Snezana I & Qetsiyah

Kuningatar on saapunut


#Mitä ihmettä mä teen.. en mä vaan pysty tähän#
Viime aikoina kaikki talliin liittyvä oli saanut minut masentuneeksi. Snezanan suuri, mutta valitettavan tyhjä palkintokaappi se vasta kirpaisikin, varsinkin kun näin sen ensimmäisenä aamulla herätessäni. Itku kurkussa joka ikinen päivä katsoin ikkunastani ulos, tietäen syvällä sisimmässäni, etten pystyisi tähän enään kauaa. Mutta yritin silti. Sinnittelin joka ikinen päivä. Heti koulusta matkasin tallille, jossa hain tamman talliin. Siinä vaiheessa, jos hyvin kävi, olin saanut vain potkun jalkaani, tai muutaman puremajäljen käsivarteeni. Tosin, eräs päivä jouduin lähtemään tallilta lähes heti, kun Snezana oli potkaissut minua hyvin ilkeästi, saaden aikaan todella kipeän mustelman, ja miljoonittain naarmuja ja haavoja.
Jos sain tamman pesupaikalle asti, se oli hyvä juttu. Pesupaikalla saatoin nimittäin laittaa sen kiinni molemmilta puolin, ja sitten yrittää harjata sen edes pikaisesti. Se sujui yleensä silloin hyvin, sillä en joutunut kärsimään tamman hampaista. Tosin sillä oli potkuvoimaakin paljon. Vaikeinta tässä kaikessa oli kuitenkin näytteleminen. Joka ikinen päivä, jouduin esittämään hallitsevani hevoseni täydellisesti, sillä joka ikinen kanssani samaa koulua käyvä ihminen ramppasi yksityistallissa katsomassa minua ja hevostani. Ja nyt sinä, lukija, kysyt minulta, enkö minä sitten rakasta hevostani? Miksi minä valitan, kun minulla sentään on oma hevonen, ja vielä oikein hieno sellainen. Ehei, ei ole kyse siitä. Vaikka pelkäänkin hevostani useimpina hetkinä, minä myös rakastan sitä. En tosissani voinut uskoa, että voisin tuntea niin hevosta kohtaan. Kun minä kerroin vanhemmilleni haluavani hevosen, halusin sen vain jotta näyttäisin paremmalta, ja voittaisin paljon ruusukkeita. Nämä kuukaudet Snezanan kanssa ovat kuitenkin muuttaneet käsitystäni hevosista. Sillä silloin, kun Snezana on levollinen, ja painaa päänsä yllättäen olkapäälleni, höristen hiljaa, tunnen itseni niin onnelliseksi. Haluaisin vain.. että osaisin enemmän. En syytä Snezanaa, syytän itseäni ja kokemattomuuttani. Mutta en vain voi paljastaa muille sitä, etten mitenkään pärjää hevoseni kanssa. Siksi minä esitän.

Huokaisin syvään ja katsoin ulos makuuhuoneeni ikkunasta. Lumenvalkoiset hiutaleet tipahtelivat kiihtyvää tahtia maahan, peittäen harmaan asfaltin valkoiseen vaippaansa. Nuo hiutaleet muistuttivat minua Snezanasta. Niitä ei ihminen voinut hallita. Ne olivat myöskin saman värisiä, kuin valkea tammani oli. Puristin toisessa kädessäni tukkua hevoseni jouhia. Ne olivat irronneet siltä harjauksen yhteydessä muutamaa päivää taakseppäin. Mitä ihmettä minä tein?! Vielä viime keväänä harrastin ratsastusta vain, ja ainoastaan näön vuoksi. Ratsastuskoulun laiskat tuntihevoset saivat minut vain inhoamaan niitä nelijalkaisia enemmän ja enemmän. Mutta sillä sekunnilla, kun näin Snezanan ensimmäisen kerran, koko maailmani, ja ajatukseni kääntyivät nurin. Olin yksi koulumme suosituimmista tytöistä, ja se velvoitti. Jengini ihmetteli, miksi kävin yhä harvemmin heidän kanssaan ostarilla, ja miksen vastannut niihin tunteja kestäviin kynsiä, meikkiä, ja vaatteita koskeviin juorupuheluihin. Siihen kaikkeen oli yksinkertainen selitys; olin saanut hevoskärpäsen pureman. En kuitenkaan mitenkään voinut myöntää sitä, joten jatkoin esittämistä. Kaikkein vaikeinta oli esittää että hallitsin tammani..
Siirsin katseeni puhelimeeni. Samsung Galaxy s4 pärähti soimaan sillä sekunnilla. Hätkähdin, mutta tartuin siihen silti, hilaten sen varovaisesti vaaleiden hiusteni sekaan. "Haloo?" vastasin puhelimeen. "Aleksi täällä, Hallavan omistaja. Eikös se ollut niin, että sinä ja Snezana saavutte tänään? Karsina on nimittäin nyt valmiina." vastasi reipas miesääni linjan toisesta päästä. Hallava. Aivan, uusi talli. Se oli kauempana kotoani, mutta samalla myös koulustani, joten en törmäisi tuttuihini. Lisäksi, tallilla toisinaan pidettävät valmennukset ja avulias omistaja olivat huokutelleet minut pois siltä kolkolta "luxustallilta" jossa tammani oli ennen asustanut. Siellä apuna olivat vain koneet.
"Joo siis.. mä lähden kohta täältä meiltä, napataan tamma sitten matkalla mukaan. Mä veikkaisin, että ollaan siellä tunnissa." sanoin hiukan epäröivällä äänellä. Se ei todellakaan ollut minulle tyypillistä. Yleensä olin se äänekäs, ylimielinen ja kaikkitietävä blondi.

"Äiti? Meidän pitäs jo lähtee.." huusin kärsimättömästi eteisessä. Napsuttelin uusilla ratsastussaappaillani talomme parkettilattiaa. "Kyllä kyllä, olen tulossa rakas." Äitini lämmin ääni kuului nurkan takaa. Hän ilmestyikin pian olohuoneestamme, täydellisen näköisenä, niinkuin aina. Minä ja äiti olimme kuin kaksi marjaa. Siis ihan oikeasti! Vaikka häneltä löytyi ikää jo neljäkymmentä vuotta, hän olisi mennyt hyvin isosiskostani, eikä suinkaan äidistäni. Me molemmat olimme luonnollisia blondeja, sinisilmäisiä, ja pitkänhoikkia. Niin, ja yhtä muodinmukaisia. Minulla oli päällä ihonmyötäinen, musta merkkiratsastustakki, jossa oli samanlaisia kullanvärisiä koristenauhoja, kuin Snezanan satulahuovassa ja korvahupuissa. Äidilläni taas oli Guessin untuvatalvitakki, ja korkeakorkoiset saappaat. Ei ihan tallivaatteet, mutta saivat kelvata.
Juoksin autoon, ja pujahdin etupenkille. Tallikassini roikkui toisessa kädessäni, samalla kun taiteilin jumalaisen pepunlämmittimen päälle. Aloin sulaa siitä umpijäästä, mihin eteisessä seisoskelu oli minut saanut.

Ja sitten, 53 minuutin ja 19 sekunnin kuluttua, auto kaarsi Hallavan tallipihalle. Trailerista kuului äänekästä kolinaa, ja hevosen kimeää hirnuntaa. Snezana vihasi matkustamista. Niinpä, heti kun auto pysähtyi juoksin (hillitysti) avaamaan oven. Äkäinen täysiverinen syöksyi trailerista välittömästi, riuhtaisten itsensä irti riimunnarusta. Onneksi tallipihalla ainoat todistajat olivat vain linnut puissa, ja kiinnostuneen näköinen kissa tallin nurkalla. Linnut tosin lähtivät sillä sekunnilla, kun hurjistunut Snezana nousi pystyyn. Muutamassa minuutissa tamma oli taas rauhallinen. Tartuin pelosta täristen sen riimunnaruun, ja yritin rohkaistua. Onnistuin onneksi rauhoittumaan, sillä pian tallista ilmestyi varmaankin alle kolmikymppinen mies. "Te olette varmaan Snezana ja Salla Murtola?" mies varmisti, ja esitteli itsensä Aleksiksi, tallin omistajaksi. Hymyilin hillitysti, kun mies ohjasti meidät talliin. Taistelin kuitenkin koko ajan Snezanan kanssa. Tamma riuhtoi riimunnarua, eikä ottanut asettuakseen. Ja silloin, lauma täydellisiä heppahulluja hoitajia pyrähti tallipihalle, ihastelemaan lumenvalkeaa ratsuani. "Voi katsokaa kuinka kaunis!" "Onkohan tuo samaa rotua kuin Nikita tai Hali?" "Niin tai Pinkki!" "No ei tietenkään törpöt, se on ehdottomasti arabi" "En suna sanois noin, ei toi oo arabia nähnytkään." "Mä sanoisin että se on täysiverinen" "Ai niinkun Secretariat?" "Voi vitsi kuinka upeeta, täysiverinen Hallavassa! Onkohan se taitavakin?"
Läimäisin hädissäni Snezanaa, jotta se asettuisi. Ja kaikeksi onneksi se tepsi. Tamma seisoi suosion valokeilassa kuin kotonaan, ylväänä kuin kotka. Matkin hevostani, ja kohensin ryhtiäni, katsoin välinpitämättömän näköisesti ympärilleni, ja lähdin taluttamaan Snezanaa sisälle. Karsinan ovessa kiilui jo kyltti; Snezana I, xx tamma, omistaja: Salla.

Talutin hevoseni puhtaaseen ja lämpimään karsinaan, jossa riisuin siltä hiukan epäröiden kuljetussuojat ja loimen, sekä riimun. Tamma paineli suoraa päätä hirnumaan ovensuuhun. Se ilmoitti ilmeisesti olevansa tallin uusi kuningatar.

Minä huokaisin, ja yritin näyttää siltä itsevarmalta itseltäni, jollainen olin aiemmin ollut. Hammasta purren lähdin esittäytymään muille tallilaisille.

Epäonninen päivä
Haistoin selkeästi hienhajun, joka leijaili tyttöjen pukuhuoneen tukahduttavassa ilmassa. Yritin koota ajatukseni ja ryhdistäytyä, mutta se ei vaan onnistunut. Tennisharjoitukset olivat menneet aivan totaalisen penkin alle, ja pelkäsin aivan tosissani joukkueen muita tyttöjä. Entisiä "ystäviäni". Tartuin urheilukassiini, ja kävelin selkä suorana koulun aulaan. Heitin takin päälleni, ja nappasin pipon toiseen käteeni. Kohta mä pääsen täältä pois. En ehtinyt pitkälle, sillä vanha jengini norkoili ulko-oven vieressä. Kolme heistä (itseasiassa vanhat bestikseni) Anni, Erika ja Suvi, tukkivat tieni ja mittailivat surkeaa olemustani irtoripsisilmillään.
"Me ollaan pettyneitä suhun." Erika aloitti, Annin ja Suvin myöntäillessä hiukan taaempana. "Mutta me annetaan sulle vielä mahdollisuus, tuota... parantumiseen. Me tytöt ollaan menossa ostarille, mutta pieni rahasponssaus olis tarpeen. Joten jos sä haluat vielä extra-aikaa ennen kuin me potkitaan sut ulos.." Katsoin heitä, tajuten ensimmäisen kerran miltä tuntui olla nokkimisjärjestyksen pohjalla. Tunsin itseni pikkulinnuksi susilauman edessä. "Paljonko?" kysyin hiljaisella, alistuneella äänellä. "Viiskymppii kaikille. Plus sit vielä kuuskymppii, ihan varmistukseks vaan." Erikan kylmän kopea ääni vastasi. Kaivoin Adidaksen urheilukassin sivutaskusta viisi viidenkympin seteliä, ja kolme kaksikymppistä. Kiitin onneani siitä, että kannoin näin isoja rahoja mukana. Tämän siitä sai kun oli rikas. Erika nappasi setelit kädestäni sanomatta enään sanaakaan, kiittämättä, tai edes luomatta minuun katsekontaktia, ja häipyi sitten täydellisten mustien hiuksiensa kanssa porukkansa luokse. Sitten yksi tytöistä, Sarjanna, vilahti esiin, ja hänen kauniit oranssit hiuksensa muistuttivat minua eräästä toisesta asiasta, jonka tahtoisin vain unohtaa.

Lähdin tarpomaan vetisessä loskassa kohti bussipysäkkiä. Kylmä tuuli siivitti matkaani, ja sai silmäni vuotamaan. Kun vihdoin siunattu pysäkki siinti edessäni, tajusin kauhukseni bussin olevan aivan takanani. Lähdin juoksemaan niin lujaa kuin vain tässä säässä ja tilassa pääsin. Bussi oli jo lähdössä pysäkiltä, kun vihdoin pääsin sen luo, mutta onneksi kuski vaivautui vielä avaamaan minulle ovet. Löin kortin lukijaan, ja hakeuduin bussin takaosaan. Suorastaan rojahdin lämpimälle bussinistuimelle. Olin yksin tässä maailmassa.

Hallavan tallirakennuksessa tuoksui tuttuun tapaan hevonen ja heinä. Vilkaisin autiolle käytävälle, kaikki olivat varmaan vintillä. Kävelin nopeasti yksäripuolelle, ja huomasin Pinkin karsinassa liikettä. Ja niinkuin olin arvellutkin kyseessä olivat suloisesti naurava Mikki, ja pian karsinalle ilmestynyt kikattava, suitsia kantava Valma. Tunsin kyynelkanavissani liikettä, joten jouduin pelastautumaan Snezanan karsinaan. Käperryin nurkan pahnoille, rukoillen että he lähtisivät. Kimo hevoseni mutusteli heinää kaikessa rauhassa, välillä minua kummastuneena vilkuillen. Ja vihdoin, kuulin etääntyvää kavionkopsetta. Yksi vilkaisu tallipihalle keroi heidän lähteneen taluttamaan Pinkkiä. Tunsin sydämessäni vihlaisun, mutta kätkin sen taka-alalle, yritin miettiä jotain muuta. Tunteja ei ollut käynnissä, joten käytin tilaisuuteni hyväksi, ja nappasin tammani riimunnarun. Nopeasti ja ketterästi sain sen kiinni, ja talutettua hoitopaikalle. Sain hoitokerrasta muistoksi vain yhden puremajäljen ja kipeän lonkan, joten mielentilani oli toiveikas. Ehkäpä Snezana menisi ihan hyvin?
Sain kuitenkin huomata, ettei kaikki menisi todellakaan ihan hyvin.

Maneesin suojissa saatoin rauhassa ratsastaa hermoheikkoa täysiveristäni. Ohjasin hevoseni keskihalkaisijalle, ja ponnistin sen siroon ja hoikkaan selkään. Alusta asti se koetteli taitojani. Olin oppinut hallitsemaan Snezanan ainakin joissain tilanteissa, mutta nyt siitä ei ollut pahemmin apua. Tamma nousi yllättäen puolittain pystyyn, ja yritti riuhtaista ohjat käsistäni. Yritin pysyä kovana, enkä antaa periksi, joten ratsastin tammaa napakasti eteenpäin kohti uraa. Snezana steppasi villinä, enkä lopulta voinut muuta kuin antaa sen ravata. Se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi kimolle, mutta pidin silti kantani. Ei laukkaa! Tamma riuhtoi päätään eteen ja taakse, ryntäili, steppasi sivulle, eteen ja oikealle, eikä avuillani tuntunut olevan enään minkäänlaista tehoa. Snezana päätti hoidella minut nopeasti, joten väkivahva hevonen ponnisti, ja pukitti terävästi ja äkkiarvaamatta. Lensin maahan kuin perunasäkki, ja vapaaksi päässyt hevoseni ampaisi laukkaan, pukitellen villisti kuin mustangiori aavikolla. Saatoin menettää tajuntani, sillä seuraava selkeä muistikuva oli se, että kuulin ihmisten ääniä maneesin ovelta. Ponkaisin pystyyn, vaikka askellukseni oli hutera. Etsin paniikissa katseellani Snezanaa, joka onneksi seisoi muutaman metrin päässä varsin seesteisenä. Ampaisin niin nopeasti kuin vain pystyin säikäyttämättä hevosta, sen luokse, ja tartuin ohjiin.
"Hyvä tyttö, annas kun siistin sinua.." Lepertelin tuolle, samalla kun korjasin satulavyön ja nostin jalustimet. Ehdin vielä puristella pahimmat pöyt vaatteistanikin. Samassa maneesiin pöllähti joukko hoitajia ja omistajia. Ehdin paikantaa ainakin Inkan, Nannan, Micin ja Valman tutut kasvot, heidän lisäkseen mukana oli minulle tuntemattomampiakin henkilöitä.

Olin kuulevinani että joku heistä puhutteli minua, mutten pysähtynyt. Yht'äkkiä rauhoittunut Snezana seurasi minua talliin kiltisti kuin karitsa, mikä oli siltä aika paljon vaadittu.
Riisuttuani levolliselta tammaltani varusteet, menin vessaan tutkimaan kuntoani. Useita ruhjeita, yksi syvempi haava, ja hiton kipeä vasen jalka.

Voi kuinka ihana Snezana <3

Piirrän teistä yhteiskuvan myöhemmin (:

Unelmien aikaa

"Syvennä istuntaa! Käytä enemmän pohkeita! Taivuta oikealle! Ratsasta nyt hyvä tyttö äläkä vain istu siellä!" Kirpeä pakkasilma raikui kun kilparatsastaja Stephanie Lind huuteli minulle neuvoja kentän reunalta. Yritin parhaani mukaan vastaanottaa ne, sillä aikaa ei ollut hukattavaksi. Muutaman päivän kuluttua joutuisin ratsastamaan kaikkien tallituttujeni edessä koulukilpailuissa, ja vieläpä Snezanalla! Olin nyt käynyt Stephanien tunneilla yli kuukauden ajan, kolmesti viikossa. Snezana tuli aina mukaan, mutta useimmilla kerroilla vain Stephanie ratsasti sitä, ja minä sain keikkua naisen omien kilparatsujen selässä. Stephanie oli kilpaillut nyt seitsemän vuoden ajan euroopan kärjessä niin kenttä, kuin rataesteilläkin, joten uskoin että jos joku osaisi opettaa minut ratsastamaan paremmin, se joku olisi Stephanie. Tällä hetkellä istuin kookkaan mustan ruunan, Filipin selässä. Hevosen nimi toi mieleen Prinsessa Ruususen komean prinssin, eikä sen luonteessakaan ollut kehumista. Ainut vika siinä oli se, että sen kokoaminen ja taivuttaminen vaati erittäin paljon töitä, ja nämä asiat olivat kumpainenkin minulle aika uusia. "Tämä riittää tältä päivältä. Ratsasta seuraavaksi Snezanalla." Stephanie ilmoitti, ja huikkasi yhden talliapulaisistaan hakemaan oman kimoni. Sydämmeni pamahti yhtäkkiä hakkaamaan tuhatta ja sataa. Selviäisinkö minä siitä? Olin jokin aika sitten keksinyt miten saisin Snezanan kuuntelemaan minua, mutta ilman juoksutusta ennen ratsastusta en saanut tammaani minkäänlaista kuria. Jopa Stephanie oli toisinaan joutunut kunnolla hikoilemaan ratsastessaan Snezanalla.

Kun Filip oli viety talliin, kentälle tuotiin Snezana. Sen puhtaanvalkeaa karvaa koristavat pienet ruskeanmustat pilkut olivat ainut väriläiskä sen ulkomuodossa, sillä varustevärinä valmennuksissa suosimme mustaa ja valkoista. Annoin täysiverisen haistella kättäni, ennenkuin ponnistin sen selkään. Yllätyin siitä kuinka rauhassa tamma osasi seistä kun kiristin satulavyötä selästä, ilmeisesti Stephanien ratsastamana hevoseni oli sittenkin oppinut jotakin. Valmennus sujui yllättävän hyvin, mutta Stephanie osasikin asiansa. Yksinkertaisesti minusta tuntui siltä, ettei Stephanie vain antanut Snezanalle aikaa temppuilla. Sen verta tiuhaan tahtiin hän meille uusia tehtäviä jakoi. Hiki kimmelsi jäätyneinä pisaroina ihollani kun kolmikymppinen brunette vihdoin käski minun jalkautua kimoni selästä. Talliapulainen meni riisumaan ja hoitamaan Snezanan, kun taas minut Stephanie kiikutti mukaansa toimistoon. "Asia on nyt sillä tavalla.." Stephanie huokaisi vakava ilme kasvoillaan, ja istahti puiselle penkille kahvikuppinsa eteen. Nainen näpytteli kynsillään pöydänkulmaa, ja nyökkäsi minut istumaan eteensä. Tunsin pienoisen paniikin kasvavan sisälläni, olinko tehnyt jotain väärin? "Että olet edistynyt ratsastajana niin paljon, että haluaisin sinut vakivalmennettavakseni. Ja jos mitenkään pystyisit, olisin otettu jos voisit toisinaan ratsastaa joitakin kantavia tammojani, ja vastaavia." naisen ilme pehmeni, ja tuo soi minulle lämpimän hymyn. Tunsin henkeni salpaantuvan, oliko hän tosissaan? "Tietenkin! Suostun ehdottomasti!" Hihkaisin.

"Noniin Snezana, kotona ollaan" kuiskasin vaalean täysiveriseni korvaan. Kuljetusauto oli juuri tuonut meidät takaisin Hallavaan. Ulkona oli vielä kovin syksyistä, vaikka lumen olisi pitänyt olla maassa jo monta kuukautta sitten. Oli tämäkin Tammikuu. Puristin kimon riimunnarua, ja lähdin sitten viemään suurta hevostani sisälle. Tallikäytävän valoisassa suojeluksessa pystyin vihdoin miettimään kaikkea tapahtunutta. Olin hirmu onnekas, pääsisin vakivalmennettavaksi, Stephanielle! Kuin tilauksesta, kuulin hevosen raudoitettujen kavioiden kopsahtelevan käytävällä. Kurkkasin ulos Snezanan karsinasta, ja huomasin käytävällä suuren kimon, hipusen Snezanaa lihaksikkaamman, mutta silti satumaisen kauniin puoliverisen. "Inka! Et ikinä arvaa mitä minulle juuri tapahtui" hihkaisin nähdessäni Ranan takana tuon omistajan, hyvän ystäväni Inkan. Inka hymyili, ja kuunteli tarinani nyökytellen aina välillä. "Toihan on ihan mahtavaa! Olet varmaan tosi onnellinen" tyttö totesi, ja niinhän minä olinkin. Riisuin kaikessa rauhassa Snezanalta varusteet. Vietyäni ne paikalleen, lähdin Inkan kanssa tallitupaan. Pöydän ääressä kuulumisia toisilleen kertoilivat Maikki, Topias, Lotta, Mikki, Valma, ja Jasperi..
Mikki puristi suloisesti Valman kättä, Lotta ja Maikki taisivat pelata jonkinlaista korttipeliä. Topias ja Jasperi taas istuivat lukemassa hevoslehtiä. Inka hymyili kaikille, ja saimmekin aikaan "Moi" kuuron. Vilkaisin salaperäistä islantilaispoika Jasperia silmäkulmastani, mutten uskaltanut tehdä muuta. Ehkäpä jonakin päivänä uskaltaisin.. Kerrottuani koko joukolle viimeisimmästä tapahtumasta, siirtyi keskustelu tuleviin kilpailuihin, ja länkkärikurssiin. Olin päättänyt rohkaistua, ja kokeilla kaunista Vanilla-tammaa länkkärikurssilla. Snezana ei nimittäin oikein ollut ihanne länkkärihevonen.. Tallituvan lämmössä jatkoimme keskustelujamme, kunnes joku, ehkä se oli Maikki, kysyi lähtisikö joku hänen mukaansa taluttamaan hevosia. Lopulta kaikki ilmoittautuivat mukaan, minäkin. Tekisi hyvää kävellä reipas lenkki näin iltatekemisiksi.

Kun kävelin Snezanan luokse fleeceloimi toisessa kädessäni, en voinut kuin kiittä sitä korkeampaa voimaa, joka oli johdatellut minut tämän mahtavan tallin piireihin. Hymy levisi kasvoilleni, ja astuin Snezanan karsinaan. Vuosi 2014 tulisi sujumaan, mahtavasti!

Ehkäpä?
Silitin entisen hirviötammani kupeita, katsellen kuinka hentoiset lumihiutaleet tipahtelivat maahan. Tamma nakersi heiniään tarhassa kaikessa rauhassa, mutta minun ajatukseni seikkailivat jossain aivan muualla. En tajunnut miksen ollut jutellut tästä päätöksestä kellekkään tallilla, ehkä viettämäni aika Euroopassa oli vierastuttanut minut muista. Niin paljon uusia naamoja, ja monia tuttuja poissa..

Snezana pärskähti nähdessään Topiaksen hoitohevosineen kulkevan läheisestä tarhasta tallia kohti. Poika hymyili, ja minä vastasin etäisesti. En pystynyt keskittymään todellisuuteen. Niin moni asia mietitytti. Oliko tämä nyt viisasta? Tiesin ettei se ollut järkevää, ei yhtään, olin tuskin muutamaa vuotta ratsastanut eikä Snezanallakaan ollut asiasta minkäänlaista kokemusta. Olinko tyhmä, naiivi ja uskalias kun mietin edes tälläistä näin aikaisessa vaiheessa ratsastajan uraani? Ainoat hyvät perusteet olivat se että tamma todennäköisesti rauhoittuisi sen myötä, ja se toisi minullekkin jonkinlaista vastuuharjoittelua. Pah, ihanniinkuin sitä ei olisi jo tarpeeksi. Riittäisikö minulla edes aika kaikkeen siihen rumbaan kun koulutyöt ja opiskelupaineet puskivat päälle raskaana taakkana, eikä tallillakaan elämä aina ollut pelkkää ruusuilla tanssimista.

Mutta tehty mikä tehty. Olisi typerää perua enään, sillä olin saanut niinkin upean orin käyttööni. Mutta olinko siitäkin huolimatta hullu kun astutin Snezanan? Kohta se nähtäisiin, ylihuomenna vierailisimme orin kotitallilla.

Salla ja Snezana 2.8. kesäleirillä uiskentelemassa

"Oikein hyvä Salla, mutta muista se istunta! Istu syvälle satulaan ja hengitä syvään, ei tarvitse olla noin jäykkänä. No nyt menee hienosti, jatka samaan malliin." Stephanie huusi kentän laidalta. Tälläinen koulutuuppaaminen melkein kolmenkymmenen asteen helteellä oli silkkaa kidutusta, mutta valmentajani mukaan tosiratsastaja ei luistanut vakiharjoituksista vaikka olisi kuolemaisillaan. Minä olisin samantein voinut heittää moisilla mielipiteillä vesilintua, mutta Stephanie tuskin olisi sitä kovastikkaan arvostanut, enkä ollut mikään itsetuhoinen. Snezanan lähestyvän varsomisen vuoksi ratsastin vakituisesti Stephanien vanhempaa kilparatsua, säpäkkää Freebird-tammaa, joka oli siirtymässä varhaiseläkkeelle kenttäkilpailuissa reistailevan jalan vuoksi. Siitä huolimatta Stephanie halusi pitää tammansa teräskunnossa, eikä "pieni koulutreeni ja muutama hassu este" sitä kuulemma rikki saanut. Mutta mitäpä minä olin naisen mielipiteitä arvostelemaan, minähän se tässä hikoilin ja hän huuteli kentältä ohjeita tärkeän näköisenä, design aurinkolasit päässä ja kouluraippa kädessä.

"Koetappa saada se Epi nyt vähän vaihtamaan laukkaa, niin voitte sitten kokeilla tuota okseria tuolla noin", Stephanie sanoi osoittaen uhkaavasti kentän toisessa päässä kohoavaa estettä kouluraippansa kärjellä. Nielaisin kuuluvasti mutta tein työtä käskettyä, ja aloitin laukan nostattamisen. Epi oli erittäin herkkänä ja innokkaana reippaiden verryttelyjen jälkeen, joten se yritti hiukan puskea menemään. Kokosin laukkaa hetken ja kun tamma sitten rauhoittui aloitin vaihdattamisen. Epi laukkasi puhtaasti ja oli hyvin avuilla, joten sain vaihdot tehtyä kuin vettä vaan. "Toi on tosi hienoa työskentelyä, teillä on nyt tosi kiva rytmi. Jatka oikeessa laukassa tonne esteelle ja hyppää se pariin otteeseen, ja sit voidaanki jo lopetella". Hengitin syvään ja laskin kolmeen. Sitten käänsin tamman suurelle voltille asettaen sitä sisäänpäin. Ja sitten ohjasin tamman esteelle. Epi nosti päätään ja puraisi kuolainta, mutta napakka pohje sai sen taas keskittymään tärkeimpään. Ratsastin sitä eteenpäin jokaisella askeleella, ja nousin esteellä kevyeeseen istuntaan. Se muutama nanosekuntti ylhäällä oli yksiä elämäni parhaita, sillä sillä hetkellä tunsin kuinka olimme hevosen kanssa kuin yhtä.

"Snezanaaa?!", huutelin laitumen portilta heilutellen heppanami pussukkaa kädessäni. Ehdin seistä siinä tyhmännäköisenä puolisen minuuttia ennen kuin näkökenttääni ilmestyi satumaisen kaunis ratsuni. Suuresta mahastaan huolimatta se oli kuin unien yksisarvinen ravatessaan korkein askelin pää ylhäällä kohti porttia. Mutta sen sijaan että se olisi vanhaan tapaansa luimaissut ja näykännyt minua ohi mennessään, tamma pysähtyi eteeni ja hörisi. Liikuttuneena tästä muutoksesta silitin sen silkkistä turpaa, ojentaen kimolle samalla kolme hevoskarkkia. "Eiköhän tämä riitä. Lihot muuten tuhatkiloiseksi etkä pysty enään edes liikkumaan", naurahdin leikilläni. Vaikka kieltämättä tuore heinä ja varsa olivat tehneet tehtävänsä tammani mahassa. Olin jopa joutunut ostamaan suuremman satulavyön vauvamahan ajaksi.

Snezana oli varsin hermostunut viedessäni sitä tallille päin, sillä sen kimpussa pyörivät paarmat ja muut hyttysentapaiset olivat luonnollisesti neidolle aivan triplasti häiritsevämpiä kuin kellekkään muulle. Korvat luimussa se eteni hiljakseen perässäni, huiskien samalla hännällään kuin vitivalkoisella piiskalla. Tallikäytävällä näin yllätyksekseni minulle täysin uuden hevosen, vitivalkean ruunan. Nopeallakin vilkaisulla sain selville hevosen rodun, se ei olisi millään voinut olla mikään muu kuin arabisukuinen ratsu. Kampesin kipakan ratsuni karsinaan ja kävelin sitten varsontakarsinalta takaisin käytävälle sen unelmahevosen luokse. Ruunan omistaja näkyi olevan juuri hevosen vastakkaisella puolella harjaamassa tuon karvaa. "Onko se täysarabi, vai risteytys?" kysyin rikkoen tallissa vallitsevan hiljaisuuden. Nuori nainen nosti päätään ja katsoi minuun, hymyillen sitten yllättyneenä. "Pinokkio on täysiveriarabi. Mä oon muuten Katri, me ollaan vasta pojan kanssa tänne muutettu", hän selosti. Olin mielissäni siitä että talli sai vähän täytettä muistakin yksityisistä, joten vastasin hänelle pirteästi "Mie oon Salla, sen jättikokoisen mukatäysiverisen tamman omistaja. Se asuu tuolla varsontakarsinassa." Katri naurahti, minkä tuloksena jutustelimme hetken hevosistamme ja Hallavasta. Kun Snezanan karsinalta alkoi kuulua vaativaa kolistelua jouduin lopettamaan juttutuokion kesken ja kiiruhtaa hermoheikon hevoseni luokse.

Kun tammalle oli jollakin ilveellä saatu karva edes melkein puhtaaksi ja rennot köpöttelysuitset päähän, lähdin kärräämään hevostani kentälle. Tamma yritti hiukan vastustella ja jäädä ruohostamaan tallin pihalle, mutta napakka käsky sai sen taas liikkeelle. Yllätyksekseni tallipihalla oli toinenkin ratsukko, joista ratsastaja oli minulle erittäin tuttu. "Inka! Sä oot palannut" huusin ystävälleni, eikä Snezana tuntunut edes kuulevan huudahdusta joka olisi saanut sen nousemaan pystyyn vielä jokunen kuukausi sitten. Tyttö kääntyi katsomaan äänen suuntaan, ja hymyili sitten leveästi meidät nähdessään. Inka ratsasti kuvankauniin tammansa viereemme, pitäen kärpäskimooni silti huomattavan välimatkan. "Joo niin olen. Ja älä kysy, tää on mun uusi hevoseni.". Keskustelumme jatkui todella mielenkiintoisena viitisen minuuttia, eli täsmälleen siihen asti kunnes Snezana hirnahti vaativasti ja rupesi riuhtomaan ohjista. Jouduin heippaamaan Inkan ja sanomaan että törmäillään taas.

jatkuu seuraavassa viestissä

Kentällä oli tässä vaiheessa lähes tukahduttavan kuuma. En tosin ihmetellyt sitä yhtään, olihan aurinko porottanut lähes suoraa kyytiä ilman pilven hattaraakaan jo viikon päivät peräjälkeen. Lohdutukseksi tammamammalleni aioin vain hiukan kokeilla ratsastusta kentällä, ja lähteä sitten maastoon. Snezanan paljaaseen selkään pääseminen olikin sitten eri juttu, kun tamma töpsötteli neitimäisesti puolelta toiselle aina kun yritin sinne ponnistaa. Siinä menikin minuutti poikineen, ja pelastus saapui taas hiukan omalaatuisemmassa muodossa. Kentälle hevostaan talutti nimittäin eräs erittäin hyvännäköinen poika, jota olin kuullut kuiskittavan nimellä Nathaniel. Enkelin nimi enkelipojalle, eikun mitä?

"Öh, tarviiksä apua?" poika kysyi leveästi hymyillen. Ensin suustani pääsi vain epätoivoinen vinkaisu Snezanan riehuessa vieressä, mutta saatuani ääneni takaisin pääsin vastaamaan hiukan sivistyneemmin. "Tota joo.. tää mun tammani on vähän.. tämmönen. Tai siis kyllä mä sille pärjään ja kaikkea, mutta mä en oikeen ajatellut ja jätin sit ton jakkaran sinne kentän reunalle.. eikä se oikeen tahtois tästä liikkua". Mielessäni kirosin sillä kun kuulin sanani tajusin kuulostavani aivan joltakin aloittelevalta pikkukakaralta, joka ei päässyt "hienon kilpaponinsa" selkään. No, aloitteleva minä kaiketi olinkin, jos vuosissa mitattiin.. mutta sitä en ikinä paljastaisi tuolle pojalle! Minua ehkäpä muutaman vuoden vanhempi Nathaniel avitti minua ystävällisesti tuomalla jakkaran viereeni. Kokosin itseni, ja sanoin hillitysti: "Kiitos", ja kannustin Snezanan kaviouralle. Nyt kun kentällä oli seuraa Snezana unohti täysin olevansa laiska, viimeisillään kantavana oleva tammamamma, ja rupesi steppailmaan kuin olisi laukkaratsu valmiina jyräämään vastustajat tieltään. Napautin sitä raipalla saadakseni tamman menoon jotakin kuria. Kun neito oli kävellyt ympyrää oman aikansa, kannustin sen raviin ja purin huultani. Pidin parhaani mukaan hyvän ryhtin ja kantapäät alhaalla, vaikka turvaa antava satula jalustimineen olikin poissa. Käänsin tamman pian keskihalkaisijalle ja käyntiin, ja katsoin meidän olevan valmiita maastoretkelle

Jatkuu taas, samaan viestiin..

Astuessani ulos äitini autosta kylmän hyiseen tuuleen, ei Hallava näyttänyt enään entiseltään. Niin moni vanha ystävä oli poissa, mukaanlukien Mikki. Olin kuullut eilen illalla että poika oli hyväksytty johonkin armeijahommaan, eikä hän olisi palaamassa Suomeen. Sen ajatteleminen kaiversi sisälläni kuin polttava happo, joten saatoin vain kuvitella millaista tuskaa Valma parhaillaan koki. Vilkutin äidilleni heipat kun kuulin valkoisen auton kääntyvän kohti ajotietä. Lähdin talsimaan kohti heikkoa valoa, joka paistoi tallirakennuksen ikkunoista. Minä vihasin Suomen syksyä! Varsinkin loppusyksyä, milloin ihanan värikkäät lehdet alkavat harmaantua ja luonto valmistautua talven tuloon. Juuri tämä ikävä välitila ennen joulun ihmemaata sai minut aina uneksimaan äkkilähdöstä Mallorcalle, ottamaan aurinkoa ja lukemaan uusinta cosmopolitania vailla minkäänlaista ajatustakaan kylmyydestä ja harmaudesta.

Avatessani tallin oven tunsin ihanan ja huojentavan lämmön kipuavan kohti sisuksiani. Kiiruhdin sisälle ennenkuin lämpö ehtisi karata, ja suljin oven tarkasti perässäni. Tallissa oli ihmeen hiljaista, vaikka mikä ihme se olisikaan. Kuka nyt jaksaisi talsia tallille kello yhdeksältä lauantai-iltana. Iltatalli olisi luultavasti jo tehty, se kun yleensä aloiteltiin kahdeksan aikoihin. Olin kuitenkin ollut näkevinäni jonkun maneesin lähettyvillä menossa kohti lantalaa, joten oletin sen olevan ilta-tallia viimeistelevä ratsastuksenopettajamme Celia, tai joku muu vastaava. Syy miksi minä, kaikista ihmisistä olin tallilla keskellä käytännössä yötä, oli rakkaan tammani Snezanan nykyinen tila. Raukkaparka oli viimeisillään kantavana, ohittanut jo lasketun aikansa muutama päivä takaperin. Vaikka tiesin että tallilla olisi lähes aina joku vahtimassa hevosia, en vain luottanut kehenkään muuhun kuin itseeni, kun kyse oli Snezanan varsomisesta. Ja jotenkin vaistoni oli vain käskenyt minun käydä tallilla, vaikka olinkin käynyt siellä jo aiemmin päivällä, eikä hevosellani ollut mitään huolta.

Kävellessäni kohti yksityispuolta, aloin erottaa yksittäisiä ääniä hiljaisuudessa. Puuskutusta, kavion kopsahdus, heinien rapinaa. Hälytyskelloni alkoivat soida siinä vaiheessa, kun tajusin äänien kuuluvan aivan varsontakarsinalta, mihin tamma oli majoitettu. Kaikista säännöistä piittaamattomana juoksin loppumatkan varsomiskarsinalle, ja pääsinkin juuri ja juuri todistamaan sen, kun kaunis, kipakka kimoni pusersi vastasyntyneen varsan sisältään. Jäin tietämättäni tuijottamaan tuota ihmeellistä tapahtumaa, vaikka todennäköisesti järkevintä olisi soittaa joku asiantuntevampi paikalle. Havahduinkin vasta siinä vaiheessa, kun kuulin tallin oven käyvän ja tunsin hyisen ilman puhaltavan talliin. Siristelin silmiäni nähdäkseni kuka tuo talliin saapunut henkilö oli, vain huomatakseni sen olevan, kukas muukaan kuin, Maikki. Nuori tyttö katsoi minua tallin heikossa valaistuksessa, ja vilkaisi sitten hevoseni karsinalle. "Snezana on varsonut!".

Vasta kuullessani nuo sanat Maikin huulilta minä vasta todella tajusin mitä juuri oli tapahtunut. Minun hevoseni, oli varsonut varsan! Varsan, josta minun tulisi nyt pitää huolta. "Joo, se on.. mut mitä sä täällä teet?" tajusin kysyä. Tuskin kukaan tervejärkinen lähtisi vapaaehtoisesti tallille näin myöhään. "Pääsin vasta nyt livahtamaan ulos. Mun uus perheeni koittaa kaikin tavoin pitää mut poissa tallilta.." tyttö sanoi ja painoi katseensa alas. En kysynyt enempää, sillä tyttö tuskin haluaisi siitä puhua juuri nyt. Maikki onneksi oli se tervejärkinen meistä, sillä hän lausahti: " Pitäsköhän meidän ehkä soittaa Celialle? Mulla ei ainakaan ole mitään hajua mitä vastasyntyneelle varsalle pitäisi tehdä."

Celia onneksi oli yhä hereillä, ja vastasi siis puhelimeen varsin nopeasti. Hän myös oli hyvin nopeasti tilanteen tasalla, eikä aikaakaan kun talliin saapui kolmas henkilö. "Juuri nyt meidän ei kannata häiritä Snezanaa ja varsaa. Parasta on jos me annetaan tuolle uudelle pikku-otukselle aikaa tutustua rauhassa maailmaan emänsä kanssa.
Olimme jo tekemässä lähtöä tallilta, kun Celia tajusi kertoa minulle yhden varsin merkittävän faktan. "Se on muuten tammavarsa"


//yksi sana: tönkkö. Mä en oo kirjoittanut tarinan tarinaa varmaan kolmeen kuukauteen, ja valitettavasti sen huomaa laadussa D: pahoittelut jos aiheutin jollekulle syviä traumoja.

Kylmä alku

Olin suunnattoman iloinen siitä faktasta, että ensilumi oli vihdoin satanut! Se tunne kun sai kävellä lumisissa tunnelmissa tallipihan läpi ja avata lämpöisen oven autuaaseen hevostaivaaseen, oli suorastaan sanoinkuvaamaton. Hieroin kohmeisia käsiäni, ja suuntasin askeleeni vaihteeksi tuntsaripuolelle. Koska tämä tallin osa ainakin oli autio kuin asumaton saari, epäilin lähes kaikkien tuntilaisten olevan hevosineen ratsastustunnilla. Pistinkin sormet ristiin ja rukoilin, ettei Vanilla olisi muiden joukossa. Onneksi rukouksiini vastattiin, ja kirjavan karsinasta pisti ulos sama vanha tajuttoman soma pää. "Heippa pikkutyttö.." lepertelin tammalle hivuttautuessani kaikessa hiljaisuudessa hevosen karsinaan. Tamma oli nimittäin saanut oman hoitajansa, enkä siis pahemmin voisi enään hevosen kanssa puuhailla. Vaikka minulla olikin kaksi ihanaa hevosta, oli Vanillassa aina ollut sitä jotakin mistä minä pidin tajuttomasti. Ehkä sillä oli jotain tekemistä sen jonkinasteisten tammamaisuuspiirteiden kanssa..

"Nää ois sit varmaan hyvästit." kuiskasin tamman korvaan. Kirjava nosti päätään ja puhalsi huurua ilmaan. Minusta tuntui että se ymmärsi mitä minä tarkoitin. Silitin viimeisen kerran hevosen siropiirteistä päätä, ja tunsin muutaman kyyneleen tipahtavan poskelleni. En minä halunnut Vanin saavan omaa hoitajaa! Enkä todellakaan halunnut ketään uutta Hallavaan. Halusin vain vanhan, tutun porukan kaikessa kokonaisuudessaan takaisin. Peruutin pois kauniin hevosen karsinasta juuri ajoissa. Kuulin nimittäin tallinoven käyvän, joten minulle tuli kiire pyyhkiä kyyneleet pois ja hivuttautua sivummalle Vanin karsinan edestä. Tulijat olivat kaksi tyttöä, joilla kummallakin oli vaaleat hiukset ja punaiset posket. Molemmat taluttivat tuntihevosia, toisen tunnistin Celleksi ja toinen oli selvästi Nikita. Hivuttauduin kuuntelemaan heidän keskustelujaan nurkan taakse, niin inhottavalta kuin se saattoikin kuulostaa. "Hitsi kun mä en saanut Vanillaa tunnille. Mun pikku kultaani" toinen tytöistä tokaisi, ja kuului vievän ratsunsa karsinaan. Toinen tytöistä tokaisi jotakin myöntävää ja harmittelevaa, samalla kun se Vanillaa kehunut selkeästi avasi Vanin karsinan oven, ja meni lepertelemään tammalle. Tuhahdin. Ei tuo tyttö Vania tuntenut, tuskin oli Hallavassa viikkoakaan käynyt. Marssinkin suorinta tietä tarkistamaan naikkosen nimen hoitajalistasta. Janelle.. tuosta ihmisestä en aikonut pitää.

Tiesin jo valmiiksi Snezin ja Ketun majailevan parhaillaan tarhassa, mutta jostakin syystä löysin silti itseni valkoisen tammani karsinasta. Vasta siellä tajusin, etten minä tuollainen ihminen ollut. En ainakaan enään. Miten saatoin vain päättää etten pitänyt jostakusta, vaikken ollut koskaan edes jutellut hänelle. En silti voinut mitään kasvavalle mustasukkaisuudelle Vanin hoitajuutta kohtaan. Päätinkin rentouttaa aivosolujani, ja hakea kaksi raisua tammaani sisälle lämpimään. Ensimmäiseksi sisälle pääsi Snezana, sillä se oli selkeästi kahdesta pahasta vähemmän pahempi. Vaikka neiti säpsähtelikin suuntaan ja toiseen kuin vieteripupu, sain sen ainakin melkein kunnialla sisälle ja omaan karsinaansa. Toisin kävi Ketun kanssa.

Nuoren tamman vaistot olivat senkun villiintyneet vieroituksen jälkeen. Vaikka se yhä viihtyikin erityisen hyvin Snezanan seurassa, ei se missään nimessä enään ollut riippuvainen emästään, ja siksi luulikin omistavansa kaikki maailman oikeudet häiriköimiseen ja ongelmien aiheuttamiseen. Päistärikkö neiti ei sitten millään malttanut pysyä paikallaan, ja jouduinkin useamman kerran pienen talutusmatkan aikana sitä komentamaan oikein kunnolla. Kun vihdoin pikkuneiti suostui kulkemaan vieressäni edes melkein kunnolla, pahin mahdollinen tapahtui. Tallista tupsahti joukko uusia hoitajia. Muutaman suusta kuului ihailevia äännähdyksiä: "OI kuinka suloinen varsa"-tyyliä, mutta muutaman katse oli erittäin arvosteleva. Päätinkin antaa samalla mitalla takaisin, ja alennuin lapsellisista käyttäytymismalleista lapsellisimpaan. Katsoin jokaista heistä ylimielisen arvostelevasti, ja marssin pois Kettua perässäni kiskoen.

Tallin lämmössä kaduin taas tekojani. En halunnut olla se sama vanha Salla, jolla ei ollut muuta kuin kylmä ulkokuorensa. Tajusin kuitenkin kaiken kuin ketjureaktiona lopulta johtavan siihen tilanteeseen, ellen pian tekisi asioille jotakin. Kettu saikin anteeksipyynnöksi kaltoinkohtelustaan pitkät rapsuttelut, ja sitäkin pidemmän harjaussession.

//Ei tästä kirjottamisesta tuu mitään D:

Kuvassa Kettu pariviikkoisena