Hashtag

Suomalainen puoliverinen, kamala akka, eli Hashtag. Tuttavallisemmin Takku.

Tähän tulee jotain hienompaa, jahka saan piirtopöytäni roudattua säilytyksestä.

Varustekaappi

Niinassa on jonkin asteista varusteurheilijan vikaa, joten vaikka Takulla ei edes ikää ole kovin paljon, tavaraa tulee todennäköisesti kertymään ja paljon.. Varusteista kiitos ja copyrightit Mestyn Varusteelle.

Riimut ja -narut, loimet:

Liikutukseen:

Hoitotarvikkeet:

Kolinaa.
Vinkaisu.
Kiroilua.

Siinä kolme sanaa, joilla voisi kuvailla meidän lastausyrityksiä. Takun mielestä lähteminen pihatosta kavereiden luota oli ehkä hirvein asia, jota nuorelle hevoselle voi tehdä. Kevyt sadeloimi tuntui neidin mielestä selkeästi turhalta ja se olikin riisuttu erittäin pikaiseen tamman alkaessa nykiä upouutta kolttua niskastaan. Kuljetussuojatkin oli vaihdettu ihan vaan jännesuojiin tamman kertakaikkisesti kieltäydyttyä kävelemästä kunnon suojat jalassa. Putsit oli sentään saatu etujalkoihin ihan kunnialla, mutta siinä vaiheessa olin jo todennut, että saa luvan riittää tällainen varustelu. Kaksi riimua päähän ja liina solmulla kiinni, jonka jälkeen tamma vihdoin talutettiin hevosauton viereen. Se mulkaisu, jonka Takku minulle antoi olisi todennäköisesti seisauttanut kenet tahansa veret, mutta ei minun ja Meijun.

Ensin kokeilimme ilman palkintoa. Ei mennyt.

Sitten kokeilimme kaurasankon kanssa. Saimme etujalat koppiin, jonka jälkeen tamma onnistui pistämään itsensä kyljelleen lastaussillalle, ja tästä ponkaisemaan narun löystyttyä kauemmas.

Viimeisenä tulivat sitten apuvoimat. Meijun uskollinen miespalvelija - eli siis tallityöntekijä - Henrik pistettiin koppiin ja liina pistettiin etupuomin ympärille, jonka jälkeen alkoi vinssaus. Minulla ja Meijulla oli raipat käsissä, sekä liinat, joilla hoputimme tätä poukkuroivaa tammaa eteen päin ja vihdoin saimme koko kaakin koppiin. Emme ole varmaan Meijun kanssa ikinä pistänyt laitoja kiinni niin nopeasti. Takku jäi koppiinsa huutelemaan, samalla kun minä lähdin talliin hakemaa termarini. Meiju jotain naureskeli ja läiskäisi käteeni luottokortin, todeten, että sillä saisi käydä ostamassa varusteet. Kuulemma tamma ei mitään muuta mukaansa saisi kuin narun ja riimun, kaiken muun saisin hyvitykseksi ostaa. Sinänsä minullahan ei tätä vastaan ollut mitään, mutta kyllä se siinä vaiheessa hieman ärsytti.

Matkaan lähdettiin yllättävän rauhallisissa tunnelmissa, temperamenttisen puoliverisen selvästi päättäessä, että sikailulla ei saavuttaisi tällä kertaa mitään ja hän keskittyikin natustamaan heiniä minun hyräillessä ja ajellessa. Kahvi loppui, mutta en todellakaan ajatellut ottaa sitä riskiä, että hieno neiti takana haluaisi poistua autosta ennen aikojaan, joten päätin vain posottaa eteenpäin. Pian kaarsimmekin jo Hallavan pihaan ja sain vihdoin huoahtaa helpotuksesta.

Ensimmäinen osa kotiutumisesta suoritettu onnistuneesti ja ilman henkilövahinkoja.

Pysäköidessäni auton ja hypähtäessäni ulos löysin itseni miettimästä, että minneköhän sitten seuraavaksi. Pian kuitenkin mieshenkilö taapersi luokseni tallista ja esitteli itsensä Aleksiksi. Itsehän todennäköisesti näytin sitruunan nielleeltä, kun mielessäni jo vilisi se pieni sirkustemppu joka Takun purkamisesta varmasti tulisi.

"Älä sitten jää alle, osoita vaan karsinapaikkaan," totesin ykskantaan, todennäköisesti kesken lauseen, kun aloin availemaan auton ovia. Nopeasti tamma irti auton kiinnikkeestä, liina käteen, seinä auki ja erittäin pitkällä narulla tilaa tammalle. Ja mitä tekee Takku? No kävelee autosta muina miehinä, ihan niin kuin olisi aina Hallavassa asunut! Melkein kuulin mielessäni kuinka tamma minulle nauroi, viuhtaisipa se häntäänsäkin siihen malliin ennen kuin lähti uteliaisuuttaan nuuhkimaan Aleksia. En kerennyt kissaa sanomaan, kun tammalla oli jo miehen pipo hampaissaan ja iloisesti sitä heilutteli viirin lailla.

Niin että tässä teille Takku.
*kirosana*

Pilvinen päivä, pari pisaraa vettä ja mitä miettii Niina Suvisaari? No josko sitä 'pientä' ja pippurista tammaa lähtisi ulkoiluttamaan kera Aidan!

Siinä vaiheessa, kun itsestään alkaa puhumaan kolmannessa persoonassa, on aika varma, että asiat menee päin.. no.. takalistoa. Kuitenkin, pakkailin koiran - nahkis ei meinannut millään haluta lopettaa riehumista! - ja kaikki uudet varusteet joita olin käynyt Takulle shoppailemassa autoon, naurahtaen kun viimeistä loimikassia en melkein saanut edes mahtumaan. En minä siis muuta ollut tammalle ostanut kuin neljä loimea, uudet harjat ja harjapakin ja kahdet suitset ja muutaman otsapannan ja suojia ja.... Eli toisin sanoen, Meijun antama luottokortti oli tullut erittäin hyvään käyttöön! Onneksi Takku nyt on vielä niin nuori, ettei satulaa sentään tarvinnut vielä ruveta ostelemaan, mutta ai että kun se sitten tapahtuu.. Kyllä sinä vaiheessa Meiju katuu, että antoi minulle tuon kortin!

Olin onnistunut jo käynnistämään autoni, kun muistin sen leipomuskorin, joka edelleen hengaili keittiön pöydällä ja kirosin, nousten autosta ja kirmaten äkkiä sisälle hakemaan tuon kyseisen lahjuksia sisältävän korin. Muffinsseja ja porkkanakakkua, niillä olin päättänyt hurmata tallinväen. Olin saattanut myös leipaista Takullekin herkkupaloja, mutta epäilin tamman kykyä olla niiden arvoinen, jos ihan totta puhutaan. Kuitenkin! Nappasin korin mukaani ja juoksin takaisin autooni, startaten kohti Hallavaa.

Hallavan pihaan kirmatessa yritin olla huomaamatta, kuinka rapainen tarhassaan möllöttävä Takku oikein oli. Musta tamma oli hankkinut itselleen ruskeanharmaan kuorrutuksen ja näytti enemmän mutakökkäreeltä, kuin hevoselta. Näin ollen minä keskityin heti alkuunsa roudaamaan shoppailuni oikeille paikoillensa talliin, hyräillen itsekseni. Alkoipa tuo minun ja Takun kaappi olemaan aika täynnä, mutta onneksi sain loimet aika hyvin ahdettua karsinan ovessa olevaan telineeseen. Pakko oli myöntää, että jonkin aikaa palloilin riimujen välillä, mutta päädyin kuitenkin mustaan, jossa oli turkoosin värinen raita, sekä mustaan riimunnaruun. Materialismissahan ei sinänsä ole mitään hauskaa, mutta kyllä minun on ihan pakko myöntää, että nämä uudet ostokset tekivät minut aivan naurettavan onnellisiksi!

Kun olin vihdoin saanut kaiken paikalleen - myös sen leipomuskorin tallitupaan kera 'Saa ottaa. t. Niina' lappusen - ja harjapakin Takun karsinan eteen, nappasin kourallisen namuja taskuuni ja lähdin pyydystämään villiponiani tarhasta. Ja pyydystämiseksi sitä sai kutskuakin, varsinkin kun heti ens alkuun huomasin, että tamma oli onnistunut pistämään vanhan riimunsa tuhansiin osiin, roikuttaen sen rippeitä kaulassaan kuin kaulakorua. Nopea keikka takaisin talliin, riimu käteen ja uusi yritys.

Yllättävän rauhallisesti Takku antoi kiinni, hyväksyi uuden riimunsa ja tästä hyvästä lahjoinkin tamman heti ens alkuun yhdellä namusella, mutta kävely pois tarhasta.. Voi jestas. Tamman kavion pohjissa oli aivan varmasti liimaa, tai sitten niihin oli kasvanut jonkin asteiset imukupit minun poissaollessani. Loppujen lopuksi pääsimme tarhasta niin, että minä kävelin tamman vierellä ja naputtelin riimunnarun päällä vauhtia kuraiseen otukseen, ja kas kummaa, alkoi neitikin liikkumaan! Pihan poikkihan mentiin sitten jonkin asteista sekoista piaffen ja passagen välillä, narun kuitenkaan kiristymättä kädessäni, ja kun vihdoin saavuimme talliin oli tamma päättänyt, että kävely on kuitenkin sen energiatehokkain tapa edetä. Hetken mietin tamman pesua, mutta totesin sitten, että siitä kuitenkaan mitään hyötyä olisi. Kiinnitin neidin tallin käytävälle ja aloitin tämän harjaamisen.

Tai siis no. Kumisualla raakkaamisen, olisi ehkä oikeampi termi. Minä olin tämän operaation jälkeen ehkä harmaampi kuin koskaan ikinä ja se mutapanssari Takun päällä oli muuttunut hilseen näköiseksi pölyksi tamman karvojen päällä. Huokaisin katsoessani aikaan saannostani, mutta en sitten jaksanut enää alkaa tammaa enempää kiusaamaan. Suuntasin varustehuoneeseen nappaamaan liinan sekä suitset ja palasin ne kädessä takaisin tamman luokse, varustaen tämän nopeasti. En siis todellakaan aikonut tehdä muuta, kuin mennä maastoon kävelemään, mutta ikinä ei tiedä mitä tämä nuorikko saa päähänsä.

Kun olin saanut itseni henkisesti valmistettua koitokseen, suuntasin autolle yllättävän rennon Takun kanssa ja päästin Aidan vapauteen, naurahtaen kuin tricolor-otus säntäili hetken pitkin pihoja aiheuttaen pientä hämmenystä muissa hevosissa, ennen kuin se asettui ja katseli minua, odottaen ohjeita. Aleksilta olin kysellyt pienen maastoreitin ja nyt suuntasinkin sille, taapertaen tamman vieressä, joka hetki hetkeltä vaikutti enemmän kiristyneeltä jouselta. Rupesinkin miettimään, olisiko minun ehkä kannattanut neiti juoksuttaa ennen kuin lähdin kävelemään, mutta hieman turha sellaista miettiä. Aida mennä rymisteli puskissa, tutkien ja ilkamoiden, samalla kun minä yritin pitää ripeää tahtia yllä, jotta Takullekin olisi jotain hyötyä tästä kävelystä.

Pusikosta lehahtava lintu muistutti minulle miksi olin tammalle ottanut liinan. Levade tuntui olevan jonkin asteinen bravuuri nuorelle neidille sillä hetkellä, niin komean loikan ja taaksepäin potkun hän teki paikallaan juuri sillä hetkellä, hännän noustessa viirinä pystyyn ja jokaisen lihaksen jännittyneenä. Sillä hetkellä se 165 senttimetriä korkea pikku-akka vaikutti aika paljon isommalta, varsinkin pöhistessä kuin mikäkin lohikäärme. Hetken siinä seisoskelimme, ihmettelimme, jonka jälkeen Takku rauhoittui ja lähti lampsimaan, odottamatta edes minua.

Kävelimme varmaan tunnin verran metsässä, samoillen ja leikkien jonkin asteisia vaeltajia, kunnes löysimme itsemme takaisin tallin pihalta. Takkukin vaikutti jo oikein rennolta, mitä nyt yritti nykiä minua kohti jokaista vihreätä ruohontupsua minkä vain näki, mutta saimme kuitenkin vääntäydyttyä talliin. Aurinkokin alkoi jo paistamaan pilven takaa, eikä kelikään ollut mikään kuumin, joten päätin tamman pesun olevan se paras ratkaisu tämän kamalan ulkonäön parantamiseksi ja pian tammalla olikin riimu päässään ja tämä nökötti pesupaikalla, näyttäen normaalilta ja rauhalliselta hevoselta. Ainakin hetkellisesti.

Perusteellisen kastelun - Takku laski päätänsä, ihan vain että sain pärstänkin pestyä - jälkeen aloin vaahdottamaan tammaan kumisellapiikkikäsineharjahässäkällä tämän tummaan karvaa. Olin päättänyt, että tammahan piru vie kiiltää tämän jälkeen. Hinkkasin ja hankasin ja tamma vain seisoi. Kun vihdoin olin saanut tammasta esiin niin sen tähden, kuin vasemman takajalan sukan, sekä saanut kaiken mudan pois tämän karvapeitteestä, huuhtelin tämän perusteellisesti ennen kuin vetelin hikiviilallasuurin piirtein puhtaaksi. Häntään ja harjaan vielä hiukan siihen jätettävää hoitoainetta ja liina kiinni tamman riimuun, ja eikun nokka kohti ulkoilmaa kuivumaan.

Löysin kivan paikan nurmikolta, johon itse istutin perseeni ja Takku alkoi laiduntamaan. Aida asettui viereeni makoilemaan ja näin me kolme asetuimme viettämään mukavaa, aurinkoista päivää.

Ai mihin se kamaluus jäi? Johonkin tarinan varrelle. Kyllä se Takku mukavakin osaa olla.

Mikä siinä on, että aina kun tarvitsisit apua, ei ketään ole mailla eikä halmeilla? Olin peruuttanut Pajeroni niin lähelle tallin ovia kuin kykenin, tukkimatta kuitenkaan koko reittiä talliin, ennen kuin avasin takaluukun ja tuijotin suurinta vihollistani. 40 kilogramman myslisäkki. Anteeksi, mutta kuka keksii pakata myslisäkin 40 KILOGRAMMAN säkkiin?! Hetken vietin taas tuijottaen viattoman oloista säkkiä, puhisten itsekseni kädet lanteillani, psyykaten itseäni tulevaan koitokseen. Ei se kävelymatka nyt niiiiiiin suuri ollut. Ja toki, olisinhan voinut ottaa kottikärryt käyttöön, mutta tässä vaiheessa laiskuus iski sen verran, etten ajatellut kävellä yhtäkään metriä ylimääräistä.

Tein nopean hengityssarjan ennen kuin ähkäisten nostin säkin olalle. Hikikarpaloiden kihistessä otsalleni tein niin pikaisen käännöksen ja yritin suurin piirtein juosta ruokahuoneeseen, kantaen tuota jumalatonta säkkiä. Kyllä siinä niitten muutamien kymmenien metrien aikana tuli mietittyä miksi pieni ihminen rääkkää itseään yhden hevosen takia melkein mielellään. Tunsin kuinka säkki alkoi valumaan, mutta erittäin ponnekkaan kirosanan kera sain itseni puskettua rehuhuoneeseen ja laskettua säkin melkein hallitusti lattialle. Itsehän toki siis sitten puuskutin kuin maratonin juossut, ottaen tukea seinästä ihan vaan etten seuraavaksi käyttäisi tuota säkkiä tyynynä.

”Ois tuolla kottikärryt ollut,” kuuluu hieman huvittunut ääni ovelta, aiheuttaen minulle perustavan laatuisen sydänkohtauksen. Käännähdän mulkaisemaan tätä erittäin tarpeettoman kommentin antanutta enkä voi kuin pyöräyttää silmiäni huomatessani sen olevan Aleksi.

”Tosinainen sellaisia tarvitse,” tuhahdan ja punerran itseni ylös, puskien itseni ovesta takaisin tallin käytävälle. Hieman mielenosoituksellisesti nousin Pajerooni, siirtääkseni sen pois tallin edestä ennen kuin suuntasin kohti Takun tarhaa. Kerrankin tuo pieni pirulainen ymmärsi, että nyt on täti hieman vihainen ja käveli vastaan portille korvat hörössä, aivan niin kuin mikään ei olisi koskaan ollut vialla.

Sitten hän rykäisi itseltään minulta käsistä ja lähti rallittamaan pitkin pihamaita.
Ei muuta lisättävää.

// lyhyestä virsi kaunis!