Breezy Darlene

Heräsin lauantai aamuna innoissani.

-Jee! tänään pääsen tallille. Sanoin innoissani.

Tein perus aamu rutiinit ja menin pyörän luo ja lähdin matkaan.

Talli jo häämötti aloin hymyillä, koska olin niin innoissani. Tiesin että näkisin pian Darlin.
menin ensin talliin siellä oli Emmi jo reippaana töitä tekemässä.

-Moi Emmi! sanoin.
-Mooi,kiva että oot tullu tallille. Emmi vastasi.

Menin kaapilleni ja laitoin sinne reppuni. Sitten meninkin siivoilemaan Darlin karsinaa. Darli oli ulkona syömässä heiniään. Kun olin siivonnut karsinan päätin vähän lakaista lattiaa. Ihmettelin että tallilla olikin aika hiljaista, mutta Maikki tulikin tallille.
-Moi Roosa. Maikki tervehti iloisesti.
-Moikka! mitäs sulle kuuluu? kysäisin kohteliaana.
-Ajattelin tulla auttelemaan tallille ja hoitamaan Astaa. Maikki vastasi ja lähti tallitupaan.

Pian kun kello olikin jo varttia yli kolme ja koulutuntilaisia alkoi pikkuhiljaa tuppaamaan tallille.
Darli meni ensimmäiselle tunnille ja toisellekkin. Joten päätin mennä puhdistamaan Maikin kanssa Astan ja Darlin harjoja. Siinä me naurettiin ja höpötettiin yhdessä. Lopputulos oli molemmilta kiitettävä harjat oli todella puhtaat verrattuna ennen putsaamista.
Sitten aikaa vain kului ja sitten toinnenkin eli HeB tunti loppui joten Darlilla ratsastaja harjasin sen ja lähti. Mutta Huomasin heti, että Darlilla oli heti mielessä muu kuin seisominen karsinassa.
Kappas kun poni päätti piehtaroida sen jälkeen hän oli ihan turpeessa päätin harjata turpeet pois juuri putsatullani harjalla no ei siinä muukaan auttanut.
Harjauksen jälkeen päätin vähän rapsutella ja jutella Darlin kanssa, tuntui jotenkin siltä että se olisi kuunellut mua tai sitten oli vain muissa maailmoissa.
Alkoi tulla pimeää joten päätin lähteä kotiin. Oli kyllä kiva tallipäivä!

Tulin tallille suoraan koulusta.
Mulla ei ollut kauheasti aikaa olla tallilla joten pidin vähän kiirettä. Ensimmäiseksi kipaisin katsomassa onko Darli menossa tunnille ja se oli menossa toiselle tunnille joten mulla olisi aikaa harjata se ja rapsutella. Menin hakemaan harjat ja harjasin Darlia ihan huolellisesti. Sitten otin kaviot. Sitten oli rapsuttelu hetki, kunnes kännykkä soi.
-Moi, äiti. Vastasin puhelimeen
-Moikka, lähtisitkö jo kotiin päin? sinullahan on kokeet tulossa ja pian tulee hämärää. Äiti kysäisi.
-No okei mä tuun iha just kotii,moikka. Sanoin.

-Sori Darli mun on pakko mennä. Sanoin itsekseni Darlille ja annoin pusun turvan kohtaan.
Laitoin karsinan oven kiinni ja vein harjat takaisin ja lähdin kotia kohti.

Jes vihdoin pääsen tallille kun olen ollut pari päivää kipeä.

Tulin tallille ja katsoin tuntilistaa
-Okei Darli menee kaksi tuntia peräkkäin
Ajattelin siivota Darlin karsinan kunnes ratsukko on lähtenyt kohti maneesia. Kun ratsukko lähti karsinasta hain kottarit ja talikon ja aloin siivoamaan karsinaa.
-Mooi, sanoin Aleksille.
-jaaha sitä ollaan oikeen töitä tekemässä, Aleksi sanoi ja meni jatkamaan tekemisiään
Sain karsinan siivottua ja menin hakemaan puhtaat turvet. Levittelin ne huolellisesti ympäri karsinaa.
Sitten aloin hetken kuluttua lakaisemaan lattioita. No enhän mä nyt oikeesti jaksanu koko lattiaa harjata heh. Sitten olikin vuorossa evästauko. Äiti oli laittanut pari keksiäkin mukaan leivän lisäksi.
Aikaakin oli kulunut jo sen verran että olikin kotiin lähtö aika. Miettisin että en nähnyt oikeen nähnyt kavereitani no mutta kuiteskin lähdin pyöräillen kotiin.

En päässyt tiistaina ja keskiviikkona, koska pääsimme minun koirani kanssa harjoittelemaan uusia temppuja ammattilaisen ohjein.

Mutta onneksi tänään pääsin tallille. Tulin suoraan koulusta tallille alkoi vähän sataa räntää niin oli inhottavaa pyöräillä. Vihdoin pääsin tallille näin Valman tallituvassa kun vein kaappiini tavarat.
-Moi Valma! Moikkasin iloisesti.
-Mooi! Valma vastasi.
Otin Darlin harjat ja kipaisin harjaamassa sen kun aikaa oli.
-Moikka Darli. Sanoin Darlille ja rapsutin sen turpaa.
Kun olin harjannut Darlin menin tallitupaan. Siellä oli Maikki.
-Ai moi Maikki milloin sinä ehdit tänne tupsahtaa? kysäisin naurahtaen.
-Kyllä minä tossa vähän aikaa sitten ehdin tulemaan. Maikki vastasi.
Siinä hetki meni rupatellessa. Menin katsomaan onko Darli karsinassa. Eipä ponia näkynyt, mutta ihmettelin että eihän se ole menossa edes tunnille. Mutta kun menin vähän lähempänä niin siellähän se makoili. Hymyilin hetken Darlin karsinan oven edessä. Päätin taas kerran lakaista lattioita. Hetken kuluttua sain ne lakaistua. Kello näytti yhtäkkiä jo kuutta. Päätin lähteä kotiin, koska siellä oli jo hämärää.

Jee perjantai!

Tänään siis luvassa ratsastus päivä. Lähdin tallille kodin kautta hakemassa kamppeet ja eväät.
Sitten kohti tallia. Tallin ovi alkoi häämöttää. Vihdoin tallilla. Darli olikin tarhassa vielä. Ajattelin siivota karsinan jos sitä ei ole siivottu. Vein omat tavarat kaappiini ja lähdin hakemaan kottareita ja talikkoa. Siivosin karsinan, sen jälkeen menin tallitupaan. Siellä oli Valma, Maikki ja Emppu.
-Moi ! Sanoin kättä vilkuttaen.
-Mooi! Valma, Maikki ja Emppu vastasi.
-Mitäs teille kuuluu? Kysäisin.
-Mulle kuuluu hyvää, aijotkos tänään ratsastaa? Valma kysyi.
-Mullekki kuuluu hyvää. Emppu totesi.
-Hyvää kuuluu! Maikki vastasi
-Joo mä aijon ratsastaa tänään ja tekin varmaan?Miettisin.
-Juu tottakai. Muut vastasi.
Muut lähtikin harjaamaan hoitsujaan ja minä samalla, eiku ainiin ponithan on tarhoissa. Menimme siis hakemaan ponit ulkoa ja rupesimme harjaamaan. Jätin Darlin hetkeksi karsinaan, koska oli hyvin aikaa ennen varustamista. Sitten kello alkoikin näyttää jo sen verran, että voisi laittaa pikku hiljaa varusteita. Varusteet päällä, laitoin itselleni kypärän päähän. Ja ei muuta ku menoks vaa. Me mentiin maneesiin ratsastamaan. Kun tulimme maneesiin säädin jalustimet ja ekana kyllä kiristin satulavyön. Sitten selkään vaan ja pitkin ohjin alkukäyntejä. Tein voltteja molempiin suuntiin. Sitten kun oltiin otettu alkukäynnit niin alettiin ravaamaan otettiin ohjat tuntumalle sitä ennen. Darli meni reipasta vauhtia. Sitten vaihdettiin suuntaa. Tein pääty ja keskiympyröitä. Darli meni kivasti vaikka yhessä kohtaa ei suostunut kääntyä keskiympyrälle koska olisi ollut kivempaa mennä kaverin perään. Otin hetkeksi pitkät ohjat kun alettiin kävelemään. Kello oli jo sen verran että laukkaa sai ruveta nostamaan, mutta eka annettiin vähän ponien hengähtää. Sitten alettiin ottamaan ohjiin tuntumaa. Laukattiin yksitellen. Ensin harjoitus ravissa pääty ympyrä ja sitten laukka. Mun vuoro tuli harjoitus ravi oli vähän pomputtavaa, mutta nojasin vähän taaksepäin niin ei sitten niin paljoo pompottanut. Sitten nostin laukan, Darli nosti hyvin laukan. Laukattiin molempiin suuntiin neljä kertaa. Sitten otettiin loppu käynnit, keski kaartoon ja sitten taputukset ponille hienosta työstä ja alas selästä. Sitten talliin kamat pois ja harjasin Darlin vielä. Sitten olin hetken aikaa tallilla kavereitten kanssa ja lähdin kotiin.

No huhhuh! onpas meitsi taas ollu niin aktiivinen että!
------------------------------------------------------------------------------------------
Jes tänään oli kauan odotettu perjantai. En tällä kertaa mennyt suoraan koulusta tallille vaan kotiin. Olin kotona ainakin tunnin söin oikein hyvin. Otin vielä leivän ja juotavaa tallille, että jaksaa touhuilla.
Äiti kipaisi kotona tuomaan minut tallille.
-Moikka! äiti sanoi.
-Moi moi. Vastasin.
-Soitan sitten kun tulen hakemaan. Äiti totesi.
Avasin tallin oven ja siellä olikin Aleksi.
-Terve! tervehdin iloisesti.
-Moi Roosa, onkos tänään ratsastus päivä? Aleksi sanoi.
-No tottakai jos perjantai on! Naurahdin.
Menin tallitupaan ihmettelin, että missä kaikki kaverit on (omaa ikäluokkaa) .
Sain kuitenkin viestin, että muut tulee vähän myöhemmin. Se siis tarkoitti sitä että saa ratsastaa yksin. No eipä tuo paljon haittaa, nytpähän ei tarvitse katsella ettei vain törmää toisiin. Darli olikin jo karsinassa joten menin vain viemään kamppeet kaapille ja samalla otin Darlin harjat sieltä ja suuntasin kohti Darlin karsinaa. Kun tulin karsinan eteen näin kun Darli korvat ''hörötti'' mielenkiintoisena, että kukakohan sieltä tulee. No harjasin ponin kuntoon ja menin hakemaan omat varusteet ja Darlin varusteet. Sittenkun olin laittanut varusteet suuntasin kohti maneesia. Kun oltiin maneesissa sain ihan itse pärjätä selkään, hyvinhän mä pääsin sinne. Säädin jalustimet ja tottakai satulavyön minä kiristin ennen selkään nousua. Sitten alku käynnit ihan normisti. Pysähdyksiä ja voltteja ja suunnanvaihtoa. Sitten kun oltiin jo kävelty tarpeeksi otin ohjia tuntumalle ja aloin ravaamaan. Vähän oli tahmeaa ravia sai kyllä tammaan lisätä vähän vauhtia. Tein pääty-ympyröitä ja voltteja ja suunnanvaihdoksia. Hetken aikaa käveltiin ja sitten alettiin taas ravaamaan. Oli ihan reilusti aikaa touhuilla. Sitten kun aika kului jo sen verran, että oli laukkojen vuoro. Tein niin että harjoitus ravissa pääty ympyrä ja sitten laukka. Ja laukassa keskiympyrä. Laukka ei oikeen meinannut nousta, että oli ihan pakko raipalla napauttaa. Kyllähän se laukka nousi sitten ihan hyvin. Olin laukannut molempiin suuntiin noin kolme kertaa niin siihen oli ihan hyvä lopettaa. Otin loppu käynnit ja taputus kaulalle ja pois selästä. Satulavyön löystin ja lähdin tallille. Vein ponin karsinaan ja otin varusteet pois, pesin kuolaimet ja harjasin ja pieni halihetki. Menin tallitupaan. Siellä oli Maikki. - Moi Maikki! tervehdin. - Moi vaan! Maikki vastasi. Olin tallilla vielä hetken aikaa. Kunnes kännykkä alkoi soimaan noh äiti soitti ja sanoi että on kohta täällä. Miksi äitillä on aina kauhea kiire? jaa a ketä tietää. No menin sitten samantien pihalle kunnes äitin auto kaarsi sinne. Matka kotiin alkoi.

1 HM

Tartun kohmeiseen ovenkahvaan. Lasken kahvan ja vedän ovea samalla. Kohotan katseeni pois ovesta ja ihastelen satulahuoneen tapaista tilaa, mutta satulahuone se ei ollut, koska huoneessa ei ollut ainuttakaan satulaa tai suitsia. Suljen oven perässäni ja tutkin uteliaana huonetta. Penkeillä istui tutun oloista porukkaa. Tunsin osan junnutuntien kautta eli Hallava ei sinänsä ollut uusi paikka minulle, mutta toki pari uutta naamaa rivistössä istui.

- Moi, tervehdin heitä ujosti ja väistyin oven edestä pois hiukan syrjemmälle. Sipaisin vaaleita hiuksiani pois suuni edestä.
Sain vastauksesi epämääräisiä tervehdyksiä ja mutinoita. Väänsin kasvoilleni ujon hymyn ja vaihtelin painoani jalalta toiselle, kuin odottaen pelastusta joka pelastaisi minut tästä kiusallisesta tilanteesta. Aleksi oli laittanut minulle viestin hoitajahakujen tuloksista.  Pääsin hoitajaksi aivan ihanalle ponille, Darlille olin ratsastanut sillä aiemmin junnutunneilla ja se oli todella mukava.
- Moikka! Siä tulit nyt sitten, Salli, Aleksi saapasteli paikalle ponnari hulmuten.
Nyökkäsin hänelle hyväksyvästi ja vedin turkoosit lapaset pois käsistäni ja sulloinne olkalaukkuuni.
- Alottasin nytten sen Darlin hoitamisen, kerroin Aleksille ja seurasin menossa olevaa Aleksia.
- Joo, Darlilla ei oo nyt vapaapäivää, eli et voi ratsastaa, mutta kai siun nyt pikkusen pitää siiheen tutustua enemmän niin voit, vaikka harjailla ja sellasta. Tässä on muuten siun kaappis sitten, Aleksi kertoi ja johdatti minut kaapeille ja osoitti yhtä niistä.
- Okei, vastasin hymyilevästi ja avasin tumman metalliboksin oven. Laskin laukkuni kaapin pohjalle odottamaan lähtöäni. Suljin oven ja kiitin Aleksia tähän astisista opastuksista.
- Joo no ole hyvä, Aleksi vastasi ja käveli muiden joukkoon juttelemaan.
Osa tallilaisista lähti tallin puolelle varmaankin hoitsuja hoitelemaan, mutta osa jäi kuitenkin tallituvan puolelle nauttimaan lämpöisistä juomista. Tuvassa tuntui yksinäiseltä, en tuntenut juuri ketään kunnolla. Pöydän ääressä istui vielä Dunjan hoitaja Valma. Hänet minä sentään tunsin. Dunja on valloittava poni olen mennyt sillä vain kerran, mutta ihana se silti on.

Avasin rauhallisesti Darlin karsinan oven. Hymyilin sille ja ojensin käteni haisteltavaksi. Darli otti pari varovaista askelta ja kurotti päätään ja nuuhkaisi paljasta kättäni.
- Voi sinua, olet niin ihana, kuiskuttelin ponille ja astelin rauhallisesti lähemmäksi.
Darli seurasi liikkeitäni tarkasti ja pikkuiset korvat kääntyilivät vilkkaasti.
- Olen uusi hoitajasi, niin, lässytin ponille ja taputin sitä varovasti kaulalle. Kultainen karva kiilteli ja korvat pyörivät vilkkaasti. Darli päästi lämpimän hörähdyksen ja katsoi hiukan epäilevästi minuun, mutta tuntui jollakin tapaa luottavan minuun. Silitin Darlia kaulalle ja paijasin sitä. Tästä se alkaisi Hallavassa pyöriminen ja Darlin paappominen. Olen siihen valmis. Ajattelin ja moiskautin Darlille ison pusun.

Kuvat tuli pikkasen isolla.. no ainakin näkee xD letityskumppareita Darlille ja pinkkinä, kun Salli ajatteli niiden sopivan ja Salli piirusti koulussa Darli-kyltin

Darli näytti kaipaavaan pikkaisen lisää rakkautta, joten päätinpä ottaa tyttösen hoitomerkkitarinaan. ^^


Osa hoito II suoritusta

Taputin Vanillaa kaulalle, kun jätin tamman ja Oreon kahdestaan karsinaansa. Tuntilaiset olivat jo kertyneet tallille etsiskelemään ratsujaan ja laittamaan niitä valmiiksi. Kaikkialla oli kunnon tohina päällä, ja mietinkin, että olisi kenties parasta mennä tallitupaan odottamaan tunnin alkua, jotten ainakaan olisi tiellä.
Astellessani huomasin kuitenkin pienen punatukkaisen tyttösen katsovan huultaan purren ratsukkolistaa. Emmin hetkisen aikaa, kunnes totesin, että ehkä pitäisi kysyä, mikäli pikkuinen kaipasi apua.
”Ootko eksyksissä?” kysäisin hymyillen. Tyttö vastasi puistaen päätään.
”Kenellä olet menossa?” jatkoin.
”Tuota… Darlilla. Mutta en tiedä, missä se on. Se ei ole karsinassaan ja…” tyttö aloitti, hänen äänessään kuulsi lausumaton avunpyyntö, ja hymyilin hänelle rauhoittelevasti.
”Jos Darli ei ole karsinassaan, niin se on luultavasti tarhassa. Haluatko, että tulen hakemaan sen kanssasi?” ehdotin, ja tyttö näytti innostuvan silmin nähden.
”Voisitko sinä todella?”
”Totta kai! Tule, mennään hakemaan Darlin riimu, niin päästään hommiin.”

Johdatin tytön, joka esitteli itsensä Ellaksi, Darlin tarhalle. Oli ihastuttavan puolipilvinen päivä, eikä Darli vaikuttanut innokkaalta ainakaan tulemaan meitä vastaan, mutta se ei onneksi myöskään lähtenyt karkuun, kun pääsimme paikalle. Avasin tarhan portin ja päästin Ellan edeltäni tarhaan.
”Haluatko noutaa Darlin?” kysyin ojentaen riimua tytölle, joka vaikutti yhä epävarmalta.
”Darli on kiva tyyppi, ei sitä kannata turhaan pelätä. Lähestyt sitä vain rauhassa edestäpäin, että se näkee sinut, mieluiten viistosti edestä kuin suoraan. Kun olet Darlin luona, sujauta riimu sen päähän ja lukitse solki. Hyvin se menee.”
Tyttö puristeli hieman sormiaan nyrkkiin epäröiden, mutta lähestyi Darlia, kuten olin ohjeistanut, ja Darli saatiinkin pian kiinni. Neuvoin tyttöä taluttamaan ponin tarhasta, kävellen rauhassa tamman vasemmalla puolella ja pitäen riimunnarun sopivan löysällä, ettei hän nykinyt turhaan. Darli kuitenkin seurasi häntä niin nätisti.

Ohjeistin Ellaa sitomaan Darlin käytävälle, katsoin että hänen vetosolmunsa oli pitävä, jottei tapahtuisi vahinkoa. Sitten pyysinkin häntä hakemaan Darlin harjat, tyttö vakuutti tietävänsä, missä ne olivat.
”Darli on ollut ulkona jo jonkin aikaa, joten se pitää harjata perusteellisesti. Onneksi ei ole satanut, joten ei tarvitse huolehtia kurasta niin kamalasti, kunhan saamme kaikki pölyt pois”, sanoin ja ojensin Ellalle pölyharjan.
”Tällä voit harjata Darlin. Tämä taas on piikkisuka, johon kannattaa toisinaan hieraista harjaa, jotta ylimääräiset karvat irtoavat. Vatsaa ja jalkoja kannattaa tosin harjata vähän kevyemmin, hevoset ovat sieltä kohdin herkempiä.”
Katselin Ellan työskentelyä ja rapsuttelin Darlin kaulaa, kaikki näytti menevän vallan mainiosti. Darli nautti huomiosta ja varmaan myös ajatuksesta, että pääsisi pian kentälle työskentelemään. Poni antoi Ellan harjata itseään rauhassa, ja kun koko turkki kiilsi silkin lailla, oli aika siirtyä puhdistamaan kaviot.
”Tiedätkö, mikä näistä on kaviokoukku?” kysäisin, ja Ella noukki tietäväisesti harjapakista kyseisen esineen.
”Hienoa. Oletko aiemmin putsannut kaviota?”
Ella puisti päätään, joten päätin näyttää hänelle. Kumarruin Darlin etujalan puoleen ja liu’utin jalkaani kaviota kohden pyytäen Darlia nostamaan sen. Hevonen luimi hieman, mutta pienen maanittelun jälkeen kavio kohosi maasta.
”Tulepas tänne katsomaan”, kehotin Ellaa, joka hieman arkaillen suuntasi luokseni.
Selitin hänelle, että kavioiden keskustaa täytyi varoa, se oli hevosille herkkä paikka. Lisäksi oli tärkeää katsoa, että kavio oli kunnossa, ettei se ollut rikkinäinen ja kenkä oli hyvin paikoillaan.
Putsasin Ellalle malliksi ensimmäisen kavion, mutta loput kaviot hän sai itse hoitaa. Se meni kuitenkin aika mallikkaasti, vaikkei Darli niin innokas ollutkaan olemaan paikoillansa.

Satuloimisessa Ella kaipasi myös apua, hän kun ei ollut aivan varma, mihin kohtaan satula oikeastaan kuuluisi. Annoin tytön yrittää ensin, katsoin kuinka pitkälle hän osasi satulan asettaa, mutta hän jätti satulan liian eteen, joten astuin lähemmäksi auttaakseni.
”Katsohan, satula ei saa jäädä näin eteen, koska muutoin se voi alkaa hangata ratsastaessa hevosta. Olit hienosti nostanut jalustimet ja kaikki, mutta satulaa pitää vielä vetää vähän taaksepäin. Näethän Darlin kyynärpään?” vilkaisin Ellaa, joka nyökkäsi, ”Hyvä. Kannattaa aina katsoa, että satulavyön ja kyynärpään väliin jää noin kämmenen levyinen väli. Tällöin satulan pitäisi olla oikealla kohdalla. Kokeilehan.”
Ella työnsi satulaa hieman taaksepäin, ja nyökkäsin hyväksyvästi hänen katsahtaessaan minuun varmistusta kysyen. Tyttö kiristi satulavyön ja varmistettuani, että se oli toistaiseksi tarpeeksi kireällä, pääsimme siirtymään suitsiin.

”Mikäli hyppäisitte tai menisitte maastoon, laitettaisiin myös jännesuojat etujalkoihin, mutta koska moisia ei tällä kertaa tarvita, niin laitetaan enää suitset. Avaahan ne soljet ensin”, ehdotin, ja Ella teki työtä käskettyä.
Autoin Ellaa kokoamaan suitset käteensä, kun olimme ensin saaneet ohjat ponin kaulalle. Huomasin, että tyttöä selvästi jännitti, mutta vakuutin, ettei Darli tekisi mitään ihmeempiä. Ohjeistin häntä sujauttamaan oikean kätensä hevosen leuan ali, onneksi Darli ei vaikuttanut olevan kenkkuilutuulella, joten kuolaimet saatiin helposti ponin suuhun.
”Hihnojen kanssa kannattaa olla tarkkana, ettei tule kiristettyä liian tiukalle. Leukahihnan väliin tulisi sopia nyrkki ja turparemmin taasen pari sormea”, huomautin, kun Ella räpläsi solkien kanssa.
Pianpa Darli oli valmis, ja Ella kiiruhti hakemaan kypäränsä, jotta pääsisimme suuntaamaan maneesiin muiden tuntilaisten kera.

Ella osasikin jo laskea ohjat kaulalta, mutta ohjeistin häntä vielä laittamaan etusormen ohjien väliin, jotta ne erottuisivat toisistaan. Seurasin heitä perästä maneesiin, sillä Ella käveli jo hienosti Darlin lavan vierellä nätisti. Eipä hän enää paljon apua näyttänyt kaipaavan, mutta kävelin silti paikalle katsomaan, että jalustimet ja satulavyö saataisiin sopivan pituisiksi. Ella laski jalustimet alas, jotta pääsisi selkään, missä autoin hitusen, sillä Darli oli sen verran korkea, ettei hän jaksanut ponnistaa tarpeeksi lujaa päästäkseen satulaan.
”Odotahan vielä hetki”, sanoin, kun olimme saaneet jalustimet saman pituisiksi ja sopiviksi Ellan sääriin. Nostin satulan siipeä ja kiristin vielä satulavyötä, jottei satula luiskahtaisi Darlin selästä.
”No niin. Nyt alkaa näyttää paremmalta”, totesin, ja Ella kiitti ennen kuin ennättäisin lähteä.

Uusia tuttavuuksia

Taskuparkkeerasin volkkarini kätevästi parkkipaikalle, ja sammutin Calvin Harrisin levyn, jota olin popittamassa par`aikaa laulaen suunattoman epävireisesti mukana. Kun volkkarin moottorikin pukahti hörisemästä, nousin autosta ihailemaan parkeeraus taitojani. Auto oli söpösti vinossa, ajettuna aivan kiinni mustan nissanin konepellin juureen. Hymyissä suin jätin auton niille sijoilleen, ja tungin auton avaimet nopeasti taskuuni. Aloin silmäilemään tallipihaa, jossa muutama hevonen laidunsi tarhoissaan. Aloin kävelemään maneesin seinustaa pitkin, huomatessani samassa kissimirrin etuoven edessä naukumassa. Vastasin mustavalkoisen katin sanattomaan avunhuutoon, ja aukaisin sille oven. Kissa lähti tallustamaan ja hävisi nopeasti kulman taa. Kävelin eteenpäin tarkkaillen tallia. Jostain alkoi kuulua puhetta, joten menin katsomaan löytäisinkö jostain Aleksin. Ja pang, parrakas heppu istuskeli jalat pöydän päällä toimistossaan, jutellen vaaleatukkaiselle naiselle.
”Moikka!” Tervehdin pieni hymynpoikanen kasvoillani tallinomistajaa ja naista, joka ilmeisesti oli miehen jonkinmoinen kätyri.
”Moikka vaan! Oletkos sinä Megan?”Aleksi uteli pirteänä. Nyökkäsin hymyillen, mutta ennenkuin ehdin sanoa mitään, vaaleahiuksinen nainen esitteli itsensä.
”Minä olen siis Eveliina. Pidän täällä satunnaisesti ratsastustunteja ja autan hoitajia. Olet siis Darlin uusi hoitaja?”
”Juu, Darliahan tulin hoitamaan.” Selitin iloisesti.
”Tervetuloa sitten. Lähdetäänkö katselemaan paikkoja, ettet ole sitten aivan eksyksissä?” Aleksi kysyi. Pidin lämpimästä vastaanotosta ja arvelin, että talli oli odotusten mukaiset, tai jopa ylitti ne. Seurasin Aleksia tottelevaisena takaisin talliin ja mies alkoi esitellä paikkoja.

Muistin nipin napin missä satuloita ja harjapakkeja pidettiin, en ollut mitenkään erityisen hyvä muistamaan asioita, kuten autonavaimia, treffejä tai työaikoja, mutta Aleksi vakuutti, että muistaisin kaikki paikat sitten ajan myötä. Darli oli kuulemma parhaillaan ulkona, joten karsina ammoitti tyhjyyttään kun saavuimme sen luo.
”Sä voisit vaikka putsata Darlin karsinan, kun se on aika likanen.” Aleksi ehdotti.
”Mä käyn eka tallituvassa pistäytymässä, niin meen sitten putsaan sen.” Sanoin ja lähdinkin pian hymyillen harppomaan tuvan ovelle päin. Kopistelin kenkiäni ja astelin sisään.
”Moi!” Tervehdin sohvalla nököttäville hoitajille, jotka kohottivat katseensa tulijaan.
”Moi!” Oranssi – ja vaaleahiuksinen sanoivat kuorossa. Riisuin kenkäni silmäillen hetken kodikkaasti sisustettua huonetta: Ratsastuskuvia oltiin ripustettu roikkumaan seinästä, kulmaan oli laitettu pieneltä keittiöltä muistuttava paikka, jonka luona oli pitkä pöytä ja puupenkit. Seinustalla mörköili iso hyllykkö – jossa taisi olla hoitajien kaapit.
”Mä oon Megan, mieluummin Meg.” Esittäydyin juhlallisesti ja katsoin ksyvästi muihin.
”Valma.” Oranssihiuksinen hymyili. ”Ja tuossa on Maikki, Janelle, Miro, Salli ja Vera.” Hän lisäsi esitellen muutkin tallissa olijat.
”Hui, onpas teitä paljon.” Naureskelin kompastellen ovea ympäröimissä kengissä. ”Ootas, mä yritän vielä muistaa. Hmmm.. Sä olit Maikki...?” Kysyin Valman vieressä istuvalle tytölle. Tämä nyökkäsi. ”Sä olit.. Janelle.. Sä Miro ja sä.. Hym.. Kukas sä olit?!” Kysyin ruskeatukkaiselta tytöltä joka hymyillen esitteli itsensä Salliksi.
”Hyvä. Ja sinä oletkin sitten Vera. Aika hyvin muistin.” Tokaisin ja istahdin lattialle Miron ja Ja Sallin seuraan.

Juttelin pitkään muiden hoitajien kanssa hevosista harrastuksiin ja kaikki vaikuttivat todella mukavilta ja toivottivat minut tervetulleeksi Hallavaan. Aleksikin liittyi hetken päästä seurraamme rupattelemaan. Kello kääntyi uhkaavasti viiteen, joten minulla oli enää vain muutama tunti aikaa, sillä sitten minun pitäisi rientää kotiin. Nousin vastenmielisesti lattialta ja käpsyttelin ovelle.
-Nyt mä meen hoitelemaan Darlin. Sanoin Aleksille hymyillen pahaenteisesti ja katosin oven taakse talliin. Ei ristinsielua, ajattelin saapuessani talliin. Kissakin oli kadonnut ja Darli nökötti karsinassaan yksinäisen näköisenä.
”So cute... Mumisin ääneen astuessani karsinaan. Darlilla oli söpö tuuhea harja, joka peitti sen silmät suloisesti. Ojensin käteni ruunalle haisteltavaksi, ja repeltelin sille samalla kaikkea englanniksi. Olin tottunut siihen, sillä eläimille puhuminen suomeksi ei ollut mielestäni kovin luontevaa. Huomasin unohtaneeni karsinan putsaamisen kokonaan, tuvassa aika oli kulunut kuin siivillä. Päätin ryhtyä hommiin, joten nappasin Darlin päitset ja nakkasin sen käytävälle. Sitten kipaisin nopeasti hakemassa harjapakin, jonka etsinässä kului tovi. Kun vihdoin sain pakin käsiiini, palasin Darlin luo ja ryhdyin harjaamaan sitä. Tamma oli todella helppohoitoinen, se pysyi paikoillaan koko toimen piteen ajan, eikä rimpuillut minnekkään. Toisaalta, ehkä oisi pitänyt kuunnella sanontaa: Älä nuolaise ennekö tipahtaa, sillä kavioiden nostossa ei voisi käyttää sanaa `helppohoitoinen`. ”Really! Now, lift your feet!” Ähkäilin käytävällä. Jonkin ajan kuluttua sain kuitenkin jalan nousemaan ja Darli sai siitä palkkioksi muutaman herkun.

Vilkaisin kelloa. Kello oli puoli kuusi joten ehtisin vielä käymään taluttelemassa Darlia maastossa, joten ninjailin takaisin tupaan ja kysyin itselleni maastoseuraa. Tupaan oli saapunut uusi kasvo jota en ollut ennen tavannut. Tämä suostui hyvillään mukaani ja sanoi hakevansa vain nopeasti hevosensa tarhasta. Menin edeltä odottamaan tyttöä ja tämän saapuessa aloimme esitellä itsemme.
”I am.. Köhh.. Siis mä oon Megan, tuttavallisemmin vain Meg. Aloitin töksähtävästi.
”You speak english?! Tyttö innostui ja ryhtyi kertomaan että puhui itsekkin sitä.
”Wou, really cool. But, but, I am Alana and this my horse Fae.” Tyttö hymyili.
”Okey. You have a great horse! Ömmm.. Where we go?”
”You see later..” Alana sanoi hymyillen veitikkamaisesti pieni pilke silmäkulmassa. Ryhdyin kertomaan kodistani ja englantiajoista ja päivittelimme Alanan kanssa yhdessä kaikki parhaat ravintolat. Oikeastaan talutellessamme hevosia, kävimme läpi ummet ja lammet eikä minua haiitannut yhtään. Oikeastaan oli aika kivaa kuunnella toisen tarinointia ja tokaista itse jotain siihen väliin. Hassua kyllä, en enää ajatellut lähteväni metiköstä ja ajamaan volkkarillani kotiin. Se oli sitä kun eli hetkessä.

Sniff.. Nyt mua kyl harmittaa Tää meni ihan kökös varsinkin toi loppu oli niin no moreäh hirvees tuskas kirjotin, kun oli mun nyt jotain kirjotettava et pääsen alkuun.. Noooh.. Ei voi mitään.

DARLI JA MEG 1HM

Estekisat

Taputin rohkaisevasti Darlin kaulaa ja kuiskasin sille hipihiljaa:
”Hoida homma kotiin, näytetään mihin me pystytään.” Samassa tuomari antoi lähtömerkin ja ampaisimme matkaan. Lähestyimme ensimmäistä estettä, se oli helppo ja ylitimme sen sulavalla hypyllä. Kuulin selvästi tiuhaan sykkivän sydämmeni äänen ja se sai minut hiukan levottomaksi. Joka tapauksessa – pieni hymynpoikanen pysyi kevyesti huulillani, kun ylitimme seuraavan esteen. Lähestyminen – ponnistus – liito – laskeutuminen, ja olimme turvallisesti maan kamaralla Kolmas ja neljäs este ylittyi yhtä hyvin, ehkä minulla olikin jotkut mahdollisuudet voittoon, ajattelin. Aavistus taisi tuli sanottua vähän liian aikaisin, sillä jostain alkoi kuulua vaimeaa haukkumista, ja pahoin arvelin, mitä oli tekeillä.

Samassa harmaa karvaturri hyppäsi mukaan peliin, ja sai yleisön nauramaan. Minua ei kyllä hirveästi naurattanut, sillä koirankuvatus haukkui Darlin pystyyn ja minulla oli tysi työ pysyä selässä. Vilkaisin avuttomana tuomariin, joka nauraa hekotti ystävällisesti. Olin totaalisesti lamaantunut ja pysyttelin selässä irvistäen huvittuneena. Samassa tummatukkainen poika juoksi yleisön seasta kentälle ja nappasin koiran nopeasti syliinsä.
”Ssshhhh!” Hän sanoi koiralleen ja vilkaisi minua hymyillen. ”Ymmm, sori!” Hän irvisti ja vilkutti yleisölle koira sylissään, saaden kaikki nauramaan entistä enemmän. Sitten poika lähti huomion saattelemana takaisin yleisön joukkoon.

Kun vihdoin koko häslinki oli ohi, sain aloittaa kohdasta johon olin jäänyt ja rata jatkui. Minulla oli kyllä koko ajan mielessäni äskeinen koira, ja keskittymiseni herpaantui hetkeksi. Pudotimme yhden puomin, mutta saavuimme arvokkaasti maaliin. Hymyilin yleisön ilmeille: osa näytti tylsistyneiltä, osa huvittuneilta, osa katseli vain Darlia mielenkintoisena. Minä hymyilin Aleksille ja ratsastin pois kentältä.

”Hyvin meni!” Aleksi kehui. Nauroin makeasti ja laskeuduin alas satulasta.
”Niin varmaan!”Aleksi virnisti ja tarjoutui taluttamaan Darlin talliin. Olin seuraamassa Aleksia, kun ruskeatukkainen poika saapui luokseni hymyillen.
”Sori Bobon puolesta. Ööö, voin tarjota suklaapatukan hyvityksesk?” Poika irvisti.
”Ei kiitos. Ei sillä niin väliä, mun ei ees tarvinnu aloittaa alusta.” Selitin pojalle. ”Ainiin, oon Megan, kuka sä oot?”
”William, sano vaan Vili. Oon muuten Kyyhkyn uus hoitaja.” Vili huikkasi ohi mennen. Kohotin kulmiani.
”Aijaa! No nähään sit joku päivä tallilla!”

Olin juuri vetelemässä Darlin turkkia hikiviilalla, kun Alana ilmestyi karsinan edustalle.
”Sulla meni hienosti!” Tyttö kehui pyöritellen käsissään olevaa raippaa. Alana näytti jännittyneeltä, ja arvelin tämän olevan kohta vuorossa.
”Kiitos. Hei, ja onnea sullekkin, etkös oo menossa kisoihin?”
”Nii.. Toivottavasti ne meneenyt hyvin..” Alana mumisi hermstuneen oloisena.
”Tietenkin menee! Kiiruhda nyt että ehdit sun vuorolles!” Hoputin Alanaa ja sain tytön hymyillen lähtemään Cellen karsinalle päin.

Näin loppupuintina, kisat olivat erittäin onnistuneet – sain vieläpä suklaapatukankin Vilitä, vaikken edes oisi halunnutkaan ottaa sitä vastaan. Tunnelma pysyi koko ajan korkealla ja pieni jännityksen kipinä oli jatkuvasti matkassa. Mutta todellisuudessa, kaikki oli vain Darlin ansiota!

DARLI JA MEG 2HM
laitoin tän tänne samaan syssyyn:)

Tuntilais turinoita

Tepastelin talliin,
ja aloin jälleen hommiin,
Aleksiin törmäsin,
kun käytävällä tepastin,
sain lisää hommia,
kun Darlia aloin taluttaa,
alkeistunnilla,
oli tylsää,
mutten valita.

//Joku päivä kirjotin tarinan (joka hävis) joten tein tämmösen laaduttoman runon. :/

DARLI&MEG3HM

Väistelin ärtyisiä kävelykeppimummoja ja yritin pitää naaman peruslukemilla. Normivauhtia eteneminen ei ilmeisesti ollut täkäläisen porukan mieleen, vaikka kymmenen kautta kilsan - vauhti ei edes ollut riittävän nopea skeittaamaan keskustasta Hallavaan puolessa tunnissa. Polkaisin vielä kerran lisää vauhtia ja vedin reppuani paremmin selkään. Olin ottanut lähes kaiken maallisen omaisuuteni talille; puhelin, kuulokkeet, lukulasit, lehtiö, lyijykynä ja skeittilauta. Kitara puuttui, mutta Eero lupasi järkätä sen minulle ilemmalla. Kun huomasin, tai oikeastaan muistin, että asfaltti loppuikin pian hiekkatiehen, kirosin hetken mielessäni soran kiulusta kaivoon.
-Shit! Murisin kettuuntuneena ja painoin jalankärelläni lautaa, jolloin se nousi automaattisesti käteni ulottuville. Kahmaisin skeitin käteen ja aloin suoraan sanottuna jalkapatikkaan. En tarkalleen ottaen muistanut kauan Hallavaan menisi, mutta kai matka taittuisi vähän nopeammin jos kävelisin pikavauhtia.

Toivo alkoi sarastaa, kun näin hetken päästä tienalun ja kyltin.
-Jes, kaviopolku. Sanoin itsekseni ja pidensin askelia. Enää pari metriä, niin olisin taas tutussa paikassa. Tai ei ehkä niin tutussa, sillä aavistelin, että porukat ovat totaalisesti muuttuneet. Ainakin hallavalaisten keskeisestä viestittelyryhmästä päätellen, kaikki vanhat naamat olisivat hävinneet, Valmaa, Miroa ja Sallia lukuunottamatta. Ehkä muutama muukin tuttu saattoi ilmestyä paikalle. Viimevuotinen riitely minun ja Valman välillä muistui taas mieleeni. Voi Valma parkaa. Minä olin ollut tuolloin täysin ääliö, mutta nyt olin muuttunut henkisesti aika paljon. Mutta se asia oli jo unohdettu, en halunnut kantaa vanhaa kaunaa enää kellekkään.

Päästessäni tallipihaan, minusta tuntui että juurikaan mikään ei ollut muuttunut. Puut, rakennukset ja tarhat, kaikki olivat vanhoilla paikoillaan. Kaikki oli juuri niin kuin muistinkin. Hetken ihastellessani tallipihaa, vilkuilin sivusilmällä tarhoja. Laitumella oli iloinen kolmikko, joka tuli ravaten minua vastaan. Lähemmäks päästyään, huomasinkin että porukka olikin viisikko. Varsoja! Ei enää niin kamalan pieniä, mutta yhtä yltiösuloisia kuin vastasyntyneetkin. Vanilla ja Asta osottautuivat onnellisiksi mammoiksi varsoille, sillä päättelin niin varsojen elekielestä. Ja Astan varsan nyt huomasikin sen koosta. Musta polvenkorkuinen oripoika vaikuttikin vilkkaalta tapaukselta. Nikita laidunsi mammojen kanssa, mitä ensin ihmettelin, mutta kauempana erottuva hahmo varmaan oli tuonut sen syömään vähäksi aikaa vihreää ruohoa. Ilmeisesti yksi uusi hoitaja.

Tallin sisäpuolikaan ei vaikuttanut muuttuneet.
Varmistin kuitenkin pikakierroksella, että kaikki tutut tuntsarit olivat tallella. Ja niin olivatkin. Kyyhky, Celle, Bee, Darli, Nikita, Minca, Dunja, Asta, Palle, Klikki, Vanilla ja Darcy. Suurin osa oli ulkona, mutta lunttailin vain nimilapuista, että kaikki olivat tallella. Astan varsan nimi osottautui Bamboksi ja Vanillan varsa Oreoksi. Kun olin saanut tehtyä lenkin yksäripuolellakim, tepastelin tallin kautta toimistoon. Pienessä huoneessa oli hiljaista, mutta tallituvan puolelta kuului kolinaa. Ilmeisesti Valma tiskasi. Päätin pitää täydellisen pokerinaaman astuessani tuvan puolelle, mutta yritykseni repeili pahanpäiväisesti.
-Reeetta? Säkö? Valma ihmetteli kääntyen salaman nopeana puoleeni.
-Olisit käynyt specveirsillä. Vahvistin ja kävelin kädet ammollaan halaukseen.
-Oho, Aleksi sanoi että joku Maxin aikainen vanha tyyppi tulee, mutta en tiennytkään että sinä! Mutta ihanaa että olet palannut! Tyttö hymyili.
-Joo, paljon on tässä välillä tapahtunut. Sanoin tuskin saaden lausetta loppuun, kun tuvan ovi kävi ja sisään asteli, pitkä ja hontelohko aikuinen mies.
-Hei, taidat olla siis Reetta? Mies hymyili ja tarjosi kättään. Nyökkäsin ja vastasin kättelyyn.
-Jep, Minäpä juuri.

Jutustelin Aleksin ja Valman kanssa pitkän tovin, kunnes päätin lähteä Darlin luo. Suloinen nyffi laidunsi parhaillaan tarhassa kamujensa kanssa, joten en viitsinyt änkeä ponien pukki-kiito-laukka leikkeihin.
-Ehkä mun olis nyt aika lähteä kotiin.. Mietin ääneen. Tulisin kuitenkin ilemmalla takaisin pikku visiitille ja minulla olisi vielä iltapäivälle menoa. Joten kävin oikaisemassa tuvassa ja poimin skeittilautani sekä repun, jonka jälkeen lähdin tallustelemaan kohti Pronssijoen tietä.

//Öö, tuli aika laadutonta, mutta seuraavalla kerralla paremmin;)

Taiteilin vaaleita hiuksiani kalanruotolerille ja purin suussani olevaa lyijytäytekynää. Yritin saada tekstiä täyttä tyhjyyttään möllöttävälle lehtiölle, muttei päässäni raksuttanut muu, kuin että Hiisu hyppäsi takavasemmalla lavuaariin. Ähkäilin vielä ikuisuudelta tuntuvan viisi sekunttia, kunnes sylkäisin kynän suustani ja parilla isolla askeleella olin jo Hiisun vieressä. Nostin katin lavuaarista ja pyyhin hikeä otsaltani. Tallituvassa ei kunnolla pelannut ilmastoinnit, mutta minun oli turha haaveilla tekstistä paperillani, jos minulla oli tukalaisen kuuma. Purin huultani ja uppouduin ison kaapin syövereihin. Siellä oli kaikkea krääsää; kuppeja ja kattiloita, lähinnä. Hyräilin radiosta kuuluvaa musiikkia ja aloin penkomaan tuuletinta. Tallissa olisi pakko olla edes yksi sellainen.

Kun vihdoin sain tuon jumalaisen kapistuksen käsiini, työnsin johdon pistorasiaan ja painoin "on" - nappulaa. Hinasin tuulettimen lähemmäksi itseäni ja aloin taas tiirailemaan lehtiöni paperia. Jos saisin juttuni etusivulle, voisin vihdoin ostaa haaveilemani tavaratalon ikkunassa loistavan keltaisen kenwoodin tehosekoittimen. Olin jo nuoleskellut näyteikkunaa jonkin aikaa, mutta äkäinen kauppaneiti oli häätänyt minut pois jo ennen pitkää. Päässäni pyöri ajatus tehdä juttu ärsyttävistä kaupa-kassa tyypeistä, mutta luovuin siitä ajatuksesta ajan myötän. Noh, minulla oli motiivi, joka oli raha ja juttu, joka ei ollut vielä mikään.

Tekstiä alkoi vihdoin syntymään paperille, vaikka sen keskeyttikin tuvan oven avautuminen. Sisään asteli Aleksi, jonka perässä roikkui Nanna, yhä samanlaisena kuin viimeksikin ja tietenkin jokin uusi hoitaja. Sitten seurassa oli enää joku nobody, joka oli ilmestynyt tallille kuin taikaiskusta. Siis minä. Huikkasin virnistäen kättäni Nannalle, jonka yllättynyt ilme alkoi nousta minulla päähän niin, että naurahdin hiljaa mielessäni itselleni.
-Oletko sä uusi hoitaja? Toinen kysyi ystävällisesti. Normaalisti tuohon tulisi vastaus, kuin robootinomaisesti: 'Joo, olen alkanut hoitamaan Darlia ja blää, blää, blää', mutta minä pidin täydellisen pokerinaaman kasvoillani ja pudistin päätäni.
-Häh, en ole kyllä ennen nähnyt sinua? Oranssitukkainen hämmästeli ja huitaisi otsatukkaansa kurttuisten kulmiensa tieltä.
-Aijaa, jännää! Nauroin ääneen, katsellessani tytön hämmästelevää ilmettä. Nanna selitti tytölle, että olin vanha hallavalainen, joka palasi hoitamaan Darlia. Sitten tyttökin yhtyi nauruun.

Oranssihiuksinen hoitaja osottautui Sandraksi, joka omisti suomenpienhevosen yksäripuolelta. Tyttö oli aika lyhyt, lievästi sanottuna, mutta tämän puheiden perusteella hän oli kuitenkin jo menossa lukioon. Juttumme jatkui koulu ja hevos - linjalla pitkään, kunnes toimistoon kadonnut Aleksi kurkkasi ovenraosta.
-Hei olis aika lähteä viemään hevosia, tuleeko Reettakin mukaan, vai onks sulla siinä joku vielä kesken? Aleksi kysyi nyökäten lehtiöni suuntaan.
-Eii kai.. Niin siis minne? Kysyin hämilläni.
-Hevoset viedään kesäksi laiduntamaan lähistöllä oleville pelloille. Nanna selitti lyhyesti.
-Aijaa. No, voinhan mä toki tulla taluttelemaan Darlia. Tarjouduin ja nousin tuolista. Työnsin lehtiön ja kynän reppuuni, ja lähdin Nannan ja Sandran vanavedessä ulos.

Tallipihassa odotti miltein kymmenkunta hallavalaisia, jokainen pidellen paikoillaan omaa hoidokkiaan. Minun narun päässä roikkui ruhoa nyhtävä nyffi, joka oli mielissään tallissa tapahtuvasta tempauksesta. Sen oli kiva tunkea muiden hevosten viereen ja huiskia kärpäsiä pois, mutta kovin moni ei pitänyt siitä, joten pidin ruunaa suosiolla loitolla muista hevosista.
Vaaleahiuksisella tytöllä oli Celle, sekä joku yksityishevonen, sen ulkonäöstä päätellen. Ympärilläni oli hirveästi uusia kasvoja, jotka vilkuilivat uteliaina minua.
-Hei, oletko sinä Reetta? Joku kysyi ystävällisesti. Nainen oli ruskeahiuksinen ja yllättävä käheä ääninen, kun se ei oikein tuntunut sopivan pieneen ja solakkaan naiseen. Hänellä oli punaiset huulet ja hän vaikutti hyvin ystävälliseltä.
-Tavallaan. Hoidin viime vuonna Viki nimistä norjanvuonohevosta, mutta lipetin vuodenvaihteen alussa. Sitten palasin takaisin, kun sain oman talon. Selitin hymyillen naiselle. Muutkin tallipihassa olijat nyökyttelivät ja muutama kertoi jopa nimensä. Tunnistin myös Sallin, joka hymyili minulle merkitsevästi. Tyttö oli jäänyt vain puoli tutuksi "pikku likaksi" mutta arvelin että nyt minulla olisi aikaa tutusta Salliin vähän enemmän.
Kun porukka saatiin kasaan, Aleksi selosti tilanteen.
-Eli Vanilla, Oreo, Asta, Bambo, Darli ja Minca menee pikkupellolle. Isolle pellolle menee Kyyhky, Tinttu, Darcy, Nikita ja Hali. Tiepelolle loput, eli Klikki, Bee, Celle ja Palle. Onko valmista? Aleksi tarkisti. Mies sai myöntäviä äännähdyksiä, joten hajaantuminen sai alkaa.

Minä, Salli, vaaleahiuksinen tyttö ja Runoksi esittäytynyt ruskeahiuksinen muodostettiin neljän hengen ryhmä, jossa aloimme heti tuttavallisesti supista, kun Aleksi jakoi muita ryhmiin. Vanillan ja Oreon hoitaja osottautui Janelleksi, ja molemmat tytöt vaikuttivat oikein mukavilta.
Sandra erkaantui tiepeltoon menijöihin tämän ruunan kanssa ja Nanna meni isopellolle menijöihin. Eveliina auttoi hevosten kanssa, joilla ei ollut hoitajaa ja muutama muukin otti kaksi hevosta talutettavakseen.
Matka kaviopolulle sai alkaa. Meidän ryhmä jättäytyi ensimmäisenä päästämään hevoset. Aleksi laski kolmeen, ja silloin kaikki napsauttivat riimun-narut auki. Boom, jokainen lähti salamana laukkaamaan hassun näköistä pukkilaukkaa, lukuunottaen myös pienet kömpelöt varsat. Tapahtuma sai naurun rämäkän aikaan, joka jatkui pitkään, kunnes Aleksi sanoi että isopeltolaiset saisivat päästää hevosensa irti. En kuitenkaan jäänyt katsomaan sitä, vaan lähdin vaihvikkaa kävelemään takaisin tallia päin.

Sain viettää vähän laatuaikaa kitarani kanssa tallivintillä, mutta kun Salli alkoi huhuilla minua käytävällä, päätin että olisi hyvä aika lähteä. Kapusin alas ja kävin noutamassa tallituvasta reppuni, jossa Salli jo oli. Huikkasin tytölle moikat olkani yli ja katosin tuvan ovesta ulkoilmaan.


//Tää ei ehkä kuvasta sitä, mitä se laitumelle pääsemis "tapahtuma" oli, koska en oo nähnyt sitä sarjakuvaa, mutta tein nyt kuitenkin tälläsen :-)

*Tapahtunut perjantaina*

”Noniin, kuka tulisi kirjoittamaan vastauksen taululle?” kysyi edessä seisova opettaja. Luokasta kuului turhautunutta mutinaa, eikä kukaan näyttänyt vapaaehtoiselta.
”Miten olisi vaikka Senni” totesi opettaja enemmänkin käskynä. Ei, ei ja ei. Sydämeni alkoi hakata täyttä vauhtia, kun otin epävarmoja ja huteria askelia kohti taulua. Vilkaisu peiliin näytti sekunnissa kasvoiltani paistavan epävarmuuden, ja olisin halunnut hautautua maapallon syvimpään ytimeen. Kasvojani poltti ja alahuuleni alkoi väpättää saapuessani taululle. Sain koppavasti hymyilevältä opettajalta permanenttitussin, joka tippui lattialle huterasta otteestani. Laskeutuessani nostamaan kynää tunsin muiden katseiden keskittyvän minuun. Tärisevä käsi yritti tuhertaa jotain valkoiselle isolle taululle, joka vaikutti armottomalta. Pala juuttui kurkkuun, kyyneleet polttelivat silmissä. Ei, en pystynyt siihen. Tiputin kynän kädestäni, ja juoksin ulos luokasta.
             
Pieni pakkanen jäädytti nopeasti poskille pudonneet suolaiset kyyneleet. Olin juossut niin kauas koulusta kuin olin jaksanut. Näin sieluni silmin luokkalaiseni nauramassa ja haukkumassa minua luokassa, kun opettaja korjaili kaikkea syyllistämällä minua. Totuushan se oli. Olin vain tyhmä, ruma ja itsekäs lapsi joka ei pystynyt edes pientä vastausta taululle kirjoittamaan. Kuinka paljon siihen tarvittiin vaivaa? Nousta ylös leuka ylhäällä, ottaa kynä opettajalta ja kirjoittaa taululle vastaus jonka tiesin ihan hyvin. Niin ei mitään. Ei kukaan seitsemäntoistavuotias ruvennut itkemään tai saatika sitten rynnännyt ulos tuollaisissa tilanteissa. Uudet kyyneleet ryöpsähtivät kasvoilleni, ja huimaus päässä sen kuin kasvoi entistä enemmän.
             
Päästyäni ainakin kilometrin päähän koulusta aloin vasta miettiä minne voisin mennä. Olin päättänyt meneväni koulun jälkeen leipomolle auttelemaan isää. Koulu loppuisi oikeasti vasta kahden tunnin kuluttua, joten isä saisi tietää äkkilähdöstäni. Äiti varmaan ymmärtäisi, mutta hän oli lähtenyt Helsinkiin ostamaan uutta tanssimattoa ”Art Moves” studiolle. En olisi muutenkaan viitsinyt mennä häiritsemään äidin tanssitunteja, varsinkaan nyt kun kaikki Show-tanssiporukat olivat lähtemässä keväällä oleviin SM-kisoihin.
             
Vihdoin mietinnän jälkeen päätin lähteä Hallavaan. Vaihtoehtoja ei ollut, ja tallilta saisi varmasti omaa rauhaa kun tunnitkaan eivät vielä näin aikaisin olleet alkaneet. Matkaakaan ei ollut kuin reilu viisisataa metriä, ja kävely ei tuntunut missään. Kiinnitin nappikuulokkeet korviini, ja pistin soimaan mp3-soittimestani lempikappaleeni. Serkkuni oli haukkunut laitetta kivikautiseksi, ja kertonut kaikkien kuuntelevan musiikkia nykyään kännyköistä. Olin vain tuhahtanut vastaukseksi, ja todennut etten ollut ostamassa älypuhelinta ainakaan lähimpään vuosikymmeneen.  
               
Harmaa tallirakennus alkoi lähestyä, jalkojeni talsiessa pitkin lumista kävelytietä. Valkoisia hiutaleita oli alkanut tipahdella iloisena taivaalta. Kaunis keli sai toisen suupielen kohoamaan ylöspäin, ja kun kuulokkeista alkoi soida Nikke Ankaran ”Rullaa” hypähtivät jalkanikin muutaman tanssiaskeleen. Yritin olla muistamatta päivän aiempia tapahtumia, ja pirteä biisi melkein onnistuikin siinä. Ei kai päiväni ihan pilalla sittenkään ollut? Kun Hallava seisoi edessäni suurena kohoavana rakennuksena, alkoi sydän hakata taas tuhatta ja sataa. Tässä vaiheessa olisin mieluummin vain juossut karkuun lähimpään metsään, ja jäänyt sinne ikuisiksi ajoiksi. Rohkaistuin muistuttamalla itseäni siitä, ettei tallilla todennäköisesti ollut ketään tähän aikaan päivästä. Syvään henkäisten astuin sisään tunnelmalliseen talliin, pois lumipyrystä.
               
Katselin huomaamattomasti ympärilleni, varmistaakseni että säästyisin mahdollisimman monelta katsekontaktilta. Yhtä ainutta ihmissielua ei näkynyt, mutta silti sain kiittää mielessäni jumalaa siitä että pääsin pujahtamaan Darlin karsinaan heti ulko-ovilta. Vaalea tamma ihmetteli tuloani hieman, mutta päätyi vain tutkiskelemaan minua suloisilla hörökorvillaan. Rapsuttelin tammaa rauhallisin ottein, vaikka päässäni alkoi kiertää inhottava huimaus. Tuntui huvittavalta että hoitohevoseni säkä oli yhtä korkea kuin minä itsekin. Pesunkestävästä shetlanninponien rakastajasielusta huolimatta Darli tuntui ainoalta oikealta hoitoponilta.
             
Yhtäkkiä tallikäytävältä alkoi kuulua etäistä askeleiden kopinaa. Sydän alkoi hakata, ja päässä kasvava huimaus tuntui sietämättömältä. Ehtisinkö karkuun Darlin karsinasta ennen kuin käytävällä kävelevä henkilö ehtisi nähdä minua? Äkillinen nousu ylös ei tuntunut hyvältä, ja sain pidettyä itseni hädin tuskin pystyssä nojaamalla karsinan oveen. Viimeisillä voimillani avasin raskaalta tuntuvan karsinan oven ja suljin sen perässäni. Askeleet alkoivat kuulua lähempää, ja kaikki sisäelimeni tuntuivat huutavan apua. en pystynyt liikkumaan karsinan ovelta, ja vihdoin kun näin minua lähestyvän henkilön varjon päässäni sumeni.
             

Säpsähdin istumaan ylös, ja huomasin kun otsaltani tippui jääpussi lattialle. Sydämeni hakkaus alkoi taas kiihtyä, kun en tiennyt missä olin. Vilkuilin hämilläni ympärilleni, mutta niin nopeasti ettei vauhdissa kerinnyt huomaamaan mitään. Vihdoin kun jotain osui silmiini, tajusin että lähelläni istui huolestuneesti hymyilevä komea poika. Surulliset meripihkan väriset silmät iskeytyivät syvälle tajuntaani, ja tiesin jo etukäteen ettei mielikuva ottaisi lähteäkseen vielä pitkään aikaan.
         
Tilanne oli molemmin puolin varmasti hyvin kiusallinen. Minä tuijotin mysteeripoikaa hämmästyneenä, enkä saanut sanoja ulos suustani. Hän taas katsoi minuun kysyvästi, ja vailla vastauksia.
”Mä siis.. tota.. äh”, ähkin, yrittäen selittää tilannetta meripihkasilmälle. Tuloksena sain aikaiseksi vain omituista ähinää ja ääntelyä.
”Mä löysin sut tuolta käytävältä pyörtyneenä… niin ja mun nimi on siis Jerry”, sanoi poika. Nyökkäsin epävarmasti ja mumisin:
”Senni.” Jerry hymyili surullisesti, mutta lempeästi ja sai minutkin rohkaistumaan. Kerroin jotain huonosta olosta, joka piti ihme kyllä paikkaansa. Tai no, ihme ja ihme olinhan pyörtynyt hetki sitten.
”M-mun kannattais varmaan lähtee k-kotiin”, änkytin epävarmasti.
”Istu vielä ainakin hetki, juodaan vaikka kaakaot?” kysyi Jerry. Turhia miettimättä nyökkäsin.
         
Siinä me sitten istuimme. Vastakkain molemmat pöydän ääressä, kaakaokupit kädessämme. Kumpikaan ei sanonut yhtään mitään, ja koko huoneen oli vallannut hiljaisuus. Kaikkein parasta oli kuitenkin se, ettei se ollut kiusallista hiljaisuutta.

Istahdin lämmitetylle etupenkille, pakkasen kipristellessä punaisia poskiani. Suljin oven hiljaa perässäni kiinni, ja jäin odottamaan kuskia viereiselle istuimelle. Kaivoin taskustani sisältä napatun suklaakonvehdin, jonka rapisevan paperin tungin hanskalokeroon. Tunsin oloni mukavaksi, vaikka pakkanen oli kiivennyt raoista jo sisuskaluihini. Jännitys kupli jo valmiiksi vatsassa, vaikka auto ei ollut edes startannut käyntiin.

”Okay, let´s go!” huudahti punatukkainen Roxanne istuessaan iloisena etupenkille. Siskoni tultua kotiin olin saanut välillä jopa kyydin tallille. Ikipirteä parikymppinen nautti selvästi ajastaan suomessa, ja halusi joka päivä lähteä hiihtämään tai luistelemaan. Minäkin olin suunnattoman iloinen siitä, että Roxy oli tullut käymään meille. Punatukasta ei voinut olla pitämättä, hänen sekavasta Suomi-Englannistaan tai omituisista mielenjohteistaan huolimatta. Salakuuntelujeni mukaan hän olisi jäämässä suomeen jopa koko kevääksi.

Kun auto oli startannut kohti Hallavaa, lämpökin alkoi pikkuhiljaa tuntua kylmissä varpaissa. Roxanne hyräili kovaäänisesti radion tahdissa, kun se soitti uusinta hittibiisiä.
”Miten sulla doing in school?”, kysyi Roxanne iloisesti.
”Okay… I guess”, vastasin ujosti.
”I guess that is not okay, rakas”, naurahti punatukka puoliksi kysymyksenä.
”Well, I have great numbers, but I feel distress in school”, huokaisin.
“But don´t tell mum and dad!” huudahdin ja sain siskoni naurahtamaan hyväksyvästi.
”Everything will be allright some day, and if you need me, mä oon here”, sanoi Roxanne lempeästi hymyillen.

Lyhyen ajomatkan jälkeen hyppäsin ulos autosta, ja sanoin heipat punatukalle joka kaahasi tallipihasta tukka putkella. Lähdin kävelemään parkkipaikalta kohti taukotupaa, josta puheensorina kuului ulos asti. Henkäisin syvään, ja yritin olla huomaamatta sydämeni kiihtyneen hakkauksen. Minun pitäisi vain käydä hakemassa Darlille ostettu uusi riimu, ja sen osasi tehdä kuka tahansa ilman muiden huomion kiinnittämistä. Kuka tahansa paitsi Senni.

Tallituvan ulko-ovi aukesi narahtaen, vaikka yritin hivuttaa sen auki niin hiljaa kuin kykenin. Tupa oli täynnä hoitajia, yksityisten omistajia ja muutakin porukkaa joista en tuntenut varmaan ketään. Tilanteessa olisi tarvittu varmaan desipelimittaria, kun tallilaiset huusivat vuoronperään toistensa päälle. Kukaan ei huomannut hipsimistäni kaapille, koska porukka näytti olevan kuin jossain omassa kuplassaan juttunsa kanssa. Hetkeksi jäin kuuntelemaan heidän puheitaan.

”Rauhoittukaa nyt, eihän tästä kaikesta ole vielä kerrottu Aleksille!”
”Mutta se tyyppi käytti laittomasti asetta!”
”No siitähän meillä ei ole mitään tietoa”
”Nojoo, mutta se sentään yritti ampua Nannaa!”
”Calm down, tuskin”
”No on se ukko muitakin pelotellut!”
”Todennäköisesti ei ees lupaa asua siellä mökissään!”
Samoja asioita tuotiin keskusteluun monta kertaa, ja jokainen esitti asiansa kärkkäästi. Meteli satutti korviani, ja minusta tuntui että saisin kohta paniikkikohtauksen. Avasin kaappini rivakasti, mutta siitä lähtikin kovempi ääni kuin olisin uskonut.

”Moi Senni! Mitäs sä tallilla!” kuulin tutun porkkanapään huudahtavan. Yhtäkkiä meteli lakkasi, ja tunsin katseiden polttavan selässäni. Kurkkuuni takertui liian tuttu pala, ja sydämeni takoi järkyttävää vauhtia.
”E-e-een mi-mitään. Ku-kunhan tu-tulin kä-käymään”, henkäisin, ja tunsin kyyneleiden kohoavan silmiini. Olin kääntyneenä selin tallilaisiin, mutta tiesin että jokainen heistä tuijottaisi violetin takkini selkämystä. Takaani kuului ihmettelevää ja epämääräistä supinaa, joka sai oloni vielä epämukavammaksi.
”Liitytkö seuraan? Tässä sohvalla olisi vielä tilaa”, kuului Valman ääni, vaikka korvissani humisi.
”E-ei ki-kiitos!” inahdin, ja lähdin ulos juoksuaskelein. Paukautin oven hiljaa kiinni, ja kuulin kuinka lähtiessäni puheensorina alkoi taas.

Silmiä poltti, ja halusin päästä mahdollisimman kauas muista tallilaisista. Ajatukset juoksivat päässäni, enkä halunnut edes ajatella minkälainen kuva minusta oli jäänyt lähes kaikkien tallilaisten verkkokalvoihin. Itkevä, kääpiökokoinen seitsemätoista-vuotias joka ei osannut edes puhua vapisematta, tai änkyttämättä. Sydän löi taas tuhatta ja sataa, vaikka tilanne oli jo ohi. Juoksin itkuisena Darlin tarhalle, ja jäin lohduttomana nojaamaan aitaan.

En tiennyt kuinka kauan minä siinä seisoin, kyynelien poltellessa silmiä ja poskia, kehon vapistessa kylmästä ja katsellessa tarhassa pyöriviä poneja. En tiennyt kuinka kauan siinä aikoisin seisoa, enkä tiennyt mitä minä odotin. Tiesin että varpaat olisivat kohmeiset pakkasesta, ja poskelle valuneet kyyneleet jäässä. En silti jaksanut välittää. Minun olisi turha yrittää tehdä hyvää vaikutusta keneenkään, koska epäonnistuisin siinä kuitenkin. Oli turha yrittää odottaa jotain tulemaan, koska ei kukaan tulisi… Vai tulisiko?

Yhtäkkiä tunsin kuinka joku kietoi oikean kätensä ympärilleni. Käänsin pääni katsomaan tulijaa, ja jo siitä että jouduin kurottamaan katseeni taivaalle, tiesin henkilön olevan Jerry. Poika ei sanonut mitään, enkä minä olisi halunnutkaan hänen sanovan. Ajatukseni rullautuivat takaisin joululeirin iltaan, ja päähäni pulpahti vain yksi ajatus.

Ensimmäinen kerta kuin melkein elämäni pilanneesta luisteluonnettomuudesta oli seurannut jotain hyvää.