Pinocca

omistaja: Mikki

Kirjoitan nyt sunnuntaista, päivästä jolloin saavuimme talliin. Saa kommentoida :).

Sunnuntaiaamu oli viileä ja kuura takertui hiuksiini, kun kirjoitin runoja haikeanharmaan tammani selkää vasten. Sormillani oli kylmä, ja traileriin vangittu höyry tuntui oudolta kasvoillani. Pinkki oli ehtinyt rauhoittua, vaikka pitkien ajomatkojen jälkeen sitä on lähes mahdoton saada takaisin traileriin, jonka takia kisoihin meneminen vaatii pidempää suunnittelua. Kilometrejä oli kulunut enemmän kuin osasin odottaa ja oikeastaan viihdyin tammani kanssa trailerissa paremmin kuin autossa, vaikka äitini oli ehdottomasti sitä mieltä, että se oli vaarallista ja niin edelleen. Äiti ajoi kolme kertaa varovaisemmin kuin tavallisesti, vaikka hän on yleensä hyvinkin tarkka, miten ajetaan kun hevosia on kyydissä.
Pinkki nojasi etukaiteeseen ja yritti hieroa päätään seinässä olevaan kiinnityslenkkiin. Auto pysähtyi ja jouduin ottamaan askeleen sivulle säilyttääkseni tasapainon. Pian trailerin sivuovi avautui.
”Luulin että olette siellä sylikkäin”, punaisten kiharoiden täyttämä pää työntyi traileriin leveä hymy kasvoillaan.
”Porquoi?” kysyin ranskaksi ja työnsin luonnosvihon taskuuni.
”Muistatko kun pienenä poikana olit kiivennyt Stolen Skyn selkään, ja isäsi raivostui siitä niin, että lukitsi sinut traileriin kolmeksi tunniksi? Minä en käsitä miten sinä edes pääsit sen selkään!” äitini sanoi naurahtaen voimistuvalla äänellään. Hymyilin ja avasin vetosolmun.
Hetken kuluttua ramppi laskeutui ja pujahdin etukaiteen ali Pinkin peruuttaessa kiireisesti pois trailerista. Kävelin tamman kanssa reippaasti ympäri tallipihaa ja näin hevoseni turpakarvojen muuttuvan valkoiseksi pakkasen vaikutuksesta. Tummansininen fleeceloimi harmaantui.
”Tervetuloa, Mikki ja Pinocca?” kuului ystävällinen ääni tallin suunnalta. Käännyin katsomaan ja näin mukavannäköisen tummahiuksisen miehen kävelevän lähemmäs.
”Joo, ollaan me, kiitos”, sain vastattua ja hämmästyin omaa ääntäni. Tykkäsin puhua ranskaa paljon enemmän.
”Huh, sinähän puhut suomea. Pelkäsin jo joutuvani opettelemaan sveitsiä”, mies sanoi nauraen ja uskoin hänen vitsailevan. Äitini kuitenkin saapui paikalle ja sanoi, että ranskaa siellä puhutaan, mutta mies ei näyttänyt laisinkaan vaivaantuneelta.
”Ai, niin tietysti”, hän naurahti, mutta uskoin silti, että hän oli vain vitsaillut. Äidit eivät suostu arvailemaan sellaisissa asioissa…
”Michael, ihan Mikki vain, ja tässä on äitini Anna”, sanoin ystävällisesti hymyillen ja ojensin kättäni kättelyä varten. Mies katsoi kättäni merkillisesti ja otti sitten kaksin käsin harteistani kiinni ja antoi erittäin suurieleisen poskisuudelman molemmille puolille.
”Mitä mitä, ei me missään Ruotsissa olla!” mies sanoi ja nauroi hämmentyneelle ilmeelleni.
”No sinäpä vasta oletkin hauska nuori mies”, äitini sanoi ja otti Pinkin ja antoi kuljetussuojat syliini. Mies hymyili hilpeästi ja korjasi nopeasti:
”Olen Aleksi, tallin omistaja”, hän sanoi ja loi katseen ensin minussa ja sitten poispäin kävelevässä äidissäni.
”Tulehan, näytän sinulle vähän paikkoja”, Aleksi sanoi reippaasti ja tunsin itseni ujostelevaksi uudeksi oppilaaksi, joka ei saa sanaakaan sanottua. Heitin kuljetussuojat nopeasti kuskinpaikalle autoon ja kiirehdin hänen perässään talliin. Talli oli harmaa ja tunnelmaltaan kotoisa, vaikka hevoset olevat ulkona. Kaikkialla oli siistiä, mutta talli oli selkeästi vanha ja kunnostettu. Aleksi näytti minulle tallin, Pinoccan tulevan karsinan ja opasti minut sitten tallitupaan. Hän antoi minulle avaimet kaappeihin ja pälpätti niitä ja näitä, mutta keskittymiseni vaelsi tallin omaperäisessä ja jännässä tunnelmassa.
”Tarvitsetko apua tavaroiden tuomisessa?” hän sanoi ja pienen tauon jälkeen ymmärsin hänen puheensa.
”Aa, joo, en kai, minulla on äiti”, vastasin epämääräisesti ja Aleksi nyökkäsi ja taputti selkääni.
”Hyvä, että sinulla on äiti.”
Tunsin itseni ääliöksi, joka tuskin osasi puhua äidinkieltään. Menin näyttämään äidilleni Pinoccan tallipaikan ja vaihdoin fleeceloimen vohvelikankaiseen mintunvihreään talliloimeen. Tarkistin vielä, ettei jaloissa ollut haavoja ja tyhjensin trailerissa olleen heinäverkon karsinan etuosaan. Pinkki oli levoton.
”Voitko laittaa tavarat kaappeihin, käyn kävelyttämässä Picoa, kun se on vähän levoton, merci”, sanoin Annalle ja annoin kaappien avaimet. Samassa käytävälle saapui Aleksi huoleton hymy kasvoillaan ja hän vinkkasi minulle silmää nähdessään äitini hämmentyneenä avaimet kädessään. Aleksi joutui kumartumaan, jotta hän pystyi laskemaan kätensä äitini olalle ja talutti hänet tallituvan ja satulahuoneen suuntaan, luultavasti näyttämään paikkoja.
”Mennäänkö vähän kävelylle?” kysyin tammalta ranskaksi ja se hörähti ystävällisesti, kun kyykistyin sen eteen karsinan ovelle.
”Hi! Do you speak English?” kuulin pojan äänen takaani askeleiden kera. Tummahiuksinen siistin näköinen poika käveli tarmokkaasti lähemmäs. En vaivaantunut nousemaan seisomaan, mutta Pinkki nosti päänsä.
”Yeah, I can speak Finnish too, if you prefer”, vastasin nopeasti ja nousin rauhallisesti seisomaan.
”Ai, okei, luulin ettet osaa suomea”, poika sanoi hieman punastuneena, mutta  kiinnitti sitten katseensa Pinkkiin.
”Onpa jännän värinen hevonen, tulitte vissiin juuri”, hän jatkoi ja ojensi kätensä Pinkin turvan luokse.
”Joo, me tultiin ihan äsken, olen muuten Michael tai Mikki mieluummin”, sanoin ja laitoin päitset takaisin hevosen päähän.
”Mun nimi on Topias, hoidan tämän tallin Kyyhkyä”, hän esittäytyi ja katsoi ympärilleen.
”Oletteko lähdossä jonnekin?” Topias kysyi. Hänellä oli yllään tummansiniset pillifarkut ja pehmeän näköinen Adidaksen vaaleanharmaa huppari.
”Vähän kävelylle, oli hitonmoinen traikkumatka Hesasta tänne. Ja sielläkin me vaan yövyttiin, ollan nyt parissa päivässä tultu Sveitsistä asti, eikä Pinkki tykkää autoilusta”, vastasin ja silitin tamman kaulaa.
”Mä ajattelin mennä vähän myöhemmin tänään käppäilemään maastoon. Tulisit sitten mun kanssa”, Topias ehdotti ja lisäsi heti perään:
”Voin kyllä tuoda jonkun hevosen tähän kaveriksi, jos sillä on yksinäistä.”
Mietin hetken, ja ajattelin, että se voisi olla hyvä idea. Pinkki saisi vähän levätä tallissa. Topias lähti kysymään asiaa Aleksilta, ja pian hän toi Kyyhkyn Pinkin läheiseen karsinaan.
”Kyllä se kohta rauhottuu, viikon päästä se on jo kuin kotonaan”, hymyilin ja kiitin Topiasta. Menin pian sen jälkeen auttamaan äitiäni tavaroiden järjestelyssä ja kohta olimmekin valmiita. En halunnut jättää Pinkkiä yksinään, vaikka minua väsyttikin hirveästi. Kääriydyin liukaspintaiseen toppatalliloimeen ja kävin istumaan Pinkin karsinan reunalle.
”Minä lähden nyt kämpällesi, ehkä Tomi ja Viivi ovat saanet muuton valmiiksi”, äitini sanoi ja vilkutti kaltereiden välistä.
”Au revoir, ma mere”, sanoin ja katselin hetken kaunista tammaani. Silmäni painuivat kiinni, ja vaikka huomasin sen, en jaksanut välittää. Pinkki alkoi rouskuttaa heiniä vierestäni.

…Myöhemmin havahduin Topiaksen huutoihin ja menimme Topiaksen kanssa maastoon.

Tuijotin opiskelijakämppämme ikkunasta ulos. Siellä oli harmaata, mutta valoisaa, ja jäätynyt tienpinta heijasti auringon häilyvää kuvaa. Joensuusta tullut kämppäkaverini Aatos kuorsasi huoneen toisessa päässä olevalla runkopatjallaan, ilman paitaa, kolme tyhjää oluttölkkiä vieressään. Hänellä oli vapaapäivä, mutta yhden aikaan päivällä mielestäni pitäisi jo olla herännyt. Vaikka eihän tämä ollut vielä mitään lauantaihin verrattuna, sitä osasin jo kauhulla odottaa. Venyttelin ja puin löysän villapaidan ylleni. Se oli mummoni, joka asui Turussa, neuloma, ja siinä oli kevään värejä. Sujautin jalkaani vaaleansiniset farkut ja mustavalkoruudulliset villasukat ja nappasin jääkaapissa odottavan vihersmoothien mukaani.

Otin Aatoksen vanhan keltaisen ja osin ruostuneen jopon ja pyöräilin uhkarohkeasti poukkoillen epätasaiseksi kovettuneen mutatietä pitkin toisella kädellä pirtelöä pitäen. Tasaisemmalle tielle päästyäni uskaltauduin ryystämään pillillä smoothietani ja olin kaatua pyörälläni, kun hapan alkoholin maku pilkisti mintun takaa.
”Mitä hemmettiä!” huudahdin ääneen ja pysäytin pyörän. Hämmensin pillillä pirtelöäni ja haistelin sitä arvioivasti. Aatos oli päättänyt sabotoida raitista elämääni, ja tunkenut kossua snoothieeni. Se ei voinut olla pilalla, koska olin tehnyt sen eilen illalla. Aatos perkele.
Olisin kääntynyt takaisin antamaan pojalle selkäsaunan, mutta kirpeä pakkanen painosti minua jatkamaan matkaa. Valutin vaaleanvihreän mössön ojaan ja heitin pahvimukin seuraavaan puistoroskikseen.

Tallipihalle tullessani näin Emmin ratsastamassa Pallella kentällä. Hän näytti keskittyneeltä, mutta Palle porskutti tyytyväisenä peräänannossa. Huiskautin kättäni Emmille, mutta hän ei näyttänyt huomaavan. Asetin fillarin tallin seinää vasten, kuten jokaisena aikaisempanakin päivänä ja harpoin talliin tyytyväisen rouskutuksen sekaan. Osa hevosista oli jo syönyt, ja ne pälyilivät minua karsinoistaan, mutta Pinkillä oli vielä heiniä edessään. Avasin talliloimen remmit ja asetin sen loimitangolle. Harjasin tyttöä rauhallisesti tämän syödessä ja kuuntelin samalla sveitsiläisten ystävieni soul-yhtyeen kappaleita iPodistani.

”Hei Mikki”, kuulin jonkun sanovan musiikin seasta. Otin kuulokkeet korviltani ja näin lempeän näköisen tytön karsinan edessä.
”Hei”, hän sanoi uudestaan ja mietin hetken mikä tytön nimi mahtoi olla. Hänen hiuksensa olivat huolettomasti nutturalla ja hän seisoi kädet selkänsä takana.
”Heei”, vastasin edelleen pohtien, olinko kenties jutellut tytölle aikaisemmin. Näytin hieman jäätyneeltä, mutten voinut asialle mitään.
”Näytät tutulta, mutta en muista nimeäsi”, lisäsin sitten hieman nolona ja asetin harjan takaisin harjakoriin.
”Olen Valma, juttelimme eilen tallituvassa”, tyttö vastasi ja yhtäkkiä muistinkin eilisen jutustelumme.
”Niin tietysti, eilen oli niin paljon häslinkiä, että menin sekaisin”, selitin hieman kierrellen. Aamun tapahtumat olivat sekoittaneet ajatukset aivan täysin, enkä saanut kasvavaa nälkää mielestäni.
”Haha, okei”, Valma sanoi ja huomasin kuinka hänen hymynsä loisti viattomien silmien takaa. Ryhdyin laittamaan suojia Pinkille ja odotin, että tyttö kertoisi mitä asiaa hänellä oli.
”Ajattelin tulla tallille aikaisemmin, jos Dunjalla olisi vapaapäivä, mutta ei sillä olekaan, joten minulla ei ole mitään erityistä tekemistä”, Valma selitti ja kuulosti heti paljon vapautuneemmalta.
”Mahtavaa! Aion hypätä tänään Pinkillä, joten jos sinulla ei ole muuta, voisit tulla auttamaan esteiden tekemisessä”, sanoin hymyillen, vaikka hyppyfiilis tulikin aivan äskettäin. Voisin kokeilla ihan perus pystyjä ja ristikkoja, koska en ollut vielä hypännyt uudella tallilla.
”Kyllä se käy… Saanko tehdä tammallesi letin?” hän kysyi ja olin siitä hieman yllättynyt. Itse letitin harvoin edes kisoihin, eikä Picon harjaa ollut nypitty aikoihin. Tytön ilme kirkastui heti ja hän otti taskustaan harvapiikkisen kamman ja alkoi sukia hevosen harjaa tottuneesti. Pinkki nosti ensin päätään, mutta tottui pian Valmaan ja jatkoi taas syömistä. Nostin heiniä ruokakuppiin, jotta kaula olisi helpommin letitettävässä asennossa.

Tunnelma oli jännän hiljainen, joten päätin kertoa kämppäkaveristani.
”Minulla on opiskelijakämppä täällä lähistöllä, opiskelen taidetta ja kirjoittamista”, aloitin hieman epäluontevasti.
”Mun kämppäkaveri Aatos on sellanen juoppo, joka tekee pilaa mun niin sanotulle viattomuudelleni. Et arvaa mitä se oli tehnyt mun vihersmoothielleni…” jatkoin ja näin tytön kiinnostuksen heräävän.
Kerroin Aatoksesta ja nauroimme yhdessä. Valma tarjosi minulle puolet omasta juustosalaattisämpylästään ja jäin kiitollisuudenvelkaan. Tyttö oli todella mukava, eikä hän tuntunut huomionkipeältä tai tungettelevalta, niin kuin monet muut tytöt. Kävin vaihtamassa ratsastushousut ja saappaat ja asetin kypärän päähäni. Kävelimme maneesiin, koska pakkanen oli tehnyt ulkokentistä epätasaisen ja kovan ja iloksemme siellä oli jo esteitä valmiina.
”Tämäpä sattui kivasti”, sanoin Valmalle, joka oli kävellyt vieressäni maneesiin. Talutin fleeceloimen alla ihmettelevää hevostani maneesin ympäri ja pyysin Valmaa muuttamaan muutaman esteen etäisyyttä ja kokoa.
”Laitatko vielä puomin raviaskeleen päähän tuon pystyn jälkeen”, sanoin ja hymyilin hänelle kiitollisena. Pian Valma auttoi minut ratsaille ja kääriytyi mintunvihreään loimeen, jonka riisuin tammalta. Hän kävi istumaan ylimääräisen pystyesteen päälle ja jäi seuraamaan verryttelyämme.

Ravasimme Pinkin kanssa uran sisäpuolella esteitä väistellen ja taivutin sitä huolellisesti. Hevonen ei ollut enää lainkaan niin jäykkä, kuin aikaisempina päivinä. Tarmokas asteleminen kertoi, että Pinkki tiesi mitä tuleman pitää. Kun tamma antoi kaulaa ja tuntui olevan hyvin pohkeiden välissä, nostin laukan ja laukkasin uraa pitkin kevyessä istunnassa muutaman kierroksen niin, että Pinkki lämpeni kunnolla. Sitten oli aika siirtyä esteille.
Hiljensin raviin, mutta pidin tahdin kovana, koska pystyesteellä Pinkki nosti helposti laukan. Esteet olivat pieniä, mutta minun piti pidätellä, ettei tamma nostaisi laukkaa. Kun Pico säilytti esteen jälkeen ravin, taputin sitä kaulalle ja ravasin saman tien ristikonkin yli. Ristikko ja pysty olivat kaarevalla tiellä, mutta tamma osasi katsoa hyvät lähestymiset. Menimme saman pari kertaa, kunnes totesin, että Pinkki oli hyvin keskittynyt.

”Siirrätkö puomia niin, että siihen saa lyhyen laukan väliin… ja nostatko viiteenkymmeneen senttiin. Muutatko myös ristikon pystyksi, kuuskytsenttiseksi?” pyysin Valmalta, joka katseli iloisena Pinkkiä.
”Okay”, hän sanoi täydellisellä brittiaksentilla, joka toi mieleeni brittiläisen vaihto-oppilaan, joka asui meillä Sveitsissä kolme kuukautta. Amie, johon veljeni oli rakastunut ensisilmäyksellä. Valma oikeastaan muistutti häntä paljonkin, vaikka Amie oli nyt varmasti vanhempi.
Kun Valma oli tehnyt työtä käskettyä, nostin reippaan ravin ja annoin laukkapohkeet esteen päällä. Pinkki teki hassun loikan, mutta kompuroi sitten laukkapuomin ravissa ja jouduin antamaan voimakkaat pohjeavut, jotta se ehtisi nostaa laukan ennen uutta pystyä. Se onnistui paremmin, mutta työstin laukkaa ympyrällä ennen kuin yritin uudelleen. Seuraavalla kerralla Pico nosti laukan ensimmäisellä pystyllä ja hyppäsi muutenkin tarkasti. Muutaman toiston jälkeen se meni jo rennosti ja tunnistin hevosesta omani, johon olin tottunut.

Muutimme rataa ja vaihdoimme suuntaa useamman kerran, ja lopulta päädyimme hyppäämään kolmen pystyn jumppasarjaa.
”Bieeen”, sanoin tammalle ja taputin sitä kaulalle.
”Teillä menee hyvin, kuinka korkeita Pinkki hyppää?” Valma kysyi, mutta huomasin että hänellä oli kylmä, ja odotti pääsevänsä lämpimään.
”No kyllä tämä hyppää metrikakskymppisiäkin, mutta etenemme pikkuhiljaa, kun tämä on Pinkille uusi paikka”, vastasin ja ravasin muutaman kierroksen taivutellen.
”Haluatko ratsastaa loppukäynnit, voin korjata esteet pois, jos tunnit pidetään maneesissa?” kysyin ja huomasin yllättyneen ilmeen tytön kasvoilla.
”Öö… tuota, joo kai”, hän vastasi epäröiden ja hyppäsin saman tien selästä nostaen toisen jalan kaulan yli. Annoin kypäräni Valmalle ja hän punastellen otti sen vastaan. Loimitin Pinkin ja autoin tytön sen selkään. Juttelimme niitä näitä ja Valma tuntui olevan aivan haltioissaan, kun Pinkin käynti oli isoliikkeistä ja etenevää tuntihevosiin verrattuna.
”Tämä on niin iso!” hän sanoi ja hän todellakin näytti melko pieneltä Pinkin selässä pituudestaan huolimatta.

Kun esteet oli korjattu, kävelimme talliin ja tein erilaisia tallihommia Valman kanssa jutellen.
”Otetaan joskus uusiksi”, sanoin ja vinkkasin silmää punastelevalle tytölle, mutta en kuitenkaan pyrkinyt tekemään häneen vaikutusta sen kummoisemmin. Minusta oli mukavaa saada ystäviä tallilta, kun heppailu on välillä vähän yksinäistä puuhaa.
Lähdin tallilta antamaan kämppikselleni tupenrapinat, mutta tallilla oli niin mukavaa, että hymyilytti koko päivän.

(Kiitos Valma, toivottavasti et suutu että käytin sinua tarinassa ;))

Oli perjantai-aamu ja tallissa oli hiljaista. Aamusyöttäjä oli jo ehtinyt lähteä paikalta ja hevoset olivat ulkona nukkumassa aamu-uniaan. Taivas oli pilvien peittämä vaaleansininen möhkäle, joka painoi harteitani, kun kävin antamassa porkkanoita virkeälle tammalleni. Se hirnahti heti, kun huomasi minut, enkä voinut olla tulematta iloiseksi. Yhtäkkiä puhelimeni soi, enkä tunnistanut näytöllä vilkkuvaa numeroa.
”Michael”, vastasin arvioiden ja voimakas huuto iskeytyi korvaani puhelinlankojen läpi.
”Miiichaell! Suamipoeka Suamessa jälleen! Meikä on teilläpäin piänen hetken piästä, laeta paeta piälle ja tule tiälle että tiijän missä menhet”, kuului vahvamurteinen ääni, jonka tunnistin vanhaksi ystäväkseni Aliisaksi. Hän oli myös jostain Joensuun paikkeilta, niin kuin Aatoskin, mutta kämppäkaverini osasi sentään puhua kieltä, jota ymmärsin suht vaivattomasti.
”Bonjour mon amie! Olen just tallilla, mutta haen sinut tänne ennen kuin tapaat hullun kämppikseni”, vastasin ja olin kyllä otettu Aliisan rempseästä yllätysvierailusta. Olin kyllä myös iloinen, ettei tallilla ollut ruuhkaa, koska Aliisa oli hyvinki erikoinen persoona.
”Iteppäasiasa linja-aato pyssähtyypi juuri tuan hevohimpuran viäreepi ni näköjää sinu ei taravii eriksee polokee minuu hakemmaa”, Aliisa totesi hilpeästi ja tunsin vatsassani oudon tunteen. Enhän minä pärjää sille tytölle ollenkaan. Olin nuorempana aina se, jota raahattiin paikasta toiseen, ja jota yllytettiin pyytämään vanhuksilta rahaa, jotta voisimme sitten ostaa irtokarkkeja kioskista.
”No selvä tämä, olen siinä pysäkillä ihan kohta, vai?” vastasin ja tunsin jo hikikarpaloiden kerääntyvän ohimoilleni. Onneksi tänään ei ollut tunteja, mutta toisaalta tuntemani tallinväki saapuisi paikalle hetkenä minä hyvänsä. Jos Aliisa pääsisi vauhtiin, maineeni olisi menetetty. Olisin vain pysynyt koko elämäni visusti Sveitsissä, niin tältäkin olisin välttynyt…

Lähdin puhelun jälkeen Aatoksen jopolla pyöräilemään kohti pysäkkiä, jonne oli kyllä yllättävän pitkä matka. Näin bussin kiitävän ohitseni ja olin näkevinäni ylenpalttisen hymyn ja huiskutuksen bussin viimeisimmältä ikkunalta. Bussi pysähtyi ja muutama hahmo poistui autosta, Aliisa mukaan lukien. Hänellä oli päänpäälle sidotut pitkät sojottavat vaaleat rastat ja hänen otsalleen oli tatuoitu siivet auki oleva lintu. Omaperäisyydestään huolimatta pidin siitä, ja muistinkin nähneeni kuvia Aliisasta facebookissa.
”Mikki-Hiiiri, rakkaani, piäni ystäväiseni”, hän huudahti ja syöksyi halaamaan minua. Aliisa oli minua noin puolipäätä lyhyempi, ja halatessaan hänen rastansa kutitti kasvojani.
”Voi sinua, ihanaa kun tulit, vaikka vähän yllättäen…” sanoin, enkä ollut varma olinko enemmän innoissani vai kauhuissani, mitä tuleman pitää. Kyyditin tyttöä pyörän takahäksällä, ja matkalla kuulin mitä ihmeellisimpiä tarinoita tytön elämästä. Kun vihdoin saavuimme tallipihalle, Aliisa ryntäsi Pinkin luokse kuin salama.
”Muistatko minut, Pinokkio?” hän sanoi kerrassaan eriskummallisella vauvalässytyksellä ja olin purskahtaa nauruun. Muutkin hevoset katsoivat ihmeissään ja Pinkki päristeli varautuneena haistellen ja tarkastellen Aliisaa, ihan kuin hän olisi rapiseva muovipussi keskellä metsää. En viitsinyt sanoa, että hän säikytti hevoset, mutta hän näytti itsekin huomaavan asian. Hän heilutti päätään niin, että rastat hipaisivat tamman turpaa ja tämä pinkaisi valonnopeudella tarhan toiseen päähän pärskyen ja korvat täydellisesti Aliisaa osoittaen.
”Maalaishepoja, eivät ennen takkupiätä nähny”, Aliisa ihmetteli nauraen ja melkein säälin pelokasta tammaani, joka ei uskaltanut tulla hakemaan porkkanaa kädestäni.

Menimme siivoamaan karsinan ja tyttö jaaritteli niitä näitä, ja toden totta hänen elämässään oli sattunut sitä sun tätä, sitä en voi kieltää. Kun karsina oli siivottu, lähdimme hakemaan Picoa sisään. Se tuijotti järkyttyneenä hippikaveriani, eikä malttanut kävellä. Se ravasi pehmeästi kävelyvauhtia, vaikka pysäytin sen useamman kerran. Kun pääsimme talliin, se loikkasi karsinaansa ennenaikaisesti mätkähdin karsinan eteen naama turpeeseen. Pinkki katsoi viattomana minua ja tuuppasi turvallaan. Se jopa luimi Aliisalle joka kyykistyi katsomaan, olenko kunnossa.
”Ei tässä mitään”, sanoin ja nousin nöyryytettynä seisomaan. Aliisa pidätteli nauruaan ja pyyhki sitten lapasillaan turvetta kasvoiltani. Yhtäkkiä Narnia pöllähti sisään.
”Mikki? Mitä täällä tapahtuu”, Narnia kysyi hämmentyneenä ja tuijotti oudoksuen Aliisaa.
”Miekkoses sukels Pinokkion perrää piä edellä hevopaskaa”, Aliisa päivitteli ja nauroin itsesäälistä, tästä se lähti, julkinen nöyryytys.
”Ouii, oui, ces’t la vie!” naurahdin ja syljin turvetta suustani. Narnia tuijotti meitä jäätyneenä, kuin avaruusolioita, eikä hievahtanutkaan. Pudistelin turvetta tummansinisistä kulutetuista farkuistani ja paksusta viininpunaisesta hupparineuleesta.
”Ei mitään hätää Narnia, tämä on ystäväni Aliisa, joka tekee kaikkensa nolatakseen minut”, sanoin tyynenä, jopa hieman marttyyrinä, alistuneena kohtalooni. Narnia tirskahti ja pyyhkäisi leuastani turvetta, hän vilkuili hieman epäilevänä Aliisaa, ja tunnistin hänestä oman hevoseni piirteitä, kuinka hauskaa.
”Aion mennä ratsastamaan Cellellä, tuletko sinäkin?” hän sai kysytyksi ja olin oikeastaan melko helpottunut. Narnia ei ainakaan ollut vielä hylännyt minua Aliisan raadeltavaksi, mutta toisaalta hän saattoi olla ihminen, joka jäisi katselemaan haaskaa. Onpa surullista verrata itseään puhvelin ruhoon.
”D’accord! Minä menen ilman satulaa!” huudahdin miltei hyökkäävästi, kun keksin miten voin välttää Aliisan ratsastuksen Picolla. Siitä ei tulisi kerrassaan mitään, jos hevonen pelkää ratsastajaansa kuollakseen.
”Siis, kyllä minäkin voin mennä ilman satulaa, jos se on siitä kiinni”, Narnia sanoi hieman säikähtäneenä ja minulla kesti hetki ymmärtää tytön reaktio.
”Ei vaan siis kyllä se käy, anteeksi kun puhun kieltä jota et hiffaa”, naurahdin hieman anteeksipyytävästi ja näin tytön kasvoilla vapautuneen hymyn.
”Ei se mitään, menen laittamaan Cellen kuntoon”, hän sanoi iloisesti hymyillen, mutta huomasin hieman vihoittelevan katseen, jonka hän loi Aliisaan kääntyessään kohti tallin toista puolta.
”Si”, sanoin hieman arvioiden tytön katsetta ja hymyilin sitten Aliisalle. Hän oli kuitenkin jo kadonnut vierestäni. Mihin se tyttö nyt saattoi kadota, mietin hermostuneena, mutta toisaalta olin huolissani. Olikohan hän loukkaantunut Narnian epähuomiosta?

”Aliisaa, mihin katosit?” huutelin käytävällä ja tavoitin tytön ovi auki olevasta vessasta. Hän oli laittamassa hiuksiaan peilin edessä.
”Minä jo ehdin huol…” ehdin aloittaa, mutta huomatessani tytön sirot kasvot ja suuret silmät vaaleiden rastojen kadotessa nutturalle tytön takaraivolle, olin menettää puhekykyni.
”Voe sinnuu ku oot nii höpö, ja komia! Katonny ittees!” Aliisa sanoi ja läiskäytti kädet poskilleni. Hätkähdin ja muistin taas persoonan tytön viattomien kasvojen takaa. Samassa hetkessä Narnia käveli ohitsemme ja pysähtyi huomatessaan meidät. Näytti varmasti epäilyttävältä, kun tyttö ja poika olivat vessassa otsat vastakkain.
”O-oletteko te… yhdessä?” tummahiuksisen tytön ällistynyt katse ja epäröivä tiedonhalu nostivat hymyn huulilleni. Narnia oli aivan tulipunainen. Ennen kuin ehdin korjata tytön ajatusvirheen, Aliisa läiskäytti kämmenensä takapuolelleni ja nyökkäsi päättäväisesti.
”Vae okko rakkauvella toene?” Aliisa virnisti ja veti minut lähemmäs itseään. Olin kahden tulen välissä hämmentyneenä ja avuttomana, enkä saanut mielestäni kuvaa puhvelin ruhosta, jota haaskalinnut kävivät nokkimassa. Työntäydyin pois hippikaverini tiukasta otteesta ja lukitsin Aliisan vessaan. Samalla kun pidin tiukasti ovenkahvasta, kerron Narnialle totuuden.
”Aliisa on vanha ystäväni, ja hän on hullu, kuten huomaat, ja hänen rakkautensa on yksipuolista”, sanoin nopeasti tuskainen ilme kasvoillani (oven pitelystä) ja helpottunut tunne virtasi kehoni läpi. Narnian ilme muuttui kirkkaammaksi ja hän nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Vinkkasin vielä silmää tasatakseni tilit ja tyttö virnuili, mutta käveli sitten kontrolloidun rauhallisesti kohti satulahuonetta.

”Rauhoitu Aliisa, niin päästän sinut ulos”, huusin ovenkahvassa roikkuvalle tytölle ja tunsin heti paineen hellittävän. Avasin oven ja virnuileva ystäväni käveli nauruaan pidätellen takaisin Picon luokse. Tamma tuijotti tyttöä pitkään, mutta kun Aliisa sitoi huivin otsalleen, se vain hamuili tytön vartalon läpi ja antoi sitten tämän rapsuttaa ja harjata itseään. Mitäköhän tapahtuisi, jos tekisin itselleni kasvomaalauksen?
Kun tamma oli harjattu, suitsin sen ja laitoin hivarit takajalkoihin. Laitoin kypärän päähäni ja huikkasin Narnialle käytävän toiseen päähän, että olemme valmiita.
Kävelimme ulos tallista ja nousin steppailevan hevoseni paljaaseen selkään Aliisan epämääräisen punttauksen avulla. Häntä ei näyttänyt haittaavan, vaikken antanutkaan hänen ratsastaa hevosellani. Maassa oli ohut kerros lunta, eikä vähitellen pilkistelevä aurinko sitä sulattanut.
”Mennäänkö maneesissa vai kentällä?” kysyin Narnialta, joka oli juuri kiivennyt Cellen selkään.
”Maneesissa!” hän vastasi epäröimättä ja ohjasin tammani edeltä maneesiin. Kävelimme pitkään ja kuuntelimme Aliisan loputonta pälätystä, kunnes olin saanut tarpeekseni.
”Tu parles trop!” älähdin ystävälleni, koska tiesin, ettei hän suuttuisi.
”Je ne parles pas francaise ”, hän vastasi oikeastaan miltei täydellisesti lausuen, mutta tiesin hänen ymmärtäneen, sillä hän oli lukenut ranskaa jo neljä vuotta. Aliisa hiljeni, mutta virnuili silti katsomossa viltteihin kääriytyneenä.

Nostin ravin ja jouduin käyttämään vatsalihaksiani, etten olisi pomppinut suuriliikkeisen hevoseni selästä alas saman tien. Celle näytti hieman temppuilevan, ja huomasin kuinka Narnia teki kaikkensa saadakseen sen avuille.
”Kokeile kiinnittää sen huomio tekemällä sulkutaivutuksia”, neuvoin hänelle ystävällisesti, ja taivuttelin itsekin hakien tammaltani pyöreää muotoa, jotta kyydissä olisi helpompi rentoutua. Narnia katsoi minua aluksi hölmistyneenä, mutta rupesi sitten yrittämään perässäni. En tiennyt kuinka hyvä hän oli ratsastamaan, joten en halunnut neuvoa häntä liikaa tai kuulostaa jotenkin muita aliarvioivalta. Pinkki tiesi heti mihin pyrin, ja erilaisten taivutussarjojen jälkeen pyysin sitä kokoamaan vielä lisää. Kun tamman selässä tuntui hyvältä, siirryin käyntiin. Samassa hetkessä Aleksi ja Nanna tulivat myös maneesiin hevosineen.

Nanna nousi Tintun selkään ja näin hänen katseensa viipyvän epämääräisessä möykyssä katsomossa. Moikkasin sekä Aleksia että Nannaa ja huomasin kun Nanna ratsasti vierelleni.
”Kuka toi on?” hän kysyi, mutta hänen äänessään ei ollut ennakkoluuloja.
”Aliisa, vanha ystäväni. Hullu hippi, älä välitä hänestä”, sanoin ja Nanna nyökkäsi ymmärtävästi päätään. Hän näytti pieneltä hevosensa selästä, vaikka Tinttu oli oikeasti melko korkea.
”Hän ehti säikyttää Narniankin”, lisäsin ja keräsin sitten ohjat takaisin käteeni. Aleksi oli jo ehtinyt haastatella ystävääni. Huomasin kun rastapää huitoi suurieleisesti ja kertoi jotain varmasti todella ’mielenkiintoista’ Aleksille, joka käveli ystävällisesti kuunnellen katsomopäädyn ympyrällä.
Annoin asian olla ja tein laukkaympyröitä ja temponmuutoksia, ja se oli oikeastaan aika haastavaa isolla hevosella ratsukkotäyteisessä maneesissa. Tein erilaisia väistöjä, taivutuksia ja kaikkea mitä yleensä kouluratsastuksessa tehdään, kunnes totesin, että tämä taisi olla tässä. Annoin Picolle pitkät ohjat ja nautin lainehtivasta käynnistä. Farkut olivat liukkaat tamman karvaa vasten, mutta kunnon vatsalihaksilla pysyin kyydissä. Narnia jäi vielä tekemään jotain Cellen kanssa, kun huikkasin muille ja ratsastin ulos tallinpihalle.
Jalkauduin samalla tavalla kuin aina ennenkin, nostin oikean jalkani Pinkin kaulan yli ja ponnahdin alas selästä joustaville jaloilleni. Hevoseni oli tottunut siihen, mutta kisoissa sain usein oudoksuvia katseita. Katsoin hetken maneesiin päin, mutta Aliisaa ei näkynyt. Talutin harmaan tamman sisälle ja juotin sille lämmintä melassivettä.

Kun olin harjannut Picoa vaikka kuinka pitkään, Aliisa ilmestyi Nannan kanssa. Hippiystäväni oli täysin antaumuksella selittämässä kaikenlaista, mutta Nanna pyöritteli silmiään ja hymyili jostain muusta syystä kuin Aliisan jutuista.
”Voi Nanna, olen pahoillani… Aliisa ei päästä sinua ikinä lähtemään”, sanoin ja istutin Aliisan letitysjakkaralle. Nanna näytti kiitolliselta, vaikka Aliisa nousikin saman tien seisomaan ja halasi minua ylenpalttisen voimakkaasti, hyvä etten kohonnut ilmaan.
”Sinulla on hauska ystävä”, Nanna sanoi, mutta en nähnyt hänen silmissään vilpittömyyttä. Pudistin päätäni ja yritin saada Aliisaa irti minusta.
”Katos mimmotten suissepoijan ootte napannu”, Aliisa huudahti ja venytti neuleeni kaula-aukkoa niin, että pieni luolamaalausmainen kettutatuointi pilkisti solisluiden takaa. Nanna hymyili säälivästi minulle, kun olin täysin voimattomana tytön otteissa. Minulle Suomi on ollut sielunmaisemaa, ja olen kiinnostunut kaikista pohjoismaisista kansantaruista ja mytologiasta. En kuitenkaan halunnut paljastella itseäni viattomille tallitytöille. Näin taas mielessäni kuvan puoliksi syödystä sorkkaeläimestä, jonka ruhoa hyeenat näykkivät vuorotellen.
Seuraavaksi Aliisa repi paitani ylös niin, että tatuoidut poronsarvet rintakehässäni paljastuivat tytölle. Yritin pitää paidan päälläni, mutta erilaisilla lukko-otteilla ja judotainnutuksilla päädyin jälleen voimattomana makaamaan Aliisan hartioita vasten, kun tämä repi vaatteitani ja tökki ihoni eri paikkoja osoittaen monennenko kylkiluun kohdalla on luolamaalauksenomainen karhutatuointi ja kummassa hauiksessa on pieni poro. Kun hän oli laskemassa housujani, jotta Nanna näkisi lantiolleni tatuoidun pienen jäniksen, riuhdoin viimeisillä voimilla itseni irti ja kiskoin vaatteeni takaisin ruotuun.
”Nyt riitti!” huusin Aliisalle, ja tämä vain naureskellen esitti jänistä ja osoitti alaruumistani. Se näytti kerta kaikkiaan härskiltä. Nanna hymyili ja nyökytteli päätään hämmentyneenä. Minut oli ryöstetty, ruumiini oli häpäisty. Minä jouduin vielä elämään näiden ihmisten kanssa!
”Me lähdetään nyt!” sanoin tulipunaisena ja kiskoin hihittelevää Aliisaa perässäni. Nanna jäi varmasti hämmentyneenä tuijottamaan peräämme, mutta en jaksanut välittää. En tänään. Istutin tytön pyöräni tarakalle ja kyyditin hänet bussipysäkille. Sanoin jättäväni hänet siihen, mutta tietysti hän juoksi perässäni loppumatkan. Hän ja Aatos olisivat mainio pariskunta, ajattelin loppuun palaneena ja kaaduin sängylle.

Näin mielessäni puhvelin tuoreen luurangon, jonka ympärillä pörräsi kärpäsiä ja malariahyttysiä.

Tänään oli outo päivä, tunsin sen. Heti aamusta minulle oli tarjoiltu susheja ja erittäin kiusallinen kokovartalohieronta, kiitos Aliisan. Sain kuitenkin onneksi hyvästellä tytön jo puolipäivän bussiin, joten sain nukuttua päiväunet ennen tallihommia. Mutta oikeasti vain luulin päässeeni Aliisasta.

”Mä lähen nyt tallille”, sanoin Aatokselle, vaikka tiesin, ettei häntä kiinnostaisi.
”Hei, hippi sano että teki eväät sulle”, poika vastasi yllättäen. Se ei kuitenkaan ollut yllätys, että Aliisa oli tehnyt eväitä minulle, hän oli niin ystävällinen ja sydämellinen, kun sattui sille päälle.
”Okei, missä ne on?” kysyin ja avasin reppuni valmiiksi. Se oli punasininen intiaanikuvioinen kangasreppu, jonka hihnat olivat ruskeaa nahkaa. Aatos huitoi kädellään jääkaapin suuntaan, enkä voinut olla huomaamatta sen ovessa olevaa pinkkiä muistilappua, jossa luki kauniilla käsialalla:
NAUTI ELÄMÄSTÄ HEI, SÄ ET OO KOSKAAN YKSIN KUITENKAAN

En oikein tiennyt, mitä ajatella tekstistä. Se oli kyllä toisaalta totta ja ehkä juuri sopiva muistutus itselleni.
Avasin jääkaapin ja tyhjän olemuksen takaa pilkisti pieni sievä ruskea pahvirasia, jonka ympärille oli kääritty lahjanarumaisesti karheaa pellavalankaa. Hippityttö, tietysti ekologista. Minua hymyilytti, enkä halunnut avata rasiaa vielä, vaikka toisaalta Aliisan yllätykset oli hyvä kyseenalaistaa. Olin kuitenkin kiitollinen tytön eleestä ja laitoin rasian varovasti reppuuni.
”Au revoir!” huudahdin Aatokselle ja livahdin parvekkeelle odottamatta vastausta. Vilkaisin ympärilleni ja kurotuin sitten kerrostalon seinää pitkin kulkevaan paloportaikkoon.
”Hiijaa!” ulvoin ja hyppäsin käsieni varaan tikapuiden armoille. Liu’utin käsiäni tikapuiden kyljillä ja valutin itseäni viisi kerrosta alaspäin hallitusti, mutta tunsin adrenaliinin virtaavan kehossani. Kun portaat loppuivat, hyppäsin pienen pudotuksen maahan ja katsoin matkaa, jonka olin tullut. Harmaahiuksinen äksyn näköinen mummeli tuijotti minua vihaisena parvekkeeltaan. Hänen harmaa olemuksensa korostui myrskyisän pilvimaton kehystämänä ja tupakan savuvana kohosi hänen sormiltaan taivasta kohti. Sydämeni jätti lyönnin lyömättä.
”Hui kamala, mikä mamma”, tokaisin niin hiljaa, että tuskin itsekään kuulin sitä ja luikin pyörätelineelle mahdollisimman huomiota herättämättömästi. Otin Aatoksen jopon ja lähdin polkemaan kohti tallia, pitäen silmäni tiukasti tiessä.

Tallille pyöräileminen kesti tavallista kauemmin, sillä kova tuuli oli minua vastaan. Pinkki ravaili ulkona ja otin sen saman tien sisään. Tallilla oli hieman levoton tunnelma, johtuen varmaan säästä ja tuulen huminasta. Ihan kuin talli olisi heilunut puiden mukana.
”Moi Mikki!” kuulin jonkun huikkaavan käytävältä. Olin tunnistavinani äänen, mutta käännyin silti katsomaan. Se oli Nanna.
”Bonsoir”, vastasin iloisesti, mutta tyttö näytti kiireiseltä.
”Hei pääsitsä eilen kotiin asti?” kysyin muistaessani Nannan keskustelun eilen. Tyttö tuijotti minua hetken, mutta sitten hän vastasi:
”Joo, Narnia heitti.”
Hymyilin ja nyökkäsin tytölle ja jatkoin sitten Pinkin harjaamista huomatessani Nannan lähteneen omille teilleen.

Ajattelin tänään juoksuttaa hiirakkoa ystävääni, joka näytti muutenkin hieman levottomalta. Sen silmissä vilisi kummituksia, jotka nuolivat tallin ikkunoita ja yrittivät työntää rakennusta kumoon.
”Ihan rauhassa, tyttö”, sanoin sille hiljaa ja silitin sen silkkistä turpaa. Yhtäkkiä Valma tuli Pinkin karsinalle. Hän pysähtyi, oli sanomassa jotain, mutta jäikin vain hiljaa ja punastuneena seisomaan paikoilleen.
”Valma?” kysyin ihmetellen ja tyttö yritti taas sanoa jotain, mutta tuloksetta.
”E-ei minulla ollutkaan mi-mitään ihmeellistä”, hän sai sanottua ja oli jo lähtemässä pois, mutta sain otettua hänen olkapäästään kiinni niin, että tyttö hätkähti.
”Ei kun kerro vaan, kyllä mua kiinnostaa”, sanoin ystävällisesti ja näin Valman olevan melkeinpä peloissaan.
”E-ei mulla ollu mitään, ei yhtään mitään”, Valma sanoi ja kiiruhti tiehensä. Ihan kummallista. Kyllä tytöt menivät helposti pojista sekaisin.

Jatkuu…

Jatkuu…


Käärin pirteän keltaiset fleecepintelit tamman jokaiseen jalkaan ja kiinnitin deltan molempiin kuolaimiin. Suoristin vielä mintunvihreää fleeceloimea ennen kuin talutin Pinkin ulos tallista.
”Se on vaan tuuli”, rauhoittelin tammaa, joka oli nostanut päänsä niin korkealle, että hevonen tuntui ensimmäistä kertaa hallitsemattoman suurelta ja voimakkaalta. Silitin hevosen kirjavaa karvaa ja odotin, että tyttö rauhoittuisi.
”No niin, mennään”, sanoin rauhallisesti ja lähdin taluttamaan isoa vauvaani kohti ulkokenttää. Maneesissa paloi valot ja sieltä kuului tuttua kavioiden jylinää, joten tiesin sen olevan varattu. Kävelytin Picoa hetken ja rupesin sitten työstämään juoksutusympyrää.
”Trot”, sanoin tammalle ponnekkaasti ja tämä nosti ravin hetkessä.
”Bien”, kiitin ja pidin tahtia yllä. Annoin Picon ravata isolla ympyrällä isoa ravia melko pitkään ja odotin, että tyttö laskisi päätään. Kun juoksuasento alkoi miellyttää, hidastin käyntiin ja vaihdoin pian suuntaa.

”Hihuli hei, huolta nyt ei, kun merimies käy näin merta päin…” kuulin yhtäkkiä epämääräistä musiikkia taskustani. Puhelimeni näyttö vilkkui, siihen oli asennettu herätys. Luin herätykseen merkityn tekstin kerran, mutta jouduin lukemaan sen hämmentyneenä uudelleen:
KEN SAA PRINSSIN KOMIAN, MERIMIEHEN IHAN OMIAN?
Aliisa todellakin halusi vauhdittaa ajatustyötäni. Miksei hän saman tien kehitellyt testiä, jonka tuloksista voisi päätellä, kuka tytöistä oli eniten minulle sopiva?

Annoin tamman laukata. Pyörin samoissa kengänjäljissä, karusellissa, ääriviivattoman maailman keskellä ja tuijotin kaunista laukkaavaa hevosta, enkä voinut lopettaa miettimästä, kenen tytöistä pitäisi olla vikeltämässä sen keinuvassa selässä. Tuntui, kuin olisin pyörinyt pääni sisälle, vilisevien ajatusteni keskelle. Ainut, mikä piti minut järjissäni, oli Pinocca.
Nanna, Valma, Narnia, tai kenties joku muu ystävistäni, kaikki olivat valmiita pitämään sydäntäni kämmenellään. Iällä ei ollut niin väliä, mutta vertailu oli silti täysin mahdotonta tai ainakin tuloksetonta.
Vaihdoin suuntaa ja annoin Picon laukata, kiihdyttää, pukittaa, pukittaa, pukittaa ja rynnätä, kunhan vain katseeni pysyisi siinä, eivätkä jalkani lopettaisi sirkuspallon päällä astelemista.

Nanna oli mukava, omaperäinen ja temperamenttinen, ja hän sai aina kylmät väreet pakenemaan selkääni pitkin, kun hän katsoi minua määrätietoisilla silmillään. Hänestä en kuitenkaan ollut saanut erityisen selkeää käsitystä.
Valma oli aivan ihana, herkkä ja ystävällinen, mutten ollut ihan varma, olisiko meillä yhteisiä puheenaiheita. Toisaalta rauhallinen tyttöystävä voisi olla oiva vaihtoehto, vaihteluksi.
Narnia oli tyttömäinen tyttö, joka taas ajatteli ehkä vähän liikaa. Minusta on jotenkin aina tuntunut, että se tyttö ei ole oma itsensä, vaikka hän onkin söötti ja lahjakas.
Toisaalta mielessäni pyöri myös entinen tyttöystäväni, Heikur, islantilaissuomalainen hiljainen ja sydämellinen ponityttö. Hänen kanssaan saattaisin olla vieläkin, jos en olisi suostunut palaamaan Sveitsiin sen kesän jälkeen.
Ja olihan minulla ystäviä ympäri maapalloa, joista monet olisivat mielellään ottaneet minut omakseen. Kysymys olikin, kenet minä valitsen.

Talutin Picon pois kentältä ja kävelytin sitä tallin ympäri. Tamma pärskähti tyytyväisenä, se oli jo tottunut tuulen pehmeisiin töytäisyihin. Kun olin astumassa talliin, eteeni ilmestyi kuparinhohtoisilla hiuksilla kehystetyt kasvot. Olin nähnyt tytön muutaman kerran tallilla, mutta usein satuimme tulemaan tallille juuri eri aikoihin. Tyttö oli minua ehkä jonkin verran vanhempi, mutta hän näytti erittäin ystävälliseltä.
”Hei”, tyttö sanoi ja väisti tieltämme.
”Olen Lev, ja sä olet uskoakseni Michael”, hän jatkoi ja hätkähdin kuullessani hänen kutsuvan minua Michaeliksi. En tajunnut edes hymyillä, ennen kuin Pinkki töytäisi minua turvallaan.
”Enchantée”, sanoin hetkessä ja hymy levisi kasvoilleni. Tytöstä tuli välittömästi mieleen isosiskoni, ja pyörittelin ajatusta mielessäni.
”Enchanté”, Lev vastasi söpösti lausuen ja hymyili hilpeästi jatkaessaan oriinsa pintelöiden käärimistä. Minun olisi tehnyt mieli hihitellä yksinään, kun muistelin joitain idioottimaisia jekkuja, joita teimme isosiskoni kanssa nuorempana. No, Arielin inkarnaatio sattui sopivasti muuttamaan lähistölle.
Vein varusteita kaappiini ja yllätyksekseni ketään ei ollut tallituvassa. Ei edes Maikkia, vaikka tyttö tuntui vilisevän joka paikassa. Otin eväät repustani ja palasin Pinkin luokse. Heitin sen ruokakuppiin kuvattuja leipiä, joita olin säilönyt sitä varten ja ryhdyin tarkastelemaan eväsrasiaa.

Muutama narunveto ja sitten rasia paljasti sisältään pitkulaisen täysjyvä-tortillan, jonka sisältä pilkisti vaaleanvihreä salaatinlehti ja tomaattia. Tortillan vieressä hymyili erikoinen croissanttimainen leivos, jonka sisällä asui uunissa pehmennetty omena ja cashew-pähkinärouhetta. Voi nam!

Jatkuu…

jatkuu...

Ehdin ottaa tortillasta ensimmäisen haukun, kunnes näin eväsrasian pohjasta pilkistävän useamman kerran taitellun ruutupaperin. Varmasti joku Aliisan viesti, jossa hän vertailee maailman tyttöjä pituusjärjestyksessä ja numeroi ne viehättävyyden, tai pikemminkin hiilijalanjäljen perusteella. Avasin ryppyisen ruutupaperin kömpelösti yhdellä kädellä ja näin paperin keskellä suttuisen tussiluonnoksen veikeästä tytöstä, joka muistutti paljonkin Dream Worksin Urhea -elokuvan punahiuksista tyttöä. Oikeastaan se muistutti myös helinäkeijua, tai peterpania, mutta ehkä eniten Aliisaa itseään. Piirros oli epämääräinen, mutta sen alapuolella oleva teksti kertoi enemmän:
MILLANEN OIS UNELMIES TYTTÖSI SUN?
Ajattelin ensin, että minua naurattaisi Aliisan puuttuminen tunteisiini, mutta ryhdyinkin viipymättä miettimään kysymykseen vastausta. Millaisen tytön ihan oikeasti haluaisin kiipeämään paloportaita ikkunalleni, ja millaisen tytön kanssa ihan oikeasti haluaisin ratsastaa Pronssijoen rannalle heittelemään leipiä? Kuka pelastaisi minut juoppohullujen kynsistä, ja kuka tekisi minulle eväät kun en itse kerkeäisi?

Tunsin Picon turvan olkapäälläni hamuamassa. Tortilla oli yllättävän helppo syödä, sen sisällä oli porkkanaraastetta, raejuustoa, kurkkua ja tomaattia, salaattia ja auringonkukansiemeniä. Suljin silmäni ja kuvittelin vierelleni... tai ainakin yritin kuvitella vierelleni unelmieni tytön.
Hmm… Pystyin ajattelemaan vain kaikkia maailman tyttöjä rivissä, niin kuin missikilpailuissa. Katsoin piirrosta uudelleen. Erilaiset pienet nuolet osoittivat hahmon eri osiin, ja nuolten viereen oli kirjoitettu: millaiset silmät? millaiset hiukset? entä hymy? entä jalat? mitä sen kanssa tekisit? mistä se tykkäis? mitä se opiskelee? mihin se uskoo? onko silläkin reindeer-fetissi? tai gorillafobia? inhooko sekin golfia? tanssiiko sekin julkisilla paikoilla naamari naamassaan? soitteleeko sekin ties mitä hypnoinstrumentteja? tykkääkö se maailmanympärimatkustelusta? onko sillä…
Rypistin kulmiani. Tarvitsiko minun oikeasti valita juuri nyt? Vai kannustiko Aliisa minua vain unelmoimaan..?

Katselin tammaa, joka etsi turpeen seasta heinänkorsia. Kun oikein mietin tarkasti, näin hahmon liikkuvan hevoseni lähellä. Avoin katse, kysymyksiä etsivä katse, elämänjanoinen katse, tässä hetkessä seikkaileva katse… sitä minä halusin. Entä mitä muuta? Hyvinvoiva olemus, itseään arvostava olemus, elämää arvostava olemus, taianomaisuuden aistiva olemus… Silmäni olivat kiinni ja kasvoni värähtelivät aivan kuin yrittäisin tuntea jotain epätodellista, tai aivan kuin yrittäisin liikuttaa ajatuksillani muiden aurinkokuntien planeettoja. Se näytti varmasti koomiselta, jopa Pinoccan silmin.
Ajatukseni harhailivat, millaiset hiukset, millaiset kädet… Huolettomat hiukset, hiukset jotka yksitellen tarttuivat tuuliin ja kuiskivat kuulemansa tarinat tytön kasvoille. Taitavat kädet, luottavat kädet, ja kädet, jotka yhdelläkin kosketuksella saavat koko kehon heräämään eloon ja autuuteen. Ja ennen kaikkea rakastava, rakastaa ilman ehtoja, rakastaa ilman kummempaa syytä ja niin… rakastaa pikkulintuja. Silmät, jotka näkevät kauneutta huolimatta siitä, mihin katseensa suuntaavat. Henkilö, joka antaa syyn tehdä asiat eritavoin kuin ennen. Henkilö, joka vain hymyllään saa houkuteltua minut mitä erilaisimpiin hetkiin.
Kosketus rikkoi vedenpinnan.

”Huhuu Mikki?” näin pojan huitovan käsiään edessäni. Se oli Topias.
”Sä oot ihan omissa maailmoissas, ootsä ottanu jotain?” hän kysyi niin vakavana, että säikähdin itsekin. Sitten hänen kasvoilleen kerääntyi virne.
”No, mitä sä oikein mietit?”
”Tota, tiedätkö Aliisan?” kysyin ja kävin Topiaksen viereen istumaan Pinkin karsinan edustalle.
”Joo, se sun heilas! Oon kuullu”, poika naurahti ja näytti heti paljon kiinnostuneemmalta. No, kaikkihan Aliisasta puhuivat.
”Hullu kaveri vaan”, korjasin, mutta jatkoin sitten:
”Se haluu, että päätän millasta tyttöä lähen metsästämään…”
”No, sulle sopis joku, ei millään pahalla siis, joku outo syvällinen elämästä nautiskelija”, Topias tokaisi ja katseeni pysähtyi. En ollut arvannut, että Topias oli saanut minusta niin selkeän käsityksen.
”Jooo…”, onnistuin vastaamaan ja takerruin heti ajatuksiini.
”Mä voisin kuvitella sulle sellasen blondin, siis semmosen luonnollisen blondin, vähän kiharahiuksisen, hoikan, ei kauheen pitkän, ja sellasen melko hiljasen ja herkän tytön. Tai siis semmosen, ettet jää sen jalkoihi niiku Aliisan”, Topias kertoi ja hänen sanansa muuttuivat nauruksi. No, Aliisa olisikin ihan liian pelottava tyttöystävä minun kaltaiselleni vähemmän kapinalliselle mietiskelijälle.
”Haha, joo, kuulostaa hyvältä”, vastasin ja olin todella yllättynyt, kuinka hyvin Topias osasi kuvailla ajatuksiani.
”Kiitti hei”, sanoin ja nousin ylös. Söin Aliisan tekemän croissanttiomenan muutamalla haukulla ja katsoin kelloa. Se oli pysähtynyt seitsemää yli kolmeen, ihan niin kuin tallituvankin kello. Omituista.

Vein Pinkin takaisin tarhaan ja palasin siivoamaan karsinaa. Yhtäkkiä puhelimestani kuului epämääräinen äänitys:
”Suissepoitsuuu! Mikki-Hiiriiii! Arkkienkeli Michaeeel! Kultsipuppuliii!” Puhelimeni näytölle ilmestyi monivalintakysymystehtävä, jonka taustalla oli vaaleanpunaisia sydämiä. Topias katsoi minua hölmistyneenä, kun tuijotin huutavaa puhelintani avuttomana.
”Pärjäile, bro”, hän sanoi pokka pitäen ja käveli terävänä pois. Näin hänen poskipäidensä kohonneen.
Tökkäsin puhelinta ja huuto lakkasi. Näytölle ponnahti kuva Topiaksesta, joka piti molempia peukkujaan pystyssä. Hänen edessään kuvassa näkyi myös kolmas käsi, jonka kukkaköynnömäisistä tatuoinneista osasin yhdistää Aliisaan. Vai on ystäviäni yllytetty ja manipuloitu, mutta missä hemmetin välissä hän on ehtinyt?!
Pudistin päätäni ja työnsin puhelimen takaisin taskuuni ja jatkoin karsinan siivoamista. Ei mennyt kauaa ennen kuin sama äänite kumpusi taskustani uudelleen.
Karsinan ohi kävellyt Aleksi pysähtyi kummissaan, ja hän lähetti minulle kysyvän katseen. Oikeastaan eriskummallisen kysyvän katseen, jossa oli hieman sääliä ja jopa halvennusta. Hän teki sen tahallaan ja tunsin itseni jälleen maailman ilmavirtojen vietäväksi.

Tuijotin näyttöä hermostuneena. Kysymykset lähentelivät samaa, kuin paperissa olleet ajatuskartastot. Vaihtoehtoja oli a:sta d:hen, mutta kirjaimia vastaavat vastaukset olivat epämääräisiä, kuten kysymys hiuksista. a) sökeröt b) kalju c) sotkuiset d) Aliisat. Vastasin c, mutta tästäkin päätellen lopputulos oli kertakaikkisen epämääräinen. Kysely tuntui jatkuvan ikuisuuden, kunnes näytölle ponnahti välkkyvä sydämenmuotoinen onnitteluteksti:
ONNITTELUT! UNELMIESI TYTSYÄ EI OLE OLEMASSAKAAN
Tuijotin tekstiä hölmistyneenä. Yrittikö Aliisa kertoa minulle jotakin?

Siivosin karsinan loppuun ja kävin työntämässä lannat lantalaan. Olin ihan puhki, joten raahauduin tallitupaan sohvalle vatsalleni makaamaan. Ylläni olevat löysät melko paksut mustat lökärit, jonka toinen lahje oli osittain punainen, painautuivat raskaina jalkojani vasten. Otin yhden ison haukun ilmaa ja annoin luomieni painautua kiinni. Ehkä joku olemassa olematon unelmieni Petteri Punakuono löytää minut siitä ja vannoo ikuista rakkauttaan. Puhveli saisi vihdoin rauhan elämässään.

Tänään on keskiviikko. Jo heti aamusta ikkunanraoista pakeni kirpeää talvea hytisyttämään minua, joka olen tottunut nukkumaan ilman paitaa ja ilman sukkia. Mutta tiedättehän, kuinka ihanalta pehmeä, hieman karhea peitto tuntuu paljasta suihkunraikasta ihoa vasten. Ränsistyneen yksiön ikkunat vetivät kuitenkin hyytäviä pakkassiimoja huoneesta huoneeseen niin, ettei niihin sotkeutumisesta voinut välttyä.
”Hei mitä sä teet!” huusin vaaleahiuksiselle, hieman ruotsalaispiirteiselle pojalle, joka oli kumartunut keittiön pöydän viereen ja liimasi erivärisiä puolijauhettuja purukumeja ikkunanpieliin.
”Täällä vetää, korjaan asian”, Aatos vastasi tyynesti ja jatkoi epämääräisten könttien asettelua nättiin riviin. Okei, olihan se kai melko nerokas idea, mutta tulisi kai halvemmaksi ostaa pelkät eristeet.
”Mitä jos me hankitaan vaan paremmat eristeet?” ehdotin, vaikka pastellisävyiset purukumit näyttivätkin söpöiltä vierekkäin.
”Aha”, poika tokaisi, muttei kuitenkaan lopettanut. Annoin asian olla, naurahdin hiljaa ja kävelin makuuhuoneen täpötäyteen olevaisuuteen etsimään itselleni vaatteita.

Puin päälleni ihanan pehmeän merinovillakerraston ja monisävyiset harmaat farkut, jotka tiukasta olemuksestaan huolimatta lököttivät ja lahkeet putosivat yli kantapään. Takataskut kököttivät puolireidessä, mutta silti farkuista huokui asiallisuus.
Puin ylleni vielä löysän joulunpunaisen hupparin, jonka etuosaan oli painettu haalistunut vanhanaikainen Mickey Mouse. Käärin housujen lahkeet, laitoin villasukat ja käärin pitkän paksun kaulahuivin kaulani ympäri. Sujautin vain raskaat kuluneet ja hyviksi muotoutuneet ruskeat nahkaiset maihinnousukengät jalkoihini ja tummansinisen uudelta tuoksuvan pidemmänmallisen karvareunuksisen toppatakin ylleni. Sitten otin reppuni ja lähdin taapertamaan pakkasukon poskia pitkin jopon luokse.
”Non non non non…” aloin hokea kun avain ei kääntynyt lukossa. Kyllä minä tykkään talvesta, mutta nyt tänään, kun pyörä kerrankin oli lukittu, lukko oli ehtinyt jäätyä paikoilleen. Miksi?
”Porquoi?”
Puhalsin lukkoa kohti kehoni lämmittämää ilmaa ja yritin uudelleen. Avain kääntyi.
”Ouii”, tokaisin iloisena ja lähdin sitkuttamaan sohjossa kohti Hallavaa. Aamiainenkin varmaan ehti jäätyä matkalla.

Lunta oli maassa useampi sentti, niin että pyöristä painautui lumeen syvät urat, joissa toiset uhkarohkeat talvipyöräilijät saivat vingurrella. Taivas oli kuin paperia. Valkoinen tyhjä paperi, jonka nurkissakaan ei ollut sävyeroja tai tummia läikkiä. Kuulin Pinkin hirnuvan tarhassa, kun jätin pyöräni ja etsin sitä katseellani.
”Bonjour”, sanoin sille ja nautin lämpimistä hönkäyksistä kasvoillani. Silitin paljailla sormillani sen silkkistä turpaa ja huomasin, kun hennot ääriviivat paljastivat valkoisen hevosen sen takaa.
”Je m’appelle Michael, tu es… Rana?”, esittelin itseni ja annoin siron turvan hamuta kättäni. En ollut varma, oliko hevonen Rana vai Snezana, mutta muistelin että lähiaikoina saapunut kaunis valkoinen hevonen oli erinäköinen.  Ranan omistajankin kanssa olin jo ehtinyt vaihtaa pari sanaa, mutta tyttöä oli tainnut jännittää kovasti uusi tallipaikka.
”Oletpas sinä kaunis”, sanoin sille rauhallisesti ja hymyilin huomatessani kuinka suloisilta tytöt näyttivät yhdessä.
”Vai olet sinä saanut ystävän”, puhelin Pinkillä ja pujotin kevyehkön nahkaisen riimun sen kauniiseen päähän. Heilautin riimua niin, että Rana antoi Pinkille tilaa ja ohjasin tammani ulos tarhasta reippaasti ennen kuin Rana tunki perästä. Lukitsin portin uudelleen ja näin, kun valkoinen hevonen seurasi meitä aitojen sisäpuolella.
”Et sinä nyt ihan yksin jäänyt”, sanoin sille hymyillen ja katsahdin hevosiin, jotka tepastelivat viereisissä tarhoissa. Talutin Picon karsinaansa ja riisuin siltä loimet ja putsit omille paikoilleen. Kaadoin pienen pussillisen kuivia leipiä tämän ruokakuppiin ja silitin sen lämpöä hehkuvaa kaulaa. Mitäköhän tänään tekisi…

Tallituvassa oli ihanan lämmintä ja hiljaista. Ilmoitustaululla asuvat paperit tervehtivät minua, kun pöllähdin tuoreen ilman kanssa sisään. Muita ei näkynyt. Päätin syödä aamiaiseni nyt, koska tyhjällä vatsalla ratsastaminen ei tehnyt minulle hyvää. Riisuin toppatakkini ja ripustin sen kaapin naulaan, jonka jälkeen istahdin tallituvan pöydän ääreen kaivamaan eväitäni.
Olin jo ehtinyt unohtaa, mitä olin eilen illalla itselleni väsännyt, kun avasit ruskeaa paperipussia. Heti kun päärynäinen mehukas tuoksu pakeni eväspussistani, muistin, kuinka hymystä hykerrellen olin eilen valvonut tehden erilaisia pieniä annoksia ja kokeiluja. Aatos oli paheksuva ilme kasvoillaan sörkkinyt ruokiani kepin kanssa ja tilannut sitten itselleen pepperonipizzan tuplamozzarellalla.
Kaivoin varovasti evääni ja asettelin ne nätisti paperipussin päälle pöydälle. Tuulihattumaisen pasteija, jonka sisällä oli päärynäsosetta ja kaakaopapurouhetta, sekä ihanaa rapeutta antavaa saksanpähkinämurskaa. Olin saanut inspiraation Aliisan omenacroissantista, mutta tästä omin käsin värkätystä aamiaisleivonnaisesta piti antaa silti rutkasti kunnioitusta itsellekin. Aavistuksen lämpimänä se olisi ollut vielä aavistuksen ihanampi, kuten kaikki muutkin ruoat yleensä, mutta sai kelvata. Lisäksi vielä appelsiiniviipaleita ja pieni mangopersikkasmoothie. Kyllä kelpasi.

Nousin tuolilta ja kumarruin laittamaan roskat roskikseen, huomasin hoikan vaalean tytön sohvalla. Hän oli istunut siinä varmaan koko ajan, mutta oli ollut niin hiljaa, että olin sivuuttanut hänet kokonaan. Inka?
”Moi, Inka, miten sä istut siinä niin hiljaa, etten ees tajunnut että siinä oli joku”, sanoin hieman hämmentyneenä ja kyykistyin tytön lähelle. Hän oli valkoinen kuin, miten se nyt sanotaan, kalkkilaivan kapteeni. Hän näytti pelokkaalta ja perääntyi nopeasti sohvan selkänojaa vasten.
”Siis mä olen Mikki, jos et muista. Huomasitko että Rana ja Pinkki on samassa tarhassa?” kysyin ystävällisesti ja annoin tytölle vähän tilaa hengittää. Tyttö näytti siltä, että hän olisi halunnut muuttua näkymättömäksi. Olinkohan minä liian tungetteleva?
Inka nyökkäsi miltei huomaamattomasti ja hänen suupielensä värähtivät hymyssä, kuin pikkulapsen varpaat avannossa. Hymyilin tytölle, joka kaikin keinoin vältteli katsetta ja yritin tuntea oloni mukavammaksi, mutta huoneessa oli vaivaantunut tunnelma.
”Sulla on kaunis hevonen”, lisäsin vielä ja lähdin sitten hiljaa tallituvasta. Tunsin helpottuneen katseen selässäni, mutten kääntynyt katsomaan, hymyilin vain.
Pystyin jopa kuvittelemaan kuulevani tytön hengityksen, jonka hän oli vanginnut sanojeni ajaksi.

Kaikki puolivillainen on puolivillaista. Se on tekokuitua. Ja tekokuitu on sähköistä pesun jälkeen, se tuntuu inhottavalta ja karkealta. Vasta sitten kun vaatetta on käyttänyt useamman kerran, pääsee valehtelemaan itselleen, että tekokuitu on ihan okei. Mutta ei se ole, jos ei halua puolivillaista.
Mä ajattelin, että kirjotan sillon tällön. Ihan vaan kun on tylsää. Mut ilman inspiraatiota, on pakko sulattaa muovia väliin, ja siitä tulee... tekokuitua. Tästä lähin kirjotan vaan oikeella tatsilla. Tinasotilaista tai ratsumiehistä, maailmanlopuista tai hippifrendeistä, mutta vaan, jos mulla on tuntuma, että siitä voi tulla kunnon kotimainen iloisten lampaiden villasta muovattu villapaita, joka on tarpeeksi löysä, eikä kutita. Ja mahdollisesti sekaan vielä hitunen angoraa (;

Mikki ja Valma Pinkillä pukuratsastuksessa (:

Tietty mä haluun laittaa tän kans tänne omaan päivikseen (:

Vähän muokkasin tekstiasua

Oli sunnuntaiaamu. Heräsin jo toista kertaa tallituvan sohvalta, mutta tällä kertaa Inka oli vieressäni. Ehei, muuttakaa kuvitelmianne… Eilinen oli päättynyt hidastempoiseen totuus vai totuus -tenttiin, ja lopulta me nukahdimme tuohon sohvalle käpertyneinä. Toisinaan ihmettelen, miten nopeasti luottamus minun ja Inkan välillä syntyi, mutta tiesin olevani sen arvoinen. Heräsin kuitenkin epämääräisesti yläruumiini valahtaneena alas sohvalta lattialla olevaan vilttikasaan nojaten. Inka oli suloisesti käpertynyt kerälle ja nukkui edelleen sikeästi.

Kun avasin silmäni, näin maailman väärinpäin, totaalisesti kenollaan, ja tunsin läpitunkevan jyskyttävää painetta ohimoillani. Ihmisiä ei oltu tarkoitettu kulkemaan pää lattianrajassa. Selästäni kuului muutama naksahdus, kun luisuin hitaasti ja vaivalloisesti sohvalta lattialle ja mielessäni kirosin sitä, etten osannut nukkua pimeän yli. Mitähän Aleksikin ajattelisi, jos saisi tietää, että tallin nuoret nukkuvat toisinaan tallituvan sohvalla. Luottamus. Emmekä me mitään muuta epämääräistä tallilla sitten tehtykään (?).

Nostin maassa lepäävän pehmeän viltin ja puistelin siitä varovasti pölyt, ennen kuin asetin sen nukkuvaa siiliä muistuttavan untuvapään ylle. Venyttelin, hengitin syvään ja päätin sitten vaihtaa vaatteeni pehmeään punaiseen hupparihaalariin. Puettuani hiivin nahkaisissa remelekengissäni kalpeassa valossa tallin puolelle ja herätin talliloimeen kääriytyneen neidin. Kello oli vain kuusi, joten aamusyöttöäkään ei ollut vielä tehty. Aina on varaa poikkeuksille, ajattelin hymyillen ja tarjosin tammalle tallituvasta nappaamani joulupiparin. Silitin hevoseni silkkistä kaulaa ja hengitin sen karvaan. Joka ikinen päivä olin valmis antamaan sinulle huomioni.
Riisuin tottuneesti tytöltä talliloimen ja asetin sen rennosti loimitangolle. Tällä hetkellä houkuttelevimmalta tuntui mennä raikkaaseen talviaamuun maastoilemaan ilman satulaa, ihan vain kaksin Pinoccan kanssa.

Otin harjakorista luonnonharjaksisen pölyharjan ja piikkisuan ja aloin sukia hevosen suurta kehoa pitkin tasaisin vedoin ja vähän väliä putsasin harjan piikkisuan avulla poispäin hevosesta. Muutaman hetken kuluttua jo valmiiksi puhtaan hevosen karva kiilteli pehmeyttään ja putsasin vielä kaviot samalla kun juttelin rauhalliselle tammalle Valmasta ja muista tallilaisista. Kiristin tottuneesti molempien takajalkojen sisimmät hokit, joilla oli tapana löystyä ja asetin heijastinhivutussuojat takajalkoihin, sekä heijastinjänkkärit etusiin. Suojat hohtivat uutuuttaan ja niiden kirkkaankeltainen väri loi voimakkaan kontrastin harmaata karvaa vasten.
…
Kun kävelin hakemaan suitsia satulahuoneesta, tallikissa Hiisu yllätti minut hyppäämällä alas korkealla asuvien satuloiden päältä suoraan jalkoihini ja olin lyödä pääni suitsitelineisiin.
”Hiisu!” sähähdin kissalle säikähdyksestä turmeltuneena, mutta vajosin sitten silittämään sen pehmeää pörröistä turkkia, kun se kiehnäsi jalkojani. Sveitsissä meidän tallillamme on kolme kissaa ja yksi bordercollie, joka vilistä aina tarhoissa hevosia paimentaen. Se oli saanut muutaman kerran kaviostakin nuorempana, joten tähän päivään mennessä se on jo vähän rauhoittunut. Kissoista kaksi on laihoja luihuja ja ne lähinnä pelottavat tallilaisia vaanimalla varjoissa ja maneesin katsomon alla, ja se kolmas saa kaikki suurimmatkin rotat kiinni, joten se on lihava ja makoilee päivät pitkät tallin käytävillä ottaen vastaan silityksiä ja hellittylyjä.
Otin suitset naulasta ja vein ne Pinkin karsinalle kissa vanavedessäni. Hiisu seurasi perässä ja hyppäsi Halin loimitangolle vakoilemaan nukkuvaa otusta. Hevosten päät nytkähtelivät nuin nukahtavan pikkupojan pää ja jotkut olivat kohottaneet katseensa ja tarkkailivat minua. Nikita polvistui turpeen sekaan ja piehtaroi laiskan kömpelösti. Se jäi karsinan pohjalle nukkumaan ja lepuutti päätään turpa kiinni turpeessa.

Muutama lattialauta narahti ennen kuin pujahdin ulos tallituvan puolelle. Inka nukkui vieläkin, mutta hän oli muuttanut asentoaan ja oli nyt vatsallaan ja jalat suorassa, ja tytön yläruumis oli ominut koko viltin. Olin jo menossa suoristamaan huopaa, mutta Inka liikahti ja pelkäsin herättäväni tytön moisella korjailulla, joten jätin sen tekemättä. Otin varovasti kypäräni ja nahkaiset talviratsastushanskani kaapista ja puin tuvan nurkassa kököttävän tummansinisen toppatakin hiljaa päälleni. Hiivin varovasti takaisin talliin ja katsoin jälkeeni, ettei Inka ollut herännyt.
Mitä jos Inka heräisi, kun olen ratsastamassa? Hän olisi täällä yksin ja… hmm.. Inkaa varmasti pelottaisi kun täällä on niin hämärää… Käännyin takaisin tallitupaan ja kirjoitin tuvan pöydälle lapun: Bonjour, Inka (: Mä oon ratsastamassa maastossa.

Heti tuli parempi fiilis, ja hipsin nyt iloisesti tammani luokse suitsimaan tätä. Puin Pinkille vielä mintunvihreän fleeceloimen ja talutin sitten virkeän hevosen ulos hämärään talveen himmenevien tähtien alle.
Ohjasin tytön korokkeen viereen ja hyppäsin Pinkin korkeaan selkään hieman vaivalloisesti. Se lähti saman tien liikkeelle, mutta en jaksanut välittää siitä, joten korjailin asentoani reippaassa käynnissä.
Pinoccan käynti oli laajaa ja etenevää, ihanaa keinuntaa, jota tuli kyllä ikävä, jos siitä ei saanut nauttia muutamaan päivään. Silitin tytön kaulaa ja ohjasin tämän käytetylle metsäpolulle. Lumi oli tamppaantunut niin, että meno oli melko tasaista ja pystyin keskittymään ihaniin kuurapuihin ja lumiseen maisemaan. Pikkilinnut hyppelivät iloisena pudotellen lunta oksista.

”Sä oot kyllä mun aarre”, höpötin tammalle, jonka korvat kääntyivät kuuntelemaan. Hymyilin ja havahduin taas onnentunteeseen, joka sai hapen vaihtumaan keuhkoissani vaivattomasti ja sydämeni pumppaamaan lämmintä verta. Väistin muutamaa oksaa, jotka olivat kasvojeni korkeudella ja jäin nojaamaan tamman kaulaa vasten, kun se tarpoi varmajalkaisesti hämärää polkua.
Pinkki ei välittänyt enää metsän antimista ja houkuttelevan rapeista oksista, niin kuin kesäisin, joten pystyin vain keskittymään keinuvaan käyntiin ja aamutalven utuun.
Annoin tamman valita tien polkujen haarautuessa ja useiden valintojen jälkeen eteemme avautui luminen pelto, jota sininen aamutaivas valaisi. Minun olisi tehnyt mieli laukata peltoa pitkin, mutta en ollut täysin varma pysyisinkö kyydissä. Keräsin ohjat, koska tiesin, että lumessa harppominen olisi yhtä tasapainottelua meille molemmille. Tarrauduin kiinni tamman harjaan ja maiskutin rohkaistakseni tyttöä astumaan pellolle. Lumi oli pehmeää ja heti ensimmäinen askel sukelsi syvälle lumihankeen, niin että Pinkki joutui nostelemaan jalkojaan ripeään tahtiin. Pidensin ohjia, jotta se saisi käytettyä kehoaan maaston vaatimalla tavalla ja tyydyin pitämään itseni selässä harjaan takertuneena. Onneksi fleeceloimi antoi lisäpitoa.

Molempien hengitys höyrystyi ja kohosi kalpealle taivaalle tähtien sekaan.
”Hypitäänkö vähän”, yllytin tammaa ja puristin pohkeillani tämän lämpimiä kylkiä. Pico nosti päätään ja hypähti huvipuistolaitteenomaiseen raviin. Syvässä lumihangessa ravaaminen tuntui siltä, että olisi ollut jättiläismäisen jäniksen selässä, varsinkin kun kyse oli muutenkin isoliikkeisestä hevosesta.
”Hyväää”, hymisin tammalle ja nauroin pitäessäni itseni kaikin voimin kyydissä. Onneksi putoaminen ei sattuisi, ja maanpinta oli lähempänä kuin koskaan ennen, kiitos suurten lumikinosten. Ohjasin Pinkkiä pohkeillani syvemmälle peltoon ja annoin laukkapohkeet. Adrenaliini oli jo täyttänyt kehoni, ja uhkarohkeus täytti mieleni.
”Jiiihhaaa!” ulvoin, kun Pinkki loikkasi laukkaan. Se laukkasi valtavaa rusakkolaukkaa ja tunsin, kuinka maisema vilisi vierestäni kiihtyvällä vauhdilla. Se tunne oli aivan mieletön! Lumihanki hyppi silmieni edessä roikkuessani tamman kaulalla harjaan takertuneena. Lumihileet tuiskusivat sen kavioissa ja verisuonet sen kaulalla kohosivat ohuen karvan alla hennoiksi verkostoiksi.
Kun metsänreuna alkoi lähestyä, nousin pystymmäs ja puristin polvillani hevosen kylkiä. Yritin myös ääniavuilla saada tammaa hiljentämään, mutta tämä ei välittänyt tippaakaan. En kuitenkaan voinut tehdä tarpeeksi suuria pidätteitä roikkuen tämän harjaksessa, joten metsän lähestyessä uhkaavasti minun oli pakko nojata sisäkaareen ja ohjata tamma vastalaukan kautta jyrkästi pellonreunustalle. Vastalaukka ei tuttuun tapaansa hidastanut Pinkkiä, se vain teki kyydissä pysymisestä tuplasti epämukavampaa ja vaikka nauroinkin hysteerisesti tämän selässä, kylmä hiki alkoi kihelmöidä niskassani. Pinkki vaihtoi laukan pukkihypyn kera ja kiihdytti laukkaa entisestään pellon avautuessa uudestaan edessämme.
Se oli menoa se. Tiesin, että minun olisi pakko pysäyttää Pinkki ennen kuin tämä kompastuisi jalkoihinsa ja murskaisi minut alleen, joten kiskoin itseni väkisin takakenoon ja revin molemmista ohjista niin kovaa kuin suinkin pystyin. Laajaliikkeinen laukka valutti minut nopeasti liian eteen ja jylläävät lavat kadottivat viimeisetkin tasapainon rippeet alta aikayksikön. Villiistynyt tyttö teki jättimäisen pukkihypyn kiskaistuaan ohjat käsistäni, enkä voinut kuin vain katsoa maailman katoavan altani.
----

Seuraavassa hetkessä makasin syvällä lumihangessa, ja kylmä jäähile oli tunkeutunut huppuni sisään valuen kehoani pitkin kylmien väreiden tapaan. Pyyhin lunta kasvoiltani ja punnersin itseni polvien varaan. Pinkki laukkasi hellittämätöntä pukkilaukkaa ympäri peltoa lumihangen pöllytessä ja kiihdytti vauhtiaan suorilla pätkillä. Äskeinen rodeo oli kyllä aivan mahtavaa, jos sitä kuolemanpelkoa ei laskettu mukaan.
Istuin keskellä lumihuovan peittämää peltoa ja ohitseni vilisti aina vähän väliä villiintynyt minttuloiminen mammutti. Se ei välittänyt minusta pätkän vertaa. Miten ihmeessä sillä oli niin paljon virtaa, vaikkei se ollut saanut vielä edes aamukauroja?
Tiesin mitä minun piti tehdä (toisin sanoen, mitä oli tehtävissä): Odottaa, kunnes villihevonen väsyisi riehumiseensa ja antautuisi pärskien ihmisten hallittavaksi. Kaivoin siis ajankulukseni taskustani puhelimen ja otin kuvan pukkilaukalla lähestyvästä mustangista. Ihme kyllä kuva onnistui heti ensimmäisellä yrityksellä, tausta oli epätarkka, mutta Pinkki oli juuri niin terävä kuin kohmeisella älypuhelimella sai luotua. Jaoin kuvan facebookissa ja kirjoitin alle sekä suomeksi että ranskaksi: Mustangilla ratsastaminen ei taida onnistua kuudelta aamulla…

Jonkin aikaa odotettuani Pinkki ravasi puuskuttaen luokseni, enkä aikonut ottaa riskiä, joten kahmaisin ohjat välittömästi käsiini. Ne olivat valuneet kaulan toiselle puolelle, mutta onneksi Pinkki ei ollut tallannut niiden päälle. Taputin hikisen tamman kaulalle ja nauroin itsekseni.
”Vai on minulla ihan oikea villihevonen..”
Mietin hetken, olisinko taluttanut Pinkin talliin asti, vai hyppäisinkö takaisin kyytiin. Rafael oli kyllä opettanut minulle intiaaniratsastusta. Rafael, 19-vuotias veljeni, jota kiinnosti hevosissa niiden mystisyys ja jalous, eikä häntä vähempääkään voinut kiinnostaa niillä kilpaileminen tai omituiset kouluratsastusliikkeet. Hän oli kieltämättä taitava ratsastaja ja osasi lukea hevosia paremmin kuin kukaan toinen tuntemani henkilö.
Punnitsin hetken ideaa, että olisin hypännyt kaksimetriä korkean villihevoseni kyytiin kömpelöt toppavaatteet päälläni ja taiteilisin talliin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pinkin keho höyrysi ja sen kaula oli läpimärkä, joten ajattelin, että olisi kai parempi päästä talliin vähän reippaammin, ettei tämä höpsö tyttö ehtisi jäätyä matkalla.

Asetin ohjat kaulalle ja puhelin hevoselle rauhoittavasti. Tartuin sitten tiukasti tämän harjaan ja laitoin käteni sen kaulan ympärille.
”Äh, ei tämä onnistu”, mutisin kun Pico riuhtoi päätään levottomasti. Nopean päätöksen tuloksena loikkasin eteenpäin ja heilautin itseni tamman selkään kaikilla voimillani, ihan kuin olisin seiväshyppääjä, reväyttäen tietysti olkapääni. Olin kuitenkin hämmentynyt onnistumisestani ja revin itseni loimen avulla paremmin selkään. Olin intiaani. Jonka olkalihas oli revähtänyt.
Annoin tammalle pohkeita ja pidin ohjat mieltäni osoittaen tuntumalla, kun ohjasin sen pellon läpi takaisin polulle, mistä olimme tulleet. Hyräilin joululauluja ja annoin tammalle ohjaa, kun sen hengitys oli tasaantunut. Hämärä oli katoamassa, mutta metsän taika oli silti läsnä.

Pientareiden takana odotti tuttu ja turvallinen Hallava Aleksin auto pihassaan. Hyppäsin pois Pinoccan selästä ja talutin tämän hymyillen talliin. Aleksi oli ihmetellen vastassa.
”Bonjour”, sanoin viattomasti hymyillen ja vaihdoin fleeceloimen toiseen kaulakappaleelliseen loimeen.
”Missäs sitä on tähän aikaan oltu?” mies ihmetteli ja arvioin, että Inka oli karannut omille teilleen.
”Aamumaastossa. Päästeltiin vähän höyryjä tuolla pellolla”, vastasin naurahtaen ja riisuin tytöltä suojat ja suitset. Aleksi nyökytteli hämmentyneenä ja lupauduin antamaan hevoselleni ruoat itse. Tarjosin tammalle lämmintä melassivettä ja laitoin linimenttiä sen jalkoihin. Kun olin palauttanut varusteet omille paikoilleen, annoin hevoselle heinät ja juuri ennen lähtöäni väkirehut. Aleksi lupautui viemään Ranan ja Pinkin tarhaan kunhan Pinkki olisi syönyt, joten lähdin kotiin hyvissä mielin, takapuoli ehkä aavistuksen kipeänä. Ja olkalihas revähtäneenä.

mun ajantaju on jotenkin vaurioitunut näin virtuaalimaailman suhteen, joten tämä on nyt päivä valmennuksen jälkeen.. mutta toisaalta me ei oltu sunnuntaina valmennuksessa (vaikka olis pitänyt)... no, ehkä se ei oo nii justiinsa :_D Sovitaan että valmennus oli maanantaina ja että tämä tarina on tiistailta : D Right?

Siis tämä tarina on maanantailta, ja sovitaan että maanantaina oli valmennus, ja tähän tarinaan sisältyy siis valmennus (; Viistoista kärpästä kahdellakymmenellä iskulla.

Suljin silmäni. Ininä korvissani voimistui koko ajan, ja kun sitä oikein kuunteli, se oli sivaltaa minut tajuttomaksi, niin läpitunkevaksi se muuttui. Minun oli pakko hyräillä, potkia maata tai napsutella sormiani, ettei ääni päässäni veisi minulta henkeä. Siltä se tuntui. Jouluvalot harmaassa joulukuussa aloittivat päänsäryn ja aina kun suljin silmäni, pienet valot kipittivät mustaa pintaa rauhattomasti ylös ja alas, kunnes avasin silmäni ja harmaus ja siihen sotketut värit täyttivät taas näkymän.
Se oli ahdistus, niin vieras, mutta silti niin tottuneesti se piti sormiaan kaulallani ja ujelsi vihloen korviini, etten saanut aistejani irti siitä. Ehkä se oli koti-ikävää. Ehkä pitäisi kutsua sisko ja veli kylään. Äidillä oli liikaa tekemistä tallilla, Wiccalina oli kantavana ja Ticita Tuna oli sairaslomalla. Olin kyllä innoissani talvivarsoista, ne olivat jotenki mystisiä. Rafael haluaisi kuitenkin tehdä Wiccan varsasta intiaanihevosen, villin ja vapaan, joka tulee luokse kuullessaan vihellyksen. Hmh. Sen olisin halunnut nähdä. Näinköhän hän haluaisi Pinoccan varsoista samanlaisia, jos sitä ikinä astutettaisiin... Se olisi kyllä hurja äiti, varmasti muuttuisi niin paljon, etten enää tunnistaisi siitä omaa Pinokkiotani.
Hymynkare luiskahti suupielestäni. Hiljaisuus täytti maailman. Räystään jääpuikoista suli ikävän kyyneliä.

Hetken laastariksi kaivoin puhelimen taskustani ja aloin näpyttelemään tavanomaista tekstiviestiä:
"Save me. I miss you guys."
Jospa Rafaelin brittiläinen tyttöystävä näkisi sen ennen häntä. Rebecca ei osannut ranskaa kuin vain pari sanaa, ja suomea sitäkin vähemmän, mutta silti hän oli ehdottomasti parasta, mitä Rafaelille oli sattunut. Pari vuotta vanhempi veljeni oli käynyt läpi ties minkälaisen itsetutkimusmatkan, enkä voinut toivoa hänelle mitään muuta kuin hyvää kaiken hänen kokemansa jälkeen.
Näin mielessäni pojan haavoittuvat silmät, haavoittuneet silmät, ja aran hymyn, joka oli kuitenkin sitkein, mitä ikinä olin tuntenut. Kostea ilma takertui käsivarsiini.

Muutaman hetken haukotus, häive ja ajatus, ja pian olin liukastelemassa pitkin jäisiä polkuja. Tunsin vielä pitkän aikaa otsallani ikkunalasista imeytyneen kylmyyden, mutten ehtinyt ajatella sitä, kun liukastelin kosteina kiilteleviä teitä pitkin Hallavan sumusta paljastuvaan metsäpalaseen. Lumiukko tervehti minua, aivasti onnenhileitä ja anoi ilmeellään pientä korjailua. Siltä oli pudonnut toinen silmä, ja sen katse oli vaimea, niin kuin Rafaelinkin. Puolisokea, mutta lumiukon pystyi korjaamaan. Sen hymy oli sama kuin ennen, eikä se enää muistanut, miltä maailma näytti silmäpuolena.

Tallissa oli tavallaan hiljaista. Käytävillä vilistävät tuntilaiset eivät ulottuneet minun maailmaani, eivät askelten ääniä syvemmin. Heidän naurunsa kaikui seinillä, mutta ne eivät ikinä tavoittaneet korviani. Ne olivat vain ääniä, jotka ympäröivät minut, kiersivät minua voimistuen ja voimistuen kunnes minun oli pakko ottaa tukea Pinkin loimitangosta.
Joku särki sen maailman.
"Mikki! Huhuu!" se joku huudahti ja heilutti kättään kasvojeni edessä. Hieroin sormillani otsaani, aivan kuin olisin yrittänyt työntää vihlovan päänsäryn syvemmälle pääkoppaani.
"Ootsie okei?", tyttö kysyi ja vasta nyt pystyin kunnolla keskittymään, kuka puhuja oli. Pieni, vaaleahiuksinen tyttö, jonka katse oli enemmän oudoksuva kuin huolestunut. Suloinen Maikki. Pakotin epämääräisen hymyn kasvoilleni.
"En mä tiedä", sain sanottua ja haroin ylipitkiä hiuksia pois silmiltäni. Maikin katse oli kysyvä ja hänen kulmakarvansa temppuilivat eri tasoissa ilmeeseen, joka minun kasvoillani olisi mahdotonta saavuttaa.
"Mulla on tosi huono olo", tunnustin lopulta ja raahauduin Maikin perässä tallitupaan. Tyttö istutti minut sohvalle ja tarjosi kylmää vettä suloisessa kaakaomukissa, jonka kylkiä koristi oranssi väri ja veikeät hattivatit. Vaikka vesi ei houkutellut laisinkaan, join sen kiitollisena ja toivoin että oloni paranisi.
"Kiitos", hymähdin, kun viimeinkin tilkka oli valunut alas kurkustani sulaneen lumihiutaleen tavoin eksyessään sisään kauluksestani, aiheuttaen kylmiä väreitä selässäni. Kaikessa on yhteys, lumihiutaleissa, kyyneleissä, jääpuikoissa. Se on runoutta.

Hymyilin vienosti. Vesi helpotti, tai minun totuudessani Maikki helpotti oloani. Värit alkoivat vähitellen levitä tuvan nurkista takertuen varpaisiini lämpimillä sormillaan.
”Onksiul nyt parempi olo?” Maikki kysyi ja jäi silmät suurina odottamaan myöntävää vastausta. Nyökkäsin hymyillen ja säpsähdin tytön syöksähtäessä taputtamaan topakasti olkapäätäni. Hän hymyili tyytyväisenä ja hyppeli sitten yhtä iloisena kuin aikaisemminkin takaisin tallin puolelle, jättäen hiljaisuuden jälkeensä. Hymähdin ja ravistelin epäuskoisena päätäni. Päänsärky ja tinnitus olivat kadonneet vaivihkaa hikan tavoin.

Olin nousemassa tuolilta, kunnes säikähdin tuvan seinustaan nojaavaa hahmoa ja kolautin pakorefleksissäni reiteni pöydänkulmaan. Vaalea hahmo loihti kasvoilleen ihmettelevän, hieman säälivän ilmeen ja nyökkäsi tervehdykseksi. Se oli pelkkä kohteliaisuus, ilo ei edes pyyhkäissyt hänen katsettaan. Hahmo oli Jasperi, uusi poika, joka oli nyt samassa asemassa kuin minä aikoinani, mielenkiintoa huokuvana, kysymyksiä herättävänä. Olin tavannut hänet muutama päivä sitten, mutta tuskin olimme vaihtaneet enempää kuin pari sanaa.
Hymyilin tälle leveästi, hieman punastuen kömpelyyttäni ja hivuttauduin jomottavasta kivusta huolimatta selkä suorana omalle kaapilleni.
”Mitäs tykkäät Hallavasta?” kysyin rennosti ja ihailin salaa tämän luonnonvaaleita hiuksiaan ja jäänsinisiä silmiä, jotka toivat väistämättä mieleeni ystäväni Jack Frostin, pakkasukon. Tietysti olin tehnyt Jackistä pienoisnäytelmiä ja muuta oheiskamaa, kun ranskalaiset ystäväni olivat ihastuneet tähän piirrettyjen hahmoon ensisilmäyksillään.
Jasperi hymyili hyväksyvästi ja tiesi ettei kysymys tarvinnut vastausta. Hiljaisuus tuntui kuitenkin seisovan välissämme, joten minun oli yritettävä uudelleen:
”Ootko sä ratsastanut kauankin?” kysyin ja mielessäni olin ylpeä itsestäni. Tähän pojan oli pakko vastata avaamalla suutaan, ettei tämä tajuaisi näyttää vuosia sormillaan tai hämärällä muinaisella viittomakielellä.
”No, ihan pennusta asti oikeestaan. En mie oo millään ratsastustunneilla käynyt tai mitään, mutta sillon tällön oon kiivennyt niiden issikoiden selkään”, poika hymähti vieno hymyn heijastus katseessaan, eikä hänen äänensä ollut niin kylmä kuin muistin. Nyökkäsin hyväksyvästi ja olin sanomassa vielä jonkinnäköisen tervehdyksen, ennen kuin laahustin ulos tallituvasta, mutta pojan hämmentävä tuijotus teki olostani vaivaantuneen ja päädyin lopulta vain vilkuttamaan perääni ennen kuin suljin oven.

Liukastelin jokseenkin masentavassa harmaudessa rauhattomana ravailevan tammani luokse ja päitsin sen ripeästi aidan yli. Rana tapitti minua ystävällisesti Pinkin takana ja piti turpaansa tämän lautasilla.
”Tänään pitääkin vähän ryhdistäytyä, kun on se Aleksin valmennus”, höpötin Pinkille samalla, kun usutin sen ulos tarhasta riimunnaru kaulallaan ja lukitsin portin hämmentyneen Ranan edestä. Pinkki jäi viattomana odottamaan tarhan viereen ja jäi hyvästelemään valkoista ystäväänsä aidan toisella puolella.
”Kyllä Inka sut kohta hakee”, lohduttelin sitä ja talutin Pinkin lämpöä hehkuvaan talliin. Koti-ikävä oli väistynyt jo kokonaan, vaikka kaipauksen värinen maisema muistuttikin yksinäisyydestä. Pinkki oli kuitenkin täällä, kantaen karvassaan kotitallin tuoksun ja kavioissaan tuhannet muistot kodista ja perheestä.
...

Odotin valmennusta innolla. Se oli todella hyvää vaihtelua perustreeniin, ja viime kerta Sussun valkassa oli saanut Pinkin kummasti piristymään. Lähipäivien löllötreenit saattoivat näkyä tamman energisyydessä, mutta yleensä sekin oli vain hyvä asia. Sidoin riimunnarun käytävänreunalle ja riisuin puoliveriseltä loimen kauniille paketille loimitangolle. Riisuin siltä nopeasti putsit, jotka eivät olleet kuin hieman kosteat, joten asetin ne loimen päälle tangolle.
Karvanlähtö ei ikinä ollut kummoista ennen talvea. Pahin rumba tuli vasta talven jälkeen, jolloin Pinkki joutui taas tottumaan jokapäiväisiin aivastuksiin. Silloin Pinkki myös kutisi paljon, ja ihan sääliksi kävi, jos sitä ei ehtinyt harjata läpikotaisin kumisualla.
Hymyilin. Harjat tuntuivat niin hyviltä kädessä, kun taiteilin niillä hevosen muotoja pitkin rutiininomaisesti, sipaisten aina välillä pölyt muihin tuuliin. Valkoinen karva hohti tämän vatsan alla.

Pian myös Inka pöllähti sisään Ranan kanssa, ja pakkanen kipitti kasvoilleni tervehdykseksi. Pinkki hörisi kovaan ääneen korvani vieressä.
”Sä oletkin jo ajoissa valmistautumassa”, Inka sanoi iloisesti ja talutti valkoisen hevosensa karsinaan, vaikka tamma olisikin mielellään jäänyt jutustelemaan Picon kanssa. Nyökkäsin hymyillen ja jatkoin Pinkin sukimista. Valmennukseen oli vielä puolitoista tuntia aikaa.
Juttelimme Inkan kanssa niitä näitä samalla, kun hänkin touhusi hevosensa kanssa. Kun olin käynyt Pinkin läpi jo useampaan kertaan, myös Valma tuli innokkaasti sisään. Hymyilin tytölle leveästi ja vilkutin Pinkin vatsan alta.
”Mä luulin että oon ihan liian ajoissa, mutta täällähän ollaan jo melkein valmiita!” Valma sanoi naurahtaen ja valmisteli ripeästi Dunjan karsinan valmiiksi. Aloin käärimään viimeistä pinteliä Pinkin jalkaan.
”En mä oo ainakaan vielä valmis”, vastasimme Inkan kanssa lähes yhteen ääneen, jonka jälkeen tietysti nauroimme. Valma kävi hakemassa Dunjan pihalta, ja pian myös Veera, sekä muita alkoi tulla talliin. Jasperikin oli mystisesti hiipinyt Cellen luokse, vaikka hän olikin jo todennäköisesti harjannut sen aikaisemmin.

Viisarit valuivat lähemmäs valmennuksen ajankohtaa ja Aleksikin saapui talliin keventämään tunnelmaa.
”Pitääkö hevoset olla vertyneitä ennen valmennusta?” kysyin ohimennen katsoessani kelloa tallin seinällä.
”Myö aloitetaan ihan pitkin ohjin taivuttelulla, joten jos muutaman kierroksen ehtisitte kävellä ennen varsinaista ohjausta, niin olisi hyvä”, Aleksi vastasi rennosti ja jäi naputtelemaan tekstiviestiä.
Satuloin Pinkin, jonka jälkeen kävin vaihtamassa omat ratsastuskamppeet päälleni, ja palasin suitsimaan tamman.
”Ootteko valmiita?” kysyin kuuluvalla äänellä kaikilta, mutta katsoin merkillisesti hymyilevää Valmaa silmiin. Hetken odottelun jälkeen suunnistin kärkiratsukkona maneesiin, jossa kävelimme pitkin ohjin rennosti vieretysten vuoroin kenenkin kanssa ja jatkoimme tallissa syntynyttä keskustelua. Jonkin ajan kuluttua Aleksi laahusti kömpelön näköisissä toppahousuissa maneesin keskelle ja näytti epämääräisillä käsimerkeillä, että aloittaisimme pian. Siirryimme välimatkojen mukaan keskiympyrälle ja otimme hellän tuntuman samalla, kun Aleksi kävi läpi tunnin kulkua. Tehtävät kuulostivat mielenkiintoisilta, mutta tiesin, etten pääsisi Pinkin kanssa helpolla.

Hain hentoa tuntumaa puolipidätteiden avulla ja johdin ohjaa kunnolla taivutuksen suuntaan. Pinkki piti päätään pitkällä edessään, niin kuin aina alku- ja loppukäynneissä. Se lähinnä näytti siltä, että tamma yrittäisi kurotella jotakin edessään. Kun olin taivutellut molempiin suuntiin ja Picolle tuli selväksi, että ympyrällä piti pysyä, se alkoi virittyä kuuliaiseksi pohkeelle. Tamman energisyys yllytti minua ottamaan enemmän tuntumaa ja matkaa voittava käynti tavoitti nopeasti edessä kulkevan Cellen, joten jouduin tekemään asteen soikion muotoista ympyrää.
Kun aloimme vaihdella tempoa käynnissä, otin ohjat paremmin tuntumalle pitäen ne kuitenkin melko pitkinä, ja Pinkki taivutti kaulaansa tottuneesti rennolle kaarelle. ”Melkein pysähdykset” eivät tuottaneet ongelmia, ja tamma tuntui heti hyvältä kädellä. Pidin nyrkkejäni suhteellisen korkealla, ettei Pinkki muuttuisi etupainoiseksi venyttäessään selkäänsä.
Jonkin ajan kuluessa aloimme vaihdella tempoa nopeassa tahdissa, jolloin kerin ohjat perustuntumalle ja kokosin puolipidätteiden ja ryhdikkäästi istumisen avulla tammaa, pitäen pohkeet kiinni ja energisen askelluksen tallessa. Ennen raviin siirtymistä Pinocca oli jo kiinni tehtävässä joka aistillaan, joten askellajin muutos tuli oikeaan aikaan.

Puristin pohkeillani kevyesti Pinkin kylkiä ja puristin sormeni nyrkkiin, jolloin Pinkki nosti ravin nytkäyttäen päätään hieman tuntuman ulkopuolelle. Taivuttamisen avulla tuntuma kuitenkin palasi, ja pystyin taas rentoutumaan pompottavassa ravissa ja myötäämään lantiollani hevosen liikkeitä. Pinoccan ravi otti nopeasti Cellen kiinni, joten jouduin ratsastamaan sitä kokoon ylöspäin suuntautuvilla pidätteillä ja tekemällä aavistuksen suurempaa ympyrää.
Taivuttelin hevosta avotaivutuksilla sisään ja ulos, vastataivutuksilla sisään ja ulos, sekä myös sulkutaivutukset onnistuivat siltä hyvin temponmuutosten välillä. Sulkutaivutus auttoi sitä hyvin kokoamaan, ja ravi alkoi mahtua ympyrälle.

Seuraava tehtävä oli se, joka oli nostanut kulmakarvojani jo silloin, kun Aleksi näitä tehtäviä luetteli. Nostimme vuorotellen laukan muiden ravatessa, ja laukata piti yrittää mahdollisimman pitkään. Ensin laukkaa ei ehditty tehdä puoltaympyrää pidempään, ja Pinkki luikki nopeasti kiinni Cellen häntään. Lopulta tamma kuitenkin hoksasi idean ja teki kunnolla töitä lyhentääkseen laukkaa. Hyvin se kaiken kaikkiaan onnistui, vaikka ohjat alkoivat monen toiston jälkeen valua käsistä ja keskittyminen molempien osalta herpaantua. Tehtävä oli kuitenkin todella hyvä, ja oikea Pinkille, jolla on vielä kokoaminen hieman hakusessa Puolipidäte, pohje, puolipidäte, pohje ja kyllä se lopulta alkoi tulla itsestään. Lopulta Aleksi vislasi, että käynti ja oli ihanaa sekä minusta, että Picosta antaa pitkät ohjat ja hengähtää.

Pinkille oli jo tullut vähän hiki huovan alle, ja itselläkin oli kuuma kypärä päässä. Naurahdin ajatukselle, miltä hiukseni näyttäisivät, jos ottaisin kypärän pois. Käänsin Pinkin toiselle pääty-ympyrälle ja keritsin taas ohjat tuntumalle. Tamma oli heti kuolaimella ja käveli hyvää käyntiä, joten taputin sitä vielä kunnolla kaulalle tyytyväisesti hymyillen.
Aloitimme tehtävän ympyrällä, ja se oli paljon helpompaa, koska olimme jakautuneet kahdelle ympyrälle. Väistötehtävät menivät mallikkaasti, vaikka Pinkki aluksi riuhtoikin ohjia kädestäni, eikä puolenvaihto ollut kovinkaan ketterää. Vastalaukkaosuus sujui aluksi hieman epävarmasti, sillä laukka vaihtui ennen puolta ympyrää lähes joka kerta. Lopulta sain kuitenkin ulkopohkeen läpi, ja ulospäin reilusti taivuttamalla Pinkki sai juonesta kiinni. Toiseen suuntaan tehtävä oli helpompi, eikä laukka vaihtunut kertaakaan, paitsi ensimmäisellä nostolla tamma nosti väärän laukan.
Tästäkin tehtävästä jäi kuitenkin hyvä maku suuhun.

Loppuraveissa Pinkki venytti kaulaansa hyvin alas ja astui takajaloilla kunnolla alle. Se venytti askeliaan, ja jouduin tekemään useita ympyröitä ja voltteja pitääkseni välimatkat. Käynnissä Pinocca piti päätään taas kilometrin pituudella itsestään ja askelsi tyytyväisen reippaana rentoa käyntiä. Taputin sitä kunnolla ja kehuin sitä ääneen.
Tunnin loputtua kiitin vielä Aleksia tehokkaasta treenistä ja hyvistä vinkeistä, jonka jälkeen käpystelimme muiden mukana takaisin talliin.

”Bien, Pico”, kehuin tammaa ja rapsutin sen päätä saavuttuamme karsinaan numero 13. Riisuin höyryävältä tammalta kamat ja laitoin hikisen selän lämmikkeeksi fleeceloimen. Juotin Pinkille ämpärillisen siirappista melassivettä samalla, kun käärin siltä pintelit huolellisesti takaisin säilytyspussiinsa. Valmennuksen jälkeen oli kyllä todella hyvä fiilis ja Pinkkikin näytti tyytyväiseltä. Se hankasi niskaansa seinää vasten ja alkoi kuopia maata kaviollaan epäilyttävästi.
”Hei ootas vähän, tyttö”, sanoin sille houkuttelin sen heinän avulla karsinan etuosaan. Vaihdoin kosteuden imeneen fleeceloimen talliloimeen ja kävin sitten heittämässä satulan ja suitset omille paikoilleen. Kävin vaihtamassa vaatteeni ja olin jo valmis lähtöön, ja kun tulin antamaan kuivaa leipää pollelle palkinnoksi, se oli käynyt piehtaroimaan ja makasi tyytyväisenä karsinan pohjalla. Pudotin leivät sen ruokakuppiin, ja tamma nousi välittömästi syömään ne.

”Au revoir”, hihkaisin kaikille ennen kuin hypähdin ulos tallista ja lähdin iloisena kulkemaan kohti kotia. Tulisin vielä myöhemmin tallille siivoamaan karsinan, mutta tältä osin halusin vain mennä kotiin syömään jotain täyttävää lämmintä sapuskaa.

"Huomenna on joulu", mutisin epäuskoisena puoliksi itselleni ja puoliksi muille tallituvassa nököttäville ja tein tilaa viereeni istahtavalle Inkalle.
Emppu tokaisi katsellen meitä muita totisena:
"Mulla ainaki on joulufiilis! Meil on jo kaikki joulukoristeet laitettu ja tänää varmaa leivotaaki."
"On meilki siis kaikki härpäkkeet valmiina ja kuusi pystyssä mut jotenki tuntuu ettei kukaa varmaa haluis laulella mitää Hiljaa maahan leijaa hiutaleet tällasella säällä", naurahdin.
"Pikemminki Jollei jouluna ole lunta", Mikki sanoi väliin. Naurahdin, nousin vastenmielisesti sohvalta ja lähdin käpyttelemään ovelle päin. Jasperi ryntäsi heti lattialta vapauttamalleni paikalle sohvannurkassa ja näytti leikkisästi kieltä.
"Mä meen nyt hoitelemaan sun kullannupun", hymyilin Mikille turhankin pahaenteisesti ja jätin tallilaiset pölisemään keskenään.

Eilen kävin Hallavassa toista kertaa, mutta se jäi vain tervehtimiseksi. Tänään minulla olisi rutkasti aikaa tutustua Pinkkiin paremmin, vähän hoidella ja muutenkin puuhata tallissa. Muihin tallilaisiin sain kontaktia yllättävän nopeasti, eikä aikaakaan kun sulauduin jo porukkaan. Tästä se hoitajuus Hallavassa sitten lähtikin käyntiin.
"Pinkki taitaa olla pihalla", hymähdin. Olin touhukkaalla päällä, joten päätin ennen tamman hakemista sisälle puhdistaa pikaisesti sen karsinan. "Jaa-a, hoitelut jää sitten vähän myöhempään."
Hain satulahuoneesta kottarit ja talikon, jonka jälkeen suuntasin Pinkin boksille.
"Täälläpä on siistiä", totesin vilkaistessani puhtaita alusia levitettynä tasaisesti lattian joka kolkkaan. Parin lantakasan poimiminen perältä ei vienyt kauaa, ja moskat kärrättyäni lantalaan sekä tavarat vietyäni paikoilleen olin valmis hakemaan Pinkin.

Heiluttelin riimunnarua kädessäni samalla kun astelin Pinkin tarhalle. Pian huomasin kirjavan neidin tähystämässä portilla toppaloimineen, Rana puolestaan seisoskeli kauempana sadekaapunsa kera. Rautiaankimo liittyi seuraan nätillä ravilla ja jäi touhukkaana seisomaan eteeni herkkujen toivossa.
"Etkös sä oo se Inkan silmäterä", muistelin silittäen tämän pehmeää turpaa. Kiinnitin vihreän narun Pinksun samansävyiseen riimuun, talutin sen ulkopuolelle ja kurkotin sulkemaan portin. Rana jäi pettyneenä aidan toiselle puolelle Pinkin lähtiessä keveästi kävelemään vierelläni.
"Nytpä oon sun virallinen puunaaja, deal with it", puhelin neidille köpötellessämme talliin. Moikkasin Riksun karsinassa ahertavaa Sussua ennen kuin käänsin Pinkin omaan boksiinsa. Napsautin riimunnarun irti päitsistä, otin buutsit pois tamman etujaloista ja riisuin toppaloimen - sen jälkeen lähdin hakemaan harjapakkia. Satulahuoneessa hoidokkiensa suitsia kiillottivat Nanna sekä Valma. Tervehdin hymyillen, jonka jälkeen nappasin tutun pakin mukaani.

Pinkki aloitti herttaisen rapsutuksien kerjäämisen heti astuessani toistamiseen karsinaan. Se hamusi hiuksiani kuin heinää ja kurkotti pian turpansa harjapakkiin kun sen maahan laskin. Lentävän pölyharjan johdosta siirsin pakin suosiolla karsinan ulkopuolelle. Puistelin purut harjasta, jonka jälkeen aloin sukimaan Pinkin silkkistä karvaa kaulasta alkaen. Tyttönen oli puhdas kuin mikä, ainoastaan jalat olivat hieman loskan likaamat. Itsekseni hyräillen vaihtelin harjasta toiseen ja suin hiirakonkirjavaa karvapeitettä läpikotaisin.
"Make my wish come true, all I want for christmas, is you..." mumisin ja hymyilin sanojen yhteenkäymiselle tilanteeni kanssa. Joululahjatoiveeni tosiaan oli Pinkin hoitajuus jo siitä alkaen kun tammaan kävin tutustumassa, nyt se oli totetutunut - vasta pari päivää sitten. Kelasin päivämäärää puoliääneen:
"Kaheskymmenes ensimmäinen joulukuuta, tasan kello kakskytviis yli yks."

Touhukas nappisilmä ei säästänyt minua jatkuvalta pyörimiseltä ja taskujen nuuhkimiselta. Tammuli viskoi pitkää häntäänsä minkä ehti, kun yritin setviä sen moskaantuneita jouhia. Kaviot nousivat korkealle, Pinkki kannatteli niitä kiltisti koko putsaamisen ajan. Jo valmiiksi siistin neidin harjatuksi saaminen ei vienyt kauaa, joten päätin vielä harjailla sitä muuten vaan kaikessa hiljaisuudessa, kun ylimääräistä aikaa oli.
"Wazzuup, mä jo vähä meinasin et se hoiteleminen olis jotain ihan muuta sun tapauksessa", matala ääni huikkasi selkäni takaa. Pyörähdin ympäri säpsähtäen ja näin Mikin nojailevan karsinan oveen virnistäen. Naurahdin pienesti ennen kuin käännyin takaisin harjailun pariin ja tokaisin:
"Kuivaa huumoria. En mä nyt Pinkille..."
"Yes, nyt se enmämunkullannupullevoismitäänniinjulmaatehdäseonniinihanajarakas-selittely alkaa", Mikki vinkaisi feikkipelästyneenä. "Säästä mut siltä."

Nostin toppaloimen karsinan ulkopuolelta ja heitin sen Pinkin niskaan. Kiinnitin remmit pikaisesti, jonka jälkeen laitoin buutsit tamman etusiin. Napsautin riimunvarren Pinkin riimuun ja lähdin taluttamaan puoliveristä käytävää pitkin. Tamma lähti vähän liiankin innokkaasti köpöttelemään ulos - hyväksyin asian enkä neidin vauhtia enempää hidastanut vaan juoksin kevyesti sen vierellä aina tarhoille asti. Rana hirnahti kimeästi toverilleen ja Pinkki kiljui korvani juuressa takaisin. Avasin portin ja irrotin riimunnarun tytön pyyhältäessä innokkaana Ranan kimppuun. Energiset neidot ravasivat hetken peräkanaa kauemmas, jonka jälkeen ne tallustivat takaisin portille ja jäivät syömään heiniään.
"Hyvää aatonaattoa, Pinkki", huikkasin vielä ennen kuin vedin portin kiinni ja lähdin kävelemään takaisin tallille.

Kun olin käynyt viemässä harjapakin takaisin satulahuoneeseen, jouduin hetkeksi pysähtymään miettimään. En viittis tallitupaankaa mennä laiskiaisena makoilemaa, ajattelin. Mitä jos vähän siivoilisin? Vilkaisin käytävälle jätettyä luutaa ja heti perään ylimääräisten oljenpätkien sieltä täältä kuorruttamaa tallikäytävää. Päätin oitis tarttua toimeen, mutta ennen lakaisuoperaatiota kävin laittamassa radion päälle. Vempeleestä alkoi sopivasti pauhata joulumusiikkia. Nappasin pitkäharjaksisen luudan käsiini ja lähdin hyvällä mielellä lakaisemaan roskia sivuun, eikä aikaakaan kun käytävä oli taas siisti. Vein luudan paikalleen ja jäin taas miettimään seuraavaa tekemistä. Satulahuoneesta pyyhälsi lyhyt tyttö harjapakki kuormanaan. Karkinvärisestä polkkatukasta päätellen tämä oli Lotta. Hän tervehti ja virnisti pirteänä, minä puolestani moikkasin takaisin.

Kun olin korjannut pari katonrajasta tipahtanutta koristenauhan pätkää paikalleen, päätin suunnata tallitupaan.
"Onkos Pinkki nyt timantinkiiltävä?" Mikki irvisti haukotuksen lomasta lösähtäessäni sohvalle.
"Totta kai", vastasin jes söör-asenteella. "Onkos täällä kahvia?"
Kuikuilin ympärilleni ja vilkaisin vuoroin Rexaa, Miroa, Mikkiä ja Narniaa.
"On tossa viel tilkka, saattaa olla vähä jäähtyny", Miro ilmoitti. Hän siirsi katseensa ihmisestä toiseen ja mumisi:
"Ihmeen hiljasta täällä, väsynyttä porukkaa."
Tosiaan, Narnia oli syventynyt Hevoshulluun, Mikki näytti olevan nukahtamaisillaan sohvannurkkaan ja Rexakin tuntui olevan ihan ajatuksissaan. Kohautin pojalle olkiani ja menin kaatamaan viimeiset kahvinjämät mukiin.

Ehdin varata itselleni paikan sohvalta ennen kuin enemmän porukkaa virtasi sisään taukotuvan ovesta.
"Jaahas, mä tästä meen... tallin puolelle." Mikki nousi venytellen ja lähti kävelemään ovelle. Inka tuli viereeni, redheadin jättämälle vapaalle paikalle pojan lähdettyä. Nyt porukkaa oli huoneessa kolme enemmän ja puheensorina yltyi. Tiitu käveli kännykässään kiinni sohvan viereen ja istahti melkein päälleni Candy Crush Sagan lumoamana. Jasperi istahti tahallisen hidasliikkeisesti lattialle ihan sohvan viereen katsoen minua anovasti, kunnes tajusin tehdä pojalle tilaa. Porukka jutteli kaikkea maasta taivaaseen, ykköspuheenaiheena tietenkin joulu - musta sellainen.

Becca & Pinkki #1

Jouluaatoksi olisin tietysti mennyt kotiin, jos perheeni ei olisi päättänyt lähteä Espanjaan lomalle ja jättänyt tallia palkollisten vastuulle. Olin nukkunut yllättävän pitkään ja pimeys pakeni aamua talon nurkkiin ja ovien taakse. Lunta satoi taukoamatta, ja lumihangen korkeudesta päätellen sitä oli satanut koko yön. Hyppäsin salamana ylös sängystäni ja yritin olla katsomatta huoneen perällä nököttävää Aatoksen sänkyä, jonka päällä oli valtava vuori vaatteita ja tavaroita. Kaikkialla muualla oli siistiä ja avaraa, tai niin avaraa kuin kahden asuttamassa yksiössä voi olla. Kävin hakemassa keittiöstä kaksi joulutorttua ja söin ne päällekkäin samaan aikaan, kun kaadoin kummitädiltäni, Viiviltä, hakemani paketit keskelle keittiön kapeaa lattiaa. Äiti oli lähettänyt lahjat postissa rumissa paketeissa, mutta oli pyytänyt tätiäni paketoimaan ne uudelleen, jotta saisin edes kohtalaisen joulun itselleni. Istahdin risti-istuntaan ja ravistelin paketteja auki yhdellä kädelläni, kun toisella kädellä tungin joulutorttuja poskeeni. Lehtitaikina mureni ja satoi lumena suloisille punaisille sydänkuvioisille yöhousuilleni, mutten antanut sen häiritä, sillä ensimmäisestä paketista tuli kauan toivomani eläinpipo, oranssi tiikeripipo, jossa oli korvat ja raidat ja kaikki! Se oli sveitsiläiseltä ystävältäni Olivierilta, jolle olin antanut vaaleanpunaisen t-paidan, jossa on söpöjä virtahepoja. Paita siksi, että Olivierilla oli aina tapana verrata ihmisiä virtahepoihin, jota me tietysti pidimme outona.

Pidin joulutorttuja hampaideni välissä, kunnes sain pipon pysymään päässäni ja jatkoin sitten pakettien repimistä. Ai että kun rakastinkaan joulua! Kultaisesta lahjapaperista paljastui superpehmeät pörrösukat ja turkoosit laskettelulasit, joissa oli mustia old-school-kuvioita ja lasi oli värikästä peililasia. Arvioin hetken niiden hintaa ja etsin sitten paketista lapun, jossa luki, että lahjan oli antanut toinen sveitsiläinen kaverini, Franz, jonka kanssa kävimme usein lautailemassa milloin missäkin.
Lisian antamasta paketista löytyi sveitsiläistä suklaata ja törkeän söpö itse painettu t-paita, jossa luki ”I do not eat salmiakki. It’s poison.” Lisia oli aina kaikista innokkain maistelemaan suomi-tuliaisia, ja oli vahvasti sitä mieltä, että pitäisi salmiakista, mutta kun hän sitten vihdoin pääsi maistamaan sitä, hänen ilmeensä oli niin sanoinkuvaamaton, että se piirtyi mieleeni ikuisiksi ajoiksi.

En ehtinyt edes pukea paitaa päälleni, kun ovikello soi. Se ei olisi Aatos, siitä olin varma. Toivoin vain, ettei se ollut joulupukki, koska sitä heppua osasin joka joulu pelätä. Joulutortut pysyivät hampaideni välissä, kun nousin ylös ja hipsin kurkistamaan ovisilmästä, josko pukki olisi päättänyt tunkeutua talooni. Ne taisivat käyttää ovia, kun takkaa ei ollut asunnossa.
Minua tuijotti takaisin punapartainen, keski-ikäinen mies, jolla oli kaljamaha ja roikkuvat silmäpussit. Ukolla oli päällään ruskea kulunut nahkatakki ja turkishattu, mutta alkujärkytyksen jälkeen avasin oven hymyillen. Mies oli Pete-eno, joka harvoin suostui lentämään Sveitsiin näkemään siskoaan ja tämän perhettä.

”No terve mieheen!” mies huudahti käheällä äänellään ja tuijotti hämmentyneenä epämääräistä pukeutumistani. Punaiset sydän-yöhousut, joiden lahkeet lipoivat maata, ei paitaa, mutta päässä lapsellinen tiikeripipo ja suu täynnä torttua.
”Huomaa kyllä että yksin sitä asutaan, kun on tommoset remeleet”, Pete vitsaili ja virnisti sitten tavalla, jonka olin jo ehtinyt unohtaa. Halasin miestä ja pyysin tulemaan peremmälle.
”Mites sä päätit tänne tulla, jouluaattona?” kysyin ja olin valmiina pelastamaan ne muutamat huonekasvit, jotka olivat vähällä jäädä miehen viskoman nahkatakin ja kaljamahan tielle.
”Laura meni muksujen kanssa pulkkamäkeen tohon lähistölle, ni patisti minut sitten tänne sinua morjenstammaa”, Pete vastasi ja katsoi sitten merkitsevästi oven suuntaan, ”ja onhan meillä sinulle pieni yllätyskin.” Katsoin myös hämmentyneenä ovelle, mutten nähnyt mitään tavallisesta poikkeavaa. Olin taas tuppisuuna, joka kuunteli ihmeissään, eikä ymmärtänyt mitään.
”Vaikka onhan sinulla täällä vähän ahdasta, niin ajateltiin kuitenkin, että sinulle tämä yllätys kuuluu. Olet niin urheilullinen ja vietät paljon aikaa ulkona… Anna sanoi että tämä olisi hyvä idea, mutta itse vähän epäilen…”, mies selitti ja kuljetti katsettaan ympäri asuntoa.
”No mikä se yllätys on?” sain kysyttyä mykistykseni läpi ja potkin lahjapapereita syvemmälle keittiöön. Pete lampsi varovasti kengät jalassaan olohuoneen ikkunalle.
”Jos sinulle ei sovi, niin pitää keksiä joku toinen. Tää on käytettyä tavaraa, me ei voida sitä enää pitää”, hän selitti hieman surumielisenä ja katsoi kerrostalon pihaa ikkunasta.

En tiennyt, mitä arvata. Ehkä joku huonekalu, sohva kenties.
Pete katsoi nopeasti ympärilleen ja palasi sitten ahtaaseen eteiseen.
”Me kyllä kustannetaan siitä koituvat lisäkulut. Noh, laita kengät jalkaan ja paita p… no, kengät jalkaan ja tule sitten katsomaan, kuka sinua odottaa”, hän hoputti ja aloin jo pahaenteisesti aavistamaan kuka minua odotti. Työnsin Aatoksen sinipunaiset reinot jalkaani ja ryntäsin miehen mukaan käytävälle. Hymyilin sille, ettei Pete käyttänyt hissiä, ja hämmennys muuttui perinteiseksi jouluhilpeydeksi ja jännittäväksi odottamiseksi. Lapsenomainen jouluhymy ja innostus levisivät kasvoilleni, kun hyppelin rappusia alas enoani seuraten.

”Hyvää joulua!” huikkasin hämmentyneelle nuorelle naiselle, joka oli asettelemassa joulukranssia oveensa. Hän vilkaisi nyökkäävää enoani, mutta palasi sitten kipittämään katseellaan minut päästä varpaisiin.
”Samoin”, hän vastasi epäröiden ja kääntyi sitten vastahakoisesti takaisin ovikranssinsa puoleen.
Kun pääsimme ulko-oven luokse, lasin läpi meitä tuijotti suurine viattomine silmineen punainen karvaturri, joka oli sidottu seinässä olevaan metallirenkaaseen.
”Vilma tuli allergiseksi, eikä Takku tykkää olla öitä ulkona. Se tarvitsee kyllä paljon liikuntaa ja aikaa, joten ymmärrän jos sinulle se on vaikea toteuttaa…”, Pete sanoi ja avasi ulko-oven. Punaruskea kiiltäväturkkinen nuori koira nousi nopeasti tervehtimään ensin enoani ja sitten minua, nousten tassuillaan jalkojani vasten.
Takku on löytökoira, jonka enoni oli perheineen adoptoinut vuosi sitten. Olin tavannut Takun kerran aikaisemmin, mutta nyt se näytti aivan eri koiralta, eikä sen turkki ollut enää nimensä veroinen. Kun se löytyi huonokuntoisena jolkottamasta pitkin moottoritietä, jalka ontuen, sen turkki oli ollut likainen ja karhea, ja sen takkuja piti selvittää monta päivää, kunnes se lopulta trimmattiin. Se oli todennäköisesti sekarotuinen, irlanninsetterin ja jonkun muun sekoitus.
”No hei takkuturkki”, tervehdin koiraa ja kumarruin ottamaan sen tervehdykset vastaan. Iso koira vinkui innosta, ja tunki voimakkaasti kuononsa syliini. Rapsutin sen pehmeää karvaa, ryntäitä ja mahaa, josta se selvästi nautti. En ehtinyt edes ajatella, kuinka paljon lupasin koiralle elämästäni antaa, kun enoni katsoi minua tyytyväisenä ja nyökkäsi.
”Kuules poikaseni, Takku on nyt sinun”, hän sanoi, mutta näin jo kaihoisan liekin hänen katseessaan. Koira oli miehelle varmasti rakas, ja hän tiesi, ettei tulisi enää saamaan sitä takaisin. Hän antoi minulle hihnan ja valtavan urheilukassillisen tavaroita, sekä sinisen kovakantisen vihon, jonka ensimmäiset sivut oli täytetty eläinlääkärimerkinnöistä ynnä muista tärkeistä tiedoista. Sinne oli myös kirjoitettu Takun käyttäytymisestä ja tavoista, sekä ruokatottumuksista ja lempileluista. Kiitin ja kun mies käveli matkoihinsa, hiljaisuus jäi paidattoman tiikeripojan ja neuvottoman koiran ja muun maailman väliin seisomaan.


Sen jälkeen oli vain kaksi punaista möhkälettä ja kerrostalo, joka ei osallistunut keskusteluun.
”Mitäs nyt tehdään, koiraseni?” kysyin vieläkin yrittäen sisäistää tietoa, että Takku oli nyt minun. Se tuijotti minua kysyvin silmin ja kallisti päätään.
”Eikai tässä muukaan auta, kun mennä avaamaan loputkin lahjat”, tokaisin ja kävelin ylös portaita koira edellä, urheilukassi takana. Kerrostalo oli täynnä eläimiä, koska se oli yksi niistä harvoista, jossa ne oli sallittu. Naapurini, ovikranssityttö tuijotti minua polvillaan ovensa edessä, kaksi kertaa hämmentyneempänä, enkä voinut kuin nyökätä mykkänä koirineni päivineni.
”Tää on Takku, uus asukas. Mutta mä yritän pitää sen hiljasena”, tokaisin vienosti hymyillen naiselle, joka oli liimailemassa tarroja postiluukkunsa ympärille. Takku ryntäsi heti naisen luokse ja riuhtaisi hihnan kädestäni. Isolla koiralla oli paljon voimaa kintuissaan.
”No moi, Takku”, hän tervehti koiraa epäröiden ja siisti hamettaan. Kiskoin kassin tasanteelle ja yritin kalastaa lattiaa pitkin lipuvaa hihnaa, mutta nainen ehti ensin.
”Tarviitsä apuu?” hän kysyi sitten hieman vaivaantuneesti, ja nousi varovasti seisomaan.
”Een mä, kiitos vaan”, kieltäydyin häkeltyneenä tämän ystävällisyydestä ja otin hihnan hänen kädestään.
”Mutta hyvää joulua”, lisäsin ja hymyilin leveästi. Nainen vastasi hymyyn ja jäi katsomaan kömpelöä raahautumistamme ylempään kerrokseen.

Potkaisin raollaan olevan oven kunnolla auki ja rohkaisin koiraa menemään sisään.
”Tervetuloa kotiin, tässä matkatavaranne”, puhuttelin koiraa, joka katsoi minua epäröiden ja laitoin oven kiinni. Irrotin nahkaisen hihnan pannasta ja päästin Takun tutkimaan taloa, toivoen, ettei se söisi lahjapakettejani. Sitten muistin Aatoksen. Maksoin asunnosta suurimman osan vuokrasta ja usein ostin myös kaikki ruokamme, joten tällä kertaa en ottaisi hänen mielipidettään huomioon. Vaikka toisaalta tilannetta olisi voitu verrata siihen, että olisin vain päättänyt ottaa asuntoon kolmannen vuokralaisen, kysymättä hänen lupaansa.
Potkin reinot jalastani ja kävin laittamassa juomakuppiin vettä ruokapöydän viereen ja istahdin sitten keittiön lattialle lahjapakettien keskelle. Takku kävi nuuhkimassa vesiastiaa, mutta jolkotti sitten eteiseen odottavasti istumaan. Alku oli vähemmän lupaava, mutta kun leikkasin juustosiivuja vierelleni, poju tuli ripeästi noukkimaan ne suihinsa.

Seuraavista enemmän ja vähemmän vaikeasti avattavista paketeista löytyi uusi talliloimi, mattapintaiset pinkit superkevyet jalustimet, jäniksen muotoinen säästöpossu (säästöpupu), punainen ohut nahkariimu (!), paistinpannu, maastokuvioinen kommandopipo, suklaata, konvehtirasia, rahaa, Sveitsin lipun värinen verryttelytakki ja valtava kasa siskoni suunnittelemia vaatteita, sekä vaaleansiniset pörröiset puputohvelit. Olin älyttömän tyytyväinen lahjoihin, jotka olivat levittäytyneet olohuoneeseen asti ja Takkukin näytti kiinnostuneen rapisevista lahjapapereista.
Puin päälleni salmiakkipaidan, enkä voinut vastustaa kiusausta kaivaa myös Arielin suunnittelemat housut itselleni suuresta kangaspussista. Silmiini sattui heti erisävyisistä farkkupaloista kootut ylhäältä löysät ja lahkeista kapeat housut, joissa oli omituisia härpäkkeitä. Pidin kyllä siskoni vaatteista, ja ne sopivat usein todella hyvin hienoon kouluuni, mutta toisinaan koristelu meni mielestäni vähän liian oudoksi ja design-tittelin piikkiin. Vaihdoin kuitenkin housut jalkaani ja tarkastelin niitä edestä ja takaa. Hymyilin kohteliaisuudeksi ja käännyin sitten kiinnostuneesti haistelevan koiran puoleen.
”No, silkkiturkki, mitäs tykkäät?”
Takku katsoi minua kysyvästi ja inisi vastaukseksi. Valitettavasti vastaus meni tulkinnan varaan, ja uskottelin itselleni, että koira sanoi ”noo, tykkäätkö sä muka?”. Päätin nyökätä ja puin sitten upouudet pörrösukat jalkoihini ja sinisen toppatakin, joka uskollisena odotti minua eteisen naulassa. Kaappasin kaikki uudet tallivarusteet syliini ja köytin Takun hihnaansa.
”Nyt mennään hevostelemaan!”

Matka Hallavaan sujui ripeästi, kun innokas koira oli vetämässä minua perässään. Pinkki rakasti koiria, ja se tuli jopa riivatun bordercolliemme kanssa hyvin toimeen, mutta Takusta en ollut niin varma. Sillä oli metsästysvietti, mutta ei se hevosia olisi metsästänyt. Kun tallinpiha vihdoin näkyi hevosineen päivineen, Takku haisteli maata yhä suuremmalla mielenkiinnolla ja inisi, kun ei saanut juosta suoraa päätä tutkimaan noita otuksia lähempää.
Se pyöri kavionjäljissä tamppaantuneessa lumihangessa kuono kiinni maassa ja haukahti, kun tarhassa käveli vastaan Nikita laumoineen.
”Hss!” kielsin koiraa, ja se ulisi anteeksipyytävästi suurilla silmillään tuijottaen. Kumarruin rapsuttamaan sitä ja kävelin sitten satulahuoneeseen viemään uudet varusteet kaappiin myöhempää käsittelyä varten.
”Mihin minä nyt sinutkin pistän?”

Päästin Takun vapaaksi Pinkin karsinaan samalla kun keräsin lannat kottikärryihin ja pesin ruoka- ja juomakupin. Leikattu uroskoira haisteli tiiviisti turvetta ja seiniä ja oli nenä kiinni talikossa.
”Tulisitko sä moikkaamaan Valmaa tänään?” kysyin siltä, vaikka tiesin, että se olisi paras vaihtoehto tämän vastauksesta huolimatta. Siitä ei kuitenkaan koitunut ongelmaa, sillä koira oli yksimielisesti innostunut ajatuksesta ja tuli kerjäämään rapsutuksia tassut jalkojani vasten.
Kun hommat oli hoidettu, menin antamaan Pinkille ja Ranalle omenoita tarhaan ja rupattelin niitä näitä kullannuppuni kanssa. Se ystävystyi mielellään Takuun, joka valppaana katsoi suurta eläintä aidan toisella puolella ja haukkui välillä melko kimeitä haukahduksia. Rana tuli myös katsomaan punaista karvapalloa, mutta perääntyi nopeasti haukahduksien aikana. Pinkki säpsähteli, mutta nuuhki uutta ystäväänsä kiinnostuneena ja korvat täydellisesti eteenpäin suunnattuna.
”Siinä on sun uusi ystävä, Takku - Pinkki, Pinkki - Takku”, esittelin heidät protokollaa noudattaen ja silitin Pinkin harmaata kaulaa.
”Sinä olet kyllä ikuinen aarteeni, älä huoli”, kuiskasin sille ja lähdin sitten vastustelevan karvaturrini kanssa kävelemään kohti päätietä. Asuikohan Valma pitkällä? Puristin vaaleanvihreään lahjapaperiin käärittyä pakettia rintaani vasten ja puhalsin vesihöyrypilven kuin rukouksen taivaalle. Lumipilvet satelivat onnenhileitä vieläkin, ja tallin pihan lumipoluille painautui kavionjälkien ystäviksi yhden ihmisen huopatossujäljet ja yhden koiran tassunjäljet, jotka kipittivät ihmisen vierellä Valmankin talolle asti.

Talon pihaa koristivat jouluvalot ja kauralyhteet, joiden ympärillä hyppeli pikkulintuja. Katon reunalta kurkisteli lumivalli jääpuikkoineen, ja olin liukastua portaikossa, kun en saanut siitä katsettani irti. Mitä jos se päättäisi pudota juuri nyt ja murskaantuisin tuusan nuuskaksi. Takku loikki askelmat nopeasti ja nousi painamaan ovikellosta. Pysähdyin silmät pyöreinä.
”Mitä hemmettiä?” pääsi suustani, kun koira istahti tyytyväisenä odottamaan oven eteen. Jonkin ajan kuluttua se haukahti, mutta sitten näin hahmon liikkuvan oven takana. Punastuin hämmentyneenä ja lyhensin hihnaa vaistomaisesti otteessani. Ovenkahva painui alas.
”No terve, et taida olla joulupukki”, sanoi mukavan näköinen nainen hieman arvailevalla ilmeellään. Hän hymyili vienosti ja naururypyt kohosivat hänen silmäkulmiinsa. Takku katsoi vuoroin naista ja vuoroin minua.
”No tänään en toimi siinä pestissä”, sanoin hymyillen ja hengitin syvään, vaikka tiesin että naamani oli tulipunainen.
”Onks Valma kotona, mä voisin lainata häntä minuutiksi”, sain lopulta sanottua, mutta nainen näytti jo tietäneen alun perinkin, miksi olin tullut. Hän nyökkäsi ja kohotti sormeaan odotuksen merkiksi ja katosi sitten syvemmälle taloon. Joulukuusen valot hohtivat lämminhenkisestä talosta ja Takku yritti päästä ovesta sisään, mutta pidin hihnan tiukasti otteessani.

Pian Valma tuli punastellen ovelle ja hyppäsi ulos harjatulle ovimatolle sulkien oven perässään.
”Mikki”, hän sanoi suloisesti ja suki pari eksynyttä hiussuortuvaa epäonnistuneesti korvan taakse. Hän vältteli ensin katsettani, mutta sukelsi sitten syvälle merenvihreisiin silmiini ja hymyili.
Sitten Takku tuuppasi häntä kuonollaan, ja tyttö säikähti pahaenteisesti kiljahtaen.
”Ei se sua syö, se on Takku, mun koira”, selitin, vaikka sanat eivät tuntuneetkaan omiltani. Valma katsoi minua kysyvästi ja antoi sitten koiralle kätensä haisteltavaksi ja Takku tuli heti tutkimaan tämän vartaloa.
”Ei tää oo sun koira”, Valma naurahti ja uskaltautui rapsuttamaan tätä kyljestä.
”Mä sain sen joululahjaksi, tai, enon tyttö tuli allergiseksi, ni ne ei voi enää pitää sitä”, korjasin ja Valman ilme muuttui vakavammaksi.
”Oikeesti? Vähänkö kivaa”, hän sai sanottua, vaikkei vielä tiennytkään, miten siihen olisi pitänyt vastata. Hän hymyili hämmentyneesti ja suki taas hiuksiaan sormillaan.
”Tästä lähtien me ollaan varmaan aika usein kolmistaan”, naurahdin ja hellittelin rapsutuksia kerjäävää koiraa.
”Taku on tosi söpö”, Valma sanoi hymyillen ja katsoi minua. Minua nauratti.
”Sen nimi on Takku”, korjasin nauruani pidätellen, enkä saanut mielestäni kuvaa kahdesta koirasta, jotka jyrsivät maapähkinöitä ja puhuivat Alvin ja pikkuoravat -äänillä. Valma katsoi minua ja koiraa kysyvästi ja pudisti tomerasti päätään.
”Ei sen nimi voi olla Takku. Sillä on niin pehmonen turkki”, hän väitti ja silitti puolueettoman koiran päätä.
”Taku? Onko Pinkki sitten Tiku?” vitsailin ja näin nyt hevoseni koiran vieressä tunkeutumassa puunkoloon, enkä voinut olla nauramatta. Valma katsoi minua vakavana, mutta virnisti sitten.
”Joo, se olis tosi söpöä. Eiks niin Taku?” hän hymyili ja lässytti tyytyväiselle koiralle.
”Okei, uusi isäntä, uusi ego. Ootko sä mieluummin takkuturkki vai orava?” naurahdin ja rapsutin tätä ronskisti kaulasta. Koira haukotteli tyytyväisenä ja tökkäsi kuonollaan otsaani. Välttelin uutta osumaa ja katsoin Valmaa anovasti.
”Okei, olkoon sitten orava, mutta lainaan tätä sulle kun siitä alkaa olla liikaa päänvaivaa”, pelottelin virnistäen ja nousin sitten pois koiran nokkareviiriltä. Taku huomasi lahjapaketin kädessäni ja jouduin nostamaan sen ylös turvaan.

”Hyvää joulua, Valmaseni”, hymyilin sitten hilpeästi ja ojensin vaaleanvihreään lahjapaperiin käärityn paketin, jonka sisällä oli söpö käsin kaiverrettu puurasia, jossa oli itse tehtyjä suklaamurukeksejä. Koristeellisen kaiverruksen joukosta löytyi myös kaiverrettuna hienolla käsialalla: Valma. Rasiassa oli myös kaulakoru, jossa riippui kuun malliseksi hiottu jaden värinen kivi.
”Kiitti, ja täs on sulle!” Valma sanoi innostuneesti hymyillen ja ojensi oman pakettinsa, joka oli siististi paketoitu ja kauniisti koristeltu. Otin lahjan hykerrellen vastaan ja sen keveydestä ja Valman luonteesta päätellen, siellä oli jotain neulottua. Hihittelin innoissani, mutten osannut sanoa mitään.
”Mä avaan tän vasta kämpillä”, sanoin merkitsevästi tuijottaen tyttöä silmiin ja odotin tämän sanovan jotani.
”Joo, mä avaan tän heti sitte ku sä oot lähteny”, Valma sanoi ilkikurisesti virnistäen ja piti pakettia tiukasti otteessaan. Iso orava tuijotti meitä tuntien itsensä ulkopuoliseksi. Rapsutin sitä korvan takaa ja huomasin sitten ikkunaverhojen heilahtavan läheisessä ikkunassa.
”Musta tuntuu, että teidän jouluperinteitä on häiritty jo tarpeeks”, naurahdin ja halasin tyttöä tiukasti. Valma tuntui pidättävän hengitystään, mutta virnistin sitten hänelle ja kiepautin tytön salamannopeasti vatsalleen olkapäälleni ja lähdin juoksemaan innokkaasti hyppelevä koira mukanani kohti tietä. Valma kiljui ylösalaisin roikkuen kykenemättä tekemään mitään ja päätin sitten palauttaa hänet kotipuulle, kun näin talon ikkunasta hölmistyneitä kasvoja. Takku-Taku haukahteli innosta ja hyppeli ympärilläni.
Loikin portaat ylös ja kiepautin tytön takaisin omille jaloilleen ovimatolle. Tämä oli kasvoiltaan tulipunainen, ja yritti näyttää vihaiselta, muttei voinut kuin hihitellä ja haukkoa henkeään.
”Meidän on paras lähtee ennen kun… Hyvää joulua vaan!” tokaisin, kunnes huomasin hahmon liikkuvan oven takana. Pörrötin nopeasti tytön hiuksia ja kipitin sitten paketteineni ja koirineni viattomasti vihellellen, ja vilkaisin taakse vasta tieltä. Valma vilkuili minua punastuneena, mutta katosi sitten sisälle hiukset hulmuten.
Hymyilin koko loppupäivän, Valman neuloma ihana villapaita ylläni, ja niin hymyili oravakin.


ehkä tää kuuluu MDD:yyn, mutta meni jo : D

Parin päivän päästä alkaisi uusi vuosi, ja kaiken sai aloittaa alusta. Sellaiset elämän etapit saivat minut innostumaan, vaikka mitään suurempaa alkusuunnittelun jälkeen en saisikaan aikaiseksi. Ihmisillä oli pilkettä silmäkulmissaan ja rento hymy lepäili kasvoilla kuin lempeä tuulenvire. Aatos oli luvannut muuttaa bileluolastaan takaisin kotiin vasta toisella tammikuun viikolla, mutta kotipuolessa ei silti ollut hiljaista. Orava oli otaksunut makuupaikakseen sängyn edustan, tyynyni yläpuolella olevan ahtaan kaitaleen ennen seinustaa, ja söi hiuksiani kun nukuin. Se heräsi joka aamu ennen kuutta ja loikkasi selkäni päältä lattialle rapsuttamaan kovaäänisesti korvaansa. Se oli fiksu koira, ja oppi nopeasti repimään sukat jaloistani ja levittelemään postit ympäri lattioita.
”No niin, nyt mentiin”, kiinnitin Takun huomion läpsäyttämällä kämmenet reisilleni ja metsästin punaisen eläimen narunpäähän. Lunta oli vielä monta kerrosta, eikä yksikään Pronssijoen asukas ollut tyytymätön talvisäähän. Olin ehtinyt laittaa Becalle WhatsApp-viestin, että tämä tulisi tallille lenkkiseuraksi, ja oli enää tuurista kiinni, joutuisinko pärjäämään maastossa yksinäni. Autoja ei ollut pihassa, mutta lumeen oli painautunut useampi tassunjälki, jotka johtivat tallitupaan.

Avasin puisen oven tottuneesti ja silmäilin hämärässä kylpevää huonetta. En nähnyt ketään, joten nousin sisään orava perässäni ja menin katsomaan ilmoitustaulua samaan tapaan kuin facebookia: ylhäältä alas selaten, tietäen kuitenkin, ettei sieltä löytynyt mitään maailmaa hetkauttavaa. Yllätyksekseni siinä oli kuitenkin lista uudenvuoden leiritempauksesta, ja siihen osallistuvista, ja enempää miettimättä tai nimiä katsomatta kirjoitin listaan oman nimeni. Pian sen jälkeen kuitenkin mietin, mitä oravalle keksisin homman ajaksi. Miten se käyttäytyisi rakettien paukkeessa? Osaisiko se olla nätisti vintillä?
Pudistin päätäni turhille ajatuksille ja hymyilin sitten suurisilmäiselle otukselle, joka lepsukorvat kaarella kuunteli höpötystäni ihmeissään.
”Tietysti sä oot kiltisti”, vakuutin koiralle ja rapsutin tämän kaulaa.

Hevoset olivat syömässä päiväheiniään, joten pääsin nopeasti harjaamaan harmaata kullannuppuani. Jätin oravan sidottuna karsinan ulkopuolelle, mutta se tuijotti meitä kaltereiden välistä kurkottaen ja inisi ulkopuolisuuttaan valittaen. Pinkki haisteli koiraa kiinnostuneena, mutta jatkoi sitten viimeisten heinien rouskuttamista. Se ei ollut kovinkaan likainen uuden viininpunaisen talliloimen ansiosta, mutta nautti silti harjauksesta lepuuttamalla korviaan laiskasti. Setvin sen jouhet normaalia huolellisemmin ja viimeistelin harjauksen vielä erittäin pehmeällä voittoharjalla. Se oli ansaittu Match Showssa ”kiiltävin karva”-tittelin voitosta, ja vaikkei harjalla sinänsä ollut virkaa, se toi luksushileitä tamman elämään, lähinnä kutittelevalla olemuksellaan. Asetin heijastinsuojat tytön eriparisiin jalkoihin ja lähdin satulahuoneeseen hakemaan suitsia liinoineen.

”Hui hemmetti!” pääsi suustani, kun pimeästä satulahuoneesta pöllähti tumma hahmo juuri ennen kuin olin laittanut valot päälle.
”Hähää, säikähditpäs!” hahmo nauroi ilkikurisesti ja kilisytti varusteita käsissään. Se oli Becca, Pinkin tuore hoitaja, joka nähtävästi otti kaiken ilonsa irti talliorja-pestistään ja virnuili pisaraakaan sääliä näyttämättä, kun pitelin sydäntäni ylireagoidusti huohottaen.
”No joo! Mä luulin että oon täällä yksinäni, kun Aleksiakaan ei näy”, puolustelin ja nappasin suitset tytön kädestä tunnistaessani ne omaisuudekseni. Pekka käveli tyytyväisenä perässäni ja tervehti sitten uudesta tuttavuudesta innostunutta koiraa runsain rapsutuksin ja halauksin.
”Vai tää on sun oravas?” hän naurahti ja alkoi heti leikkiä jotain outoa käsileikkiä karvanaaman kanssa. Suitsin väsyneen oloisen tamman vaivattomasti samalla kun tämä mussutti heiniään ja vyyhdin juoksutusliinan uudelleen, ennen kuin pujotin sen kuolainrenkaan läpi niskan takaa toiseen kuolainrenkaaseen ja pyysin Pekkaa pitämään liinaa sen aikaa, kun loimitin Picon ja selvitin Takun jalkoihin sotkeutuneen hihnan.
”Ready?” kysyin kaikilta maastoon aikovilta sieluilta ja kiskoin vastahakoisen tamman heinistään käytävälle.
”Pidätkö sä koiraa vai ponia?” kysyin ja silmäilin vuoroin tammaa ja vuoroin oravaa, joka nuuski innokkaana Pinkin jalkoja. Pekka näytti täysin mielipiteettömän eleen olkiaan kohauttaen ja jäi sitten lopulta koiranpitelijäksi. Kävelimme metsäpolulle koirapari ensimmäisenä ja Pinkki raahautui rennosti perässä suurin piirtein hevosenpituuden minun takanani, ja kapea polku ei tuntunut liian kapealta sisään pullottavista lumikinoksista huolimatta.

”Mä en tiedä mitä mun on pitäny tehdä, että oon ansainnut helpot lemmikit”, naurahdin ja katselin pitkällä edessä touhottavaa koiraa, jota ei pahemmin ponit kiinnostanut. Liukuvärjättyhiuksinen tyttö hymyili, mutta ei sanonut mitään. Taivaan tähdet tuijottivat meitä valkoisen huovan takaa, mutta tunsin niiden katseen, vaikken osannutkaan arvata oikein pohjantähden paikkaa. Pinkki tuuppi minua säännöllisin väliajoin olkapäähän, mutta sen pehmeä turpa oli jo saanut siihen erityisluvan, enkä vaivautunut nyrpistelemään tammalle nenääni. Hymyilin tyytyväisenä ja hypin Pekan tekemiä askelia pitkin katse kiinni polussa.
Jossain vaiheessa puheenaiheemme karkasivat tytön kasvoja piristäviin lävistyksiin.
”Eikö lävärit ole kivuliaita ottaa?” tokaisin ja tunnustelin omia kasvojani huolestunut ilme otsallani. Pekka naurahti, pudisti päätään ja kääntyi minua päin jatkaen kävelemistä kepeästi takaperin.
”Se on vaan nopee pisto, joka hellittää ennen kun ehit kunnolla ajatella sitä. Napakoru ärsytti pari viikkoa ratsastuksessa ja ratsailta laskeutumisessa, mutta en mä nykyään edes huomaa sitä”, hän korjasi ennakkoluuloni ja näytti kieltä. Loihdin kasvoilleni epämääräisen arvioivan ilmeen ja venytin sitten sormella alaluomeani vastenmielisesti irvistäen.
”Ei sun pitäis kipua pelätä kun ties kuinka hitosti sulla noita tatuointejaki on”, Pekka tuhahti ja taputti merkitsevästi rintakehäänsä lapasen peittämällä kädellään. Milloin tämä oli tajunnut tatuointini? Minulle oli taas tauon jälkeen kehkeytymässä uusi tatuointikuume, ja olin jo suunnittelemassa päivämäärää, milloin kävelisin musteliikkeeseen.
”Nääh, lävistykset on pelottavampia”, rykäisin ja silitin poskiani raidallisilla huopalapasillani, vastaiskun merkiksi. Tyttö liikutteli kulmakarvojaan jännästi provosoiva ilme kasvoillaan.
”Mua kannattaakin pelätä”, hän virnisti ja kiri juoksuaskeleilla oravaa kiinni.

”Onko sulla hyvät kengät, me juostaan nyt nimittäin”, patistin tyttöä ja maiskutin äänekkäästi Pinkille, joka lepuutti unisena päätään vyötärön korkeudella.
”No, ei mul oo vaihtoehtoja!” Pekka huudahti ja innosti Takua juoksemaan. Se haukahti innosta, ja lopulta Pinkki oli jäädä meistä jälkeen, kun juoksimme peräkanaa talvisia teitä pitkin, olettaen, että polku johdattaisi meidät joskus takaisin.
Minua nauratti oravan tasapainoton juoksutyyli ja olin tukehtua nauruntirskahduksiin. Kun polut taas haarautuivat, menimme Takun valitsemaa reittiä, joka jossain vaiheessa muuttui suuremmaksi tieksi.
”Missä me ollaan?” Pekka kysyi hengästyneenä ja pysähtyi etsimään katsellaan tienviittoja tai muita merkkejä sijainnistamme. Pudistin päätäni tietämättömänä ja kuiskasin sitten hevoselleni hymyillen ”Water hazard”.
”Menään tietä pitkin, ni päästään ainakin joskus tallille”, tokaisin ja taputin vakavana miettivän tytön selkää.
”Etkö sä jaksa juosta? Pinkki kyllä jaksaa kantaa sut kotiin”, naurahdin, mutta katsoin sitten tosissani tyttöä silmiin.
”Mitä? Ei mulla oo kypärääkään”, hän kainosteli edelleenkin miettien, olinko tosissani.
”Joojoo, tuu ni mä punttaan!” rohkaisin tyttöä ja vinkkasin mukamas silmää. Pekka käveli epävarmasti Pinkin viereen ja pujotti oravan hihan käteeni. Tyrkkäsin tytön vaivattomasti tamman selkään ja tämä tarrautui heti loimen reunukseen.
”Et sä mihinkään putoa”, rauhoittelin Pekkaa, joka väkisin yritti saada hymyä kasvoilleen. Annoin oravan jolkottaa edellä, ja pyysin tamman liikkeelle. Sen keinuva käynti ei varmastikaan ollut tytölle uutta, mutta ilman minkäänlaista tuntumaa hevoseen, ja ilman kypärää, tuntui korkean hevosen selässä oleminen arvaamattakin hurjalta. Elukat kulkivat rauhassa tien vierustaa, eivätkä muutamat eksyneet autotkaan niitä hätkäyttäneet. Mielessäni kävi pirumaisia ideoita ravaamisesta, mutta jätin ne vain omaksi huvikseni pään sisäisiksi mielikuviksi.

”Mitä jos vähän ravattaisiin? Tääl tulee kylmä tälleen hissutellessa”, uhkailin ilkikurisesti ja osasin jo arvata tytön kasvoille piiloutuvan ilmeen.
”Tää on ihan hyvä tälleen”, hän sanoi melkein vihaisesti tuhahtaen, ja päätin kuitenkin antaa tytölle kyytiä. Maiskutin kerran ja lähdin itse juoksemaan reippaasti tamman edellä. Pinkki nosti päätään ja alkoi kuuliaisena ravata omaa isoa raviaan ja Pekka tarrautui kaikin voimin tämän harjaan. Nauroin kovaan ääneen, kun Pekka tomerasti naama mutrulla pomppi tamman selässä kuin tehosekoittimessa.
Hidastin pian taas käyntiin ja Pekka oli tämän selässä naama punaisena. Mäen alla avautuikin jo Hallava, ja hetken päästä Pekka laskeutui alas tamman selästä ja virnisti sitten ilkeästi. Hymyilin tytölle leveästi ja taputin ronskisti tämän olkapäätä.
”No, nyt kun sait kyydinkin, ni jospa viskaisit tamman tohon Ranan kamuksi tarhaan ja kävisit heittämässä päitset siihen viereen. Ja sit keräisit suojat ja veisit ne paikoilleen ja tulisit sit kaakaolle tupaan?” ehdotin ja tyrkkäsin liinan tytön käteen.
”Kiitos!” hihkaisin ja hyppelin vastalauseita vastaanottamatta oravan kanssa tallitupaan. Siellä olikin jo muita, ja pääsin jalomielisenä ihmisenä kehumaan, kuinka mukavan hoitajan olinkaan pestannut Pinkille. Kaakao tuoksui naurulta ja lämpö kihelmöi sormissa muistuttaen, kuinka hauskaa hevosten kanssa voi olla.

Tänä päivänä tajusin, että ajatukseni ovat liian sotkuiset. Ajattelin, että voisin vihdoin kirjoittaa tähän vihreäkantiseen kirjaan, jonka äitini oli antanut minulle vuosi sitten luullen, että runokirjani oli jo täynnä, vaikken ollut ehtinyt edes puoleen väliin. Uskon, etten ikinä lue kirjoituksiani uudelleen, jota voisin verrata tapaani jättää marginaalit tekemättä maalauksistani. Se on melkein sama asia, kun ajattelee sitä, minkä reaktion se saa aikaan Tylypahkamaisissa opettajissa, ja että jos muuttaisin tapani, minua ei tarvitsisi enää moittia siitä. Kirjoitusvirheistä ja epämääräisistä lauserakenteista, tai sekavasta artikuloinnista, samoin kuin siitä, että kehystäjä alkaa vihata työtään, koska ei tiedä pitäisikö signeeraus vai maalausta tasapainottava pilvi jättää kehysten särmille ottamaan tukea puisesta kehikosta, miksi sitä nyt kutsuttiinkaan. Jota en tietenkään ymmärrä, sillä en tee maalauksia jotta ne voitaisiin kehystää, vaan jotta voisin seilata hetken väreissä ja koskea kuvan röpelöistä pintaa ja yrittää muistaa, miltä tuntui maalata sitä ajattelematta mitään muuta. Ja se oli tietysti opettajastani outoa, tai hän sanoi ymmärtävänsä, mutta oli silti vihainen etten vaivautunut jättämään marginaalia, ja sanoi että käytän väärin taiteilijan erivapauksia, ja että saisin huomattavasti siistimmän lopputuloksen jo tekisin marginaalit. Ja kun kysyin, pitäisikö minun polttaa ketjussa ja käpertyä ikkunalle tuijottamaan kaukaisuuksiin samalla kun muut ovat opiskelemassa, hän vastasi, että minähän teen niin, mutta en polta ketjussa, ja olin tietysti eri mieltä, sillä käyn minä tunneillakin. Ja mietin, pitäisikö minun alkaa polttaa ketjussa, jotta opettaja vihastuisi enemmän, mutta päätin sitten, ettei se olisi sen arvoista. Jos olisin ollut täysi-ikäinen, olisin ostanut opettajalle askin ja kirjoittanut päälle, että käytä itse taiteilijan erivapauksiasi, mutta en tietenkään olisi tehnyt niin, sillä en halua että marginaaliboikotoinnista tai taiteilijoista ylipäänsä saisi ensimmäisen mielikuvan joka liittyy ketjutupakointiin tai päihteisiin muutenkaan. Niinpä nyökkäsin ja sanoin, että marginaalit viimeistelevät taideteoksen, ja että minä viimeistelen taideteoksen olemalla antamatta sille nimeä, ja olla tekemättä siihen marginaalit. Vaikka se ei ole totta, sillä annan töilleni nimet (mutta ne eivät tarkoita mitään minun kielilläni), eivätkä marginaalit viimeistele teosta, vaan luo siitä siistin ja selkeän kokonaisuuden. Opettajani kuitenkin hymähti ja antoi asian olla, mutta minusta olisi kuitenkin tekopyhää, jos tekisin marginaalit, sillä silloin tekisin maalauksen kehystäjälle tai opettajalleni, enkä halua tehdä niin, enkä halua että maalauksiani kehystetään. Marginaalit kuitenkin puuttuvat minun elämästäni, tai ne eivät kuulu siihen, mutta tilannetta tasapainottaakseni voisin lukea kirjoitukseni uudelleen. Mutta niin en aio tehdä, ja se olisi turhaa, koska mustekynän jälkeä voi vain sotkea. Olen kirjoittanut liian paljon marginaaleista, koska en edes välitä niistä. Tänään oli hassu päivä. Ja melkein luulin kirjoittaneeni martingaaleista, mutta olin väärässä.

Tallilla oli aika paljon ihmisiä, ja minusta tuntuu edelleen oudolta, että tunnen heistä niin monta niin hyvin. Enkä osaa ajatella, kuinka vähän aikaa oli joulusta, enkä muista, kuinka monta päivää on jäljellä tätä vuotta.
Ratsastin Pinokkion niin hyvin kuin pystyin, ja ajattelin, että se olisi ehkä viimeinen ratsastus tänä vuonna, vaikka toisaalta tuntui, että saisin ratsastaa sillä vielä huomennakin ajatellen samaa. Pinpe tuntui kuitenkin tosi hyvältä. Luulen, että sekin tiesi, että nyt oli viimeinen kerta samoilla otteilla, ja ihan kohteliaisuudesta oli kuin maailman hienoin kouluhevonen. Se teki laukanvaihdot joka askeleella, ja minulle tuli mieleen, että se olisi ollut Peppi Pitkätossu ja minä olisin ollut Herra Tossavainen hänen olkapäällään. Pinkki taipui koko rungosta ja sylki vaahtoa ryntäilleen, liiti keskiravissa ja meni passagea ja minusta tuntui siltä, kuin olisin ainoa joka pystyi ratsastamaan ne liikkeet harjoitusravissa. Ja hengitin pakkasilmaa, joka ei tuntunut vanhalta, joka sai minut uskomaan, että oli vielä viikko aikaa ennen uuttavuotta.
Annoin erään pikkutytön ratsastaa sillä loppukäynnit, loimen päällä, ja hän hymyili leveämmin kuin kukaan koskaan näkemäni ihminen. Se alkoi pelottaa minua, joten katsoin mieluummin tamman kiiltävää kaulaa, ja kankisuitsia, joissa oli numerolappu edellisistä kisoista, koska en ikinä muistanut ottaa sitä pois. En muistanut myöskään pikkutytön nimeä, ja hänen äitinsä katsoi minua oudon kiitollisesti, kun tuli etsimään tytärtään. Minua hirvitti myös äidin hymy, ja minua nauratti, kun Pinkki kuolasi tämän takin, mutten sanonut mitään, vaikka halusinkin, ettei äiti hymyilisi enää. Kun he lähtivät, annoin tamman kävellä ilman suitsia uralla, kun itse kirjoitin runon maneesin hiekkaan. Kirjoitin siitä, kuinka minusta tuntui, että tähtiä ei olisi enää ensi vuonna. Taivaan tähtiä. Ja koska en oikeasti tuntenut niin, en lukenut runoa uudelleen, ja Pinkki käveli luokseni, eikä kiukutellut, vaikka sai kahdet kuolaimet takaisin suuhunsa ja hirnui Ranalle, joka oli tarhassa, mutta ei pysähtynyt matkalla, joten annoin sille kaksi omenaa, enkä toisesta ottanut haukkuakaan itse. Se tuntui erityiseltä ja tallin ilma tuoksui vanhalta, ja aloin taas uskoa, että se oli viimeinen kerta, kun ratsastin hevosellani tänä vuonna.
Kaikki hymyilivät minulle tallissa, vaikka en tuntenut itseäni Herra Tossavaiseksi, ja orava tuntui siltä täplikkäältä hevoselta, vaikka en edes nähnyt mielessäni outoja mielikuvia siitä, kuinka Taku olisi dalmatialainen tai että sillä olisi edes kaviot. Mutta silti, jos joku olisi kysynyt oravan nimeä, olisin vastannut, etten muistanut sitä, koska en muistanut Peppi Lotta Rulla joku joku Sikuriina Efraimin vai minkä lie tytär Pitkätossun hevosen nimeä tai edes omaa nimeään, mutta onneksi kukaan ei kysynyt eikä minua pidetty outona sen takia.
Ja koska kaikki hymyilivät, ajattelin, että he olivat onnellisia ja niin minäkin olin, enkä moneen hetkeen ajatellut mitään muuta. Sen ajatteleminen tuntuu hyvältä, että on onnellinen ja tyytyväinen tähän hetkeen. Ja sitten mietin, tunsivatko muut niin, ja hymyilivätkö he siksi, vai koska ilma tuntui kuluneelta, ja tänään oli ehkä viimeinen päivä antaa puraisematon omena lempihevoselleen.

Pihatosta kuului hirnuntaa. Tallin pienimmät ja pörröisimmät ravailivat edes takaisin turpa kiinni edellisen hännässä. Olin näkevinäni Maikin vaaleat kutrit jostain sieltä myös, mutta päätin lopulta vain viheltää tervehdyksen sijaan. Pinkki hörisi läheisessä tarhassa ja käveli reippaasti aidan viereen tervehtimään minua. Rana tuli perässä, mutta jäi tapansa mukaan hieman taaemmas katsellen vain suurilla silmillään pää korkealla, kuka kulloinkin tarhan ohi kipittää.
"Bonjouuur..." hyrisin tytöille ja puolitin porkkanan molemmille jaettavaksi. Tänään oli varmaankin ihan peruspäivä.

Olin jo päitsemässä Picoa punaiseen nahkariimuun, kun Inka hyppelehti iloisena luoksemme.
"Inkaa", hihkaisin iloisena ja jäin odottamaan, mitä tytöllä oli sanottavana. Hänen hiuksensa tanssivat hennon tuulenvireen tahdittamana.
"Heii! Mä ajattelin lähtee kohta ratsastamaan, mennäänkö kimpassa?" Inka ehdotti ja hellitteli Ranaa, joka oli työntänyt päänsä tämän syliin.
"Joo, mä aattelin mennä ihan koulua tänää, ni ei tarvii rakennella mitää ihmeempiä", vastasin hymyillen ja talutin Pinkin Ranan perässä talliin. Ulkona oli vähän pakkasta, juuri sopivasti, mutta pilvet saivat päivän hämärtymään kiireellä.

Orava odotti innokkaasti vinkuen hihnan päässä karsinan vieressä. Pinkki ei jaksanut siihen pahemmin kiinnittää huomiota, vaan lompsi tottuneesti omaan koppiinsa syömään pari leivänkannikkaa, jotka odottivat sitä ruokakupissa. Riisuin loimet ja annoin Takun tulla karsinan puolelle haistelemaan suurta ystäväänsä. Se tuli puoliksi karsinaan ja venytti kaulaansa tervehtiäkseen leipiä rouskuttavaa hevosta, mutta perääntyi sitten nopeasti takaisin käytävän puolelle ja jäi tyytyväisenä katselemaan meitä. Otin harjakorista hierovan kumisuan käteeni ja aloin rapsutella sillä Pinkkiä sään kohdalta, ja tämä taivutti kaulaansa ihan kuin se voimistaisi nautinnon määrää.
"Höpsö", puhelin sille ja jatkoin rapsuttamista. Lopulta käteni väsyivät ja päätin jatkaa harjausta tavalliseen tapaan. Pinkki laski päänsä ja katsoi minua hölmistyneenä. Se tuuppasi kylkeäni turvallaan pyytäen lisää rapsutuksia, mutta sipaisin sen turpaa harjalla ja jatkoin päättäväisesti sukimista. Pinkki ei tuttuun tapaansa suostunut pelkkään pölyharjahuiskutukseen, joten se kääntyi ja fiksuna hevosena näytti esimerkkiä raaputtamalla hampaillaan kylkeään. Rapsutin vielä jonkin aikaa, kunnes päätin harjata hevosen loppuun, ettei Inkan tarvitsisi odottaa.

Erimielisyyksistä huolimatta ehdin setviä jouhetkin ja lähdin hakemaan varusteita satulahuoneesta.
”Ootsä menos maneesiin?” kuului tuttu naisääni takaani, kun olin kurottamassa koulusatulaa telineestään.
”Oui”, sanoin ja kiskaisin satulan syliini. Veera oli vieressäni poninsa suitset kädessään ja katsoi minua hiljaa miettien.
”No, mä hyppään joku toinen kerta sitten”, hän sanoi lopulta ja virnisti. Mietin hetken, olinko sotkenut hänen suunnitelmansa, mutta ravistelin turhat ajatukset mielestäni ja hymyilin typerästi.
”Me mennään maneesiin Inkan kanssa kohta, mut sä mahdut sinne myös”, sanoin nopeasti ja kompuroin sitten pois satulahuoneesta. Varustaminen sujui vaivattomasti ja pian olimmekin valmiita lähtöön.

”Ready?” Inka huikkasi Ranan karsinasta ja kun sain hanskat käteen, vastasin myöntävästi ja lähdimme peräkanaa taluttamaan hevosia kohti maneesia. Maneesissa lojui kalpea valo ja tyyni hiljaisuus. Inkan napsautettua valot päälle, entinen tunnelma pakeni katsomon alle ja hiekkamaton täytti lämmin hohto. Kapusin nurkassa kököttävän korokkeen avulla satulaan ja Pinkki lähti viipymättä liikkeelle. Kiristin satulavyön käynnissä keikkuen ja olin pudota kyydistä, kun tamma säikähti yhtäkkiä aukeavaa maneesin ovea. Veera talutti muina miehinä tummemman ystävänsä maneesiin ja sulki oven rauhallisin elein. Kohensin asentoani ja pujotin remmit lenkkeihin, jonka jälkeen nyökkäsin Veeralle tervehdykseksi.
”Onpa tääl viilee”, hän tokaisi ja hieroi käsivarsiaan lämmitelläkseen. Dancer näytti energiseltä ja se katsoi valppaana Ranaa ja Pinkkiä vuorotellen.
”No kohta tulee lämmin”, muistutin ja nykäisin farkun väristä satulahuopaa sä’än kohdalta ylös. Inka oli omissa maailmoissaan ja taivutteli tammaansa pitkin ohjin erilaisille pirueteille ja kiemuroille.
Kun olin kävellyt lähes vartin, otin paremman tuntuman ja nostin Pinkin harjoitusraviin.

Tein isoja ympyröitä ja taivutin reilusti sisään ja ulos, antaen tamman ravata rennosti pitkää ravia. Erilaisten väistöjen ja taivutuksien kautta se alkoi tulla suusta pehmeämmäksi ja pystyin pyytämään sitä käyttämään takajalkojaan enemmän. Kun muoto oli hyvä ja Pinkki oli edestä kevyt, keskityin temponvaihteluihin ja siirtymisiin. Laukat rullasivat hyvin, vaikka muutaman kerran Pinkki hypähti Dancerin edestä kadottaen tuntuman, vaikkei hevonen ollut lähelläkään. Pienellä kahdeksikolla laukkaaminen tuotti vaikeuksia, mutta kun laukanvaihtorytmi tuli tutuksi, tamma alkoi tajuta tehtävän juonen ja homma alkoi sujua. Loppuraveissa annoin tytön venyttää askeltaan oikein kunnolla ja houkuttelin sitä venyttämään kaulaansa alas kaarevilla urilla ja ympyröillä. Korkealle keventäminen ja jalustimien varassa pomppiminen oli rankkaa, vaikka siihen olinkin ajan mittaan tottunut. Loppukäynnit ja viimeiset pärskähdykset tuntuivat ansaituilta, ja talutin hikisen hevosen tyytyväisenä talliin.

Taku litki litran kauhaan laitettua vettä, mutta lopetti heti kuullessaan kavioiden osuvan tallin lattiaan.
”No mitä Kurre?” höpötin koiralle, joka hypähti ottamaan hellittelyt vastaan ja annoin Pinkin kävellä karsinaansa. Riisuin siltä varusteet sutjakasti, mutta jätin huolellisemman puunaamisen Pekan leivän täytteeksi. Heitin heinänkorsiin tykästyneen fleeceloimen tamman selkään ja tarjosin tälle lämmintä vettä.
Hetken päästä määrätietoisen näköinen Becca käveli tarmokkaasti karsinalle ja kumartui leikittämään Oravaa.
”Kävit justiinsa liikuttamassa?” tyttö arvioi ja katsoi Pinkkiä, joka litki halukkaasti vettä ämpäristä.
”Jep, Pinkki oli tosi reipas”, kehuin tammaa ja pudotin ämpärin karsinan eteen.
”Varusteet kaipais vähän kiillotusta, eikä rasvauskaan olis pahitteeks”, virnuilin ja kyykistyin pyörittämään pintelit tamman jaloista. Saatoin kuulla pienen äänen vastaukseksi, mutta ennen kuin sain siitä selvää, tyttö oli jo kadonnut ämpäri ja koira mukanaan. Hymähdin ja puistelin kangaskääryleet ennen kuin ryhdyin konemaisesti rullaamaan niitä harjalla puhdistaen. Asetin pintelikääröt pinoon omaan pussiinsa ja tyrkkäsin levottomalle tammalle heiniä nenän eteen, ennen kuin katosin tallitupaan pitämään puunaajalle seuraa.

”Miten edistyy?” kysyin tytöltä, joka jatkuvasti joutui kieltämään punaista oravanketaletta olemaan juomatta pesuvettä.
”Noo.. jotenkuten”, hän vastasi naurahtaen ja pääsi syventymään jalustinhihnojen saloihin heti, kun houkuttelin koiran viereeni sohvalle. Se tuli mielellään nuolemaan kasvojani, muttei välittänyt ymmärtää, ettei sitä sopinut jatkaa turhan pitkään.
”Sä oot ihan mahoton”, sanoin koiralle samalla kun suojasin kasvojani käsilläni. Hetken kuluttua se lopetti kuolaamisen ja jäi ilmeettömänä tuijottamaan minua.
”Mennääks kotiin?” kysyin siltä ja pohdin samalla mielessäni, oliko kaikki nyt tehty. Karsina siivottu, heppa liikutettu ja hoivattu ja niin edelleen… Takun ilme ei värähtänytkään ja nousin sitten vanhana ja raihnaisena vaikeroiden ylös sohvalta. Taku jäi sohvalle valppaana seisomaan.
”Hei Pekka -”, olin aloittamassa, kunnes tyttö jo keskeytti:
”Vaihdan loimet ja vien ulos, onnistuu”, hän luki ajatukseni partiolaisen hymy kasvoillaan ja nyökkäsi vielä pisteeksi i:n päälle.
”Sepä hyvä”, sain vastatuksi hetken hämmennyksen jälkeen ja kävelin sitten kaapille vaihtamaan takkia ja kenkiä. Sanoin vielä heipat Pekalle ja Pinkille ja muille, ketkä tallissa hyörivät ja hyppelehdin sitten ulos koiruuden perässä.

Hämärän verhot olivat laskeutuneet taivaalle, mutta raikas tammikuun tuoksu jätti sinertyvään hetkeen uudenlaista utua.

No joo. Me saatiin uus tablet, enkä osaa käyttää sitä, ja jotenkin siinä on paljon vaikeempi piirtää suoraa viivaa, joten ei oikeen huvittanu piirtää. Samoin unohdin kokonaan sen sun kuvauksen, joten mä oon varmaan mennyt ihan sekaisin. Otan haukut vastaan. Samoin noi hiukset, mä taistelin niiden kanssa tunnin ja sit tajusin et ei hemmetti, ne värit menikin vissiin toisin päin. ja sit poistin leiskan ja alotin alusta... eikä näistä tullut kyllä edes puolet niin kauniit ku ne edelliset... ku ei sit enää jaksanu panostaa... Anteeks Pekka. Sano, että sulla oli vaaleensiniset silmät!