Posh Minca

Selailin kamerani kuvia. Kuvat olivat pääasiassa Ninni-koirani kuvia, totta kai. Mukaan oli mahtunut vain pari hevoskuvaa, nekin vain vieraista hevosista, jotka seisoivat tarhassa kotini lähellä. Mutta nyt asiaan tulisi muutos. Olin nimittäin linja-autossa, matkalla Hallavaan, uuden hoitoponini Mincan luokse.  Jännitys kipristeli mahan pohjassa, kun tuijotin ohi vilahtelevaa maisemaa. Hetkinen, mikäs tuo joki on? Jäin tuijottamaan ulos ikkunasta. Ja pian huomasin valkoisen kyltin, juuri sen jonka halusinkin nähdä.
- Maalaismiehentie, mutisin hiljaa, nousin ylös ja lähdin puikkelehtimaan auton etuosaan.
Linja-auto hidasti ja pysähtyi lopulta kokonaan pysäkille. Kiitin kyydistä ja loikkasin ulos.

Kello oli jo puoli viisi. Hämärä alkoi hiipiä mukaan rauhalliseen maisemaan. Hetken tummuvaa metsää katseltuani lähdin kuitenkin liikkeelle. Hämärän mukana tuli kylmyys, joka tunkeutui luihin ja ytimiin. Olisiko sittenkin pitänyt ottaa toppatakki? Hätkähdin kuullessani jalan alta narskahduksen. Oliko täällä lunta? Kyllä, kyllä oli. Minä asuin kymmenen kilometrin päässä täältä ja lumi oli meillä päin sulanut alta aika yksikön. Ehkä se johtui siitä, että meillä ei ollut puiden tuomaa varjoa. Täällä sitä tuntui kyllä olevan hieman liikaakin. Hetken mietittyäni jatkoin kulkuani Maalaismiehentietä pitkin, käännyin lopulta Kaviopolulle ja sitten jo astelinkin tallin suurelle pihalle.

Pujahdin upeaan tallirakennukseen jännittyneenä. Astuin suoraan sisään johonkin tallituvan tapaiseen, jossa oli juuri menossa jonkin hauskan jutun kertominen. Minua hiukan vanhempi poika puhui naureskellen ja kaksi eri-ikäistä tyttöä nauroi aina välillä. Minut huomatessaan poika hiljeni hetkeksi, katseli hetken ja alkoi puhua jälleen:
- Moi, mä olen Topias! Ootko sä hoitaja vai ratsastaja?
Hymyilin leveästi ja vastasin:
- Mä olen Emppu, Mincan hoitaja. Ootteko tekin hoitajia?
- Joo, ollaan. Mä hoidan Kyyhkyä ja nämä tytöt tässä näin… Topias aloitti, mutta nuorempi tytöistä keskeytti hänet.
- Mä olen Maikki, moi vaan. Hoidan sitä toista shettistä, Astaa.
Lopulta vanhin tytöistäkin avasi suunsa:
- Oon Nanna, hoidan Tinttua. Tervetuloa Hallavaan.
- Kiitti. Voisko joku näyttää mulle Mincan? kysyin.
- Joo, mä voin! Maikki hihkaisi ja lähti kiireesti ulko-ovelle.
Seurasin tyttöä ulos ja toisesta ovesta sisään. Tallin puolelle oli pientä hälinää, kun muutama pikku tyttö kuljeskeli sinne tänne jännittyneen näköisenä. Käytävällä seisoskeli myös ystävällisen näköinen nuori nainen, joka tervehti minua hymyillen.
- Olet Mincan hoitaja, eikö niin? hän kysyi heti aluksi.
- Joo, olen. Ja Emppu on nimi, vastasin.
- Okei. Mä olen Emmi, Hallavan omistaja numero kaksi tai yksi, riippuu oletko Aleksia vielä nähnyt, nainen puheli.
Seuraavaksi Emmi käännähti käytävällä parveilevien tyttöjen puoleen ja alkoi luetella heppojen nimiä. Maikki jatkoi eteenpäin ja lopulta saavuimme karsinan luo, jossa seisoi pieni kirjava shetlanninponi.
- Tässä se nyt sitten on, Maikki nyökkäsi ponin suuntaan ja lähti kävelemään jo poispäin.
Huikkasin kiitokset tytön perään, laskin laukkuni maahan ja astuin varovasti karsinaan.
- Moi Minca, henkäisin ja annoin ponin haistella kättäni.
Voi, kun se oli söpö! Tuuhean otsaharjan alta tuikkivat pienet silmät ja karvan paljouden seasta törröttävät korvat kääntyilivät kysyvästi.
- Oi, sä olet aivan ihana, kuiskasin ja rapsutin tammaa.
Minca katseli minua vielä hetken, mutta pyörähti sitten ympäri. Jäin tuijottamaan ponin pyöreitä lautasia.
- Ööö…
Käännähdin ympäri. Karsinan oven edessä seisoi pieni tyttö, joka henkäisi hiljaa:
- Mä meen Mincalla.
- Okei. Mä olen Emppu, tän hoitaja. Voin auttaa, kerroin ja aloin auttaa tyttöä.
Harjasimme yhdessä mököttävän ponin ja puhdistimme sen kaviot. Autoin tyttöä satuloimaan ja suitsimaan, jonka jälkeen Emmi ilmestyi luoksemme.
- Emppu, voisiksä kulkee tunnilla Mincan vierellä? hän kysyi.
- Joo, totta kai! hihkaisin.
- Eikä sulla ole mitään kysyttävää? Emmi varmisti.
- Ei, tai siis joo! Miksi Minca mököttää tälleen?
- No, se nyt taas on aina tollanen vähän tylsistyneen näkönen, Emmi vastasi hajamielisesti ja lähti kävelemään toisen ratsukon luo.

Tallinovi aukesi ja käytävälle ilmestyi muutama hevonen ratsastajineen. Perässä seurasi iloisesti puheleva mies, jonka arvasin olevan Aleksi.
- Moi! mies tervehti minua.
- Moikka, oon Emppu, vastasin heti takaisin.
- Arvasinkin niin, Aleksi virnisti.
Pian lähdimme kaikki maneesiin. Alkeiskurssilla ratsukkoja oli viisi kappaletta ja jokaisella oli avustaja. Minä kuljin koko ajan Mincan vierellä, joka käyttäytyi melkein siedettävästi. Minca jatkoi vielä junnujen tunnille, joten jäin maneesiin istumaan. Mutta kaikesta Mincan mököttämisestä huolimatta olin tyytyväinen; hevoskuva-kokoelmani oli vihdoin ja viimein saamassa paljon täydennystä!

Emppu ja Minca 1HM

Astelin Hallavan pihaan väsyneenä. Olin meinannut myöhästyä linja-autosta, joka oli pelkästään pienen koirani Ninnin ansiota. Ensin se oli kadottanut kypäräpussini ja kun lopulta olin löytänyt pussin pöydän alta, oli linja-auton saapumiseen enää viisi minuuttia. Pysäkille oli matkaa kilometri, joten aloin valmistautua kiireellä lähtöön. Sitten Ninni ilmoittikin tahtovansa ulos, joten etsin äidin käsiini ja käskin hänen viedä koira ulos. Lopulta aikaa oli enää pari minuuttia, joten syöksyin matkaan täyttä vauhtia. En ole niitä kaikkein hyväkuntoisimpia ihmisiä, joten ehdin pysäkille, juuri, kun linja-auto oli lähtemässä. No, pääsin kuitenkin linja-auton kyytiin, joten mitäs valittamista minulla muka olisi.

Pujahdin tallituvan ovesta sisään ja rojahdin pöydän ääreen istumaan. Kaivelin kypäräpussistani vesipullon ja join sen melkein tyhjäksi asti. Niinpä menin vessaan täyttämään sen. Ilmestyessäni takaisin tallituvan puolelle, huomasin vaaleahiuksisen pikkutytön, jonka tunnistin viime kerralla tapaamakseni Maikiksi.
- Moi, henkäisin ja rojahdin penkille istumaan.
- Moikka, Maikki vastasi ja syventyi hetkeksi selailemaan kännykkäänsä.
- Mitäs sulle on tapahtunut? hän tajusi kysyä vilkaistessaan minua.
- Meinasin myöhästyä linkasta, tunnustin.
- Kuinka pitkä matka sulla on pysäkille? Maikki kyseli.
- Kilsa, vastasin totuuden mukaisesti.
- Olit tosi myöhässä vai? Maikki tiedusteli.
- Pari minsaa aikaa, kerroin.
Tyttö tuhahti, mutta hymyili sitten.
- On vissiin pikkasen huono kunto, hän totesi.
- No, vähän, myönsin.
- Mä lenkkeilen. Tekis varmaan hyvää sullekin, Maikki sanoi ja jäi taas tuijottamaan kännykkäänsä.
En ole helposti suuttuvaa sorttia, mutta hiukan otti päähän huomautus huonosta kunnostani. Tiedän, etten ole kovin urheilullinen, joten ehkä Maikki oli oikeassa. Silti ärsytti pienemmän tytön täydellisyys. Vastaamatta sieppasin tavarani ja kiirehdin ovesta ulos.

Jätin kaiken mukana rahtaamani Mincan karsinan luo, nappasin mukaani riimunnarun ja lähdin ulos. Hetken ulkona hapuiltuani löysin pikkuisen hoitoponini eräästä tarhasta ja kävin ottamassa sen kiinni. Haikeasti Minca hirnui kavereidensa perään, mutta lähti kuitenkin mukaani. Poni seurasi perässäni talliin ja pujahti karsinaansa melkein tyytyväisen näköisenä. Hain Mincan harjapakin ja takaisin palatessani löysin Mincan torkkumassa karsinassa takapuoli ovea kohti. Sieppasin käteeni harjan ja avasin karsinanoven. Maiskutin hieman ja läimäytin varovasti tammaa lautasille.
- Minca hei! Käänny, jooko? suostuttelin ja kiersin varovasti poni vierellä päätä kohti.
Viime hetkellä Minca käänsi päänsä pois ja heilautti takapuolensa minua kohden.
- Jaahas, en siis ole kovin suosittu tyyppi, tokaisin kuivasti ja kiersin ponin uudestaan.
Monta karsinassa pyörähdystä myöhemmin sain otteen Mincan riimusta. Käänsin tamman ympäri, sieppasin riimunnarun ja köytin Mincan kiinni karsinan kalteriin. Harjasin ponin huolellisesti ja yritin kovasti saada kaiken pölyn harjattua. Mutta eipäs se kovin hyvin onnistunut. Harjasin ja harjasin, mutta koko ajan löysin jotain likaa tai pölyä Mincan paksusta talvikarvasta. Lopulta kyllästyin ainaiseen harjaamiseen, harjasin ponin vielä kerran ja siirryin puhdistamaan kavioita. Minca näytti varsin siistiltä, vaikken ollutkaan saanut kaikkea pölyä katoamaan. Kävin hakemassa suitset ja pujotin ne Mincan päähän.  Sieppasin maasta kypäräpussin, jonne en tosin tällä kertaa ollut laittanut pelkästään  kypärää, vaan kaikkea muuta tarpeellista. Heilautin pussin selkääni ja lähdin taluttamaan ponia pihalle.

Talutin Mincan tarhojen taakse, kohti metsää. Sukelsimme suoraan puiden keskelle ja astelimme hetken metsän hämärässä. Metsän jälkeen eteemme ilmestyi pieni pelto, jota jäin silmäilemään mietteliäästi. Hento lumipeite oli peittänyt sänkipellon, mutta sieltä täältä tunti esiin muutamia korsia. Harmaa taivas teki maisemasta hirveän tylsän näköisen, samoin hämärä metsä. Hiukan kauempana oli paksussa metsässä pieni rako, josta pääsi hiekkatielle.
- Tuo tie tuolla noin on varmaankin Kaviopolku, selostin Mincalle, joka katsoi minua odottavasti.
Pelto näytti juuri sopivalta tarkoitukseeni. Olin päättänyt lähteä vain taluttelemaan Mincaa lähimaastoon, mutta kai voisin hieman myös kokeilla ratsastaa ponilla. Ehkä siitä olisi hiukkasen hyötyä huomisessa aamumaastossa, johon olin lähdössä mukaan. Innoissani kaivoin pussistani kypärän, asetin sen päähäni ja pomppasin ponin selkään. Minca pärskähti kummissaan, mutta lähti kuitenkin kävelemään minun pyynnöstäni. Kävelin hiukan pellolla ja nautin ponin lämpimästä selästä. Maiskutin hiukan ja Minca siirtyi tikittävään raviin. Luisuin pyöreässä selässä puolelta toiselle ja yritin pysytellä kyydissä myös kaarteissa. Hetken ravattuani siirsin Mincan käyntiin ja taputin sitä.
- Kiltti pikku tyttö, kehaisin.
Tyytyväisenä laskeuduin Mincan kyydistä ja laitoin kypärän takaisin pussiin. Kaivoin esiin vielä kameran ja napsin muutaman kuvan pellosta.
- Tänne tullaan vielä toistekin, lupasin Mincalle ennen kuin jatkoimme matkaa.

Kuljimme vielä lisää metsässä, kävimme eräällä toisella pellolla ja kävelimme hiekkatietä pitkin. Otin kuvia vähän joka paikasta. Maisemakuvien lisäksi sain otoksia Mincasta ja itsestänikin. Tyytyväisenä talutin ponin tietä pitkin Hallavaan.

Ratsastaminen Mincalla oli ollut ihanaa, joten talutin ponin maneesiin. Suljin oven tiukasti ja jätin kypäräpussin katsomoon. Painoin kypärän uudelleen päähäni ja hyppäsin ponin selkään. Kävelin ja ravasin hieman, ennen kuin uskalsin kääntää Mincan pääty-ympyrälle ja nostaa laukan. Laukka oli ihanaa. Keinahtelin Mincan lämpimässä selässä ja nautin vauhdin hurmasta. Laukkasin kokonaisen ympyrän ja pitkän sivun, ennen kuin hidastin. Kiireesti vaihdoin suuntaa ja laukkasin hiukan lisää. Lopulta pysäytin ponin ja halasin sen kaulaa.
- Minä rakastan sinua niin paljon, Mincaseni, henkäisin hiljaa.

Emppu ja Minca 2HM

Paljon uusia kasvoja ja Mincan hoitamista

Täällä taas, ajattelin, kun mutkan takaa ilmestyi parkkipaikan lisäksi näkyviin myös maneesi ja vanha tallirakennus. Mikään ei ollut muuttunut, jos ei oteta huomioon sitä, että parkkipaikalla oli huomattavasti enemmän autoja kuin viime käynnilläni. Jatkoin kuitenkin matkaa asiasta välittämättä ja rymistelin suoraan tallitupaan.

- Oho, henkäisin, kun joukko tuntemattomia nuoria käännähti katsomaan.
Joku virnisti leveästi ja toinen kääntyi supattelemaan kaverilleen. Käännyin hiukan nolona kaappeja kohti ja avasin kaappini lukon sormet täristen. Viivyin kaapin luona niin kauan, että rauhoituin ja käännyin sitten ympäri.
- Öh, moi, henkäisin lähellä istuvalle tytölle.
Tyttö katsoi minua hetken tutkivasti ja minullakin oli aikaa silmäillä häntä. Värikäs polkkatukka erottui ja aikalailla joukosta, joten tiesin tunnistavani jatkossa ainakin tämän tytön.
- Moikka, tyttö vastasi ja virnisti.
- Mä oon Emppu, kerroin, kun en muutakaan keksinyt.
- Niin, se Mincan hoitaja vai? tyttö tenttasi.
- Öö, joo, vastasin.
- Mä oon Lotta. Hoidan Darcyä, jos siis tiiät sen suomalaisen puoliverisen, tyttö innostui esittäytymään.
- Kyllä mä tunnistan sen näin ulkonäöltään, vastasin.
- Hyvä juttu, Lotta virnisti ja jatkoi sitten:
- Minca on muuten ylisöpö.
- Mä tiiän, henkäisin ja hymyilin takaisin.
Samassa tallituvan ovi aukesi ja sisään astui Topias ja…
- Keitä noi on? kuiskasin Lotalle ja nyökkäsin varovasti kahta vierasta poikaa kohti.
- Ai, noi. Ne on Miro ja Mikki. Toi Miro on sellanen aika ärsyttävä tyyppi ja musta tuntuu, että se pitää mua ihan pikku likkana. Ja sit toi… Hetkonen! Minkä ikänen sä oot? Lotta kiinnitti taas huomionsa minuun.
- Öh, kolmetoista, vastasin.
- Jes, me ollaan saman ikäsiä! Lotta hymyili leveästi ja jatkoi selostustaan:
- Toi Mikki sitten sveitsiläinen ja…
- Kumpi se noista on? keskeytin nopeasti.
- Punapää, Lotta huokaisi ennen kuin jatkoi:
- Sillä on oma heppa täällä, Pinkki, ja se on oikeesti ihan huippu ja…
Tällä kertaa Lottaa en keskeyttänyt minä, vaan Topias, joka oli ilmestynyt eteemme ja sanoin nyt kovaan ääneen:
- Mitäs ne tytöt täällä juoruaa? Jaahas, on Emppukin tullut taas tallille.
Kaikkien huomio kääntyi taas minuun. Nielaisin, mutta sain nopeasti rohkeuteni takaisin:
- Joo, tässä mä nyt sitten oon.
- Mutta te ette vastannu Topiaksen kysymykseen! huudahti joku ja Topiaksen takaa erotin Miron.
- Mihin kysymykseen? Lotta kysyi.
- No, siihen, että mitäs te täällä juoruatte, Miro vastasi ja huomio kääntyi taas meihin.
- Me ei mitään juor… ehdin aloittaa, kun Lotta keskeytti:
- Se ei teille kuulu!
- Taitaapa olla tulen arkoja asioita, Topias virnisti ja joku tyrskähti.
Noloksi kääntyvän tilanteen pelasti onneksi Nanna, joka hyppeli sisään posket punaisina.
- Mitäs te täällä puuhailette? Nanna kysäisi rientäessään kaapilleen.
Kaikkien huomio kiinnittyi Nannaan ja sieltä täältä kuului jonkinlaisia vastauksia. Minä vilkaisin Topiasta ja Miroa miettivästi. Vai oli Hallavassakin pari uutta poikaa...

Astuin tallituvan ovesta ulos ja törmäsin suoraan päin Aleksia, joka jutteli nuoren naisen kanssa.
- Moi Emppu! Aleksi huudahti väistäessään minua.
- Moi, henkäisin ja astuin nopeasti heidän ohitseen.
- Ai, niin! Ootas Emppu vähän! Aleksi kääntyi ympäri ja minä pysähdyin.
- Tässä on Miranda, uus ratsastuksenopettaja ja Minca asuu sitten pihatossa, Aleksi kävi asiat nopeasti läpi, heilautti kättään ja katosi Mirandan kanssa tallituvan ovesta.
Sulattelin asioita hetken, vaihdoin suuntaa ja lähdin tanssahtelemaan pihattoa kohti.

Pihatosta löysin kaksi suloista shetlanninponia. Asta pyörähti ympäri heti, kun tajusi, etten ollut Maikki ja Minca seurasi sen perässä. Sillä hetkellä harmitti. Olisi pitänyt käydä rakkaan hoitoponin luona useammin, niin sekin olisi jo oppinut tunnistamaan minut. Mutta ei auta itku markkinoilla. Oli vain pakko astua sisälle pihatto tarhaan ja yrittää saada Mincan huomio itseensä. Kaivoin takin taskusta leivän palan ja Minca lähti tulemaan vauhdilla kohti. Asta jäi empimään. En ollut sen hoitaja, mutta minulla oli herkkuja tarjolla. Lopulta herkut voittivat ja Asta ravasi innoissaan tyhjentämään taskuni. Tajusin nopeasti, ettei tämä onnistuisi kovinkaan hyvin, joten riensin talliin hakeakseni riimunnarun (Narut kai on tallissa? Korjatkaa jos meni väärin!).

Pian kiinnitinkin Mincan pesarille. Poni jäi kiltisti aloilleen, kun kiiruhdin etsimään harjoja. Kun harjat löytyivät, palasin takaisin ja jatkoin puuhailua Mincan kanssa. Ponin paksukarva oli pölyinen ja joistain kohdin hiukan kostea. Kosteutta ei kuitenkaan ollut mitenkään haitaksi asti, joten keskityin siihen pölyyn. Ja se olikin isompi operaatio. Vaikka kuinka harjasin, aina pöllähti uusi pölypilvi. Lopulta poni oli kuitenkin niin puhdas, kuin vain mahdollista, joten saatoin siirtyä kavioiden puhdistamiseen. Sekin osoittautui vaaralliseksi mielenterveydelleni, sillä jäätyneitä lumipaakkuja ei ole mitenkään erityisen mukavaa irrottaa pelkällä kaviokoukulla. Sain kuitenkin senkin urakan hoidettua, joten saatoin huokaista helpotuksesta.

Selvittelin Mincan paksua harjaa sormin. Takkuja oli paljon ja yritin saada mahdollisimman monta niistä auki. Aina silloin tällöin keskeytin puuhani ja rapsuttelin ponia vähän. Se oli suorastaan nukahtanut keskelle pesaria ja ohi kulkevat tallilaiset hymyilivät sen nähdessään. Minä hymyilin takaisin ja keskityin jälleen harjan selvittelyyn. Nypin irti muutaman heinänkorren sieltä täältä ja pikku hiljaa harja alkoi näyttää varsin hyvältä. Siirryin tekemään hännälle saman homman ja innostuin niin paljon, että tein häntään pienen letinkin. Päästyäni vauhtiin oli kuitenkin pakko letittää harjakin, joten palasin takaisin Mincan pään lähettyville.

Kun letit olivat valmiita, poni näytti suorastaan syötävän suloiselta. Rapsuttelin sitä vielä hiukan ja syötin viimeiset taskuistani löytyvät herkut. Minca katsoi minua hiukan äreänä herkkujen loputtua, mutta en ollut taikuri, enkä pystynyt taikomaan lisää. Vilkaisin pikaisesti kelloa ja kauhistuin; olin käyttänyt 45 minuuttia Mincan lellittelyyn! Niinpä avasin Mincan letit ja irrotin ponin pesarista. Toivottavasti Asta pärjäsi hyvin yksikseen!

Jätettyäni Mincan pihattoon kävin vielä hakemassa tarvikkeeni kaapistani. Sitten riensinkin jo kamalaa vauhtia linja-autopysäkille päin, enhän halunnut myöhästyä autosta. Tallipäivästä oli jäänyt varsin hyvä maku, vaikka ajatukset hiukan myllersivätkin. Niin paljon uusia ihmisiä! Ja kaksi uutta poikaakin! Kenellä tahansa menisi pää ihan sekaisin…

Emppu ja Minca 3HM

Kävelen märkää hiekkatietä pitkin kohti tallia. Kulahtaneet kuomat loiskuttelevat lätäköistä vettä ruskealle tielle ja linnut visertävät puissa. Kevät on parasta aikaa silloin, kun lumet alkaa sulaa. Katselen takin kauluksen yli tallin kuraista pihaa ja tarhoissa käyskenteleviä hevosia. Hymyilen kaikelle, vaikka kura ei olekkaan mikään kovin ihana asia. Kävelen reippaasti tallituvan ovelle ja nostan hiukan laatikkoa joka meinaa tippua kainalo-otteestani. Avaan vapaalla kädellä tallituvan oven ja katson sisälle. Hymy nousee huulilleni, kun muistelen kaikkia niitä onnellisia hetkiä tuvassa kakkien ihanien tallilaisten kanssa. Suljen oven perässäni ja lasken laatikon pöydälle. Katselen ympärilleni ja yritän etsiä katseellani muita hoitajia. Kaivan kaapista sakset ja avaan ison paketin. Mincan uudet tavarat komeilevat muovien sisällä. Olin aikaisemmin keväällä tilannut netistä Mincalle tarkoitettuja varusteita. Otan harjapakin ja revin muovit sen päältä ja kurkistan sen sisälle, tarpeeksi tilava kaikelle mahdolliselle. Revin vielä loppujen tavaroiden muovit pois. Katson hymyillen upean punaisia tuotteita joissa komeilee kultaisia pintoja. Heitän roskat roskikseen ja kahmaisen tavarat syliinii ja kävelen satulahuoneeseen. Vaihdan vanhan pqkin harjat uuden pakin sisälle. Ravisten vanhan pakin roskat pois ja otin sen syliini. Kävelen takaisin tuvan puolelle ja sullon laskostetun loimen ja satulahuovan kaappiini ja niiden päälle laitan Mincan uudet pintelit.

6 HM

Riku oli kertonut minulle vähän lisää itsestään, kun olin saanut kuulla jotain Emmalta. Riku kertoi minulle mitä hänellä ja jollain valmentajalla oli ollut ja vähä siitä kuinka hänen isänsä oli suuttunut ja heidän välinsä olivat arktisesti viilenneet. En vieläkään ollut saanut kuulla koko tarinaa mistä olin näreissäni. Olin valittanut siitä psykologille. Hän oli sanonut, että minun pitäisi antaa Rikulle aikaa toimi ja keskittyä saamaan hyvät välit poikaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Rikun kanssa meillä oli mennyt aika hiljaisissa merkeissä, mutta kisoissa hän silti kulki kanssani. Emma hymyili tallilla meille erittäin omahyväisesti, mikä sai veren kiehumaan. Ihme ettei minusta tullut verilettuja, kun välillä sain häneltä hyytäviä katseita ja välillä niitä verta kiehuttavia.
Tallilla Dunjan kanssa meillä meni hyvin, mutta Mincan kanssa en paljoa touhuillut. Aleksi oli pienesti vihjaillut siitä, että pian olisi Mincan aika siirtyä eläkkeelle. Se sai ajatukseni liikkeelle ja olinkin tehnyt jonkinlaisia maastolenkkejä ja mennyt paljon ilmansatulaa. En olisi vielä valmis päästämään kultaista ponia käsistäni. Minca oli kuitenkin hyvässä kunnossa, niin ei vielä ihan lähiaikoina siirtymistä pitäisi tapahtua. Mutta koska sitä tietää?
Alanan peliä olin käynyt katsomassa Rikun kanssa ja muutaman muun hallavalaisen. En Alanan kanssa ollut jutellut kovinkaan paljoa, mutta silti halusin mennä katsomaan peliä. Rikua taas peli taisi kiinnostaa enemmän, vaikka kova heppapoika onkin. Olimme ostamassa hallilla popcornia ja kassatyttö kysyi Rikulta milloin ja missä hän aloittaisi koulunsa syksyllä. Riku oli jäätynyt niin pahasti, että minun piti maksaa ostokset ja kerto Rikun puolesta brunetelle mihin hän olisi syksyllä menossa. Brunette hymyili ja sanoi vielä peräämme, että Riku näkisi hänet koulussa. Siitäkös Riku punastui ja jännittyi entisestään. Riku lähti kesken pelin pois jonnekin kaverinsa kanssa. Riku käski pelin jälkeen Alanalta saisiko hän joskus mennä katsomaan treenejä.
Riku oli saanut pari kaveria koulustaan ja vietti heidän kanssa ajoittain aikaa. Ilman mopoa tai autoa Riku ei päässyt kaikkiin paikkoihin mihin hänen kaverinsa olivat menossa porukalla. Kyllä hän meni välillä kyydillä, mutta tapojensa mukaan hän ei viihtynyt kauaa suuressa porukassa tai ehkä halunnut ollakaan. Meidän kotoa noin neljänsadan metrin päässä asui Rikun kanssa saman ikäinen Jimi. Jimin tiesin entuudestaan siitä, että oli ollut vuoden vaihdossa Uudessa-Seelannissa peruskoulun jälkeen. Jimi oli pään sisältä aivan erilainen mitä voisi kuvitella ulkoapäin. Jimi oli suhteellisen suosittu tai ainakin häntä pidettiin suosittuna. Jimin kanssa Riku vietti eniten aikaa ja siksi olinkin hänet ennen koulujen alkua useasti nähnyt meillä. Riku rentoutui Jimin seurassa ja viihtyikin hyvin. Jimi taas oli sosiaalinen ja vietti aikaa peruskoulussa ollessaan varsin paljon Pronssijoen ”sisäpiirin” kanssa. Rikun kertomana nykyään hänellä on pieni porukka keiden kanssa on ja Riku on tervetullut siihen.
Äiti ja isä olivat päässeet normaaliin rytmiin. Isä vietti illat autotalissa tai television ääressä ja äiti taas oli aloittanut joitakin iltakurreja. Jos hän ei ollu kursseilla niin istui sohvalla ja oli tietokoneella. Isä halusi aloittaa opettamaan Rikulle autolla ajoa. He ostivat innolla Rikulle kirjoja ja tarvikkeita kouluun. Riku ei ollut ottanut oikeastaan mukaan mitään koulussa tarvittavia asioita. Reppu hänellä oli, mutta siihen se jäi. Melkein kaksi kuukautta asuttuaan meidän kanssa huomasimme, ettei Rikulla oikeastaan ollut mitään mukana. Vanhempani ostivat hänelle kyllä tarpeeksi hygieniatarvikkeita ja tarjoutuivat ostamaankin vaatteita, mutta Riku ei halunnut ainakaan vielä mitään uutta vaatetta.
Koulujen alettua minä Riku näimme oikeastaan vain hetken aamulla ja hetken illalla. Se vaivasi minua kovasti. Riku meni aamulla aikaisemmin kouluun, että pääsisi aikaisemmin iltapäivällä pois ja iltapäivällä hän oli Jimin ja muun porukan kanssa. Oman kouluni jälkeen yleensä kävelin Rikun koulun ohi ja saatoin nähdä hänet jossakin porukkansa kanssa, mutta en mennyt juttelemaan. Itse taas toisaalta nautin tilanteesta. Sain mennä yksin tallille ja nauti bussimatkasta. Vaikka olenkin sosiaalinen ja aktiivinen ihminen autossa mieluusti katson ohi kiitävää maisemaa ja ajattelen kaikkea.


Tallilla kisat pitivät väkeä kiireessä. Dunjan kanssa otin vähän rauhallisemmin ja saatoin vähän sen kanssa harjoitella jotain, mutta halusin antaa sen kerätä voimia. Hevoset tulivat takaisin laitumilta ja normaali arki Hallavassa polkaistiin käyntiin. Päätin, että nyt aion tutustua paremmin porukkaan enkä vain juoksisi Valman perässä. Aatteeni alkoikin ihan hyvin, kun koulun jälkeen törmäsin tallilla Ruusuun. En aikaisemmin hänen kanssa ollut kauheasti rupatellut joten otin niskasta kiinni itseäni jotta kävelisin Ruusun luokse enkä vain marssisi ohi. Ruusu harjaili käytävällä Bamboa. Bambon kanssa en ollut pahemmin touhuillut, mutta välillä käynyt sen selässä, kun sen kanssa alettiin harjoitella menoa ratsastajan kanssa. Ruusu oli katsonut minua vähän hölmistyneenä ja se sai minua vähän jarruttamaan vauhtiani tutustumisessa. Päätin aloittaa helposta jutustelun aiheesta: Bambo ja shetlanninponit. Ruusu kertoi, että ylläpitää nykyään Bamboa ja hänen sukulaisensa omistaa ponin. Hän kertoi myös Cellestä jonka kanssa aikoo mennä kisoihin ja Kyyhkyllä millä kisaa pari luokkaa. Kyyhkyllä kisaamiseen minulla ei riittäisi hermot eikä kyllä ehkä taidotkaan. Niin omalaatuinen se on mielestäni ratsastaa. Bambon kanssa Ruusu aikoo mennä aluksi jotain helppoja luokkia. Molempien vähentäessä puhumista päätin, että taitaa olla parasta vaihtaa vähän maisemia.
Kisojen jälkeen tapasin Katrin kentän laidalla, kun Aleksi piti Roopelle ja Lukalle yksityistuntia. Sateen takia kenttä oli paikoin aika märkä, mutta auringon takia maneesi oli varmasti kuin sauna. Jäin nojaamaan aitaan vähän matkan päähän Katria. Katrin kanssa juttelumme oli hiemanan yksinkertaista. Katri kertoi minulle Novasta kun siitä kyselin ja minä taas kerroin vähän kisoista. Katrikin kertoi miten hänellä oli Novan kanssa mennyt. Naureskelimme Novalle, kun se oli kuolannut Katrin kypärän märäksi harjauksen aikana.

Riku kerkesi tiistaina mukaan tallille puuhailemaan Mincan kanssa. Valma ja Inka ratsastivat ohitsemme maastoon. Kenttä siis ainakin olisi tyhjä jos sinne halusimme mennä pyörimään. Yritin vieläkin potkia Rikua siihen, että hän lähtisi ratsastamaan. Hän vain mumisi vastukseksi. Sisällä tallissa huomasinkin Mincan kököttävän Pallen karsinassa. Aleksi seisoi karsinan edessä kädet ristissä pudistellen päätänsä.
”Siun lurjus hoitoponi oli taas syömässä porkkanoita rehujen luona”, Aleksi sanoi vakavasti, mutta pienoinen hymy kurkisti silti Aleksin suupielestä.
”Voi hyvänen aika… no pääsee kohta juoksemaan porkkanat pois”, sanoin tuimasti ja Aleksi naurahti kävellessään meidän ohi.
”Käyn vielä tarkistamassa pihaton ettei loputkin ponit juokse pitkin maita ja mantuja”, hän mutisi.
”Aleksi voin tulla auttamaan”, Riku sanoi nopeasti ja lähti pikaisesti ratsastuksenopettajan perään. Katsoin pojan perään ihmeissäni. Kohautin harteitani ja käännyin katsomaan ponia isossa karsinassa.
”Mitäs karkasit”, sanoin sille ja lähdin hakemaan ponin harjoja. Tänään olisi ohjelmassa ilman satulaa vähän höntsäilyä. Maastossa voisin voisin käydä laukkaamassa pari ylämäkeä ja muuten mennä kentällä.
Harjattuani ponin Rikun saapui paikalle hymyillen. Vedin karsinan oven kiinni ja nostin harjapakin syliini.
”Mitäs nyt?”, kysyin ja Riku vakavoi ilmeensä nopeasti. Kävelimme satulahuoneeseen. Riku jäi nojailemaan seinään, kun vein harjat omalle paikalle.
”Anna tulla!” tivasin ja katsoin Rikua kädet puuskassa. Hän vain nauroi minulle. Pudistin päätäni ja otin Mincan suitset käteeni ja tyrkkäsin ne Rikulle.
”Jos et suostu kertoo niin sit saat suitsia ton eläimen”, hän hymyili pikaisesti ja lähti Pallen karsinan luokse. Pudistin vielä päätäni ja lähdin hakemaan tuvasta kypärää ja hanskoja.
Alkuverkkojen jälkeen lähdin kentältä kohti paria lähintä hyvää laukkaylämäkeä. Riku lähti mukaani. Hän ei vieläkään suostunut kertomaan. Sanoi vain, että saisin pian tietää. Minca oli saanut kentällä kerran nakattua minut alas selästä, kun lähdin ensimmäistä kertaa raviin. Minca veti äkisti pään alas ja kääntyi kentän keskelle. Valahdin kaulalle ja siitä vedin kaulan yli selälteni hiekkaan.
”Ravaa tässä ja sit jos meet tohon mäkeen”, Riku sanoi ja osoitti mäkeä missä olisi hyvä kohta. Nyökkäsin ja painoin pohjillani Mincan kylkiä. Minca lähti reippaasti raviin. Maastossa poni oli aina todella reipas ja ravissa tuntui siltä kuinka maksa ja sydän vaihtoivat paikkoja. Mäen alla Minca taisi tajuta jo idean ja lähti laukkaan. Mäki oli hieman hiekkainen joten Minca sai kunnolla painaa sitä ylös. Mäen harjalla siirsin sen aika nopeasti käyntiin ja taputin sitä kaulalle. Minca puuskutti hieman. Kävelin mäen toiselta puolelta alas ja kävelimme kärrytietä eteenpäin. Linnut lauloivat ja puissa oli vielä kunnolla vihreitä lehtiä. Metsässä tuoksui kosteus. Aamulla oli sataa tihuttanut koulun ruokailuun asti jonka jälkeen oli ollut pilvistä. Kärrytien päässä oli pieni niitty ja niitty yhtyi metsään pienen kummun kautta. Valmistelin Mincan taas raviin ja nostin laukan ennen kumpua ja Minca syöksyi kuin tykin suusta eteenpäin ja laukkasi hyvin kummun päälle ja metsään. Metsässä meni kärrytie. Riku odotti meitä kärrytien päässä missä siirsin ponin raviin ja ravasin tietä pitkin parikymmentä metriä ja siirsin sitten vielä käyntiin. Riku hölkkäsi meidän perässä vireemme.
”Noo tää tulikin sitten olemaan tämmönen lyhyt maastolenkki”, sanoin hymyillen ja taputin Mincaa kaulalle.
”Mä en varmaan ikinä opi näitä maastoja, kun en meinannu löytää ton tien päähän”, Riku mutisi ja risti kätensä rinnalleen.
”Hahah, tästä mennään vielä tietä eteenpäin ja sit käännytään tallin taakse vievälle polulle ja tadaa ollaan perillä”, selitin pojalle ja sivelin kädelläni ponin kaulaa. Kävelimme hiljaisuudessa tallin pihalle ja halasin Mincaa vielä selästä ja valuin alas selästä. Hoidimme ponin yhdessä pois ja jätimme sen Pallen karsinaan Aleksin kehotuksesta. Suuntasimme sitten bussipysäkille ja jäimme odottamaan bussia. Juuri ennen kuin saavuimme pysäkille meidän bussi huristi ohi, joten saisimme ainakin kymmenen minuuttia odottaa. Bussin saavuttua hyppäsimme kyytiin. Bussi oli tyhjä joten pääsimme keskivaiheelle istumaan. Ennen toista pysäkkiä eläinlääkärin auto huristi reipasta vauhtia meidän ohitse. Kurtistin kulmiani, mutta jätin asian siihen. Kyllä muutkin saattoivat kutsua eläinlääkärin Hallavan lähellä, kun Aleksi. Silti jäin miettimään asiaa.