Pääsiäisleiri 2.-4.4.2015

Tervetuloa mukaan Hallavan keväiselle pääsiäisleirille! Luvassa kauniita ilmoja, suklaasta suttuisia naamoja, värikkäitä virpomavitsoja ja kevätrintaisia ilosta pukitellevia ponskeja. Mukaan mahtuvat myös ulkopuoliset, sillä tallista löytyy vapaat karsinat muutamalle kauraturvalle ja pihatto on tyhjänä pörröisille ponipalleroille.

Leiri toteutetaan siten, että jokaiselle osallistujalle arvotaan jokin aikapätkä leiriä, josta osallistujan tulee sitten kirjoittaa tarina. Tarinan oheen saa toki myös piirrellä kuvia, mutta tarina on välttämätön. Jos maksun suorittaa 12.4. mennessä, saa osallistumisesta itselleen pääsiäisleiri-merkin (:

Leirin aikana ratsastetaan joka päivä samalla hevosella, jotta ihmisten olisi yksinkertaisempi tarinoida, mutta voit laittaa muutaman hevostoiveen, jos epäilet että joku muukin haluaa ratsastaa samalla kauraturvalla. Ilmoittautuminen päättyy torstaina 2.4. jolloin myös puolueettomasti arvotaan kuka kirjoittaa mistäkin pätkästä. (:


Salli: to: saapuminen klo 18, iltamaasto klo 20-22, iltapala

Clara: pe: aamupala klo 9, 10:30-12 koulutunti
Valma: lounas, maastoesteradan rakennus, välipala,
Janelle: 17-18 maastoesteitä ryhmä1, (ryhmä2 avustaa ja ottaa kuvia)
Alana: 18-19 maastoesteitä ryhmä2 (ryhmä1 avustaa ja ottaa kuvia)

päivällinen leirinuotion ääressä, illanviettoa ulkona, leikkejä tms.
(tämä suoritetaan ehkä roolipelailemalla)

Andreas: la: aamupala klo 9, 10:30-12 estetunti
Suski: lounas, ponileikkikisojen suunnitetlua,
Nanna: välipala,16:30 ponileikkikisat
Miro: loppupulinat ja kotiinpaluu


Jokainen siis kirjoittaa tuolle aikavälille sijoittuvan tarinanpätkän. Tarinan ei tarvitse sisältää kaikkea tuolta aikavälillä,  esimerkiksi lounasta vaan voi kirjoittaa juuri siitä mieleenpainuvimmasta hetkestä !
Ja kirjoittakaa sitten edellisiin viesteihin,  niin tarinat tulevat oikeassa aikajärjestyksessä (;


Huom. Kaikki tunnit ratsastetaan sitten isolla ulkokentällä,  koska ratsuja on niin monta. Yöpyminen tapahtuu Aleksin kämpillä, ja siitä saavat kirjoittaa kaikki joille sattuu iltakirjoitus ja aamuyön tapahtumista savaat kirjoitaa aamuvuorolaiset. Ruokailut myös Aleksin kämpillä ja safkat kokataan porukalla, siitäkin saa kirjoittaa ja tietysti muutenkin vapaa-ajasta saa kirjoittaa ja erilaisia kommelluksia saa keksiä (;


Mukana:
Nanna - Tinttu R2
Salli - Minca R1
Clara - Bee R1
Valma - Darcy R2
Miro - Palle R1
Janelle - Dunja R1
Alana - Celle R2
Andreas - Nikita R2
Suski - Ludo R1

Katselin tohkeissani ulos auton ikkunasta ja ajattelin tulevaa viikonloppua. Ulkona oli vajaa kymmenisen astetta lämmintä ja aurinko paistoi vielä hiukan kirkkaammin ennen kuin se aloitti lopullisen laskeutumksensa. Äitini oli lupautunut viemään minut tallille sillä olin kasannut itselleni hirveästi tavaraa yhtä viikonloppua varten. Käänsin katseeni sivuikkunasta isoon tuulilasiin ja näin Hallavan kasvavan silmissä kokoajan isommaksi ja isommaksi. Mahassani alkoi kipristellä niin kuin aina jos minua jännitti. Äiti hymyili minulle peruutuspeilin kautta. "Miten sua voi jännittää noin paljon, vaikka kävit eilen tallilla?" äiti kysyi ja naurahti. Katsoin äitiä ymmälläni. Miten hän tiesi että minua jännittää niin kovasti? Toki olihan hän tuntenut minut yli 13 vuotta, mutta silti. "En tiiä, varmaan se että ketä sinne tulee ja sit se että kenet saan ratsuks", kerroin äidille ja katsoin häntä hiukan murheellisena. "No hyvin se menee ja yritä nyt pysyä selässä", äiti sanoo ja hymyilee minulle. Hymyilen itsekkin ja katson miten äiti on kaartanut auton jo Hallavan pihaan jossa oli paikalla jo pari tuttua kasvoa.

Katsoin kuinka äidin auto kaartoi pois pihasta ja nostin painavan repun selkääni. Käännyin Valman ja Aleksin puoleen hymyillen. Aleksi ei ollut muuttunut yhtään sen jälkeen kun olin hänet viimeksi nähnyt, toki pieni parta hänen leukaansa koristi. Valma taas oli aivan omaa luokkaansa tuttu ja turvallinen Valma jonka puoleen pystui aina kääntymään tilanteessa kuin tilanteessa.
"Sie tulitkin hyvissä ajoin", Aleksi sanoi hymyillen ja vilkaisi kelloaan. "No kyl sitä aina vähän tulee aikasessa jos pääsee leirille", vastasin reippaasti Aleksille ja katsoin kumpaakin nauruhymyillen.
"Parempi aikasessa kun myöhässä, mutta liian aikasessa oleminenkin on toisaalta aika turhaa", Valma sanoi ja vilkutti pihaan tulevalle autolle.

Kun kaikki leiriläiset olivat tulleet tavarat ja ihmiset änkeytyivät tallitupaan. Valma oli varmastikkin leiponut alkupalaveria varten pöydällä oleet korvapuustit ja kääretortut. Tuvassa jokainen oli levittäytynyt minne halusivat ja jokainen kävi hakemassa leipomuksia pöydältä. Hain itsekkin tuoksuvan ja aikalailla uunituoreen korvapuustin ja herkullisen näköisen kääretorttu palan ja laahustin Valman, Alanan ja Janellen luokse. Miro ja Nanna istuivat sohvalla vierekkäin ja juttelivat kiivasti toisilleen. Clara jutteli taas Andreaksen kanssa ja Aleksin kanssa jutteli toiselta tallilta tullut Suski. Maistoin Valman leipomaa pullaa ja se maistui niin hyvälle! Kanelia oli juuri sopivasti eikä kardemummaa ollut liikaa. "Valma tosi hyviä nää pullat", henkäisin Valmalle hymyillen. Janelle kertoi meille hänen vauhdikkaasta alkuviikosta. Alana kuunteli vieressäni Janellen juttua, mutta istui hiljaa paikallaan.
"No niin elikkäs nyt ollaan siis kaikki paikalla ja voitas sit alottaa", Aleksi sanoi kuuluvalla äänellä ja hänen katseena kiersi tuvan väkijoukossa.
Kaikki hiljenivät ja suunatasivat katseensa Aleksiin. Aleksi oli hauska ja varsin mukava, mutta tarpeen tulle tiukka ja tarkka asioista. "Tervetuloa leirille ja mukava kun teitä on noin paljon. Mie oon Aleksi ja suurimmalle osalle oon ihan tuttu, mutta kaikille en. Mie oletan, että me tutustutaan paremmin myöhemmin tänä iltana. Voitas kuitenkin kerrata nimet ja sit voisitte kertoo jotain teidän toiveita, kuten ratsu haluamiset", Aleksi kertoi nopeasti ja hymyili. Aleksi nyökkäsi Nannaa kohti merkitsevästi, että hän voisi aloittaa kierroksen.
Kun kaikki olivat kertoneet nimensä ja toiveensa Aleksi ilmoitti että voisimme mennä vaihtamaan vielä ratsastusvaatteet päällemme sillä aikaa hän mietti meille ratsut.
"Onneks päästään tänään viel ratsastamaan", Janelle sanoi iloisesti ja penkoi laukustaan hanskoja. "Mitäköhän me tehään?" Clara kysyi mietteliäänä. Valma kohautti harteitaan ja veti itselleen ratsastuskenkiä jalkaan. Kaivoin kaapistani kypärän ja ratsastuskengät ja istuin penkille laittamaan ratsastuskenkiä jalkaani. Kun kaikki olivat saaneet vaihdettua vaatteet ja istuivat takaisin paikoilleen niin Aleksi kertoi ratsut. "Noniin elikkäs Suski saa totta kai Ludon, sitten ajattelin jos Janelle menis Dunjalla ja Valma Darcylla. Claralle Bee ja Sallille Minca. Andreakselle Nikita ja Alanalle Celle, Mirolle Palle ja Nanna saa Tintun", Aleksi kertoi ja katseli miten suhtautuisimme. Kaikki olivat selvästikkin ihan tyytyväisiä ratsuihinsa. "Menkääs laittaa hevosia kuntoon niin lähetään sit maastoon. Saatte mennä ilman satulaa tai satulla, mutta yrittäkää pysyä selässä jos menette ilman satulaa", Aleksi sanoi naurahtaen ja antoi katseensa kiertää, mutta pysäytti sen sekunninmurto-osaksi minun kohdalleni. Ihmiset alkoivat virrata ulos tuvasta ja iloinen puheen sorina syttyi ilmoille. Kävelin Valman kanssa yhtä matkaa hakemaan hevosten harjoja. "Onks susta kivaa kun sait Darcyn?" kysyin Valmalta hiukan varovaisesti. Valma hymyili minulle ja vasta melkein heti: "No joo Darcy on kyllä ihan mukava ja näin", nyökkäsin Valmalle ja ajattelin millainen tuleva maasto olisi.
Suin nopeasti Mincan kuntoon ja varustin ponin. Onneksi Mincan karva oli vain hiukan pölyinen, mutta karvaa lähti sitäkin enemmän. Vaatteni olivat täynnä valkoisia ja mustia karvoja. Janelle taas oli aivan täynnä karvoja, sillä Dunja oli tallin pahimpia karvapalloja, Tintun lisäksi. Päätin mennä ilman satulaa joten harjaamiseen ja varustamiseen ei kestänyt paljonkaan aikaa. Minca seisoi Kyyhkyn karsinassa ja pureskeli pää riipuksissa kuolaimiaan. Samaan aikaan heitin kypärän päähäni ja vedin ruskeat hanskat käteeni. Otin myös pitkän kouluraipan mukaani maastoon. Kun kaikki alkoivat olla valmiita lähdettiin maneesiin jossa nousimme selkään. Hevosjono tallista maneesiin oli pitkä, koska turvavälit piti muistaa pitää ja Ludo hiukan häsläsi jonon puolivälissä. Maneesissa hyppäsin Mincan selkään ja taputin sitä rennosti kaulalle.

Melkein kaikki menivät ilman satulaa joten siksi selkään nousu oli aika kovaa härdelliä. Clara pukkasi Janellen liiän kovaa selkään niin Janelle liukui maahan toiselta puolelta ja se saikin aikaan kunnon naurumyrskyn. Andreas taas ei päässyt kovin hyvin Nikitan selkään, kun Nikitaa ei selvästikkään kiinnostanut seistä paikallaan. Viimein kun kaikki oli saatu selkään niin letka lähti Aleksi ja Hali kärkenä maastoon. "Mitäs sanoisitte jos laulettais jotain tai oltas jotain sanaleikkiä?" Aleksi ehdotti ja kääntyi Halin satulassa taaksepäin. Ehdotus sai hyväksyvää mutinaa niin hetken päästä letka lauloi lastenohjelmian tunnareita ja klassikko koululauluja.

Köpöttelin Mincalla jonon viimeisenä ja katselin polun vieressä olevaa tummaa metsää. Vaikka aurinko paistoi vielä aika voimallisena niin silti tuntui kuin metsässä olisi ollut yö. Lämmin yö ainakin, vaikka tuuli puhalsi kylmästi. Taputin vasemmalla kädellä Mincaa kaulalle ja hymyilin ponille. "No niin sitten ravia!" Aleksi huusi jonon alkupäästä ja huuto kantautui kaikuna selvästi jonon viimeisillekkin. "Me varmaan voidaan jo ravata ettei jäädä jälkeen", Clara sanoi nauraen ja nosti Beelle reippaan ravin. Naurahdin itsekkin ja puristin pohkeilla kevyesti Mincan kylkiä. Poni heiti päätään korkealle ja lähti nopeaan ompelukoneraviin missä ei ollut ollenkaan mukava istua. Etenkään silloin jos meni ilman satulaa. Hevosjonon kavioiden rummutus pehmeää havunneulasten peittämää polkua vasten kantautui upeasti kevät ilmassa. Minca pärski, kun juoksi reippaasti kiinni sen ja Been välille syntyneen matkan. Nojasin taakse etten vain tippuisi sillä se ei olisi kovin imartelevaa keskellä hämärää metsää tippua kylmään maahan. Been edessä oleva Ludo hyppeli innoissaan sivuille, vaikka Suski ratsasti reippaasti poniaan eteenpäin. Clara jarrutteli Beetä ettei menisi liian läheelle riehuvaa ja pomppivaa Ludoa. "Voi hyvänen aika!" Suski huudahti ja veti ohjista Ludon päätä ylös ettei se pääsisi pomppimaan. Letka hidasti käynnille ja sai siten Ludon hiukan rauhallisemmaksi. "Kylläpä toi poni on virtaa täynnä", sanoin edessä olevalle Claralle, joka nyökkäsi vastaukseksi.

"Suski onks siul kaikki ookoo?" Aleksi kysyi ja ratsasti Halilla leveän polun toista puolta Suskin ja Ludon luokse. "Juu on se vaan innostuu aina välillä, mutta kyl siel pysyy ihan hyvin kyydissä nyt se tais olla niin innoissaan, kun tääl on näin paljon muitakin hevosia", Suski sanoi rauhallisesti ja katsoi Ludon korvia. "Okei jatketaan sitten", Aleksi vastasi ja käänsi Halin ympäri ja ratsasti takaisin jonon kärkeen Andreaksen ja Nikitan eteen. Jatkoimme käynnissä polkua pitkin ja hiukan jännittyneen tunnelman rikkoi ainoastaan Pallen pärskiminen. Taputin Mincaa kaulalle ja halasin sitä. Onneksi Minca ei hirvesti temppuillut, vaikka välillä se vei ratsastajaa 10-0. Hämärä metsä alkoi hiljalleen kirkastua sillä olimme tulleet läheelle Hallavaan vievää tietä, jonka katulamput loistivat aika kirkkaasti. "Tossa vähän matkan päässä on kaatunut puu niin hypätään sen yli! Jos ei halua hypätä niin kiertäkööt rungon ennen meitä muuta jotka hyppää ja jää odottamaan tiehaaraan!" Aleksi huusi ja kääntyi Halin satulassa katsomaan taakseensa. Kaikki halusivat hypätä tai kukaan ei ainkaan mennyt odottelemaan rungon jälkeisellä olevaan tien haaraan. "Okei mennään yksi kerralla ja tulkaa joko ravissa tai laukassa ja rungon jälkeen siirtykää käyntiin ja jääkää odottomaan!" Aleksi sanoi ja nosti käynnin kautta laukan Halin kanssa ja Hali hyppäsi hienosti rungon yli. Onneksi valoa oli sen verran, että näki esteen kunnolla. Andreas hyppäsi Nikitan kanssa Aleksin ja Halin jälkeen.

Nikita laukkasi rytmikkäästi rungolle ja ponnisti aavistuksen verran liian kaukaa mutta tuli kuitenkin onnistuneesti alas. Andreas virnisti hyppynsä jälkeen ja taputti Nikitaa rennosti kaulalle. Celle ja Alana hyppäsivät heidän jälkeensä hyvin, vaikka Celle laukkasi esteelle hiukan liian kovaa. Valma ratsasti Darcyn näppäri esteen yli, vaikka Darcylla oli aivot muualla. Miro ja Palle hyppäsivät Valman ja Darcyn jälkeen tasaisen varmasti. Nanna hyppäsi taitavasti Tintun kanssa. Janelle ja Dunja hyppäsivät myöskin hyvin, vaikka kaikkia hiukan nauratti hämärässä liitävä vaalea karvapallo joka puksutti menemään omalla tyylillään. Sen jälkeen Suski ja Ludo laukkasivat hurjaan kovaa rungon yli. Ludo ei tannut edes huomata että tiellä oli pieni puun runko jonka yli oli tarkoitus hypätä. Clara ja Bee tulivat hekin rungon yli tyylikkäästi.
Odotin paikallani hiukan jännittyneenä, koska en ollutkaan hypännyt pitkääm aikaan Mincalla varsinkaan ilman satulaa. Claran ja Been jälkeen nostin Mincalle laukan ja yritin kasvattaa sen isoksi ja pyöriväksi, mutta se varmastikki oli vain liian reipasta pötkölaukkaa, mutta silti Minca hyppäsi yllättävän hyvin. Itse jäin ohjaan kiinni ja Minca nykäisi hypätessäön ohjat pois käsistäni. Esteen jälkeen se laukkasi takaisin muiden hevosten luokse. Korjasin kypärää päässäni ja taputin Mincaa kaulalle samalla, kun keräsin ohjat takaisin käteeni. "Jatketaan käynnissä ja tuolla Pronssijoentien kohdalla siirrytään raviin", Aleksi sanoi kuuluvasti.

Letka jatkoi käynnissä kohti Pronssijoentietä. Heiluttelin jalkojani Mincan kylkien vierillä, koska olin onnistunut laittamaan liian ohuet ratsastushousut. Hevoset innostuivat äskeisestä hyppelystä ja heittelivät päätään ja klonksuttivat kuolaimia suussaan. Heilutellessani jalkoja kolautin jalkateräni kantoon joka komeeili kapenevalla polulla. Katsoin kantoa, joka ei edes ollut edes kovin korkea, mutta silti jalkani osui siihen. Katsoin Mincan selästä maahan ja yritin hahmottaa kuinka kaukana maa oli. Tulisin pian Mincalle liian pitkäksi. Pudistin päätäni ja karistin nopeasti ajatukset pois sellaisesta. Olimme kävelleet jo läheelle tiekylttiä ja kohta lähtisimme ravailemaan. Viileä ilma oli toisaalta hyvä, koska se ei tehnyt ratsastamisesta tuskaa tai se ei lisännyt hevosten hikeentymistä. Toisaalta taas viimeys ei ollut kovin kivaa. Kyltti häämötti jo niin läheellä että sen teksin pystyi jo lukemaan jonon perästäkin ihan selkeästi. Lyhensi valmiiksi hiukan ohjia ja nostin itseäni Mincan selässä hiukan edemmäksi. "Ja ravia!" Aleksi huusi ja letka lähti reippaaseen raviin metsätiellä. Minca juoksi reippaasti ja pysyi ihan hyvin Been perässä. Hymyilin rennosti sille miten ihanaa oli ratsastaa illalla hyvässä seurassa maastossa ja vielä omalla hoitoponillaan. Minca kiihdytti vauhtiaan ja otti muutaman laukka-askeleen, mutta siirtyi pienellä pidätteellä onneksi takaisin raviin. Ludokin ravasi ihan kohtuullisen rauhallisesti Been edessä.

Ravasimme kimmoisaa tietä pitkin ja tuuli puhalsi kevyesti, mutta huojutti silti kevyitä koivun oksia. Ravasimme yhä syvemmälle metsään, mutta silti katuvalojen valo valaisi polkua. Aurinko oli värjännyt jo taivaan kantta punertavaksi oikeastaan todella punaiseksi. "Käyntiin!" Aleksi huusi ja jono siirtyi hetkessä käyntiin. Aika pitkän ravipätkän jälkeen Minca puuskutti hieman. Pidensin ohjia ja taputin ponia kaulalle. Minca oli ravannut reippaasti ja pysynyt ihan hyvin Been perässä, vaikka yhdessä mutkassa Minca jäi hiukan jälkeen. Ratsastimme hiukan mäkiselle polulle ja aloimme nousta loivia ylä- ja alamäkiä. Minca oli saanut ravatessa kuluttaa energiaa niin se ei enää jaksanut pelleillä mäkien kanssa. Ylämäet olivat aika pitkiä, mutta onneksi aika loivia. Alamäet olivat hiukan jyrkempiä. Ratsastimme mäkien jälkeen leveää metsätietä pitkin ja aloimme taas laulaa lastenlauluja. Kävelimme hetken metsätiellä ja näimme viereisellä pellolla kauriita tai jotain muita sen näköisiä eläimiä. Kiemurtelimme puiden välissä ja otimme puuhun kosketus kilpailuita. Eli yritimme aina polulta kurkoittaa polun vieressä oleviin puihin.
Kurkotin vasemmalla kädelläni yhteen puuhun mikä oli metsätien toisessa reunassa. Kurkotin kovasti puuta kohti, mutta sormeni olivat liian lyhyeet. Minca teki pienen pyrähdyksen ja minä tietenkin putosin jaloilleni maahan. Onneksi sain pidettyä ohjat käsissä. Hyppäsin nopeasti takaisin Mincan selkään ja otin pienen ravipätkän, että sain Been kiinni.

Ilma kylmeni nopeasti. Nostin takkini hihaa ja katsoin kelloa. Kello oli kaksikymmentä yli yhdeksän. Laskin hihan takaisin ja aloin liikutella sormiani etteivät ne jäätyisi. "Raviin! Ja sitten nostetaan laukka!" Aleksi huusi ja hevoset siirtyivät ponnekkaaseen raviin ja sen jälkeen reippaaseen laukkaan. Lyhensin nopeasti ohjat ja nojauduin hieman eteenpäin. Onneksi Minca laukkasi reippaasti ja ihan pehmeää laukkaa, vaikka pienen ponin laukka ei kovin lennokasta olekkaan. Nojasin eteenpäin ja annoin jalkojeni hiukan koukistua ja puristin niitä hellästi Mincan lämpöisiä kylkiä vasten. Kaikki hevoset laukkasivat reippaasti ja kuuliaisesti eteenpäin. Laukkasimme pitkän metsätien päähän asti jossa Aleksi käski siirtyä ravin kautta käyntiin. Hymyilin tyytyväisenä ja suoristin kypärääni. Lyhensin taas ohjia ja halasin Mincaa. Poni oli kyllä hieno! Laukkapätkän jälkeen lähdimme tuttua tietä takaisin tallille. Heiluttelin jalkojani Mincan kylkiä vasten ja tunsin kuinka ilo olisi halunnut oskentautua ulos. Jos en olisi ollut hevosen selässä olisin tehnyt kärrynpyöriä ja hyppinyt ja huutanut kuin hullu.
Hevosten hengitys tasaantui nopeasti, kun kävelimme takaisin Hallavaan. Matka ei ollut onneksi kovinkaan pitkä, mutta sopi hyvin loppukäynteihin. Tallilla kiitimme hevoset ja laskeuduimme selästä. Halasin Mincaa ja hymyilin reippaasti kaikille. Kaikki vaikuttivat ihan tyytyväisiltä äskeiseen maastoreissuun. "Ottakaa varusteet pois ja sitten laittakaa loimet päälle", Aleksi sanoi.

Talutimme hevoset talliin ja teimme nopeasti kaikki toimenpiteet. "Hyi että miten mulla on kylmä", Valma valitti, kun pesi Darcyn kuolaimia. "No nii on. Toivottavasti olis sitten ees hyvä iltapala", Janelle sanoi viedessään Dunjalle loimea. Kaikki mutisivat ja valittivat kylmyydestä ja nälästä. Kun sain Mincan suitset ja suojat pakettiin niin harjasin nopeasti Mincan satulan sijan ja laitoin sillei loimen päälle. Kun kaikki saivat hevoset riisuttua ja loimitettua väki pakkautui tupaan lämmittelemään. Istuin Alanan vireen pöydän ääreen ja otin lasillisen vettä pöydältä. "Tykkäsitkö sä maastosta?" kysyin Alanalta ja kulautin lasillisen vettä nopeasti kurkkuuni. "Joo oli se ihan kiva", Alana vastasi hiukan ujosti, mutta hymyili kuitenkin hiukan. "Kiva jos tykkäsitte maastosta, mut nyt lähetään kämpille sillä mulla on kauhee nälkä", Aleksi sanoi hiukan hupaisasti. Kaikki hakivat nopeasti tavaransa ja ulostautuiat nopeasti lämpimästä tallituvasta. Lähdin itse kävelemään Alanan vieressä ja yritin kuumeisesti keksiä jotain juteltavaa. Valma ja Nanna tulivat viimeisinä ja Andreas ja Miro juttelivat keskenään varmastikkin jostain erittäin jännittävästä. Janelle ja Clara taas tulivat hiukan minun ja Alanan jälkeen. Aleksi käveli reippaasti ensimmäisenä ja puhui puhelimessa ilmeisesti Eveliinan kanssa. "Minkälainen Celle on ratsastaa?" kysyin reippaasti Alanalta ja potkaisin tiellä olevan pikkukiven eteenpäin. Alana hätkähti hiukan, mutta vastasi melkein heti. "Öö se on sellanen kiva, mutta toisaalta hankala mut toisaalta helppo", Alana vastasi ja naurahti hieman. Katsoin häntä ja hymyilin hänelle pienesti. Potkiskelin pikkukiveä kuin jalkapalloa ja kuuntelin muiden keskustelua.

Aleksi johdatti meidät talolleen ja vasta talonsa edessä lopetti puhelimessa puhumisen. "Nonii perillä ollaan laittakaa tavarat olkkariin niin sitten mennään ottamaan iltapalaa", Aleksi kertoi, kun aukaisi samalla talonsa oven lukkoa. Kun ovi aukesi syönsyin ensimmäisenä pieneen eteiseen. Vedin kengät nopeasti pois jaloistani etten tekisi eteiseen tungosta. Vein reppuni sohvalle ja riisuin takkini sen päälle. Porukka pääsi aika nopeasti olohuoneeseen, vaikka ottaa huomioon pienen eteisen ja isot kantamukset. "Voitas jakaa keittiöryhmä ja sit tiskausryhmä", Aleksi sanoi ja katsoi virnkstäen porukaa. Kukaan ei oikein halunnut tiskausryhmään. "No mä meen", Miro sanoi ja sai Nannan kaverikseen. "Mää meen siihen kokkausryhmään", Valma sanoi topakasti ja katsoi muita. Lupauduin myös kokkaamaan ja Clara tuli myös keittiöön. Pesimme kädet ja aloimme kaivella Aleksin kaappeja. "Miten täältä löytää mitään", Valma sanoi nauraen ja kaivoi säilykekaappia. Aleksi tuli keittiöön ja raapi päätään. "Oikeastaan ei mitenkään, mutta mie laitoin vissiin tonne leipäjuttuja", hän sanoi ja osoitti mietteliäänä jääkaapin viereistä kaappia. Löysimme kaapista onneksi melkein kaikki tavarat ja aloimme laittaa leipää astioihin ja leikkaamaan kasviksia.

Clara leikkasi nopeasti ja taitavasti paprikaa ja asetteli ne hienosti lautaselle. Itse leikkasin hitaasti kurkkua ja totesin, että viipaleet olivat todella ihmeellisiä. Osa oli paksuja ja osa taas ohuita. Valma hymyili nähtyään leikkaamani kurkut, mutta ei sanonut mitään. Päätin kuitenkin siirtyä laittamaan ruokaa esille ja pöytään.
"Tulkaa syömään, mutta peskää kädet ensin!" Valma huikkasi, kun nosti viimeisen mehukannun pöytään. Kaikki rymistelivät vessaan pesemään käsiään ja Andreas juoksi ensimmäisenä pöytään. "Kaikille riittää niin ei tarvii juosta", Clara naurahti ja istui Andreasta vastapäätä. Istuin itse pöydän kulmalle ja kaadoin mehua lasiin ja tein yhden juustokurkkuleivän.
Ruoka huventui reipasta tahtia, vaikka ruokaa oli aika paljon. "Joo-o ehkä sitä jaksaa yön nukkua", Janelle sanoi ja taputti vatsaansa. Aloimme nauraa Janellella ja Aleksi onnistui kaatamaan juomansa pöydälle kun yritti nauraessaan voidella leipää. Siitä seurasi vielä hullaantuneempi nauru. "Noninoni Nanna ja Miro vois laittaa ruuat pois niin mie siivon tän", Aleksi hekotti ja haki keittiöstä rätin ja alkoi siivota. Muut lähtivät hihittäen olohuoneeseen. Laskin reppuni lattialle ja istuin sohvalle. "Mitäs tehään?" Suski kysyi istahti rahille. Kohautin olkapäitäni ja katsoin kelloa. Kello oli viisi yli yksitoista. Aleksi lampsi olohuoneeseen ja heitti Andreakselle pelikorttipakan. "Voitte toki laittaa pedit. Tytöt nukkuu olkkaris ja pojat vierashuoneessa", Aleksi sanoi ja haukotteli syvään.

"Mä nukun sohvalla!" sanoin ja levitin käteni sohvaan suuntaisesti. "Joo epäreilua", Valma sanoi ja teki hymyilevän mulkaisun. "No sen voi kyllä levittää ja siinä mahtuu kyllä toinenkin nukkumaan. Sekotappa ne kortit niin pelataan tikkiä", Aleksi sanoi ja nyökäytti Andreaksen suuntaan. Andreas sekoitti näppärästi kortit ja jakoi kaikille viisi korttia. Nanna ja Mirokin saapuivat juuri sopivasti pelaamaan. Pelasimme 5 tikistä ja Aleksi voitti yhdellä tikillä Suskin. "Nyt mie ainakin lähen nukkumaan niin menkää tekin kohta", Aleksi sanoi ja näytti pojille vierashuoneen. Miro ja Andreaskin lähtivät nukkumaan joten tytötkin päättivät alkaa nukkumaan. Alana ja Valma levittivät sohvan, kun en itse osannut sitä levittää. Clara nukkui kanssani sohvalla, vaikka hän olisi haljnnut nukkua patjalla. Vaihdoin yöpuvun nopeasti ylleni ja menin pesemään hampaat. Aleksin vessan kaakeli oli paljaitten varpaitten alla kylmä joten kävelin ympäri olohuonetta pestessäni hampaita. Hampaat pestyäni letitin hiukset kiinni ja kömmin peiton alle. Kun kaikki olivat saanet hommat hoidettua sammutimme valot ja yksi toisensa jälkeen nukahti. Olin itse ensimmäinen, joka nukahti.

//noh tää saa kelvata aika huono ja sillei, mutta toivottavasti saatte jotain selkoa tästä.. n_n ja kirjotin tän sit puhelimel niin antakaa anteeks

Joukko väsyneitä mutta tyytyväisen näköisiä hallavalaisia tallusti Aleksin kämpille päin. Paitsi Suski, joka ei ollut hallavasta. Nainen vaikutti mukavalta tyypiltä, mutten oikein ollut uskaltautunut tutustumaan häneen. Tarkkailin seuruetta. Kaikki juttelivat kiivaasti tulevasta koulutunnista, ja spekuloivat mitä aamupalaa Aleksi olisi keksinyt. En itse ottanut osaa keskusteluun, oloni oli jollain tapaa tympeä, vaikkakin olin aivan tyytyväinen eiliseen päivään. Ehkä saisin mielialan kohoamaan koulutunnilla. Valma ja Salli kulkivat yhdessä, ja veikkasin pientä kaveruutta kahden välillä. Salli oli nukkunut sohvasta vedettävällä sängyllä kanssani, mutta toivoin salaa, että saisin vaihtaa patjalle. Viime yö oli ollut hiillostava, sillä Salli oli unissaan vetänyt kaiken peiton pois. Sain siis nukkia koko yön kylmissäni, ottaen huomioon, ettei tupaa lämmitetty yötä vasten. Jos olisin yhtään rohkeampi, olisin sanonut asiasta Sallille.  Alana ja Janelle olivat ilmeisesti uskaltaneet tutustumaan Suskiin ja kolmikko vaikutti oikein tyytyväiseltä. En päättänyt siirtyä tyttöjen seuraan, ja jatkoin vieläkin matkaani yksin. Räpsyttelin meikattuja silmiäni kun huomasin Nannan ja Miron kulkevan kahdestaan. He jättäytyivät porukan viimeiseksi kuiskimaan toistensa korviin jotain. Hymyilin parille, joku päivä, joku kulkisi käsikädessä  kanssani.. ..Ja joku päivä, minä jättäytyisin porukan viimeiseksi jongun kanssa, ihan vaan kuiskimaan toisillemme suloisuuksia.. Kohta Andreas herätti minut unelmistani.
-Böööö!! Poika huudahti ja peitti silmäni käsillään.
-No hui! Kikatin muka pelästyneenä, ja sain Andreaksenkin nauramaan. Eilen illalla tapahtuneet asiat olivat muuttanut minun ja Andreaksen 'suhteen' kokonaan. Olimme käyneet läpi kaiken, mikä jumitti meitä kahta, ja olimme nykyään hyviä ystäviä.
-Mulla on nälkäääää!! Andreas valitti virnistäen.
-Niin mullakin.. Myönsin ja hyppäsin pojan reppuselkään. -Täyttä laukkaa jääkaapille! Huudahdin ja puristin Andreaksen käsivarsia tämän syöksyessä juoksuun. Turhautunut olo eilisen yön jäljiltä kaikkosi kokonaan, ja aloin olemaan virkeämpi. Totta puhuen, ruokahalukin alkoi palailla..

-Noniin! Nyt tehdään sitten lettuja! Aleksi julisti kaikkien - myös Nannan ja Miron, saapuessa kämpille.
-Aijaa.. Eiks me syödäkään pakaste - maksalaatikko - safkaa!? Andreas hihkaisi saaden kaikki nauramaan.
-No, kuka haluaa olla vapaaehtonen? Aleksi kysyi. Kaikki vilkuilivat ihmetellen toisiinsa.
-Niin että kuka luovuttaa maksansa, et saadaan ruokaa? Aleksi virnisti. Alkoi taas naurun-rymäkkä, joka kesti jälleen tovin. Kun vihdoin saatiin kaikki hommiin, alkoi Aleksin keittiössä tapahtua.
-Ymmm.. Clara? Aleksi huikkasi minulle.
-Nii?
-Otatko jauhot? Ne on.. Ym.. Tos kaapis.. Mies huitoili yläpuolelleni.
-Tääkö? Kysyin ja kurkotin kaapille.
-Juu.. Juts se! Aleksi hymähti. Olin juuri avannut kaapin, ja kurkotellut jauhopussiin, kun koko hela hoito, tippui päälleni. Pärskin jauhoissa hyppien kanatanssia lattialla. Sain aikaan taas naurua, mutta tukkaani ei kauheasti hymyillyttänyt.
-Mä oon just pessy tän! Tuskailin ja pitelin yhtä hiussuortuvaani.
-No tuolla on suihku.. Aleksi sanoi huolettomasti ja työnsi minut kylppäriin.
-Kiitti. Hymyilin miehelle ja aloin pesemään jauhoja pois päästäni, samalla kuin muut jatkoivat letun paistoa.

Palatessani kylpyhuoneesta, hyvä lettujen tuoksu oli täyttänyt keittiön. Kaikki istuivat parhaillaan pöydän ääressä odottamassa ruokaa, myös Nanna ja Miro olivat istuutuneet.
-Mmmm.. Tuoksuu hyvältä! Joko päästään syömään? Kysyin Jennyltä.
-Joo! Tyttö hymyili ja teki viereensä tilaa minulle. Istahdin Jennyn ja Suskin viereen.
Nainen vilkuili minua muutaman kerran joten esittäydyin tälle.
-Moi.. Olen Clara. Hauska tavata.. Aloitin tunnustelevasti.
-Kuin myös. Suski hymyili, mutta keskustelumme jäi siihen. Kun saimme vihdoin ruokaa pöytään ja aloimme syömään, Suski nousi pöydästä vessaan.
-Outoa käytöstä Suskilta.. Se on usein puhelias. Janelle kuiskasi korvaani.  Kohautin vastahakoisesti olkapäitäni. Minusta se ei ollut mitenkään erikoista. Itse en oisi vuosi sitten sanonut edes sanaakaan, olin silloin niin ujo, ettei kukaan edes vaivautunut puhumaan minulle. Uppouduin hetkeksi muistelemaan omia junnuaikojani, kunnes oli aika lähteä takaisin tallille päin. Tällä kertaa Nanna hakeutui enemmän Valman seuraan, ja luulen että he olivat hyviäkin ystäviä keskenään. Valma oli varmaan viipynyt hallavassa jo kauan, sillä hän tuntui tunteja jokaisen. Kun äänekäs kulkue saapui tallille, aloitettiin hevosten laittaminen. Bee oleskeli tarhassa, joten kävin hakemassa ruunan sieltä.
-Hyvä.. Sä oot sit piehtaroinu ihan huolella.. Murisin nähdessäni ruunan tahriintuneen turkin. Hyppäsin tarhaan ja naksautin riimun-narun päitsiin ja maiskautin kevyesti liikkeelle lähdön merkiksi. Paras vaihtoehto olisi varmaan pestä Bee kokonaan, mutta aikaa ei ollut paljon, joten saisin tyytyä sukimaan kurat pois.

Huomasin että Valma, Janelle sekä Andreas eivät ratsastaneet omilla hoidokeillaan, mietin, oisinko voinut itse kokeilla jotain muuta kuin Beetä.
-Myöhäistä katua.. Mutisin itsekseni ja palasin Been karsinaan. Bee pyöri ja myöri karsinassa luimistellen joten siirsin ruunan käytävälle seisomaan. Satulointi sujui mutkitta, joten sain Been ensimmäisenä maneesiin jossa Eveliina jo odotti. Tervehdin naista pienesti ja kiristin satulavyötä. Bee luimisteli ja kääntyi minuun päin, yrittäen näykkäistä.
-Bee! Toruin ruunaa nykäisten hieman ohjasta, ja nousin turhautuneena satulaan. Muut ratsastajat alkoivat pulpahdella talliin, Suski tuli hevosellaan Ludolla, joka vaikutti todella mukavalta hevoselta, mitä nyt olin sitä silitellyt tarhassa.
-Voittekin aloittaa alkukäynnit. Taivutelkaa hevosia ympyröillä ja muutaman kierroksen jälkeen tehkää ravisiirtymisiä. Eveliina sanoi ja alkoi levittämään tötteröitä ympäri maneesia.
-Eli siis tänään tehdään vähän etuosa-käännöksia, ja muistellaan vähän takaosa-käännöksiä ja pyritään saamaan hevosesta mahdollisimman notkea. Nainen selosti. Bee käveli reippaasti eteen ja taipuikin hyvin ympyröillä.
-Hyvä! Claralla on siinä oikein taipuisa hevonen! Eveliina kehui. Suski ja Ludo vaikuttivat hyvältä parilta, ja tahtomattani vertasin itseäni heihin. En loppujen lopuksi ollut mikään hyvä ratsastaja, mutta tyydyin taitoihini sellaisinaan, sillä olin enemmän sellaista puska-ratsastaja - tyyppiä, kuin koulu-junttaajaa. Uppouduin taas hetkeksi muistelemaan niitä aikoja, kun Ruotsissa hurahdin hevosiin peruuttamattomasti. Taisin olla vasta noin yhdeksän vuotta, eli pikaisella laskutoimituksella, olin ratsastellut reilut kuusi vuotta. Hymyilin vanhalle kunnon Ruotsi ajoille. Missäköhän mahtaisin olla nyt, jos oisin jäänyt Ruotsiin?

-Clara! Herätyyyys!! Eveliina nauroi minulle.
-Häh? Sanoin säpsähtäen mietteistäni. Jenny, joka ratsasti takanani tirskui hieman. Eveliina hymyili.
-Noniin, kun jokainen on hereillä, voidaankin aloittaa. Olen laittanut kummallekin puolelle maneesia tötteröitä neliön muotoon, niinkuin näette. Tarkoitus on tehdä puolikkaita etuosa-käännöksiä. Ensin kävelette vähän tötterön ohi, ja sitten väistätättekin hevosen niin, että voitte jatkaa matkaa. Eveliina näytti ikäänkuin ratsastaen hevosella.
-Ymm.. Salli, Miro, Nanna, Valma ja Salli voi mennä L:n puoleiseen päätyyn. Ja Andreas, Clara, Suski, Alana ja Janelle toiseen. Eveliina selosti. Ryhmä jakaantui neliöille ja tehtävä alkoi. Bee väistöi ihan nätisti ja käännökset sujuivat ihan mallikkaasti.
-Mincalla vähän reippaammin.. Ymm.. Andreas voisi ottaa vähän rauhallisemmin. Hyvä! Te olette tosi hyviä! Eveliina totesi tyytyväisenä. Been kanssa etuosa-käännökset olivat helppoja, ruuna osasi uskomattoman paljon asioita, jos se vain viitsi tehdä. Seuraavaksi meidän piti tehdä kokonainen etuosa-käännös, ja vaihtaa suuntaa. Toiseen suuntaan teimme takaosa-käännöksiä.
-Hyvin menee Valma, muista pitää etuosa paikoillaan! Eveliina muistutti. Vilkaisin Valmaa ja Darcya. Heillä meni loistavasti. Ratsastajia oli paljon, joten Eveliina ei voinut antaa kauheasti yksilöllistä palautetta, mutta tunnin päätteeksi kertoi kaikille kuinka tunti sujui.

-Eli Andreaksen johdolla laukka L:lästä! Nainen komensi, ja koko jono siirtyi laukkaan. Bee puhkui innoissaan eteenpäin Nikitan perään.
-Sooooooooh.... Rauhoittelin pukittelevaa ruunaa. -Soooooooh... Sooooo... Lopulta ruuna hidasti taas tavalliseen laukkaan ja sain Been taas hallintaani. Laukkasimme pari kierrosta vielä kumpaankin suuntiin kunnes oli viimeisen tehtävän aika.
-Eli kuunnelkaa tarkkaan. Ensin  käännytään L:lästä pituushalkaisijalle, vähän ennen I:tä eli maneesin keskikohtaa, tehdään pohkeenväistö R:rään josta nostetaan laukka. Laukataan C:hen asti, josta otetaan käyntiin. H:ssa tehdään takaosa-käännös jonka jälkeen vaihdetaan uudestaan suuntaa täyskaarrolla. Ja niin edelleen. Ymmärsittekö? Eveliina tarkisti. Muutama vahvisti myöntävillä äänähdyksillä, joten tehtävä aloitettiin. Bee teki nätisti pohkeenväistöt ja nosti laukan vaivatta. Takaosa-käännös oli pelkkää sähläystä, joten sain ottaa tehtävän alusta.
-Tällä kertaa ota lyhyemmät ohjat! Eveliina huomautti. Keräsin ohjat ja käänsin Been pituushalkaisijalle. Pohkeenväistö ja laukka sujuivat taas helposti ja lopulta myös takaosa-käännös. Beellä kesti vähän aikaa hoksata täyskaarto tehtävä, sillä annoin niin säälittävät avut ettei ihmekkään. Muillakin näytti olevan vaikeuksia takaosa-käännöksessä, sillä on sinänsä vaikeaa pitää takaosa paikoillaan. Kun tehtävä suoritettiin kolmatta kertaa, oli loppukäyntejen aika. Annoimme pitkät ohjat ja kiitimme hevosia. Suukotin Been kaulaa.
-Anteeks että mä olin äreä.. Kuiskasin ruunan korvaan. Bee käänsi päätään hyväksyvästi, joten veikkasin että taisin saada anteeksi.

Päästin Been vapaaksi tarhaan ja jäin miettimään koulutuntia. Huonosti nukuttu yö oli kyllä jättänyt jälkensä, mutta luulin että seuraava yö sujuisi paremmin. Ihailin horisontissa näkyvää auringonlaskua ja pian Jenny käveli hymyillen viereeni.
-Miten menee? Tyttö kysyi. -Oliks kiva tunti?
-Ei.. Naurahdin iloisena. Jenny pysyi vaiti katsoen kaunista auringonlaskua. Minun oli aivan pakko halata häntä. Olin niin onnellinen. Sain ensin ihmettelevän rejaktion mutta selitin heti;
-Sori. Oli ihan pakko.. Kuiskasin ja rutistin vielä lujempaa.

/tää ei oo vielä siis valmis, muokkailen myöhemmin oikeaan muotoonsa U_U

muut tarinat:

Puoli yhden maissa nälkäinen, hikinen ja väsähtänyt mutta tyytyväinen leiriporukka lampsi hiekkatietä pitkin Aleksin kämpille. Olimme kaikki riisuneet takit ja annoimme auringon lämmittää. Metsässä kuului lintujen iloista viserrystä... ja leiriläisten pulinaa.
Kävelin porukan keskellä ja kuuntelin kaikessa rauhassa muiden juttuja osallistumatta kuitenkaan keskusteluun. Koulutunti oli mennyt oikein kivasti, ja salaa myönsin, että Darcy oli Hallavan ihanin hevonen ratsastaa.
Clara ja Andreas kävelivät vierekkäin ja juttelivat ja nauroivat iloisen vapautuneesti. Eilen he olivat vielä olleet etäisiä, ja mietin, mitä heidän välillään tapahtui. Paria heistä ei selvästikään tulisi. Salli, Janelle ja Alana filosofoivat koulutunnin kulkua. Alana vaikutti jo hiukan rohkeammalta. Aleksi jutteli minulle ennestään tuntemattoman nuoren naisen, Suskin kanssa, jostakin näyttelystä. Suski vaikutti mukavalta, joskin hiukan etäiiseltä. Hän oli tuonut mukanaan oman russponioriin, Ludon. Porukan hännillä, hiukan kauemmas jättäytyneinä kävelivät Miro ja Nanna. Hymyilin itsekseni. Nuo kaksi juttelivat matalalla äänellä ja ajattelivat selvästi olevansa maailman ainoat ihmiset tällä hetkellä.

Aleksin talolle oli parinsadan metrin matka, ja taitoimme sen nopeasti.
- Mä haluan jotain ruokaa nyt heti, Salli ilmoitti ja hieroi mahaansa. Aleksi päästi meidät sisään.
- Ruoat pitää ensin tehdä, hän valaisi. - Perunamuusia ja lihapullia vai makaronilaatikkoa?
Lyhyen huutoäänestyksen jälkeen valitsimme perunamuusin ja lihapullat. Eteisessä oli kunnon vilinä, kun riisuimme kengät ja laitoimme ulkovaatteet naulakkoon.
- Käykää kaikki pesemässä kädet, komensin. Seuraava ruuhka muodostui vessan ovelle.
Keittiössä minä olin pomo, siitä ei edes keskusteltu. Porukkaa oli vähän liikaa Aleksin pieneen keittiöön, joten puoli porukkaa pääsi lusmuilemaan. Keittiöön jäimme minä, Salli ja Alana. Minua vähän nauratti. Laitoin Sallin eteen porkkanoita raastettaviksi, itse laitoin valmiit kaupan lihapullat uuniin. Sitten istuimme pöydän ääressä perunoita kuorien ja porkkanoita raastaen.
Ruoka tuli valmiiksi yllättävän nopeasti. Salli löysi keittiönkaapeista keväisenkeltaisia lautasliinoja ja halusi ehdottomasti kattaa nekin pöytään. Veimme ruoat tupaan ja kutsuimme muutkin syömään. Suurin osa porukasta oli jäänyt sisälle tai mennyt loikoilemaan auringossa talon takapihalle, joten he tulivat nopeasti. Kaksi jäi puuttumaan: Miro ja Nanna tietenkin. He olivat totisesti toistensa lumoissa. Kaivoin huokaisten kännykän taskustani ja soitin Nannalle. Onneksi hän vastasi. Hän oli kuulemma Miron kanssa kävelyllä, ja he olisivat parissa minuutissa täällä.
- Kyllä ne kyyhkyläiset kohta tulee, Aleksi sanoi pilke silmäkulmassa. - Ei meidän niitä tarvitse odottaa.

Nautimme yhdessä herkullisesta kotiruoasta, Nanna ja Mirokin saapuivat pian. Mulkaisin Nannaa leikilläni, ja hän punastui helakasti.
Juttelimme uusista varsoista. Astan varsa oli nimeltään Bambo, ja se oli kuulemma oikein pirteä oripoika, oikea riiviö. Vanillan mustankirjava pienokainen oli nimetty Milk's Favorite Cookieksi. Olin käynyt katsomassa varsoja muutaman kerran ja silittänytkin Bamboa. Mikään ei ollut suloisempaa kuin koirankokoinen, lumivalkoinen shettisvarsa!
Syömisen jälkeen Miro ja Nanna lupautuivat tiskaamaan, arvatenkin, jotta saisivat jäädä kahdestaan keittiöön. Minä ja Salli autoimme nopeasti siivoamalla tuvan pöydän.
Me tytöt olimme majoittuneet tupaan. Salli ja Clara nukkuivat sohvasta vedettävällä vuoteella, loput patjoilla. Pojat nukkuivat yläkerran vierashuoneessa. Aleksi ilmoitti, että meidän pitäisi olla kahdenkymmenen minuutin päästä tallin edessä ja jätti meidät hetkeksi omaan rauhaan. Vaihdoin ratsastusvaatteet viileämpiin lökäreihin ja vihreävalkoraidalliseen paitaan ja laitoin hiukseni nutturalle pään päälle.

Tasan sovittuun aikaan koko sakki seisoi tallin edessä - myös Nanna ja Miro. Minä olin tuonut mukanani korissa munkkeja ja mehua, joita söisimme, kun maastoesterata olisi rakennettu. Aleksi esitteli meille suunnittelemaansa rataa. Se alkaisi tiepellolta, jolla olisi helppo tukkieste. Siitä jatkettaisiin ojan yli metsään, jossa seurattaisiin polkua. Yksi tukkieste, silta Pronssijoen yli, taas vähän matkaa polkua pitkin. Sitten tultaisiin vanhalle, käytöstä poistetulle traktoriuralle, jossa olisi risueste. Lyhyen suoran jälkeen käännyttäisiin taas polulle, tulisi pieni alashyppy, taas Pronssijoen ylitys, tukki. Ja lopuksi uuden ojanylityksen kautta pellolle. Rakennettavia estetä oli siis neljä: kolme tukkia ja risueste, loput olisivat luonnonesteitä. Miro ja Nanna saivat vastuulleen ensimmäisen tukin, Janelle ja Suski toisen ja Clara ja Andreas kolmannen. Risueste oli monimutkaisempi, joten minä rakentaisin sen Aleksi avustuksella. Alana ja Salli kiertäisivät merkitsemässä esteet ja risteyskohdat lipuilla.
"Tukit" osoittautuivat sähkötolppaa ohuemmiksi kolmimetrisiksi puunpätkiksi, jotka vain yksinkertaisesti asetettiin maahan ja kehystettiin lipuilla sen merkiksi, että niiden yli kuului hypätä. Ne olivat kuitenkin raskaita, ja niitä kantamaan tarvittiin ainakin kaksi. Yhdestä tukkiesteestä tulisi kaksinkertainen, ja sen tekemisessä tarvittaisiin Aleksin nikkaroimisapua.
Kävelimme yhdessä maastoradan ympäri ja Aleksi näytti, mihin mikäkin este tulisi. Sitten alkoi raataminen.
Kannoimme Aleksin kanssa traktoritielle risuja kottikärryissä, ohuita koivunrunkoja - ne olivat uskomattoman painavia - ja esteen päätypalat, jotka Aleksi oli onneksi tehnyt jo valmiiksi. Suurin urakka esteiden rakentamisessa oli tarvikkeiden kantaminen.

- Oletko sie ennen hypännyt maatossa? Aleksi tiedusteli, kun teimme toista reissua esteelle hän kantaen päätypalikkaa ja minä työntäen kottikärryissä risuja.
- En, sanoin. Mahaa nipisteli samaan aikaan inhottavasti ja mukavasti. - Jännittää sikana.
- Ei tarvitse jännittää, Aleksi sanoi reippaasti. - Darcy ei hötkyile. Ja turvaliivi niskaan vaan. Esteet on korkeintaan puolimetrisiä.
Huokaisin, mutta olin hiljaa. Jätin sanomatta, että yritin keksiä viisasta tapaa kieltäytyä maastoesteistä.
Itse rakentamisessa minusta ei juuri ollut hyötyä. Neljään mennessä palasimme tallille. Muu porukka meni istuskelemaan hoitopuomille aurinkoon tallin eteen. Otin munkkini ja mehuni ja suuntasin Dunjan, Darlin ja Vikin tarhalle. Pujahdin aidan ali munkkiani mutustellen. Kaikki kolme ponia tulivat ripeästi luokseni - varmaan munkin toivossa.
- Ei heru, sanoin ja tungin munkinlopun suuhuni. Dunja tönäisi käsivarttani ja osa mehusta läikkyi kertakäyttömukista. Hymyilin. - Ei onnistu. Saat tyytyä ruohoon. Ja muista olla tänään kiltisti ja kantaa Janelle turvallisesti maastoesteiden yli.
Minulla oli hiukan haikea olo. Darcy oli ratsuna mukavampi ja minulle sopivampi, mutta Dunjan olisin mieluusti ottanut maastoesteen Dunjan satulasta käsin.

- Valma! Nanna huikkasi tallin pihasta. - Älä eristäydy sinne.
Hymyilin ja taputin lyhyesti ponitammojen turpia.
- Hei sitten, sanoin ja kävelin muiden luo.


Valma ja Salli radanrakennuspuuhissa. Joo tiedän, en taaskaan piirtäny taustaa D:

Valman muut leiritarinat:

Tuntuipa ihanalta päästä taas vaihteeksi maastoesteille, nyt kun olivat lumetkin alkaneet sulaa, se olisi entistä hauskempaa. Toki maastossa pitäisi tarkastella, ettei olisi liukkaita kohtia reitillä, mutta esteitä rakentaessa ei ollut ainakaan näyttänyt siltä. Tästä tulisi takuulla vielä oikein hauskaa.
Munkkimehujen jälkeen saimmekin lähteä varustamaan hevosia. Dunja löytyi Darlin ja Vikin kanssa tarhasta, jonne sain suunnata itsekseni, sillä kukaan ei kaivannut Dunjan kaveruksia ratsukseen. Talutin tamman tarhastaan kohti tallia, jossa valmistautuisimme maastoon, ja matkalla Clara liittyi vierelleni taluttaen itse Beetä. Suupieleni tuntuivat yhä olevan täynnä sokeria vaikka Clara vakuutti, ettei siellä ollutkaan mitään. Mitä ihmeen haamusokerin rippeitä sinne olikaan sitten jäänyt?
Dunja oli onneksi leppoisalla tuulella, eikä sen valmiiksi laittamisessa ollut mitään ongelmia. Suskin Ludo sen sijaan vaikutti pikkaisen hermostuneelta, eikä mikään ihme kun oli joutunut aivan uuteen paikkaan, ja steppaili käytävällä, kun Suski koetti sitä varustaa. Jouduimmekin odottamaan hetkisen aikaa, että Suski sai vielä satulavyön kiristettyä tarpeeksi, ennen kuin saimme Aleksilta hyväksyvän nyökkäyksen.
”No niin, eiköhän lähdetä sitten!” hän huikkasi ja johdatti koko konkkarokan ulos tallista.

Tallin pihamaalla nousimme hevostemme selkään. Aamuisen koulutunnin johdosta ei tarvinnut paljoakaan pelleillä jalustimien kanssa, kun olimme ne jo aiemmin lyhentäneet sääriimme sopiviksi. Toiseen ryhmään kuuluvat Nanna, Valma, Alana ja Andreas katselivat meitä kauempaa, Valma räpläsi käsissään kameraa odottavaisena.
”Kävellään tässä ensin tiepellolla, että hevoset saavat verrytellä, ja puolimatkassa voidaan sitten jo nostaa ravi niin päästään kunnolla vauhtiin”, Aleksi ohjeisti meitä, ja sanat saivat vastaukseksi kevyttä hyminää.
Niinpä me lähdimme jonossa kohti peltoa: Miro ja Palle etunenässä, sitten minä ja Dunja, perässäni seurasivat Clara Been kera ja Suski Ludollaan, ja perää piti Salli pikkuisella Mincalla, jonka täytyi ottaa pikkaisen ripeämpi tahti pysyäkseen meidän suurempien perässä. Dunja liikkui allani innokkaan tuntuisesti, eikä matkalla juuri herännyt ongelmia, vaikka pikkuhiljaa viheriöimään pääsevä nurmikko houkuttelikin kauraturpia.
Kaviopolun loppupuolella saimme luvan nostaa ravin, johon Palle näytti ryntäävän vähän turhankin innostuneena. Miron täytyi toppuutella hevosta saadakseen sen rauhoittumaan, mutta pianpa pääsimme pellolle, jolla saimme verryttää hevosia volteilla omaan tahtiin.
Andreas ja Alana asettuivat pellon reunaan katselemaan työskentelyämme viltillä, kun Valma räpsi kuvia, minkä ennätti. Nanna sen sijaan oli jo lähtenyt väijymään risuesteelle saadakseen siltä puolelta myös kuvia toisella kameralla.

Aloimme olla valmiita, hevoset vaikuttivat innokkailta aloittamaan, kun olivat huomanneet ensimmäisen tukkiesteen. Niinpä Aleksi päätti, että Clara saisi suunnata reitille ensimmäisenä ja minä seuraisin häntä hetkistä myöhemmin, jotta pidettäisiin välimatkat tarpeeksi pitkinä ja vältyttäisiin turhilta yhteentörmäyksiltä. Minun perääni saisi vielä Suski lähteä, ja sitten olisi Miron ja lopulta Sallin vuoro, mutta he saisivat odottaa, jottei esimerkiksi sillalle tulisi liikaa väkeä.
Seurasin silmä kovana Alanan menoa, hän hoputti Been tukkiesteelle, jonka hevonen ylitti kepeästi. He suuntasivat ojan yli metsään, ja pyöräytettyäni Dunjalla vielä yhden voltin nostin laukan. Tamma kääntyi oitis kohti tukkia, jonka oli nähnyt Been ylittävän, ja ponnisti innoissaan. Hyppy oli aivan helppo, samoin liito ojan ylitse, ja kiiruhdimme kohti metsäpolun tukkia. Sekään ei tuottanut vaikeuksia, ja salakavalasti innostunut hymy levisi kasvoilleni.
Olimme jo aivan lähellä siltaa, kun sain Been näkökenttääni, se paineli Alana selässään jälleen polulle. Toppuuttelin hitusen Dunjaa, joka olisi halunnut rynnistää kaverinsa perään, ja laukkasimme polulle. Risuestettä en ollutkaan koskaan ennen kokeillut, mutta ylitimme sen vallan kepeästi. Nanna väläytti hymyä kameransa takaa, kun olimme laskeutuneet maahan ja pääsimme suoran kautta takaisin kääntymään polulle.
Dunja suorastaan liisi allani, eikä minun ainakaan tarvinnut hoputtaa sitä ollenkaan. Kevyt tuuli hyväili ihanasti hiuksiani, jotka pilkottivat kypärän alta, enkä voinut kuvitella mitään parempaa tunnetta. Selvitettyämme alashypyn, sillan ylityksen ja tukin, hyppäsimme vielä ojan ylitse takaisin pellolle, ja rauhoitin Dunjan takaisin ravin kautta käyntiin.
Kun Suskikin oli selvinnyt ojan tälle puolelle, Aleksi lähetti ensin Miron ja sitten Sallin matkaan. Sillä välin verryttelin Dunjaa ravissa ja kysäisin, miten Suskilla oli mennyt.
”Ihan mahtavasti!” tyttö melkeinpä säteili, enkä voinut olla nauramatta hyväntahtoisesti. Olin itsekin melkoisen innoissani.
Juttelimme hetken aikaa, kun ravasimme rinta rinnan ympäri peltoa, kunnes Miro tupsahti jälleen näkyville. Pojan kasvot olivat kyllä iloiset, mutta paikoittainen mutapeite hänen ratsastushousuillaan kertoi, että Palle oli selvästi innostunut vähän liikaa.
”Heitti mut alashypyssä selästään, senkin rotjake”, poika selitti mutta vakuutti heti perään, ettei mitään pahempaa ollut sattunut. Aleksi varmisti kulmiaan hitusen kurtistellen, että Miro todella oli kunnossa, kun Sallikin sitten vielä laukkasi viimeisenä takaisin pellolle. Tällä sentään näytti kaikki olevan ok, vaikkakin Minca innostui heittämään pienen, mielenosoituksellisen pukin, kun Salli pyysi sitä hidastamaan vauhdin raviin.

”Saadaanko me mennä?” huikkasin Aleksille, joka heilautti hyväksyvästi kättään Pallen luota.
”Mene sä eka, mä tuun perässä”, Clara ehdotti, ja nyökkäsin hyvilläni.
Kannustin Dunjan takaisin laukkaan ja suuntasin tukille. Poni pyrki mielellään eteenpäin, kaviot vain hakkasivat maata, kun kiidimme este toisensa perään kohti risuestettä, jonka luona Nanna jälleen odotti.
”Hymyä huuleen!” tyttö huusi ohjatessani Dunjaa esteelle ja hymyilin kohottautuessani hyppyä varten kevyesti jalustimilleni. Sydämeni hakkasi innosta ja toivoin kuvan onnistuvan, kun käännyin suoralle ja sitä kautta takaisin polulle.
Alashypyn jälkeen vilkaisin pikaisesti olkani ylitse, Clara seurasi Beellään meidän takanamme iloinen hymy huulillaan, ja hymyilin hänelle ennen kuin käännyin takaisin eteenpäin kaartaen Dunjan jälleen sillalle.
”Mä en kyllästy tähän ikinä”, julistin nauraen, kun hidastin Dunjan vauhtia päästyämme pellolle, ja Clara yhtyi nauruuni.

”Menkääs tekin siitä”, Aleksi hätisteli jäljellä olevan ratsukkoparin matkaan. Ylittäisimme radan vielä kerran, mutta odotellessamme viimeistä vuoroamme, keksin ehdottaa pientä nopeuskisaa.
”Suski, tuletko mukaan?” huusin Suski, joka ravasi oitis minun ja Claran luokse.
”Ei tämä ole reilua, kun teillä on isommat ponit”, hän kiukutteli leikillään, mutta nauroin vain ja ohjasin Dunjan pellon reunaan.
Andreas lampsi lähemmäs lähettämään meitä matkaan, ja silloin me kiisimmekin. Tehtävänä oli kiertää puolet pellosta, kääntyä ennen tukkiestettä pellon poikki ja sitten laukata toista sivua pitkin loppuun saakka. Hoputin Dunjaa innoissani, mutta pahaksi onneksemme tamma kompastui aavistuksen ja jäimme sen tähden pikkaisen jälkeen. Clara sen sijaan voitti kirkkaasti Beellään, ja Suski oli hyvä kakkonen.
Haukoin hieman henkeäni, kun sain hidastaa Dunjan käyntiin, ja huomasinkin Sallin tulevan Miron perässä takaisin pellolle.
”Menkää vähän hitaammin tällä kertaa, hurjastelijat”, Aleksi kehotti, ja päätimme antaa Suskin mennä Ludolla ensimmäisenä, jottemme innostuisi enää liikoja.
Dunja näytti nauttivan vähän rauhallisemmastakin vauhdista, ja ylitimme esteet ongelmitta.

Mieliala oli kaikilla korkealla, kun Salli ja Mirokin selviytyivät viimeisestä radastaan, ja pääsimme kääntymään kohti tallia. Lähdimme samalla kokoonpanolla kuin olimme pellolle tulleetkin, aluksi hitaalla ravilla, mutta varsin pian Aleksi käski meidän hidastaa käyntiin, jotta pollet saisivat hengähtää kunnolla.
”Sehän meni hyvin”, Valma huikkasi liittyessäni vierellemme ja silitteli Dunjan kaulaa.
”Jep, Dunja oli aivan loistava”, kehuin ponia hymysuin.
Kunhan hevoset olisi laitettu karsinoihinsa ja uudet ratsut varustettu, saisin Valmalta kameran omiin kätösiini, sillä olin lupautunut olemaan toinen kakkosryhmän kuvaajista.


Clara Been ja Suski Ludon kanssa kisailemassa. Dunja ja Janelle ovat jääneet jälkeen. By: Aleksi

Innosta hihkuen varustin Celleä kakkosryhmän maastoesteitä varten. Olin painanut radan mieleen jo edellisen ryhmän tunnilla, ja vaikka esteet nyt eivät olleetkaan sitä tasoa mihin olin Irlannissa tottunut, se ei juuri painanut iloista mieltäni. Sitä paitsi, kuka hullu pystyttäisi ratsastuskoululle kolmen tähden kenttäradan?

Aleksi huuteli meidät pihalle kun olimme valmiita, ja kaarrossa nousimme kaikki selkään. Celle steppasi hermostuneena paikoillaan, ja kiristäessäni vyötä yritin parhaani mukaan rauhoitella sitä. Aleksi komensi meidät jonon etunenään Nannan ja Tintun perään, taaksemme tulivat Valma ja Darcy sekä Andreas ja Nikita.
”Siehän olit Alana kenttäratsastaja?” Aleksin ääni keskeytti muuten varsin hiljaisen matkan. Vastasin hiljaisella ”Joo”lla, ja sain osakseni seuraavan kysymyksen:
”Mitä tasoa olet sitten mennyt, ja onko mitään erityisohjeita meille muille?”
”Hä? Erityisohje..?” mutisin nolostuneena vajaasta suomenkielen varastostani.
”Do you have any special advice for us?” Aleksi toisti heti englanniksi, ja pudistin huvittuneena päätäni.
”Umm.. Hold on and keep your eyes open”, virnistin, ja lisäsin vielä treenitasoni perään. ”Minä olen mennyt kolmen tähti ratan, kotona meillä on iso rata.”
Sen jälkeen kaikki jäivät hiljaisina jatkamaan matkaa.

Kerran rupesimme ravaamaan polulla, ja jouduin alinomaa pidättelemään Celleä edessä menevän, hitaamman Tintun takapuolta välttääkseni. Muilla takanani tulevilla hevosilla näytti olevan hieman samanlaisia ongelmia, mutta Aleksi oli halunnut Tintun vetohevoseksi.

Perille päästyämme saimme luvan lämmitellä itsenäisesti, samalla kun Aleksi selitti rataa vielä kerran. Hän jakoi nelihenkisen ryhmämme kahteen, kaheleihin (Nikita ja Celle) sekä fiksuihin (Tinttu, Darcy).
”Ei me olla kaheleita!” Andreas parahti Nikitan selässä, ja itse nyökyttelin myöntymisen merkkinä.
”Noh, lähinnä mie tuota vauhtia kattelin, te menette ensin Celle ekana, ja sitten nämä hieman hitaammat lähtevät teidän jälkeen Tinttu edessä”, Aleksi selitti, ja kohotin hieman kulmiani. Mielestäni Darcy ei ollut hidas, mutta nähdessäni miltei vitivalkoiseksi valahtaneen Valman hipelöivän hermostuneena ohjia, ymmärsin että ehkä hevonen halusi mennä kovaa, mutta kuski ei.
”Me mennään sit Alana täysiä, eiks nii?” Andreas virnuili valkean ratsunsa selästä, mutta pudistin päätäni.
”Se Nikita saattaa sitten hieman kytätä niitä esteitä, että varauduhan sitten..” Aleksi mutisi vielä maasta, ja päästi meidät matkaan.

Nostin Cellellä laukan, ja käänsin sen kohti ensimmäistä tukkiestettä. Ruuna höristi korviaan ja kiihdytti vauhtiaan, jolloin jouduin istumaan satulaan esteistunnan sijaan. Celle näytti tajuavan maltin olevan valttia, ja sulavalla hypyllä loikkasi esteen yli. Vilkaisin taakseni, jossa Andreas oli juuri nostanut laukan, ja ohjasi Nikitaa tukille. Minulla ja Cellellä oli edessä oja, jonka ruuna leiskautti helpon näköisesti yli. Seuraavalla tukkiesteellä kuulin Andreaksen maiskuttavan takanani, ja murahtaen omiaan Nikitan ylittäessä ojan valtavalla loikalla. Celle hyppäsi tämän metsäpolun tukin hyvin, mutta kiihdytti sitten turhan kovaan vauhtiin pidemmän välin ennen siltaa. Jos kyseessä olisi ollut isän kenttähevonen ja ratana jokin muu, olisin pitänyt vauhdin samana ja siirtynyt ns. roskislaukkaan, jossa keventäisin kuin kevyessä ravissa mutta laukassa. Mutta koska en halunnut väsyttää Celleä turhaan, pidätin sitä hieman hallitumpaan vauhtiin, ja ohjasin sen kohti risuestettä, jonka takana Claran vaalea nuttura vilkkui kameran kanssa. Hymyilin Cellen hypätessä esteen ehkä turhan suurella ilmavaralla, ja vilkaisin sitten taas taakseni varmistaakseni Nikitan ratsastajineen pysyvän perässä.

Seuraava este olisi alashyppy, tai portaat kuten niitä itse kutsuin. Celle hidasti reilusti tahtiaan tajutessaan maan sen edessä katoavan, mutta hoksatessaan sen jatkuvan miltei heti hyppäsi se sen hieman haparoiden. Taputin ruunan kaulaa, ja ohjasin sen taas sillalle. Siitä matka jatkui tukille ja ojalle, jonka jälkeen hidastin Cellen raviin. Annoin sen ravata hetken voltilla, jonka jälkeen hidastin sen käyntiin Andreaksen ja Nikitan ilmestyessä näkyviin.

Sen jälkeen oli Nannan ja Valman vuoro, ja lähetin rohkaisevan hymyn heille.
”Ei tarvitse mennä kovaa, nämä esteet eivät kuitenkaan ihan niin isoja ole että pitäisi olla myös vauhtia että päästään yli. Omaa tahtia saa mennä”, Aleksi lähetti heidätkin matkaan. Tinttu lähti korvat hörössä laukkaamaan rennon näköisesti kohti tukkia, jonka jälkeen Valma pyysi niskojaan nakkelevalta Darcylta laukkaa.

Vielä hetken pystyi kuulemaan rummuttavat kaviot, mutta pian ne hiljentyivät puheensorinan alle. Muutaman minuutin kuluttua rummutus kuului taas kovempaa, ja pian näkyviin ilmestyi Nanna ja Tinttu, pian heidän jälkeen hymyilevä Valma. Vaihdoimme muutaman sanasen, jonka jälkeen Aleksi työnsi meidät uudelleen radalle. Tällä kertaa saimme luvan mennä hieman kovempaa, ja innostuneet katseet Andreaksen kanssa vaihtaen pyysimme molemmat hevosemme radalle.

Celle olisi kovasti ollut menossa paljon kovempaa hypätessään tukin, sitten ojan, mutta tyytyi kohtaloonsa mennä tätä vauhtia jonka olin sille määrännyt. Rata sujui kuitenkin reippaasti, ja saavuimme pian takaisin pellolle. Vuoro vaihtui, ja seuraava pari lähti taas radalle. Odotellessamme heitä jäin Aleksin kanssa keskustelemaan kenttäratsastuksesta ja vesiesteistä.
”Eventing is great! Kaikki joutuu mutaan and the mud doesn’t care if yer’ a beginner or a professional”, selitin, Aleksin nyökytellessä vieressä.

Kun kaikki olivat saapuneet radalta ja Clara mönkinyt kameran kanssa myös metsästä, saimme luvan ottaa nopeat laukat pellolla, jonka jälkeen lähdimme hämärtyvässä illassa takaisin kohti tallia.

Voisin tukkia Andreaksen mukaan ja Nikita heppatoiveena (8

Suski Iltamäki & Ludo tulisivat mielellään tutustumaan ja totuttelemaan uuteen paikkaan, ponissa kun on hieman hössön jännittäjän vikaa.

Lauantai

Me tallusteltiin porukalla kohti Aleksin kämppää. Tunnelma oli odotusta ja ehkä pientä jännitystäkin täynnä ja tyypit kikattivat milloin millekin pikkuhauskalle jutulle. Me oltiin loikoiltu viltin päällä ulkokentän laidalla suunnittelemassa tulevia ponileikkikisoja ja nautiskelemassa ihanasta auringonpaisteesta. Me oltiin saatu aika mahtava suunnitelma kasaan ja Aleksin hyväksyttyä ideat, me oltiin jo roudattu kentälle kaikki tarpeelliset härpäkkeet. Nyt vaan nopeesti välipalat naamariin ja ponit kuntoon kisoja varten. Siitä tulisi varmasti mahtavaa!

Tunsin kuinka joku tarttui mua kädestä ja nostin katseeni ylös Miron vaaleansinisiin silmiin. Poika virnisti ja jatkoimme matkaamme porukan hännillä kohti Aleksin taloa. Mä en vieläkään oikein voinut uskoa, että me oltiin vihdoin tässä pisteessä. Joo, meillä oli ollut sillon reilu vuosi sitten jotain säätöä meneillään, tai vähintäänkin kipinän poikasta, mutta sitten mä olin kadonnut kartalta. Mä en ois millään ikinä voinut kuvitella, että ku mä ennen viime joulua palasin takasin, Mirolla olis vielä ollut jotain kiinnostusta mua kohtaan. Enkä mäkään oikeastaan ollu ajatellukkaan, että ne samat tunteet kun sillon vuos sitten, ois noussu niin nopeasti pintaan.
Tässä mä olin sitten vähän yrittäny vältellä Miroo nää pari kuukautta, kun olin taas Tinttua hoidellu, mutta leirillä välttely oli vähän vaikeeta. Enkä mä oikeestaan ees ollu halunnu vältellä Miroo. En tietosesti. Ja sit kaikki olikin vaan lähteny rullaamaan. Silleen helposti. Niinku kaikki ois nyt just niin, ku kaiken ois aina pitäny ollakki. Ja mä olin, ihan satavarmasti, maailman onnellisin tyttö tällä hetkellä.

Mä puristin Miron kättä tiukemmin ja hidastin vähän vauhtia kun me tultiin Aleksin rapulle. Kun viimonenkin leiriläinen oli kadonnu oven taakse, mä nousin pikasesti varpailleni ja painoin mun huulet Miron huulille. Se oli sellanen nopee pusu. Maailman onnellisin pusu. Me hymyiltiin nopeesti toisillemme ja kiiruhdettiin sitten muiden perässä rappuset ylös Aleksin pikkuiseen kämppään.


Me jätettiin kengät eteiseen ja keräännyttiin sitten keittiönpöydän ääreen. Mulla on - vaikka itse sanonkin - aika hyvä pokerinaama, joten mä pystyin vaan hyppäämään Valman viereen istumaan ihan kun mitään ei ois tapahtunutkaan, mutta Miron silmistä näki, että se ajatteli vielä äskeistä. Clara tökkäs sitä leikkisästi kylkeen ja poika ei voinu olla vilkasematta muhun. Ja sitten kaikki tietysti katto mua. Ja mä tein kaikkeni etten punastuis.
"Mitäs täällä on meneillään?" Aleksi naureskeli kantaessaan tarjottimella kurkku- ja tomaattilautasia, juustoa, kinkkua ja margariinia. Pöytään oli jo valmiiksi katettu leipää, mehua, kaakaota, kahvia, teetä ja joitain hedelmiä.
Kaikki vaan tirskuivat pöydän ympärillä ja kohta kaikki jo nauroivat täyttä häkää - minä mukaan lukien. Me oltiin kaikki varmaan niin jännitystä täynnä, että se oli jollain hysteerisellä tavalla eskaloitunut siihen tuijotushetkeen ja sitten kaikki vaan räjähti käsiin.
"Ooooukkei..." Aleksi pyöritteli päätään ja istuutui sitten alas. "Käykää vaan kimppuun, niin päästään jossain vaiheessa kisailemaankin."


Me laitettiin ponit yllätysnopeesti valmiiksi, sillä niitä ei tarvinnut kun vähän harjata ja laittaa suitset päähän. Sitten me seisottiinkin kaikki ulkokentällä valmiina kisailemaan. Tinttu oli aluksi aika laiskalla tuulella ja se oikein raahasi jalkojaan alkuverryttelyjen aikana, mikä me suoritettiin pitkässä letkassa "Kapteeni käskee"-leikin muodossa siten että jokainen sai vuorollaan olla kapteenina. Me tehtiin paljon erilaisia kiemuroita ja siirtymisiä ja muutamat yrittivät jopa saada letkan tekemään pohkeenväistöä ja muuta hieman haastavampaa. Muutaman melkein törmäyksen ja sitäkin useamman naurukohtauksen jälkeen alkulämmittelyt oli saatu tehtyä ja pystyimme aloittamaan ensimmäisen kunnon kisan. Kyseessä oli viesti, jota varten jakaannuimme kahteen joukkueeseen. Mun joukkueessa oli Salli Mincalla, Miro Pallella, Alana Cellellä ja Suski Ludon kanssa. Toisessa joukkueessa oli Clara Beellä, Valma Darcyllä, Andreas Nikitalla ja Janelle Dunjalla. Clara suorittaisi tehtävän kaksi kertaa sillä meidän joukkueessamme oli yksi jäden enemmän.
Tarkoituksena olisi pujotella tötteröt toiseen päähän kenttää ja laukata takaisin maaliin/lähtöön ylittäen pieni puomikasa. Ja sitten seuraava pääsisi lähtemään.
Tässä vaiheessa Tinttu sitten vihdoin syttyi ja tamma oikein liisi pitkässä ravissa pujotellen tötteröitä kuin hullu. Kun käänsin Tintun mahdollisimman nopeasti takaisin päin tämä oikein loikkasi laukkaan ja kiiti puomikasan yli maaliin. Mä vaan roikuin tamman paksussa harjassa ja yritin pysyä kyydissä. Kisa oli tosi tiukka, mutta lopulta vastakkainen joukkue voitti sillä Ludo sai kapteenina jonkun ihme hepulin ja kiemurteli maaliviivan ohi.
Uusintakierroksella Suski kuitenkin sai Ludon menemään oikean reitin ja me voitettiin monella hevosen mitalla.

Seuraavaksi oli pienen hengähdystauon aika, ja sillä aikaa Aleksi kävi laittamassa tötteröt keskelle kenttää ympyrän muotoon. Päätimme jatkaa samoilla joukkueilla ja aloitimme ympyräleikin. Tässä leikissä kaikki hevoset sitten vasta villiintyivätkin kun pääsivät laukkaamaan ympyrän kehää niin kovaa kuin jaloistaan pääsi. Toinen joukkue voitti taas ensimmäisen kierroksen, mutta seuraavan ja viimeisen eli ratkaisevan kierroksen voitimme me Ludon mahtavalla panoksella.
Loppuleikiksi päätimme ottaa rauhallisemman peilin. Tinttu ei ollut siinä kovin hyvä sillä se ei vastannut apuihin kovin nopeasti ja jouduimme palaamaan alkuun useammin kuin tarpeeksi. Leikki oli kuitenkin yllättävän hauska ja siihen oli kiva lopettaa tämän leirin ratsastelut. Palasimme kaikki talliin hoitamaan hevosia leveät hymyt huulillamme.

Kisailujen jälkeen me harjattiin hevosia tallin pihalla hoitopuomilla. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, ja Palle oli täysin ymmärrettävästi hikinen, niin kuin mäkin. Mä hieroin ruunan karvaa kumisualla, ja Palle nuokkui pää alhaalla.
- Me voitettiinkin enemmän kisoja kuin te, Alana  ylpeili Claralle.
- Me oltiin silti parempia, Clara sanoi hymyillen leveästi ja rapsuttaen Been kutiavaa lapaa.
- Ihan tyhmää, että leiri loppuu, Salli valitti.
- Tyhmää, että pitää lähteä kotiin, Andreas säesti.
- Höh, huomennahan täällä taas ollaan, Janelle tuhahti.
- Mä ainakin kaipaan kunnon nokosia, huomautin ajatellen paria edellisyötä, jotka olin nukkunut aika huonosti. Andreas oli alunnut pölöttää puoleen yöhön, vaikka mä olin ollut kuolemanväsynyt päivän touhuista.
Muut juttelivat keväästä, pääsiäislomasta ja hevosista. Mä laskin käsivarteni Pallen selälle ja annoin hevosen hamuilla mun toista käsivartta. Olisin voinut nukahtaa siihen paikkaan.

Nanna harjasi vieressä Tinttua. Tyttö näytti myös väsyneeltä, ja oli uponnut ajatuksiinsa. Mä katselin Nannaa vaivihkaa, ja hymyilin vähän. Mä näin sen kasvot sivusta päin. Sillä oli söpö hyppyrinenä, joka oli vähän ristiriidassa muuten hurjan ulkomuodon kanssa, mutta teki yhtä kaikki kokonaisuudesta vieläkin kauniimman. Ja maailman kauneimmat ruskeat silmät. Mä muistelin, miten me oltiin pidetty toisiamme kädestä, käyty kaksin metsässä kävelyllä ja yksinkertaisesti nautittu yhdessäolosta. Helkkari, saiko ihminen edes olla näin onnellinen?
- Alkaako olla valmista? Aleksi huikkasi tallin ovelta ja keskeytti mun ajatukset. - Päästäkää hevoset tarhaan ja tuokaa varusteet talliin. Muistakaa pestä kuolaimet ja ristittää suitset!
Mä muistelin sitä marraskuun torstaita vuonna 2013, kun mä olin saapunut Hallavaan, ja Darcyn silloinen hoitaja Lotta oli kiskonut mut mukaan rumbaan. Se oli varmaankin ollut mun elämäni paras - ja odottamattomin - käänne. En olisi vielä kolme vuotta siten uskonut, että vuonna 2015 löytäsin itseni tallilta hevosten keskeltä, rakastuneena heppatyttöön, tai no, ehkä vähemmän stereotypiseen ssellaiseen, mutta joka tapauksessa.

Mä vein Pallen tarhaansa yhdessä Alanan kanssa. Portilla taputin Pallea viimeisen kerran tällä leirillä ja kehotin sitä olemaan kiltisti.
- Oli aika kiva leiri, vai mitä? Alana kysyi ujosti hymyillen.
- Jep, sanoin. - Toivottavasti otetaan vaikka kesällä uusiksi. Aika raskasta kyllä tää leireily.
- Ihan totta, Alana myönsi.
Me palattiin tallille viemään tavarat paikoilleen ja siistimään varusteet. Sitten Aleksi sanoi, että me voitais mennä pakkaamaan tavaroita.
Me käveltiin Aleksin kämpille hiljaisina ja vähän haikeina. Mä kävelin Nannan kanssa viimeisenä, tietenkin käsi kädessä. Kohta pitäisi lähteä kotiin, ja seuraavan kerran me nähtäisiin vasta huomenna! Ajatus seuraavasta 24 tunnista ilman Nannaa oli inhottava, oltiinhan me nyt oltu tiiviisti yhdessä viimeiset pari päivää.
Tuvan ovella mä annoin Nannalle nopean pusun huulille ja sanoin "nähdään kohta". Mä harpoin portaat yläkertaan vierashuoneeseen, jossa mä ja Andreas oltiin majailtu. Andreas viskoi jo tavaroita reppuun. Mulla ei ollut paljon pakattavaa; olin tunkenut kaikki tavarat reppuuni aina sitten, kun en enää ollut tarvinnut niitä.

Kun mä olin valmis, mä suuntasin alakertaan tupaan, joka oli leirin ajan ollut tyttöjen valtakunta ruokailuja lukuun ottamatta. Mä autoin tyttöjä kantaamaan patjansa komeroon. Aleksi ilmoitti, että tapaisimme tuvassa kymmenen minuutin kuluttua.
Me Nannan kanssa odotettiin, että muut olivat menneet. Sitten mä kiedoin käteni tytön ympärille ja puhalsin lempeästi sen hiuksiin. Nanna oli mua parikymmentä senttiä lyhyempi.
- Tuuthan sä huomenna tallille? Nanna kuiskasi.
- Totta kai, mä sanoin. Me suudeltiin lyhyesti ja riennettiin muiden perään. Mä tarjouduin herrasmiesmäisesti kantamaan myös Nannan repun, mutta se kieltäytyi tarjouksesta.
Muut istuivat jo tuvassa valmiina leirin yhteenvetoon, kun me saavuttiin sisään.
- Sieltä se nuoripari saapuu, nyt voidaan aloittaa, Aleksi sanoi aurinkoisesti hymyillen. - Nyt voidaan aloittaa.
Mä tunsin, kuinka puna nousi mun poskille, mutta ahtauduin kuitenkin sohvannurkkaan Sallin viereen ja vedin Nannaan istumaan mun syliin, sillä muuallla ei ollut tilaa. Valma, Janelle ja Clara tekivät pusuilmeitä.

- No niin, Aleksi aloitti. - Meillä on mennyt täällä leirillä oikein kivasti, eikä suurempia kömmähdyksiä ole sattunut. Onko teillä ollut kivaa?
Tupa täyttyi äänekkäiistä joo-huudahduksista.
- Jos pidettäis kesällä leiri erityisesti hevosenhoitajille ja yksityisenomistajille, niin kuinka moni olis messissä? Aleksi jatkoi.
Mä nostin käteni, ja niin nostivat kaikki muutkin.
- Kesällä voidaan sitten leireillä pitempään, Aleksi lupasi. - Ja suunnitellaan leirin ohjelma sitten yhdessä.
- Nukutaan teltassa! Clara hihkaisi.
- Käydään uimassa! Salli sanoi.
- Ja yömaastossa, Janelle lisäsi.
- Pidetään kunnon kisat, Andreas ehdotti.
- Ja leirikaste, Valma sanoi hymyillen.
Aleksi nosti kätensä ylös kuin liikennepoliisi ja hymyili iloisesti.
- Kesään on vielä yli kuukausi, ei meidän kaikkea tällä siunaamalla tarvitse keksiä, hän sanoi hiukan lujempaa saadakseen äänensä kuuluviin ehdotustulvan alta. Hän vilkaisi ikkunasta ulos. - Enköhän mie nyt päästä teidät lähtemään, tuolla näkyy joidenkin vanhempia odottamassa.
Ovelle syntyi ruuhka. Mun mopo oli rikki, joten joutuisin kävelemään bussipysäkille. Vilkaistessani kelloa huomasin, että mulla oli tasan viisi minuuttia aikaa. Mä hyppäsin kenkiini ja heitin repun olalleni. Pihalla kaikki vilkuttelivat ja huutelivat hyvästejä. Mä kahmaisin Nannan nopeasti syliini ja hymyilin aurinkoisesti.
- Mun pitää nyt mennä, bussi tulee ihan just, sanoin. - Nähdään. Ja ole kiltisti.
Mä lähdin hymyssä suin kävelemään bussipysäkille. En jaksanut odottaa, että näkisin hallavalaiset - etenkin Nannan - seuraavan kerran.

Alana, Tsuukiko, Suski ja Miro. Huomenna olis viimeistään tarinan tultava jos mielitte pääsiäismerkkiä

Jos Nanna kirjoittaa loppuun niin saan sit kirjotettua, kun tiedän mitä siinä kisassa tapahtui:)