Vikin ja Viivin elämää

Brynhild Vikna
"Viki"
Norjanvuonohevonen
Omistaja: _Larza
Ylläpitäjä: Viivi
http://larski.arkku.net/kop/viki.html


Sateella sadeloimi!
Jos talvella hikinen ratsastuksen jälkeen, fleeceloimi ja talliin kuivumaan!

Esteille ja maastoon jännesuojat etusiin!

La 8.11.2014 – Uudet Tuulet

Laura ajoi traileria vetävän maastoauton tallin ovien eteen. Minä katselin tallin edessä räntäsateessa ja kun auto oli pysähtynyt, kiiruhdin avaamaan trailerin lastausluukun ja laskin puomin, joka esti Vikiä peruuttamasta. Harmaa hallakko poni katsoi minua ensi kertaa ja tiesin, että meillä tulee olemaan ihana taival yhdessä.  Menin traikun etuosaan irrottamaan Vikin etupuomista ja peruutin tamman ulos trailerista. Viki luimisti aluksi korvat, kun sohjoa tippui taivaalta tämän päälle, mutta rauhottui, kun lähdin taluttamaan sitä talliin. Laura jäi kantamaan tavaroita.

Tallissa törmäsin ratsastuksenohjaaja Maxiin ja kysyin häneltä, minne voisin viedä Vikin.  Max näytti meille karsinan tallin peränurkasta ja talutin tamman sinne.  Riisuin Vikiltä loimet ja kuljetussuojat, jonka jälkeen syötin tammalle porkkanapalan. Menin auttamaan Lauraa ja Maxia tavaroiden kannossa.
”Satulan, suitset ja harjapakin voi viedä satula huoneeseen, joka on yksäripuolen ja yleispuolen välissä.” Max sanoi ja huomasi oletettavasti maastoauton isossa takatilassa olevan arkun, sillä hänen ilmeensä muuttui mietteliääksi. ”Ja tuolle minä taidan järkätä paikan, öö… No katsotaan sitä kohta.” Max sanoi nopeasti ja lähti oletettavasti etsimään paikkaa arkulle, joka oli täynnä Vikin tavaroita ja joka täyttyisi kohta myös minun tavaroista.

Kannoin satulan ja suitset satulahuoneeseen Vikille merkittyyn paikkaan ja Laura toi perässä harjapakin ja läjän loimia joilla selviäisi vuoden Siperiassa – mihin yksi ponitamma tarvitsi niin paljon loimia? Loimet saimme laittaan Vikin ja minun tavaroille osoitettuun hyllyyn ja Max oli raivannut satulahuoneen nurkkaan tilaa puiselle tavara-arkulle. Menimme takaisin autolle ja huomasin että räntäsade oli yltynyt. Tämä oli niitä päiviä, jolloin voisi vain hautautua vilttikasaan ja katsoa hyvää elokuvaa – kuten Nälkäpeliä tai Outolintua  -  mutta täällä minä vain olin tallilla kantamassa ylläpitoponini tavaroita talliin. Mutta eikös se mennyt niin että ponien vuoksi mitä vain!

Nostimme Lauran kanssa arkun lumiseen maahan ja Max auttoi meitä kantamaan painavan arkun satulahuoneen nurkkaan. Siinä oli viimeiset tavarat ja kurkkasin arkun sisälle. Arkku oli täynnä erilaisia riimuja, riimunaruja, heijastimia, lisää loimia, yhdet suitset, jotka olivat pesun tarpeessa, mutta ihan ehjät ja läjä satulahuopia, joista saisi pesun jälkeen ihan käyttökelpoisia. Toisin sanoen jonain sateisena päivänä minulla olisi edessä arkun tutkiminen läpikotaisesti ja mahdollisesti myös kaiken maailman pölyttyneiden satulahuopien ynnä muiden peseminen. Tänään kuitenkin keskittyisin poniin, joka odotti minua karsinassaan, kun Laura oli lähtenyt sanottuaan heipat ponilleen.

Ensitöikseni hain satulahuoneesta harjapakin, satulan ja suitset. Aloitin harjaamisella, vaikka Viki ei ollut kovinkaan likainen. Kavioihin oli kerääntynyt hiekan ja nuoskalumen sekoitusta, joka teki kavioitten putsaamisesta haastavaa. Satuloin ja suitsin Vikin, ja mietin hetken, mitä tekisin tamman kanssa tänään. Päätin mennä maneesiin ja tehdä jotain koulukiemuroita, jos maneesi vain olisi vapaana. Toiveeni kuitenkin kävi toteen, sillä mennessäni maneesiin, näin matkalla ensimmäiset tallilaiset, jotka tulivat tallille Maxin lisäksi. Tallilaiset esittäytyivät minulle yksi kerrallaan. Ensimmäisenä esittäytyi ruskeahiuksinen poika, Daniel, joka hoitaa Nikitaa. Kyyhkyä hoitaa Nina ja Maikki on vaaleahiuksinen tyttö, joka hoitaa Astaa ja omistaa Rassen. Daniel kysyi, mahtuuko maneesiin ratsastamaan minun lisäksi, kunhan hän on hoitanut Nikitan, ja vastasin myöntävästi pojalle.

Talutin Vikin maneesin keskihalkaisijalle, jossa kiristin satulavyön ja nousin selkään.  Selässä mittasin jalustimet sopivan mittaisiksi ja tarkistin istuntani, ennen kuin lähdin liikkeelle. Viki tarkasteli aluksi jokaista nurkkaa ja esinettä, joka maneesista löytyi ja välillä pysähtyi katsomaan raippatelinettä tai kottikärryjä, jotka olivat maneesin nurkassa.  Koska alkukäynnit olivat käynnissä, annoin tamman tutkia paikkoja rauhassa, mutta kun otin ohjat tuntumalle, aloin olemaan tarkempi siitä, että Viki liikkui allani keskittyneesti. Tein reilusti voltteja sekä pysähdyksiä, jonka jälkeen aloin ravailemaan keventäen.  Maneesin ovi aukesi ja sisään astui poika, joka talutti puoliveristä hevosta. Viki jäi tuijottamaan tuota ilmestystä, joten annoin pienen pidätteen ja painoin pohkeet ponin kylkeen, jotta Viki keskittyisi olennaiseen – liikkumiseen.  Vaihdoin suunnan ja menin maneesin toiseen päähän ravailemaan, kun Daniel käveli toisessa päässä.  Nostin Laukan lyhyen sivun keskeltä ja jatkoin laukkaa kierroksen verran, jonka jälkeen siirsin ponin raviin. Ravasin pitkälle sivulle, josta jäin käyntiin ja nostin taas seuraavalta lyhyeltä sivulta laukan ja laukkasin kierroksen.  Tätä jatkoin jonkin aikaa ja vaihdoin suunnan. Tein saman toiseen suuntaan, jonka jälkeen jäin raviin ja siitä loppukäynteihin.

Kello oli kaksitoista kun laskeuduin tamman selästä ja löysäsin satulavyötä. Ratsastus oli onnistunut paremmin kuin olin kuvitellut, joten lähdin hoidettua ponin iloisin mielin kotia mopollani, tuossa sohjoisessa kelissä, jossa räntäsateelle ei näkynyt loppua.

11.11.2014 – Agilitya

Viimepäivät oli mennyt vähän lahnaillessa tallilla. Vikin kanssa olin käynyt kävelemässä, jottei se ihan jämähtäisi karsinaan, mutta muuhun ei ollut oikein intoa, ja olin siitä hyvin pahoillani astellessani aamupäivästä tallille ja suoraan Vikin karsinalle. Pujahdin oven raosta sisään ja syötin Vikille pari porkkanaa kädestäni ja silittelin tammaa. Olin suoraan sanottuna vähän pettynyt laiskuuteni takia. Joka päivä olin tallilla ollut, ja olin käynyt moikkaamassa tammaa, mutta se oli saattanut jäädä siihen tai viimeistään kävelyyn.  Tänään ajattelin rakentaa maneesiin pienen agilityradan, joten nakkasin punaisen sadeloimen Vikin niskaan ja vein tamman tarhaan radan rakentamisen ajaksi. Annoin vielä pienen heinäläjän Vikille syötäväksi ja menin tallin heinävintille, jossa Rafael veteli sikeitä.

”Ylös siitä, laiskiainen!” huutelin tallitontulle, joka nukkui sikeästi pipo silmillään. Kun huutelu ei auttanut, aloin ravistelemaan Raffea ja pian hän heräsi säikähtyneenä.
”Missä palaa?” hän huudahti säikähtyneenä, mutta pienessä unen pöpperössä. Naurahdin hieman Rafaelin repliikille ja onnistuin sanomaan tarvitsevani apua.
”Jaa, vai niin.” Rafael tokaisi ja hieroi silmiään. ”No, kerro toki missä sä apuu tartteet.” Rafael pyysi ja selitin tälle, että ajattelin rakentaa agilityradan ja tarvitsisin apua sen rakentamisessa.  Rafael nousi heinäpatjaltaan ja lähti minun perässä maneesiin.

Kasasimme aluksi pari estettä ja levitimme pressun maneesin lyhyelle sivulle. Tallin varastosta löytyi pari puulavaa, joten laitoimme ne yhdelle pitkälle sivulle ja toisen keskelle maneesia. Varaston perukoilta löytyi agilityyn tarkoitettu ”ovi” jossa oli pressu suikaleista tehdyt verhot. Laitoimme sen lävistäjälle ja teimme vielä yhdelle lyhyelle sivulle astetta pidemmän puomi kujan.

Kun olimme saanut Rafaelin kanssa agilityradan valmiiksi, maneesiin tupsahti Miro.
”Onhan täällä porukkaa!” hän huudahti ja vaikutti hieman hengästyneeltä.
”Juu! Täällä me ollaan.” ilmoitti Rafael ja lähdimme molemmat astelemaan Miron luo, maneesin oville.
”Tuutko mun ja pallon kaa testaa agilityy?” kysyin puolestani pojalta, jonka hengitys oli jo tasaantunut – missä lie juossut.
”No voishan sitä tullakki.” poika sanoi ja loi hymyn kasvoilleen.

Lähdimme hakemaan Vikiä tarhasta, jossa se katseli harja märkänä minua moittien. Annoin ponin tuijottaa minua minä kerkesi, sillä ulkoilma tekee sille ihan hyvää. Nappasin portilta riimunarun ja saalistin Vikin tarhan perältä, jossa se mökötti, mukamas loukkaantuneena. Poni kuitenkin höristi korvansa, kun vihelsin sille ja pian tamma käveli minua vastaan tyytyväisenä siitä, että pääsee sisälle. Talutin Vikin karsinaansa ja siellä meitä odottikin Miro harjapakin kanssa.
”Sä sitten oot nopee!” ylistin poikaa. Rafael oli oletettavasti mennyt takaisin nukkumaan, sillä jätkää ei näkynyt missään.
”Aattelin nyt vähä jeesii sua.” poika sanoi vaatimattomana ja aloimme yhdessä harjaamaan ponia.

Kun poni oli suitsittu ja suojat oli laitettu etusiin, lähdimme kolmestaan kävelemään maneesille, jossa agilityrata odotti meitä. Kävelytin Vikia aluksi ympäri maneesia erilaisia kiemuroita tehden.  Annoin välillä Mironkin talutella Vikiä ja pian aloimme ravailemaan ja menemään käynnissä puomikujaa ja pressua. Aluksi Viki tutki vähän aikaa pressua ja käveli sen jälkeen ylpeänä sen yli. Palkitsin Vikin kuivalla leipäpalalla ja toistimme pressua vähän aikaan.

Tämän jälkeen aloimme Miron kanssa hypyttämään vikiä pienellä kavaletti sarjalla, mikä oltiin rakennettu Raffen kanssa. Viki alkoi vähän kiihdyttää vauhtia, enkä meinannut pysyä perässä, joten hiljensi väyhtia antamalla ohjilla vähän painetta. Päätin vähän pelleillä, joten annoin Miron talutella hetken Vikiä sillä aikaa, kun hain itselleni kypärän. Tultuani takaisin, nousin vikin selkään ja Miro antoi ohjat minulle. Hyppäsin sarjan ilman satulaa laukassa ja se meni yllättävän hyvin. Menin ravissa myös puomikujan, tehden pysähdyksen joka käännökseen. Ratsastin vielä pressun yli, jonka jälkeen tulin alas selästä ja aloimme mennä puista ”ovea”, joka oli lävistäjällä.

Aluksi Viki katsoi hieman arveluttavasti ovea, mutta meni kuitenki siitä läpi. Palkitsin ponin leivällä ja menimme ovesta läpi vielä pari kertaa. Aikaa oli kulunut vähän reilu tunti, joten lähdimme kävelemään loppuverkat maastoon. Ravasimme pienen pätkän sänkipellolla ja kävelimme pikkupellon ympäri. Miro oli jäänyt siivoamaan maneesia, joten purettuani Vikiltä varusteet, menin auttamaan Miroa. Kun maneesi oltiin saatu siivottua, menimme tallitupaan lahnaamaan ja juomaan kaakaota.

Viki ja Viivi #2

Ti 11.11.2014 - Koulutunti (HeB)

Talutin intoa täynnä olevan Vikin kentän keskelle kaartoon muiden perässä. Kiristin satulavyötä ja nousin selkään. Alkukäyntien jälkeen Max käski meidän ottaa ohjat tuntumalle ja aloimme tekemään pysähdyksiä. Viki oli aluksi aika kuuro kuolamille, joten sain tehdä useita pidätteitä. Pysähdyksien välissä meninne välillä mahdollisimman hidasta käyntia ja välillä taas niin nopeeta, että ponit melkein ravaa (hevosetki on miulle ponskei :3). Jossain vaiheessa otimme pysähdykset pois ja menimme pysähdyksien sijhaan todella lyhyttä ja hidasta käyntiä.
-Viivi, Viki voi kyllä mennä hitaamminkin! Max huusi kentänlaidalta ja jännitin vatsalihakset ja Maxin ohjeiden mukaan istuin liikettä vastaan. Pienen taistelun jälkeen sain kuin sainkin Vikin MELKEIN pysähtymään ja kiitin ponia taputuksin ja rapsutuksin.

Seuraavaksi siirryimme hitaasta käynnistä harjoitusraviin. Teimme pääty-ympyrät keventäen ja jäimme taas harjoitusraviin. Viki meni todella nätisti allani ja aloin kokoamaan ravia hieman. Aloimme tehdä temmon muutoksia ravissakin ja Viki oli todella hyvin kuulolla!
-Hyvä Viivi! Viki näyttää menevän oikein hyvin! Kiitä! Max huusi kentän laidalta ja suuni levisi hymyyn.
-Hienosti! kehuin Vikiä äänellä ja silitin sitä kaulalle, mutta jatkoin silti töitä vatsalihaksilla ja pohkeilla. Keskityin erityisesti siihen, että istun alas satulaan ja että kantapäät oli alhaalla ja jalat menosuuntaan. "Nyrkit pystyyn!" jankkasin itselleni, kun kädet meinasi kokoajan mennä pianonsoittajan asentoon. Teimme samaa toiseen suuntaan, eikä siinä ollut mitään erityistä. Viki meni hyvin, vaikka välillä oli hieman kuuro kuolaimille ja välillä minun asennosta sai huomauttaa.


Seuraavassa tehtävässä vuoroni saatua kokosin Vikin L'ssä oikein lyhyeeseen raviin ja nostin laukan. Viki nosti laukan tahdikkaasti ja energisesti. Pitkän sivun keskikohdassa kokosin Vikin oikein lyhyeeseen laukkaan ja tein voltin. Viki taipui oikein nätisti ja sain kehuja. Kiitin vikiä, kun olin päässyt takaisin pitkälle sivulle ja raviin. Seuraavat kerrat meni vaihtelevasti, mutta mikään ei mennyt keskiverto suorituksen alapuolelle.

Toiseen suuntaan teimme saman, jonka jälkeen ravailimme loppuravit ja käynnit. Lähdin muita aikaisemmin kentältä pois, sillä pyysin Tiia-Iinaa hakemaan viltin Vikin hyllystä ja laitoin sen Vikin lautasten päälle. Kävin maastossa kävelemässä loppukäynnit, sillä tarvitsin vähän aikaa Vikin kanssa kahdestaan. Aloin miettimään menneitä ja kyynel valui poskelle. Päivän päästä tulisi 8 kuukautta ystäväni kuolemasta ja tämän ystävän ansiosta olin vielä täällä. Pysäytin Vikin ja kävin makaamaan tamman kaulalle ja itkin Vikin harjaa vasten.

Kun olin angstannut tarpeeksi kauan, kävelin tallille ja hoidin Vikin pois ja menin tallitupaan muiden tuntilaisten kanssa.

12.11.2014 – Oot siellä jossain muru

Viikosta toiseen olen esittänyt vahvaa, mutta nyt ei vaan enää pysty.. Ei pysty hymyilemään kaikille vastaan tulijoille vaikka kuinka haluaisin. Tunne, kuin maa sortuisi jalkojen alta. Tunne, kuin ei saisi mistään enää kiinni, vaan putoaisi jonnekin kauas. Sinne, mistä ei ole enää paluuta. Mitä siellä on? Näenkö rakkaan ystäväni, joka lähti tasan 8 kuukautta sitten?  Näenkö elämäni tärkeimmän ponin, joka sai siivet selkäänsä viime vuodenvaihteessa. Loppuuko loputon tuska, vai jatkuisiko se yhä siellä, missä ei tunneta mitään. Saisinko uusia ystäviä, kun tuntuu siltä, ettei täällä kukaan välitä. Vaikka tiedän että moni välittää – he eivät vain osaa näyttää sitä oikein.

Näiden ajatuksien kanssa kamppaillessa ajoin moponi tallin pihaan ja menin suoraan Vikin luo. Taistelin itkua vastaan halatessani Vikiä pitkään, mutta kyyneleet vain tulvahti silmiini. En voinut olla itkemättä kun näin ainoan olennon maan päällä, jota varmasti rakastin, ja joka varmasti rakasti minua. Eilen olin nähnyt isää ensimmäistä kertaa selvin päin kahteen vuoteen. Siellä hän makasi elottomana sairaalavuoteella. Olin viettänyt siellä koko viime yön ja äidin kanssa oli mennyt välit poikki, sillä minun olisi pitänyt olla äidillä. Vihasin isää enemmän kuin ketään muuta. Mutta silti en voinut olla menemättä katsomaan isää ehkä viimeisen kerran.

Vanhempieni ero oli ollut äidille kova paikka ja siksi hän oli katkera, kun kävin katsomassa isää äitini sijasta. Äiti ei vaan ymmärtänyt, mitä saavutin sillä. En kyllä minäkään. Vaikka isäni olikin juoppo ja hän oli pahoinpidellyt minut monta kertaa, hän oli silti minun ainoa isäni. Kukaan ei voisi ikinä korvata niitä iltoja kun leikimme hevosta pienenä. Tai niitä iltoja, kun isä palasi työreissultaan ja luki meille iltasadun, kun edellisestä kerrasta tuntui olevan ikuisuus. Isä kuitenkin menetti hyvän työnsä ja turrutti vihansa ja surunsa alkoholiin.

Kottikärryjen kolina viereisestä karsinasta palautti minut horroksesta ja pyyhkäisin nopeasti kyyneleeni, ettei tulija huomaisi minun itkeneen. Viki oli ainakin huomannut kyyneleeni, sillä poni piti päätään minun selkää vasten, ikään kuin halaten minua. Tulija oli Maikki.
-Moikka! hän huikkasi minulle.
-Hei, vastasin takaisin edelleen allapäin, mutta yritin peittää suruni ja esittää pirteää. Hain ripeästi Vikin harjalaatikon ja harjasin tamman puhtaaksi. Ujutin riimun Vikin päähän ja lähdin taluttamaan tätä pihalle.

Kävelin apaattisena, johonkin suuntaan. En edes tiennyt, minne olin menossa, mutta ei kai sillä mitään väliä ollut. Ajatukset harhailivat vähän väliä muualle, mutta silloin yritin etsiä Vikistä jonkun pienen yksityiskohdan, kuten sojottavan harjan, huomaamatta jääneen likaläikän tai muun vastaavan. Kerran ajatusten harhaillessa vilkaisin taas Vikiä, löytääkseni yksityiskohdan, mutta näin vain ponin joka irvisti. Naurahdin ensimmäisen kerran koko päivän aikana ja pörrötin ponin harjaa.  Olin kävellyt ehkä puolisen tuntia pellon laidalta lähtevää polkua, joten käännyin takaisin. Takaisin tulo matkalla istahdin kuitenkin kaatuneelle puunrungolle ja kuuntelin hetken ihanaa hiljaisuutta. Kuulin ainoastaan tuulen humisevan lehdettömissä puissa ja satunaiset variksen rääkäisyt. Katselin kuvaa Tepistä, kuolleesta ystävästäni ja loin katseen kuvasta taivaalle.
-Tarvitsen sinua! kuiskasin taivaalle toivoen, että Tepi kuulisi minut. Eihän se tietenkään ollut mahdollista, joten kyyneleet valuivat jälleen poskilleni. Viki hörähti ja tunki päänsä syliini, joten halasin tamman päätä pitkään. Hetken vielä istuttuani lähdin takaisin tallille, vein Vikin tarhaan ja lähdin ajamaan mopolla kohti Tepin hautaa.


P.S Sori tälläne sydäntäraastavampi kirjotus, mut tää on mun tapa purkaa tunteita biisien kirjottelun lisäks

Ensimmäistä kertaa 28.11.-14


Moottori pyörä. Minä. Jani. Vain me kaksi romanttisella ajelulla hiljaisessa kaupungissa. Yksi risteys. Yksi kääntyminen. Ja kaikki voi tuhoutua. Kaikki. Yhdessä hetkessä Jani on poissa. Hän kuoli. Hän kuoli vain sen takia että suojeli minua toisen auton ja moottoripyörän väliin litistymisestä. Mutta litistyi sinne itse. En voinut tehdä mitään. Jani kuoli kivuliaasti silmieni edessä.

Nyt siitä on jo neljä päivää. Siitä että Jani kuoli, se jota rakastin kuin veljeäni. Poikaystäväni ja paras kaverini. Nyyhkytin sänkyni reunalla Janin kitaran vieressä. Kitaran nimi oli Reetta. Hän oli ostanut sen siksi että hän saisi säestää lauluani. Niin teimme melkein aina tavatessamme. Minä lauloin ja Jani säesti. Nyt hän oli poissa. Eikä tulisi ikinä takaisin. Tästä eteenpäin, saisin säestää lauluani yksin. Kävellä omilla jaloillani. Soittaa itse. Vedin hitaasti kitaran käteeni ja aloin soittamaan. Hetken päästä lauloin:
-Huoneessamme kokoontuivat, vuoteellemme laskeutuivat, planeetat ja enkelit ja kuu. Ihmetellen katsoi meitä.. Toisillemme löytyneitä.. Ne kuiski, täs on onni, eikö juu?.... En pystynyt laulamaan enää. Suru vei minut mukanaan enkä voinut vastustella. Kidoin käteni jalkojeni ympärille ja nyyhkytin nojaten niihin.
-Reetta? Kuulin tutun kuiskauksen.
-Mene pois! Minä huusin. Jani ei tulisi takaisin vaikka Nina kuinka lohduttaisi.
-Mutta..? Äh, aivan sama, sähän et muusta välitä kuin Jonista! Nina raivostui.
Ryntäsin huoneen ovesta ja heitin nopeasti takin harteilleni.
-Ai en muusta?! Pitäiskö mun huolehtia rikki menneestä moposta! Kiljuin ja juoksin ulos huutaen ja itkien samaan aikaan. En jäänyt katsomaan taakseni vaan kahlasin metsän läpi. Kaikki lumet olivat sulaneet. Maassa lillui pelkästään mutaa johon upotin jalkani pari kertaa. Kun en jaksanut enää juosta jäin maahan itkemään. Mitä vittua juoksemin auttaisi suruun? Itkin kauan, en tarkalleen tiennyt missä olin mutten välittänyt. Jani oli poissa.

Puhelimeeni saapui viesti. Minua ei kiinnostanut pätkän vertaan mitä asiaa viestin lähettäjällä oli mutta tarkistin varmuuden vuoksi viestin.
"Hei. Milloin tulet talille? Tarvisin vähän apua Vikin kanssa.. Terveisin Viivi." Ainiin. Muistin luvanneeni hoitohevoseni omistajalle tulla auttamaan hevosen kanssa. Olisi hirveää olla niin epäkohtelias ja olla menemättä. Enhän ollut nähnyt Vikiä kuin muutaman kerran. En voinut kieltäytyä.
"Tulossa ollaan :)" Vastasin viestiin ja katselin ympärilleni. Vähän kauempana näkyi tuttu metsätie joka menisi aivan Pronssijoen vierestä. Se tie johtaisi Hallavaan. Pistin töpinäksi ja hölkkäsin polulle muistin levinneet meikkini joten korjasin niitä pienen peilin avulla. Kun aloin näyttämään edes jotenkuten ihmiseltä jatkoin matkaani Hallavaan. Onnekseni talli on aivan naapurissa joten matka on niin lyhyt ettei tarvitse maksaa joka päivä bussikuskille. Olin pukeutunut tummiin farkkuihin, oliivinvihreään takkiin, tennareihin sekä tukkani oli sotkuisesti auki. Päätin laittaa sen tallilla nutturalle joten en välittänyt vaikka se matkan ajan heiluikin olkapäillä vapaana. Tietenkin talli ilmestyi esiin melkein heti. Tallipiha ammotti tyhjyyttään joten kävelin nopeasti sisään. Tuttu hevosen rehun haju tunkeutui heti sieraimiini ja minun oli pakko hymyillä. Hymyilin pitkään aikaan koko viikkona. Minulla vain oli ollut niin rankkaa käsitellä Janin kuolemaa.

-No hei! Viivi hymyili saaden hyvän tuulen tarttumaan minuunkin ja unohtamaan hetkeksi Jani.
-Moikka! Mitäs Vikille kuuluu? Hymyilin ja taputin vuonistammaa kaulalle. Viki tökki uteliaasti turvallaan taskujani joissa ei tälläkertaa ollut herkkuja.
-Hei, jos sä voisit harjailla Vikin kun käyn hakemassa varusteet. Meinasin tänään vähän vääntää koulua sen kanssa.. Viivi tuumi. Katsoin yllättyneesti reippaan oloista naista. Hän oli arvioltaan noin kolme vuotta minua vanhempi ja viisaampi.. Olin kai hidastellut vähän liikaa meikkejeni kanssa kun kerta heti aloitettava.
-Mikäs siinä, toki! Hymähdin kuitenkin ja ryhdyin hommiin. Viki oli jo valmiiksi kiinnitetty tallinkäytävälle joten minä pystyin aloittamaan heti hommani. Viki vain seisoi hiljaa aloillaan ja tarkkaili ympäristöään välillä kääntäen päänsä minua kohti, kuin kysyäkseen jotain. Kavion nostoissakaan ei ollut sen kummempia ongelmia ja Vikin kanssa kaikki sujui saumattomasti. Kun Viivi palasi varusteiden kanssa Viki oli jo valmis. Autoin Viiviä kiristämään satulavyön ja laittamaan suitset jonka jälkeen sain luvan taluttaa sen maneesiin. Ulkona oli niin kurja keli ettei siellä olisi voinut ratsastaa uppoamatta jatkuvasti mutaan.
-Sä voit jos viitit putsata Vikin karsinan jonka jälkeen kantsii mennä taukotupaan lämmittelemään. Viivi totesi ponnistaen tottuneesti uteliaan vuonistamman selkään.
-Kiva, mä taidan tehdäkkin niin! Hymyilin takaisin vaikken oikein tietänyt uskaltaisinko heittäytyä tuvan ihmis paljouden sekaan.

Kun olin laponut kaikki kannat karsinasta olin kyllä ansainnut lepo tauon. Astelin varovaisesti tupaan ja luojan kiitos sisällä istui vain kaksi uutta tyyppiä sekä Max.
Max nyökkäsi minulle hymyillen rohkaisevaan sävyyn kuten muutkin ja esittelin heille itseni.
-Moi, mä oon Reetta, Vikin uusi hoitaja.
-Ahaa, kiva tavata oon Valma. Oranssitukkainen tyttö hymyili. Hän oli hyvin ujon oloinen neuloessaan villasukkia enkä sen enempää tältä asioita udellut vaan kuuntelin kun toinen tytöistä esitteli itsensä minulle.
-Nina. Kyyhkyn hoitaja. Tämä kertoi. Tällä oli sama nimi kuin ystävälläni ja kämppikselläni Ninalla. Nina toi tietenkin mieleen Janin ja aloin voida pahoi.
-Onko kaikki hyvin? Valma kysyi varovasti ja Maxin kääntyi ihmettelemään minua.
-Ööh, joo.. Siis tottakai on! Selitin nopeasti ja istahdin huterasti Maxin viereen sohvalle. Nina ja Max vakuuttuivat mutta Valma ei.
-Ihan varmasti? Hän tarkisti. Nyökkäilin yrittäen vaikuttaa täys järkiseltä ja olin miettiväni jotain. Onneksi Valma käänsi katseensa ikkunaan ja unohti asian. Hetken kuluttua Nina tarjosi minulle teetä ja otin sen avosylin vastaan. Hörppiessäni teetä tunsin jotain pörröistä jalkojeni alla ja vilkaisin nopeasti alas. Nilkkaani vasten kehräsi täplikäs kissa jota en ollut vielä nähnyt. -Kukas tämä on? Kysyin Maxilta.
Nainen vilkaisi alas ja antoi hymyn levitä kasvoilleen.
-Hiisu se vain on, toinen tallikissoista. Toinen on mustavalkoinen Niisku. Max selitti. Nyökkäilin tuijottaen kehräävää kissaa. Sen toisen kisuliinin olin jo nähnyt aikaisemmin tallilla ja kieltämättä se oli ollut söpömpi.

Palasin kylmissäni talliin ja goudasin kottikärryt lantalaan. Palatessani Viivi oli jo Vikin kanssa pessarissa.
-Miten meni? Kysyin kaksikolta.
-Tosi hyvin! Vähän alkujäykkyyttä mutta se meni nopeesti ohi. Loppu puolella Viki alkoi hikoilla aika paljon joten aattelin pestä sen lopuks. Viivi kertoi.
-Okei! Mä voin viiä nää varusteet pois.. Mumisin napaten Viiviltä satulan ja suitset. Satulahuoneessa joku poika hääräilin satuloitten kanssa. Tällä oli aika huoleton ja hauska olemus ja en voinut olla tökkäämättä tätä selkään.
-Mitä hemmet..! Poika huudahti mutta kääntyessään sulki nopeasti suunsa.
-Sori.. Mä kun luulin et.. Poika inisi nolona. -Ei se mitään! Naurahdin tälle ja esittelin itseni Reetaksi, Vikin hoitajaksi.
-Jaa, jaa! Mä oon tallitonttu tai tarkemmin Rafael. Poika esittäytyi.
-Ookoo, mut mun täytyy mennä, törmäillään! Huikkasin olkani yli ja painelin Vikin ja Viivin luo. Viivi oli jo pessyt Vikin joten sain taluttaa sen karsinaan ja viedä harjapakin paikoilleen.

Laahustin  takaisin tallillta kämppääni. Heitin välinpitämättömästi tennarini eteiseen ja kävelin sisään. Nina tuli huolestuneena juosten minua vastaan ja halasi minua pitkään.
-Missä sä olit? Mä pelkäsin hirveesti että sulle on tapahtunut! Vittu et sä voi noin vaan lähtee vetää! Nina huusi itku silmässä ja halasi mua vielä kovempaa.
-Anteeks, hirveesti.. Nyyhkytin ja menin sohvalle makaamaan. Nina istui sohvan reunalle. -Anteeksi. Mäkin olin tyhmä. En vaan ymmärtänyt että sä rakastat Jania niin paljon. Anteeks.. Nina sanoi lasittunein katsein. Tyttö ei yleensä näyttänyt tunteitaan ja siksi itkeminenkin oli aika erikoista.
-Heei.. Olit sä vähän oikeessakin. Unohdetaan tää soppa. Mä menin talille jossa mulle tuli vähän parempi olo. Kerroin Ninalle.
-Hyvä. Unohdetaan vaan.

Viki ravaili tarhassa ratsastuksen jälkeen..

-Voih, sä näytät upealta! Viivi henkäisi siirtäen katseensa minuun ja minun valkoiseen Lucia asuun. Raavin joka paikasta minkä jaksoin tuijottaen Viiviä avuntarpeessa.
-Täää kutiseeee! Valitin ja näytin ihottumaani. Viivi kallisti ihmetellen päätään ja napsautti sormiaan.
-Katsotaas.. Hmm, mikä tässä kutittaa? Tämähän on tehty liukkaasta kankaasta eikä villasta! Nainen kyseli.
-No juuri se että se on niin ärsyttävän liukas! Ähkäilin vaivaantuneena.
-Sä oot upee, Reetta! Pojat tulevat ihastumaan sinuun! Viivi tuhahti ja vinkkasi hymyillen silmää. Minä pyöräyttelin silmiäni huvittuneena Viivin sanoille mutta tunsin silti poskilleni nousevan punotuksen joka ei johtunut ihottumasta.

Nousin kylmästä hytisten Vikin satuloimattomaan selkään ja irvistin Maxille.
-Mitä jos mä repeen poikien ilmeelle ja nauran niin että tipun selästä? Kysyin huolestuneena ja kohentelin kypärääni johon Valma oli askarrellut kynttilöitä kiinni. Takanani istui joukko Lucia kulkuelaisia jotka odottivat jo malttamattomana lähtöä.
-Äh, saadaanpa ainakin hauska kuva albumiin! Max vastasi nauraen ja huitoi meitä lähtemään. Vatsassani kouraisi kun painoin pohkeet Vikin kylkiin ja kulkue lähti liikkeelle pitkin kynttilöitä ympäröivää lumista polkua. Katsoi kaikkia katsojia hymyillen silmiin mutta Miron kohdalla puna nousi jälleen poskilleni. Käänsin katseeni nopeasti pois pojasta ja hymyilin seuraavalle toljottajalle.

Viki kiemurteli välillä musiikin pauhatessa vielä kovempaa mutta tottui pian ääneen. Huomasin että katsojiin oli liittynyt myös Valma joka jäi nojailemaan kajareihin. En kiinnittänyt siihen enempää huomiota paitsi silloin kun tämä yhtäkkiä tönäisi volume nappia ja musiikki oli sietämättömän kova. Viki säntäsi laukkaan  ja huomasin silmäkulmastani että takana olijoitten ratsut pukittelivat rajusti sekä ratsastajilla oli täysi työ pysyä selässä. Tarrauduin vaistomaisesti Vikin harjaan ja nojasin taaksepäin. Onneksi Rafael juoksi paikalle ja laittoi musiikin hiljemmalle. Tilanne saatiin lopulta jotenkin hallintaan ja kulkue jatkoi. Murjotin hieman Valmalle joka kikatti vahingon iloisesti mokalleen. Minusta se ei ollut kovin kivaa eikä varmasti muistakaan ratsastajista.

Laskeuduin huojentuneena Vikin selästä ja nojasin hetken tamman kylkeä vasten.
-Miten meni? Kysyi Inka joka oli yksi Lucia neidoista.
-Ihan ookoosti, lukuun ottamatta sitä Valman mokaa, olihan se huvittava juttu mutta oisi voinut käydä pahasti. Selitin Inkalle ja ojensin Vikin ohjat Viiville joka oli luvannut hoitaa tamman.
-Mmmm... Inka mutisi ja pujotteli ihmisten läpi talliin. Seuraavaksi väki kokoontui tallitupaan jossa oli tarjolla glögiä sekä pipareita. Istahdin Miron viereen ja punastelin loppu illan Miron rupatellessa minulle Lucia kulkueesta.
En ollut enää vihainen Valmalle mutta nuorempi tyttö ei ollut tajunnut että mitä oisi voinut tapahtua. Sain paljon kehuja kulkueesta jotka otin avosylin vastaan. Oli mukava kuulla jotain hyvää itsestään vaihteeksi.

Ulkona alkoi jo hämärtää joten menin pitämään taukoa ihmisistä Vikin karsinan luo. Kiitin tammaa hyvästä käyttäytymisestä ja lellin sitä porkkanoilla ja hieronnalla. Viki paino päänsä minun olkapäälleni rauhoittavasti kun istuin karsinan nurkassa silitellen sen päätä. Vietin paljon laatuaikaa tammasen kanssa kunnes hätkähdin moottori ääneen ja näin ikkunasta tallipihaan ajetun auton. Painoin suukon Vikin turvalle ja juoksin ulos. Matkallani olin lähellä törmätä Miroon.
-Mä- mä oon just lähössä.. Änkytin ja osoitin peukalollani autoa.
-Joo.. Niin, siis niin mäki oon. Miro hymyili ujosti. -Sä oli hyvä Lucia.. Poika jatkoi. Hymyilin Mirolle.
-Kiitos. Nähdään pian! Huikkasin olkani yli ja hyppelin kevein mielin Ninan autoon.



Sorke, täst tuli vaan tällänen kökkö kun päätin vaan väsätä jotain lucia kulkueesta.. D:

Kouluvääntöä Vikin kanssa ekaa kertaa.. Tammanen toimi kyllä hienosti myös kouluradallakin : D Ratsastuksen jälkeen kuuma kaakao sormien väliin, unohtamatta Vikiä joka sai herkuista osakseen porkkanan.. Odotellessa huomista joulu käväisyä tallilla! <3 <3

Mikään ei voinut olla ihanempaa kuin juosta lumisateessa ruskeassa lyhyessä takissa, oranssissa kaulahuivissa sekä lapasissa, vaalea tukka heiluen vauhdin saattelematta. Tai ei itseasiassa enää kovin vaaleana vaan enemmänkin valkoisena sillä jää oli huurustanut hiuksia hiukan epätavalliseen väriin. Kohta Pronssijoen rantaa pitkin kiemurteleva polku päättyi ja edessäni möllötti tuttu punainen rakennus. Olin luvannut Rafaelille tulevani auttamaan aamutallin tekemisessä eli kello oli vasta aamuyön aikoja kun saavuin tallille. Poskilleni oli noussut kevyt puna pakkasen takia joten lämmittelin punapäitä lapasien peittoamana.

Saavuin talliin. En heti rynnännyt tupaan kohtaamaan kaikkien tuttujen tallilaisten katseita myrskyisän maastoreissun jäljiltä vaan kapusin tallivintille etsiskelemään Rafaelia. Mieleeni pälkähti hassu ajatus. Ehkei kukaan ollut tänään täällä näin aikaisin? Voisinhan minä mennä tupaan vähän lämmittelemään, tuskin siellä olisi kokonaista laumaa vihaisia katseita vastassa. Lähdin hymähdellen takaisin talliin ja poikkesin tupaan. Arvasin. Ketään ei ollut paikalla, aika hassua sinänsä mutta ihan ymmärrettävää. Muut saivat jouluna lahjoja ja juhlivat sukuloimassa. Minulle se oli ihan outoa. Enhän ollut ikinä viettänyt joulua ja saanut paketteja, johtuu karusta lapsuudestani. En tosin onneksi muistanut mitään oikeasta perheestäni, sillä jos muistaisin minulla saattaisi olla kamalat traumat. Olin jo tottunut elämän kolhuihin vaikkeivat ne aina ihan pikku juttuja olleetkaan.

Ennen kuin huomasinkaan olin keittänyt itselleni kahvia ja hörpin sitä rauhassa taukotuvassa kunnes tallitonttu rynnisti tietenkin erittäin näyttävästi nenälleen tuvan lattialle. Nauroin maha kippurassa pojan tohuloinnille ja tökkäsin tätä jalallani kylkeen. Rafael nosti käden ylös elon merkiksi ja mutisi jotain joulu rauhasta. Autoin tontun ylös ja kysäisin miten saisin auttaa.
-Tuu mä näytän. Raffeli sanoi ja nyökkäsi minulle seuratakseni tätä. Ravasin pojan perässä ihmettelemässä mitä tämä teki. Kun aloin tajuamaan homman jujun sain alkaa työskentelemään itsenäisesti. Minusta oli hauskaa saada jaella joulukaurat jokaiselle hevoselle. En yhtään ihmetellyt Rafaelin ura valintaa, tähänhän voisi tottuakkin.

Minua kummastutti kun hevosetkin saivat joululahjoja. En ollut tajunnut edes hommata Vikille mitään pientäkään. Jokainen hevonen sai kuitenkin erikois annoksen herkkuja ja minä onnenpekka sain tarjota kaikille hevoselle jouluporkkanan. Tunnelma oli suorastaan maaginen. Hevoset roukuttivat ruokiaan ja Rafael hyräili jotain joululaulua tuntihevosten puolella. Minua hymyillytti. Huulet vääntyivät väkisin ylös päin enkä mahtanut sille kerta kaikkiaan mitään. Kun kello alkoi jo olemaan sen verran että ihmisiä saattaisi alkaa saapumaan päätin pujahtaa Vikin karsinaan nauttimaan vielä viime hetken rauhassa olosta. Rapsuttelin tammaa sieltä täältä tämän pään ollessa olkapäälläni. Noin viiden minuutin kuluttua joku käveli karsinan luo. Katsoin ylöspäin sillä olin istunut karsinassa polvillani. Viivi kurottautui hymyillen karsinan ovelta antamaan Vikille porkkanan. Viki tökkäsi minua turvallaan ja nappasi porkkanan Viivin avoimesta ja kutsuvasta kädestä.

Olimme sopineet Viivin kanssa että Viivi menisi tänään maastoon mutta saisin autella häntä hieman Vikin kuntoon laitossa. Rupattelimme niitä näitä mutta aina kun Viivi mainitsi sanan joululahja, kurkkuuni nousi pala. Alkuperäisessä perheessäni kaikki olivat juoppoja, eikä lahjoja saatu ikinä. Nykyisessä perheessäkin juotiin mutta hallitummin mutta silti sossujen määräyksestä tämä joulu saattoi olla viimeinen Pronssijoella. Sitten tajusin sen. Se saattaisi olla viimeinen myös hallavassa. Muistelin vaimeasti kuinka sossut ilmoittivat lähdöstäni viime viikolla. Mutta halusin jäädä tallille. Halusin jäädä Vikin ja Viivin luo. Ja Maxin ja kaikkien muittenkin luokse. Ei lastenkodissa voi viihtyä!

Katsoin hätääntyneesti Viiviä silmiin ja kerroin kaiken. Aivan kaiken, lapsuus-ajoista asti. Viivi nyökytteli päätään rauhoittavasti.
-Kuule, mutta täytäthän sinä talvella 18-vuotta. Jos saat rahaa kerättyä, saatat päästä asumaan vuoden päästä takaisin Pronssijoelle. Viivi lohdutti. Silmissäni vilahti toivon pilke ja nyökkäsin itsevarmasti.
-Varmasti saan! Sanoin tomerasti ja jatkoin Vikin sukimista taas iloisissa merkeissä. Letitin tamman harjan pujotellen väliin punaisia nauhoja. Kävin kipin kapin noutamassa satulan ja suitset jotka Viivi puki Vikille. Viki seisoi jälleen hievahtamattakaan paikoillaan tarkkaavaisena. Päätin olla pilaamatta jouluani viimeisistä tallilla ja olla vain onnellinen Vikistä ja muista hevosista.

Vilkutin Vikille ja Viiville ja palasin talliin. Vähempiä miettimättä tanssahtelin tallitupaan joka oli tupaten täynnä porukkaa. Pujottelin ihmispaljouden läpi lähimmäiseen nurkkaan vilkuilin ulos ikkunasta jossa vielä vilahti Vikin letitetty häntä. Yhtäkkiä silmiini osui varovainen ja alistunut katse. Käänsin äkkiä katseeni pois henkilöstä jonka äkkäsin heti Valmaksi. Jalkani löivät loukkua joten istuin äkisti tuolille muka muina miehinä. Valmalla oli kädessään jotain punaista ja pehmeää. Katsoin silmät suurina tytön syliin. Se oli joululahja jonka kyljessä luki: "Reetalle" Mitä? Minullekko? Vieläpä kaiken sen jälkeen mitä olin tehnyt! Päässäni huori pitkään aivan kummallisia ajatuksia kunnes Valma oli vieressäni. Vilkuilin ympärilleni ja yritin näyttää siltä etten huomaisikaan koko tyttöä. Hetken kuluttua pakotin silmiäni kohtaamaan nuoren tytön kasvot jotka olivat jo kauan kummitelleet mielessäni.

Kauhun sekaisin tuntein otin pienen punaisen paketin ja painoin katseeni varpaisiin. Kyynel valui pitkin poskiani mutta pyyhin sen nopeasti pois ettei nuorempi tyttö huomaisi. "Ki-ki.. Kiitos. " Virkoin kuulostaen melkein hysteeriseltä. Valma nyökkäsi varovainen hymy kasvoillaan. Käännyin taas ikkunaan päin ja kokosin itseni. Vilkaistessani Valmaa, olin taas sama tavallinen tunteeton kovis jolle ei ryppyillä. Valma jätkähti ja tuijotti minua sitten tuimasti. Vastasin kylmästi katseeseen ja jätin naamalleni tekopyhän hymyn. Kiitin uudestaan ja häivyin sitten maisemista käsissä yhä punainen rutistamani paketti. Kapusin vintille niin pian kuin pystyin ja revin paketista kuoret irti. Punaisen lahja käärön alta pilkisti syötävän suloiset punaiset lapaset sekä sininen suklaakonvehti joka oli reunustettu punaisella nauhalla jossa toistui hyvän joulun toivotus. Koviksen naama oli taas väistynyt oman aidon hymyn tieltä sivellessäni pakettia. Uskomatonta mutta totta, se oli ensimmäinen joululahjani 17 vuoden aikana.

Olin vain yhtä hymyä loppupäivän. Tallissa sattui ja tapahtui paljon sinä päivänä.. Mutta niistä joskus toiste..!

Pakkanen oli viimepäivien aikana laskenut ja noussut vaihtelevasti. Tänään oli kuitenkin muutama aste lämmintä ja aurinko paistoi lähes täydeltä taivaalta. Astelin pitkästä aikaa tallitietä pitkin kohti tallia. Päässäni jyskytti käsittämättömät omantunnontuskat, kun en ollut käynyt Vikin luona pitkiin aikoihin. Näin ponin jo kaukaa tarhassaan ja kiiruhdin tämän luo.

Pujahdin aidan alta tarhaan ja Viki tuli minua vastaan hirnuen. Halasin tammaa pitkään ja hyvä etten itkenyt – niin kova ikävä minulla oli ollut rakkainta ponia. Ponilla oli päitset päässään, joten talutin sen suoraan talliin päitsistä. Välillä annoinVikin kulkea itse vierelläni, eikä se siitä mihinkään karannut, mitä nyt välillä pysähtyi ihmettelemään maisemia. En voinut edes kuvitella, miten onnellinen olin, kun pääsin taas tallille! Tuntui, siltä kuin matka tallille olisi kestänyt ikuisuuden, mutta se ei haitannut minua yhtään. Olin onnellinen siitä, että Viki tunnisti minut vielä ja luotti minuun. En vielä tiennyt, mitä tekisin Vikin kanssa, mutta ajattelin, että saan sen selville hoitaessani.

Tallissa annoin Vikin mennä karsinaansa syömään heiniä, jotka hain tälle. Lähdin itse hakemaan harjapakkia ja suitsia. Satulan jätin tarkoituksella talliin, sillä minulla ei ollut ratsastus saappaita matkassa. En ollut muutenkaan kovin hyvin varutautunut treenaamiseen, eikä se ollut tarkoituskaan. Ajattelin mennä maastoon ja ravailla vähän pellolla. Hirveitä en meinannut rallitella, kun Viki oli liikkunut todella huonosti viimeaikoina.

Menin Vikin luokse karsinaan ja aloin harjaamaan tammaa. Viki näytti nauttivan täysin siemauksin minun ajastani ja minäkin olin onnellinen ollessani Vikin kanssa. Harjasin ponia pitkään ja nauttien harjaamisesta ja ponin kanssa olosta. Mielessäni välähti, kuinka kauan saisin vielä pitää Vikin luonani, mutta työnsin ajatuksen pois. En halunnut luopua ponista vielä pitkään aikaan, mutta jossain vaiheessa se kuitenkin oli edessä. Tämä ajatus sai kyyneleet silmiini ja halasin ponia.
”Rakastan sinua!” kuiskasin ponille ja pyyhin kyyneleet silmistäni. Poni kietoutui kaulallaan minuun ja siinä olin jonkin aikaa.
”Katos Viivi! Sinuakin näkee täällä!” Rafael säikäytti minut tullessaan karsinaan.
”Herranjuma... Rafael.. Hyvä etten kuollu tähä paikkaan sydänkohtauksen takia.” sanoin pojalle ja jatkoin Vikin harjaamista.
”Sori. Ajattelin vain tulla kysymään sua mun kaa maastoon.” rafael ilmoitti.
”Olin lähössäki sinne ilman satulaa eli juu, voin tulla.” sanoin Raffelle ja loin hymyn katsoen Rafaelia. Poika hymyili takaisin ja ilmoitti tulevansa tallin eteen 15 minuutin päästä Pallen kanssa. Tämä tarkoitti siis sitä, että ei ollut aikaa enää halailla, vaan piti harjata Viki ja suitsia se.

15 minuuttia kului nopeasti ja pian olimme Rafaelin kanssa hevostemme selässä tallin edessä.
”Ajattelin mennä pellolle ravailemaan.” sanoin pojalle.
”Tämä käy!” Rafael vastasi ja hymyili. Lähdimme kävelemään kaviopolkua pitkin pronssijoelle päin. Ratsastimme jonossa minä johtaen, mutta pian Rafael ratsasti vierelleni.
”Sinua onki ollu jo ikävä. Mihi katosit?” Rafael kysyi kiinostuneena.
”On ollut paljon hässäkkää kotona. Sairastelua ja muutakin säätämistä.” sanoin pojalle ja muutuin hieman alakuloiseksi. Huomasin, että olin itsekin ikävöiny Hallavan porukkaa, mutta eniten olin ikävöiny Vikiä ja Rafaelia. En tiennyt miksi, mutta Rafaelin kanssa tunsin olevani vapaa ja rentoutunut. Rafaelin läpät olivat painuneet mieleeni, ja vaikka poika välillä kiusasi miua, oli se silti vaan kivaa.
”Okei.” Rafael sanoi ymmärtäen, että en halunnut puhua siitä.

Pääsimme tiepellolle ja ojan sinne ylitettyämme aloimme ravailemaan. Ravailimme sikin sokin pellolla jättäen jälkeemme vain risteilevät kavion jäljet. Minun ja rafaelin välille syntyi leikki, missä Rafael yritti ottaa minua kiinni. Juuri kun Raffe oli saamassa minua kiinni, lisäsin tempoa ja jätin pojan taakseni.
”Tämä ei ole millään muotoa reilua!” poika nurisi ja minä vain nauroin lisäten vauhtia, kun Rafael oli saamassa minut kiinni. Yllättäen Rafael laukkasi minut kiinni ja säikähtäessäni tipuin pehmeään lumihankeen pitäen Vikin ohjista kiinni.
”Mitä me sovittiin siitä laukkaamisesta?” kysyin Raffelta tenttaavasti. Vastaukseksi sain vain naurua ja lumipölyt naamani Rafaelin lähtiessä laukkaamaan.

Viki alkoi tökkimään minua turvallaan, joten kapusin takaisin ponin selkään ja kävelin Vikin kanssa hetken. Temppuilin tamman selässä sen kävellessä, eikä tämä ollut siitä moksiskaan. Välillä yllätin Vikin tarttumalla tämän korvista kiinni ja silloin tamma katsoi minua hämmentyneenä. Ihan kuin en venyisi tarpeeksi napatakseni ponin korvista kiinni. Naurahdin Vikille ja ravasin rafaelin luo pellon keskelle.
”Lähdetäänkö takaisin tallille?” kysyin pojalta ja hän myöntyi, vaikka selvästi olisi vielä halunnut jatkaa.

Tallille päästyämme harjasin vähän hikeentyneen ponin ja laitoin sille fleeceloimen ylle. Auringonpaisteen takia vein ponin tarhaan, sillä ulkona oli suht lämmintä. Menin tallilaisten perässä taukptupaan keittelemään kaakauta ja kupillisen höyryävää, suklaista juotavavaa juotuani lähdin Vikin karsinan kautta kotia.


//Sori tän postaamises kesti. Tää oli koneella melkein valmiiina todella pitkään, mutta en vaa saanu sitä kirjotettuu loppuu