19.5.2015
Koulupäivä oli siltä päivää ohi, joten suuntasin audini keulan kohti Hallavaa. Retku oli hienosti sopeutunut uuteen kotitalliinsa ja itsekkin olin pitänyt Hallavasta - ainakin tähän mennessä.
Olin joutunut flunssan kouriin lähes samantein, kun Retku oli muuttanut Hallavaan, joten meidän yhteiselo ei siinä mielessä kovin ruusuisesti alkanut. Mutta ei se mitään...
Pian olin Hallavan pihassa, parkkeerasin autoni ja lampsin sisälle talliin. Muutama muukin siellä maleskeli ja asianmukaisesti tervehdittyäni heitä, lähdin hakemaan Retkua sisälle.
Suokkiruuna möllötti tarhassaan puoliunessa eikä heti huomannut tuloani. Kun kutsuin ruunaa nimeltä, se kohotti katseensa ja maleskeli etanan lailla luokseni.
"Mitäpä ukkeli tietää?" höpötin suomenhevoselle, samalla kun napsautin riimunnarun sen päitsiin kiinni ja lähdin raahaamaan hevosta kohti tallia. Tapansa mukaan Retku hidasteli matkalla minkä ehti ja sain pari kertaa komentaa sitä tulemaan hieman reippaammin.
Tallin katon alle päästyämme kiinnitin ruunan käytävälle ja kipaisin hakemassa herran harjat. Olin ajatellut pientä koulutreeniä, sillä Retkun omistaja, Mila, oli ehdottanut että tulisimme Retkun kanssa kokeilemaan onneamme hänen tallin ratsastuskilpailuissa. Mikäs siinä... Eihän me Retkun kanssa hirveästi oltu ehditty treenamaan, mutta mitä pienistä.
Harjasin Retkun läpikotaisin pikaisesti. Ruuna meinasi hieman jo hermostua, kun herran mielestä harjauksessa kesti liian kauan ja karsinassaan häsläävä Kyyhky ärsytti Retkua. Ilmeisesti Kyyhkyn "adhd" tarttui myös Retkuun...
Kun Retku oli valmis työntekoon, painoin uuden ratsastuskypärän päähäni ja lähdin Retkun kanssa kohti maneesia. Maneesissa ei ollut ketään muita, joten pääsisimme ainakin aloittamaan kaikessa rauhassa.
Alkuverryttelyt menivät Retkun herättelemiseen. Ruuna löntösti tahmaisen etanan tavoin eteenpäin, ei taipunut kunnolla mihinkään suuntaan ja viis välitti minun ohjeistani.
Pikkuhiljaa Retku kuitenkin rupesi heräilemään koomastaan ja meno rupesi näyttämään varsin mainiolta. Parantamisen varaa kyllä oli...
Pohkeenväistöt menivät lopulta hienosti, kuten myös siirtymiset. Laukkatyöskentelyssä Retku ensin hieman häselsi menemään eikä olisi halunnut vaihtaa laukkaa vaan olisi mieluummin säntäillyt sinne tänne harja putkella. En kuitenkaan antanut ruunalle periksi vaan tein sille selväksi, että nyt keskitytään työntekoon eikä pelleilyyn. Kun olin tyytyväinen ruunaan ja itseeni, annoin pitkät ohjat ja luvan hengähtää hetken. Välikäyntien jälkeen harjoiteltiin taas taivutuksia sekä teimme pysähdysharjoituksia, jotka sujuivat hienosti.
Olimme lopettelemassa kun maneesin ovelta kuului koputus ja tummatukkainen nainen kurkisti sisälle. "Saako tulla?"
"Saa. Ollaan juuri lopettelemassa..." vastasin ja ohjasin Retkun keskelle maneesia. Nainen talutti sisälle mustan puoliverisen tamman, jota olinkin aina salaa ihastellut. Nuori tamma nyhti juoksutusliinaa, missä oli kiinni, ja nainen komensi nuorikkoaan olemaan kunnolla.
"Sä olit vissiin Niina?" varmistin. Nimipääni ei todellakaan ollut mikään maailman parhain.
"Joo, Niinahan minä. Ja tää on Takku!" nainen sanoi iloisesti ja taputti tammaansa kaulalle.
"Muistin siis oikein..." mutisin ja laskeuduin Retkun selästä. Esittelin itseni ja Niina kertoi muistavansa meidät.
Jätin Niinan kouluttamaan hevostaan ja lähdin itse Retkun kanssa tallille. Hoidin ruunan pikaisesti, nakkasin loimen sen niskaan ja suljin raudikon omaan karsinaansa.
Kannoin Retkun varusteet satulahuoneeseen ja myhäilin tyytyväisenä, kun hevosen karsina sijaitsi heti satulahuoneen vieressä. Ei tarvinnut selkävääränä kantaa toiselle puolelle tallia raskasta satulaa.
Pikaisesti lakaisin tallikäytävän ennen kuin lähdin kotiin.
