Merkurius

“Mekuu”, kutsuin hellästi tarhassa kököttävää orivarsaa mietin samalla, kuinka tyhmältä sen kutsumanimi kuulostikaan. Toisaalta varsa oli jo siihen tottunut, niin miksi sitä nyt enää muuttaisin. Meku vaikutti todella rohkealta ja itsenäiseltä näin nuoreksi. Se kyllä suhtautui aina varauksella uusiin ihmisiin, mutta ei voinut vastustaa mahdollisuuksia päästä rapsutettavaksi.

 Nova oli jo löntystellyt ajat sitten luokseni tutkimaan taskuni, mutta Meku seisoi uteliaana kauempana tarhassa tutkaillen metsää. Siellä ilmeisesti liikkui jokin pieni eläin esimerkiksi jänis ja se oli kiinnittänyt uteliaan varsan huomion. Jouduin kutsumaan Mekua toistamiseen ja viimeinkin tämä ravasi tikittävin askelin emänsä luokse. Mekusta näki, kuinka se oli voimistunut ja kasvanut muutamassa päivässä.

 Vastustamattoman suloinen orivarsa seurasi kiltisti Novan perässä talliin ja siellä karsinaan. Novan pikaisen harjaamisen jälkeen keskityin taas Mekuun. Olin tämän kanssa tehnyt jo muutamia käsitelyharjoituksia. Tietenkin varsan keskittymiskyky oli lyhyempi, kuin kalan muisti ja se alkoi nopeasti sählätä omiaan, mutta ainakin se oli tottunut ihmisiin hyvin. Se oli selvästikin perinyt Novalta sen ominaisuuden, että antoi koskea lähes kaikkialle. Kavioiden nostaminen ei onnistunut vielä ihan niin kuin piti, mutta vielä olisi aikaa harjoitella. Tiesin, ettei pitänyt edetä liian nopeasti.

  Kuulin lisäsiiven lyhyeltä käytävänpätkältä askeleita. Melkein pystyin jo askeleista päättelemään kuka oli tulossa. Kun käännyin, arvaukseni osui oikeaan. Tulija oli varsaan korviaan myöten ihastunut Kukka.
”Heipsan!” Kukka tervehti iloisesti ja laski reppunsa karsinan edustalle. tervehdin takaisin ja laskin harjan karsinan edessä olevaan harjakoriin. Laitoin oranssin varsariimun pienelle orille päähän.
”Sopiikohan oranssi väri kuinka hyvin Mekulle?” Kysyin ja katsoin pienokaista rapsuttelevaa Kukkaa.
”Ehdottomasti, näyttää hyvältä”, Kukka kommentoi ja jatkoi hymyillen: ”Tumma ruskea sopisi hyvin oranssin lisäksi. Jos siis varusteiden värejä ajattelit. Ja ehkä vähän sahalaitaa”

  En yllättynyt maanläheisen Kukan vastauksesta. Pystyin oikein kuvitella, millaisiin intiaaniväreihin ja – kuvioihin nuori nainen Mekun sonnustaisi. Pisteenä i:n päälle hän varmasti lisäisi Mekun (tulevaisuudessa toivottavasti pitkään) harjaan sulkia. Naurahdin ajatuksissani suloiselle ajatukselle.
”Tulitko sä vasta vai ootko ollu täällä jo pitkään?” Kysyin.
”Tulin vasta. Mirrikin on vielä ulkona”, Kukka vastasi säteillen.
”Ajattelin, että haluaisitko tulla mukaan, jos lähden taluttamaan Novaa ja Mekua maastoon? Mirrikin varmaan tykkäisi rennosta köpöttelystä”
”Mikä ettei!” Kukka hihkaisi ja kertoi hakevansa Mirrin tarhasta ja harjaavansa tämän tuota pikaa.

  Pian olimmekin valmiina lähtemään pienelle lenkille. Nova kulki riimunnaruun kiinnitettynä ja Meku pomppi kevyesti emänsä rinnalla. Välillä tämä tosin pysähteli tutkimaan kaikenlaista pientä vastaantulevaa. Puihin oli jo tullut lehtien silmuja ja kaikkialla alkoi olla todella vihreää. Aurinkokin paistoi, minkä pystyi ja lämmitti mukavasti. Kesä ei olisi enää kaukana.

Meku on jo aika itsenäinen, eikä pahemmin kulje enää emänsä seurassa. Johan ori tarhaa toisessa tarhassa ja asuu omassa karsinassaan. Koulutus on edennyt aika lailla niin miten pitääkin. Keskittymiskyky herpaantuu nuorella orilla nopeasti, mutta tämä on nopea oppimaan ja erittäin utelias. Toisiin ihmisiin Meku on tottunut hyvin, eikä ole erityisemmin mitään säikkynyt, kun sitä on maastossakin taluttanut.

Vaikka olin sopinut kaupat Mekusta jo aikoja sitten, tuntui silti, että pikkuorin hyvästeleminen tuli liian aikaisin vastaan. Pitelin riimunnarusta kiinni taluttaessani nopeasti kasvanutta varsaa rinnallani. Kävelimme pienen lenkin metsäpolulla, ennen lähtöä. Palatessani tallin pihaan, näin auton traileri perässään ajavan parkkipaikoille. Pelkääjän paikalta astui ulos nuorukainen. Erik oli lapsuudenkaverini ja hän oli ostanut Mekun mukaan uuteen työpaikkaansa. Erik oli puuhastellut hevosten kanssa koko elämänsä ja opiskeli parhaillaan hevosenhoitajaksi. Nyt hän oli saanut työpaikan ”tallirenkinä”, kuten hän oli asian ilmaissut ja halusi kasvattaa myös itselleen hevosen.

  Kuskin paikalta kömpi esiin vanhempi mies, jonka tunnistin Erikin isäksi. Hän meni avaamaan trailerin takaluukun.
”Kukas se komistus täällä odotteleekaan!” Erik hihkaisi kävellessään rennoin askelin luokseni.
Meku otti muutaman askeleen itsevarmasti ja yhtään ujostelematta Erikiä kohti tämän pysähtyessä.
”Se on varmaan haljeta uteliaisuudesta”, kommentoin viitaten Mekua.
”No sen kyllä uskon!” Erik naurahti ja jatkoi: ”Onkos nuoriherra jo valmis lähtöön?”
”Jep. Kaikki kamppeet löytyvät tallista, traileriin tämän pitäisi nyt jo mennä oikein sujuvasti”, selitin.
”Hieno homma! Saat kunnian viedä oripojan traileriin”, Erik kertoi ja suuntasimme trailerille.

  Taputtelin ja silittelin Mekua, ennen kuin lastasin sen tilavaan kuljetuskoppiin. Kaikki sujui ongelmitta. Lähdimme hakemaan tallista laatikkoihin pakattuja tavaroita. Tietenkään niitä ei hirveästi ollut, mutta sen verran, että tarvitsin kantoapua. Laitoimme laatikot pieneen koppiin trailerin etuosassa. Kävelin vielä toiselle puolelle avaamaan pienen sivuoven, josta pääsin sanomaan hyvästit Mekulle.

  Suljin oven ja annoin Erikille vielä muutaman viimehetken ohjeen, ennen heidän lähtöään. Tuntui raskaalta luopua niin lyhyessä ajassa rakkaaksi tulleesta hevosenalusta, mutta toisaalta nyt minulla jäisi enemmän aikaa Novan kanssa harjoitteluun. Varsa oli vienyt reippaasti odotettua enemmän aikaa, sekä tiesin, etteivät taitoni olisi riittäneet loppuun asti.

  Vaikka minulla oli haikea olo katsellessani poispäin ajavaa traileria, tuntui silti turvalliselta. Luovutinhan sentään varsan ihmisen käsiin, jonka tunsin. Tiesin, että Erikin taidoilla Mekusta kasvaa reipas ja hyväkäytöksinen ori, jolla olisi loistava tulevaisuus. Sitä paitsi nuori mies oli luvannut pitää yhteyttä ja laittaa paljon kuvia ja päivittää Mekun tilannetta jatkuvasti.