Vapaat tarinat

Tähän osioon saat kirjoittaa vapaasti omasta ratsastustunnistasi millä tahansa tallin tuntihevosella, milloin tahansa runosuonesi vain sykkiikään. Tunnista ei ole pohjatarinaa, mutta tarinoiden tulee silti olla realistisia ja ratsastuskouluun sopivia, ei siis hypitä yli metrin esteitä, eikä harjoitella laukkapiruetteja.


Hyvistä tarinoista ja kuvista saa osallistumismerkinnän este- tai koulumerkkiä varten. Eli jos sopivaa aktiivista ratsastustuntia ei ole tarjolla, mutta haluaisit "edetä urallasi" ja kerätä merkkejä, niin tänne voi vapaasti tulla tarinoimaan. Saat tarinastasi vähintään kuittauksen, saatan laittaa jotain kommenttiakin.

Myös tasomerkkien rästiläiset voivat suorittaa puuttuvat osallistumiset täällä. Mutta koko tasomerkkiä ei voi suorittaa.

Tunneista ei siis ole pohjatarinoita.
Voit kirjoittaa milloin vain, kuinka useasti pain.
Myös piirrokset, runot sarjakuvat ja muut käyvät!

//päivitetty 11.1.14

Osallistuin lauantaina He:B tasoiselle tunnille, jossa meillä oli ohjelmassa esteitä. Minut oli laitettu Kyyhkylle ja olin siitä innoissani. Kyyhky oli ollut maanantaina nimittäin oikein mukava. Eikä tamma pettänyt tälläkään kertaa. Hypyt sujuivat hyvin ja pienestä häsellyksestä huolimatta sain tehtyä myös lopputunnista hyviä teitä ja lähestymisiä. Kyyhky taitaa tällä hetkellä olla lemppariratsuni (:


//jos saisin tän miun miun estetuntien keräyslaatikkoon (;

//hieno kuva (: lisään tän tunnin siun kaappiin

Koulumerkkiä varten. Voisko joku admineista lukea läpi ja kuitata (:




Kello oli viisi illalla, mikä oli minulle hyvin harvinainen aika saapua tallille. Jos minulla oli pidettävänäni ratsastustunteja, saavuin yleensä puolen neljän aikoihin, ja jos tunteja ei olisi tulisin tallille yleensä aamupäivästä. Siihen, miksi olin tänään tähän aikaan liikkeellä, oli hieman erikoinen syy. Olin nimittäin ensimmäistä kertaa monen moneen vuoteen menossa ratsastustunnille. Valmennuksissa oli toki tullut käytyä, mutta He:B-tasoisella ratsastuskoulun ratsastustunnilla en ollut ollut mukana muuta kuin opettajan roolissa. Tänään oli kuitenkin ihan erityinen päivä, sillä olimme Lokin koulutuksessa päässeet siihen vaiheeseen, että olisi aika mennä ratsastamaan suuremmassa ryhmässä.
Yleensä olimme tehneet töitä yksikseen tai kahdestaan jonkun yksityisenomistajan ollessa liikuttamassaan hevostaan samalla kentällä. Ryhmässä liikkuminen oli kuitenkin nuorelle ruunalle aivan vieras käsite, joten tunnista tulisi varmasti jännittävä. Ratsastustunnin vetäisi Celia ja tunnin aiheena olisivat temponmuutokset. Ryhmä koostuisi pääasiassa aikuisista tätiratsastajista, joten hieman kokemattomampi ja arvaamattomampi hevonen ei saisi aiheutettua kovin pahaa häslinkiä ryhmässä - tai niin ainakin toivoin.


Talutin Lokin muiden perässä kaartoon maneesin keskelle. Ruuna seisoi jännittyneenä paikoillaan katsellen ympärillään tapahtuvaa tohinaa. Kiristin vyön ja säädin jalustinhihnat valmiiksi. Rauhoittelin ruunaa taluttaessani sen maneesin nurkkaan, josta nousin jakkaran avulla korkean pojan selkään. Loki seisoi suhteellisen nätisti paikoillaan tarkastaessani vielä vyön ja lähti sitten käskystäni kiertämään uraa reippaassa käynnissä. Ruuna vilkuili muita ratsukoita hieman epäluuloisena, eikä vaikuttanut olevan oikein kuulolla. Annoin asian olla. Alkutunnista nuori hevonen saisikin vähän katsella ympärilleen ja haistella tunnelmaa.
Celia alusti hieman tehtävää ja kertoi muille, miksi minä ja Loki olimme tunnilla. Sitten olikin jo aika keräillä ohjia käteen ja aloittaa alkuverryttely. Loki oli melko hermostunut ja ruunan keskittymiskyky oli minimaalinen. Poika keskittyi lähinnä muiden hevosten tuijotteluun ja liian läheltä meneville luimimiseen. Pidin ohjat melko pitkinä ja yritin saada ruunaa liikkumaan rennosti reippaassa ravissa, sekä taipumaan kunnolla.
Olin aluksi melko turhautunut eikä mistään meinannut tulla mitään, mutta kun otin itse positiivisemman asenteen, ja päätin ettei kaiken tarvitse mennä täydellisesti, sillä harjoittelemassahan tässä vasta oltiin, huomasin ruunankin rentoutuvan ja alkavan kuunnella paremmin.
Alkulämmittelyjen jälkeen aloitimme Celian suunnitteleman tehtävän, jossa tarkoituksena olisi säädellä ravin tempoa. Olimme tehneet melko samanlaista harjoitusta Lokin kanssa aikaisemminkin, joten mitään uutta asiassa ei sinänsä ollut.
Jätin melko pitkän hajuraon edessä menevään Tinttuun, jonka tiesin hieman hitaammaksi liikkujaksi. Ihan vain sitä varten, etten isoliikkeisellä ruunallani ajaisi ratsukon yli. Yritin istua tiiviisti satulassa yrittäen keskittyä omaan istuntaani pompottavassa ravissa ja pyysin sitten Lokia lisäämään tempoa. Ruuna oli tässä vaiheessa tuntia jo melko nätisti kuulolla ja suoritti temponmuutoksen melko hienosti. Minulla sen sijaan oli vaikeuksia istua kunnolla satulassa ja tunsin pomppivani kuin perunasäkki. Celia huomauttikin heiluvista jaloistani ja käski pitämään kantapäät alhaalla ja kädet paikoillaan. Korjasin asentoani parhaani mukaan ja keskityin sitten siirtymiseen takaisin harjoitusraviin temponlisäyksen jälkeen. Vatsalihakseni huusivat hoosiannaa, mutta Loki liikkui aika nätisti.
Huokaisin helpotuksesta kun saimme vihdoin siirtää käyntiin ja hengähtää hetken. Kiitin Lokia, joka oli mennyt yllättävän hienosti ja jaksanut jopa keskittyä muista ratsukoista riippumatta.
Seuraavaksi vuorossa oli laukka. Loki oli tavalliseen tapaansa hyvin innoissaan ja ensimmäiset laukannostot lähtivät pikkupukkien saattelemina. Ruuna puuskutti innoissaan ja minä yritin parhaani mukaan pysyä kyydissä. Kaahottelimme menemään pitkin maneesia ja Celia yritti huudella meitä hidastamaan. Pikkuinen Tinttu meinasi jäädä allemme, jolloin päätin että nyt saa kyllä riittää, ja ohjasin Lokin pienelle ympyrälle. Kaarevalla tiellä vauhti viimein väheni ja sain siirrettyä käyntiin. ”Jospa seuraavalla kerralla hieman rauhallisemmin”, moitin ruunaa huojentuneena siitä että olin pysynyt kyydissä.
Myös seuraavalla kerralla ruuna puhkui intoa, mutta sain pidettyä tuon melko rauhallisessa harjoituslaukassa ja pystyimme kunnolla keskittymään tehtävään.

Loppujen lopuksi tunti oli ollut mielestäni ihan onnistunut, vaikka olinkin sitä kovasti stressannut. Laskeuduin alas ruunan selästä ja kehuin sitä vuolaasti rapsutusten kera.
Kuittaan! - Valma

(Julkaisen nyt päivän verran etukäteen, kun iski flow päälle ja tämä valmistui näinkin sukkelasti. En ole ihan varma, olisiko huomenna mahdollisuuttakaan julkaista tätä, joten tässäpä tulee:)


Jännitti hieman, kun seisoin valmiiksi varustamani Dunjan vieressä sovittamassa kypärää päähäni. Sympaattinen vuonohevonen ei juuri antanut syytä hermoilulle, sillä epäilin, että sitä kiltimpää tapausta en ollut toviin tavannutkaan. Kun oli aika lähteä taluttamaan sitä kentälle, henkäisin silti syvään. Kuinka paljon olin ehtinyt unohtaa ja miten pahassa ruosteessa ratsastustaitoni oli? Olinko fyysisesti kykenevä suoriutumaan pian alkavasta koulutunnista? Huutaisivatkohan lihakseni kovaäänisesti Hoosiannaa ja Herran siunausta parin seuraavan päivän ajan? Saattoiko parin vuosikymmenen ratsastuskokemuksen unohtaa tarpeeksi pitkän tauon aikana?

Pianhan se nähtäisiin.

Jännitys alkoi laantua, kun pääsin kaartoon saakka ja pistin töpinäksi. Kaikki tuntui niin kovin tutulta - jalustinten laskeminen, satulavyön kiristäminen, selkään ponnistaminen. Mitenhän pitkät jalustimet uskaltaisin laittaa? Tiesin kokemuksesta, että ensimmäisillä tauon jälkeisillä ratsastuskerroilla saatoin tarvita hieman lyhyemmän jalustimen kuin ehkä muutoin olisin laittanut. Niin saisin jalkoihin luontevasti kulmat, joissa nilkkaa, polvia ja lonkkia ei alkaisi särkeä.

Kun annoin Dunjan keinahtaa käyntiin, koetin parhaani mukaan asettautua tasapainoisesti satulaan. Etsin istuinluuni ja ihmettelin, miten saisin istuttua keskellä hevosta. Olivatko jalustimet sittenkään samanmittaiset? Tuntui, kuin olisin ollut vinossa.

Dunja tuntui melko hitaalta. Aleksi huomasi sen myös, mutta sanoi varsin kannustavasti:
"Silläkin on joskus tahmeita päiviä. Saat varmasti aluksi vaatia siltä eteenpäinpyrkimystä ja sitä, että se reagoi pohkeeseen. Kunhan se herää, saat siitä kivan ratsun."
Minä pudistin mietteliäänä päätäni. En epäillyt, etteikö Dunja olisi ollut kiva ratsu, mutta tiedostin, ettei pulma suinkaan ollut siinä, etteikö se reagoinut pohkeeseeni. Se teki niin kyllä. Ongelma oli oma lukkiutuva lantioni ja juminen istuntani, joiden jarruttava vaikutus ei arvatenkaan näkynyt ulospäin niinkään selkeästi kuin tuntui. Istuin varmasti tasapainoisemman näköisesti kuin miltä minusta tuntui. Minulla oli paljon venyteltävää ja myös totuttelua edessä, ennen kuin hevosen selässä istuminen tuntuisi taas täysin luontevalta, totesin itsekseni.

Keskityinkin ponin prässäämisen sijaan rytmin löytämiseen ja siihen, että kykenin itse mukautumaan liikkeeseen. Pikkuhiljaa tamman käyntiin tuli sulavuutta, kun istuntani alkoi käydä rennommaksi. Kevyessä ravissa Dunja liikkui iloisen tasaisesti eteenpäin, kun tauon pökkelöittämä lantioni ei jatkuvasti jarruttanut sitä.

Oli mukavaa saada keskittyä perusratsastukseen ja tuntuman hakuun niin kutsuttujen temppujen toistelun sijaan. Sain Aleksilta varsin päteviä neuvoja ja pidin tunnin rakenteesta. Tuntui mukavalta ratsastaa jälleen, vaikka henkinen kriitikko-minäni kirjasikin ylös pitkää listaa ratsastukseni epäkohdista. Lempeämpi ajatusääni kehoitti suhtautumaan mokomaan listaan rennosti. Suurin osa ongelmista johtui rutiinin puutteesta ja jäykkyydestä, joka ei ollut korjattavissa juuri sillä istumalla. Minusta tulisi vielä kelpo ratsastaja.

Laukassa saimme ottaa jalustimet ristiin kaulalle, mikä olikin hyvä idea. Pääsin valumaan rennosti satulaan. Laukka oli ollut minulle aina kaikkein helpoin askellaji. Siinä istuminen ja siihen vaikuttaminen tuntui olevan yhä selkärangassa, ja niinpä esitimme Dunjan kanssa oikein mallikkaita pätkiä - kunnes minulta, suoraan sanoen, loppui kunto kesken. Kun keskivartalo väsähti, seurasi lukuisia ongelmia. Sen mukana levisivät kädet, yläselän ryhti ja jalatkin. Koetin vielä rutistaa itsestäni irti viimeisetkin ydyt, mutta olin helpottunut, kun Aleksi lopulta antoi luvan siirtyä hetkeksi käyntiin.

Hengähdystauon jälkeen minulla oli allani varsin tyytyväisen oloinen hevonen, joka pärski ja liikkui loppuraveissa halukkaasti. Kevensin melko löysästi mukana ja nautin letkeästä ratsusta.
"Ihan hyvä, Eevi - Dunja parani loppua kohden. Tai ainakin siihen asti, kunnes sie vähän väsähdit", Aleksi sanoi rehellisesti, ja minä nyökkäsin. "Enimmäkseen kuitenkin näytti hyvältä ja uskon, että siulla palaa hommat pian takasin mieleen. Voi kyllä olla, että huomenna tunnet ratsastaneesi."
Hän piti pienen tauon ja naurahti, ennen kuin jatkoi: "... ja saattaa olla, että siulla on vielä illallakin nuo rypyt otsassasi. Niin lujasti tänään keskityit."
Hyvä isä sentään - onneksi kukaan ei siinä tapauksessa ollut ikuistamassa tuntia kameransa muistikortille. Olin saanut joskus kuulla, että ratsailla ollessani tai ylipäänsä johonkin keskittyessäni minusta oli hervottoman vaikea uskoa, että olin oikeasti todella kiltti ihminen, kun kurtistelin kulmiani, mutristin suutani ja näytin totiselta ja ankaralta kuin vanhan ajan kansakoulunopettaja. Kuulemma näytin silloin siltä, kuin katseeni olisi voinut tappaa kärpäsiä ilmasta kesken ilmalennon.

Irvistin Aleksille pienesti ja hymyilin sitten hajamielisesti itsekseni. Jotkut asiat ne eivät sitten koskaan muuttuneet. Ilmeisesti "Eevin kärpäsentappoilme" lukeutui niiden joukkoon. Olipa kuitenkin ihanaa olla taas hevosen selässä.

Loppukäynneissä Aleksi kääntyi vielä minun ja Dunjan puoleen.
"En näe mitään estettä sille, että kokeilisit Nikitaa tiistaina ja hakisit siihen vähän tuntumaa, jos ehdit ja haluat. Ja milloinkas pääset tunnille seuraavan kerran?"
Lupasin palata siihen asiaan myöhemmin vaikka puhelimitse, kunhan pääsisin kalenterini ääreen. Paloin halusta ratsastaa mahdollisimman pian uudestaan.


olipa kiva tarina. Voit laittaa hahmojen esittelyyn muistiin että oot nyt suorittanut 1/5 tuntia koulumerkkiä varten (;
- A

Vatsanpohjassa muljahti, mutta muljahdus oli pikemminkin pieni ja miellyttävä kuin sellainen suuri ja maailmoja järisyttävän epämukava. Nyt minä olin sen tehnyt - ilmoittanut itseni estetunnille! Olin toivonut saavani ratsastaa Nikitalla, joka oli minulle tallin hevosista tutuin, ja Aleksi oli heltynyt lupaamaan, että saisin sen. Silti hieman jännitti, kun kävelin lukemaan listasta estetunnille osallistujien nimiä. Siellä minun nimeni oli, eikä Aleksi ollut syönyt sanaansa. Nimeni perässä toden totta luki - siitä huolimatta, että tammalla periaatteessa oli vapaapäivä - Nikita. Se tuntui lohdulliselta ja turvalliselta.

En minä pelännyt hyppäämistä. Minä pelkäsin, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, pelkäämistä itseään. Olin nähnyt painajaisia, joissa en uskaltanutkaan ylittää tunnin aikana yhtäkään estettä. Niissä unissa tuijotin silmät suurina kentälle koottuja pientäkin pienempiä ristikoita ja ajattelin, että jos noista täytyy mennä yli, varmasti kuolen.

Pelkääminen oli minulle vierasta. Ajatella, että olin joskus ollut kovasti olevinani kylmähermoinen kenttäratsastaja, jota eivät hätkäyttäneet kinkkisimmätkään estetehtävät, eivät jämerimmät maastoesteet eivätkä raisut ratsut. Nyt olisi saattanut hirvittää, jos joku olisi ojentanut minulle hevosensa ohjat ja sanonut, että kymmenen minuuttia avoimen helpon tai edes tutustumisluokan maastoradan starttiin. Oliko tämä sitten ikääntymistä vai oliko minulle kasvanut ratsastustaukoni aikana järkeä päähän, sitä en tiennyt.

Nyt en tietystikään ollut lähdössä kenttäkilpailun maastokokeeseen, vaan maneesiin hyppäämään pieniä rataestetehtäviä. Harmaa tamma käveli pirteänä rinnallani maneesille, missä kiipesin selkään ja liityin alkukäyntejä kävelevien ratsukoiden joukkoon.

Tunti alkoi reippaalla alkuverkalla. Sain toimia Nikitan kanssa hyvin omatoimisesti, tunsinhan sen jo melko hyvin ja tiesin, mistä naruista vedellä saadakseni avut läpi. Kun pienet lämmittelyhypyt otettiin mukaan ohjelmaan, olin jo miltei kokonaan unohtanut, miten minua oli ennen tuntia jännittänyt. Yhtäkkiä olinkin taas se Eevi, joka verkkasi muina mimmeinä hevosta estetunnilla ja tunsi innostuksen heräilevän sisällään ajatellessaan haastavampia tehtäviä tai isompia hyppyjä.

Niitäkin pääsin tunnin aikana kokemaan - sekä haastavia tehtäviä että pari hieman isompaa estettäkin. Kaiken kaikkiaan estekorkeus pysyi hyvin maltillisena, mutta olin kiitollinen siitä, että Aleksi antoi minun hieman kokeilla rajojani nostamalla kaksi esteistä jo ihan esteen näköisiksi. Ensimmäistä kertaa niitä lähestyttäessä tunsin hieman jännittyväni, mutta Nikita huiskautti vain häntäänsä kuin sanoakseen: "Älä siellä pingota, kyllä mä hoidan!" ja leiskautti helposti yli. Sen jälkeen en enää muistanut huomata mitään jännäämisen arvoisia juttuja koko lopputunnin aikana; olin vain tekemisen meiningin pauloissa ja nautin onnistumisentunteesta. Minähän osasin vielä hypätä.

Minähän voisin vielä uskaltaa hypätä ihan niin kuin silloin joskus.

Ehkä minä joskus hyppäisin niin kuin silloin joskus ennen.

Olin niin tohkeissani ja keskittynyt ratsuuni, että ihan hätkähdin, kun kuulin Aleksin puhuttelevan minua. Käännyin ehkä vähän hölmistyneen näköisenä katsomaan miestä, joka juuri totesi, että sekä minä että Nikki vaikutimme rennoilta ja tyytyväisiltä. Toden totta: Nikita venytteli tyytyväisenä kaulaansa, kun valutin sille ohjia loppukäyntien ajaksi, ja minä itse suorastaan hämmästyin, kun ymmärsin, miten kevyt olo minulla oli. Mieltä painaneet kotihuolet ja työstressi olivat kadonneet jonnekin, missä toivoin niiden pysyvän aika kauan.
"Ihan turhaan jännäsit, hyvin meni", Aleksi vielä kuittasi ja minä ymmärsin, että hän oli tainnut huomata pienen epäröintini tunnille ilmoittautumisen suhteen.
"Joo..." sanoin hitaasti. "Nikki on huippu. Kiitos tunnista."
Se oli vilpitön kiitos. Halusin jakaa kiitoksen myös Nikitalle, ja rapsuttelinkin sen kaulaa tyytyväisenä, kunnes oli aika kääntyä loppukaartoon ja valua alas hienon harmaan hevosen selästä.


//kuitattu -A

 
 
 
 
// Kuitattu! -A

Talutin Kyyhkyn muiden perässä kaartoon kentän keskelle. Tamma seisoi jännittyneenä paikoillaan katsellen ympärillään tapahtuvaa tohinaa, kun ponnistin rutiininomaisesti sen selkään. Aleksi ohjeisti alkeiskurssilaiset pois kentältä, ja alkoi sitten kertomaan tämän päivän tunnista. Olin osallistunut Helppo C:n irtotunnille, sillä halusin varmuutta omaan ratsastukseeni, sekä tietysti mun ja Kyyhkyn yhteistyöhön. Me ei oltu vielä kunnolla yhteisessä sävelessä, joten perusratsastus oli tässä tilanteessa kaiken a ja o.

Kyyhky käänteli korviaan, kun jumppailin ohkaisiin ratsastushanskoihin kohmettuneita sormiani saadakseni veren kiertämään. En ilmeisesti vieläkään suostunut uskomaan että vaikka kevät olikin jo todella täällä, niin vielä ei kannattua ennostua kesästä liikaa.
Hytisin liian kesäisissä vaatteissani kylmän tuulen puhkuessa jälleen kentän yli, ja keräilin ohjia paremmin kouriini. Eiköhän kohta helpottaisi, kun pääsisimme itse asiaan.

Tänään meillä oli aiheena taivuttelut ja asetukset. Kyyhkyn suurin ongelma olikin juuri jäykkyys, jota nimenomaan nämä taivuttelut helpottaisivat. Ratsastin pohkeella reilummin eteen, jotta saisin tamman heräteltyä alkukäyntikoomastaan kunnolla tähän päivään ja tekemisen meininkiin. Samalla kuuntelin Aleksin ensimmäistä tehtävänantoa:
“Tänään lähdetään hakemaan hevosille oikeaa taipumista ja asetusta. Keräillään käynnissä pikkuhiljaa ohjia ja samalla tarkistetaan, että käynti on eteenpäin ja hevonen on varmasti kuulolla. Samalla kerrataan asetuksen ratsastus: käsi liikkuu asetuksen suuntaan sivulle ja näyttää hevoselle, mihin päätä käännetään. Ulko-ohja tukee ja sisäohja pysyy tuntumalla. Sisäpohje ratsastaa asetuksen ajan ja kun hevonen rentoutuu sisäohjalle, voi siitä pienesti myödätä. Hevonen asettuu niskastaan, kaula on suora ja näette perinteisesti silmäkulman ja sieraimen ulkorajan sieltä hevosen selästä katsottuna. Kuitenkaan ei saa jäädä tuijottamaan hevosen päätä, vaan katse eteen ja yritätte tunnustella, tuleeko hevonen läpi asetukseen, jotta pääsette myötäämään”, mies selosti. Meidän oli tarkoitus tehdä aluksi asetuksia pituushalkaisijalla: ensin asetus oikealla, myötäys ja keskellä suoristus - jonka jälkeen hevonen asetettaisiin vastakkaiseen suuntaan. “Eeva Kyyhkyllä voi aloittaa!”

Käännettyäni Kyyhkyn keskihalkaisijalle tarkistin istuinluut tasaisiksi alle ja pohkeet sopivasti askeleeseen kiinni. Päätin asettaa ensimmäiseksi oikealle: hivutin oikeaa ohjaa hieman sivuun, tuin liikettä oikealla pohkeella, ja pidin liikkeen jatkuvana vastakkaisilla avuilla. Kyyhkyn käynti hiljeni asteen verran sen keskittyessä pyyntööni, ja tuskastuttavan hitaasti mutta varmasti se asetti päätään oikeaan suuntaan. Parin askeleen jälkeen kiitin myötäämällä, ja suoristin hevosen huolellisesti rennoille avuille.

Toisella yrityksellä ratsastin paremmin istunnalla eteen, otin kättä selkeämmäksi, ja siirsin vastapohjetta aavistuksen taaemmas vaikuttamaan takaosaan. Suurta eroa se ei tehnyt, mutta ainakin oli parempi mieli kun olin edes yrittänyt ratsastaa kunnolla. Aleksi oli kuitenkin eri mieltä. Ratsastin kuulemma jopa liikaa, nyt piti keskittyä vain perusratsastukseen ja apujen selkeyteen. Hengitin syvään ja koetin uudelleen. Kun on vuosikaudet yrittänyt ratsastaa mahdollisimman paljon, oli hankala antaa muiden osa-alueiden vain olla, ja keskittyä pelkkään asettamiseen.

Ravitehtäviin mennessä oli sekä ratsastaja että ratsu lämmennyt paremmin, ja homma alkoi lutviutua. Raviaskeleessa oli hieman vaikeampi istua, ja siten vaikeampi keskittyä tasapainoisiin apuihin, mutta yritin parhaani. Keskellä kenttää asettelu oli paljon haastavampaa kuin uralla, sillä seinän antamaa tukea ei ollut, ja kaikki hevosen kaipaama kiintopiste täytyi tulla ratsastajasta.

Taputtelin Kyyhkyä vuolaasti, kun pääsimme ratsastamaan välikäyntejä tehtävien välissä. Aleksin antamien neuvojen kautta tunsin saaneeni Kyyhkyä ainakin vähän enemmän auki, ja meno oli alkanut tuntumaan jo paljon rennommalta.

“Istutaan harjoitusraviin ja jatketaan samaa tehtävää niin, että yhdistetään pitkillä suorilla tehtävään loiva kolmikaarinen kiemuraura. Nyt ei käydä kentän keskellä, niin kuin oikeasti kuuluisi, vaan kierretään nuo tötteröt uran puoleltan, niin, että pituushalkaisijalle jää tilaa suorittaa tehtävä.  Nyt hevosten pitäisi taipua kulman läpi kaarelle, sitten suoristus ja taivutus keskikaaren läpi. Taas suoristu ja taivutus kulman läpi ja siitä taas pituushalkasijalle, jossa haetaan asetus ja keskellä vaihto”, Aleksi kertoi. Jälleen kerran me saimme kunnian aloittaa, joten käänsin Kyyhkyn uudelleen L-päädystä kolmikaariselle kiemurauralle.

Kyyhkyllä oli kyllä ihana ratsastaa. Kerrankin homma ei lähtenyt tamman kanssa vesittymään, vaan tunsin oikeasti olevani yhteydessä hevoseen ja vaikutin avuillani sen liikkeisiin. Vaikka parantamisen varaa olikin (lähinnä omassa ratsastuksessani) aloin pikkuhiljaa olla oikein tyytyväinen meidän hösläykseen joka alkoikin näyttämään ajoittain ihan oikealta ratsastukselta.
“Miltä se tuntuu Eeva?”, Aleksi kysyi, kun vielä verkkailin suokkia raviympyrällä. “Se näyttää aika tyytyväiseltä ja tulee kivassa muodossa nyt kun sie sait sitä enemmän auki. Vai painaako se vaan kädelle?”
“Ei yhtään! Tää tuntuu mustakin kyllä tosi kivalta”, huikkasin takaisin.
“No niin mie arvelinkin. Tässä on tapahtunut kyllä huimasti kehitystä sen kouluvalmennuksen jälkeen, vaikka sie voisit kyllä edelleen ratsastaa vähän vähemmän. Silti se ei tarkoita että saisit jäädä vaan ajelehtimaan hevosen selkään, mutta siulla on taipumusta vaan ratsastaa liikaa ohjalla ja pohkeella. Kannataa keskittyä aluksi vain muutamaan osa-alueeseen kerrallaan, niin hiljaa hyvä tulee. Mutta loistavaa työtä viimekertaan nähden!”.

Loppukäyntien jälkeen Kyyhky sai vielä isot taputukset, kun jalkauduin kentällä. Muut tuntilaiset olivat vieneet heposensa edeltä talliin, joten tallipihassa vallitsi outo hiljaisuus. Lähdin taluttamaan Kyyhkyä talliin ja otin samalla kypärän pois päästäni.

//kuitattu! -A