kadota, ennen kuin nukahdin levottomaan uneen.
 
Torstaiaamupäivä kului tylsissä merkeissä. Sairaanhoitaja kävi välillä juttelemassa, mutta muuten olin yksin. Yritin ajankuluksi katsoa lapsuuden lempielokuvia, mutta ruudun tuijottamisesta tuli vain pää kipeäksi, joten tyydyin istuskelemaan sängyssä ja katselemaan sälekaihtimien välistä pihalle. Oloni oli kutakuinkin normaali, mutta kalvava, ontto tunne pysyi vatsan pohjassa, vaikka olin syönyt tukevan aamiaisen ja lounaan. Niin iso ja vilkas kuin sairaala olikin, en ollut tavannut muita ihmisiä äidin, Mikon, sairaanhoitajien ja lääkärin lisäksi, mutta ajattelin, että ehkä niin oli paras. Aika menetti merkityksensä.
Päivä alkoi jo kääntyä illaksi, kun kuulin huoneeni raollaan olevan oven takaa kiistelyn ääniä.
- Oletko sä varma että se oli numero yhdeksän? Ettei vaan ollut kymmenen.
- Vuorenvarma. Mennään nyt vaan sisään.
- Mutta mitä jos se on väärä huone, siellä voi olla jotain ihan outoja tyyppejä! Mennään vielä varmistamaan…
Sydämeni hypähti. Toisen äänen tunnistin, se oli Salli. Toinenkin kuulosti tutulta, ja hetken mietittyäni ymmärsin: Riku, Sallin uusi isoveli ja entinen kilparatsastaja.
Yskäisin.
- Täällä mä olen, sanoin kuuluvalla äänellä. Kohottauduin istumaan kunnolla ja olin iloinen, että minulla oli ylläni omat vaatteet, jotka äiti oli tuonut minulle, sairaalavaatteiden sijaan.
Salli marssi huoneeseen etunenässä, ja hänen perässään tuli yhä epäröivän näköinen Riku. Salli iski tuomisensa Rikun syliin ja tuli halaamaan minua. Rutistin tiukasti takaisin.
- Äiti suostui ajamaan mut katsomaan sua, Salli kertoi ja veti itselleen tuolin. – Rikukin tuli.
Hymyilin vähän Rikulle, joka seisoi tuomiset kädessään vaivaantuneen näköisenä yhä ovella. Hän hymyili takaisin varovasti.
- Istu toki, kehotin Rikua, niin kuin he olisivat Sallin kanssa olleet kotonani vieraisilla. Riku veti itselleen jakkaran Sallin viereen.
 
- Se näytti aika pahalta, Salli sanoi ja minulta vei hetken, ennen kuin tajusin mistä hän puhui. – Tai ensin sä vaan nauroit ja sitten minuutin päästä sä olit maassa. Ja sitten Eevi soitti ambulanssin. Inka meni ihan sekaisin ja Mikillä oli täysi työ rauhoitella sitä. Ja tallilla on kaivattu sua. Oscar….
Tunsin äkillistä tarvetta kääntää keskustelu muualle. Katsoin Rikua.
- Oletko sä vielä käynyt tallilla? Muutenkin kun vaan pikavisiitillä.
Riku pudisti päätään.
- Ehkä mä joku päivä…
- Joskus Riku tulee meidän kanssa ratsastamaan, Salli sanoi varsin topakasti. Riku vilkaisi minua virnistäen ja kohautti olkapäitään. Ele viesti: minkäs teet, kun Salli jotain päätti, hänen päätään oli hankala kääntää. Minua hymyilytti. Riku oli varmaan jo saanut tutustua pikkusiskonsa päällimmäisiin piirteisiin.
- Sä saat olla täällä ihan yksin, Salli sanoi kateellisena. – Kun mä olin sairaalassa niin jouduin jakamaan huoneen. Paitsi että mun huonekaveri oli kyllä tosi kiva.
- On tämä oma rauha ihan mukavaa, mutta välillä on yksinäistä, selitin. – Ja tylsää. Mä en ole tehnyt tänään mitään koko päivänä, ja pääsen kotiin vasta huomenna.
- Voi sua, Salli sääli. – Mikki sanoi että se tulee ehkä tänään vielä käymään täällä…
Mikki… Ajattelin Mikkiä unessani kosken toisella rannalla, hänen ojentuneita käsivarsiaan ja lämmintä hymyään. En ansainnut hänen huolenpitoaan.
- Oscarkin varmaan tulee. Et arvaa miten orvolta se näyttää yksin tallilla! Ai niin, meillä on sulle tuomisia.
Salli ojensi minulle ison, räikeän oranssin kortin, jossa luki kimallekynällä ”Parane pian, Valma!”, ja sen ympärillä oli pienellä tallilaisten allekirjoituksia. Tuijotin korttia häkeltyneenä. Oscar, Ruusu, Mikki, Inka, Katri, Eevi, Aleksi… Joukossa oli myös parin pienen tuntilaisen nimet. Nanna puuttui, mutta en oikeastaan olisi odottanutkaan, että hän olisi kirjoittanut nimensä korttiin. Samoin Christian. Sen huomaaminen puolestaan sai minut pohtimaan kuumeisesti, oliko hänen allekirjoituksensa puuttumisella jokin syvällisempi merkitys.
- Me käytiin ostamassa nämä sulle ennen kuin tultiin tänne, Salli sanoi ja ojensi minulle aikuisten värityskirjan ja puukynät. – Siltä varalta että sulla on täällä kamalan tylsää…
Huomioni oli yhä kiinnittynyt korttiin, ja tunteet, jotka olin pitkään onnistunut pitämään sisälläni, olivat nyt tulvia yli äyräiden. Asetin kortin huolellisesti yöpöydälle.
- Kiitos, ihanaa, sanoin lämpimästi Sallille. – Arvatkaa mitä, mua väsyttää kamalasti. Harmi, ettei ehditty juttelemaan pitempään, mutta tiedättehän, aivotärähdys…
- Nyt sun täytyy vaan ottaa rauhallisesti ja levätä, Salli vannotti. Lupasin tehdä niin. Nopeiden hyvästien jälkeen kaksikko oli poissa.
 

En mennyt lepäämään, vaan istuuduin taas sänkyni laidalle tuijottamaan ikkunasta ulos. Ontto tunne nakersi taas mahaani sisältäpäin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Christian.
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 200
Join date : 15.11.2014
Hevonen : Panda

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Pe 15 Heinä 2016, 02:42

"Mä tulin tänne tapaamaan mun tyttöystävää", vastasin vastaanottovirkailijalle. Se näytti silmälaseissaan ihan kirjastotädiltä, joka aikoisi ihan just heittää mut ulos mekkaloinnin takia.

Pronssijoen sairaala ei ollut iso, mutta silti se näytti aivan samalta kuin kaikki muutkin. Jokaisella oli siniset muovipussit jaloissa, sisustus suosi haaleaa keltaisensuuntaista väriä, ja desinfiointiaine lemusi vain pahemmin, mitä syvemmälle sisälle menit. Mä vihasin sairaaloita. Niitä oli ällöttävä katsoa, mutta pahinta oli nähdä ihmisiä, joiden henki riippui jo sairaalan koneista, tai ihmisiä, joilta puuttui jokin raaja. Mä en ollut koskaan ymmärtänyt, miten nuo ihmiset jaksoivat enää edes yrittää, mutta kunnioitin sitä kyllä niin paljon.

Olisi tehnyt mieli juosta sen itkevän naisen perään, joka juuri sai tietää ettei voi koskaan saada lapsia.

"Sori poitsu. Vierailuaika on päättynyt", tantta vastasi silmät tietokoneen ruudussa kiinni ja yskäisi niin, että koko aulalle tuli selväksi että kyseessä oli kymmeniä vuosia tupakoinut tyyppi. Onneksi meidän välissä oli lasi.
"Miten niin on päättynyt??" mä ärähdin ja iskin nyrkkini tiskiä vasten.
"Puoli kahdeksalta lähtien täältä kyllä häädetään kaikki vierailijat. Potilaat tarvitsee lepoa", nainen ilmoitti kuin mikäkin professori, eikä vieläkään suonut mulle katsahdustakaan.
"Hei come on! Tollanen menevä misukka kuin sä voisit edes yhden palveluksen mulle tehdä, mulla on elintärkeää asiaa sille", sanoin ja vähän huumoriakin putosi sekaan, mutta oikeastaan mun otsan verisuonet alkoivat pikkuhiljaa pullistua. Tää täti oli aivan hemmetin ärsyttävä.
"No nyt et ainakaan pääse sitä tapaamaan. Porttikieltoako tulit hakemaan?"
"En, kun tulin tapaamaan Valmaa, mun tyttöystävää!"

"Valmaa? Siis sitä herttaista tyttöä, joka sai aivotärähdyksen?" kuului mun selän takaa. Sairaanhoitaja oli pitkä ja hoikka, ja hänellä oli vaalea, hyvinhoidettu polkkatukka.
"Joo", vastasin vähän epäröiden.
"Kaisa, vierailuaika on päättynyt. Ei sulla ole mitään valtuuksia päästää tällaista hulttiota tuonne sotkemaan asioita", mummo tiskin takaa kommentoi, ja tämä Kaisa nyökkäsi.
"En mä päästäkään", hän vastasi rauhallisella äänellä ja kurotti kättään kohti mun hyppysissä olevia aarteita. Vaistomaisesti vedin käden selän taakse, nää oli vaan Valman silmille.

"Mä olen Valman hoitaja ja olin juuri menossa katsomaan, että onko hän jo saanut unta. En voi tietenkään enää päästää sua tonne, mutta voin kyllä viedä nuo hänelle, jos se sopii?" Kaisa ehdotti hymyillen. Mä puristin suklaarasiaa ja korttia kädessäni tiukasti, mutta sitten tunsin kalansilmätädin tuijotuksen selkäytimessäni asti, ja päätin antaa tantan maistaa omaa lääkettään. Ojensin suklaat ja kortin sairaanhoitajalle.
"Kiitos vaan. Mä voin jatkaa tästä eteenpäin", Kaisa hymyili ja asetteli tavarat kainaloonsa siksi aikaa kun desinfioi kätensä. Kortti rypistyi, mutta ainakin se pääsi perille asti. Mä seisoin käytävän ovella, aulan puolella ja katsoin hyvin tarkasti, että sairaanhoitaja meni oikeaan osoitteeseen eikä tehnyt lahjoille mitään.

Kun Kaisa tuli Valman huoneen ovesta ulos ilman tuomisiani, huokaisin helpotuksesta, toivotin uudelle tätituttavuudelleni hyvää illanjatkoa ja katosin mahdollisimman nopeasti sairaalalta. Kyllä Elisan Fiatissa vauhtiakin osasi olla, ja siitä oli hyötyä kurvatessani parkkipaikalta mahdollisimman kauas tästä mun masennuksen tyyssijasta.

*****

"Valma, anteeksi kun mä olen ollut niin etäinen, mutta en oikein tiennyt mitä mä tunnen sua kohtaan. Nyt mä oon kumminkin aika varma siitä, että mä taidan rakastaa sua. Sulla on lupa reagoida ihan miten haluat, mut löytää huomenna, perjantaina tallilta. Kunhan sanot edes jotain.

Ainiin, nauti kans suklaista."
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Pe 15 Heinä 2016, 23:30

Torstai-iltana minä olin suosittu. En ehtinyt kauaa istua sairaalasänkyni laidalla tuijottamassa ikkunasta ulos Sallin ja Rikun lähdön jälkeen, ennen kuin raollaan olevalta ovelta kuului varovainen koputus, ja Mikki astui huoneeseen.
- Moi, Mikki tervehti vähän epävarman kuuloisena. – Miten sä voit?
Puristin kasvoilleni heiveröisen hymyn ja vastasin:
- Hyvin.
Sitten purskahdin itkuun.
Mikki näytti järkyttyneeltä. Hän kiirehti heti kyselemään, sattuiko minua johonkin tai oliko minulla huono olo. Sain vain vaivoin pudistettua päätäni vollottaessani käsieni takana piilossa. Mikki kysyi, mikä sitten oli hätänä, enkä pystynyt vastaamaan siihenkään kysymykseen. Lopulta hän istui sängyn laidalle viereeni ja vain halasi minua tiukasti. Painauduin Mikin rintaa vasten ja kyynelehdin hänen paitansa pilalle, mutta hän ei valittanut, halasi vain, hieroi lempeästi selkääni ja vakuutti, että kaikki oli hyvin.
Pahin itkunpuuska alkoi kohta laantua, mutta en halunnut vielä tulla piilostani.
- Miten… miten pahasti ihminen v-voi mokata, sanoin. Ääneni oli erittäin tukkoinen, ja kouristuksenomaiset nyyhkäyksen katkaisivat puheen välillä.
- Mitä, eihän se nyt sun vikasi ollut että sait pallosta päähän, Mikki hämmästeli. Hän yritti vetäytyä kauemmas, mutta minä takerruin häneen itsepäisesti, ja jossakin mieleni sopukassa tajusin, että se oli ehkä hivenen noloa. Käyttäydyin kuin pieni lapsi.
- E-ei, ei sitä, vastasin.
- No, mitä sä sitten olet mokannut? Mikki tiedusteli.
- Kaiken!
 
Aloin pikkuhiljaa rauhoittua, kun Mikki sanoi, ettei minusta saanut tässä mielentilassa mitään järkevää irti. Irrottauduin nolona halauksesta ja kuivasin silmiäni. Katsoin poispäin, sillä näytin epäilemättä karmealta. Mikki ojensi minulle paperinenäliinan, johon niistin nenäni.
- No niin, kertoisitko sä nyt, mitä sä olet mielestäsi mokannut?
Sanat tulivat suustani tasaisena virtana, ja himmeästi käsitin, että vuodatus kuulosti kokonaisuudessaan aika itsesääliseltä. Puhuessa taakka nousi hartioiltani, kun tajusin, miten perättömältä suurin osa itsesyytöksistä kuulosti.
- Eikö niin, että jos jollakulla on tolkuttomasti ongelmia ihmissuhteissa, niin eikö tässä jossakussa ole pakko olla jotakin ratkaisevaa vikaa? puuskahdin litaniani päätteeksi.
- En mä usko, Mikki sanoi. Tunsin hänen tuijotuksensa. – Saanko kysyä, mistä sä sait tämän kaiken päähäsi?
- Unesta, sanoin ja nauroin aavistuksen hysteeristä, itkunsekaista naurua. Se kuulosti niin typerältä.
Mikki oli hetken hiljaa.
- Jassoo. No, sen verran perättömältä tuo kuulostaakin… Ja kun sä sanoit, että Nanna vihaa sua, niin mä satun tietämään, ettei niin ole asianlaita. Se käski mun tuoda sulle terveisiä.
- Millaisia terveisiä? kysyin valppaana. Mikki kohautti olkapäitään.
- Ei se sanonut millaisia. Ihan mukavia terveisiä, luulisin.
 
En tohtinut kysellä enempää Nannasta, vaan nostin jalkani sängylle ja nojasin istuma-asentoon nostettuun sängynpäätyyn. Halusin kuulla kaiken, mitä Hallavassa oli tapahtunut, mutta Mikki vakuutti, ettei mitään mullistavaa muutosta ollut ehtinyt tapahtua kahden päivän aikana.
- Koska sä saat taas elää normaalia elämää? hän kysyi.
- En mä ole varma. Lääkäri varmaan kertoo huomenna. Mulla on ainakin nyt ihan tavallinen olo.
Sen jälkeen juttelimme hevosista ja tv-sarjoista ja metsäpalovaroituksista, ja huomasin hymyileväni ja nauravani vapautuneesti ensimmäistä kertaa kahteen päivään. Aika kului siivillä, ja puoli kahdeksalta sairaanhoitaja tuli häätämään Mikin. Mikki oli kovin vastentahtoinen lähtemään, ja sairaanhoitaja ilmoitti, että odottaisi huoneessa, kunnes hän lähtisi. Vaihdoimme siis nopeat halaukset, ja Mikki vannotti minua laittamaan viestin, jahka pääsisin kotiin.
 
Sinä yönä nukahdin aikaisin, nukuin rauhallisesti ja heräsin vasta yhdeksältä, kun sairaanhoitaja Kaisa tuli kysymään, mitä haluaisin aamupalaksi. Oloni oli terve ja normaali, mutta ennen kaikkea valoisa ja virkistynyt. Olin valmis kohtaamaan Oscarin, Nannan, Alanan ja Christianin.
Yöpöydälleni oli ilmestynyt sydämenmuotoinen suklaarasia ja kortti.
- Tiedätkö sä keneltä nuo on? kysyin Kaisalta. Hän hymyili ilkikurisesti.
- Sun poikaystävältäsi, hän vastasi. – Se nuori mies oli varsin sinnikäs halutessaan tavata sut. Sun täytyy pitää tiukasti kiinni siitä.
- Mutta… aloitin hämmentyneenä. Sitten tajusin. Sen oli täytynyt olla Christian. Poikaystävä, ajattelin, ja en voinut olla virnistämättä. Se poika otti kaikki keinot käyttöön saadakseen tahtonsa läpi.
- Sinä nukuit jo, joten laitoin pojan tuomiset vaan yöpöydälle, Kaisa selitti huomaamatta hämmennystäni.
 
Aamupäivällä lääkäri tuli varmistamaan, että saisin lähteä kotiin. Odotellessani äitiä pakkasin vähäiset tavarani ja saamani lahjat reppuun ja maistelin suklaata. Kun olin varma, että olin yksin, uskalsin lukea suklaarasian kanssa tulleen, vähän ryttääntyneen kortin. Kirjaimet olivat Christianin käsialaa:
 
Valma, anteeksi kun mä olen ollut niin etäinen, mutta en oikein tiennyt mitä mä tunnen sua kohtaan. Nyt mä oon kumminkin aika varma siitä, että mä taidan rakastaa sua. Sulla on lupa reagoida ihan miten haluat, mut löytää huomenna, perjantaina tallilta. Kunhan sanot edes jotain.
 
Ainiin, nauti kans suklaista.
 
Painoin kortin rintaani vasten ja hymyilin tyhjälle seinälle. Tunsin äkillisen lämmön koko kehossani, sormenpäissä ja varpaissa asti, ja hurja onnentunne roihahti sisälläni.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Nanna
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 304
Join date : 01.11.2013
Ikä : 20
Hevonen : Tinttu

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   La 16 Heinä 2016, 13:15

Mulla oli takanani maailman kamalin kesä.
Mutta tässä mä seisoin. Käsivarsi kipsissä. Varovainen hymy huulilla.

”Voitko sä nyt vihdoin kertoa mitä sulle on käynyt”, Miro puristi tervettä kättäni joka lepäsi hänen kämmentensä välissä. Me istuttiin tallin takana, uusien heinäpaalien päällä.
”Ne ei edes siellä sairaalassa suostuneet kertomaan…”

Muistelin kuinka viikko sitten sairaalassa lempeä naispoliisi oli kuulustelujen jälkeen katsonut minua silmiin ja pyytänyt soittamaan jollekin läheiselle. En ollut tiennyt kenelle soittaa. Olin menettänyt kaikki kaverini, sillä S ei ollut pitänyt vanhoista ystävistäni, he eivät olleet hyvää seuraa.
Jotenkin päädyin kaivamaan Miron numeron esiin ja puoli tuntia tekstarin jälkeen poika ilmestyi huoneeni ovelle hiukset pörrössä, huolestunut ja hämmentynyt ilme kasvoillaan.

Sillon mä en ollut voinut kertoa mitään. Mä olin niin täynnä häpeää ja menetyksen tuskaa. Mutta olin nyt käynyt muutaman kerran terapeutin luona ja olin pikkuhiljaa alkanut oppia tulkitsemaan tunteitani. En mä koskaan ollut ollut rakastunut, en oikeasti.
Terapeutti oli kehottanut mua puhumaan jollekkulle läheiselle, se olisi kuulemma tärkeää toipumisen kannalta. Joten tässä mä olin.

”En mä oikein tiedä miten aloittaa…”
”Ei sen oo väliä, aloita jostain.”
”Muistatko sä kun mä kerroin, että meillä menee S… Samin kanssa hyvin?”
”Joo… muistan”
”Se ei ollut totta.”

Ja niin mä kerroin nopeasti kaiken. Päästämättä kyyneleen kyyneltä. Katsoen päättäväisesti mun ja Miron yhteen kietoutuneita käsiä.
Kun mä sain tarinani päätökseen, mä en vieläkään uskaltanut katsoa Miroon.

”Mitä… Mitä sille tapahtui?”
”Se sai syytteen pahoinpitelystä ja perheväkivallasta.”

Sitten mä olinkin jo Miron tiukassa halauksessa. Mä koitin hengittää sisään ja ulos, mutta en mä voinut itselleni mitään. Mä tarrauduin Miron paitaan ja annoin kyynelten kastella sen. Mä itkin mun kohtaloani. Mä itkin sitä kuinka yksin mä olin ollut. Ja mä itkin sitä, että se kaikki oli nyt ohi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Miro
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 107
Join date : 26.11.2013
Ikä : 21

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   La 16 Heinä 2016, 23:44

Mä istuin mun vanhojen sijaisvanhempieni kotona entisessä omassa huoneessani, joka kai oli nykyään pyhitetty vierashuoneeksi, mutta jonne mä kuulemma olin aina tervetullut asumaan kun siltä tuntui. Joskus kauan sitten mä olin pohtinut, miksi mulla oli aina ollut koditon olo, vaikka jokaisessa sijaisperheessä oli vakuutettu, että mun kotini olisi nyt siellä missä oli sen perheenkin koti. Vasta paljon myöhemmin, monien hyvästien jälkeen mä olin tajunnut, että koti tarkoitti paikkaa, jonne voi aina palata. Mä olin myöntänyt itselleni, että mä salaa kadehdin niitä, joilla oli koti. Sitten mä olin muuttanut Pronssijoelle Nellin ja Hannun luo, ja pari kuukautta myöhemmin musta oli alkanut tuntua, että koti oli ehkä löytynyt. Mulle oli käynyt selväksi, ettei koti ollut aina täydellinen: Nellin ja Hannun asettamat säännöt olivat aluksi tuntuneet aivan liian tiukoilta, ja mun ”pikkuveljeni” Väinö oli ollut ja oli toisinaan edelleenkin suunnattoman rasittava. Mutta täällä mä tunsin oloni hyväksytyksi, ja musta tuntui, että kuuluin perheeseen.
Nyt mä lepuutin jalkoja kirjoituspöydällä ja puhelinta jalkojen päällä. Mulla oli tuolissa mukava takanoja. Mä juttelin Whatsappissa Nannan kanssa. Keskustelu oli siirtynyt töistä tallin asioihin.
Saisinpa mä itseäni niskasta kiinni ja juttelisin Valmalle, Nanna kirjoitti. Pitää vähän keräillä rohkeutta.
Höh, sen kun vaan meet juttusille, mä vastasin. Onko se koskaan purrut ketään? Ja mulla on semmoinen kutina että se kaipaa sua.
Mietin hetken, ennen kuin kirjoitin:
Ja ei kai teidän välillä varsinaisesti mitään anteeksipyydettävää ollut?
Eei kai, tuli vastaus. Arvaa mitä.
En arvaa, mutta sä valaiset mua kohta, näpyttelin uteliaana.
Okei, lupaat sitten, ettet tuomitse. Mua jäi kaivelemaan se mitä juteltiin yks päivä ennen kesälomaa Alanan kanssa. Vähän niinkun puhuttiin Valmasta selän takana. Ihan kummia juttuja. Tai no, lähinnä Alana puhui ja mä myöntelin.
Mä näppäilin kiivaastI:
Älä nyt tommoisia enää muistele, ja Valmahan tuskin tietää tosta. Olitko sä sitten samaa mieltä Alanan kanssa?
Silloin tuntui että joo mutta näin jälkeenpäin ajatellen, olihan ne väitteet aika päättömiä…
Niin, eli meet vaan Valman juttusille. Jos sä haluat niin mäkin voin jotain sanoa sille, lupasin.
Ei, mä hoidan tän kyllä ihan itse.
Hymyilin itsekseni. Nyt kuulosti Nannalta.
Muuten, tuli Nannalta viesti. Laitoin pari kysymysmerkkiä. Nyt rupeaa tuntumaan, että pystyy jo ajattelemaan tulevaisuutta, muutakin kuin sitä miten selviää seuraavaan päivään. Mutta nyt mä taidan mennä nukkumaan, väsyttää hulluna.
Sydäntä lämmitti. Tuntui älyttömän hyvältä kuulla, että Nannan tie oli ylöspäin. Mä en oikein keksinyt mitään sanottavaa, joten laitoin vain ”mainiota” ja monta punaposkista hymiötä. Vaihdoimme nopeat hyvänyöntoivotukset, ja mä jäin istumaan pöydän ääreen hölmönä hymyillen. Siitä lähtien, kun Nanna oli aikaisemmin tänään painautunut tallin takana mun rintaani vasten, mulla oli ollut onnellinen olo. Jo tuolla nimenomaisella hetkellä jokin mun sisällä oli liikahtanut oikealle paikalleen, kun olin vain saanut vetää Nannan käsieni suojaan ja pitää siinä, lähellä ja turvassa. Mä vakuutin itselleni, että tämä onnentunne johtui siitä, että Nanna oli päässyt irti kamalasta poikaystävästään ja saanut uuden alun, mutta jossain mun mielen sopukassa kyti ajatus: Nanna oli nyt sinkku. Teki mieli potkaista itseäni, Nannalla tuskin kävi sellainen asia mielessäkään tällaisella hetkellä, ja mun tehtäväni oli nyt olla hyvä ystävä eikä haaveilla meidän romanssista. Sitä paitsi mä en asunut Pronssijoella pysyvästi, eli olisi masokistista yrittää kyhätä meidän välille kesän aikana jotakin, joka taas murenisi syksyllä, kun mä muuttaisin rannikolle. Se ei satuttaisi vain mua, muistutin itselleni. Vaan myös Nannaa. Ja jos jos mä oikeasti välitin Nannasta, mä pitäisin näppini visusti erossa siitä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Su 17 Heinä 2016, 23:59

Minä kiduin kotona, olin kitunut siitä lähtien, kun olin perjantaina päässyt sairaalasta. Lääkäri oli käskenyt ottamaan rauhallisesti kolme päivää kaiken varalta, ja äiti halusi pitää kiinni säännöstä turhankin tiukasti. Olin vakuuttanut, että voisin ottaa rauhallisesti tallillakin, en ratsastaisi tai siivoaisi karsinoita. Mutta mikään ei ollut auttanut – ei tallia, kolme päivää olisi pysyteltävä kotosalla.
Tallilta saamani kortti oli seinällä sänkyni yläpuolella, ja aikuisten värityskirja oli kaiken tylsyyden keskellä päässyt ahkeraan käyttöön. Chrisiltä saamani suklaat olin jo syönyt.
Sunnuntai-iltana makasin peiton alla hämärässä huoneessa ja pidin kädessäni Chrisin lähettämää korttia. Minun ei tarvinnut sytyttää lamppua muistaakseni jokaisen kortissa lukevan sanan.
Valma, anteeksi kun mä olen ollut niin etäinen, mutta en oikein tiennyt mitä mä tunnen sua kohtaan. Nyt mä oon kumminkin aika varma siitä, että mä taidan rakastaa sua. Sulla on lupa reagoida ihan miten haluat, mut löytää huomenna, perjantaina tallilta. Kunhan sanot edes jotain.
En ollut ilmestynyt perjantaina tallille, koska olin ollut ikään kuin kotiarestissa, ja oloni oli tullut päivä päivältä epävarmemmaksi. Aluksi olin kuvitellut, miten syöksyisin suoraan Christianin syliin ja kävelisimme käsi kädessä auringonlaskuun. Nyt en kuvitellut enää mitään.
Mä taidan yhä rakastaa sua, luki kortissa. Minäkin olin aika varma, että olin rakastunut Christianiin, mutta en tiennyt, oliko se hyvä vai huono asia.
Suljin kortin huolellisesti yöpöytäni laatikkoon, jossa säilytin sitä, ja painoin pääni tyynyyn. Huomenna menisin vihdoin tallille, ja toivoin näkeväni Christianin siellä. Silloin kaikki selviäisi, suuntaan tai toiseen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ti 19 Heinä 2016, 11:50

Seisoin kotini keittiön ikkunassa ja katselin ilta-auringon värittämälle pihatielle. Koko talo oli sähkölaitteiden hurinaa lukuun ottamatta aivan hiljainen, sillä äiti ja Mikko olivat lähteneet Mikon kummilapsen syntymäpäiville. Kellon viisarit tikittivät ikkunan yläpuolella hitaasti kohti kello seitsemää. Chris oli luvannut, että tulisi meille seitsemän maissa, ja lähtisimme yhdessä jäätelölle puistoon. Se tuntui nostalgiselta. Kun olimme seurustelleet, olimme kesäisin käyneet puistossa jäätelöllä vähintään kerran viikossa.
Mitä tarkoitti seitsemän maissa? pohdin, kun kello näytti muutamaa minuuttia vaille. Vaikuttaisin säälittävältä, jos istuisin ikkunalla odottamassa Christiania. Jouduin pakottamaan itseni kääntymään poispäin, ja yritin keksiä itselleni jotakin puuhasteltavaa. Juuri silloin kännykkäni soi keittiötasolla. Säntäsin vastaamaan innokkaana, mutta soittaja ei ollutkaan Christian.
- Ai, moi, Oscar, tervehdin puhelimeen.
- Moi. Öö…. Oscar kuulosti epävarmalta. – Voitaisko me tavata jossain?
- Ai ihan juuri nyt vai? kysyin. – Nyt just on vähän hankala hetki…
- Ei välttämättä just nyt mutta mahdollisimman pian, Oscar sanoi.
Mietin, mitä asiaa Oscarilla mahtoi olla. Liittyikö se jotenkin hääsuunnitteluihin, tai inhottavaan isäpuoleen?
- Kävisikö sulle huomenna? kysyin. – Muuten voitais nähdä nyt heti, mutta mä olen nyt kohta lähdössä jäätelölle….
Sitten muistin, mitä mieltä Oscar oli Christianista ja keskeytin lauseen. Oscar kuitenkin arvasi loput.
- Christianin kanssa? hän varmisti, ja hänen äänensä kuulosti surulliselta ja vähän katkeralta. – Meidän pitää nähdä nyt heti. Oletko sä kotona?
- Joo, vastasin avuttomana.
- Okei. Mulla menee viisi minuuttia päästä sinne.
 
Odottelin levottomana seinäkellon minuuttiviisarin siirtyessä hitaasti numero kahdentoista ohi. Toivoin enemmän kuin mitään muuta, että Oscar ehtisi paikalle ensin, ja että hän myös ehtisi lähtemään ennen Christianin saapumista. Kun ovikello vihdoin soi, menin avaamaan sydän pamppaillen. Huokaisin helpotuksesta, kun oven takana odotti Oscar tukka pörrössä.
- Tule sisään, sanoin yrittäen kuulostaa rauhalliselta ja siltä, ettei minulla ollut tulta pyrstön alla. – Haluatko sä jotain juotavaa?
- Mä haluan jutella sun kanssa, Oscar sanoi päättäväisesti. Hän pysäytti minut tarttumalla olkavarsiini. – Kuuntele mua. Sä olet oikeasti lankeamassa sen jätkän ansaan kolmannen kerran?
- Tämä ei ole mikään ansa, yritin selittää, mutta Oscar keskeytti minut.
- Valma, mä varoitan vielä kerran. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Se lähtee taas kesän lopussa ja satuttaa sua.
Minun oli vaikea katsoa Oscaria silmiin.
- Mä osaan kyllä pitää huolen itsestäni, vakuutin. Oscar kuulosti turhautuneelta.
- No toi ei vaikuta oikein siltä. Usko mua, Valma, sun ei kannata langeta taas siihen ansaan!
 
Katselin jonnekin ovelle päin, Oscarin olan yli. Hätkähdin pahanpäiväisesti, kun Oscar karjaisi päin kasvojani:
- KATSO MUA, VALMA!
Käänsin säikähtäneenä katseeni hänen silmiinsä. Oscar puhui nyt kiivaasti, vähän ääntään korottaen.
- Tämän kerran: Älä ala sen jätkän kanssa, siitä on sulle vaan harmia. Mä olen sun ystäväsi, ja mä välitän, jos se taas satuttaa sua.
Suuttumus kyti sisälläni ja leimahti äkkiä liekeiksi. Oscar ei tuntenut Christiania, mutta kehtasi silti epäillä häntä.
- Mitä sä tiedät Christianista? tivasin tuohtuneena ja korotin ääntäni puoliksi huomaamatta. – Miksi sä yrität saada meitä eroon toisistamme? Mä luulin että ystävät haluaa toisilleen parasta!
- ETKÖ SÄ NÄE ETTÄ SITÄ MÄ JUURI YRITÄN? Oscar huusi, ja hänen silmissään näkyi silkkaa suuttumusta. Hänen otteensa käsivarsistani tiukkeni, mutta minä en perääntynyt. – SÄ OLET NIIN RAKKAUDEN SOKAISEMA ETTET TAJUA YHTÄÄN MIHIN OLET ITSEÄSI LAITTAMASSA!
- SÄ OLET VAAN MUSTASUKKAINEN! huusin takaisin kasvot kuumottaen, hetkeäkään miettimättä. Seuraavassa hetkessä tajusin, että sen olisi voinut jättää sanomatta. Oscar vaikeni, ja hänen otteensa käsivarsistani hölleni. Kaikki raivo näytti valuvan pois hänen olemuksestaan.
- Niin, ehkä niin, hän sanoi hiljaa. Hän painoi leukaansa alaspäin ja katsoi minua kulmiensa alta, ja hänen vaaleanruskeiden silmiensä katse tuntui porautuvan suoraan sieluuni. Silmissä oli kyyneleitä, tajusin. – Mutta sä olet mun ystäväni… tai ainakin olit. Ja nyt sun täytyy valita. Joko sä kuuntelet mua ja käsket Christianin jättää sut rauhaan. Tai sitten sä menet sen jätkän mukaan, ja menetät mut. Koska mä en kerta kaikkiaan pysty katsomaan sivusta, miten joku poika satuttaa mun ystävää kerta toisensa jälkeen, ja se ei tee asialle mitään.
Välillemme laskeutui syvä hiljaisuus. Tuijotin ällistyneenä Oscaria. Hiljaisuuden katkaisi ovikellon soiminen. Minua revittiin kahtaalle. Halusin rynnätä ovelle ja syöksyä Christianin syliin, mutta samaan aikaan halusin sanoa, että tekisin mitä vain pitääkseni Oscarin ja minun ystävyyden, sillä se oli yksi kalleimmista asioista elämässäni. Hän ei voinut laittaa minua valinnan eteen.
 
Ovikello soi toisen kerran, päättäväisemmin. Näin oven aaltolasi-ikkunasta tummatukkaisen hahmon.
- Se on Christian, sanoin, ja tunsin, miten silmieni takana pisteli. Räpyttelin kyyneleet pois. – Mun täytyy mennä.
Oscarin ilme koveni.
- Sä siis valitset sen?
Nyökkäsin turtana. Oscarin tiukan ilmeen takana näkyi tuskaa. En osannut kuin seistä paikallani, kun hän kumartui antamaan suukon suoraan huulilleni. Sitten hänen kätensä valahtivat kyljille ja hän kääntyi kohti ovea. Hän katsoi minua vielä kuin sanoakseen jotakin, mutta muuttikin mielensä. Sekunnissa Oscar oli pyyhältänyt pois, ja Christian seisoi kummastuneen näköisenä oven raossa.
- Valma?
Kävelin suoraan hänen syliinsä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Oscar.
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 227
Join date : 12.01.2016
Ikä : 19
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Kaunolan Darcy

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Pe 22 Heinä 2016, 09:29

Seuraavan kerran kun heräsin, mun jalka tuntui suurinpiirtein siltä, että sitä pitkin olisi kipittänyt kokonaisen muurahaispesän armeija. Nousin sängyssäni istuma-asentoon, jotta voisin katsoa mikä jalalla oli, mutta kaaduinkin sitten takaisin saman tien. Mua oksetti, pyörrytti ja särki päätä aivan vimmatusti. Vilkaistessani vasemmalle, huomasin yöpöydällä tyhjän viinipullon. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Hätkähdin. Olinkohan mä juonut itseni känniin? Muistin vain että olin ottanut pullosta ison kulauksen, palannut huoneeseeni ja alkanut.. Niin, mitä mä olinkaan alkanut tekemään? Tunnustellessani hieman oloani, tajusin että mun huoneen ovelta kuului ääntä. Hetken kuluttua erotin äänen sanoiksi, ja sitten puheeksi.
"Sillä on varmaan ihan kauhea krapula"
"Ei olisi pitänyt antaa sitä pulloa, tietysti tässä kävi näin"
"Tää kyllä pitää ikuistaa kameralle!"
"Hei ei hätää, luin netistä että lapsen ensimmäinen alkoholikokeilu tapahtuu yleensä jo ennen täysi-ikäisyyttä"
"Mä en kyllä tajua miks se teki noin, viinihän maistuu ihan paskalta!?"
"Pitäiskö meidän herättää se?"
"Se ei varmaan muista eilisestä mitään.."
"Shh, laita se pois.."
Sitten tuli hiirenhiljaista, ja mun huoneen ovea raotettiin hieman. Ensimmäiseksi meidän herttaisen kodinhoitajan, Susanin, pää pilkisti esiin, sitten äidin, Florencen, Livin ja vielä Pennyn, joka virnisteli jo huoneen ovelta mulle. Kaikki kerääntyivät sänkyni ympärille jolloin alkoi taas uusi puheensorina.
"Muistatko mitään eilisestä?"
"Mä löysin netistä jooga-asentoja, jotka helpottaa krapulaan!"
"Oksettaako?"
"Hei tässä on roskis, voit oksentaa sinne!"
"Sä olit aikamoinen näky eilen"
"Miks sä joit koko pullon, mä ajattelin et oisit ottanut siitä lasillisen tai vastaavaa?"
Pyörittelin silmiäni ja yritin saada ääneni kuuluville, mutta kurkustani ei tullut muuta kuin epämääräistä kohinaa. Musta tuntui kuin kurkku olisi täynnä lasinsirpaleita.
"Olkaa hiljaa, se haluaa puhua", Penelope tulkkasi kädet puuskassa.
"Mitä tapahtui?", kuiskasin. "Mä en muista..."
"No ensinnäkin", äiti aloitti. "Sä veit viinipullon sun huoneeseen. Kun kysyin syytä, sanoit että ihan huvikseen. Ajattelin silloin, että halusit vaan maistaa sitä, mutta.. Ilmeisesti olitkin sit vetänyt koko pullon." Hän irvisti. Muistin katkonaisesti kuinka mä olin miettinyt mun sängyn reunalla Valmaa, ja ajatellut, ettei viini vaikuttanut muhun. Miten tyhmä mä olin ollut?
"Mitä mä sitten tein? Eihän Liv herännyt?", kysyin hermostuneena ja katsoin hihittävää pikkusiskoani.
"Ei herännyt", Florence vakuutti. "Toisin kuin mä ja Penny. Sä tulit meidän kummankin huoneeseen vuodattamaan sun sydänsu-"
"Että mitä?"
Penelope virnisti pahoittelevasti, mutta Florence ei ollut moksiskaan.
"Niin, höpisit jotain Valmasta ja Christianista ja.. Emmasta. Ihan vaan laskettelit luikuria ja sitten tunnustit rakkautesi mulle ja pyysit mua naimisiin. Harmi, sulla ei ollut sormusta", Florence naurahti.
"Aaaa, taisin vaan keksiä ne sydänsurut päästäni", hymyilin hermostuneena, ja vaihdoin Penelopen kanssa nopean katseen. "Mm, miks mä oon nyt sängyssä?"
"Koska sä sammuit just sopivasti siihen. Mä peittelin sut", Susan nauroi. "Mutta lupaat ettet enää vedä itteesi tollaseen kaatokänniin. Nähtävästi alkoholi vaikuttaa suhun suruna ja rakkaudentunnustuksina.. Vähän väärille ihmisille."
"Mmh", mutisin.
"No, sä tarvitset nyt aamupalaa ja lepoa", äiti sanoi tyynesti. "Jos jätettäisiin Oscar hetkeksi rauhaan?"
"Juu, hyvä idea", Susan nyökytteli ja mutisi jotain aamupalan tekemisestä.
Muut menivät, mutta Penelope jäi vielä huoneeni ovelle. Hän katsoi mua ehkä hitusen säälivästi, joka sai mut kiemurtelemaan paikoillani. Olin varmaankin kertonut kaiken.
"Nyt mä sit sain kaiken lopultakin selville. Sulla on kyl ollut yllättävän rankkaa, ja.. Jos kaipaat kuuntelijaa niin..", Penny kohautti olkapäitään ja katosi.

Huokaisin syvään, ja yritin keräillä ajatuksiani. En ollut käynyt tallilla mun ja Valman riidan jälkeen, mutta ehkä se olisi parempi niin. Yhtäkkiä kyyneleet kirvelivät silmiäni, mutten antanut niiden tulla. Olin niin täynnä huolta Valmaa kohtaan, mutta toisaalta myös vihaa, enemmän Christiania kohtaan. Valmalla oli aina erityinen paikka mun sydämessä, mutta en ymmärtänyt vieläkään hänen sokeita valintojaan. Chris oli petturi, ja jättäisi Valman taas kesän loputtua. Miksei se ymmärtänyt sitä? Kaikki oli kuin kamalaa painajaista, josta en herännyt, vaikka kuinka yritin. Sen lupauksen mä kuitenkin tein, että tekisin kaikkeni, ettei Valman sydän särkyisi taas. Mä en kestäisi nähdä sitä, ja pystyin vain kuvittelemaan kuinka pahalta se Valmasta tuntuisi.

//Mulla oli jo aikoja sitten kokonainen tarina valmiina, mutta kun en ollu muistanu tallentaa, en voinu jatkaa striikkiä tai mitään siinä hädässä xc Nyt sit näpertelin jotain kännykällä..
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Pujo
Juuri saapunut
Juuri saapunut
avatar

Viestien lukumäärä : 18
Join date : 09.05.2016
Ikä : 20
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Darli

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ma 25 Heinä 2016, 20:59

25.7.2016        -         Kaksi hevosta


Oli maanantai ja rento päivä. Minulla ei ollut hetkeen ollut erityisiä töitä maatilalla, joten olin seikkaillut ja vaellellut ympäriinsä vähän joka päivä. Pronssijoki alkoi tulla jo hyvinkin tutuksi. Kävelin metsässä ja suuntasin tallille päin. Olin aina silloin tällöin käynyt katselemassa ulkotarhoissa olevia hevosia, mutta liuennut paikalta aina kun näin ihmisiä lähettyvillä. En voinut itselleni mitään, vaikka toisinaan harmitti etten tuntenut ketään tallilaista. Olin niin onneton uusien ihmisten tapaamisessa.

Tänään olin kuitenkin päättäväinen. Päätin käydä katselemassa hevosia ja samalla reissulla kävellä tallin poikki... Ehkäpä saisin sanottua tervehdyksen edes jollekin.

-

Kävelin päättäväisesti metsän läpi. Hymyilin välillä ja naurahdin omaa surkuhupaisuuttani - miten minua jännitti näin paljon! Tulin metsänreunalle ja näin tarhat. Eräässä tarhassa oli kaksi tummaa hevosta. Kävelin kyseisen tarhan aidanvierukselle ja huomasin toisen hevosista tulevan luokseni. Otin pienen askeleen taaksepäin ja hymyilin hörähdykselle, jonka hevonen päästi. "Pureekohan se", ajattelin, mutta päätin kuitenkin varovaisesti liikkua lähemmäs. Ojensin kättäni hevosen turpaa kohti, ja tunsin lämpimän puhalluksen kämmenessäni. Hipaisin kädelläni turpaa. Hevonen vaikutti kiltiltä, mutta en silti uskaltanut silittää enempää. Naurahdin hiljaa ja jatkoin matkaani.

Kävelin kentän ja tarhojen välistä ja tulin tallin pihalle. Jatkoin kävelyä tasaiseen tahtiin, ja näin kuinka minua vastaan käveli henkilö. Hänellä oli tummanruskeat, lyhyet hiukset ja silmälasit. Kävelin edelleen tasaista tahtia, hieman jännittyneenä. Pidin katsettani alhaalla mutta aika-ajoin nostin katseeni eteenpäin samalla vastaantulijaa vilkaisten. Sitten toteutin päätökseni.
"Moi", sanoin pikaisesti mutta kirkkaasti, luoden hetkellisen katsekontaktin. Kuulin kuinka tervehdykseeni vastattiin, ja sitten ohitimme toisemme.

#pujoilu
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Pujo
Juuri saapunut
Juuri saapunut
avatar

Viestien lukumäärä : 18
Join date : 09.05.2016
Ikä : 20
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Darli

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Pe 05 Elo 2016, 16:02

5.8.2016             -              Ketjut

Heräsin aamulla kun Tonttu – maatilan komea kukko, kiekaisi niin että hetken aikaa luulin maailmanlopun olevan käsillä. Siristin silmiäni ja haukottelin. Venyttelin antaumuksella, jonka jälkeen nousin sängystä. Kello oli puoli kahdeksan kun suuntasin pihalle nurmikonleikkuutalkoisiin.

Töiden jälkeen mietin, mitä tekisin. En ollut käynyt Pronssijoen viihtyisässä keskustassa kovinkaan usein joten päätin suunnata sinne, ja olihan minulla jo taskurahaakin kertynyt kesän aikana. Kysyin Marjalta parin kirpputorin sijaintia, ja lähdin matkaan. Kun olin päässyt mummopyörälläni keskustaan, huomasin nälän kurnivan vatsassani. Palloilin kahden vaihtoehdon välillä: menisinkö lähikauppaan vai kahvilaan. Päätin mennä kahvilaan, sillä kaipasin jotakin uutta tunnelmaa, ja näin pienen matkan päässä kahvilan kyltin.

Astuin sisään kahvilaan ja herkullinen tuoksu valtasi minut. Katselin ympärilleni kävellen tiskin luokse. Myyjänä oli mintunvihreät hiukset ja monta lävistystä omaava tyttö, joka tervehti minua kysyen samalla mitä saisi olla. Tervehdin ja pyysin fetasalaatin sekä vettä. Kiitoksen sanottua otin tarjottimen ja menin ikkunan vieressä olevaan pöytään istumaan.

-

Parin tunnin päästä keskustasta palatessani poljin hiekkatietä takaisin. Vastaan tuli pieni mutta melko jyrkkä mäki, ja nousin satulasta polkemaan seisaaltani. Ensimmäisen polkaisun jälkeen pyörän ketjuista kuului KRUNTS, ja kuinka ollakaan seuraavassa hetkessä olin maassa, kyynärpää ja polvi verillä. En voinut uskoa mitä oli juuri tapahtunut. Jäin vain maahan istumaan ja käänsin katseeni pyörääni, jonka ketjut olivat irronneet. Mutisin kylmällä ja tunteettomalla äänellä ”kiitosta vaan” pyörälleni.

En tiedä kuinka kauan istuin maassa pyörääni tuijottaen, mutta yhtäkkiä kuulin lähestyviä askeleita. Nostin katseeni tulijaan ja tajusin sen olevan se myyjä, joka oli ollut kahvilassa. ”Kuinka tyypillistä minulle”, ajattelin nolostuneena ja nousin seisomaan toivoen, ettei hän muistaisi minua. ”Onks kaikki ookoo?”, kuulin tytön sanovan ilmeettömästi ja varovasti. ”Jhoo”, vastasin itseironisesti. Hymyilin - tai lähinnä irvistin, ja tartuin pyörääni. ”Pyörästä irtos ketjut kun tässä polkasin”, jatkoin ja katsoin tyttöä, joka katsoi minua ja sitten pyörääni. Talutin pyöräni mäentasanteelle ja aloin operoimaan irronneita ketjuja takaisin. Tyttö oli menossa samaan suuntaan kuin minä, joten hän tuli perässäni. Näin sivusilmälläni hänen kaivavan jotain laukustaan. ”Tässä sulle pari puhdistuspyyhettä, jos tarviit”, hän sanoi ja ojensi minulle kaksi pientä neliönmuotoista pakkausta. ”Aa, kiitos!”, sanoin ilahtuneena ja otin puhdistuspyyhkeet vastaan. Hymyilin pikaisesti katsoen tyttöä silmiin, ja huomasin hänenkin hymyilevän. Hän jatkoi matkaansa, ja minä jatkoin ketjujen takaisinlaittamista. Lopulta sain ketjut paikoilleen. Talutin pyöräni viereiselle leikkikentälle ja istahdin puistopenkille. Avasin puhdistuspyyhkeen ja puhdistin käteni. Puhdistin toisella pyyhkeellä vielä haavojani, jotka eivät onneksi olleet pahoja. Vaikka tilanne oli ollut nolo, olin kiitollinen, että tyttö oli mennyt ohitseni.

#pujoilu
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Christian.
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 200
Join date : 15.11.2014
Hevonen : Panda

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   La 06 Elo 2016, 02:10

5.8.

Se oli ihan tavallinen perjantai. Tai, ei nyt ihan.

Mun elämä oli aika lailla kamalaa sotkua. Panda oli myynnissä, mä olin lähdössä Ruotsiin opiskelemaan. Elisalla oli kesäsiivoukset menossa, joten en halunnut olla kotonakaan. Oikeastaan ainoa asia, joka mun elämässä olis vielä hetken paikoillaan, oli Valma. Ja Valmakin tuntui haluavan selvitystä, mutta asioista puhuminen olis tarkoittanut mulle vaan sitä, että sitten pitäisi jo unohtaa tämä suhde. Että me ollaan sovittu, että tää oli vaan tässä. Eikai tän pitänyt olla tässä?

Valma halusi aina samaa jäätelöä. Mä osasin jo tilata sille, vaikka porkkanapää itse ei ollut vielä ilmestynyt paikalle.

Nyt se oli pakko tehdä.

Puhua.

Mä en alottanut mansikkajäätelöäni, ennen kuin tutunnäköinen tyttö käveli puiston portista sisään ja hymyili hermostuneesti mut nähdessään. Valma teki niin aina. Tällä kertaa oli vain yksi ero - munkin huulilla oli hermostunuttakin hermostuneempi hymy. Hermostuneisuus paheni joka askeleella, jonka tyttö otti mua kohti. Melkein hätkähdin, kun Valma istui mun kylkeen. Se alkoi heti höpöttämään, mutta mä vaan hymyilin ja katsoin Valmaa.

Siinä tytössä oli jotain niin kaunista. Valma ei ollut mikään bikinimalli, vaan se kauneus oli sisällä. Se teki Valmasta kauneimman tytön, jonka mä olin ikinä nähnyt. Kauniimman kuin Sonja. Mutta mä olin nähnyt Valman kauneuden tarkalleen kaksi kesää liian myöhään. Silloin, kun mun piti jo lähteä.

Valma rupesi tuijottamaan mua oudosti - olihan se nyt selvää, kun mä olin yleensä niin puhelias. Tökkäsin tyttöä sen omalla jäätelöllä nenään, ja johan alkoi höpötys taas.

"Syös nyt se jäätelö", mä naurahdin niskaani hieroen. "Ei se ilmanen ollut."

Valma naurahti. "No, kaksi euroa, huhhuh mikä menetys."

Valma rupesi silti syömään jäätelöään. Me katseltiin hiljaa eteenpäin mansikkajäätelöpalloja tuhoten, katseltiin vähän päälle parikymppisiä aikuisia, joilla oli koira talutushihnan päässä. Katseltiin ohikulkevaa teinityttöjen joukkoa, jonka jokaisella jäsenellä oli kännykkä tiukasti kädessä. Squad goals? Katseltiin perheitä, vanhoja pariskuntia. Mua kuumotti yhä enemmän. Kumpikaan ei uskaltanut avata suutaan. Syötiin vaan jäätelöitä. Mä olin valmis ensimmäisenä, ja kauhu tais jo paistaa mun silmistä. Alle viikko aikaa olla Valman kanssa.

Ei tän nyt ihan näin pitänyt mennä. Ilman Oscaria... äh. En voinut syyttää ketään tästä. Mähän se olin silloin vuosi sitten halunnut lähteä. Olisi pitänyt jäädä.

"CHRIS?!?!"

Mä en edes tajunnut, että Valma huitoi käsiään mun vieressä ja haukkoi henkeä. Se kaivoi jäätelötötteröään, joka oli aika outoa ottaen huomioon, että sillä ei ollut jäätelöä jäljellä. Tältä kiskalta ei saanut edes oikeaa vohvelia, joten ei Valmalla ollut enää mitään syötävääkään.

"MIKÄ TÄÄ ON???"

Käännyin katsomaan. Valma piteli kädessään jotain. Se oli rengasmaisen pyöreä - keskellä oli reikä ja koko homma oli peittynyt sulaneeseen mansikkajäätelöön. Valma kaivoi nenäliinan laukustaan ja puhdisti tämän renkaan. Okei, kyllä mä tiesin mikä se oli. Valma näytti innostuneelta, ja mun hymy nousi korviin, kun viimein saisin sen ulos. Nää päivät... ne oli olleet hirveetä tuskaa. Mä valmistauduin jo olemaan maailman onnellisin jätkä, onni kupli jo mun sisällä, näinhän tän pitikin mennä. Enää piti vain avata suu:

"Aaaa. Joo. Valma, menisitkö mun kanssa naimisiin?"

Mutta tytön hymy hyytyi heti, kun se vaan kuuli mun sanat.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   La 06 Elo 2016, 13:19

Istuin vihreällä, puisella puistonpenkillä kääntyneenä kohti Christiania, joka tuijotti minua odottavasti. Vasen käteni oli koholla, ja etusormen ja peukalon välissä oli siro sormus. Aivoni raksuttivat, kun yritin vimmaisesti käsittää, mitä juuri sekunti sitten olin kuullut.
Oliko asia todella niin, että minua oli juuri kosittu?
Yläasteikäisenä olin katsonut läpi Youtuben jokaisen kosintavideon ja haaveillut, että joku joskus kosisi minua. Olin haaveillut siitä, että joku rakastuisi minuun niin paljon, että haluaisi viettää loppuelämänsä minun kanssani, ja olin myös haaveillut siitä, miten seuraisin sitä ihmistä kaikkialle. Olin haaveillut häistä, omasta prinsessapäivästäni, ja ehkä myös perhe-elämästä.
Tämä hetki tuntui kuitenkin täydellisen absurdilta. Prinssini istui siinä edessäni kovin hämmentyneen näköisenä, ja tajusin (tai olin aina tiennyt) että olin umpirakastunut häneen. Villi riemuntunne täytti sydämeni. Puristin jäätelönkylmän sormuksen nyrkkiini, kiedoin käteni Christianin kaulan ympärille ja suutelin häntä unohtaen täysin sen, että olimme julkisella paikalla, keskellä puistoa, ja ohi käveli ihmisiä jäätelöiden kanssa. Meidän tyhjät jäätelötötterömme olivat varmaankin aikaa sitten pudonneet maahan, mutta en välittänyt siitä nyt.
 
Kirkas valo tuntui äkisti himmenevän auringon mennessä pilveen. Ehkä viileä tuulenpuuska pudotti minut pilvilinnoistani maankamaralle. Joka tapauksessa erkanimme toisistamme, Chris vaikuttaen haluttomalta. Hänen huulillaan oli onnellinen, rentoutunut hymy, mutta minä en osannut vastata siihen.
- Chris… aloitin tietämättä, miten jatkaisin. Katsoin alas kiinni puristuneeseen nyrkkiini, jossa sormus oli. Se ei enää tuntunut edes viileältä. – Me ollaan vielä niin nuoria. Mä olen seitsemäntoista, mulla on vielä lukio kesken, ylioppilaskirjoitukset ensi vuonna, ja mä asun kotona vanhempien luona.
Chrisin hymy hiipui, ja hän puristi kättäni ja katsoi minua epätoivoisesti silmiin.
- Ei sillä ole väliä. Valma, mä rakastan sua, ja mä tiedän että haluan viettää loppuelämäni sun kanssa.
- Mäkin rakastan sua, sanoin hiljaa vastaten vakaasti Chrisin katseeseen. – Mutta… nyt ei ole oikea aika.
- Mitä sä tarkoitat? Chris kysyi jäykästi.
- Mä en edes itse tiedä, sanoin lempeästi. – Christian, mun täytyy ajatella.
Käänsin Chrisin käden kämmenselkä alaspäin, asetin sormuksen hellästi kämmenelle ja suljin sormet sen ympärille.
- Mun täytyy ajatella, toistin. Sitten minä vain nousin penkiltä ja lähdin pois.
 
Puistosta ei ollut pitkä matka kotiin, ja kävelin sen kuin unessa. Minulla oli omituinen tunne siitä, että mieleni oli irtautunut kehosta ja katselin itseäni ulkoa päin.
Mitä minä tarkalleen ottaen olin vastannut kosintaan? yritin miettiä. Olinko vastannut kieltävästi? Tavallaan. En ollut valmis jättämään lukiota, muuttamaan pois kotoa ja jättämään tallikavereita. En pystyisi sellaiseen.
Mutta jos todella rakasti jotakuta, eikö sitten ollutkin valmis luopumaan mistä vain hänen takiaan? Työnsin ajatuksen mielestäni. Nyt tulevaisuuden ajatteleminen tuntui yhä kivuliaammalta. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Vaihtoehto yksi: lähtisin Chrisin kanssa Ruotsiin, menisimme ehkä naimisiin, ja samalla jättäisin kaiken tutun ja turvallisen taakseni. Vaihtoehto kaksi: päästäisin Christianin lopullisesti menemään ja jäisin tänne.
Oli kolmaskin vaihtoehto, mutta en tiennyt, laskettiinko sitä. Että Chris muuttaisi Ruotsiin ja minä jäisin tänne, mutta pysyisimme yhdessä. Tiesin ettei Chris pitäisi ajatuksesta, enkä totta puhuen minäkään. Matkustaminen oli kallista, enkä ollut varma, kestäisimmekö me, jos näkisimme toisiamme niin harvoin. Mutta mitä enemmän ajattelin, sitä houkuttelevammalta vaihtoehto numero kolme tuntui.
Kun saavuin kotiin, tartuin kännykkääni ja kaivoin yhteystiedoista Nannan numeron. Käteni olivat alkaneet täristä, hikoilin ja minua hengästytti, ja ajattelin, olinko ehkä saamassa jonkinlaista paniikkikohtausta.
- Hellou, Nanna vastasi. Minä en tervehtinyt mitenkään, vaan sanoin suoraan asiani, joka minun oli pakko pullauttaa ulos.
- Christian kosi mua.
Linjan toisessa päässä syntyi syvä hiljaisuus.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Ruusu
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 104
Join date : 01.07.2016
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Celle

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   La 06 Elo 2016, 22:21

Tuttu?

Sairaalan säälittävän pienestä TV:stä pyöri Frozen, mitä huoneeni toinen asukas halusi välttämättä katsoa. Yksi sänky oli vielä tyhjillään, mutta sen tulevaa asukkia en varmaankaan saisi edes tietää, sillä sideharsoin koristeltu jalkani oli vain venähtänyt, mutta olin silti saanut lievän aivotärähdyksen.

En seurannut elokuvaa lainkaan. Mielessäni pyöri vain kolme asiaa. Kisat, Bambo ja Celle. Kisoihin tuskin pääsisin jalkani kanssa - ellei lääkärini sitten antaisi armoa ja päästäisi minua puolikuntoisella jalalla kisaamaan -, Bambon hoidosta vastaa varmasti Katsu ja Aleksi, mutta sitten on Celle. Kylmät väreet kulkivat kehoni läpi, saaden minut värisemään. Entä... Entä jos Celle ontuisi? Olisiko se minun syyni? Katsoisiko Aleksi minua kaatumisesta lähtien kulmiensa alta? Laitettaisiinko koko tapaturma minun niskoilleni? Miljoonat ajatukset vilisivät päässäni sekavina, saaden jo valmiiksi kipeän pääni jyskyttämään.

Yritin saada silmäni ummistettua ja nukuttua, mutta heleästi laulettu Let It Go tunkeutui päähäni. Ja ovenkahvan alaspäin vetäminen. Siristin silmiäni nähdäkseni tulijan, jota valkopukuinen lääkäri saattoi huoneeseen. Miksi aikuinen (ihan bytheway, myös erittäin pahalta haiseva) mies tuotiin meidän kanssa samaan huoneeseen? Nyt en ainakaan saisi nukuttua sen mädän kananmunan leuhkan takia. Voisi se pahasti ontuva mies käydä edes pesulla ja pukeutua ei-niin-epäilyttävästi. Tummanvihreä, pitkä takki ja lähes koko naaman peittävä huppu ei ollut kovin innostuttava näky. Myös vieruskaverini soi epäileväisen katseen tuolle oudolle miehelle, joka tuosta vain kuskataan nuorien huoneeseen ja laitetaan sänkyyn katsomaan Frozenia, jonka loppulaulu oli juuri alkamaisillaan.

Onnekseni mies laitettiin levittämään pahaa katkuaan vierustoverini viereen, jonka nimeä en ollut tajunnut kysyä.
"Toi mies näyttää epäilyttävältä... Oonko mä ilkee, jos sanon, että oon nähnyt sen hortoilemassa sen tallin... mikäs se nyt... Hallavan! Niin, Hallavan lähettyvillä?" pinkkitukka nojasi minun sänkyä päin ja asetti kalpean kätensä kuulosuojaksi.

Havahduin sanan "Hallava" kuulemiseen. Jos oikein kaivelin jomottavia aivonystyröitäni, mieleeni muistui hämärästi, että olin joskus kuullut puhuttavan mysteerisestä ravimiehestä. Mutta sen miehenhän pitäisi olla putkassa, ainakin jos mielin uskoa tallin väkeä?

"Et sä välttämättä.. Mä käyn Hallavassa hoitelemassa yhtä hevosta ja ylläpidän sellasta shettistä, joten oon kyllä kuullut, kun tallin popula on selitellyt juttuja jostakin mysteerisestä ravimiehestä. Kuulema uhkaillut tyyppejä kiväärillä", supatin.

Ääneni kuulosti yhä hennolta ja huulien avaaminen oli yhtä raskasta kuin ylös nouseminen, mutta onnistui kuitenkin, toisin kuin vielä eilen. Frozenin loppulaulu tuntui rasittavan pitkältä. Biisi soisi kipeässä pääkopassani taatusti vielä seuraavan viikon.

"Mä näin sen ukkelin heilumassa tossa... Oliko se nyt viime syksyä, mutta anyway, siellä Hallavan lähellä. Siinä pihalla se hortoili. En kyllä kiinnittänyt siihen suurta huomiota, mutta näyttää se nyt kyllä tutulta, ja läheltä katsottuna vielä hämärämmältä", havahduin mietteistäni toverini napakkaan äänensävyyn, liittyen siihen, että tunteeni Chrisiä kohtaan olivat jo joten kuten hälventyneet.

"Älä puhu noin kovaa", laitoin käteni suuni eteen ja tajusin, että mokoma pappa tuijotti meitä pahasti.
Se voisi tehdä meille mitä vain kuultuaan, mitä me siitä puhuttiin. Jos se olikin yhtä viaton kuin Valma konsanaan, yksinäinen ukkeli vain, ja me luultiin siitä ties mitä. Tai no... Ainahan olisi mahdollisuus, että se olisi sama tyyppi, joka on härnännyt hallavalaisia..?

#ravimiehenmysteeri
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Su 07 Elo 2016, 23:51

Kun ovelta ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen kuului koputus, minä kökötin sohvalla hämärässä olohuoneessa raidalliseen vilttiin kääriytyneenä kuin toukka. Nousin vaivalloisesti ylös ja hypin viltin kanssa eteiseen avaamaan oven. Näytin varmasti aika hirveältä, silmät olivat punaiset ja huulet kalpeat, mutta tiesin, ettei Nannaa haittaisi.
- Mä toin tätä, Nanna sanoi heiluttaen kädessään rasiallista uuniomenajäätelöä. – Täähän on sun suosikkia.
Nyökkäsin mykkänä ja väistyin ovelta, jotta Nanna pääsi peremmälle.
- Missä teidän porukat on? hän kysyi riisuessaan kenkiä. – Autoa ei ollut pihassa.
- Ne on Mikon sukulaisilla kylässä jossain pohjoisessa, vastasin kummallisen sävyttömällä äänellä. – Tulee takaisin vasta sunnuntai-iltana.
- Sittenhän me voidaan pitää täällä kunnon tyttöjen ilta, Nanna julisti optimistisesti. – Pyjamabileet.
En voinut olla vähän hymyilemättä.
- Sä et tainnut kuitenkaan ottaa pyjamaa mukaan? varmistin, ja lampsimme keittiöön, tai minä hypin, edelleen vilttiin kääriytyneenä.
- No, en, Nanna myönsi. – Mutta ei kai pyjamabileisiin välttämättä pyjamaa tarvita.
 
Kohta istuimme sohvalla katsomassa jotakin vanhaa romanttista nyyhkyleffaa, jonka Nanna oli löytänyt kirjahyllystä. Minä tuijotin televisioruutua mitään näkemättömin silmin ja lapoin suuhuni uuniomenajäätelöä muovikulhosta. Tämä taisi olla vähän niin kuin stressisyömistä, pohdin. Heti perään ajattelin, että lempiherkkuni meni hukkaan, kun en juuri pysähtynyt nauttimaan siitä.
Minulla ei ollut hajuakaan, kuinka kauan elokuvaa oli kulunut tai mitä siinä oli tapahtunut, kun Nanna kurottautui sammuttamaan television kaukosäätimellä. Jokin tovi oli täytynyt vierähtää, sillä olohuoneessa oli nyt vielä paljon hämärämpää kuin elokuvan alkaessa. Tunsin, miten Nanna katsoi minua sivusta.
- Okei, nyt mä olen ihan liian utelias pystyäkseni olemaan kyselemättä. Mitä oikeastaan tapahtui?
- Mähän kerroin jo, sanoin. – Christian kosi mua.
Sanat soivat kummallisesti korvissani.
- Juujuu, Nanna sanoi. – Mutta missä, ja milloin?
 
Kerroin tunteettoman kuuloisesti siitä, miten sormus oli ilmestynyt jäätelötötterön pohjalta ja miten Chris oli pamauttanut kysymyksen: halusinko mennä naimisiin hänen kanssaan. Sitten vaikenin tietämättä, miten oikein jatkaa. Rutistin vilttiäni tiukemmin estääkseni käsiäni vapisemasta. Tunsin joka sekunti Nannan tuijotuksen.
- Mitä sä sanoit? hän kysyi hiljaa.
- Noh… Hain sanoja. – En mä sanonut mitään. Se kuulosti ensin niin ihanalta.
- Mitä sitten? Nanna kysyi.
- Mä sanoin että me ollaan niin kamalan nuoria, ja että mulla on vielä lukio kesken.
Äkkiä minun teki mieli repiä hiuksia päästä tai jotain.
- Eikö Christian tajua, sanoin turhautuneena, muksauttaen nyrkillä reittäni jokaisen sanan painoksi. – En mä voi niin vain lähteä täältä ja jättää kaikkea kesken. Mutta en mä voi antaa sen mennä taas kerran. Miten ihmistä voi edes laittaa valitsemaan tällaisten asioiden väliltä?!
 
Turhautunut vuodatukseni muuttui pian itkuksi. Nanna otti minulta jäätelökulhon ja asetti sen sohvapöydälle. Sitten hän mönki lähemmäs ja kietoi käsivartensa lohduttavasti ympärilleni. Hautasin pääni hänen olkapäähänsä ja annoin jollekin ylemmälle ja voimakkaammalle taholle kiitoksen siitä, että minulla oli Nannan kaltainen ystävä.
- Mä rakastan sitä jätkää ihan helvetisti, vollotin. – Ei meille voi tulla ero, taas. On pakko olla olemassa joku muu ratkaisu.
Nanna oli hetken hiljaa.
- Kaukosuhde? hän ehdotti.
- Ei me olla juteltu siitä, mutisin. – En mä ole varma, kestäisinkö sitä, tai kestettäiskö me.
- Eihän sitä voi tietää jos ei ole kokeillut, Nanna sanoi. – Kyllä mä uskon, että todellisen rakkauden eteen on valmis antamaan aika paljon.
- Niin, mumisin. Minun pitäisi jutella Christianin kanssa mahdollisimman pian ja puhua kaikki selväksi. Kihlautuminen tuntui nyt sivuseikalta – halusin vain, etten menettäisi häntä. Uusi nyyhkytys nousi jostakin vatsani pohjasta ja purkautui huulilta. Nanna rutisti minua tiukasti.
- Kaikki järjestyy, hän lupasi. Hukuttauduin halaukseen ja sillä hetkellä uskoin hänen sanansa, enkä ajatellut mitään muuta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Eevi-Sofia
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 218
Join date : 16.05.2015
Ikä : 28

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ti 09 Elo 2016, 17:44

Tiistai, 9. elokuuta 2016

Työtön.

Raadollisen kylmä, kiemurteleva ja kuristava kauhu kasvoi sisälläni. Maistelin sanaa, jota en ollut osannut pelätä, ja joka nyt osoittautui suurimmaksi kauhistukseksi ikinä. Oli kuin kaikki ilma olisi paennut ulottuviltani. Itku kyti jossakin, mutta liian vielä liian syvällä järkytyksen alla noustakseen pintaan. Se nousisi vielä, raivokkaana ja kaiken päihittävänä.

Olin juurtunut sijoilleni, halvaantunut myrkyllisten tunteiden voimasta. En osannut edes käpertyä pieneksi, vaikka jokin osa mielestäni huusi ja vaati sitä. Suojautumista. Lohdullista halia, vaikka sitten vain itseltäni. Eihän minulla ollut muita.

Työtön.

Työtön.

Työtön - tyhjän päällä!

Aivoni alkoivat päästä tilanteen tasalle. Aivan ensimmäisenä kävelin konemaisin askelin sohvalle. Kun Kerttu hyppäsi viereeni, kaappasin sen syliin ja halasin koiraa tiukasti. Päässä raksuttivat laskelmat. Kuinka paljon minulla oli säästöjä? Kuinka suuri vuokrani oli, kuinka suuri oli Susin karsinavuokra? Kuinka paljon rahaa meni Susin ja Kertun kuluihin kuussa ja kuinka paljon jouduin itse syömään pysyäkseni elossa? Kuinka pitkäksi aikaa rahat riittäisivät?

Milloin joutuisin luopumaan hevosesta, kysyi lannistavan realistinen osa minua. Se olisi ensimmäinen, josta joutuisin tässä vaiheessa päästämään irti.

En kuitenkaan vielä. Kauhua töni pienen pieni mutta sinnikäs päättäväisyys. Minä aioin pitää tärkeän pienen hevoslapseni mahdollisimman kauan. Hankkisin ensimmäiseksi vuokraajan - se pienentäisi hieman kuluja. Sitten miettisin jatkoa.

Itku alkoi vasta, kun ajattelin, että saattaisin joutua muuttamaan taas. Pienempi ja halvempi asunto voisi käydä välttämättömäksi ratkaisuksi, mutta minua väsytti. Olin joutunut muuttamaan liian monta kertaa liian lyhyen ajan sisällä. Olin kuitenkin ihminen, joka tarvitsi kodin - vakaan, turvallisen, muuttumattoman.

Mutta minä tekisin mitä vain saadakseni pitää eläimeni. Aloittaisin raivokkaan työnhaun, kaivaisin pölyttyneen toimintanimeni esiin ja markkinoisin hierontoja. Katselisin asuntoja. Pienentäisin ruokamenojani.

Ja etsisin sen vuokraajan. Sen tekisin ensimmäiseksi. Kaiken muun ehtisin aloittaa heti huomenna.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Alana
Hieno hevosihminen
Hieno hevosihminen
avatar

Viestien lukumäärä : 577
Join date : 04.02.2015
Ikä : 19
Hevonen : Fae

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Su 14 Elo 2016, 22:45

Debyytti - 14.8.2016

Minulta kysyttiin jo kolmannen kerran, jännittikö minua. Ja jo kolmannen kerran vastasin, että aivan helvetisti. Ei minua pitäisi jännittää, kyseessä oli aivan normaali jääkiekkopeli. Joukkueemme oli pelannut jo kahdesti aikaisemmin tällä kaudella, ja tämä pukuhuoneessa istuskelu ja odottaminen oli muodostunut jo tavaksi. Sammakkovenytys oli tuttu ja turvallinen, samoin muutama sivuspagaatti. Ja sen jälkeen patjat päälle ja parit venytykset lisää. Helppoa, tuttua, ja ennen kaikkea rutiininomaista. Nyt vain jännitti. Ja ehkä minulla oli vähän syytäkin. Nyt luistelisin jäällä suoritettujen alkulämmittelyjen jälkeen ensimmäistä kertaa suoraan maaliin, enkä vaihtopenkille. Ja katsomossa istui ainakin Alina, Tuomas, ja vissiin pari Hallavalaistakin. Tai sellaisen kuvan olin saanut ainakin Eevistä ja Kukasta kun olin hermoillut peliä tallituvassa.
"Me tullaan tsemppaamaan sua! Mulla ei kyllä ole hirveesti tietoa lätkästä, mutta Eevi tässä voikin auttaa sitten joidenkin juttujen kanssa. Kai Eevi tietää jääkiekosta?"
"Noo jotain, perusjuttuja..."


Päästessäni jäälle Johanneksen perässä huomasin heti villisti vilkuttavat Kukan, Eevin, Sallin ja Ruusun. En edes jutellut Sallin ja Ruusun kanssa niin paljoa. Mutta noh, eipä minua haitannut loppujen lopuksi. Hieman kauempana istuivat vierekkäin Alina ja Tuomas, ja pari minun ja Johanneksen vanhaa joukkuekaveria. Johannes suuntasikin parin kierroksen jälkeen ilmeilemään heidän kanssaan, ja venyttelyideni lomasta näinkin tuon naama kiinni pleksissä.

"Hyvin se menee", Pronssijoen Hiekan ykkösmaalivahti, eli Mäkelä, oli kopauttanut olkapäätäni ja luistellut sitten muiden kanssa vaihtopenkille. Minä hymyilin hermostuneesti ja vedin kypärän päähäni. Henkäisin syvään, pyöräytin hartioitani, ja valmistauduin kohtaamaan sen tosiasian, että näillä näppäimillä minun ensimmäinen ammattimainen jääkiekkopelini alkaisi. Olin valmis. Ehkä. Nopeasti päätin, että olin, ja keskityin silmieni edessä putoavaan kiekkoon.

Ensimmäinen erä kului pääasiassa toisessä päädyssä ja keskellä, mutta pääsin minäkin torjumaan muutaman kerran.Hiekka johti 2-0, mutta toiseen erään lähdettäessä vastustava joukkue oli selkeästi kuullut jonkun supermotivoivan kannustuspuheen, sillä he hyökkäsivät päälle järisyttävällä voimalla, ja saivat maalin joka pujahti ikävästi juuri sormieni ohi. Ja toisen viiden minuutin kuluttua. Sitä en voinut kuitenkaan jäädä murehtimaan, vaan piti keskittyä pelaamaan. Se tässä olikin välillä hankalinta, päänsä nollaaminen jokaisen maalin jälkeen. Toisessa erässä ei tullut enään maaleja kummallekaan, joten lähdime 2-2 -tilanteesta liikkeelle. Jossain vaiheessa kolmatta erää Johannes taklattiin törkeästi, ja tuo lensi komean kaaren. Ilmat lähtivät pihalle ystävältäni, ja vastustajat saivat rangaistuksen. Ja me saimme maalin minuutin päästä. Kelloa vilkaisemalla minulle paljastui erää olevan vielä kolme minuuttia jäljellä, ja samalla päätin, että me voittaisimme tämän, mikäli se minusta olisi kiinni. Yrittäisin ainakin. Torjuisin niin hyvin kuin osaisin.

Ei minun loppujen lopuksi tarvinnutkaan tehdä torjuntoja enään, ja niitäkin vain kolme, jotka olivat aika helppoja. Peli pyöri lopussa niin vahvasti vastustajan päädyssä, että näin hyökkäävän joukkueen maalivahdilla oli aika rentoa. Ja sitten summeri jo soikin. Ja Johannes huusi korvaani.
"Broo! Sä selvisit! Mä sanoin ettet sä kuolis!"
"Hei, en niin, but you on the other hand..." virnistin.
Kättelyiden sun muiden virallisuuksien jälkeen katosimme kaikki pukuhuoneisiin, minä omaan pikku eristyskopperooni jossa kävin suihkussa, paitsi ensin olin kyllä muun joukkueeni kanssa omassa pukukopissamme. Sain muutaman kannustavan taputuksen olalle ja yhden taklauksen (Johannes), ja päästessäni parkkipaikalle sain vastaani ensin poikaystäväni, jolta sain suukon, sitten siskoni, joka totesi että olisi pystynyt itse parempaan, ja sen jälkeen Hallavan poppoon.
"Se meni superhyvin!" Ruusu hymyili.
"Noo... Een mä nyt kyl sanois, ihan perus... but thanks."
"Tiedätkö, Eevistä kuoriutui räyhääjä!" Kukka selitti innostuneena. "Hirveä möly siitä lähti, varsinkin sillon kun sä teit sen tosi siistin kopin. Ja kuulemma joku ois pitäny olla rangaistus tai paitsio tai pitkä kiekko tai jotain, en mä oikeen saanu selvää, mutta hirveen tärkeeltä se kuulosti."
Eevi sen sijaan hymyili vain ovelana. Ja Salli oli aika hiljaa, totesi vain että "hieno peli", ja kertoi Rikun kysyneen olisiko okei jos hän tulisi joskus katsomaan minun ja Faen treenejä. Totesin vain että tervetuloa, mutta silloin saattoi joutua töihin.

Tuomas kyyditsi minut kotiin, ja rojahdin heti sänkyyn. Poikaystäväni katsoi vielä jotain leffaa, mutta kömpi ennen pitkää myös sänkyyn, varastaen kyljessäni röhnöttäneen Wrachin paikan. Ja Drei-kissakin kaivautui kainalooni. Jos en ollut erityisen suosittu tallilla, minulla oli ainakin oma porukkani kotona.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 18
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ma 22 Elo 2016, 17:35

Istuin ullakkohuoneeni syvällä ikkunalaudalla polvet rintaa vasten ja tuijotin ulos sateeseen. Pihatie oli märkä ja teräksenharmaa, ja sade roiski vesilätäkköihin. Välillä tuulenpuuskat käänsivät pisarat iskemään ikkunaan. Lasi oli kylmä, ja hytisin hiukan, vaikka minulla oli paksu villapaita ja villasukat. Syksy oli selvästi tullut. Koulu oli alkanut, samoin kun ratsastustunnit, ja elämä oli eräällä tavalla palannut vanhoihin, arkisiin uomiinsa. Mutta kuten jokaisen kesän jälkeen, jotkin asiat eivät enää koskaan tulisi olemaan samoin kuin ennen kesää.
Minulla oli nyrkissäni ruutupaperille kirjoitettu lappu. Se oli ryppyinen ja hiukan hapertunut, sillä olin saanut sen jo monta viikkoa sitten. Paperissa oli muutama rivi Christianin vinolla ja kapealla käsialalla. Olin lukenut sen ensimmäisenä päivänä monta kertaa, kunnes olin sisäistänyt sen sanoman.
Valma, kirje alkoi. Mä mietin asioita, ja sä olit ihan oikeassa. Me ollaan vielä niin nuoria. Meillä on vielä niin monta valintaa edessä, ja me tullaan vielä kasvamaan ja muuttumaan paljon.
Seuraavat rivit olivat tuntuneet erityisen sydäntäsärkeviltä, mutta nyt kun olin ehtinyt totutella ajatukseen, se tuntui melkein… luonnolliselta. Oikealta.
Mun täytyy vetää takaisin jotakin, mitä mä sanoin siellä puistossa. Mä kyllä rakastan sua, sitä en vedä takaisin ja se tuskin tulee hetkeen olemaan toisin. Tämä kuulostaa varmaan kamalalta, mutta mä en usko että haluan viettää loppuelämääni sun kanssa. Me ollaan niin erilaiset, siitä tuskin tulisi mitään hyvää loppujen lopuksi.
Aluksi alitajuntani oli käskenyt minua kiistämään sen kaiken, mutta nyt pystyin jo myöntämään, että Chris oli oikeassa. Niin ihanaa kuin hetken seurustelu olikin ollut, meistä ei koskaan olisi tullut mitään.
On parasta, että me jatketaan omillamme, ja jos joskus viiden tai kymmenen vuoden päästä näyttää siltä, että me haluttaiskin palata yhteen, niin se on sitten eri juttu. Mun täytyy kuitenkin kiittää sua tästä kesästä, nää kaksi kuukautta on olleet ehkä mun elämän parhaat, ja mä olen niin onnellinen että sain viettää ne sun kanssa.
Hyvää jatkoa, onnea ylioppilaskirjoituksiin ja kiitos kaikesta, Chris.
Nojasin pääni kylmään ikkunalasiin ja seurasin katseellani vesivirtaa, joka valui kohti ikkunanpieltä. Kyyneleet noruivat poskilleni, eivät kesämuistojen nostamina, vaan siksi, että tunnustin itselleni, että viime kesänä olin sotkenut melko lailla kaiken. Vastahan Mikki ja Inka olivat tulleet takaisin, mutta en ollut lainkaan pitänyt huolta suhteistani ystäviini. Ja nyt Rana oli poissa, enkä ollut edes seissyt Inkan tukena, vaikka juuri se minun olisi hänen ystävänään pitänyt tehdä. Nannaakin olin hädin tuskin tavannut.
Kurotuin noukkimaan kännykän ikkunan alta sängyltä ja pyörittelin sitä epätietoisena sormissani. Olin viettänyt koko kesän minun ja Christianin suloisen vaaleanpunaisessa kuplassa ja siinä samassa käytännössä unohtanut ystäväni. Kaipasivatkohan he minua edes enää?
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kukka
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 215
Join date : 09.11.2015
Ikä : 22
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Mirri

ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   Ma 22 Elo 2016, 23:32

Läksiäiset

Koko edellisen illan oli uuni ollut päällä, niin paljon tuli leivottua yhdessä Eevi-Sofian kanssa Mirrin – ja minun – tämänpäiväisiä läksiäisiä varten. Olin niin kiitollinen, että Eevi auttoi mielellään tässä urakassa, sitä paitsi nautin hänen seurastaan kovasti. Tänään naapurissani kätevästi asuva Nikitan hoitaja, Mikki, oli tarjoutunut kuskiksi, pitihän jotenkin saada nämä naurettavan suuret läjät omenapiirakoita, hevosenkenkäleivoksia, kaurakeksejä ja täytekakkuja kuljetettua tallille.

Kun kello lähestyi viittä, punahiuksinen miehenalku olikin jo ovella smart casual –vaatteissaan leveällä hymyllä varustettuna. Ihmettelin, miten poika kulki aina tallillakin hienoissa vaatteissa, mutta eihän siinä mitään jos tykkäsi pestä pyykkiä. Itselläni oli erikseen tallivaatteet, jotka kävivät pesussa ehkä turhankin harvoin. Repe oli tähän aikaan vielä töissä, ja sanoi tulevansa ehkä vasta myöhemmin läksiäisiin. Olimme jo pakanneet valmiiksi lomamatkaamme varten, ja lähtisimme ylihuomenna jännittävälle retkellemme: reppureissaamaan ainakin kuukaudeksi ympäri Eurooppaa. Olin voittanut eräässä arvonnassa lentoliput kahdelle Pohjois-Italiaan, ja siitä sitten ideamme lähti itämään. Tänään oli siis syytä juhlia, vaikka haikealtahan Hallavasta lähtö tuntui. Koko kesä oli kuitenkin ollut kuin lottovoitto, ja hevostyttö minusta oli tullut jäädäkseen.

”No huhhuh! Ajattelit ruokkia sitten koko kylän”, Mikki hämmästeli nähdessään keittiön kaikki pöytätasot täyttävät herkut. Hihitin, oli pakko myöntää, että taisimme hieman innostua Eevin kanssa. Ensin piti vain etsiä netistä pari kivaa reseptiä, mutta emme oikein osanneet päättää. Kaupassa ollessamme menimme sitten hieman sekaisin ostoslistaa tulkitessamme, kun emme muistaneet mitkä päätimme jättää pois. Lopulta päättelimme, että olisi fiksua ostaa kaikki listan asiat, niin mikään ei jäisi puuttumaan. Siinä musiikkia kuunnellessa ja taikinoita maistellessa uunin kuumuudessa, touhussa ja tohinassa totesimme, että parempi vain tehdä kaikki katsomamme reseptit. Kyllä ne viikon kuluessa ehdittäisiin loppuun syödä!

Siinä meni hetki, että lastasimme ruuat autoon – ja että asettelimme ne tallituvan pöydälle. Nanna tuli onneksi auttamaan, sillä kertakäyttöastiat olivat Aleksin toimistossa piilossa, toimiston ovi lukossa ja Aleksi maastossa pitämässä tuntia. Mutta Nannalla oli keinonsa päästä toimistoon ilman avaintakin, siihen tarvittiin vain hevosenkenkä, raippa ja kaviokoukku – loppu on historiaa.

Tuntien loputtua tuntilaiset liittyivät innoissaan kakkukesteille ja söivät, luojan kiitos, oman osuutensa herkuista. Ruusu ja Salli olivat varanneet parhaimmat herkuttelupaikat, eivätkä siitä liikkuneet ainakaan tuntiin. Hertta vastasi musiikista, Eevi kaikenlaisesta yleisestä häseltämisestä, sekä Mikki ja Miro ylenpalttisesta vitsailusta ja tunnelman korkeana pitämisestä. Nanna päätti jossain vaiheessa pudottaa kermavaahtoisen kakkupalan Miron syliin ja Aleksi oli saada Eevin tukehtumaan piiraaseensa väärinymmärretyillä sanoillaan. Jossakin vaiheessa itse juhlakalu tuli hämmentämään kakkukansaa, kun Mikki sai idean tuoda Mirrin tallitupaan. Siinäpä oli vasta hämmennystä, kun poni tuli pieneen ja ihmistäyteiseen huoneeseen maistelemaan leivoksia. Ei se lainkaan välittänyt hälinästä, oli vain tyytyväinen saamastaan huomiosta. Aleksi päätti pitää pienimuotoisen juhlapuheen nyt kun itse juhlakalukin oli paikalla, joka sai suuren osan yleisöstä kyyneliin. Tosin ei liikutuksen ja haikeuden kyyneliin, vaan naurusta ja kokikseen tukehtumisesta johtuviin kyyneliin.

Illan pidentyessä ja porukan vähentyessä haikeus alkoi tulla kesän ja yhteisten muistojen muistelemisen mukana. Haikeutta lisäsi myös se, että Mikki kertoi olevansa myös lähdössä pian – takaisin opiskelupaikkaansa toiseen kaupunkiin. Olihan hänen työharjoittelunsakin jo loppunut. Loppuilta pelasimme korttipelejä ja Aliasta, ja viimeisten hyvästien hetkellä minulta ainakin tuli kyyneleet. Miten etuoikeutettu olinkaan saadessani viettää niin suurenmoisen vuoden niin suurenmoisella tallilla! Nyt oli kuitenkin aika lähteä uusiin seikkailuihin, mutta kuka tietää, viekö tieni takaisin Hallavaan joskus tulevaisuudessa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: My Dear Diary - Vapaa sana   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
My Dear Diary - Vapaa sana
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 2 / 3Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Hallava :: Hahmojen elämää-
Siirry: