Sunnuntain aamumaasto 10.11.

Tallin koko porukalle suunniteltu sunnuntai-aamumaasto lähtee kahden tunnin maastoreittien tutustumiselle 10.11. klo 8.00, aikainen reissu siis tiedossa! Luvassa unenpöpperöisiä hevosia, aamusumuisia peltoja, nousevan auringon kimaltelua joen pinnasta ja kirpeän kuulasta maalaisilmaa. (:
Laittakaa suojat hevosille, saatamma hypätä muutaman pienen luonnonesteen yli!
Olen alustavasti merkannut mukaan kaikki hoitajat hoitsuillaan ja Aleksi ja Emmi omilla hevosillaan. Kaikki jotka kirjoittavat/piirtävät osallistumismaksunsa, saavat hienon maastopiirrustuksen hoitsustaan ja itsestään päiväkirjoihinsa!

Tässä maastoilujärjetys:
Aleksi - Hali OK!
(Micci - Pinkki?)
Nanna - Tinttu OK!
Topias - Kyyhky
Roosa - Darli OK!
Emppu - Minca OK!
Maikki - Asta OK!
Valma - Dunja OK!
Emmi - Palle OK!

Toivottavasti kirjoitusvirheiltä vältyttiin, kirjoitin tän tarinan "melko" myöhään yöllä :-)


Talutin Halin tallin pihalle ja vilkaisin takanani tulevaan Emmiin. Hän talutti aamu-unista Pallea, jonka pää nuokkui melkein maassa asti. Hali sen sijaan seisoi valppaan näköisenä katsellen metsään, joka oli kokenut pienen muodonmuutoksen yön aikana. Puiden oksille oli rakentunut taidokkaita jääkiteitä ja maa hohti ohuen lumikerroksen peittämänä. Ilma oli kuulaan kirpeä ja ilmassa oli odottava tunnelma.
Kiristin Halin satulavyön tamman narskutellessa mielenosoituksellisesti hampaitaan. Se teki sillä tavalla aina, oli tehnyt jo kuuden vuoden ajan, samoin kuin pään heiluttamista ylös alas kumisualla harjatessa. Hölmöjä tapoja mielensä osoittamiseksi, mutta ei tamma sentään purrut tai tehnyt muutakaan oikeasti typerää.
Varmistaessani länkkärisatulan muita remmejä saapuivat tallin hoitajat hoitsuineen tallin pihaan pulputtaen iloisesti keskenään. Todella moni oli ottanut haasteen vastaan ja herännyt aikaisin lähteäkseen tutustumaan maastoreitteihin.
”Huomenta immeiset”, kailotin väelle, vaikka olimmekin toki nähneet jo aikaisemmin tallissa. ”Oottekos valmiita lähtemään vähän maastoilemaan? Mie en sitten voi luvata että hevoset käyttäytyis kauheen kiltisti, niiltähän jäi varmaan puolet heinistä syömättä”, jatkoin virnuillen.
Kuulin muutamia naurahduksia hoitajien suunnalta kavutessani Halin selkään. Ai että kun tuntui taas kotoisalta. Oikaisin takkini peittämään paremmin alaselkäni ja työnsin pari silmieni eteen karannutta hiusta takaisin kypärän alle. Käänsin Hali siten, että näkisin muut ja odottelin hetken sillä aikaa kun he kiristelivät satulavöitä ja säätivät jalustinhihnoja.
”Onko kaikki nyt valmiina? Mennään tässä järjestyksessä: Ensin minä ja Hali, sitten (Pinkki?), Tinttu, Kyyhky, Darli, Minca, Asta, Dunja ja perää pitää Emmi Pallen kanssa. Sitten mentiin.” Maastoporukkamme lähti kohti metsän rajaa hienossa jonossa, jotkin hevoset hieman unisemmin ja toiset vähän enemmän innoissaan erikoisesta retkestä.
Aloitimme maastoretkemme puikkelehtimalla heräilevän metsän lomassa seuraten kapeaa polkua. Hevoset joutuvat hieman keskittymään jalkoihinsa, jotteivät kompastuisi unenpöpperössä juurakkoihin. Ratsastajat väistelivät puiden oksia samalla kun hoputtivat unisimpia pysymään porukan vauhdissa. Hali nimittäin kulki melko reippaasti pitkin askelin eteenpäin, sitä ei lämpimästä tallista lähteminen kummemmin haitannut, sen mielestä oli vain hauskaa päästä aamulenkille.
Kierrettyämme pari suurta siirtolohkaretta lähdimme kipuamaan melko jyrkkää mäkeä ylöspäin. Porukka oli hiljentynyt ja ilmassa kaikuivat vain kavioiden kopse, vierivien pikkukivien rahina ja satuloiden narina.
Kukkulan laelle päästyämme pysähdyimme hetkeksi ja katselimme maisemia. Sieltä näkyi kivasti vähän kauempana tallin alue tarhauksineen ja Pronssijoki kimmelsi sinisenä nauhana. Vilkaisin muihin, jotka tuijottivat myös haltioituneena aamu-usvaista maisemaa. Sitten jatkettiin matkaa alaspäin. Hevoset asettelivat varovasti kavionsa jyrkässä alamäessä suomenhevosia ja Dunjaa ja Pallea lukuun ottamatta. Varsinkin Hali eteni niin lyhyin askelin, että eteenpäin menosta ei ollut tietoakaan. Hitaasti mutta varmasti. Lopulta alamäki loiveni ja parin mutkan jälkeen saavuimme leveämmälle hiekkatielle.
”Ottakaa ohjat, seuraavaksi ravataan!” huusin perässä tuleville ja siirryin Halilla mukavaan matkaa voittavaan lennokkaaseen raviin. Hiekkatie oli tähän aikaan aamusta hiljainen, eikä vastaan tulevista autoista ollut pelkoa. Ravasimme melko kauan ja tie kaarteli pikkuhiljaa takaisin kohti pronssijokea. Reippaalla ravilla saavuimmekin pian joelle ja hiljensimme vauhtimme käyntiin.
”Mitäs sanotte, jos jätämme tässä kohtaa tien ja menemme vähän rämpimään tuohon pusikkoon joen rannalle? Tuolla hieman kauempana joki levenee ja muuttuu todella matalaksi. Yltää hevosia ehkä vuohiseen asti. Siitä voisimme kahlata yli ilman että tulee hevosille liian kylmä,” ehdotin takana tuleville. Vastaukseksi sain myöntyviä ja melko innokkaitakin äännähdyksiä. Monet eivät olleet varmaan koskaan menneet hevosten kanssa maastossa ilman polkua.
Käänsin Halin pois tieltä ja lähdimme raivaamaan tietämme matalan aluskasvillisuuden läpi. Hali oli tottunut tällaiseen menoon, sillä olimme harrastaneet sitä melko ahkerastikin, ja ponit ja muut varmajalkaiset pystyisivät varmasti suoriutumaan siinä missä heikkojalkainen Halikin. Muutama joenrannassa asusteleva pikkulintu heräsi aamu-uniltaan hevosjoukkion rymistellessä ohi ja sai muutaman hevosen hieman hermostumaan äkkinäisellä lentoon pyrähdyksellään. Silitin Halin kaulaa, tamma oli vain vähän katsahtanut äkkinäisen liikkeen suuntaan sen enempää hötkyilemättä.
Puita jonkun matkaa pujoteltuamme saavuimme ylityspaikkaan ja ohjasin Halin sen enempää empimättä joen yli. Muut seurasivat hienosti perässä, mutta Minca pysähtyi kuin seinään ja jäi nenäänsä nyrpistellen tuijottamaan märkää virtausta. Emppu yritti kaikkensa kannustaakseen Mincan yli, mutta hienohelma ei lopsauttanut sille korvaansakaan.
”Mene Maikki Astan kanssa ensin, ja ohjaa Emppu Minca ihan Astan perään kiinni. Menette sitten yhdessä yli ja Minca huomaa, ettei siinä mitään niin kovin vastenmielistä ollutkaan”, ohjeistin tyttöjä. Kuten arvata saattoi, Minca seurasi kiltisti parasta ponikaveriaan ja lopulta olimme kaikki päässeet turvallisesti joen toiselle puolelle.
Jatkoimme vielä hieman rämpimistä ilman polkua, mutta kohta saavuimme pellon laitaan. Peltoa kuitenkin ympäröi pieni oja, josta kannustin Halin yli. Se otti pari ravi-askelta ja loikkasi sitten tarpeettoman suurella loikalla siitä yli. Olin kuitenkin varautunut, sillä Hali innostui aina kaikista pienistä esteistä, joita sen piti ylittää, sillä se oli tammalle niin harvinaista herkkua vanhan jalkavamman vuoksi. Suomenhevoset ja lompsottelivat ojasta yli sen suuremmin pomppimatta, mutta Darli olikin asia erikseen. Se mietti hetken, uskaltaako pienestä ojasta mennä yli ja pienen kannustuksen jälkeen se loikkasi valtavalla hypyllä ojasta yli ja pysähtyi sen jälkeen kuin seinään. Roosa ei ollut pystynyt ollenkaan varautumaan Darlin temppuun vaan pyörähti kuperkeikalla alas selästä.
Tytölle ei kuitenkaan käynyt mitenkään ja alastulokohtakin oli ollut jotakuinkin kuiva. Roosa kipusi urheana takasin selkään ja sitten jatkettiin matkaa pellon laitaa myöten.
”Haluatteko ottaa vähän laukkaa?” kysäisin porukoilta ja sain innokkaita vastauksia suusta jos toisestakin. ”Pitäkää hevoset tiukasti toistensa takan, ohittaa ei saa! Muistakaa kuitenkin välimatkat, ei hännässä kiinni rynnimistä. Jos joku meinaa ryöstää, ohjatkaa vasemmalle metsään päin, ei aukealle pellolle ja huutakaa, niin me Halin kanssa blokataan teidän tie”, ohjeistin ratsukoita ja sitten mentiin.
Minun ei tarvinnut kuin vähän muuttaa istuntaani, niin Hali ponnisti takajaloillaan vauhtiin. Laukkasimme melko reipasta vauhtia, mutta kuitenkin siten, että hevoset pysyivät kaikilla hanskassa ja pikkuponit pysyivät mukana tikittävillä pikku jaloillaan. ”Ja sitten raviin”, huusin taaksepäin ja siirsin Halin hetken päästä rentoon raviin. Ravasimme pellon sivun loppuun ja annoin sitten taas ohjeita taaksepäin: ”Seuraavaksi hyppäämme ravilla vähän isomman ojan yli, mutta ei tätäkään vielä oikeasti isoksi voi kustua. Pitäkää hevosen mittainen välimatka edellä kulkevaan ja pitäkää kaikilla pohkeet lähellä, ettei tule äkkipysähdyksiä. Rennosti yli vaan!”
Hali pomppasi taas suurella loikalla pienen ojan yli, mutta muut hevoset tulivat yli oikein mallikkaasti, jotkin vain vähän kavioitaan maasta nostamalla ja toiset vähän suuremmalla pompulla, mutta kaikki pysyivät hienosti selässä. Siirsimme käyntiin ja kipusimme pois metsiköstä Maalaismiehen tielle.
”Otetaan vielä vähän ravia ennen kuin käännymme kaviopolulle”, sanoin takana tuleville, jotka välittivät viestin eteenpäin. Siirryimme rauhalliseen raviin ja ravailimme hiekkatietä pitkin aina tallin risteykseen asti. Kaviopolun matkan menimme käynnissä antaen hevosten mennä ihan pitkin ohjin, tai no, Halin kanssa olimme menneet koko matkan pitkin ohjin lännentyylin takia.
Tallipihaan päästyämme kiitimme hevosia ja nousimme ratsailta. Oli ihana katsoa tallilaisten onnellisia ilmeitä viileän ilman punoittamin poskin.

- Kiitos maastoiluseurasta, kuvia piirtelen osallistujille seuraavan viikon aikana (:

Vanilla & Bee ennen lähtöä tarhassa (:
Linet © I-Love-Gunja, tausta © Emmi

Mastoon

Älä ikinä katso nenäpäivä showta loppuun asti, ainakaan jos huomenna on puoli seitsemän herätys.
" Voko ihanammin päivä enää alkaa, onko ihanampaa aamua kuin tää. Silmäs kun sä aukaiset, kohta ulos vilkaiset"
-Nyt se kiinni #%"@, ärhäisin kuulessani tuon laulu, kuulen sen joka kerta kun herään joten äärgh vihaan sen.
Painoin torkun päälle, ja jatkoin uinumisiani. Pian alkoi kuitenkin soiman Nyan catin biisi.
-Okei, okei herään, sanelin itselleni.
Mitä tänään tekisi? Ajattelin kaikkia vaihtoehtoja harjatessani hiuksiani, hampaiani myös meikkasin.
-Mitä hittoa mä teen, enhän mä nyt tallille meikkaa! Ei hitto mun piti mennä tänään tallille, ähisin itselleni vessassa.
Minulla oli tasan kymmenminuuttia lähtöön. Juoksin ympäri taloa, puin ja nappasin aamupalan mukaani.
-Melkein unohtui, kamera! Juoksin vielä huoneeseeni hakemaan sen.

Lopulta olin samalla tutulla tiellä joka johti Hallawaan. Ulkona ei ollut kuin muutama hevonen, se näytti hyvin oudolta. Marssin suoraan tupaan, vaihtamaan vaatteeni. Aijoin lähteä pelkällä hupparilla ja turvaliivillä maastoon, ei siellä mitään kylmä ole. Tämän operaation jälkeen matelin satulahuoneeseen. Nappasin Astan harjat, ihan itselleni. Vihdoin ehdin viettämään laatuaikaa, ilman että minun pitäisi yrittää neuvoa ja vahtia samalla.

Väkeä vilisi tallissa, en silti sen enempää kuni moikannut. Avasin pikkuisen Astan karsinan.
-Heippa, mitä kulta? Kysyin samalla kuin taputin Astaa kaulalle ja aloitin harjaamisen.
Vastaukseksi sain vain pienen pään noston, ja rohisevan suun mikä turposi heinää. Harjasin ponia reippain ottein, mutta siinä ei kyllä paljon hoidettavaa ollut. Vaihdoin noin kerran kaksi harjaa, jonka jälkeen nostin kaviot. Minulla jäi aikaa hyvin paljon, samoin Darlin nykyisellä hoitajalla Roosalla.
-Roosa viititkö napata pari kuvaa minusta ja Astasta, tossa ulkona? kysyin tytöltä joka käveli ohi.
-Joo milloin, Roosa vastasi.
-Vaikka heti? Vastasin kysyvästi Roosalle.
Roosa nyökkäsi, ja minä nappasin riimun ja narun Astalle. Jouduin keskeyttämään hetkeksi Astan heinän syönnin. Menimme ulos, tosin jotkut vähän ihmettelivät miksi ihmeessä Astakin lähti. Nappasimme pari kuvaa missä pussasin astaa turvan-alueelle, tykkäsin paljon kuvista, niistä tuli ihana tunnelma.

Lopulta oli aika ja hain Astan varusteet, olin itse ihan läkähdyksissä jo kun olin ollut ratsastuskamat päälle koko ajan, paitsi kuvassa. Hain satulahuoneen kätköistä Astan olympiakuolain suitset. Lopulta minulla oli kaikki Astan varusteet sylissäni, ja lähdin suunistamaan Astan karsinaa kohden. Laskin suitset koukkuun ja suojat maahan. Varustin ponin ja lähdin Aleksin ja Emmin perässä ulos. Kiristin vyön ja säädin jalustimet. Olin valmis ja hyppäsin selkään.

Maastossa meni hyvin, pientä laiskottelua lukuun ottamatta. Laukassa poni vähän innostui ja lensi muutama pukki. Ekan ojan yli päästiin vielä ravissa, mutta toisessa ojassa, Asta oli sitä mieltä että sitä ei kyllä ravissa mennä . Mutta kaiken kaikkiaan suuhun jäi hyvä maku.



/Mulla on muutama kuva mitkä lisään myöhemmin Kiitos kivasta maasto reissusta.

Aamulla oli aikainen herätys koska tiesin etten koskaan osaa nousta viikonloppuisin ja mulla kestäisi saada kaikki hoidettua!

-Ketään vähäjärkinen ei nouse viikonloppuna näin aikaisin no mut nyt kun on ratsastus kyseessä niin mikä ettei. Totesin.
Äiti tuli vielä katsomaan että olenko varmasti herännyt, ei selvästikkään luota mun aikataulussa pysymiseen.
Laitoin itselleni tallivaatteet päälle harjasin hiukset, harjasin hampaat ja sitten menin syömään aamupalaa.
-hmm..mitä voisin syödä aamupalaksi? Tuumin itsekseni.
-Täällä olisi kaurapuuroa! Äiti huuteli.
-Ähh!en minä puurojasi syö! Vastasin äitille.
-No miksi et söisi?otappas nyt ja leipää kans! Äiti mumisi.
-Hyvä on sitten. Vastasin tylsistyneenä.

Kello alkoi olla jo sen verran että tulee kiire.
Aloin juosta hädissäni ympäri huushollia kuin päätön kana.¨
-ÄITI ÄITI MISSÄ MUN RATSASTUSLAUKKU ON?! huusin hädissäni.
-No tässähän se on.Äiti naurahti.
Huokaisin ja laitoin saappaat jalkaan ja eiku menoks pyörän selkään vaan.

Vihdoin tallissa. Menin katsomaa kenellä kauraturvalla pääsisin menemään. ''Roosa-Darli''. Olin mielessäni että ''JESS!!'' Vein kaappiini tavarani ja otin samalla Darlin harjat. Kun menin Astan karsinan ohi jossa oli Maikki niin ehdin vain kuulla nimeni.
-Roosa voitko ottaa musta ja Astasta pari kuvaa? Maikki kysyi.
-Okei, millon?Vastasin.
-Vaikka heti?Maikki totesi.
Vein Harjapakin Darlin karsinan eteen ja meninkin napsimaan parit kuvat.

Menin Darlin luo ja harjasin pikaisesti mutta huolellisesti. Sitten Varusteet mulle ja sitten Darlille.
Menimme Tallin eteen ja sitten hypättiin vain selkään tarkistin vielä satulavyön ja säädin jalustimet.
Ja ei muutaku menoks vaa. Minua vähän jännitti mutta onneksi jännitys lähti piakkoin kun pääsin selkään.
Polku oli ohut ja sai väistellä jonkun verran oksia,mutta ei se menoa haitannut. Seuraavaksi vastaan tuli jyrkkä ylämäki nousin kevyeeseen istuntaan. Jäimme katselemaan hetkeksi maisemia. Sitten alettiin ravaamaan. Ravattiin aika kauan. Me päästiin rämpimään pusikkoihin! Sitten meitä vastaan tuli oja muilla meni aika hyvin, mutta sitten kun minä ja Darli tultiin niin sitten alkoi pieni show. Darli katseli hieman epäröivänä, että menisikö vai ei. No pienen kannustuksen jälkeen Darli hyppäsi, mutta ei minkään pienen loikan vaan sellaisen toosi ison loikan ja minä en osannut varautua tälläiseen hypyn jälkeen Darli pysähtyi ihan kuin seinä olisi ollut siinä ja minä vain lennän kuperkeikalla alas sieltä. Minua ei sattunut, joten kipusin vain selkään. Matka jatkui loppua kohden kivasti.
Oli tosi kiva maastoreissu!

Varhainen lintu madon nappaa…

Ehdin linja-auto pysäkille varttia vaille seitsemän. Viisitoista minuuttia seisoskeltuani kylmäilma tunkeutui takin alle ja aloin hypellä lämpimikseni. Pyörähdin hypyn aikana ympäri ja jäin tuijottamaan linja-auton aikataulua.
- Kuka nämä on suunnitellut!? kirkaisin, kun huomasin, että sunnuntaina linja-auto ei todellakaan tule pysäkille seitsemältä.
Äiti ei tykkäisi varhaisesta herätyksestä, tuskin isäkään, olihan tänään sentään isänpäivä. Oli jo tarpeeksi kamalaa, että olin vain jättänyt kortin keittiönpöydälle selityslapun kera, jossa myös mainitsin, etten tule muun perheen mukana mummolaan vaaria onnittelemaan. Nyt olin pulassa. Kotiin oli kilometrin verran matkaa, joten polkupyörän hakeminen tuntui turhalta. Eli matkaan vain…

Hölkätessäni muutaman kilometrin matkaa viileässä aamussa, aloin tosissani harkita lenkkeilyn aloittamista. Eihän Hallavaan ollut kuin muutama kilometri, mutta olin liian laiska kulkemaan jalan. No, joka tapauksessa pääsin tallille puoli kahdeksaksi, vaikka olin suunnitellut olevani paikalla aiemmin. Nyt tallituvassa oli kuitenkin tohina päällä ja tunnuin olevan viimeinen saapunut. Kiirehdin kaapilleni ja heitin sinne reppuni. Ja sitten vain Mincan luokse!

Jouduin kiskomaan väsyneen hoitoponini tallista pihalle. Minca oli kompastua omiin jalkoihinsa tasaisella tallipihalla, joten tiesin ongelmia olevan edessä. Kiristin kuitenkin satulavyön ja säädin jalustimia hieman. Heilautin jalkani jalustimeen ja ponkaisin Mincan selkään. Kiristin satulavyötä lisää ja säädin jalustinhihnat juuri sopiviksi. Muutkin hoitajat alkoivat olla jo valmiita. Maikki ratsasti Astalla luokseni iloisesti puhellen. Olimme juuri pääsemässä keskustelussa vauhtiin, kun Aleksi luotteli järjestyksen ja kaikki alkoivat hoputtaa ratsujaan oikeille paikoille. Maikki katosi Astan kanssa tungokseen ja minä lähdin ohjaamaan Mincaa mukaan porukkaan.  Jossain vaiheessa löysin itselleni paikan Darlin ja Astan välistä ja niin saattoi aamumaastomme alkaa.

Päästyämme metsään aloin tosissani herätellä Mincaa. Poni kompuroi unisena eteenpäin ja olimme vähän väliä kaatumaisillamme keskelle pientä polkua. Maikki ja Asta hidastivat useamman kerran ja Darli tuntui katoavan näkyvistä hetkellä millä hyvänsä. Lopulta heilautin Mincaa raipalla lautasille ja poni syöksyi ravissa Darlin perään. Rymistelimme suoraan erään kuusen oksien läpi, jolloin minä olin vähällä tiputtaa silmälasini keskelle metsää. Lopulta saavutimme Darlin, jolloin Minca rauhoittui ja minä pääsin keskittymään taas ratsastukseen. Aktivoin Mincaa pohkeilla ja väistelin läheltä heilahtelevia oksia ja pikku hiljaa ponitamma alkoi kiihtyä. Lopulta saatoin keskittyä vain oksien väistelyyn, sillä Minca alkoi olla jo hereillä.

Pian Aleksi ohjasi Halinsa kiipeämään mäkeä ylöspäin. Annoin hiukan pohkeita ja nousin satulassa kenttäistuntaan. Minca nousi ylös varmoin askelin, muutamaa pientä kompastumista lukuun ottamatta. Ja se kiipeäminen olikin sitten kaiken vaivan arvoista; upeat maisemat saivat hymyn huulille, enkä varmaankaan ollut ainoa. Olisin voinut tarkkailla ympäristöä koko loppu päivän, mutta Aleksi ohjasi jo Halia alaspäin.

Laskeutuminen oli isompi ongelma. Minca lähti alaspäin erittäin varovasti, jokaista askeltaan tunnustellen. Nojasin taaksepäin niin paljon, kuin pystyin ja lopulta näin taivaan. Maikki nauroi hiukan selkäni takana, mutta minä oikaisin asentoa vain hiukan ja keskityin tasapainon säilyttämiseen. Minca kääntyi välillä hieman löytääkseen paremman kohdan tai seuratakseen muita. Silloin tasapainoni oli pettää ja horjahdin toisinaan pelottavasti. Kun vihdoin pääsimme tasaiselle maalle, mieleni teki ruveta laulamaan kiitoslauluja, niin tyytyväinen suoritukseeni olin.

Kun Aleksi ilmoitti ravaamisesta, teki mieleni huutaa riemusta. Vihdoinkin hiukan vauhtia! Mutta kun siirryimme muun jonon mukana raviin, tajusin, että eihän pieni Minca muiden perässä pysyisi. Niinpä kannustin ponin kiitoraviin, joka muuttui vähän väliä laukaksi, mutta onnistuimmepas pysymään muiden mukana.

Kun sitten saavuimme Pronssijoelle, Minca alkoi päästä vauhtiin. Darlin kääntyessä pusikkoon Minca loikkasi perässä, mutta lentoon pyrähtävä lintu säikäytti hoitoponini ja niin me sitten olimme peruuttaa Astan ja Maikin päälle. Pikaisten anteeksipyyntöjen jälkeen pääsimme kuitenkin jatkamaan matkaa ja saavuimmekin pian joen ylityskohdalle. Siinä tulikin sitten uusi stoppi: Minca tuijotti jokea ja sen toiselle puolelle kadonnutta Darlia vuorotellen, sitten se nosti suloisen turpansa pystyyn ja peruutti taas suoraan Astan eteen. Onneksi Aleksi osasi ohjeistaa meitä selviytymään tästäkin ja niinpä me kuljimme tyytyväisinä turpa Astan hännässä kiinni joen yli. Toisella puolella Minca pääsi jälleen paikalleen jonoon ja niin matka jatkui.

Saavuimme pellon reunalle yllättävän nopeasti ja olin jo valmis kannustamaan Mincan ojan yli, kun näin Darlin loikan. Tamma loikkasi hienosti yli, mutta löi jarrut saman tien pohjaan ja ratsastaja, taisi olla Roosa-niminen, tipahti maahan ponin viereen. Roosa kuitenkin nousi nopeasti ylös ja käänsi Darlin edestä pois. Minca hyppäsi hienosti ja päätin siltä seisomalta hypätä sen kanssa joskus lisää. En kuitenkaan ehtinyt ajatuksissani kovin pitkälle, kun Aleksi ehdotti laukkaa. Darlin lähtiessä laukkaan myös Minca ampaisi vauhtiin, mutta pitkään reipasta vauhtia kulkenut pikkuponi alkoi jo väsyä ja jouduin tekemään kaikkeni laukan säilyttämiseksi. Lopulta saimme kuitenkin siirtyä takaisin raviin ja pompata toisen ojan yli. Tämäkin hyppy sujui ja saatoin taputtaa Mincan kaulaa tyytyväisenä. Maastoilu Mincalla oli jotain, joka olisi pakko kokea vielä monta kertaa uudestaan!

Kiitos tosi mukavasta maastosta!

Kaikilta on tullut tosi hienoja tarinoita! Emmi, kuvassa taitaa olla Vanillan sijaan Nikki.. :-D
Tässä olisi nyt kuvat Emmille ja Empulle, miuden on vielä kesken, mutta saatte varmasti omanne! (:







Kuvat saa kopioida omaan päiväkirjaan! (:

Oli kuulas aamu,
linnut lauloi,
kuin pehmeä pumpuli
kietoi sumu meidät vaippaansa.

Iloinen puheensorina
vaihtui puiden huminaan,
satuloiden narinaan
ja kavioiden kopinaan.

Ratsastaen ylöspäin,
ratsastaen alaspäin,
taitoimme matkaamme
yli kukkuloiden, ohi maisemien.

Ilman polkua,
lintujen säikytteleminä,
virtojen kauhistuttamina
me päädyimme pellolle laukkaamaan.

Oi sitä laukkaa!
Tuuli tuiversi harjaksissa,
kaviot iskivät kuuraista maata
lennättäen meitä kuin vapaita lintuja.

Ojien yli,
hiekkateitä pitkin,
ravissa ja käynnissä
saavuimme takaisin kotiin.

Mutaa vuohiskarvoissa,
pakkasenpuremaa poskissa,
autuaan onnellinen ilme kasvoilla
päätimme aamuisen maastoretkemme.

Kiitos hienosta maastosta, anteeksi että tuli näin myöhään! (:

Voi eeei, tämmönen jäi huomaamatta! Ja vielä isompi voi ei, nää ajat menee tosi ristiin mun hoitotarinoiden kanssa, joten päätin kuvitella, että tää tulis ikään kuin mun toisen hooämmän jälkeen, vaikka tää onkin 10.11...

Sunnuntaina seitsemäksi tallille. Voi miten kiva.
Bussi ei tietenkään kulkenut kuuden aikaan aamulla, joten jouduin heräämään kuudelta, jotta ehtisin pyöräilemään liki kymmenen kilometrin matkan. Mikkoa en raaskinut herättää kuskiksi aamuyöstä, olihan tänään vielä isäinpäivä.
Pyöräilemisessä oli se hyvä puoli, että heräsin kunnolla. Tunsin itseni jo varsin pirteäksi asettaessani ikivanhan joponi huolellisesti maneesin seinää vasten. Sitten kiiruhdin talliin. Emmi seisoi käytävällä kädet ratsastusvaatteissa.
- Hyvä, kun tulit, Valma. Mä aloin jo ihmetellä, kun me lähdetään puolen tunnin päästä, hän kommentoi.
- Joo, tulin pyörällä, vastasin. - Kai mä menen Dunjalla?
- Totta kai, Emmi sanoi. - Pitäähän sun päästä ekakertaa maastoon täällä hoitsullas.
Huokaisin helpotuksesta. Olin jo ehtinyt pelätä joutuvani ratsastamaan vieraalla hevosella. Hain harjat satulahuoneesta ja menin Dunjan karsinaan. Pikku kultamuru tervehti minua unisella pärskähdyksellä.

Viereisessä karsinassa Nanna hoiti Tinttu-suomenhevosta. Yllätykseni hän moikkasi minulle. Moikkasin hämmentyneenä takaisin.
Tallissa oli jännittynyt tunnelma. Meitä ei ollut kovin monta: minä, Maikki, Topias, Nanna, Emppu ja Darlin hoitaja Roosa. Emmi ja Aleksi olivat yksärikäytävällä hoitamassa ratsujaan valmiiksi. Välillä joku etsiskeli hukassa olevia varusteita. Minä olin Dunjan kanssa valmis ensimmäisten joukossa. Vedin ylleni vaaleanvihreän fleecetakkini ja painoin päähäni kypärän.
- No niin, kaikki! kajahti Aleksin ääni. - Viedään hevoset pihalle tuolta päätyovesta. Minä ja Hali ja Emmi ja Palle ensin, sitten sieltä järjestyksessä Dunja ja Valma kärjessä.
Talutimme hevoset kirpeän kuulaaseen syysaamuun. Dunja vaikutti virkeältä. Jalustimet olivat taas liian lyhyet, ja sain säätää niitä jonkin aikaa, ennen kuin pääsin kapuamaan selkään. Kiristin satulavyötä vielä pikkuhiukkasen ja odotin lisäohjeita.
- Huomenta immeiset, Aleksi tervehti Halin viereltä. - Oottekos valmiita lähtemään vähän maastoilemaan? Mie en sitten voi luvata että hevoset käyttäytyis kauheen kiltisti, niiltähän jäi varmaan puolet heinistä syömättä.
Nauroin muiden mukana. Aleksi ja Emmi kapusivat hevostensa kyytiin. Varmistin satulavyön vielä kerran.
- Onko kaikki nyt valmiina? Mennään tässä järjestyksessä: Ensin minä ja Hali, sitten Tinttu, Kyyhky, Darli, Minca, Asta, Dunja ja perää pitää Emmi Pallen kanssa. Sitten mentiin, Aleksi sanoi. Hän käänsi Halin kohti metsäpolkua. Muodostimme siistin jonon hänen peräänsä. Edessäni Maikki virnisti minulle Astan selästä. Hymyilin hilpeästi takaisin. Minua jännitti valtavasti. Lähdimme köpöttelemään metsäpolulle.

Rentouduin hetkessä, mutta sain pian huomata, että minun piti pysyä valppaana. Sain roikkuvasta oksasta täpärästi silmäni viereen kirvelevän naarmun. Luotin Dunjan käytöstapoihin ja painoin leukani rintaa vasten. Dunja asteli tarkasti juurien yli.
Vähän matkan päässä puusto harveni, ja alkoi jyrkkä ylämäki. Dunja lähti innokkaasti kapuamaan. Avitin ponia nousemalla jalustimille ja nojautumalla eteenpäin. Dunja olisi mieluusti ohittanut edellään tepastelevan Astan, mutta sain sen pysymään jotenkuten ruodussa.
Sitten edestäpäin kuului huokauksia. Olimme saavuttaneet kukkulan laen, ja alhaalla levittäytyi tallialue. Emmi tuli Pallella viereeni ja osoitti minulle upean, sinisen Pronssijoen. Ihailin maisemaa muiden kanssa. Muutaman minuutin kuluttua lähdimme alamäkeen.
Taas Dunja olisi mielellään lähtenyt kirimään Astaa, joten sain olla tarkkana. Alamäkeen eteneminen oli tavattoman epämukavaa. Keskityin nojaamaan vain rippusen taakse ja antamaan ohjilla hyvän tuen. Olin erittäin helpottunut, kun alamäki loppui, ja letkamme laskeutui hiekkatielle.

- Ottakaa ohjat, seuraavaksi ravataan! Aleksi huusi jonon etupäästä. Pikkuhiljaa jonon kärjestä lähtien hevoset siirtyivät raviin. Nautin Dunjan pehmeästä tikutuksesta täysin siemauksin. Ravailimme pitkät pätkän, kunnes Pronssijoki tuli näkyviin.
- Mitäs sanotte, jos jätämme tässä kohtaa tien ja menemme vähän rämpimään tuohon pusikkoon joen rannalle? Tuolla hieman kauempana joki levenee ja muuttuu todella matalaksi. Yltää hevosia ehkä vuohiseen asti. Siitä voisimme kahlata yli ilman että tulee hevosille liian kylmä, Aleksi ehdotti. Toiset mutisivat myöntävät vastauksensa. Käännyin satulassa Emmin puoleen.
- Onks vesi Dunjalle OK? kysyin huolissani. Emmi hymyili rohkaisevasti.
- On. Se saattaa jopa alkaa läträtä.
Se kuulosti huolestuttavalta, mutta yritin näyttää reippaalta.

Me tosiaan "rämmimme pusikossa". Dunjan pienest askelluksesta huolimatta yritin keventää helpottaakseni menoa, mutta silti poni kompasteli tämän tästä. Lopulta pääsimme joen matalaan kohtaan. Edelläni Minca teki joenylityksestä ongelman. Se hoitui, kun Maikki ja Asta tulivat apuun. Dunja ylitti joen mukavasti Astan ja Mincan perässä. Uskalsin huokaista helpotuksesta.
Jonomme saapui pellon laitaan. Katselin pelästyneenä, miten muut yksitellen hyppivät peltoa rajaavan ojan yli. Hali, Tinttu, Kyyhky. Darlilla ja Roosalla tuli ongelmia. Aluksi Darli epäröi, mutta lopulta se loikkasi ilmavasti ojan yli. Roosa ei ollut varautunut hyppyyn, vaan putosi Darlin pään yli maahan. Hän nousi kuitenkin heti ylös ja ilmoitti olevansa kunnossa.
Enää Minca ja Asta, sitten oli minun vuoroni. Pidätin täysillä, kun Dunja kiiruhti eteenpäin. Oja häämötti jo edessä... Suljin silmäni, nojasin eteenpäin, annoin ohjaa ja takerruin harjaan. Hypyn aikana vatsassani muljahti inhottavasti. Kun avasin silmäni, sormeni olivat turratja sydämeni takoi. Toivottavasti emme tulisi takaisin samaa tietä!

Seuraavaksi Aleksi ehdotti laukkaa. Hihkuin innokkaana muiden mukana, vaikka minua vähän arveluttikin. En ollut laukannut Dunjalla porukassa, enkä tiennyt, miten se käyttäytyisi.
- Pitäkää hevoset tiukasti toistensa takana, ohittaa ei saa! Muistakaa kuitenkin välimatkat, ei hännässä kiinni rynnimistä. Jos joku meinaa ryöstää, ohjatkaa vasemmalle metsään päin, ei aukealle pellolle ja huutakaa, niin me Halin kanssa blokataan teidän tie, Aleksi antoi ohjeita.
Nostimme ravin kautta minun makuuni aika nopean laukan. Yritin silti istua satulaan, jotta Dunja ei lähtisi kiitämään. Olin juuri onnistunut nauttimaan laukasta, kun Aleksi jo komensi hidastamaan.
- Seuraavaksi hyppäämme ravilla vähän isomman ojan yli, mutta ei tätäkään vielä oikeasti isoksi voi kustua. Pitäkää hevosen mittainen välimatka edellä kulkevaan ja pitäkää kaikilla pohkeet lähellä, ettei tule äkkipysähdyksiä. Rennosti yli vaan!

Käännyin kauhuissani Emmiä kohti. Hänellä oli jo suunnitelma valmiina.
- Hidasta käyntiin ennen ojaa. Dunja pystyy porskuttamaan ojan pohjaa pitkin.
- Huh. Kiitos.
Silti sydämeni takoi kiivaasti, kun ratsukot yksi kerrallaan hyppäsivät leveän ojan yli. Onneksi takanani ei ollut muita kuin Emmi. Hidastin käyntiin hyvissä ajoin ennen ojaa. Hitaasta vauhdistamme huolimatta ojaan lasku ja sieltä nouseminen ottivat mahasta. Kirin muut ravissa. Käynnissä nousimme Maalaismiehen tielle, leveälle hiekkatielle. Olin helpottunut. Olisimme pian taas tallilla.
Ravailimme vielä hiekkatietä, mutta otimme loppukäynnit Kaviopolulta. Päästin jalkani jalustimista ja annoin Dunjalle pitkät ohjat. Olin selvinnyt hengissä jopa kahdesta pikkuhypystä ojien yli, ja jossakin aivojeni perimmäisessä nurkassa toivoin, että voisin ottaa uusiksi. Olin kuitenkin sanomattoman tyytyväinen, että retki oli ohi.



Anteeks myöhänen tuntimaksu ://)

Kiitos kaikille kivasta retkestä!

Lisää kuvia, joita voi kopioida omiin päiväkirjoihin

Roosa ja Darli:



Nanna ja Tinttu:

Tässä vielä Maikki Astalla ja Valma Dunjalla: (: