Bumble-bee

Pakkanen kipristeli poskipäitä ja varpaani kokivat uutta jääkautta. Kun toivoin talvea, en tarkoittanut sillä tällaista. Tarkoitin alle kymmenen asteen pakkaslukemia ja kuuran koristamia puita. Takkatulta, villasukkia ja kaakaokuppia. Puut olivat kyllä saaneet kuuraa ylleen ja vähän enemmänkin, mutta takkatulen lämpö oli kaukana tästä napajäätikkövaelluksesta. Vedin pipon korville, kaivautuen sitten syvemmälle tuubihuivin uumeniin. Sen tallin olisi parasta ilmestyä näköpiiriini piakkoin. Viiden kilsan myrskyssä kävelyn jälkeen ei olisi kiva todeta olevansa hakoteillä.

Kun tunnelin päässä viimein näkyi valoa - siis Hallavan punainen maneesi pilkotti puiden lomasta, en ollut varma, tärisinkö mä enää kylmästä, vai oliko mun sisällä kupliva jännitys ottanut vallan. Teki mieli juosta, mutta meitsin kylmästä kohmettuneet koivet eivät pystyneet laittamaan Consseihin liikettä. Ehkä mä pääsisin kävellenkin perille.

Mikä mua oikeastaan edes jännitti? Olin käynyt tallilla - myös Hallavassa - ennenkin. Tosin vain rapsuttelemassa poneja ja salakuuntelemassa hoitajien juttuja. Niin, tällä kertaa ei enää tarvitsisi salakuunnella. Mä olin yksi heistä. Hoitajista. Pieni kullankeltainen poniruuna Bee oli mun vastuulla.

Mä tiesin Been olevan kilttiluonteinen, vähän arka, mutta ystävällinen ja osaava. Eikä mua nyt yksi poni pelottanut. Ehkä enemmänkin mun titteli, hoitaja. Se, miten mä sulautuisin niiden muiden joukkoon. Niiden, jotka tuntuivat kaikki kivoilta, hauskoilta ja sosiaalisilta. Olin niin erilainen. Mitä jos ne saisivat selville juttuja mun menneisyydestä, ja kaikki vihaisivat mua?

Pyyhin moiset ajatukset pois mielestäni ja kaivoin puhelimen taskustani. "Olet vaan oma ittes, se riittää:)", oli Sofia rohkaissut mua tekstarin välityksellä. Hymyilin viestille tuubihuivin sisällä. Sofia oli mulle kuin sisko. Mitä mä tekisinkään ilman sitä?

Tartuin suuren kivitallin ovenkahvaan ja vedin. Lämmin ilma sekoittuneena kaakaontuoksuun pöllähti päälleni, mikä oli taivaallinen tunne äskeisen umpijäätymisen jälkeen. Heinänkorret koristivat jopa olohuoneen lattiaa mun taapertaessani toimistoon etsimään Aleksia. Kuuleman mukaan mun pitäisi saada siltä lokeronavain ja muutamia käytännön ohjeita.

Koputin ujosti huoneen oveen odottaen jonkinlaista ”sisään”-kutsua. Mitään ei kuulunut. Koputin uudestaan. Ei vastausta. Paniikki alkoi vallata mieleni. Mitä jos olinkin nähnyt vain unta Aleksin iloisesta soitosta, jossa tuo oli toivottanut minut tervetulleeksi hoitamaan Beetä? Olohuoneessa istuvien ihmisten katseet tuntuivat porautuvan mun selkään. Tämä jos mikä oli noloa. Mua vihattiin jo ennen kuin kerkesin mitään sanoa. Siltä se ainakin tuntui.

”Mee sisään vaan, se varmaan popittaa musiikkia kuulokkeet korvilla, että turha sun on siinä koputella.”
Hätkähdin ja käännyin katsomaan äänen tulosuuntaan, jossa joku pieni tyttö valkopinkillä polkkatukalla virnisti mulle pöydän äärestä kaakaomuki kädessään, muiden naurahdellessa kommentille.
”Okei”, piipitin punastellen. Että mä olin tyhmä.

Ovi auetessa Aleksi nosti päätään tuntilistojen lomasta. Se laittoi musiikkilaitteet pois ja katsoi mua kysyvästi. Emmin hetken, mutta aukaisin sitten suuni:
”Mä oon.. Elin. Sä soitit, että saan alkaa hoitaa Beetä”, änkytin naama edelleen tulipunaisena. Joku saisi opettaa mulle taas puhumisen jalon taidon. Mihin hemmettiin se oli takavuosina kadonnut?
”Aa, niinhän se olikin”, Aleksi sanoi sitten ja hymyili. Väänsin naamalleni jonkunlaisen virneen, mutta taisin näyttää aika naurettavalta. Niin mitä sä Sofia sanoitkaan siitä, että pitää olla oma itsensä? Mustalla ponnarilla varustettu pipopäinen mies – josta ei parhaalla tahdollakaan saanut ensisilmäyksellä ratsastuskoulun omistajaa – nousi pöydän äärestä, avasi yhden sen monista laatikoista ja ojensi mulle avaimet, joissa oli numero kaksitoista. Huokaisin helpotuksesta, ei tarvitsisi nolata itseään toistamiseen kysymällä, mihin kaappiin avain mahtoi sopia.
”Tiiäthän sie suunnilleen, missä tyyliin satulahuoneet jiiänee on?” Aleksi varmisti. Tyydyin nyökkäämään vastaukseksi, sillä kurkusta ei tuntunut sillä hetkellä irtoavan sanan sanaa.
”Siun työnkuvaanhan siis kuuluu pääosin Been harjailu ja sen varusteista ja karsinasta huolehtiminen, se poni kun ei hirveesti talutustunneilla käy”, mies virnisti nojaillen pöytäänsä. ”Ratsastaa ei saa, paitsi vapaapäivänä silleen kevyesti, kyllä sä tiiät.” Nyökin Aleksin ohjeistuksen tahtiin, mutta katsoin edelleen parhaaksi pysyä hiljaa.
”Ja keltä vaan voi kysyä jos tulee epäselvyyksiä.” Tilanne oli käymässä kiusalliseksi, joten aloin vaivihkaa hiipiä toimiston ovea kohti. Aleksi taisi huomata asian.
”Joten ei kai muuta sitten, kuin tervetuloa remmiin!” tuo naurahti ja tarjosi kättään. Kuin pieni hiirulainen ojensin käteni, mutta vedin sen lähes samantein pois. Inhosin kättelyitä.

Livahdin olohuoneen läpi kuin ninja, nopeasti ulos ja sieltä tallin puolelle. Hevosten turvallinen hörinä sai mut viimein rentoutumaan ja unohtamaan kaiken äsken sattuneen. Kävelin rauhallisesti käytävää pitkin Been karsinalle. Avasin kalterioven ja poni kääntyi uteliaana katsomaan mua. Se oli piiloutuneena boksin peränurkkaan, muistuttaen varmasti erehdyttävästi mua äsken Aleksin toimistossa. Hymyilin voikolle pienesti ojentaen samalla kättäni. Bee ojensi kaulaansa mua kohti ja otti muutaman askeleen lähemmäs, jotta se juuri ja juuri pystyi haistelemaan mun kättä.

Tästä se lähti.

”Ehkä me vielä joku päivä ollaan kaverit”, kuiskasin.

KESKEN, älä lue, jooko8)



Mä olin jotenkin saanut pummittua bussirahat Ainolta, joka oli meillä tekemässä aamuvuoroa. Periaatteessa sen ei olisi pitänyt kaivaa mulle hilun hilua taskunsa pohjalta, itsehän olin kuukausirahani tuhlanut. Aino oli kuitenkin se, jonka kanssa mä tulin edes jotenkin toimeen, eikä se varmaan sillä hetkellä keksinyt rahoilleen parempaakaan käyttöä. Tai mistä sitä tietää, jos sitä vaikka kadutti tätä nykyä, kun meitsi jo istui linjurissa numero 12 matkalla kohti Hallavaa.

Mua vastapäätä istui sukkaa kutova mummo. Sen vieressä näpläsi kännykkää about mun ikäluokkaa edutava oranssihiuksinen tyttö, joka vähän väliä aina vilkuili harmaahapsen puikkojen liikettä. Olin nähnyt tytön ennenkin, Hallavassa. Mikki - ainoa hallavalainen, jolle mä olin ikinä puhunut - seurusteli tuon kanssa. Muuta mä en sitten tiennytkään koko tyypistä. Enkä uskaltanut aloittaa keskustelua, aivan kuten tavallisesti. Eihän meillä välttämättä olisi edes mitään yhteistä puhuttavaa. Tyttö vilkaisi mua. En ollut varma, oliko se uteliaisuutta vai oudoksumista. Nopeasti käänsin katseeni tuijottamaan ulos bussin ikkunasta, toivoen ettei musta ollut juuri muodostunut stalkkeri-idiootin ensivaikutelma.

Kun mä Hallavan kohdalla painoin bussin stop-nappia, tyttö vilkaisi mua uudestaan. Tällä kertaa olin ihan varma, että se oli uteliaisuutta - ei se voinut olla muuta. Tunsin, kuinka auto alkoi hidastaa vauhtia. Nousin ylös penkistä, samoin teki myös se tyttö, joka osoittautui mua melkein päätä pidemmäksi. Siinä me sitten seistiin yhdessä odottaen linjurin pysähtymistä, sanaakaan sanomatta. Mun teki mieli kysyä tytön nimeä, mutta sanat takertuivat kurkkuun, eivätkä päässeet sen pidemmälle, vaikka miten yrittivät. Kirosin mielessäni Jonasta ja muita, jotka olivat edesauttaneet mun ihmispelkoa rajulla otteella - oikein säikähdin itseäni. Mä en todellakaan olisi uskaltanut sanoa ajatuksiani ääneen; pelkäsin edelleen, että joskus se poika - tai mies - vielä löytäisi mut, hakkaisi ja sotkisi uudestaan mukaan kuvioihinsa. Näin ja kuulin harhoja. Mutta niistä mä en koskaan kertoisi kenellekään. Muahan pidettäisiin ihan totaalisena sekopäänä.

Kaivoin mun kaapin avaimen farkkujen taskuista ja työnsin sen sitten lukkoon. Tallitupa oli täynnä hoitajia, mutta niistä kukaan ei tuntunut huomaavan mua. Mä en tiennyt, oliko se hyvä vai huono asia. Kyllähän mä halusin tutustua ihmisiin, mutten osannut, en uskaltanut. Ellei kukaan tekisi aloitetta, jäisin mä kokonaan yksin, mikä ei kylläkään olisi ollut kovin tavallisuudesta poikkeavaa. Ensi vuonna lukion alkaessa mä olisin ihan kusessa.

Häivyin olohuoneesta vähin äänin, sillä en halunnut aiheuttaa turhaa häslinkiä ja kiusallisia tilanteita sekaantumalla Hallavan sisäpiirin juttuihin. Katsahdin ilmoitustaululla yhden nastan varassa killuvaa tuntilistaa. Sen mukaan maneesissa oli meneillään Helppo B -tasoinen tunti, jolla myös voikkoni oli mukana. Tuntien sivusta seuraaminen oli tylsää - ellei kyseessä ollut alkeiskurssin ensikerta -, mutta paremman tekemisen puutteessa hiippailin katsomoon ja kääriydyin viltin alle. Aika mateli kuin etana tervassa. Mä niin odotin sitä hetkeä, kun Bee olisi taas kokonaan mun.

Ruuna kulki ratsastajansa alla kuuliaisesti. Nuori, vaaleahiuksinen tyttö näytti ikionnelliselta, kun poni totteli sen pienimpiäkin apuja, kulkien lennokkaasti kaula kaarella. Aleksi kehui parivaljakkoa useaan otteeseen, ja mainitsi, että he saattaisivat pärjätä hyvin vaativammissakin kilpailuissa. Enkä ihmetellyt.

Unelmia ja ihastuksia

Pakkanen työntyi sisään vihreän takkini kaula-aukosta ja poistui hyytävän viileästi hihasta. "Olisi sittenkin pitänyt ottaa se kaulahuivi.." Mumisin itsekseni ja kiristin tahtia. Ei hetkeäkään kun jo olin tutun tallin ovella. Takanani vilahti jokin valkoinen kunnes älysin olion..
"Voi ei mä otin sutkin mukaan..!" Huokaisin ääneen pienelle chiuavanpennulle. Rawle nuuski jalkojani ja hyppi taka tassuillaan. Hymähdin koiran tempuille ja avasin tallin oven.
Rehun tuoksu työntyi sieraimiini nopeasti ja tajusin että aamutalli oli varmaankin menossa. Vilkaisin vielä kerran olkani yli sumuiseen aamuun kunnes suljin tallin oven. Rawle katosi heti jonnekkin ja lähdin katsomaan kuka tallissa hääräsi ja huomasinkin tutun tallitontun töissään.
-Huomenta. Tervehdit Rafaelia joka parhaillaan heitti heiniä Kyyhkyn karsinaan.
-Moi! Poika hymyili. Saanko apua? Tämä lisäsi ja taputti käsiään yhteen.
-Toki! Miten voin auttaa? Kysyin automaattisesti.
-Noille heppoille heitä vielä heinät niin olisin kiitollinen. Rafael irvisti ja osoitti Cellen, Been sekä Darcyn karsinoita. Nyökkäsin innoissani ja ryhdyin hommiin.

Jotenkin eksyin lopulta rapsuttelemaan Beetä.. Oli hassua että vaihdoin Been Celleen, Cellehän oli ihana. Toisaalta jokin kerman värisessä ponissa viehätti. Se oli kuin veto magneetti ja minä jokin metallin palanen joka syöksyy heti magneetia kohti. Se oli outo tunne. Hyvin outo. Miksi ylipäätään vaihdoin Been Celleen? Niin hankala kysymys, vai oliko se vain sattumaa?
Niin oli varmaan vain tarkoitettu?
-Moikka! Pirteän tytön ääni kajahti takaani. Ihmettelin kuka oli näin aikaisin aamulla tallissa, vielä muitten koulu aamunaa mutta kun kännyin, ymmärsin tulijan.
-No hei Max! Hymyilin naiselle ja taputin Been kaulaa. Max näytti ihmeän pirteältä tänään mutten antanut asian häiritä itseäni.
-Aamuvirkku. Max naurahti. Hymähdin itsekseni ja jatkoin Been rapsuttelua kun taas Max alkoi luetella mahdollisia tehtäviä.

Harjailin hiljaa itsekseni Beetä mutta kerman värinen ruuna ei vieläkään uskaltanut luottaa minuun. "Kyllä me vielä tutustutaan.." Mutisin huolissani uskomatta itse omia sanoja kovin uskaliaasti. Bee vain luimisteli ja arkaili minulle kunnes löysin herkän kohdan. Tai toisin sanottuna osuin kultakaivokseen! Hieroin nimittäin ruunaa vasemman korvan takaa vaikkakin omalla tyylillä, Bee nautti siitä silmin nähden!
Huomasin harjapakissa liikahtelevan jotain. Ajattelin näkeväni omiani mutta kun olin vaihtamassa harjaa, mustavalkoinen kissa hyppäsi syliini ja kiljaisten kaaduin saman tien selälleen Been karsinan puruihin. Bee säikähti ja hyppäsi sivummalle varoen jalkojaan. Kohta huomasin Niiskun tuijottaen viattomasti silmillään ja aivan kuin oisi sanonut: "Oho.. E-en se minä ollut!" Räjähdin nauruun ja nauroin pitkään hysteerisesti puruissa maaten. Rafael kiirehti huolissaan luokseni mutta selitin nauraen tilanteen jolloin tämäkin alkoi nauramaan ja rojahti minun viereen selälleen nauramaan.

Kun olimme molemmat rauhoittuneet harjasimme Been harjoilla toisemme puruista.
-Olis kiva nauraa sun kans mutta mulla on hommia! Rafael virnisti ja käveli pois  kättäni lämpimästi. Punastuneena palasin Been karsinaan. Hipaisu tuntui merkittävältä.. Ehkä..
Ei ei ei ei ei! Ravistelin päätäni unelmista. Ei Rafael minusta tykkäisi, olen enemmän pikkusisko hahmo. Sanoin itselleni ja
viimeistelin Been turkin. Pian rakas ruunaseni oli puti puhdas. Tosin en ollut saanut kasvatettua kuin huojuvan ystävyys-muurin minun ja Been välille mutta tämä oli hyvä alku. Taputin Beetä lautasille ja nappasin riimin-narun karsinan edestä. Talutin Been tarhaan ja palasin kiireisesti talliin. Kuulin kun tallin ovi avautui ja ninjailin heti tulijaa vastaan.
-Huomenta. Heleä ääni sanoi. Janelle astui sisään kevyt puna poskillaan.
-No hei! Tervehdin tyttöä.
-Mitäs sä täällä koulu aamuna? Utelin Janellelta.
-Tänään on vain itsenäistä työnskentelyä, meinasin päntätä täällä.. Tyttö hymyili.
-Niin mäkin! Minä nauroin. Janellekin hihitti ja sulki oven.

jatkuu.. alhaalla!!

-Ooi..! Sä toit Rawlenkin! Janelle sanoi ja taputti sohvaa jolloin pieni koira hyppäsi hänen syliin.
-Niin toin! Otatko kaakaota? Vastasin tytölle.
-Sä tarjoat aina niin houkuttelevia ruokia ettei niistä voi kieltäytyä! Janelle vastasi yhä rapsuttaen Rawlea. Hymyilin tytölle ja laitoin maito kannun mikroon. Rupattelimme hetken kunnes aloimme päntätä kokeisiin. Onko sulla mitään tietoo hevosten jalasta? Tai tarkemmin ruununrajan luustosta? Kysyin tuskastuneena.
-Opiskeleks sä hevos alalle!? Janelle huudahti ihastuneena kunnioitusta puhkuen. Hymyilin punastuneena.
-Niin.. Eihän täs mitään.. Vähän eläinlääkäriks meinasin..
-Mutta se voi vielä vaihtua! Lisäsin nähdessäni Janellen ilmeen.
-Silti! Onnenpekka! Tyttö nauroi. Toisaalta olihan hän oikeassa.. Olin onnekas, mutta kehut ovat hieman epämiellyttäviä..

Istahdin tallivintille heinäpaalin päälle. Rafael asui nykyään Aleksin kämpässä joten sain olla rauhassa. Paikka olo rauhoittava ja tunsin oloni jotenkin.. Noh, onnelliseksi. Ei siksi että oli vaihtanut Been Celleen! Ei, vaan siitä että minä, metallin palanen, olin löytänyt magneetin johon tarttua. Voi ei, eli olin onnellinen siitä että olin vaihtanut Been Celleen! Äh, ei se niin voinut olla.. Mutta myöhemmin iltapäivällä tajusin syyn.
Nimittäin syy oli siinä että istuin heinäpaalin päällä. Kuvainnollisesti. Eli siis Hallava. Hallavan hevoset. Ihmiset. Tunnelma. Maisemat.! Hyi olkoon mä oon nyt ihan outo kun mietin tämmösii!! Miun kannattaa lähtee täältä sekoilemasta ja kiirehdin autolleni, tietenkin kun olin sanonut moikat tallituvassa hääräävälle Janellelle sekä käynyt viemässä porkkanan Beelle sekä Cellelle.

Tiia-Iina & kermaturkki

Yhdessä oloa..

Katsahdin kaapissani olevaan möykkyyn.
-Hui helkkari, se liikkuu! Huudahdin ihmeissäni. Sohvalla löhöilevät Valma ja Salla hyppäsivät ylös ja tulivat katsomaan.
-Mikä ihme se on?! Henkäisin ihmeissäni. Valma alkoi hihittämään.
-Mitä? Kysyin tekovihaisesti ja nostin möykkyä. Kissa sähähti ja raapaisi kättäni.
-Au! Hiisu! Huudahdin pidellen kättäni. Valma ja Salla alkoivat räkättämään minulle ja pian itsekkin olin naurun vallassa.
-Se meni lämmittelemään sun pipoon. Tein ton sulle. Valma selitti.
-Vau! Teiksä tän! Ihastelin tytön luomusta. Valma punastui hymyillen ja nyökkäsi.
-Kiitos! Huudahdin ja rutistin pikaisesti Valmaa. Työnsin pipon päähäni ja katsahdin peiliin.
-Ei hullumpi! Salla sanoi. Nyökkäilin tyytyväisenä ja kiitin Valmaa vielä kerran. Pipo oli kyllä ihan näköiseni.

Hörpin kaakauta tuvan sohvalla lueskellen hevoslehteä joka käsitteli ongelma hevosten hoitamista. Hiisu tuli viereeni kehräämään kuin pyytäen anteeksi raapaisuaan. Hymähdin katille ja heitin lehden pinoon joka sortui heti. Löin kämmeneni naamalleni ja aloin kerätä lehtiä. Tuvassa oli täysin hiljaista. Lukuun ottaen Hiisun kehräystä. Yllättäen kyllästyin loikoiluun ja sain päähän piston lähteä maastoon. Olihan tänään Been vapaapäivä. Vedin kiireesti ulkovaatteet päälleni ja kiirehdin talliin. Hetken päästä harjailin Beetä käytävällä kun tallitonttu tuli taas riehumaan ympärilleni.
-Uus pipo? Rafael kysyi.
-Joo, Valma teki! Käy ettii omas. Kehotin poikaa sillä halusin viettää Been kanssa yhteistä aikaa.
-Äh, mul on hommia.. Pitää mennä! Rafael mutisi ja katosi tallivintille. Jäin katsomaan kaihoisasti pojan perään ennenkuin ravistelin pääni unelmista ja jatkoin harjausta.

En tuhlannut aikaa satulan laittoon vaan lähdin ilman satulaa. Kerman värisen ponin selkä lämmitti jäisiä reisiäni ja pian unohdin pakkasen. Kävelin samaa polkua jonka Inka oli näyttänyt kerran kun menin Cellellä. Poikkesin kuitenkin vähän väliä tutkimassa muitakin polkuja mutta varoen eksymistä. Pitkän taivalluksen jälkeen ei olisi kivaa todeta olevansa eksyksissä. Ravasimme rauhallisesti pientä polkua pitkin ja pian Pronssijoki avautui kauniina eteemme. Laskeuduin satulasta ja istahdin kiven päälle. Bee painoi turpansa olkapäälleni ja hengitti lämmintä ilmaa kasvoilleni.

Sen ihanempaa tunnetta ei ollut. Istua kököttää järven rannassa hoitohevosensa kanssa. Mutta tiesin että oli kuitenkin pakko palata tai joku alkaisi ihmettelemään missä olisimme. Nousin takaisin Been lämpimään selkään ja painoin pohkeet ruunan kylkiin. Laukkasimme pari pätkää mutta kävelin viimeiset osat matkasta taluttaen Beetä. Punainen talli pilkotti jo hämärän laskeutuessa metsään. Minua ei pelottanut, eikä mikään painanut mieltä. Harmit olivat jääneet matkan varrelle metsään, kutistumaan. Kun Been kaviot kopsahtelivat tallin betonilattiaan en pystynyt olemaan kuin yhtä hymyä.
-Mikäs ilopilleri piikki sulle on työnnetty? Miro nauroi minut nähdessään. Poskillani oli edelleen kevyt puna maastoreissun jäljiltä ja tyydyin vain hymyilemään pojalle. Mitä se häntä kiinnostaisi?

Halasin Bee Balleroa ja painoin suukon tämän turvalle.
-Nähdään! Kuiskasin ruunalle ja kävin noutamassa tuvasta kamppeeni. Tupa oli hiljainen ja ilmeisesti tallitonttukin oli nukahtanut sohvalle.. Noh, enhän minä häntä kehdannut herättää joten hiivin kaapolleni ja otin kamani ja kipitin ovelle. Päästin syvän huokauksen kun en ollut herättänyt Rafaelia. Poika kyllä antsaitsi pienet tirsat.. Painelin lumen läpi autolleni ja käynnistin moottorin. Äkkiä kotiin syömään!!

Heh, en myönnä mitään, mut vaikkei tänään oo Been vapaapäivä laitoin tän tarinan niinku nyt tänään..

Mummoilua ja marttakerhoja

Löhöilin Rawle vierelläni sängylläni pyjamassa miettien päivän ohjelmaa kunnes puhelimeni pirahti soimaan. Mietin kuka ihme soittaisi kello seitsemän aikaan mutta kännykästä kuuluikin tutun tytön ääni.
"Toivottavasti en herättänyt! Mut Viitiksä heittää mut tallille jos oot menossa? Mikko ei ehdi viiä mua.." Valma hengähti. Mietin hetken kuka ihmeen Mikko mutten kehdannut kysyä sitä.
"Öö, tää tuli vähän äkkiä.. Öö.. Jos mä syön eka nii tuun hakee, sähän asut aika lähellä eiks vaan?" Kysyin Valmalta.
"Joo, se käy! Puol kasilta meijän pihas?"
"Joo." Suljin puhelun ja heittäydyin sängylleni makaamaan. Eiköhän koko päivän ohjelma oltu jo suunniteltu.

Nyt kun kerran olin päättänyt linnoittautua koko päiväksi tallille, raahasin peräkonttiin kaikki tarvittava.
Pullia, juuri keitettyä riisipuuroa, suklaa keksejä, sekä voileipiä. Otin vähän enemmän kuin tarvitsin, pitihän tallitonttukin syöttää..  Jätin puhelimen kotiin josko onnistuisin pääsemään eroon kännykkäriippuvaisuudestani.. Olihan se jollain tavalla tyhmääkin jos jollain sukulaisella olisi hengenhätä mutta sovin itseni kanssa niin ettei kukaan kuolisi tänään, muu kuin puhelin riippuvaisuus.. Kello oli viisitoista yli seiskan joten minulla ei ollut mitään kiirettä. Ihailin huuruisia puita jotka heiluivat vähän tuulessa. Pakkasta ei ollut juuri kuin pari astetta mutta piti juuri ja juuri kevyen lumipeitteen tallessa.

-Moi! Valma tervehti ja hyppäsi etupenkille. -Otitko Rawlen mukaan.
-En mä, ainakaan tietoisesti. On se joskus hypännyt peräkonttiin salaa syömään eväitä mut enpä usko. Naurahdin ja käynnistin moottorin. Kaasuttelin hetken soratietäpitkin kunnes tulimme asfaltille. Puita oli kaadettu tien reunoilta paljon joka teki näkemästä erillaisen. Tai oikeastaan rumemman, kannot ja maa olivat sotkussa keskenään eikä katkaistuja puita oltu vielä viety pois.
-Hyi olkoon kun rumaa. Totesin vilkuillen tien reunoja.
-Niinpä, mutta minkäs sille mahtaa? Valma tokaisi. Hetken päästä käännyin Hallavan hiekatielle jossa puut ympäröivät kauniisti tien reunoja.

Tämän tien on parasta pysyä piilossa isoilta koneilta.. Ajattelin kun saavuimme tallin pihaan. Pysäköin autoni ja kannoin Valman avustuksella kaikki ruuat tupaan.
-Ihanaa aamurauha! Valma sanoi ja kaatui sohvalle.
-Keitänkö teetä? Kysyin aurinkoisesti. -Tee maistuisi ainakin minulle.
-Se sopii paremmin kuin hyvin! Valma hymyili ja kaivoi kesken eräisen neuleen kaapistaan.
-Kumpa mullakin ois jotain villalankaa, rakastan neolomista. Sanoin Valmalle.
-Oikeestikko? Tyttö innostui.
-Tietysti!
-Sähän voit lainata multa! Minkä väristä lankaa haluut? Valma tarjosi ja tyhjensi langat pöydälle.

Neuloin vaalean ruskeaa kaulahuivia Valman vieressä hiljaisessa tuvassa. Hiisu kehräsi kainalossani ja Niisku leikki lankakerällä jonka Valma oli antanut sille leikkikaluksi.
-Nyt me sit mummoillaan. Naurahdin hiljaa. Valma irvisti.
-Niin, mutta kivaahan tää on eiks vaan? Tuutko seuraks useamminkin? Tämä kysyi. Noh vastaukseni oli tietenkin:
-Joo! Vaikka tälleen joka sunnuntai? Ehdotin keskeyttäen neulomisen.
-Tottakai! Aina jos vaan päästään tallille niin juu, se vois olla tosi kivaa. Valma myönsi. Rupattelimme Valman kanssa ummet ja lammet ja nauroimme usein jutuillemme. Valma oli kyllä tosi mukava, samoin mummoilu! Meillä oli pystyssä oikea marttakerho tuvassa.

Rauhaa ei kuitenkaan kestänyt kauaa vaan ovi paiskahti auki ja sisään hyppäsi tuttu tallitonttu jälleen kerran näyttävällä sisään tulolla ja makoilikin heti lattialla. Rafael nosti kätensä elon merkiksi ja minä kikatin maha kippurassa sohvalla. Valmankin suu nyki kun hän auttoi pojan seisomaan mutta minä kikatin edelleen.
-Mitä sä siinä vielä..! Rafael huudahti teko vihaisesti ja hyppäsi kimppuuni.
-Valma auta! Nauroin kun Rafael nosti minut syliinsä ja heitti takaisin sohvalle. Valma näytti taas tiukka-kerho-täti-hymynsä ja veti Rafaelin irti minusta.
-Mitäs meidän tonttu kiusaa Tinttiä?! Hän naurahti nuhdellen Raffelia. Minua hymyilytti vielä pitkään tapahtuneen jälkeen. Rafael oli erittäin innoissaan pullista aamupalana ha ahmi heti melkein kaikki pullat.

jatkuu.. alhaalla!!!

Kiinnitin vanhan ja hieman rikkinäisen juoksutusliinan Been päitsiin. "Voisi ostaa uuden.." Mumisin huokaisten liinan kuntoa ja talutin ruunan sumuiselle kentälle. Suljin narisevan portin perässäni jonka jälkeen päästin liinan pitkäksi. Heilautin mukaani napannutta juoksutusraippaa Beetä kohti jolloin hevonen tajusi heti merkin ja lähti liikkeelle. Kun olin saanut sopivan tuntuman ja Bee alkoi taipua, käskin sen raviin maiskauttamalla suutani. Bee alkoi vetämään kentän laitoja pitkin mutta sain sen pidettyä silti hyvin ympyrällä. Tungin pääni kaulaliinan lomaan ja muistelin milloin olin viimeksi juoksuttanut hevosta ja muisto sai minut hymyilemään. Vanhalla paikkakunnallani talissa asui uljas kimo orini, Prinssi. Se totteli käskyjäni aina kuin unelma ja salli isommatkin virheet. Minun Prinssini..

Muistot veivät minut omaan onnelliseen maailmaan jolloin Beellä oli mahdollisuus karata, ja ruuna ei tietenkään jättänyt mahdollisuutta paitsi. Bee ravisti voimakkaasti päätään ja otteeni liinasta irtosi. "Naps!" Heräsin todellisuuteen ja tajusin mitä oli tapahtunut. Bee laukkasi ja pukitteli villisti voitonriemuisesti ympäri kenttää. Huokaisin sen tempuille ja hölkkäsin ruunan perään. Levitin käteni jossa toisessa pitelin pitkää juoksutusraippaa jonka avulla sain Been ajettua kentän nurkkaan jossa tämä luovutti pitkään juoksutusliinaan sotkeutuneena.
-Höpsö! Naurahdin ponille ja laitoin liinan rullalle. Eiköhän tässä ollut riittävästi juoksua tälle päivälle? Liina oli katkeamaisillaan joten minun oli todellakin ostettava uusi, piakkoin.

Been kaviot kopsahtelivat betonilattiiaan kun talutin sen karsinaan. Ruuna oli sen verran hikinen että harjasin sen kerta perusteellisesti ennen kuin jätin sen mutustelemaan heiniä. Tallitupaan oli ilmestynyt paljon porukkaa. Tungin ihmis- paljouden läpi Inkan, Sallin sekä Christianin luokse. Olin nähnyt Christianin pari kertaa tallilla touhuilemassa Pandan kanssa mutta olin mielihyvin jättänyt rupattelut väliin. Juuri kun olin tutustunut kaikkiin, en jaksaisi jälleen kysellä yhdeltä uudelta jotenpa Christian tuskin tiesi nimeäni.
-Moi! Hymyilin kolmikolle väistellen tunnille meneviä ihmisiä. Ulkona oli alkanut sataa lunta ja minulla oli hirveä hinku pois hinkkaamasta toisten ihmisten kanssa.
-Moi! Salli tervehti hieman ahdistuneena kun yllättäen pikkutyttö oli tullut rupattelemaan hänelle jalkoihin. Salli ravisti huvittuneena jalkaansa ja sai tytön lähtemään.

-Ööh, mennäänkö ulos tekee jotai kivaa, kivalla porukalla? Ehdotin muille.
-Ketkä tulee? Kysyin hieman kovempaa että ääneni kantautuisi kaikille. Loppujen lopuksi mukaani lähti Inka, Maikki, Valma, tallitonttu sekä Niisku. Hymähdin kissalle. Tuskin se edes tarkenisi ulkona, siellä oli alkanut satamaan lunta oikein urakalla ja hanki kasvoi kasvamistaan. Päälläni oli oliivinvihreä takki, oranssi kaulahuivi, tennarit sekä säärystimet housuja unohtamatta joten tarkenin paremmin kuin hyvin.
-Tehdään lumiukko! Maikki innostui. Minuakin alkoi lapsettaa:
-Eikun lumihevonen! Huudahdin odottaen saavani kannatusta. Lopulta olin saanut kaikki mukaan lumihevos ideaan ja aloimme rakentamaan muodotonta pollea keskelle tallin pihaan.

Kiinnitin parhaillani hevoselle harjaa kunnes tunsin niskassani jotain kylmää.. Ja märkää. Lumipallo. Käännyin hevosesta viskaistu lumilohkare kädessäni tietäen tasan tarkkaan kuka oli heittänyt minua.
-Nyt tallitonttu saa kyytiä! Huusin ja nauroin heittäen lumipallon Rafaelia päin. Lopulta alkoi lumisota, kaikki vastaan kaikki! Jokainen nauroi jossain vaiheessa jolloin tunsin lämpimän tunteen sydämmessäni. Ystäviä.

Jatkuu Dear Diaryssa..

Kun vihreä koulubussi kaikkosi näkyvistä käännyin nopeasti kannoiltani ja lähdin kävelemään maneesin reunustaa pitkin kohti tallia. Vatsassani kirpisteli perhosia kun muistelin eilis illan tapahtumia. Alussa oli ollut aika tuskaliasta mutta loppujen lopuksi olin lähtenyt hyvillä mielin kotiin. Toki olin saanut isäpuoleltani vähän huutia, mutta mitäpä tuosta..
Maneesin reunus oli kamalan mutainen joten siirryin kauemmaksi seinästä. Olin työntänyt aamulla jalkaani huomaamattani tennarit mutta se oli myöhäistä nyt. Aurinko porotti inhottavasti selkääni vaikka päälläni oli vain farkut jotka näyttivät revityiltä vaikka Anni oli kyllä kerran pilannut ne.. Minulla oli t-paita jonka päällä oli maastokuvioinen lempihupparini jota pidin aina vuoden ympäri. Tukka oli pikaisella nutturalla ja silmäripseni olivat saaneet vähän meikkiä. En ollut muistanut laittaa meikkivoidetta ja nyt typerät pisamat näkyivät ärsyttävästi kaikille. Olin jo tullut etuovelle jota koristi rautainen "Wellcomen" - kyltti. Emmin hetken ennenkuin avasin oven, en halunnut saada heti vastaani ihmismereä ja kymmenkuntaa tervetulo toivotuksia. Avasin kuitenkin narisevan oven hymyssäsuin ja tepastelin sisään. Talli oli jo suurinpiirtein tuttu, keskellä oli pesuboksi, jonka vastapäätä majailivat satulat sekä suitset, oikealla tuntsarikäytävä ja tallitupa sekä toimisto olivat jo tuttuja.

Harpoin suoraan Been karsinalle kuunnellen yksäripuolelta kuuluvia kolauksia. Been karsina oli tyhjä ja veikkasin että se oleskelisi jossain tarhassa. En tiennyt missä tarhat olivat joten minun olisi etsittävä Aleksi. Huhuilin ääntä kohti ja ahkera karainoidenputsaaja pilkisti karsinasta ulos hymyillen mukavanoloisesti.
-Moi! Nainen hymyili. -Been uusi hoitaja vai?
-Moi.. Siis.. Jooo, nimeni on Clara. Hauska tavata. Vastasin pipopäiselle.
-Minä olen Max. Terve. Aleksi on tuollapäin jos sitä etsit, mutta voin mäkin auttaa sut alkuun. Max virkkoi huitoillen tupaan päin.
-Joo eei, ei, ei! Jatka vaan rauhassa hommiasi, minä menen etsimään Aleksin. Hymyilin varovaisesti ja liukenin pois paikalta. Pelkäsin, että saisin vastaani uuden ei - Aleksin. Kävelin tupaan jossa istuskeli pari tuttua kasvoa. Janelle joi pillimehua sohvan-nurkassa ja Aleksi hääräili keittiöpöydän ääressä. Joku tuntenaton punapää virkkaili jotain nojatuolissa.
-Hei..? Tervehdin tunnustelevasti. Sain kaikilta iloiset moikat joten vedin kengät jalastani ja istahdin Janellen viereen.
-Mitä kuuluu? Vielä Vanilla kiukuttelee? Kysyin Janelta.
-Joo. Tyttö nyökkäili. -Maha pullottaa yhä mutta joskohan se varsa pian putkahtais tähän maailmaan. Jane vastasi ja heitti lukemansa hevoslehden pinkan päällimäiseksi.

-Hei Clara, tänään on Been vapari, niin josko sä vähän liikuttelisit sitä. Aleksi ehdotti hymyillen.
-Mielelläni, mutta mulla ei oo kypärää ja en tunne tän alueen maastoja niin en voi sitä talutaakkaan. Mumisin hiljaa.
-Eiks Janelle vois näyttää sulle vähän maastoja? Aleksi kysyi huokaisten sitten Janea. -Joo! Vastasi heti innokas ääni vierestäni. Hymyilin hänelle.
-Okei. Mennään. Totesin ja hyppäsin ylös sohvalta alkaen työntää kenkiä jalkoihini. Loin vielä viimeisen silmäyksen punatukkaan joka yhä virkkaili nojatuolissa hymyillen minulle.
-Multa voi pyytää apua, jos tarvii. Mä tottelen nimeä Valma. Punatukkainen sanoi juuri ennenkuin lähdimme.
-Joo, joo! Janelle huusi olkansa yli ja painelimme ulos. Jane ohjasi minut tarhojen luo ja näytti missä Been tarha sijaitsee. Kävelimme Been luo ja ruuna näyttikin heti mielipiteensä meistä. Se hyppäsi ylös ja laukkasi pukitellen tarhan toiseen päätyyn. Kikatimme molemmat Janellen kanssa suureen ääneen ja hyppäsimme tarhaan. Minulla oli kädessäni päitset joita pitelin selkäni takana. Lähestyin hitaasti Beetä.
-Hey honung.. Lepertelin ruotsiksi ja hymyilin Janelle vahingoniloisesti.
-Hups. Mä oon suomiruotsalainen ja ratsastin viimeks Ruotsissa. Selitin ja samassa nappasin otteen Been päitsistä. Talutimme mutaisen ruunan pesariin ja aloimme hyvää vauhtia putsata sitä.

Juttelimme Janen kanssa pesemisen lomassa kunnes Andreas tepasteli luoksemme.
-Moi tytöt! Poika tervehti ja tunsin kuinka lehahdin tulipunaiseksi.
-Moi! Vastasin hymyillen ja muistelin eilisillan tapahtumia. Olin katsellut poikaa paljon silloin mutta vertasin itseäni tahtomatta muihin tyttöihin. Janelle oli suloinen ja kaunis, Alana vieläkin kauniimpi mutta minä olin uskomattoman nolo ja noh, en niin kaunis.
-Ootteko menossa maastoon? Kuulin juoruja tuvasta. Andreas virnisti.
-Juu. Tai oikeastaan talutellaan vaan. Vastasin ja sammutin letkun. Been kermanvärinen turkki alkoi näyttämään puhtaalta. Janelle lähti hakemaan loimea ja jäin Andreaksen kanssa kahden.
-Aijaaa! Haittaako teitä jos otan Darcyn ja liityn seuraan?
-Ei tietenkään! Vai mitä Jane? Huutelin tytölle joka oli ehtinyt alkaa kävelemään takaisin päin.
-Ei ei. Hän vastasi ja niin asia oli sovittu.

Loimitin Been ja talutin sen ulos. Andreas ja Jane odottelivat minua jo ulkona.
Janelle ohjasi meidät metsään ja köpöttelimme hiekka polkua pitkin. Näin välillä puittenlomasta vilauksia Pronssijoesta joka oli alkanut sulamaan. Rupattelimme kolmistaan kunnes tulimme kiven luo. -Käännytään. Janelle sanoi. -Muuten matkasta tulee liian pitkä enkä mä jaksa kävellä. Tyttö nauroi ja niin me käännyimme. Unohdin jo melkein Andreaksen kunnes poika katsoi minuun hymyillen ja kysyi: "Mitä teet illalla?" Sydämmeni hakkasi onnesta ja melkein kiljuin että "En juuri mitään"
-Hyvä. Sovin jo muiden kanssa että kokoonnutaan tänäänkin tallitupaan. Andreas virnisti ja keskittyi taas Darcyyn.
-Janelle huomasi minun uskomattoman pettymykseni ja tönäisi minua leikkisästi hihittäen. Mulkaisin toista leikilläni ja jatkoimme matkaa. Hallava alkoi jo hahmottua ja pian olimmekin perillä. Kävin viemässä Been tarhaan pikaisen pusun kera ja palasin tupaan. Tuvassa istuskeli iso joukko ihmisiä. Yksi heistä oli se kamala punkkari, toinen Valma, sitten paikalla olivat vielä Alana sekä Miro.
-Hei! Yritin sanoa huolettomasti mutta kaikki katsoivat minua. Pian onnekseni kukin jatkoi hommiaan. Punkkarilla oli päässään kuulokkeet mutta istuin häntä aivan lähellä ja kuulin musiikin. Ei se ollut punkkia. Ihan ok. Ajattelin ja päätin uskaltautua puhumaan tälle.
-Mä oon Clara. Yskäisin. Punkkari veti kuulokkeet pois korviltaan.
-Ok.
-Kröhöm.. Mm.. Kuka sä oot? Takertelin pienellä ja piipittävällä äänellä.
-Nanna. Tyttö vastasi. En kysynyt enää mitään, en uskaltanut kysyä. Jätin tytön sikseen ja jäin rupattelemaan muiden kanssa. Puheen aiheena oli ilmeisesti Vanillan varsa.

Juttumme jatkui niillä raiteilla pitkään. Valma oli leiponut pullia ja pakko myöntää, etten ollut syönyt parempia ikinä. Kiitin Valmaa pikaisesti pullasta ja tämä vain heilautti kättään ja totesi:
-Ilo on minun puolellani. Kello 18 puhelimeni pärisi soimaan. Puna levisi kasvoilleni ripeästi kun huomasin soittajan.
-Öh.. Sekuntti! Sanoin ja painelin tallin puolelle.
-Moi äiti...
-Missä SÄ oot!!!???
-Tallilla.
-Ja minkä takia?
-No.. Mä tulin koulusta ja.. Mut mä sovin jo et jään tänne illaks. Tuun noin kasilta. Okei?
-Huoh. Okei. Tämän kerran, mutta huomenna joudut sit vahtimaan pikkuveljiä..
-Joojoo!
-Moi!
-Moi!
Sammutin puhelimen ja kävelin takaisin tupaan. -Äiti. Irvistin porukoille ja kaikki alkoivat nauramaan. Nauroin kyllä itsekkin, eikä sen jälkeen enää ujostuttanut. Jäin tallille viettämään iltaa muiden kanssa.

Heilautin kättäni hymyillen kaulukseni suojista ja naurahdin hyvästini isälle. Vetäisin tumman vihreän tuulitakkini hupun päähäni, sillä ulkona oli alkanut tuulemaan niin, että tunsin sen jo luissa ja ytimissä. Tuuli puhalsi nutturasta valuneet hiushuortuvat ärsyttävästi naamalleni. Kävelin maneesin reunustaa pitkin nopeasti eteenpäin. Vilkaisin mutaisia tennateitani.
-Miten mä voin aina ottaa "vahingossa" tennarit mukaan? Mutisin itsekseni ja tepastelin ovelle. Hymyilin huomatessani taas tutun "Welcommen" - kyltin etuovessa. Avasin oven ja hiippailin miltein täyteen talliin. Jokin tunti oli ilmeisesti alkamassa. Harpoin ihmisten ohi tallitupaan ja vilkaisin ohimennen ilmoitustaulua. Selasin silmilläni pitkää tuntilistaa ja löysin sieltä Been.
"Bee - Mari" Luin ääneen. Sohvan nurkassa istuskellut Nanna vilkaisi minua ja käveli viereeni lukemaan listaa.
-Hitto. Tyttö totesi. -Alkeistunnit.
Naurahdin hermostuneesti. Ainakin tyyppi puhui. Ajattelin purren vaivautuneena hammasta.
-Niin.. Pitääkö sinne mennä taluttamaan? Virkoin pienellä äänellä. Nanna kohautti harteitaan, ja istahti taas sohvalle.
-Varmaan. Hän sanoi. Päätin että oli sopiva aika häipyä, ja heitin kamppeeni kaappiini ennenkuin vedin kengät jalkaani ja kipitin takaisin talliin.

Tallissa olin miltein törmätä Aleksiin.
-Moi Clara! Aleksi huokaisi. -Taluttajista on pulaa, Bee on tunnilla, ja jos mitenkään viittisit niin..
-Juu, kyllä mä voin. Keskeytin miehen lauseen ja kävelin suoraan maneesiin. Beellä menevä tyttö istui jo hevosen selässä odottaen taluttajaa. Hymyilin pikkutytölle varovasti ja tämä hymyili takaisin reippaan oloisesti. Alkutunnista Aleksi ohjaili ratsastajien asentoja joten sain pysähdellä ja kävellä hiki niskassa. Loppujen lopuksi tunnilla ei ravailtu ollenkaan lukuunottamatta muutamaa ravipyrähdystä. Talutin Been talliin ja riisuin siltä varusteet. Aloin harjata ruunan kermanväristä turkkia kumisualla, mutta Bee kääntyikin ja luimisteli uhkaavasti minulle.
-Soooh.. Hyvä poika.. Yritin rauhoitella. Bee käänsi selkänsä minulle niin, että olin liiskautua karsinan seinää vasten.
-Bee! Huudahdin lopulta ja heilautin kättäni. Bee taivutti korvaansa kuunnellakseen minua.
-Okei. Mä jätän sut hetken rauhaan, mutta tuun vielä. Sanoin turhautuneena ja suljin karsinan oven. Jätin harjapakin karsinan eteen ja kävelin kohti ulko-ovea.

Ulkona seisoskelikin iso ryhmä tallilaisia. Ryhmässä oli yksi tuntematon, mutta tunnistin Miron, Andreaksen ja Alanan juttelemasta. Päätin olla menemättä muitten seuraan, kuitenkin punastuisin ja nolaisin itseni. Katselin vain mutaisia kenkiäni kunnes huomasin Alanan lähestyvän minua.
-Hei. Tyttö hymyili. -Mite Been kansa sujuu?
-I can speak english, too. It is easy?
-No need. Tama kau oikein hyvin. Nyökkäsin.
-No ei oikeastaan hyvin. Bee temppuilee niin että revin hiuksia irti päästäni. Huokaisin syvään -Ehkä se ei ollutkaan oikea valinta.
-Totakai oli! Teidan pitaa tutustua ensin.. Mm.. I can help you.
-Oikeastiko?
-Kulla. Oikeasti. Alana vastasi hymyillen. Kävelimme suoraan talliin katsomaan Beetä.
-Katso. Noin se tekee. Sanoin ja osoitin selän kääntänyttä Beetä.
-Laitetaan se.. Ymh.. Alana viuhtoili.
-Käytävälle?
-Yes. Yes. Kautavale. Hymyilin. Alanan aksentti oli hauskaa kuultavaa. Tyttö puhui Beelle jotain irlanniksi ja talutti sen käytävälle.
-Kiitos. Tästä lähin laitan sen aina tähän. Naurahdin Alanalle.
-Eipä mitaan. Mutta minun pitää nut menna. Hei hei Clara! Alana huikkasi olkansa yli ja kiirehti takaisin ulos. Sanoin hyvästini ja ryhdyin harjaamaan Beetä. Nyt ruuna näytti enemmänkin syyllistyneeltä kuin äkäiseltä. Halasin sen paksua kaulaa.
-Voi sua.. Repeltelin ja painoin suukon sen turvalle. Bee nyökytteli päätään tyytyväisenä ja harjasin sen perusteellisesti jokapuolelta. Kun ruuna alkoi näyttää valmiilta loimitin sen ja talutin tarhaan. Kun päästin riimun-narun lukosta irti Bee lähti hurjaa pukkikiitolaukkaa kohti tarhan toista päätä.

Kopistelin reippaasti tallitupaan jonne oli ehtinyt kertyä porukkaa. Andreas, nuoren näköinen tyttö, Nanna, Valma, Janelle sekä Aleksi. Hymyilin kaikille tunnustelevasti ja istuin suoraan Janellen viereen. Nanna vilkaisi minua kerran mutta ei kiinnittänyt sen enempää huomiota. Muut tervehtivät minua.
-Moi! Ootko sä se Been uus hoitaja!? Ihme kyllä, me ei ollakkaan tavattu. Mä oon Maikki, ja sä oot..? Tuntematon tyttö esittäytyi. Säpsähdin toista ja yritin takerrellen lausua nimeni.
-Moi.. Joo mä oon Clara.. Sanoin pienellä piipittävällä äänelläni. Maikki tyytyi vastaukseeni ja jatkoi pullan syöntiä. Valma hymyili minulle, ja tarjosi pullaa. Otin yhden ja kiitin tyttöä. Vilkaisin taas Andreasta. Hän oli ihana, mutta jollain tapaa outo.
-Hänellä oli pörröinen tukka.. Suloiset kasvot.. CLARA! Huusin mielessäni. Potkaisin itseäni henkisesti, taas kerran.
Kello oli vasta vähän, mutta kotona minua odottaisi kaksi riehakasta pikkuveljeä, joten olisi jo hyvä aika lähteä.
-Aloin pukea ulkovaatteita. Sain kysyviä katseita ja selitin että minun olisi mentävä, sillä saisin lapsenlikan hommia. Isän auto jarrutti pihaan, josta tiesin että oli lähdettävä. Huikkasin hyvästit olkani yli, ja kiirehdin ulos tallista.

/Kännykällä tehty, joten laatu ei päätä huimaa.. ;-D\

Juoksin tulipalokiireellä alakertaan maastokuvioinen huppari päälläni.
-Minne matka? Äiti kysyi keittiöstä, sekoittaen vauvan muonaa poikia varten.
-Tallille. Vastasin kiireisesti. -ISKÄÄÄÄ!!! Huusin katse yläkertaanpäin.
-Noh?! Kuului kysyvä vastaus toimistohuoneesta. Äiti pyöritteli silmiään hymyillen.
-VIETKÖ MUT TALLILLE?! Huusin jälleen.
-No joo, joo! Kuului vastaus ja pari huokaisua. Hymyilin tyytyväisenä. Menin eteiseen ja aloin laittaa kenkiä jalkaan.
Hmm..
-Näähän on tennarit. Sanoin puoliääneen ja aloin tonkia ratsastuskenkiä. -Missä ne on?! Ähkäisin ihmeissäni ja heittelin kenkiä sinne tänne.
-Ah. Löytyi. Sanoin vihdoin tyytyväisenä. Isä asteli eteiseen.
-Clara..?!
-No?
-Saatkin pyöräillä tallille. Mies sanoi purren ärtyneenä hammasta.
-Miten ni...in... Aloitin kunnes huomasin eteisessä olevan kaaoksen.
-Joo.. Sanoin ja nappasin laukkuni ja hyppelin vikkelästi ulos. Tyhmä Clara. Nyt saadaan pyöräillä.

Poljin pitkin kaviopolkua puistellen ulkoilman lämpöä, piilottelin paksun hupparin alla ja minulla oli välittömästi tukalaisen kuuma. Pyöräilin kunnes punainen talli tuli näkyviin. Maikki ja Valma pesivät rappusilla parhaillaan suitsia.
-Moi! Tervehdin tyttöjä, ja pysäköin vaaleanvihreän joponi kurvilla maneesin seinää vasten
-Moii! Tytöt vastasivat yhteen ääneen. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja olin suunnattoman onnellinen. Yleensä oisin vain juossut muiden ohi pelokkaasti mutta nykyään jopa tervehdin muita.  Jatkoin matkaani talliin ylpeänä rohkeudestani. Kävelin suoraan Been karsinalle. Eveliina oli jo satuloinut Been, joten laitoin vain kypärän päähäni ja talutin ruunan kentälle. Olimme sopineet Eveliinan kanssa että kokeilisin Beetä tänään. En oikeastaan jännittänyt yhtään vaikka Bee olikin osoittautunut hieman arvaamattomaksi. mutta olin silti kuullut paljon kehuja Been ratsuntaidoista.
-Moikka! Eveliina huudahti.
-Moi! Vastasin tälle ja nousin satulaan.
-Aloita vaan, tee pysähdyksiä ja ravipätkiä ja tällästä alkuverkkaa. Nainen kehotti ja tein työtä käskettyä. Eveliina siirtyi kentän laidalle katsomaan työskentelyämme. Heti ensipohkeesta tunsin, kuinka Been lihakset lähtivät rennosti liikkeelle ja kuinka vaivattomasti ratsastus sujui. Tein pari ympyrää taivutellen hevosta ja hetken kuluttua tein pari ravi-käynti siirtymistä. Bee vaihtoi sujuvasti askellajia
eikä Evelläkään ollut mitään moittimista. Puolen tunnin kuluttua Eveliina huusi:
-No laukkaa nyt! Nauroin hieman.
-Jep.

Ohjasin Been kulmaan ja siirsin vasenta pohjetta taakse päin, Bee ymmärsi avut ja nosti oikean laukan. Olin yhtä hymyä. Kaikki sujui niin täydellisesti, että olin purskahtaa itkuun. Hetken Eveliina näytti miettivältä. Sitten hän ehdotti jotain aivan loistavaa.
-Haluutko sä hypätä? Nainen kysyi. Nyökytin päätäni ja siirryin raviin.
-Joo! Hymyilin ja annoin ruunalle hetkeksi pitkät ohjat. Valma ja Maikki olivat tulleet katselemaan ratsastustani, ja tarjoutuivat auttamaan puomien siirrossa. Tytöt kasasivat toiselle pitkälle sivulle kolme estettä ja toiselle yhden esteen. Hyppäsin ensin ravissa, ja nostin laukan esteellä. Bee hyppäsi innokkaasti esteen yli, reilulla ilmavaralla. Hyppäsin sitten kahden esteen sarjan joka tuntui aivan liitämiseltä.
-Hyvin menee! Maikki huusi kentän laidalta. Nauroin vedet silmistäni.
-Korkeammalle! Tytöt nostivat hieman estettä ja hyppäsimme sen yhä vaivattomasti.
-Vieläkin! Huusin, ja tytöt nostivat. Bee oli aivan uskomattoman hyvä! Hypäsimme vielä pari kertaa sarjaa, kunnes oli aika lopetaa.
-Pitää lopettaa onnistumiseen. Eveliina sanoi hymyillen. Siirsin Been käyntiin ja annoin pitkät ohjat. Taputin ruunan kaulaa, ja kuiskasin sille kehuja. Valma lupautui taluttamaan loppukäynnit ja hoitamaan Been kuntoon puolestani joten kävelin suoraan talliin.

Tallituvassa istui vain Andreas, muut olivat hävinneet kuin tuhka tuuleen. Yritin olla punastumatta kävellessäni sisään, mutta huonoin tuloksin. Tervehdin poikaa ja tämä hymyili takaisin.
-Tiedätkös, että Bee on loistava hyppäämään! Totesin lopulta ja istuin Andreasta vastapäähän istumaan.
-Joo mä huomasin. Sain hiljaisen vastauksen. Kurtistin kulmiani.
-Onko kaikki hyvin? Kysyin tunnustelevasti. Andreas näytti hieman pelokkaalta.
-Clara..
-Niin?
-Totanoin.. Sun varmaan pitäis tietää... Että mä oon niinku... Andreas änkytti ja hieraisi niskaansa.
-Mitä? Kysyin kärsimättömästi. Sitten Andreas vain otti minut syleilyynsä ja kuiskasi: Ei mitään.. Halaus oli kylmä ja vastahakoinen enkä osannut tulkita poikaa. Mikä ihme hänellä oli?

Hetken kuluttua lähdin tallituvasta otsa yhä rypyssä. Yritin antaa asian olla ja miettiä jotakin muuta, ja Bee oli siihen loistava lääke. Kävelin ruunan tarhalle, jossa tämä parhaillaan oleskeli. Nousin aidan päälle istumaan ja katsoin kun Bee piehtaroi kurassa. Hymyilin hieman, voisinkin tulla vielä illalla harjaamaan Been. Bee nousi ylös ja ravasi luokseni.
-No hei! Lepertelin ruunalle ja kaivoin taskustani näkkärinpalan, jonka olin säästänyt koulusta. Bee rouskutti makupalan, ja nuuhki taskujani herkkujen toivossa. Annoin Beelle vielä yhden näkkärinpalasen, kunnes kipaisin takaisin talliin hakemaan reppuani. Andreas oli jo lähtenyt pois, joten tupa oli tyhjillään, lukuun ottamatta Hiisua sohvan nurkassa. En saanut poikaa pois mielestäni, minusta hänessä oli jotain outoa. Jotain..
-Hmm.. Mumisin puoliääneen. Entä jos Andreas ei pitänytkään minusta? Ei.. Hän olisi sanonit sen jo. Andreas jäi vielä kummittelemaan päähäni loppupäiväksi, päätin kysyä häneltä huomenna, mikä tätä vaivasi.



Ihana Valma piirsi minusta ja Beestä kuvan!! kiitos!

Huikkasin hyvästini huivini suojista ja heilautin kättäni isälle. Kun isän auto puksutteli hitaasti poispäin, lähdin kävelemään jälleen maneesin reunustaa pitkin. Halusin päivästä tulevan täydellinen, sillä juuri tänään, 16 - vuotta tulisi täyteen. Mutta ensin halusin selvittää yhden asian. Andreaksen. Tykkäsi hän minusta, tai ei, en antaisi sen pilata päivääni. Kannoin mukanani synttärikakkuja ja olin päättänyt että pitäisin juhlani tänään, kävi Andreaksen kanssa mitä tahansa! Aurinko pilkotti pilvien välistä vienosti tallin oven eteen. Welcommen - kyltti, oli taas tutulla paikallaan kun avasin oven. Tallissa oli vielä hiljaista, sillä olin tullut etuajassa. Muistin sanoneeni Andreakselle saman ajan jolloin itse tulisin paikalle. Hengitin tallituvan edessä syvään ja hetken emmittyäni, avasin hitaasti oven. Sydämeni tykytti tuhatta ja sataa kun huomasin Andreaksen sohvannurkassa. Hymyilin varovaisesti ja tervehdin poikaa.
-Moi. Onneks olkoon. Sain laimeat onnittelut. En sanonut mitään, vaan nostin kakun pöydälle ja istuin Andreaksen viereen. Sain kysyvän katseen, joka sai taas tiukan vilkaisun.

-Noni. Mikä sulla on. Kysyin tarkoituksella äkäisesti Andreakselta.
-Hä? Andreas mulkaisi. -Mitä vikaa nyt mussa on? Poika haastoi. Olin miltei purskahtamassa itkuun, mutta keräsin nopeasti itseni ja jatkoin.
-Se, että et voi sanoa asioitasi suoraan. Takeltelin itku kurkussa.
-Okei?! Haluutko sä sit et mä sanon suoraan? Purin huultani. Rehellisesti sanottuna en, mutta annoin pojan joka tapauksessa puhua.
-Mä en oo tyttöihin päin.
-Öö.. En nyt ihan ymmärrä.. Eli?
-Eli oon homo. Andreas tokaisi. Pam! Sanat kaikuivat päässäni kun tuijotin miltein apaattisesti pojan ohi. Homo? Ei..ei.. Sitten tajusin mitä se tarkoitti.
-Joo.. Sanoin tärisevällä äänellä ja nousin ylös. Päästessäni talliin juoksin suoraan kyynel silmäkulmassa tallivintille ja läsähdin heinien päälle itkuisena. Olin kamalassa shokissa, en pystynyt kuin ajattelemaan, mitä kauheaa oli juuri äsken tapahtunut. Se ei voinut olla totta, ei voinut!

Ensin tuntui, kuin eläisin painajaista. En olisi ikinä, ikinä uskonut, että Andreas onkin homoseksuaali. Mutta se selittää omituisen luonteenpiirteen. Puristin heiniä käsissäni hetken, kunnes suru alkoi helpottamaan. Kun itkukin loppui, ja ajatukset alkoivat taantua, kävin tapahtumat läpi mielessäni. En saisi olla surullinen tänään.
- Särkynyt sydän pysyy nöyränä. Hoin hiljaa mielessäni. Lopulta rauhoitun kokonaan. Mikään poika ei pilaisi syntymäpäivää, varsinkaan mikään Andreas! Kuivasin viimeisetkin kyyneleet ja marssin rohkeasti alas vintiltä. Kuulin jostain pienen, ja lempeän hörähdyksen joten vilkaisin ympärilleni. Se oli varsakarsinasta. Muistin Vanillan ja Astan varsat, joita olin käynyt katsomassa pikaisesti pari päivää sitten. Lähestyin haltioituneena kohti Vanillaa, ja samassa Andreas unohtui kokonaan. Kävelin karsinalle, jossa varsa ja Vanilla makasivat lomittain suloisen näköisesti.
-Heiii.. Lepertelin Vanillan varsalle ja kurotin kättäni varsaa kohti. Varsa nousi heiperröillen jaloilleen ja hörähteli lempeästi. Hymyilin. Viivyin hetken Vanillan ja varsan luona, kunnes muistin Aleksin sanat: "Varsan ja Vanillan pitää saada olla välillä rauhassa. Älkää jääkö karsinan ovelle roikkumaan." Niinpä jätin suloisuuden rauhaan.

Kopistelin tallitupaan. Vilkaisin ympärilleni. Miksi valot eivät olleet päällä? Missä kaikki ovat? Astuin peremmälle. Sohvan takaa kuului hiljaista tirskuntaa ja hihittelyä.
-YLLÄTYYYYYYS!!!!!! Kaikki huusivat yhteen ääneen heitellen ilmapalloja riemuissaan.
-Eikä! Ei ois tarvinnu! Nauroin iloisena ja peitin suun kädelläni. Jokainen hallavalainen tuli vuorollaan halaamaan minua, lukuun ottaen myös Andreas. Sain myös Janellelta, Valmalta sekä Alanalta syntymäpäivä- lahjan. Janen paketista kurkkasi uudet, tuliterät ratsastushousut joita hypistelin onnellisena sohvalla. Valma oli leiponut minulle sydämen muotoisia keksejä - jotka myös maistuivat taivaallisilta. Alanan paketista löytyi karkkipussi ja kaulakoru, joka miellytti värisilmääni kovasti.

Loppuilta tuvassa syötiin kakkua ja rupateltiin kaikenlaista varsoista muihin harrastuksiin. Jopa Nanna oli osoittautunut kovan kuorensa alta, aivan tavalliseksi ja mukavaksi tytöksi, jonka kanssa oli aivan siedettävää viettä aikaa. Pian muut alkoivat liu'eta pois, ja päätin että oli hyvä aika kipaista Been luona. Ruuna odotti minua kärsivällisesti karsinassaan. Huokaisin syvään, ja halasin Been kermanväristä kaulaa. Ilta oli ollut kyllä hauska, ja minulla oli ollut mukavaa, mutta silti väsyttävä. Bee tuuppasi turpaansa olkapäälleni. Tirskuin hieman ja suukotin ruunan laikulasta otsaa. Olin juuri sopivasti onnellinen. Hah, siitä tulikin mieleeni Robin.. En kyllä ollut mikään fani, mutta kuitenkin. Ajattelin hymyillen ja tarjosin Beelle makupalan jonka se söi yhdellä haukulla. Panin merkille että ruuna suhtautui hyvin erilailla minuun, kuin ennen. Ei enää takapuolta karsinan oven edessä, vaan ihana kullanmuru mussukkani.

Hetken kuluttua vitkuttelin pois Been karsinasta. Kello näytti puoli yhdeksää, ja oli aika lähteä kotiin. Kävin vielä kuitenkin kysymässä Aleksilta, tarvitsiko tämä apua iltasyötössä. Sain myöntäviä äännähdyksiä, joten viivyin tallilla vielä vähän aikaa, auttaen Aleksia. Beellä oli kiire saada ruokansa, joten jätin ruunan viimeiseksi, ihan vaan leikisti kiusallani. Samalla painoin vielä yhden suukon Been otsalle ennenkuin palasin rehuvarastoon. Ulkona oli pimeä, eikä houkuttanut yhtään kävellä pelottavan metsätien kautta kotiin, joten ihana Aleksi tarjosi minulle kyydin kotiin.
-Heippa! Ja kiitos kyydistä! Huikkasin miehelle. Sain vastaukseksi iloisen virnistyksen.
-Eipä tuo mitään! Aleksi naurahti ja kiihdytti pois pihasta. Okei, vihdoin päivä pulkassa.

/ihanaa, 16 - vuotta tuli nyt täyteen :3 loppuun tuli vähän kiire, mutta tässä tää nyt on... <3\

Osa hoito II suoritusta

Vihreä koulubussi heitti minut Kaviopolun päähän, ja puksutteli matkoihinsa. Solmin kävellessäni tukkani kiinni nutturalle, jottei se olisi tiellä tallihommissa. Jaloissani oli uudet, tuliterät ratsastushousuni, jotka olin saanut syntymäpäivälahjaksi Alanalta. Hymyilin muistoilleni syntymäpäivästä. Vaikka silloin Andreas oli miltein pilata päiväni, olin osannut ottaa ilon irti siitä kaikesta, jota oli sinä päivänä tapahtunut. Pian huomasinkin tulleeni Hallavan pihaan. Puut huojuivat tuulessa, mutta pihassa ei näkynyt elonmerkkejä. Jostain käveli kuitenkin tallikissa Niisku, joka jäi kehräämään jalkoihini. Rapsutin mustavalkoista kissaa ja jatkoin matkaani maneesin reunustaa pitkin. Tuuli oli heivannut tutun "Welcommen" - kyltin menemään, ja se lojui hieman rikkinäisenä maassa. Nostin kyltin paikoilleen ja astelin sisään. Tallissa olikin kova meteli, innokkaat ratsastajatytöt säntäilivät sinne tänne satulahuoneesta karsinoihin ja niin edelleen. Silmäilin nopeasti listaa jonne oltiin merkitty Been ratsastajaksi Nelli niminen tyttö. Kävin nopeasti heittämässä koulureppuni kaappiini, enkä jäänyt sinne sen enempää kuhnimaan, sillä tupa oli täynnä porukkaa.

Lähdin etsimään Beellä ratsastavaa taaperoa, harpoen muun pikkuväen ohi. Nelli seisoskelikin yksin  tyhjän karsinan edessä tuijotellen varpaisiinsa.
-Moi Nelli! Mä oon Clara, Been hoitaja, voin auttaa sua laittamaan Been kuntoon. Aloitin robottimaisen automaattisesti hymyillen. Tyttö vilkaisi minua siniset silmät säteillen.
-Oikeesti! Ooksä ihan oikee hoitaja! Tyttö kimitti hyppien ilosta soikeana. Nauroin väkinäistä naurua ja vahvistin olevani Been hoitaja. Nappasin karinan naulasta Been päitset ja riimun-narun.
-Nonni, lähetään hakemaan Bee tarhasta. Sanoin hymyillen, ja talutin tytön mukaani tarhojen luo.

-Osaatko sä laittaa Beelle riimun päähän? Kysyin Nelliltä taputtaen ruunan kaulaa. Nelli nyökkäsi, ja otti riimun kädestäni. Tein tytölle tilaa, ja katselin kuinka hän alkoi työntämään väkisten riimua Been päähän. Bee ärsyyntyi ja hätisteli Nellin kauemmas yrittäen näykkäistä. Nelli kiljaisi kompastuen maahan pelästyneenä.
-Bee! Komensin ruunaa ja läppäsisin sitä turvan suuntaan. Bee pärski, mutta pysyi silti paikoillaan.
-Ei hätää. Nouse ylös, niin näytin mikä meni vikaan. Sanoin rauhoittavasti ja autoin Nellin seisaalteen. Pikku tyttö mulkaisi minua ja ojensi riimun.
-Katsos, seiso ensin hevosen vieressä näin. Sanoin ja asetuin Been pään suuntaisesti. -Eikä näin. Lisäsin ja siirryin Been turvan eteen. Nelli nyökkäili, joten jatkoin selostustani.
-Sitten. Pujota varovasti riimu hevosen päähän, varoen tietysti silmiä, sillä sinuakin varmasti sattuisi, jos joku tökkisi sinua silmään. Laita tämä osa riimusta korvien taakse, näin. Onko tämä valmis? Kysyin osoittaen Beetä.
-Ei, pitää vielä kiinnittää toi remmi. Nelli muistutti.
-Juuri niin. Vahvistin, ja laitoin Been riimun valmiiksi, laittaen leuan alta menevän osan kiinni. Näytin Nellille, kuinka hevosta talutetaan, ja sen pikkuinen oppikin nopsaan.

-Nyt laitetaan Bee kiinni. Selostin taluttaen ruunan karsinaan. -Mä näytän sulle, miten tehdään vetosolmu. Eli siis ensin riimunnaru pujotetaan tästä kalterin  läpi.. Näin. Sitten otetaan tällainen yksi lenkki, ja pujotetaan se tämän narun alta. Ymmärrätkö? Sanoin katsoen kysyvästi vierestä seuraavaa Nelliä.
-Jooo!
-Hyvä. Sitten otetaan vielä kiinni tästä, ja tästä narusta, ja kiristetään oikein kunnolla. Selitin, ja jätin riimunnarun sikseen. -Hei, ja muista, ettet ikinä laita Beetä kiinni tähän kalteriin, sillä sitten kun karsinan ovea liikutetaan, se voi jäädä ahistuksiin oven väliin. Ymmärrätkö? Kysyin soittaen karsinan oven tolppaa. Nelli nyökkäili ymmärtäväisenä, joten aloitin harjaamisen. Näytin Nellille, missä järjestyksessä hevonen harjataan.
-Ensinmäisenä harjataan tällä kumisualla, pyörivin liikkein, jotta päällimmäinen kura lähtee pois. Sen jälkeen harjataan pölyharjalla, joka nimensä mukaisesti irroittaa kaikki pölyt pois. Sillä ei harjata pyörivin liikkein, vaan myötäkarvaan, näin. Sen jälkeen käydään koko hevonen läpi pehmeällä harjalla, viimeistellen turkki. Selitin Nellille samalla kun harjasimme Beetä.
-Noin, nyt Bee on puhdas. Käydään pää vielä läpi pää harjalla, niin turkin harjaus on ohi. Totesin hetken päästä, kun Bee alkoi näyttää puhtaammalta. Nelli ei ylettänyt Been päähän asti, joten harjasin itse pään.

Nelli lähti käymään vessassa, jonka aikana selvitin nopsaan Been harjan ja hännän. Tytön palattua näytin kuinka kaviot puhdistetaan.
-Näetkö että Been kaviossa on tämä kolmion muotoinen osa?
-Joo, kyl mä nään.
-Hienoa. Kaviot puhdistetaan sitä myöten, mutta pyritään olla osumatta kovaa siihen, sillä tämä osa kaviosta, on kuin kynttä, eli se on tunnoton. Tämä kolmio tässä, on kuin sormemme, eli jos siihen osuu kovaa, hevonen saattaa vaikka potkaista. Selitin Nellille ja annoin tämän kokeilla itse. Nelli osasi hienosti putsata kaviot, joten minun ei tarvinnut kauheasti neuvoa. Beekin oli yllättävän kärsivällinen eikä kiemurrellut karsinassa. Se varmaan ymmärsi pienen – ja ison ihmisen eron.
-Hyvä Nelli! Hienoa työtä! Kehuin tyttöä, tämän saadessa kaviot valmiiksi. -Nyt käydään hakemassa satula! Totesin ja näytin Nelille missä satulahuone sijaitsi, ja missä Been satula oli. Nostin itse satulan Been selkään ja kysyin Nelliltä, mitä piti tehdä. Nelli osasi ihan itse kiristää satulavyön mutta sain motkottaa siitä, ettei hän ollut laittanut satulavyötä satulahuovan lenksujen ali.

-Beelle laitetaan esteillä ja maastossa jännesuojat etusiin, mutta ette hyppää, niin niitä ei sen takia tarvita. Selitin Nellille hakessani suitsia satulahuoneesta. Nelli nyökytti päätään hiljaisena ja seurasi minua. Palatessamme Been karsinalle, näytin kuinka hevonen suitsitaan.
-Ensin mennään hevosen viereen, ihan samalla tavalla kuin riimun laitossakin. Sitten pujotetaan suitset päähä, ja jos hevonen ei aukaise suutaan, voi kutittaa sitä suusta, näin. Kerroin Nellille kutittaen Beetä hammaslomasta.
-Mutta sehän voi purra! Nelli säikähti.
-Ei toki! Täällä on hammasloma, eli kohta, jossa hevosella ei ole hampaita, nauroin ja pujotin suitset Been päähän, tämän avattua suunsa.
-Ahaa. Tyttö nyökytteli ja katsoi tarkkaavaisesti, kun kiinnitin remmejä.
-Tässä on turparemmi, ja siihen on mentävä aina kaksi sormea. Selitin hymyillen. -Tässä taas on leukaremmi, jonne on mahdutta leiru nyrkki, jos on pieni käsi.
-Okei. Nelli säesti. Tyttö vaikutti ymmärtävän kaiken mitä sanoin, joten lopetin selittelyn, ja annoin tytön itse taluttaa Bee kentälle. Autoin vielä Nellin selkään, josta Eveliina alkoikin jatkaa.

Palasin huohattaen takaisin talliin. Pienen lapsen opettaminen olikin työläämpää kuin olisin kuvitellut. Nannakin näytti väsähtäneeltä, joten veikkasin että hänkin oli joutunut selittä'mään kaiken juurta jaksaen. Tallissa alkoi hiljetä, mutta huomasin vilkaista kelloa, joka näytti olevan jo viisi.
-Tsiisus Kraistus.. Henkäisin ja painelin tallituppaan, jossa minua odotti joukko väsyneitä hallavalaisia. Kukin löhöili sohvalla omissa maailmoissaan.
-Moi vaan.. Tervehdin kaikkia huvittuneena ja istahdin Alanan viereen. Jopa ne, joiden hoitohevonen ei ollut tunnilla, olivat joutuneet hommiin.
-Moi.. Valma tervehti, jonka perään sain muittenkin moikat. Vilkaisin kännykkääni, jonne oli ilmestynyt muutama viersti.
”Tule pakkaamaan!” ”Tules jo sieltä tallilta..” ”Tuunko hakee?” Sitten  mieleeni muistui Ruotsiin lähtö. Viipyisin isälläni ainakin muutaman kuukauden, joten pohdin miten pärjäisin ilman hallavan porukkaa. ”Lähden tallilta nyt..” Tekstasin äidilleni ja keräsin kamppeeni sanoen pikaiset moikat kaikille.
-Joko sää nyt lähet? Nanna ihmetteli.
-Joo, pakko mennä!

Osa hoito II suoritusta
Alkeistuntilaiset hyörivät karsinoiden edustalla, ja ystävälliset hoitajat ohjasivat pikkuväkeä oikeisiin paikkoihin. Yritin bongailla joukosta edes yhden avuntarpeessa olevan, mutta ei. Ehkä olisi sittenkin parempi jäädä loikoilemaan tupaan, tai lähteä kävelylle Bambon ja Janellen kanssa, kun tyttö oli kerran pyytänytkin.
"Tiiäksä missä Pee on? Mun pitäis ratsastaa sillä", kuului vierestäni reipas rykäisy, juuri kun olin kääntymässä tallituvan ovia kohti.
"Ai juu, tarkoitat kai Beetä?", hymyilin aurinkoisesti pikkutytölle, joka nyökkäsi pontevasti. "Mikä sun nimi on?", kysyin ja kumarruin nähdäkseni pienen lettipään pisamaiset kasvot.
"Meeli", tämä vastasi pienellä ärrävialla. Nyökkäsin hymyillen, ja vilkaisin tuntsarikäytävälle.
"Mä olen Ellen. Noniin, nyt mennään ihan ekaksi etsimään Bee, niin päästään alkuun", totesin Meerille, ja johdatin tytön reippaasti lähimmästä ovesta ulos. "Säkö siis olet ekaa kertaa ratsastamassa?", puhelin samalla, kun kävelimme tallipihan poikki kohti tarhoja.
"Eeeeen mää.. Me ollaan jo ratsastettu moooonta keltaa, ja sitten menty raviakin!", Meeri kertoi ylpeänä, ja hyppeli kannoillani kohti ruunien tarhaa.
"Ahaa, onko ollut kivaa?", hymyilin tytölle, ja nappasin samalla Been riimunnarun.
"Joo! Mutta yks Aida meinas tippua, ja sitten tuli ihan kauhee ktalastovi! Kyyhky hyppeli ku se säikähti Vilman äidin tuulitakkia", Meeri jatkoi innoissaan. "Mutta mää pysyin kyllä onneks Dunjan selässä"
"Jaahas, no hyvä ettei käynyt sen kummempia. Mennäänkö nyt kuitenkin hakemaan Bee?", kysyin ja avasin tarhan porttia, ja tyttö nyökkäsi letit heiluen. Voikko connemara odotteli meidän saapumistamme ruohoa nyhtäen, eikä ollut moksiskaan kun nappasin kiinni sen otsaharjasta. Näytin Meerille kuinka riimu pujotettiin Beelle oikeaoppisesti, ja annoin tytön itse kliksauttaa riimunnarun oikeaan kohtaan.
"Haluatko sä taluttaa?", kysyin sitten, ja ojensin riimunnarua tyttöä kohti. "Pidät vain toisen käden lähellä hevosta, ja ulkokäden vähän kauempana. Noin juuri".
Sitten kävelin Meerin vierellä hoitopuomejen luokse, ja sidoin sitten Been vetosolmulla kiinni.
"Muistat sitten aina, ettei hevosta saa kiinnittää tavallisella solmulla, koska hätätilanteessa sitä ei saa auki tarpeeksi nopeaan", selitin Meerille.
"Miten tämän saa sitten auki?", lettipää ihmetteli pää kallellaan, ja katseli tekelettäni.
"Vedät vain tästä narusta, kokeileppa", kerroin, ja katselin kun Meeri aukaisi vetosolmun ja nyökytteli, jonka jälkeen laitoin sen taas kiinni.
"Noniin, aletaanpa harjaamaan Beetä, käydään ensin vain hakemassa sen harjapakki satulahuoneesta.."

Samalla kun kuuntelin Meerin hauskoja kertomuksia ratsastamisesta, neuvoin tälle missä järjestyksessä harjoja käytettiin. Tuli kyllä mieleen, ettei ainakaan mun junnuaikoina ollut tapahtunut mitään jännittävää, olin ollut kuitenkin sen verran nössö pienenä.
"Tätä kumisukaa käytetään aina ensimmäisenä, ja sitä pyöritellään aina pyörivin liikkein. Sitä käytetään kuran, ja muun kovemman lian irroittamiseen. Tämä on taas pölyharja, ja sillä irrotetaan pöly hevosen karvasta. Sitä käytetään samalla tavalla kuin viimeisenä olevaa pehmeääharjaa, jolla siistitään loput liat hevosesta", selitin Meerille, ja näytin samalla kuinka harjattiin myötäkarvaan. Meeri ei itse ylettänyt käyttämään pääharjaa, joten hoidin sen itse samalla, kun tyttö mietti mitä seuraavaksi tehtäisiin. Kävimmekin seuraavaksi hännän ja harjan piikkisualla läpi, sillä Beellä näytti olevan kunnon harjakampa hukassa. Kavioissa oli vain vähän likaa, mutta näytin silti Meerille, kuinka kaviot putsattiin.
"Eli tässä on hevosen säde, tämä kolmion muotoinen, ja siihen ei saa osua. Tämä muu osa on vähän niinkuin meidän kynsi, joten hevosta ei satu. Koukkupäällä otetaan lika pois vetämällä toiseen suuntaan itsestä, ja jos kaviokoukussa on tällaista harja-osaa, sillä voi silotella irtohiekat pois", selitin samalla, kun tarkistin Been kaviot. Meeri katseli vähän sivummalta, arkaillen vähän Been jalkoja.
"No mutta, haetaanko sitten satula ja suitset?", kysyin, ja sain alkeistuntilaiseltani myöntäviä vastauksia. Kipaisimmekin sitten yhdessä tallissa, ja palasimme hoitopuomeille suitsien ja satuloiden kera.

"Tiedätkö mihin kohtaan tämä pitää asettaa?", kysyin tytöltä, kun olimme saaneet Been satulan ruunan selkään. Meeri pyöritteli päätään. "No tiedätkö missä hevosen säkä on?", kysyin vielä.
"Joo, se on jalan yläpuolella", lettipää kertoi ylpeästi.
"Jep. Se on etujalasta suora linja kaulan juureen, ja siinä onkin pieni koho, josta se huomaa jos selkää tunnustelee", nyökkäilin. Asetin sitten satulan oikealle kohdalle, ja näytin kuinka satulavyö kiinnitettiin.
"Tässä satulavyössä kun on tämä lenksu, niin satulavyön pitää mennä sen sisältä. Ja tässä kun on kolme remmiä, niin vyö kiinnitetään vain kahteen reunimmaiseen", selitin Meerille, joka nyökkäili pontevasti kokoajan.
"Huomaatko, kuinka suitset on niputettu? Niiden avaaminen on kuitenkin tosi helppoa, vedät vain kaikki auki, paitsi näitä, koska muuten suitset eivät pysy koossa. Ensimmäisenä heitetään ohjat kaulalle, ja sitten ujutetaan kuolain hevoselle suuhun. Bee nyt ottaa ne ihan kiltisti, mutta jos hevonen ei avaa suuta, niin kannattaa kutitella hevosta suupielestä. Se on nimeltään hammasloma, eikä hevosella oli siellä hampaita, joten se ei pysty puremaan. Sitten ylin osa nostetaan korvien taakse, muttaa tämä osa tässä, eli otsapanta, niin sen kuuluu olla otsan kohdalla", selitin Meerille, joka samalla kokeili työntää sormeaan Been hammaslomaan, ja hihkaisi kun Bee avasi hieman suutaan.
"Sitten laitetaan enää remmit kiinni, eli tässä on leukaremmi, johon kuuluu mahtua nyrkki, ja tässä turpahihna, johon kuuluu mahtua kaksi sormea", selitin, ja autoin samalla Meeriä kiristämään hihnat oikean pituisiksi. Meeri teki innokkaasti työtä käskettyä, ja likalta kävikin näppärästi suitsien laitto. Kun olimme valmiit, annoin Meerin taluttaa Been kentän keskelle, kunnes autoin tämän selkään.
"Nyt laitetaan vain jalustimet alas molemmilta puolilta, ja noustaan satulaan", virnistin. Näytin miten ohjat piti ottaa selkään noustessa kiinni, ja punttasin tytön Been selkään. Lopulta tyytyväinen alkeistuntilainen kiersi käynnissä kenttää ympäri ja mun hyvä työ oli siltä päivältä tehty.

Juoksutin tänään Been, sillä se oli ollut epäpuhtaan näköinen edellispäivän tunnilla. Nyt poika kuitenkin juoksu reippaasti eikä ontumisesta ollut tietoakaan!

Tästä tämä nyt alkaa. Tästä tämä ihan oikeasti alkaa. Mun uusi elämä. Eihän se mitään elämistä ole tähän asti ollut, kun ei ollut yhtään nelijalkaista vielä nähnyt. Paitsi silloin, kun tulin Pronssijoelle ja katsoin huuruisten auton ikkunoiden takaa laitumillaan vapaasti laukkailevia puoliverisiä. Vapaa - se sana tuntui silloin hyvältä. Pystyin samaistumaan niihin hevosiin: Laukkasin myös laitumella, estoitta ja vapaana, menneisyyden jättäneenä. Pieni kaipaus hiersi rinnassa, mutta ylpeyteni kielsi katsomasta taakse, ja pakotti laukkaamaan yhä kovempaa eteenpäin kohti tuntematonta.

Seisoin uskomattoman kauniissa talvimaisemassa ja löysin itseni taas miettimässä menneitä. Oli iltapäivä. Auringon hennot säteet muuttuivat jo punertavaksi hehkuksi taivaanrannassa. Tallipihan rakennusten katot olivat saaneet päälleen muhkean lumivaipan, ja tarhoissaan käyskentelevistä hevosista oli tullut pehmeitä karvapalloja. Ensilumi oli niin ihanaa, puhdasta ja valoista. Tunsin olevani kotona.

Tallipiha näytti hiljaiselta, mutta valonpilkahdukset tallista ja maneesista paljastivat, että en ollut yksin. Yhtäkkiä pihaan ilmestyi hahmo. Joku pitkäpartainen ponnaripää, onneksi olin sen verran maneesinnurkilla piilossa, että mies ei nähnyt mua. Hän näytti tosi salaperäiseltä, mikä sai heti niskavillani pystyyn. Tuolta hepulta en välittänyt pyytää apua, jännitti jo muutenkin ihan tarpeeksi. Niinpä hetkeni koittaessa livahdin piilopaikastani tallin takaovelle miettimään tilannetta. Tutustuisin paikkaan mieluummin ensin itsekseni ihan rauhassa, eikä myöskään tarvitsisi näyttää jonkun silmissä ihan typerältä, kun en tietäisi mitään.

Tutkailin tallin takana olevia tarhoja, mutta en nähnyt vilaustakaan pienestä voikosta poniruunasta. Yritin kurkotella tallin ikkunoista, mitä sisällä tapahtui, mutta se oli vaikeaa, vaikka kuinka varvastelin. Että kun piti olla näin lyhyt.
”Hei, etsikkö sää jotain?” joku keskeytti mut yllättäen.
Käännähdin ja näin sen samaisen partaveikon ihan vieressäni. Tunsin, kuinka sydämeni alkoi tykyttää, ja kehoni valmistautui taistele tai pakene –tilaan. Aivosoluni hyrräsivät kuumeisesti ja katsoivat parhaaksi vastata, niin ehkä selviäisin.
”Ömm… Eiku tässä vaan vähä tutustun paikkoihin”, vastasin typerä virne naamallani.
”Ootko sää Inari?”
”Joo oon mää…” sanoin vähän yllättyneenä, mutta ääni vavisten.
”Mää oon Aleksi, Hallavan omistaja. Tervetuloa joukkoon!” mies hymyili.

Omistaja. Mun mielikuvitus oli jo keksinyt, että tänne oli soluttautunut murhamies tai ehkä joku hyväuskoisia lapsia vievä hullu. Kyllä sitä ihminen voikin olla ennakkoluuloinen ja tyhmä.

Nytkö en sitten näyttänyt typerältä? Hiippailemassa epäilyttävästi tallin nurkilla ja kurkkien jokaisen hevosen karsinaan kuin miettien, minkä niistä veisin. Normaali ihminen olisi vain kävellyt etuovesta sisään, esitellyt itsensä ja tervehtinyt reippaasti tallin omistajaa – vaikka hän olisi ollut tatuoitu ja pitkäpartainen harrikkajengiläinen. Mää nyt en ollutkaan koskaan pitänyt itseäni ihan normaalina.

Aleksi oli oikeastaan tosi sydämellinen. Näin hänen kasvoiltaan, että hän yritti kaikin voimin pidätellä nauruaan ja näyttää asiallisen normaalilta. Ei mua olisi haitannut, vaikka mies olisi räkättänyt oudoille tavoilleni. Mulla kävi melkein sääliksi tuota yli-ystävällistä tallin omistajaa.
”Bee on tarhassa pihaton vieressä, mutta voit hakea sen sisälle.”
”Jos uskallat” hän lisäsi vielä hetken päästä ovelasti virnuillen.
Hymyilin takaisin. En edes halunnut tietää, paljonko mies näki äskeisestä.

Löysin oikean tarhan, jossa suloinen poniruuna nökötti yksin kauimmaisessa nurkassa. Se ei näyttänyt kuitenkaan yhtään apaattiselta, vaan nuuhki kiinnostuneena turpaansa kutittelevaa kirpeää pohjoistuulta. Aivan kuin Bee ei olisi huomannut tuloani ollenkaan. Kun yritin kiertää lähemmäs sitä, ruuna jäykistyi ja luimisti toista korvaansa. Se ei selvästikään halunnut itseään häirittävän.
”Hyvä on, herra.”

Siirryin portin luo ja katselin ympärilleni. Maisema oli jo melko hämärä – sitä valaisivat vain tallin himmeät pihavalot. Pehmeä lumihanki näytti niin kutsuvalta, että mun oli saatava hypätä sinne. Pyöriskelin hangessa tehden lumienkeliä ja nauroin lapsenmielisyydelleni. Se toi mieleeni paljon ihania muistoja.

En ollut ainoa, ketä kiinnosti lumileikit, sillä pian kuulin Been haistelevan maata aivan korvani juuressa. Nousin varovasti ylös ja katselin ruunaa vähän tarkemmin. Ruskeissa silmissä paloi innostus ja nyt sen pienet korvatkin sojottivat eteenpäin. Kiinnitin varovasti portilla olevan riimunarun ponin riimuun, eikä se vastustellut ollenkaan. Kun avasin portin, muuttui se taas säikyksi ja perääntyi vähän. Been mielestä oli turvallista tarkkailla mua aidan takaa, mutta nyt oltiin jo liian lähellä. Voikko pysyi tiukasti omalla reviirillään ja katsoi mua jurosti otsatukkansa alta näyttäen enemmän pelästyneeltä pupulta kuin hevoselta. Tiesin, ettei se luottanut muhun. Mutta enhän itsekään antanut luottamustani heti kenellekään.

Odottelin rauhassa vähän aikaa, jotta Bee rentoutuisi hiukan. Edelleenkin se piti kuitenkin etäisyyttä. Lähdin harppomaan hangessa, ja ilokseni huomasin ponin ottavan muutaman varovaisen ensiaskeleen ja seuraavan mua.
”Ja sitten mennään talliin.” sanoin rauhallisesti, vaikka mahaani vähän kipristelikin.

Ehkä me tästä selvittäisiin. Yhdessä.

Tämä oli taas niitä päiviä, kun tuntui, että koko maailma vihaa sua. Tai sitten sitä vaan odottaa ihan liikaa, ja pettyy, kun ei se elämä ollutkaan vaan yhtä juhlaa. Yöllä uni ei tullut ollenkaan, mutta aamulla sitäkin paremmin, joten jouduin kelaamaan tosi vauhdilla kouluun hullun liukkaalla jäätiköllä. Pää oli niin sykkyrällä koko päivän, että tentti meni ihan puihin, vaikka olin viimeisen viikon toistanut mantraa ”mm… valva mitralis, mm… valva tricuspidalis” ja niin edelleen. Kotiin selvittyäni huomasin, että eihän mulla ollut avaimia ollenkaan. Niinpä maksoin kihisten 60 euroa, että joku töykeä huoltomies sai hinattua itsensä asunnolleni. 60 euroa yhdestä oven avauksesta, jestas mitä ryöstöä.

Päästessäni sisään kello oli jo niin paljon, että sain lähes saman tien lähteä tallille, sillä olin luvannut olla paikalla ennen tuntien alkua. Kaikissa ihanissa heppakirjoissa ja -elokuvissa hevosen ja sen hoitajan suhde on maaginen: Hevonen on odottanut rakasta ihmisolentoaan toivottomana koko päivän, ja vihdoin hänet nähdessään tervehtii tuota kaksijalkaista riemuitsevin hörinöin tai hirnahduksin. Mua sen sijaan oli vastassa vaan ponin karvainen takalisto. Beeltä ei herunut yhtään myötätuntoa mun raskaalle päivälle. Ruuna vain mökötti ja näytti päättäneen alkaa arkkivihollisekseni, kun olin niin kamala ja laitoin satulan selkään. ”Onnea vaan”, teki mieli sanoa pikkuisen ponitytön tullessa hakemaan ratsuaan, mutta pidin suuni kiinni.

Olin ollut tästä päivästä niin mieli maassa, että olin tullessani skipannut kaiken ihanan joulutunnelman, mitä tallissa oli. Joulukuusen kynttilät hohtivat himmeää valoaan, ja toinen toistaan kauniimmat joulunauhat roikkuivat ovien päällä. Melkein jo pystyin kuulemaan enkelikuoron helisevän laulun korvissani. Milloin joulu oli oikein saapunut Hallavaan? Missä mää olin ollut silloin?

Olinhan kieltämättä aika lailla erakoitunut neljän seinän sisään viime viikkoina. Tälläkin hetkellä taukotuvasta kuului iloinen puheensorina. Tiesin, että se oli täynnä hallavalaisia.

Tässä sitä nyt seistiin. Vihdoinkin olin pysähtynyt tälle päivälle. Taukotuvan ovi kohosi edessäni kuin vuori, ja tunsin itseni kutistuvan pieneksi muurahaiseksi. Miten tämä nyt voi näin vaikeaa olla? Eihän mulla mitään sosiaalisten tilanteiden pelkoa ollut, ja mustahan oli hyvänen aika tulossa vielä terapeutti. En mää voisi töistäkään luikkia kotiin peiton alle, kun en uskaltaisi tavata yhtään uutta ihmistä.

Päätin tehdä huomaamattoman siirron: kävelisin muina miehinä suoraan sohvalle istumaan. Se vaikuttaisi rohkealta valinnalta. Vedin syvään henkeä ja avasin taukohuoneen oven.

Hetkessä muu ympäristö oli vain sumuista mössöä, kun kiinnitin valppaasti katseeni tyhjään sohvannurkkaan. Otin muutaman askeleen ja Istuin pehmeään laiskanlinnaan hirmuisessa voittajafiiliksessä.
”Säähän olit Inari, eikö niin?”
”Öhmöhm..” Palailin hetken maan pinnalle. ”Joo oon.”
Meni hetki, että paikallistin, mistä ääni tuli. ”Sää olit varmaankin Kukka, ja sitten…” epäröin ja katselin ympärilleni.
”Valma, Ellen ja Maikki.”
”Okei, kiva tutustua”, hymyilin vaisusti vaaleiden kiharoideni takaa.

”Hei tiesittehän te, että täällä järjestetään huomenna Itsenäisyyspäivän tanssiaiset?” nyt Valmaksi tunnistamani porkkanapää sanoi äkisti.
”Mää oon tulossa!” Ellen ilmoitti heti vähän liiankin innokkaasti.
”Niin sinnehän saa tosiaan partnerinkin tuoda…” Kukka hihitteli ja katsoi brunettea merkitsevästi.
”Paraskin puhuja!”

Punnitsin hetken vaihtoehtoja: viettäisinkö huomisen ihaillen toivottomana linnanjuhlien pukuja seuranani kynttilä ja Suomi-konvehteja, vai repäisisinkö kunnolla. Jälkimmäinen kuulosti ehdottomasti paremmalta. Mikä olisikaan parempi tapa tutustua porukkaan kuin tanssiaiset. Muut hallavalaiset nimittäin tuntuivat olevan jo aika hyvää pataa keskenään. Niinpä ilmoitin olevani myös tulossa pirskeisiin.

Aloin heti odottaa huomista. Ehkä siitä tulisi sellainen niin kuin elokuvissa. Tai voihan sitä ainakin toivoa.

Näin, kuinka maa vilisti aivan pääni alapuolella. Korvissa suhisi, ja tanner tömisi. Älä tule iso kivi, rukoilin hädissäni.

Kelasin läpi eletyn elämäni. Ihana lapsuus, oma kotitalo ja mummon mökki. Teini-iän voisi unohtaa ihan suosiolla. Sitten pari ihanaa vuotta, musta aukko, ja nyt oltiin tässä. Mutta hei, eihän mulla ollut vielä ammattia, omaa hevosta, enkä edes tiedä mitä tosirakkaus on. Ei tämä vielä voinut olla ohi. Mää en ole käynyt koskaan edes Antti Tuiskun keikalla!

Yhtäkkiä tajusin jylinän lakanneen. Avasin kiinni painuneet silmäni, joita aurinko tervehti iloisesti. Roikuin Been oikealla kyljellä toinen jalka yhä jalustimessa kiinni. Alkoi tärisyttää. Irrotin jalkani ja pudottauduin maahan. Vaikka olimme keskellä metsää, ensimmäiseksi vilkuilin ympärilleni varmistaakseni, että kukaan ei vain nähnyt.

Hetken makoilin kovalla hietikolla ja katsoin hoitoponiani alaviistosta - vaaleanpunaista turpaa ja kahta nappisilmää. Yritin kerrata tapahtumia mielessäni: ihanan rennon maastolenkin päätteeksi tielle oli hypännyt rusakko, joka oli saanut Been loikkaamaan pusikkoon ja ryntäämään karkuun. En yhtään tiedä, kuinka pitkästi se juoksi. En osannut arvioida. Sen vain tiesin, että olin ihan varma kuolevani.

Nyt ruuna nökötti oikein nätisti paikoillaan ilman mitään hätää. Täytyy sanoa, että emme ole vielä tuon ponin kanssa löytäneet yhteistä säveltä. Ajattelin, että tässä vaiheessa tuntisimme jo toisiamme ja välillämme olisi vähän luottamusta, mutta edelleenkään en ottanut siitä välillä mitään selvää. Se oli niin omanlaisensa, ainoa laatuaan. Aivan upea tai ihan hirveä. Teorioitani olivat, että siihen vaikuttivat ilmanpaine tai kuunkierto. Ehkä sitä vaivasi kuuhulluus tällä hetkellä. (Pitää tsekata kalenterista.)

Loppumatka sujui onneksi ilman katastrofeja, ja huojentuneena näin tutun tallipihan edessämme. Hyppäsin alas selästä vähän liiankin aikaisin. Olin nimittäin saanut ihan tarpeeksi kyytiä tälle päivälle.
”Hei! Miten meni maasto?” juuri pihaan ajanut nainen kysyi. Tunnistin hänet Eevaksi, vaikka emme olleet vielä paljon olleetkaan tekemisissä. Noista ripsistä ja upeista ruskeista kutreista ei voinut erehtyä.
”Hei, ihan semmonen perus reissu”, yritin valehdella ja irrotin huomaamattomasti puserooni tarttuneen risun. Pelkäsin, että päässäni oli käpy tai jotain yhtä noloa ja suin hiuksiani raivokkaasti. Katsoin Beetä kuin varmistaen, ettei se lipsauttaisi mitään, minkä piti jäädä vain meidän väliseksemme. Onneksi se ei osannut puhua.

Kesken juttelumme pihaan kaarsi yllättäen kaksi selvästi sinne kuulumatonta autoa. Olihan noita kevätkeleillä lähes ruskeiksi muuttuneita pikku kauppakasseja nähty, mutta nämä ajopelit olivat ihan eri maata. Viimeisen päälle kiillotettujen Mersujen kyydistä nousi lauma nuoria miehiä, jotka kyselivät reittiä jonnekin bileisiin. Täytyy myöntää, että ihan mukiinmenevän näköistä sakkia.

Juuri nyt tukkani näytti tavallistakin enemmän sähköiskun saaneelta, ja Been aikaisemmin päivällä pärskäyttämät pellavamössöt komeilivat vaalealla paidallani. Eeva sen sijaan näytti valovoimaiselta - upea meikki ja asu, niin freshi kokonaisuus. Emme todellakaan painineet samassa sarjassa. Hän keksi jotain todella fiksua sanottavaa, ja miehet nauroivat kuorossa. Nainen sai varmasti jo kutsun illan bileisiin. Muhun kukaan ei edes vilkaissut. Tunsin itseni maan matoseksi.

Noniin kaikki kylän sinkkumiehet, katsokaa miltä todellinen heppatyttö näyttää, teki mieleni huutaa. Täältä löytyy! (Enhän täräyttänyt päätä? En. Okei, mullakin on kuuhulluus.)

Päädyin kuitenkin liukenemaan paikalta talliin. Tämä oli jo liikaa, nyt äkkiä kotiin.