Pandamonium du Posch + orja

Kylmä viima puhalsi niskaani ja sai minut kaivautumaan syvemmälle takin kauluksen uumeniin. Cruiserin pyörät rahisivat hieman jäisellä tienreunalla ja hämärä oli jo laskeutunut tiepellolle. Käännyin Maalaismiehentieltä koivujen ja havupuiden reunustamalle Kaviopolulle, jonka päädyssä hohtivat kullankeltaiset valot. Tumman tallin valoisat ikkunat loivat kontrastia tummalle maisemalle. Puiden latvoissa ulvova hyytävä tuuli sai kylmät väreet kulkemaan rohkeammankin selkäpiitä pitkin. Vaaleanvihreä kulkupelini jämähti tallipihan reunalle, kun kulunut asfaltti muuttui hiekaksi. Kun tunsin hiekan kengänpohjieni alla nostin cruiserin maasta ja jatkoin matkaa jalkaisin. Mitä lähemmäs kivistä rakennusta tulin, sitä enemmän ilmassa tuoksui hevonen, kuului puheensorina ja tuntui jännitys. Tosin minä se jännitin, tämä oli totuuden hetki - pääsisinkö mukaan porukkaan ja olisiko tallin valitseminen ollut elämäni moka. Päädyin miettimään, mistä ovesta pääsen sisään, ja pysähdyin pohtimaan sitä. Päätyisin kumminkin johonkin kummittelevaan kellariin tai jotain. Onnekseni kuulin takaa ääniä ja brunette nuori nainen hymyili minulle ennen kuin avasi suuremman oven ja päästi letkan poneja taluttavia Naantalin aurinkoja sisään. Lähdin kävelemään nöyränä laikukkaan shetlanninponin vierellä tuon punaposkisen ratsastajan takana.

Tallista tulvi valoa ja lämpöä, mutta eniten hevosentuoksua. Jättäydyin oven vierelle ja kun voikko, siro connemaranponi oli selviytynyt blondin ratsastajattarensa kanssa oven sisäpuolelle, suljin sen hänen puolestaan. Samalla kun seurasin ponin kermanväristä takalistoa yritin tähyillä karsinoihin ja löytää omaa kaunotartani, jonka uskalias kämppikseni Elisa oli lupautunut tuomaan tänne. Onneksi sentään tallilla oltiin oltu vastassa, muuten tamma olisi saattanut löytyä hyvinkin vaikka huomenna metsiköstä kylmettyneenä. Kiinnitin huomiota kaikkiin hevosiin myöhemmän tunnistuksen varalta: Loki oli komea musta ruuna, Celle järkyttävän kokoinen salernonhevonen, Bee se kermanvärinen poni. Käytävän päässä pysähdyin tutun hörähdyksen kuullessani. Rakas hevoseni yritti tunkea turpaansa kaltereiden välistä suukottamaan minua. Naurahdin hieman ja menin tervehtimään tammaa.
- Se on uus yksityinen. Joku Elisa toi sen tänää ja katos sitten heti. Outoa, jos multa kysytään, punahiuksinen tyttö sanoi olkani yli ja näytti sitten säikähtävän omaa rohkeuttaan.
- Joo, se oli mun kämppis. Tää Panda tässä on mun hevonen, sanoin naurahtaen melko suloiselle tytölle, joka oli melkein samanpituinen kuin minä.
- Aa, okei..., toinen mutisi ja punastui hieman.
- Ei se mitään, en mäkään olis kuvitellut itteäni hevosen omistajaks, sanoin hieman naurahtaen. - Oon muuten Christian.
- Okei. Mun nimi on Valma. Oon pyöriny täällä jo pitemmän aikaa, eli jos tulee jotain kysyttävää niin tuu sitten juttelee...
- Äläpä mene mihinkään! Voisitko näyttää mulle paikkoja, tää kun on vähän niinko... mun eka kerta täällä?

Jatkuu, en nyt ehdi enempää...

Viimein pääsen jatkaa...

- No ei mulla kai oo täs mitää... kai se on pakko, toinen sanoi hieman huojentuneen näköisesti hymyillen, olin varmaan antanut hänelle ihan mieluisaa tekemistä. Valma viittoi minut kuitenkin jo kolmannelle karsinalle, ja matka tyssäsi siihen. Karsinassa nuokkui vaaleanruskea vuonoponi, jonka äskeinen ratsastaja irrotti juuri satulavyötä. Nopeasti käänsin katseeni karsinan oveen, jossa luki Dunja. Suloinen nimi.
- Dunja on mun hoitohevonen, Valma kertoi ja huomasin tuon katselevan hieman haikeasti tammaa. Oli varmaan vaikeaa jakaa oma kullannuppu monen tuntiratsastajan kanssa.
- Mukavaa nähdä hevonen joka osaa ottaa rennosti. Onhan Panda ihan suloinen, mutta hirveä häslääjä, sanoin hymyillen. Valma nyökkäsi hieman ujosti ja puhui sitten jotain tallin hoitajien kokoontumispaikasta. Niinpä lähdin seuraamaan häntä.

Olin juuri avaamassa Valmalle tallin ovea, kun kahva kääntyi ja ovi aukesi ulospäin. Suunnilleen minun ikäiseni vaaleahiuksinen jätkä hymyili olkapääni ohitse Valmalle näennäisesti tyytyväisenä.
- Toikko tänää ruokaa? tuo kysyi ja sai osakseen leikkisän kynärpäätönäisyn hänen takanaan seisovalta tummahiuksiselta tytöltä.
- On mulla salaattia, mutta laitetaan se puoliksi, Valma sanoi hieman huokaisevaan sävyyn. - Oliko Tiia-Iina unohtanu eväät kotiin vai?
- Toi tyhjensi mun eväsrasiat ennätysajassa, nuori brunette ilmoitti jätkän selän takaa ja näytti sitten vetävän vaaleahiuksisen kaverinsa ranteesta tallin puolelle. Valma katsoi kaksikon perään hieman huolestuneesti mutta meni edeltä oven ulkopuolelle, jonka jälkeen suuntasi kohti kapeampaa ovea. Seurasin tuota melko hiljaisena ja sulkien ovet perässä, mutta toisen oven sain sentään avata hänelle sen sijaan että joku olisi päässyt yllättämään sisältä päin.
- Keitäs noi oli? uskaltauduin kysymään kun Valma hieman ujosti hymyillen käveli sisään ovesta jota hänelle pidin auki.
- Hallavan tallitonttu Rafael ja Been hoitaja Tiia-Iina, tuo vastasi samalla kun vedin oven kiinni. Valma neuvoi minua riisumaan päällysvaatteet naulakkoon ja jatkoi itse kävelyään tuvan perälle. Kun olin saanut päältäni mustan päällystakin ja potkaissut skeittikengät naulakon nurkkaan, heitin lapaseni hattuhyllylle ja jätin cruiserin naulakon viereen. Jatkoin matkaa eteenpäin, huoneeseen joka oli miellyttävä - sitä hallitsi rento ja kotoisa tunnelma.

Ilmassa tuoksui kaurakeksit, jotka näyttivätkin jäähtyvän keskellä tuvan puista pöytää. Siniset räsymatot ja mukavan näköiset sohvat kutsuivat viettämään rentoa iltaa tallikavereiden kanssa. Oikealla puolellani näin vessan oven sekä siistin rivin kaappeja, joista yhden ovessa oli muistilappu johon oli kirjoitettu Pandan omistaja. Minä siis. Valma oli mennyt avaamaan omaa kaappiaan ja hetken kuluttua se aukesi. Tyttö tonki sitä vielä hetken ennen kuin ojensi minulle voitonriemuisen näköisenä avaimen.
- Max ja Oskari on tänään kiireisiä, Celialla on kädet täynnä tuntien kanssa ja Rafaelin vastuun ottamisista ei koskaan tiedä, joten mulle annettiin tehtäväksi ojentaa sulle sun kaapin avain. Se on toi missä on muistilappu. Älä hukkaa, yleisavain on jossakin Maxin salaisessa laatikossa joten et saa sitä auki jos avain jää kotiin, Valma neuvoi ja tiputti sitten avaimen avoimelle kämmenelleni. Hymyilin.
- Kiitti. Oot varmaan aika vakiokamaa, jos sulle on annettu tollane vastuutehtävä? kysyin hyväksyvään äänensävyyn.
- Mulla ja Dunjalla on ollut kohta vuosi yhteistä taipaletta, vaikka onhan siinä välissä ollu tietty laidunlomat ja muut.

Seuraavaksi Valma kehotti laittamaan kengät takaisin jalkaan, sillä hän näyttäisi tallia enemmän. Selviydyimme tällä kertaa talliin ilman vastaantulijoita, mutta laitoin myös merkille pimeän lähestyvän uhkaavaa vauhtia. Elisa olisi varmaan tunnin sisällä jo ahtanut itsensä täyteen pastasalaattia ja sitten saisin mikrottaa itselleni maksalaatikkoa. Ennen sitä täytyisi päästä kotiin, sillä kaupan einekset houkuttivat lähinnä silloin kun oli kova kiire ja älytön nälkä. Tallin käytävällä näin kuitenkin rempseän näköisen tummahiuksisen naisen taluttavan Pandaa, ja ihmettelin minne hän oli matkalla minun hevoseni kanssa.
- Hei, sä oletkin varmaan Christian, tuo sanoi yllättäen ja ravisti kättäni reippaasti hymyillen. Kun katsoin häntä silmiin, huomasin että ne olivat eriväriset - kummaa, mutta aika siistiä.
- Öö, joo. Minne sää mun heppaa viet? kysyin hieman yllättyneenä ja toinen nauroi.
- En tiedä mitä Raffe ja Max oli sopineet, mutta Panda oli kumminkin väärässä karsinassa, ja ajattelin että et pahoittais mieltäs jos siirtäisin sen. Pandan karsinahan on siis toi iso, eli varsomiskarsina, nainen selitti ja nyökkäsin hieman epäilevästi.
- Mä oon muuten Celia. Oon tällä vakituisesti ratsastuksenopena, oot vissiin jo Valman tavannut. Toivottavasti hän näyttää sulle paikkoja, mulla alkaa just tunti maneesissa. Haluutko ottaa tän? Celia puhui nopeaan tahtiin ja ojensi sitten tammani riimunnarua minuun päin.
- Kyllä sen luulis onnistuvan, totesin olkiani kohauttaen ja sain osakseni kiireisen kiitoksen ennen kuin ruskeaverikkö katosi tallin ovesta kohti maneesia. Panda katsoi toisen perään hieman pöllämystyneen oloisena, mutta toipui sitten järkytyksestä ja ojenteli turpaansa Valmaa kohti.

Seuralaiseni katseli hevostani turvallisen välimatkan päästä ja näytti olevan yhtä vähän tilanteen tasalla kuin minäkin. Annoin kuitenkin Pandan lähestyä tyttöä aivan vapaasti.
- Tää tässä on koko universumin kiltein hevonen, maasta käsin siis. Ratsuna se on ihme koheltaja, mutta karsinassa sen kanssa vois olla vaikka toista ikuisuutta. Vauvakin pärjäis Pandan kanssa, kunhan se ei keksi mitään säikyttävää, totesin ja tulin sitten lähemmäs Valmaa. Tuo varovaisesti tervehti tammaani ja rapsutti ujosti sen otsaa sormenpäillään.
- Ei tää kovin vaaralliselta vaikutakaan, hän sanoi hymyillen ehkä hieman huojentuneen oloisesti. Nyökkäsin ja maiskuttelin tammaa sitten minun suuntaani, että saisimme sen karsinaan ja voisimme jatkaa kierroksen loppun. Panda seurasi hieman pettyneen oloisena minua turpa vasten selkääni. Avasin ison karsinan oven ja päästin tamman sinne. Ruskea hevonen näytti sopivan hyvin siihen karsinaan ja oli tyytyväinen siihen, että se oli tilavampi kuin edellinen. Karsinanaapuriksi osoittautui villin näköinen kärpäskimo täysiveritamma. Olikos se nyt Smetana... ei vaan Snezana, niin.

Valma sitten esitteli minulle pesukarsinan, satulahuoneen, rehuvaraston ja siivousinnon varale myös nurkan, josta löytyi harjat, talikot ja kottikärryt.
- Oliks siinä kaikki? kysyin sitten hymyillen.
- Jep, Valma totesi ja vastasi hymyyn.
- Kiitti tosi paljon ku näytit paikkoja. Hallavan jengi vaikuttaa kyllä ihan siltä että sopisin tänne suhteellisen hyvin, kiitin tyttöä.
- On kiva nähdä uutta, kivaa kengiä Hallavassa. Aina on jotain tekemistä, kun on paljon porukkaa, Valma vastasi.
- Varmaan totta. Mutta mun täytyy varmaan lähtee, ettei se mun kämppis tyhjennä koko jääkaappia ennen ku ehin syömää. Oli tosi kiva jutella ja hengailla täällä sun kaa. Otetaa lähiaikoina uusiks, totesin sitten ja sanoin vielä ehkä lämpimästikin hymyillen moikat tytöllä. Työnsin kädet taskuihin, käännyin kannoillani ja maleksin vielä vetämään takin päälleni unohtamatta lapasia. Nappasin kainaloon vielä cruiserin ja lähdin kohti kotia - toivottavasti Elisa ei olisi niin nälkäinen kuin pahoin pelkäsin.

- CHRISTIAN

Panda kiskoi ohjia ja steppaili, kun etenimme rauhallisella metsätiellä. Maisema oli valkea - yöllä oli satanut lunta, ja sen takia olinkin saanut Elisan käskystä herätä keskellä yötä tekemään tulta mökin takkaan, kun meidän patteri on ihan sökö. Matka tallille oli sujunut hyvin kävellenkin, enkä olisi kyllä jaksanutkaan liukastella cruiserin kanssa jäisellä tiellä. Ajatukseni katkesivat hetkeksi kun Pandan jalka lipsahti jäisellä kohdalla. Tamma haki nopeasti uuden tasapainon ja jatkoi päänsä nykimistä eteen, taakse ja sivulle. Metsä oli kaunis näin aamuisin, ja kuusikossa oli rauhallinen tunnelma. Kuului lähinnä ratsuni kavioiden kopinaa, talitintin laulua ja satulan narinaa. Sain ajatukseni taas radalleen. Elisa oli jäänyt kotiin siivoamaan, ja minä tietysti imuroinnin pelossa väittänyt että kukaan ei ole tänään tallilla heti aamusta, joten minun piti mennä itse hoitamaan tammaa. Kämppikseni oli onneksi ottanut selityksen todesta ja päästänyt minut menemään. Eikä ollut edes tentannut mitään, vaikka yleensä neiti pommitti minua ties millä kysymyksillä. No, en ollut nähnyt Hallavassa ketään muuta kuin Rafaelin torkkumassa tallituvan sohvalla, mutta en ollut viitsinyt häntä herättää. Jätin vain Pandan karsinalle lapun, että olin lähtenyt maastoon. En sitten tiedä oliko se fiksua, kun en edes tuntenut ympäristöä, mutta ennemmin eksyisin kuin menisin siivoamaan. Ei siinä niinkään mitään pahaa ollut, mutta Elisa oli puhtauden suhteen varsinainen perfektionisti, enkä jaksanut kuurata joka nurkkaa viidellä eri aineella.

Melko pian tajusin, etten ollut pannut merkille ollenkaan mistä päin olin tullut. Panda alkoi tepastella hermostuneemmin - olisi sittenkin pitänyt herättää Rafael, tai ehkä soittaa Valma tai Tiia-Iina maastoseuraksi. Ideani lähteä maastoon yksin oli oikeastaan huono. Ei huono, vaan ihan syvältä. Panda oli varsin arvaamaton ratsu, etenkin vieraassa metsässä ja yksin, enkä tuntenut ainuttakaan reittiä. Mutta tässä sitä nyt oltiin. Havahduin siihen, että ruunikko tamma marssi melkoista vauhtia ja minun oli laitettava jarrut pohjaan. Pysäytin ratsuni ja jäin pohtimaan oikeaa ilmansuuntaa. Jostakin suunnasta kuului Pronssijoentietä pitkin kulkevien autojen suhinaa, ja sieltä varmasti löytäisin myös takaisin tallille. Annoin Pandalle ohjaa ja tamma lähtikin automaattisesti kulkemaan ompelukonekäyntiä. Yritin painoavuilla viedä tammaa äänien suuntaan, mutta satula (ja osaamattomuuteni) tekivät sen melkein mahdottomaksi, ja jouduin keräämään ohjat. Kului muutama minuutti ennen kuin tapahtui jotakin kiinnostavaa. Puskassa alkoi rahista, ja vaistonvaraisesti hoputin ruunikkoa eteenpäin, ettei se keksisi säikähtää pensasta heiluttelevia vihreitä miehiä. Pandalle vauhti kelpasi, ja se lähtikin innokkaasti raviin. Häntä nousi soihduksi ja pikku hiljaa tamma alkoi korskahdella siihen malliin, että se halusi lisää vauhtia kavioihinsa.

Silloin pieni, valkea jänis hypähti tielle. Koska ratsullani ei ollut parempaa tekemistä, se keksi vetää herneet nenään viattoman nisäkkään ilmestymisestä ja hyppäsi ilmaan melko laakean loikan suoraan kohti jänöjussia. Pääsin jotenkin hyppyyn mukaan ja harjasta tarttuen selvisin rodeoliikkeestä, mutta seuraavaksi tamma tekikin täyskäännöksen ja lähti takaisin tulosuuntaan laukassa. Nojasin rennosti taaksepäin ja yritin järkeillä, mutta en ehtinyt ennen kuin tamma pysähtyi taas. Sen seurauksena lensin kaulalle. Panda seisoi muutaman sekunnin paikoillaan kuin pakoreittiä etsien, ja luulin jo kohtauksen olevan ohi kun se pinkaisi suoraan vasempaan talviunta uinuvaan koivikkoon. Pitelin tamman kaulasta kiinni ja istuin sen sään päälle juuri satulan eteen niin että sain jalkani nojatuksi satulan siipiin. Panda kipitti menemään ja ajoittain jouduin kumartumaan oksien tieltä niin, että katselin polun pintaa toivoen ettei se olisi jäinen yön jäljiltä. Jossakin vaiheessa ratsullani taisi naksahtaa, että nyt vaara on ohi, ja se pysähtyi rauhallisesti hidastaen. mutta tammalla olikin hyvä syy rauhoittua, ja se selvisi minullekin kun nostin katseeni.

Rauhallisen näköinen suomenhevostamma nyökki päätään. Sen vieressä seisoi hieno ja hermostuneen näköinen puoliverinen - ja viimeinen hevonen oli minulle tuttu, kuten pahoin pelkäsin.
- Christian? Valma näytti suorastaan huolestuneelta.
- Ootteko te Hallavasta? vaaleahiuksinen tyttö kysyi ruskean suomenhevostamman selästä.
- Joo, päätettiin Pandan kanssa tulla vähän, tota noin, rauhottumaan, sanoin hymyillen hieman hermostuneesti. Pieni punastus levisi poskilleni kun suoristauduin istumaan satulaan.
- Yksinkö? vaaleanpunaiset latvat omaava, suunnilleen ikäiseni nuori nainen kysyi hieman säikähtäneesti.
- Onko joku näyttäny sulle maastoja ennen? Kysyitkö ees Raffelta reittiä? Valma kyseli ja katseli minua ihan kuin olisi hieman poissa tolaltaan.
- Ei, tokaisin olkapäitäni kohauttaen ja hymyilin sitten hieman vaivaantuneesti. - Mutta siis, mun nimi on Christian, ja oon tullu Hallavaan jäädäkseni. Tää tässä on mun oikea käteni, Panda, joka päätti säikähtää jotain jänistä.
- Okei, mä oon Nina. Kyyhky tässä on mun hoitohevonen, vaaleahiuksinen totesi.
- Mun nimi on Inka, ujomman oloinen totesi valkoisen tamman selästä.
- Eiköhän kannata nyt mennä takaisin tallille. Chris, voit tulla meidän kanssa, ettet harhaile täällä loppupäivää, Valma järkeili. - Jos siis haluat, hän lisäsi perään hieman hymyillen.

Alistuin naisjoukon seuralaiseksi ja kuljin Pandan kanssa Kyyhky-nimisen tamman vierellä, kun takanamme Valma ja Inka ratsastivat rinnakkain. Molemmat uudet tuttavuudet osoittautuivat mahtaviksi persooniksi, joihin haluan varmasti törmätä vielä uudelleen. Mitä tästä opin: en enää lähde yksin maastoon.

- CHRISTIAN

Panda nykäisi kokeilevasti riimunnarua. En reagoinut siihen mitenkään, vaan jatkoin uralla kävelyä.
- Päästä jo irti, vihulainen, oranssihiuksinen luonnonlapsi manasi Pandan selästä.
- En ennen ku laitat kypärän päähän, tokaisin. Elisa automaattisesti sipaisi kiharia, rastamaisia kutrejaan parempaan järjestykseen jossa ne pysyivät seuraavat viisi sekuntia. Osasi kämppikseni ratsastaa, mutta saisin varmaan huudot Celialta jos hän löytäisi Elisan ratsastamasta Pandalla ilman kypärää. Maxin ja Rafaelin reaktioista en ollut varma, enkä ainakaan Oskarin.
- Tiesikkö että jos mä annan sun ratsastaa ilman kypärää, jengi täällä ei tosiaan arvosta mua? Joten, nyt oot sitten ihan nätisti narun päässä tai laitat olemattoman samettipotan päähän ja annan mennä niin kovaa kun haluat, valistin porkkanapäätä pysähtymättä. Panda repäisi päätään ylöspäin protestiksi - sekin halusi viilettää kovaa, muttei onnistunut kun pitelin kiinni maasta käsin. Elisa huokaisi dramaattisesti ääneen ja puhalsi suurieleisesti punatuilla huulillaan hiussuortuvan pois silmiensä edestä. Hän pyöritteli silmiään kuin virallinen draamakuningatar.
- Okei sitte, tuo hymähti ja repäisi kypärän kädestäni kuin paperin johon olisin juuri niistänyt ja joka piti saada hävitettyä mahdollisimman pian. Naurahdin huvittuneena.

Kun naikkonen oli saanut suurella vaivalla kypärän istutettua päähänsä, tuo keräsi ohjat ja antoi mennä. Panda kiskoi ja nyki hulluna ohjia, koristen ja köhien, mutta Elisa antoi vain mennä. Yritin huomauttaa jotakin, mutta sitten päättelin nuoren naisen yrittävän väsyttää hevosta. Pujottauduin kentän aidan ali turvaan kavioiden alta ja katselin kaksikon hurjaa menoa.
- Chris? joku kysyi suoraan selkäni takaa. Ja aivan yllättäen tämä kyseinen henkilö iski kätensä peittämään silmiäni.
- Et ikinä arvaa kuk...
- Tiia-Iina, hymähdin. Toinen luovutti ja virnisti sitten, kun käännyin katsomaan häntä.
- Valma.., toinen aloitti mutta toinen astelikin melko nopeasti kohti meitä. Heilautin kättäni, että Tiia-Iina tajuaisi olla hiljaa ja antaisi Valman kertoa asiansa itse.
- Ihmettelin vaan, kuka ratsastaa Pandalla. Luulin, ettei sulla ollu muita hevosihmisiä tuttavapiirissä, ujompi järkeili ihmettelevällä äänensävyllä.
- Niin mäkin, kunnes mun kämppis meni pamauttaan että sehän on heppaihminen. Ensin en ihan uskonu, mutta hyvin se näyttää pärjäävän, totesin ja viittasin Elisaan päin.

Nainen istui oikeastaan todella kummassa asennossa, hartiat jäykkinä. Ei tuo näyttänyt kovin ammattimaiselta.
- Kuinka kauan sä oikein oot ratsastanu? Et ikinä vastannu siihen kysymykseen, kysyin kämppikseltäni puolihuutoa.
- Muutaman kerran, mutta aika hyvin menee mun mielestä, Elisa huudahti vastaukseksi.
- Toi näyttää lähinnä siltä että roikut mukana, vastasin ja kuulin Tiia-Iinan tirskahtavan takanani. Minuakin hymyilytti. Elisa näytti naurettavalta, oli mahtavaa nähdä boheemi draamakuningatar-luonnonlapsi hevosen selässä aivan onnettomana. Porkkanapää yritti esittää olevansa todella varma siitä mitä tekee, mutta pitemmän päälle kyllä huomasi kuinka hyvin hän näytteli. Pandan vaihtaessa suuntaa tamman takajalat nousivat kevyesti ilmaan ilopukin merkiksi, ja Elisa humpsahti kaulan kautta alas kuperkeikalla. Ratsu jatkoi matkaansa ja kiharapää jäi makaamaan mahalleen maahan. Minun oli tietysti mentävä tarkistamaan tilanne ja käänsinkin sitten Elisan selälleen.
- Ootko sä kunnossa? Hei. Älä jaksa huolestuttaa, tenttasin naiselta. Vastaukseksi tuo sylkäisi suustaan kentän hiekkaa suoraan silmilleni.
- Riittääkö tuo vastaukseksi? villityttö nauroi ja pakeni käsieni ulottuvilta ennen kuin ehdin kostaa.
- Mä haen nenäliinoja ennen ku sokeudut, Tiia-Iina sanoi minulle hihittäen.

- CHRISTIAN

Kiinnitin Pandan käytävälle ja yritin tunnustella ruunikon pehmeitä muotoja lapasten läpi. Tamma katseli minua lempeillä ja suurilla silmillään, eikä sillä tuntunut olevan kiire minnekään. Eikä ollut minullakaan. Koko päivä oli sujunut hitaasti ja olin vieläkin hieman tokkurassa, sillä Elisa oli viime yönä mennyt ystävälleen juhlien jatkoille eikä tulisi takaisin ennen huomisaamua eikä siis ollut herättänyt minua. Eilinen oli venynyt pitkäksi erään hoitolapsen - Pepin - vanhempia odottaessa. Ja kaiken lisäksi lauantaina kuuluu nukkua pitkään. Olin sitten iltapäivällä repinyt itseni ylös sängystä ja käynyt lämpimässä suihkussa. Sitten olin katsellut televisiota ja kun lopulta tajusin kuinka saamaton olin, oli lähdettävä tallille että päivä ei olisi tuntunut aivan turhalta. Ravistelin hieman päätäni päästäkseni ajan tasalle: olin harjaamassa Pandaa, en kotona löhöilemässä. Kumarruin nostamaan korista harjan ja suoristin sitten selkäni alkaen vedellä tummaa karvaa pitkin, hierovin vedoin. Tamma yritti ensin tunkea syliin ja häslätä kaikkea muuta, mutta tajusi sitten kuitenkin rentoutua. Olin päässyt joulutuulelle kun piparit olivat tuoksuneet tallituvassa, ja ryhdyin hyräilemään Tulkoon joulua. Panda hengitti rauhallisesti lämmintä ilmaa sieraimistaan, ja koko tallissa rouskuttelivat ensimmäiset ahkeran työn tekijät halukkaasti kaurojaan. Muuten talli oli hiljainen - jep, yksi niitä täydellisiä hetkiä kun olet yksin tallissa. Tilanne oli niin rauhoittava, että olisin voinut käpertyä hevoseni karsinan oljille nukkumaan. Onneksi en sentään nukahtanut pystyyn.

Hetken kuluttua tallin ovi kävi, ja kuulin kuinka joku hyräili Jouluyö, juhlayötä. Käänsin katseeni olkani yli ja hymyilin hahmolle hieman hajamielisesti.
- Hei, sanoin rauhallisella äänellä. Kuulostin siltä kuin olisin aivan äsken lopettanut meditoinnin.
- Apua, nuori ääni vastasi. Hahmo hätkähti samalla sekunnilla ja pysähtyi.
- Mä se vaan oon. Turha pelästyy, hymähdin. Valma lähti kävelemään kohti minua ja kun lampun valo tavoitti hänet, huomasin toisen punehtuneen poskiltaan. Panda heräsi heti ja venytteli turpaansa tyttöä kohti. Naurahdin ratsulleni lempeästi ja pörrötin sen harjaa samalla kun Valma ojensi kämmenselkäänsä tamman haisteltavaksi.
- Oletko lähössä lenkille? toinen kysyi ja ensin oletin hänen kysyvän sitä Pandalta hellittelymielessä, mutta kun katsoin Valmaa näin toisen katsovan minua silmiin. Hymyilin pahoittelevasti.
- Ajattelin että kentälle, mutta jos sä oot lähdössä seuraksi, niin voin mä kai maastoonkin, vastasin hieman ehdotusmuotoisesti ja keskitin katseeni sitten Pandan ryntäille, joita harjasin nyt hieman reippaammin vedoin. Tunsin ilmapiiristä, kuinka seurakseni ilmestynyt tyttö epäröi.
- Dunja on ollu tänää jo kahdella tunnilla. En sais enää rasittaa sitä, hän mutisi hieman harmistuneena. Mutta minuahan ei niin vain lannistettu!
- Vielä parempi! Sittenhän säkin voit ratsastaa Pandalla! Vuorotellen vai yhdessä? kysyin ja hymyilin sitten toiselle voitonriemuisesti. Valma näytti hieman järkyttyneeltä ja hänen kasvoiltaan näki kaikki ne ajatukset, jotka kiersivät hänen päätään ehdotukseni myötä.

Annoin tytön miettiä rauhassa ja sillä aikaa harjailin tammaa.
- Siis maastoon vai? Valma kysyi ja nyökkäsin vastaukseksi.
- Tai kentälle, jos haluut. Viititkö auttaa harjaamisessa? Ei tää pure, juttelin sitten ja seurasin katseellani kuinka toinen nappasi harjalaatikosta pehmeän luonnonharjan ja tuli sitten tamman vastakkaiselle puolelle kasvot minua kohti. Hänen kasvoiltaan näki ankaran pohtimisen. Valma harjasi ensin varovaisesti, mutta näytti saavan itsevarmuutta kun huomasi Pandan nauttivan käsittelystä. Katselin lähinnä kysyvästi seuralaistani, samalla kun harjasin ruunikon tamman selkää.
- Ööö no... ei mulla muutamaan tekemistä taida olla... kunhan tullaan ajoissa takasin, Valma sitten vastasi hyvin harkiten ja varovaisella äänensävyllä. Hymyilin hänelle leveästi.
- No nyt puhut asiaa. Haluutko ratsastaa vuorotellen vai mennäänkö me yhdessä? Olis tärkeää tietää se, etten sitten satuloi turhaan, vastasin toisen kiertelevään suostumukseen. Pandakin pärskähti tyytyväisenä. Se oli yllättävän fiksu hevonen. Mietin hetken, kenen kanssa olin viimeksi käynyt tällaista vuoropuhelua. Ei, en Elisan kanssa. Vaan Sonjan. Olin onnistunut unohtamaan hänet niin ettei toisen pyöreät kasvot ja vaaleat, kiharat kutrit ilmestyneet mieleeni aina kun olin tekemisissä hevoseni kanssa, mutta nyt mielikuva toisesta puski silmiini. Onnistuin vaivoin ravistelemaan kaipuun mielestäni ja keskittymään hetkeen. Valmakin oli minulle yhtä mukava. Mutta Sonja oli muuttanut elämäni - ja olisin siitä hänelle ikuisessa kiitollisuudenvelassa.
- Ihan sama, seuralaiseni vastasi ujosti ja kohautti olkiaan. Hän oli punastunut, kun viimein kiinnitin häneen kaiken huomioni. Hymyilin hajamielisesti.

Kun olimme yhteistuumin putsanneet Pandan kaviot, lähdimme sanattoman sopimuksen myötä hakemaan varusteita.
- No, musta tuntuu etten jaksa satuloida tammaa. Mennäänkö yhdessä? kysyin sitten. Pidin Valmasta paljon, hänen seurassaan oli aina hauskaa. Jotenkin tajusin sen vasta nyt, kun tyttö seisoi siinä epäröivänä edessäni yrittäen etsiä hevoseni suitsia.
- Joo, toinen vastasi venyttäen sanaa hieman kummastuneena. Nappasin Pandan suitset naulasta ja tytölle nyökäten lähdin takaisin kohti tammaani. Kuulin varovaisten askelien seuraavan perästä. Tottuneesti sujautin Pandan riimun ruunikon kaulalle ja suitsin hevosen muitta mutkitta. Tammani vahvuus oli hyvä käyttäytyminen maasta käsin - nyt oli vain toivottava, ettei se säikyttäisi Valmaa niin että toinen jalkautuisi kesken lenkin. Salaa kuiskasin ruskeaan korvaan pyynnön, että tällä lenkillä haluaisin ratsuni käyttäytyvän hyvin, ja Panda katsoi minua viisailla silmillään kuin ymmärtäen mistä oli kyse. Otin Valman kanssa puheenaiheeksi joulun ja rennosti rupatellen kävelimme tallipihalle Pandan seuratessa. Pihamaalla tajusin kuitenkin, että kummallakaan ei ollut kypärää.
- Missä sun kypärä on? Voisin käydää hakemassa meidän suojakuoret, jos pitelet Pandaa, utelin Valmalta.
- Dunjan karsinan edessä. Ootko nyt aivan varma ettei tää lähde mihinkään? toinen vastasi hieman hätääntyneesti.
- Satavarma, vakuuttelin ja käännyin takaisinpäin. Tallissa hölkkäsin ensin Dunjan karsinalle ja rapsutin nopeasti kermanvärisen palleron otsaa ennen kuin hain oman samettipottani ison karsinan edestä ja etenin takaisin pihalle.

Odottamaton näky tuli silmiini, kun Valma seisoi tumput suorana pihassa. Tai no, ei aivan kirjaimellisesti, sillä hän oli peittänyt kasvonsa. Harpoin nopeasti toisen luo ja valaisin maata taskusta kaivamallani taskulampulla.
- Missä Panda on? kysyin hieman säikähtäneesti ympärilleni katsoen.
- S-se säikähti jotain, ja vaan lähti. En voinut sille m-mitään, toinen nyyhkäisi lohduttomalla äänellä. Hän oli suloinen kun oli huolestunut, ja mieleni teki vetää toinen rauhoittavaan halaukseen.
- Ei se mitään haittaa. En olisi itsekään pystynyt pitelemään Pandaa, vastasin huokaisten ja taputin toista olalle. - Nyt täytyy enää löytää se. Eiköhän siitä riitä seikkailua täksi illaksi. Voidaan mennä ratsastamaan toiste.
Valma nyökkäsi ja lähdimme sitten taskulampun avulla etsimään kadonnutta hevosystäväämme. Oli vaikeaa kuvitella tamman lähtevän metsään, poispäin kotitallistaan, joten päätimme etsiä tarhoilta. Kun olimme Ranan ja Lokin tarhan portilla, tuttu koira juoksi jalkoihimme.

Jatkuu...

Jatkoa :-)

- Onks jokin hätänä? Jotenkin kumma tunne leijuu ilmassa, ihan kuin tyyntä ennen myrskyä, Max ihmetteli ja asteli rennosti luoksemme. Aloitimme Valman kanssa samaan aikaan ja keskustelun vanhin osapuoli yritti naurun pidättelyn lomasta saada jotain selvää meidän sekasortoisesta selittelystämme.
- Yksi kerrallaan! Max sitten sanoi, ja ääni kaikui tallin seinistä takaisin päin. Minä ja Valma hiljennyttiin samalla sekunnin murto-osalla.
- Panda on karannu, sanoin sitten. - Se säikähti jotain sillä aikaa kun olin tallissa.
- Oliko Panda siis yksin pihalla? Ei ihme jos otti ritolat, Max kysyi hieman kummastuneena niskaansa hieroen.
- Ei tietenkään. Valma sitä vahti. Mutta ei kyllä ollut Valman syy että Panda karkas, en mäkää pysty sitä piteleen jos se päättää lähteä, vastasin ja sain molemmilta naisilta hyväksyvän nyökkäyksen.
- Mistä se vois sitten löytyä? Max näytti kysyvän lähinnä itseltään ja hieroi leukaansa villaan verhotulla kädellään. Yhteistuumin mietittyämme kävimme hakemassa taskulamput tallituvasta, jonne jätimme myös Maxin koiran, ja sen jälkeen suuntasimme takaisin tarhoille.
- Ootko sä aivan varma ettei se lähtenyt metsään? Jos me ei etsitä sitä sieltä ja se onkin siellä..., Valma kysyi hieman huolestuneena ja hieroi käsiään yhteen.
- Tuskin. Jos mä jotain hevosista tiedän, niin ne ei jätä laumaansa kun säikähtää. Ja muut hevoset on turvallisesti tallissa, Max järkeili. Kuinka paljon voi hevosista tietää? Minä en olisi ikinä keksinyt tuollaista.

Kaarsimme joka tarhan välistä, pujottelimme aitojen läpi, kiersimme kaikki koivut ja käänsimme jokaisen kiven, mutta Panda oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Etsimme maneesin takaa, kävimme kysymässä sennutuntia pitävältä Celialta oliko tuo kuullut laukka-askelia ulkoa, ja vasta sitten tajusimme kysyä Valmalta erittäin oleellista asiaa.
- Näitkö sä et mihin suuntaan Panda lähti? kysyin. Aloin jo huolestua hevoseni puolesta.
- Sanoisin että pellolle päin, mutta en oo varma, Valma vastasi katsellen ympärilleen. Sitten hän näytti tajuavan jotakin tärkeää. - Voi taivas! Siellähän on Pronssijoentie!
Meille tuli kiire. Lähdimme juoksemaan isopellolle päin hädissämme. Kun olimme ehtineet pellon reunaan ja kaikki olivat enemmän tai vähemmän hengästyneitä, rauhallisen näköinen tallitonttu ratsasti meitä vastaan jännittyneellä raudikolla.
- Ootko sä... huh... Raffe nähnyt... puuh.. Pandaa? Max kysyi ja yritti tasoittaa hengitystään.
- Kyllä mä jotain näin. Luulin sitä peuraksi, mutta se oli varmaan hevonen. Juoksenteli tossa pellon reunassa ja käveli edestakasin ihan ku paikkaa hakien, mutta kun menin lähemmäs niin lähti sitte takas tallille päin, Rafael vastasi ja maiskautti Cellen matkaan. - Teinä tarkastaisin tallin.

Kun sitten viimein olimme tallipihassa ja näimme toistemme kasvot ikkunoista paistavassa valossa, huomasimme kaikki että jokainen oli ollut enemmän huolestunut hevosesta kuin antoi ymmärtää. Minusta tuntui että otsani oli huolestuneessa rypyssä ja silmänaluseni tummat, mutta hyvin nukutun yön jälkeen jälkimmäinen oli mahdottomuus. Tallissa jouduimme siristelemään silmiämme, mutta lämmön tulvahtaessa kasvoillemme ja sitä mukaa koko ruumiiseen olotila helpottui nopeasti. Kun silmät olivat tottuneet valoon, tarkastimme ensin käytävät ja tyhjän karsinan. Ei hevosta. Samoihin aikoihin kello löi seitsemää ja sennutuntilaiset palasivat väsähtäneinä talliin vähintäänkin yhtä hengästyneitä ratsuja taluttaen. Ja kenen kuolainrenkaasta Celia kiinni pitelikään? Nainen käveli reippaasti luoksemme ja palautti karkulaisen minulle.
- Mistä sä sen löysit? Max kysyi. Helpotus paistoi hänen äänestään.
- Se oli maneesin ovella kun lähdettiin takasin tänne, brunette vastasi. - Olkaa hyvä vain.
Kun Celia oli mennyt jonkun ratsastajan kanssa juttelemaan, Max kertoi että hänellä oli vielä iltatalli tehtävänä. Lupauduin auttamaan, mutta Valma ilmoitti harmistuneena että häntä tultaisiin hakemaan.
- Mä saatan sut pihalle, lupasin ja näin kuinka toinen punastui kevyesti.

Ulkona Valman isäpuolen auton valot valaisivat tallipihaa.
- Anteeks ku päästin sen karkuun, nuorempi pahoitteli hieman häpeissään.
- Ei sille voi mitään. Ja löytyihän se lopulta ihan ehjänä. Kiitti ku autoit ettimisessä, vastasin. Äänensävyni oli lempeämpi kuin oli tarkoitus, ja yllätyin siitä itse. Toivotin hyvää yötä hänelle ja hän minulle, jonka jälkeen puikkelehti autoon. Vielä ikkunasta näin kuinka Valma vilkutti minulle nopeasti. Jäin katselemaan auton perään. Valma oli hyvä ystävä, josta olin pitänyt heti alusta alkaen. Olin tänään käyttäytynyt tavallista oudommin hänen seurassaan, eri tavalla kuin odotin. Jähmetyin täysin kun mieleeni iskeytyi melko hullu, mutta silti päteviä syitä antava asia - olinko ihastunut Valmaan?
- Chris! Tuutko sä auttaa vai jäädytkö siellä? Maxin ääni kuului tallin ovelta.
- Aa joo... tullaan tullaan...

- CHRISTIAN
(Ja pahoittelen Rafaelin ratsuvalintaa, en yhtään muistanu että kenellä oli vapaapäivä kun eilen tän tarinan aloitin, ja päättelin sitten että oli Celle. Kun sillä ei vielä hoitajaakaan ollut, niin päätin että ihan fiksua laittaa se meidän tallitontulle.)

Oi, Jättikiitos Max :-) Ihana kuva <3

ENSIMMÄINEN
Elisa puristi hermostuneesti Citroëninsa rattia. Sen vetokoukku ei kuulemma kestänyt. Huvittavaa, ottaen huomioon että Panda oli tuolla takana vähintään satavuotiaassa traikussa jonka lattia pettää ennemmin kuin tän ranskalaisen hatchbackin perässäraahauskoukku. Yritin pörröttää vanhemman päänsärkevänpunaista tukkaa, mutta Elisa murisi niin lujaa että tulin toisiin ajatuksiin. Okei, sori, istunpa hiljaa. Autoa seuraava harmaa ja muutamilla ikkunoilla sekä tyylikkäillä A5-paperia suuremmilla varoitustarroilla koristeltu laatikko teki väistöliikkeen vasempaan suuntaan, mutta ei ollut eka kerta kun Panda puuhaili omiaan traikussa. Sillä oli tylsää. Kunhan ei hyppisi tai tulis vähän tärähdystä.

"TÄÄ ON LOISTAVA BIISI!"
Meinasin saada slaagin kun Elisa kiljui ja väänsi radiota maksimivolyymille.
"Take a sip from my secret potion, I'll make you fall in love..."

Hallavan tiellä väisteltiin kuoppia parhaan mukaan, mutta Elisan keskittyminen oli enimmäkseen suuntautunut biisin lyriikoihin. Radio pauhasi täysillä ja laulu kuului selkeästi uloskin. Tuntilaisten ilme kentällä kalpeni, kun Little Mix-mobiili huojui traileri perässään tallin parkkipaikalle. Elisa vaati että kuunnellaan biisi loppuun, ja huokaisten aloin kuuntelemaan missä kohtaa biisiä oltiin. Lopussa. Ja kun Jade viimein lopetti biisin laulamalla "magic", huokaisin lujaan ääneen. Aleksi kentän keskellä ei näyttänyt tyytyväiseltä, ja Bee sekoili pohkeenväistössä sen verran että suljin radion pikavauhtia. Noloa. Hyppäsin autosta ja armottomasti pestasin Elisan raahaamaan Pandan laatikot sen karsinan eteen.

Mun piti löytää Valma. Oltiin kyllä jo nähty ja sovittu eilen, mutta se ei ollut ollut sellainen täydellinen ensitapaaminen. Varmistaisin sellaisen tytölle nyt. Varmistettuani ettei mun Adidaksen kolmeraitaset olleet oikeasti revenneet takapuolesta (yhille kävi niin), marssin suoraan tallia kuitaten Elisan valitusvyöryn käden heilautuksella.
"CHRISTIAN KOIVULA! VOITIT JUURI KUUKAUDEN TISKIT!" se kiljui, mutta tajusi aika pian pitää suunsa kiinni.

Talliin astuminen toi nostalgiavyöryn mieleen. Monta monta päivää ja viikkoa ja kuukausiakin olin täällä hengannut hevoseni kanssa. Kunnes mä lähdin. Ei olis pitänyt. Olin nähnyt Sonjan, eikä se ollut hyvä. Se oli kamalaa. Vainosi mua aina kun menin nukkumaan. Mutta ei siitä nyt.

Mä löysin Valman melkein heti. Se oli nenä matikankirjassa samalla karsinalla kuin aina ennenkin. Varmaan hoitajien huoneessa ei pystynyt opiskelemaan rauhassa.
"Heei", sanoin hymyillen. Ei reaktiota. "Valma. Valma. Valma." Tyttöraukka oli ihan avaruusgeometrian syövereissä. "VALMAA!"

Reaktio. Tyttö punastui ennen kuin nosti katseensa, mutta sitten tulikin niin iso hymy että mun oli pakko vastata - ja jos en olisi halunnut, huuleni olisivat silti taistelleet vastaan. Valma heitti kirjan sivuun ja nousi ylös. Me lähestyttiin toisiamme tunnustelevasti, niin paljon tunteita, niin paljon annettavaa ja uskoteltavaa meidän, ääh, "eron" takia. Mä kiersin ensin käsivarteni aina toisen selkää vasten ja löysin kasvoilleni sopivan paikan Valman kaulakuopasta. Tuoksui pesuaine ja hevonen. Ja ehkä vähän kardemumma. Kuljetin mun kättä porkkananväristen hiusten läpi ja kutittelin toisen kylkeä hellästi. Valma kiemurteli enemmän kuin oli tarkoitus, joten mä en kiusannut tota enää. Vatsaa kouraisi kun meidän katseet tapasivat.
"Mun ois pitäny tehdä näin jo eilen", sanoin ja juuri kun Valma oli avaamassa suutaan kai kysyäkseen mitä tarkoitin, painoin huuleni hellästi tuon omia vasten. Suudelmassa ei ollut intohimoa, se oli lyhyt ja viaton. Mutta se tuntui silti perhosina rinnassa.

****

Aleksin ensi sanat moitti äänenvolyymia, mutta selvitettyäni että Elisa rakasti Little Mixiä ja tuo biisi oli sen mielestä niiden paras, mies antoi anteeksi. Sanoi ettei saisi toistua.
"Joo, en jatkossa tuu autolla. Se on vaan tänään kun vaikea saada niin pitkän matkan päästä hevonen tänne ilman traikun apua."
"Oon mennyt kerran sellaisen matkan hevosella", Aleksi vaan myönsi silmää vinkaten ja aukaisi takapuomin että sain vähintäänkin innokkaan tammani alas. Tuntilaisten joukko seurasi toimintaa, ja heti syntyi supinaa. Kuulemma Panda oli ollut täällä ennenkin.
"Nehän muistaa sut vielä!" höpötin tammalle sen otsatukkaa sukien. "Toisaalta, ei ihme sun käytöksellä. Voisit välillä olla vähän neidimpi."

Pandan rakas marttakerho odotti sitä portilla. Inka ja Rana olivat yhä Hallavassa, tunnistin heti varjossa nukkuvan kimon. Hali oli ollut jo ensi vilkaisulla portin tuntumassa odottelemassa. Vanhat kamunsa nähdessään Panda tietysti hirnui niin että melkein särki päätä sen jälkeenkin, ja lähti poukkoilemaan sinne tänne. Vetäisin riimunnarusta ja heilautin sitä ja huitaisin tammaani päin, mutta mikään ei auttanut. Panda lopetti vasta, kun sai syöksyä Halin luokse kiljahdellen ja ilonpulkeja heitellen. Loma oli tehnyt sille hyvää. Rana huokaisi kauempana raskaasti ja pyöritteli silmiään, mutta raahautui silti paikan päälle. Sain jopa itse rapsuttaa sitä, jos kurotin oikein pitkälle.

Elisa oli jo auttanut mua järjestelemään tammaseni kamppeet - ainakin tärkeimmät - sinne missä niiden pitää olla. Klipperi ja muut turhat olivat vielä karsinan edessä laatikossa, mutta jättäisin sen mielenosoituksellisesti siihen. Panda viihtyi uudessa karsinassaan, vaikka naapurit oli vaihtuneet radikaalisti. En tunnistanut rautiasta puoliveristä enkä kullanväristä suokkia. Mitä mä olisin voinut enää tehdä? Ulkona oli lämmin, jos veisin Valman jätskille?

Tyttöseni löytyi taukotuvasta, jossa ruskeatukkainen, ehkä ikäiseni jätkä jutteli Valmalle hymy kasvoilla. Istuin suoraa päätä Valman viereen tietysti. Mä tulin vähän kateelliseksi siitä että porkkanapää oli muidenkin hyvännäköisten poikien huomiossa niin paljon.
"Lähtisitsä jätskille Pandan kanssa kaks päällä?" kysyin hymyillen vieressäni istuvalta enkelillä. Valma näpersi hiuksiaan ja vilkaisi toista poikaa.
"No, kun Topias..." Valma aloitti.
"Me ajateltiin mennä uimaan", se jätkä, Topias ilmeisesti, vastasi.
"Mun tyttöystävä osaa kertoa itsekin, mitä oli suunnitelmassa."
"Joo, rauhotu, oma on tyttös!" Topias sanoi vähän korottaen ääntään, ja mua alkoi ärsyttää, mutta silloin tuvan ovi aukesi ja punaposkinen Inka ilmestyi kiharoineen. Topias meni valkoiseksi, tosin samoin Inka kun näki mut.

"Tsaukki", nauroin ja heitin ylävitosen toiselle. "Ranalla taitaa olla uus tarhakaveri."
"Luojan kiitos se on Panda, en tiiä kestäiskö mun tammaparkani muuta", Inka totesi.
"Jutellaan myöhemmin, kiire jätskille!"

Raahasin Valman hellästi ranteesta talliin ja selitin suunnitelman ja että mä tarjoaisin ehdottomasti. Pandalle vaan suitset päähän ja kohti lähintä kioskia. Vielä oli kesää jäljellä.

// Mikä Chrisuun on mennyt, miks se suuttui noin nopeesti Topiakselle? Saatte tietää myöhemmin ;-)
// Pahoittelen lyhyyttä, mutta halusin tehä valmiiksi ja alan nukahtelee kännykkä syliin! :-D

KUUDES
JVG:tä. Ja sitten Teflon Brothersia.

Milloinkohan mä olin ikinä saanut kuunnella hevosenkuljetusmatkalla sitä musiikkia, jota tahdoin? Mä muistin edellisen Hallavaan saapumiseni vähän liiankin hyvin - varmaan puolet hoitajista olivat kutsuneet Elisan Citikkaa siitä lähtien Little Mix-mobiiliksi. Mutta nyt mullakin oli kortti. Ei, kyllä mä silti vannoin vielä cruiseriin, mutta kun kisamatkojen tekeminen Pandan kanssa alkoi olla ihan ajankohtainen asia mun oli pakko hankkia kortti eikä vaan olettaa että asiat järjestyy. Niinpä mä istuin nyt auton ratissa ja kuuntelin ihan mitä mä ikinä halusin.

Viel kun lanka lampussa hehkuu
Kaikki kuittaa kun haippi huippaa
Mut joskus viimeinen valo sammuu
Koita muistaa, tää ei oo ikuista

Ultimate kesäbiisi, jos multa kysytään.

Hallava paljastui kulman takaa, mutta mun ensimmäinen huoli oli, kaatuisiko ikivanha ja viime syksystä yhä ruostuneempi traileri kääntyessämme Kaviopolulle. Luojan kiitos niin ei tapahtunut, vaan sain auton suoristettua kuin kokeneempikin kuski. Aleksi oli käskenyt ajamaan huoletta ihan tallipihaan asti, koska mulla oli ihan älyttömästi tavaraa raahattavana satulahuoneeseen ja mun kaappiin. Pysäköinkin auton siis tutun tallin oven eteen, ja hetken nautin auringonvalossa kylpevästä tallipihasta. Tutussa on jotain niin turvallista ja mukavaa. Sitten trailerista kuuluikin jo kolahdus, ja tajusin mennä irrottamaan tammani. Takasillan avatessani Panda löytyikin sieltä pää leväten väliseinän päällä, silmänvalkuaiset vilkkuen. Se tiesi, että me oltiin tultu uuteen paikkaan.

Avasin takapuomin ja menin sitten turhia miettimättä takakautta tamman pään luo ja päästin riimun irti suitsien päältä. Samalla sekunnilla kun nappasin ohjista kiinni, hevonen iski peruutusvaihteen päälle ja tuli vauhdilla alas laskusillalta. Se pyöri hetken kaula jännittyneenä tallipihalla kunnes tajusi viimein, missä oltiin. Siinä vaiheessa Panda nosti päänsä korkealle ja hirnahti niin suloisesti, että meinasi tällainen täysimittainen poikamieskin heltyä. Kauempana pää maassa laiduntava kimo nosti katseensa ja vastasi hirnahdukseen. Sen täytyi olla Rana, Pandan paras kaveri. Ihanaa, jos Inkakin oli vielä täällä.

Ainiin, niistä ihmisistä jotka oli täällä. Mä en oikein tiennyt mitä voisin tehdä, ja kieltämättä vähän kaduin jo tätä kisatiimijuttua. Valmakin oli nimittäin ilmoittautunut koulupuolelle, ja mä en tiennyt meidän väleistä. Me oltiin viime syksynä harrastettu vähän on-off-toimintaa, kunnes sitten mä olin lopulta ajatellut että me oltiin ihan liian erilaisia ja lopettanut sen suhteen vähän hämärästi, jättäen jotain epäselviä, tyhjiä aukkoja tarinaan.

Ongelma oli, että oliko mulla vielä tunteita tyttöä kohtaan?

Äh. Selvitettäisiin se sitten kun oli pakko.

Mä talutin Pandan - joka käveli varsin hupsun näköisesti upouusissa kuljetussuojissa - tyhjän tarhan portille, revin nopeasti kuljetussuojat pois ja vapautin sitten hevosen jaloittelemaan sinne. Aleksi oli sanonut, että muut hepat oli nyt laitumilla, joten ei tarvinnut välittää mihin tarhaan laittoi. Niinpä mä vaan menin ottamaan ensimmäisen laatikon esille traikusta (satula, suitset yms.) ja lähdin talliin sitä käsivarsilla tasapainotellen.

Tuttu naamataulu tuli mua vastaan ovella.
"Oho, Kristian, ootko sä käynyt salilla?" Inka kysyi.
"Oho, Inka, millon susta on tullu noin suorasanainen?" vastasin silmääni iskien. Saattaa olla etten mä ihan vahingossa ollut valinnut Vansin hihatonta paitaa tälle päivälle, mutta että Inka olisi se joka toisi sen esille?
"Mä... tota... heippaaaaaa!" tyttö alkoi heti takeltelemaan, muuttui punertavaksi ja jatkoi matkaansa reippaampaan tahtiin puristaen riimua kädessään.

Ei edes kysynyt, että mitä mä täällä tein?

Okei, puskalennätin oli jo varmaan kertonut että olin mukana kisatiimissä.

Ja se oli kuitenkin Inka. Ei sillä ollut tapana jutella turhia.

Tavaroiden raahaaminen ja paikalleen järjesteleminen oli aina ihan älyttömän tylsää, mutta koska tämä oli jo mun kolmas kerta tällä tallilla, alkoi se sujua jo ihan hyvällä tahdilla. Päätin käyttää ulkona olevaa hiostavaa säätä hyväkseni, ja sitten alkoikin homma sujua. Asettelin suojia värijärjestykseen paljon mielummin kuin grillasin itseäni ulkona tekemättä mitään. Lopulta satulahuonekin alkoi kyllä tuntua aika lämpimältä, joten mä menin ulos ja istuin varjoon ihan Pandan tarhan tuntumaan. Tamma tuli aidalle norkoilemaan ja repimään sen alta pilkottavia hajanaisia ruohotupsuja, mutta välillä se hirnui kavereilleen ja pyöri ympyrää kuin ei olisi keksinyt mitä tehdä. Mä istuin siinä varmaan vartin, kunnes lähdin siirtämään autoa pois tieltä parkkipaikalle. Mä en kuitenkaan ehtinyt istumaan asti, kun porkkananvärinen hiuspaljous pilkahti mun silmäkulmassa ja katosi samalla sekunnilla.

No tietysti mä käänsin pääni heti siihen suuntaan.

Tyyppi ei kuitenkaan ollut Valma, mun harmikseni. Ja helpotuksekseni. Itse asiassa en tainnut tuntea häntä ollenkaan. Jokin hämärä muistikuva saattoi olla vastaavasta henkilöstä, mutta jutellut mä en ainakaan ollut hänen kanssaan. Tervehtiminen alkoi kuitenkin olla jo aika awkward idea tyypin päästessä jo melko kauas, joten hyppäsin vaan auton etupenkille ja käänsin sen trailereineen päivineen ympäri kohti parkkipaikkaa.

Mä en kuitenkaan ehtinyt kauaa ajaa eteenpäin, kun aloin kuulemaan huutoa auton avonaisesta ikkunasta.
"SEIS! PYSÄYTÄ! OOTKO SÄ IHAN SOKEA, LOPETA, LOPETA! VOI EIIIIIIII....."

Kuulin jostain läheltä kissan säikähtäneen sähinän, ja sitten katti juoksi karvat taivasta kohti osoittaen jostain auton edestä lähimpään pensaikkoon.
"Luojan kiitos... Hiisu... se... meinasi jäädä.. al-"

Tytön kasvot jäätyivät, kun mä kurkistin ikkunasta ulos. Siinähän se etsimäni - tai kaikista vähiten etsimäni, en osaa vieläkään päättää - tyyppi olikin.

"Christian?"

Täh, miksei se kuulostanut niin kovin yllättyneeltä? Näinkö nopeasti juorut on alkaneet Hallavassakin kulkemaan?

"Valma?"

Mä en ollut ihan varma siitä mitä tekisin, joten sammutin auton ja astuin ovesta ulos. Me tuijotettiin hetki toisiamme sanomatta mitään. Sitten mä kävelin. Ja Valma käveli. Pysähdyttiin melko lähelle toisiamme, enkä mä tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Valma näytti samaan aikaan iloiselta ja merisairaalta - tai ehkä se oli vaan tosi huono tekohymy.

"Mulla, on ollut... tuota..."
"Ikävä?" mä yritin jatka lausetta tytön puolesta.
"En mä tiedä. Mehän erottiin... kai?" Valma mietti ääneen, mutta musta tuntui että se halusi kuulla jonkinlaisen vastauksen. Vahvistuksen. Mutta kun en mäkään tiennyt!
"Niin kai..." sain vaan soperrettua.

Me seisottiin siinä ikuisuudelta tuntuvan ajan, mutta oikeasti se taisi olla vaan pari sekuntia.

"Hei okei, ei me nyt kai näin outoja olla? Kai mä nyt jonkun halin saan?" virnistin sitten ja yritin tökkiä jäätä kepillä vetämällä tytön halaukseen. Kun Valma tajusi mitä tapahtui, se kyllä kiersi kätensä mun vartalon ympärille, mutta todella hellävaraisesti. Se oli kyllä tytön tapaista - kädestä pitäessäänkään ei Valma puristanut turhan paljoa. Jos ollenkaan. Mä vetäydyin irti halauksesta, ennen kuin se alkoi olla jo liian pitkä.

Mun teki mieli ehdottaa, että aloitettaisiin puhtaalta pöydältä. Mutta sitten menneisyyden hylkääminen tuntui niin epäreilulta, kun meillä oli ollut niin kivaa yhdessä. Ihanaa jopa, ainakin jos tässä tyttömäiseksi heittäydytään. En kehdannut kaveruuttakaan ehdottaa, kun mä en tiennyt mitä halusin. Vaikka tietty olisi parasta vaan unoht...

"Valma! Mennäänkö hakemaan Darcy?" kuului jonkun pojan ääni kauempaa. Mä käänsin katseeni heti olkani yli ja näin mua nuoremman blondin jätkän heiluttelemassa riimunnarua kädessään. Mä en tiedä miksi, mutta tuli vähän mustasukkainen olo. Mä en ehkä tiennyt mitä halusin Valman ja mun suhteelta enää, mutta sen mä tiesin, etten halunnut muiden jätkien kattelevan Valman perään.

"Juu, mä oon tulossa Oscar!" porkkanapää vastasi, ja mä näytin varmaan aika hölmistyneeltä kun tyttö lähti jo kävelemään blondipojan suuntaan.
"Kavereita?" Valma kysyi vielä vähän pelokkaalta kuulostaen, ja mä yritin saada jotain nyökkäyksen kaltaista vastaukseksi. Sitten mä istuin autoon ja puristin rattia posket kuumottaen. Kyllä mä tiesin etten voinut omistaa ketään. Mutta välillä se olisi tehnyt asiat niin paljon yksinkertaisemmiksi.

Nimi Oscar painui syvälle muistiin. Ja siellä pysyis.

Meanwhile mun oli keksittävä, mitä ihmettä haluisin tehä elämälläni.

// lol chris hiukan omistushaluinen, no mutta sellanen se on :-DDDDD

"Valma pääsee huomenna sairaalasta", Inka totesi ohimennen kun yritti saada jotain keskustelua aikaiseksi. Mä olin keskittyvinäni Pandan loimen maharemmin suoristamiseen, sillä oltiin juuri tehty oikein rankka koulutreeni.

Mutta mä olin jo päättänyt käyväni tytön luona. Vaikka voisin puhuakin hänelle jo heti huomenna, se oli tehtävä tänään.

Panda osallistui All-Sim Evaluation Stationin arviointitilaisuuteen ja palkittiin Premier-luokituksella 17.7.2016. Voit kurkata tamman arvioinnin tarkemmin täältä (: