25.12. Joulumaasto

Koko tallin porukka on tervetullut hoitohevosillaan ja omilla hevosillaan mukaan jouluiseen maastoon. Pukeudutaan lämpimästi, laitetaan tonttulakit ratsastuskypärien päälle ja mennään rauhallista vauhtia hevosten paljailla selillä. Otamme pari ravi ja laukkapätkää lopuksi läheisellä lumivaippaisella pellolla. Saatamme ehkä nähdä muutaman peuran ja ainakin punatulkkuja, sillä maastojoukkomme lähtee tallipihasta aamulla kymmenen aikaan.
Takaisin tallille päästyämme luvassa on tuoreesta lehmän maidosta tehtyä riisipuuroa, sekä lämmintä glögiä pipareiden kera.

Maksun voi laittaa milloin vain tämän vuoden puolella, vaikka ihan reilusti etukäteen. Aleksi ei kirjoita pohjatarinaa, mutta piirtelee jouluisia kuvia.

Ilmoittautuneet:
Aleksi - Hali Palle
Sussu - Riksu
Inka - Rana OK!
Emppu - Minca OK!
Maikki - Asta  OK!
Tiitu - Klikki
Mikki - Pinkki  OK!
Lotta - Darcy  OK!
Valma - Dunja  OK!
Nanna - Tinttu
Veera - Blair  OK!
Salla - Snezana OK!

Ps. Toivoisin, että laitatte sitten maksunne ilmoittautumisen tilalle samaan viestiin, niin tulee selkeämpi topicci (:

Jeee Sussu ja Riksu messiin ehdottomasti

Inka tunkee mukaan kera Ranan koska sai kaivettua aikaa!

Maksu

Rana töykki minua selkään. Se ei oikeastaan sattunut, en ollut siitä mitään mieltä, se oli vain tamman tapa. Käännyin viimein kasvotusten hevosta vastapäätä ja silmäilin tuon varusteita. Aleksi oli avittanut eilen kengät ja hokit Ranalle, yleensä en pidä sillä kenkiä mutta kisakauden alussa tai talvella tarvitaan kengät, talvella erityisesti jotta saadaan hokit paikoilleen. Leikittelin tamman turvalla muutamalla sormellani ja tutkailin ratsastusloimea. Metsänvihreässä loimessa oli ruusukuvioita, ja sen muotoja myötäili kullan väriä tavoitteleva koristelu. Ei tuo halpa ollut, mutta hintansa väärti.

Kiersin tamman vasemmalle puolelle ja vedin ohjat kaulalle. Laskin jalustimet ja asetin kenkäni vasemmanpuoleiseen. Olin löytänyt aamulla kengästäni kissankakan, joten olin heittänyt kakan suoraan lantalaan (hihii) ja saappaan pesukoneeseen. Onneksi se ehti kuivaa ennen lähtöä. Tartuin kiinni kauhukahvaan ja toisella kädellä satulan takakaareen, ponnistaen maanpinnasta ylös. Kiepautin oikean jalkani Ranan yli toiselle puolelle ja asetin jalan jalustimeen. Toisella kädellä kohensin kypäräni asentoa, jonka jälkeen kantapäät alas, pyöräytä olkapäitä ja tartu ohjiin. Rana heitteli päätään tuulenpuuskassa, mutta se oli tällaisessa tuulessa vain leikkisyyttä, ei suinkaan viskomista.

Olin varma että Ranaa ei pelottaisi Pinkin luona edes tuuli, joten ohjasin kimoni kirjavan tamman viereen.
- Hei, Mikki, mutisin hiljaa.
- Ai Inka. Hei, Mikki vastasi leveällä hymyllä. Ja se oli niin hänen tapaistaan. Poika näytti tonttulakissa niin leikkisältä.
- Tulin vaan sanomaan, kun säkin olet kehunut Ranaa niin useasti, niin täytyy kyllä sanoa että Pinkkikin on upea. Näytätte hyvältä yhdessä, kerroin hymyillen ja heti tulin katumapäälle tuosta viimeisestä lauseesta. Miksei vaan voinut hyväksyä sitä faktaa että toinen oli... miten sen nyt ilmaisisi... hyvännäköinen mielestäni. Voi kai ihmisestä pitää ystävänä vaikka tuo olisikin omasta mielestä... niin. Äh, juuri tältä ajattelulta halusin sulkea itseni pois lupautuessani lenkille.

- Merci, toinen vastasi typerään virkkeeseeni. Hymyilin vaivaantuneesti pojalle, hieman väriä poskillani.
- Saisinko kulkea sun perässä täällä maastossa, kun Rana on vähän sellainen... no arvaat varmaan mikäli olet koskaan nähnyt Snezanaa kentällä, siitä ihan vähän lievempi, mutta Rana ei tee sitä tahallaan. Minä pelkään maastoilua selästä käsin, koska Rana on silloin niin säikky, ja ajattelin että kaverin seura vähän rohkaisisi tammaa.
- Oui, ei mitään ongelmaa minulle. Kunhan et säikytä Pinkkiä, Mikki nauroi ja saatoin vain nyökätä pojalle, ennen kuin tuo käänsi Pinkin jonoon ja kannusti tammaansa eteenpäin.

Keräsin ohjat ja vielä kerran korjasin ryhtiäni, kunnes Rana nykäisi käyntiin. Tein alusta asti rauhallisia puolipidätteitä ja porasin katseeni eteenpäin. Kantapäät alas ja muutaman asteen takakenossa täysin suorasta. Rana asteli kaula pitkällä maan tasalla, tiesin että tuo oli tamman tapa venyttää kaulaa. Annoin toiselle ohjaa rauhallisesti ja keskityin hengittämiseen. Sisään, ulos. Sisään, ulos. Kun löysin oikean rytmin, rapsutin Ranan kaulaa ja pyysin tuota nostamaan päänsä. Kuulin Aleksin huutavan jonon kärjestä jotakin meille, mutta Rana nytkähti raviin täsmälleen samaan aikaan kuin Pinkki ja seurasin edellä kulkevien esimerkkiä keventämällä. Yksi, kaksi, yksi, kaksi, yksi, kaksi. Hetken aikaa mielessäni pyöri vain matematiikka. Ravin vaihtuessa käynniksi rauhoitin tamman ja pidätin käyntiin. Annoin hieman ohjaa toiselle, ja taputin kaulalle, mutta Ranan kiinnostus oli jossain aivan muualla.

Tamma katseli miltei henki salpautuneena ja kauhu silmistä tuikkien puuhun kiinnitettyä kaulaliinaa, joka liehui tuulessa. Keräsin ohjat hellästi käsiini ja puolipidätin rauhallisesti kuiskien. Rana heitti päätään sivuun kauhistuneena ja astui ristiin, polun vasempaan reunaan. Tuuli riepotteli huivia sitä voimakkaammin, mitä lähemmäksi Rana asteli. Lopulta tamma uskalsi yrittää ryöstää, se loikkasi tiikerin voimalla takaisin polulle ja harppasi muutaman askeleen. Kadotin vasemman jalustimeni, ja seuraavaksi Rana pyöristi selkänsä, laski päätään - ja jokainen voi itse päätellä, että sitä seurasi rohkea pukki. Vilkaisin takana kulkevaa ratsukkoa huolestuneena, mutta keskityin puristamaan Ranan kaulaa käsivarsillani.

Tamma rauhoittui välittömästi, kun "vaara" katosi kulman taa.
- Kukakohan on ollut noin vastuuton jättäessään huivin polun viereen, Aleksi moitti. - Säikkyikö kenenkään ratsu sen vakavammin?
Katsoin Ranaa ja liu'uin kaulalta satulaan, keräten ohjat.
- Aleksi, Rana heittäytyi sivuun ja sitten sukelsi tänne jonoon takaisin, harppoi eteenpäin ja pukitti. Ilman Pinkkiä tässä henkisenä tukena mä olisin varmaan tossa maankamaralla, kehuin ystäväni hevosta, joka näytti kuitenkin hieman ehkä ahdistuneelta. Näin käy kun pikku huligaanien antaa leikkiä intiaaniheimohen kokousta Hallavan maastoissa.
- Ai Rana? Okei, eihän sua sattunut? Aleksi huusi. Rana höristi korviaan kiinnostuneen näköisenä, eikä vaikuttanut enää lainkaan jännittyneeltä.
- Joo, mukana ollaan! ilmoitin ja kannustin Ranaa eteenpäin. Tuo nytkähti raviin kun Pinkkikin vaihtoi askellajia, ja lopulta saavuimme lumiselle pellolle.

- Laukkakisa! huusin innoissani välittämättä sen soveltuvuudesta Ranalle ja itselleni.
- Me ei voida valitettavasti kilpailla, mutta laukkaamme kyllä, jonossa! Aleksi ilmoitti ja kannustin Ranan raviin samoin kuin mies Halin. Valmistauduin myötäämään kaulan liikettä ja nojauduin hieman eteen. Kun meillä oli tarpeeksi välimatkaa Pinkkiin, kannustin Ranan laukkaan. Siinä sitä mentiin, tonttulakki tuulessa leikkien, mutta se ei onneksi joutunut Ranan näköpiiriin.

Kimo tamma eteni aaveen lailla kirjavan ystävättärensä kannoille, jolloin rauhoitin hieman laukkaa. Rana rauhoittui ja sen askel pehmeni hieman. Silitin toisen kaulaa ja koetin omaksua Pinkin tahdin, Rana löysi sen kuitenkin ennen minua. Myötäsin vain tamman kaulan liikkeitä ja painoin kantapääni alas. Pellon päättyessä olin lähinnä pettynyt, mutta Rana näytti olevansa valmis kotimatkaan. Istuin tuon askelia vastaan ja hidastin ravin kautta käyntiin. Rana keinui Pinkin takana astellen hilpeästi. Ravasimme vielä pari kertaa ja kiersimme polun, joka oli varustettu huivilla.

Tallipihassa olin suorastaan turta ja romahdin kuin kerrostalo Ranan selkään. Painoin rintani sen kaulalle ja päästin ohjat valumaan sormieni välistä. Hetken rauhoituttuani en voinut kuin nauraa itselleni, muut olivat menneet sisään minun levätessä. Liu'uin tamman selästä liukumäkeä ja nostin jalustimet. Sitten vedin ohjat kaulalta ja tamman harjanjuurta hyväillen talutin kimoni tallin syövereihin.

Minäkin voisin tukkia Mincan kanssa mukaan, maastoilu on sen verran mukavaa puuhaa etenkin jouluna

Maksu

Jos mahtuu niin tuun Klikillä

Oli joulupäivä, kahdeskymmenesviides, eikä taivas malttanut olla puhaltelemasta hiutaleita maahan korkeiden kinosten kukkuroille. Olin nauttinut kämppämme suurimmasta mukista lämmintä kaakaota keittiönpöydällä risti-istunnassa istuen tuijottaen lumista maisemaa edessä aukeavasta ikkunasta. Olin nukkunut melko vähän, sillä aattona yllättäen muuttanut ystäväni oli ulissut pitkälle iltaan, ja herätti minut aikaisin aamulla kävelylle. Orava oli onneksi siisti, ja teki tarpeensa maltillisesti vain ulos. Se oli nukkunut eteisessä ja järsinyt muutamia kenkiä, mutta kaikki omat kenkäni sietivät kyllä sellaisen kohtalon. Olin kompastellut useampaan otteeseen Takun omaisuuteen, joilla se oli sisustanut asuntoni, mutta muuten yhteiselomme sai mainion alun. Petekin oli aamulla soittanut ja kysynyt kuulumisia, joten istuin nyt yllättävän pirteänä ikkunan ääressä ja vältyin lumihiutaleiden unettavalta vaikutukselta. Kuumakäsittelemättömien kaakaopapujen kofeiini imeytyi suoniini ja sai tavanomaiset haukotukset katoamaan. Orava tuijotti minua odottaen tassut pöytää vasten, ja kaakaon loputtua se sai haluamansa.

”No niin, koiraseni, lähdetäänkös vähän heppailemaan?” juttelin sille ja rapsutin sen kihartuvaa karvaa. Päälläni oli Valmalta saamani villapaita, joka oli ihanan pehmeä ja tuoksui rakkaudelta. Ulkona oli rutkasti pakkasta, joten puin keltaiset lasketteluhousut jalkaani ja siniharmaat talvilenkkarit, sekä tietysti uuden pöllöpiponi. Kiinnitin hihnan Takun pantaan ja loikkasin ahtaasta asunnosta avaraan käytävään koiran perässä.
Lumihanki narskui onnellisesti kenkieni alla ja orava hyppelehti onnensa kukkuroilla kinoksesta toiseen merkiten niihin ylpeästi oman puumerkkinsä. Mietin, pitäisikö hankkia pitkästä aikaa lisää mustetta iholle, ja toteuttaa kenties Arielin toive yksisarvisesta lapaluussa. Melkein puoli selkää oli ihan tyhjänpanttina, mutten uskonut, että heppa olisi sopinut toisen puolen peittävän siiven kaveriksi. Sitä paitsi Arielilla oli jo oma tatuointinsa minun kehossani, joten hänen ideoitaan ei enää tarvinnut ottaa vastaan. Ariel, Rafael, Michael, sisarukset, jotka rantalomilla erottuivat muista tatuointiensa ansiosta. Arielin kehoa peitti enimmäkseen erilaiset kirjoitukset ja muutamat vitsinä otetut pin-up-tytöt ja old-school-kuvat. Rafaelin käsivarret peittyivät pelottaviin symboleihin ja ties mihin kirouksiin ja riimuihin, ja muistan kun hän nuorempana pelotteli minua ja kielsi katsomasta niihin. Äitikin oli käskenyt poikaa pitämään pitkähihaisia paitoja, mutta nykyään osaamme vain Arielin kanssa supatella niistä salaa. Rafaelin selästä löytyi enkelinsiipi, niin kuin minultakin, mutta Ariel oli halunnut merenneidon reiteensä, vaikka äiti vakuutti, että Arielkin oli enkelin nimi.

Kun avasin vihdoin Hallavan tallin oven, se oli jo täynnä touhukkaita ihmisiä tonttulakkeineen ja joulumielineen. Taku innostui vilinästä heti ja haukahti purkaakseen omaa intoaan. Kaikkien päät kääntyivät ja muutamat tulivat heti tervehtimään huomionkipeää hauvaa.
”Salut vaan kaikille”, hihkaisin hymyillen ja annoin oravan tutustua ihmisiin. Inka kumartui rapsuttamaan poikaa ja hymyili leveästi.
”Mä en tienny että sulla on koira”, hän sanoi yllättyneesti ja käyttäytyi Takun kanssa tottuneesti.
”En mäkään, mut eilen sain kuulla”, naurahdin ja hymyilin myös Empulle, joka innokkaasti tervehti hihnan päässä häseltävää koiraa.
”Tän nimi oli Takku, mutta Valma teki siitä oravan, joten Taku se taitaa nykyään olla”, päivittelin ja huomasin Valman hiippailevan taakseni, mutta hänen säikäytysyrityksensä epäonnistui.
”Taku sopiikin paljon paremmin”, Inka sanoi Valmalle ymmärtävästi hymyillen ja nousi sitten omaan pituuteensa. Pyöritin päätäni, vaikka olin itsekin samaa mieltä ja halasin sitten Valmaa tervehdykseksi.

”Hei Inka! Onko P-”, huikkasin poispäin kävelevälle tytölle, mutta näinkin Pinkin karsinassaan. Inka tiesi mitä olin sanomassa, joten hän vain hymyili tyytyväisenä.
”Kiitos”, sanoin lopulta ja kävelin karsinalle kullat mukanani ja pudotin omenan tämän ruokakuppiin. Näin riimunaulassa piparminttutangon ja vilkuilin ympärilleni hämmentyneenä. Valma pudisti totisena päätään ja hymyilin sitten hyväksyvästi.
”Joku on ollut anteliaalla päällä, mä rakastan näitä”, hykertelin ja puraisin tikusta palan suuhuni.
”Mä meen laittaa Dunjaa valmiiks, mutta ei sullakaan pitäis mennä pitkään”, Valma huikkasi ja vinkkasi silmää ennen kuin paineli tiehensä. En osannut odottaa näkeväni Pinkin jo valmiiksi pintelöitynä ja harja letitettynä, joten juoksin nopeasti tytön kiinni ja tempaisin tämän kevyesti ilmaan. Valma sai juuri ja juuri pidätettyään kiljahduksensa, mutta näytti hämmästyneeltä.
”Kiitos Valma!” sanoin ja Takukin nousi innostuneena käpälillään minua vasten.
”Ole hyvä”, hän hihkaisi tyytyväisenä ja hyppeli sitten iloisena vuonohevosen karsinalle taakseen vilkuillen.

Ei tosiaankaan mennyt kauaa, kun hain tamman suitset ja omat varusteeni ja pian olimmekin valmiita lähtöön. Kirjoitin punaisella tussilla lapun Pinkin karsinan oveen: ”Sisältää koiran, älä avaa”, ja telkesin ulisevan oravan turvevaltakuntaan. Se olisi varmasti tullut mielellään mukaan, mutta en halunnut ottaa riskiä sen aiheuttamista vaaratilanteista. Asettelin pikkujouluista saamani tonttulakin kypärän päälle ja kohensin lököttäviä lasketteluhousuja, jotta ratsastaminen olisi jollain tapaa mahdollista.
Talutin tummansiniseen fleeceloimeen käärityn ison kavioeläimen muiden perässä ulos ja haukkasin kirpeää pakkasilmaa. Nousin korokkeelta pienen jonotuksen jälkeen selkään ja ohjasin Pinokkion Ranan edelle, kun Inka oli pyytänyt paikkaa takanani. Aleksi oli samaa mieltä järjestelyistä ja pian pääsimmekin letkassa ratsastamaan lumiselle polulle.

Silloin tällöin oksilta putosi lunta, mutta se ei hevosia hätkäyttänyt. Ne päskivät kilpaa ja rentoutuivat, kun aloimme yhteen ääneen laulaa joululauluja.
”Joulu on taas, kulkuset soi
jossakin äiti, lastaan seimeen kapaloi
olkoon juhla todellinen…”, lauloin mitään erityisemmin ajattelematta muiden mukana, välillä kompastuen sanoissani, mutta jatkaen silti naurahdusten paikkaamana taas.
Jossakin vaiheessa matkaa fasaani-episodi antoi Veeralle lumipöllyn, mutta Pinkki ei hätkähtänyt sitä, eikä pahemmin kaulahuivi-pelättiäkään, joka oli saanut Ranan pois tolaltaan. Kun pelto tuli vastaan ja Aleksi opasti meitä rauhalliseen laukkaan, keritsin ohjat paremmin tuntumalle ja tein puolipidätteitä pitääkseni tamman hallinnassa, kun edellä olevat siirtyivät nopeampaan askellajiin.
Kun välimatka oli sopiva, myötäsin hieman ohjaa, ja Pinkki viskasi päätään laukan muuttaessa sen kavioihin asumaan. Päädyin taas takertumaan tämän harjaan, jotta lumessa pomppiminen ei pompottaisi minua alas selästä, ja keskityin pitämään Pinkin hellittämättömästi edellä kulkevan takana. Tein puolipidätteitä naama punaisena ja jännitin vastalihakseni kipeiksi, kunnes lopulta tamma pudotti suureen rusakkoraviin ja olin lentää nenälleni tämän kaulalle.
”Prrr”, anelin tammaa hidastamaan ja tämä teki yllätyksekseni salamannopean siirtymisen hitaaseen lumihankitarpomiskäyntiin. Luiskahdin Pinkin kaulalle ja jouduin käsilläni nostamaan itseni takaisin oikealle paikalle ja naurahdin omalle kömpelyydelleni. Vilkaisin helpottuneena satulassaan keikkuvaa Inkaa, joka hymyili minulle nauruaan pidätellen. Oli joka kerta riski mennä Pinkillä ilman satulaa.

Loppumatka oli rauhallinen, eikä mitään suurempia hötkyilyjä ilmaantunut ohjelmaan, ja ehjänä päästiin tallinpihalle asti. Taputin tamman harmaata kaulaa ja ponnautin itseni selästä joustaville jaloilleni. Pinkki tuuppi turvallaan rapsutuksia kerjäten ja raaputin tämän otsaa kaksin käsin.
”Merci”, kiitin tammaa ennen kuin talutin tämän viimeisten joukossa talliin. Olisin jo unohtanut koko koiran, jos en olisi kirjoittanut lappua karsinan oveen. Taku läähätti innoissaan kaltereiden raoista kurkkien ja säikäytti Pinkin hötkyilyllään. Raotin karsinan ovea juuri niin vähän, että sain napattua oravan köydenpäähän ja sain lopulta talutettua Pinkin karsinaansa lumisine pinteleineen.
Sidoin koiran karsinan ulkopuolelle siksi aikaa, että sain hevosen tarhakuntoon ja otin sitten riskin ottaessani hänet mukaan tarhausreissulle.

Taku pyöri mielellään tamman kavioissa, eikä Pinkkikään saanut katsettaan irti karvaturrista, joten se kompasteli pariin otteeseen jääkökkäreisiin aiheuttaen minulle sydämentykytyksiä.
”Menehän nyt siitä”, hoputin portin edessä pyörivää koiraa ja päästin tilaisuuden tullen tamman omalle alueelleen aitojen taakse. Ripustin uuden punaisen nahkariimun hevosenkengästä tehtyyn koukkuun ja menin sitten koiran kanssa tallitupaan vatsani kaipaamalle puurolle. Istahdin sohvalle ja hengitin syvään. Nyt oli kyllä joulupäivä pulkassa, ajattelin ja hymyilin onnellisena oravan painaessa päänsä tyytyväisenä syliini.

Ja mä tuun Darcylla!

MAKSU

Myöhäinen maksu, pyydän anteeksi://) Ja öö älkää kysykö mitään tosta taustasta<://D

Tintulla mukaan!

Blairin kanssa mukaan jos porukkaan mahtuu!

Maksu:
Olin valmistautunut Hallavan joulumaastoon jo aikaisempana iltana kotona. Serkkupoika oli istunut kaakaomuki kädessä intiaani-istunnassa sängylläni ja katsellut huvittuneena minun ponnahtelua paikasta toiseen. Kasasin tarvittavan määrän lämpimiä vaatteita sängylle serkkuni viereen ja vaatekeon kruunasin piparminttutangoilla. Nyt kun hörpin kahvia take away-mukista tallituvassa, kaivelin toisella kädellä laukustani piparminttutangot esiin ennen kuin viskaisin laukun kaappiini. Tungin piparminttutankopaketin toiseen kainalooni ja join loput kahvini muutamalla hörppäyksellä ennen kuin lähdin kohti Blairin karsinaa harjojen kera. Kun risteilin käytävillä typerästi joululauluja hyräillen, jätin jokaisen hevosen karsinan oveen piparminttutangon siten, että hevonen ei siihen itse ylettyisi, mutta omistajat ja hoitajat saisivat pienen joulutervehdyksen mennessään hoitamaan omaa mussukkaansa.

Tallissa ei näkynyt vielä muita, mutta se kävi minulle hyvin. Olin tottunut viettämään tallissa aikaa yksikseni hevosia harjatessani, ja se tavallaan on mielestäni rentouttavampaa kuin silloin kun tallin käytävät pursuavat elämää. Blair hörisi minulle matalalla äänellä hiljaa kun tervehdin tammaa karsinan ovelta.
"Hei peikkotyttö. Nukuithan mainiosti?" kysyin tammalta samalla kun vedin karsinan oven takanani kiinni. Hengitin sisääni lapsuudesta asti tuttua hevosen tuoksua, johon sekoittui vahvana heinänä tuoksu. Harmikseni Blair ei ollut kovin likainen, mutta aika kului silti nopeasti peikkoponia puunatessa. Kuulin ainakin Mikin ja Valman äänen jossain vaiheessa, ja Inka käveli karsinan ohi ja tervehti minua. Vastasin tervehdykseen hymyillen. Poistuin karsinasta pikaisesti hakeakseni hevosilleni tuomani punajuuret ja banaanit, jotka kelpasivat kauramopoilleni mainiosti. Jatkaessani Blairin paapomista päätin letittää tamman harjan ja laittaa sen häntäänkin letin, koska aikaa riitti runsaasti. Päätin solmia joidenkin pitkien lettien päihin kulkusia, joissa oli suhteellisen hiljainen ja miellyttävä ääni. Ne helisivät suloisesti tamman liikkuessa. Kun letit olivat valmiita ja tamma puunattu päästä kavioihin, oli tallikin täynnä ääntä ja elämää. Kaikki sinkoilivat paikasta toiseen, hymyillen, nauraen ja keskenään jutellen.

Samalla kuin lähdin hakemaan Blaikun suitsia, kipaisin hakemassa tallituvasta kypäräni ja kiinnitin siihen laukkuuni jättämäni suuren tonttulakin. Painoin kypärän päähäni. Kun avasin tallituvan oven, miltei törmäsin Valmaan. Hymyilin tytölle häntä tervehtien, ja tyttö hymyili minulle takaisin. Joulumieli oli ilmeisesti voimakkaana muillakin kuin minulla.
Blair oli ihanan yhteistyöhaluinen varusteita pukiessa. Se jopa malttoi olla koko ajan paikoillaan, kun näpertelin sen suitsien remmien parissa.

"Alkavatko kaikki olla jo valmiita?" Aleksi huikkasi käytävässä ja sai osakseen paljon myöntäviä vastauksia. Siirryimme sitten omaan tahtiin ulos. Blair kulki perässäni kiltisti, tosin tamma lepuutti turpaansa takataskujani vasten, joka oli asia mihin olin ehtinyt tottua, mutta silti se oli ajoittain hieman häiritsevää.
Ulkona kokoonnuimme yhteen, kapusimme ratsujemme selkään toinen toistamme auttaen, Sitten Aleksi opasti meitä, että missä järjestyksessä lähtisimme liikkeelle.

Tuntui mukavalta ja sydäntä lämmittävältä ratsastaa isolla porukalla letkassa, keskenään rupatellen ja joulun taiasta nautiskellen. Mahtavaa, että sain olla osana näin mukavaa porukkaa. Ratsastimme rauhallisessa tahdissa lumen leijaillessa hiljalleen ympärillämme.
"Tuota, onko Tulkoon Joulu kenellekkään tuttu joululaulu?" kysyin kuuluvalla äänellä ja katselin kanssaratsastajia. Muutama nyökkäsi. Keräsin vähän rohkeutta, rykäisin, ja aloitin ensimmäisen säkeen hieman hiljaisella, haparoivalla äänellä.
"Niityillä lunta, hiljaiset kadut
taakse jo jäänyt, on syksyn lohduttomuus.
Muistojen virtaa, lapsuuden sadut
Sanoma joulun on uusi mahdollisuus​"

Kertosäkeen alkaessa moni muukin ääni yhtyi lauluun. Hymyilin muille ja lauloin rohkeammin.
​"​Joulu on taas, riemuitkaa nyt
lapsi on meille tänä yönä syntynyt
tulkoon toivo kansoille maan,
pääsköön vangit vankiloistaan
uskon siemen nouskoon pintaan,
olkoon rauha loppumaton​---"
​Lauloimme porukalla, hevoset ja ponit kävelivät rauhallisesti eteenpäin ja minä vain nautin. Satulatta ratsastaminen on parhautta, pidän kovin siitä, miten hevosen jokaisen liikkeen tuntee allaan. Nautin myös tästä yhteenkuuluvuudentunteesta, joka ei ollut minulle ennestään turhan tuttu.

Yllätyin suuresti kun viereisestä pensaasta lehahti isokokoinen urosfasaani lentoon kaameasti kaakattaen juuri minun ja Blairin nokan edessä. Vaikka tamma ei ole yleensä kovin säikky, se otti nyt useamman sivuaskeleen kunnes polun toisella puolella ollut korkea lumikinos hidasti sitä hieman. Minä tipahdin kyljelleni lumen sekaan ja Blair jäi pällistelemään minua hölmönä. Singahdin istualleni ja katselin ympärilleni hämmentyneenä. Mikki alkoi nauraa ja nauru tarttui muihinkin. Istuin lumipenkassa ja katselin muita ratsukoita vinossa olevan kypäräni alta.
"Mitä?!" kysyin kärsimättömästi.
"Olisitpa nähnyt ilmeesi! Ja siis tuo tippuminen...ethän sä edes yrittänyt!" Mikki sai sanotuksi räkättämisen välissä. Katsoin hetken aikaa poikaa ja mietin, että tosiaan, olin ollut täysin passiivinen ja tippunut pienen peikkoponini selästä kuin sinne aseteltu räsynukke. Aloin nauraa hervottomana samalla kun nousin ylös ja puhdistin lumia vaatteistani. Blair käytännössä istui lumikasan vierellä minua hölmösti tuijottaen, joten minun ei tarvinnut murehtia sen kiinniottamisesta. Blair ryhdistäytyi minun lähestyessäni sitä.
"Tarvitsetko sä apua? Sattuiko suhun?" Salla kysyi minulta. Pudistin päätäni yhä hymyillen.
"Ei sattunut, mä en jännittänyt lihaksia tai mitään, niin taidokkaasti mä matkin räsynukkea" sanoin samalla kun ponnistin ponin selkään. Pääsimme jatkamaan matkaa melko ripeästi pienen välikohtaukseni jälkeen, ja ongelmia ei ilmennyt osaltani tämän jälkeen.

Vähän ennen tallin ilmestymistä näköpiiriimme bongasimme kaksi peuraa pöpellikössä. Maastolenkki oli aika sopivan mittainen, sillä tallin pihaan saapuessamme ainakin minun vatsani kurni äänekkäästi, enkä malttanut odottaa, että saisin Aleksin mainostamaa riisipuuroa.

Snezana ja Minä ollaan mukana, maksu tulee tänään/huomenna

"Noniin neitinen, etköhän sä ole nyt saanut tarpeeksi höyryjä pihalle"
Tuhahdin kun neiti Smetana laukkasi kolmatta kierrosta putkeen juoksutusliinan päässä. Leuto sää oli ihan mukava, mutta kyllähän se harmitti kun ei joulupäivänä saatu paukkupakkasia ja 30cm lumihankea. Tallille olin itseni raahannut jo aamu kahdeksaksi, ja ahkerana likkana siivonnut tamman karsinan, kuurannut varusteet, ratsastanut sitä kentällä, ja juoksuttanutkin. Tämä kaikki oli valmistelua pian alkavaa joulumaastoa varten. Vaikka valmentajani olikin vakuuttanut Snezanan olevan jo paljon rauhallisempi, ja täysin valmis tähän, olin päättänyt pelata varman päälle. Hymyilin hiljaa mielessäni. Kaulassani roikkui pikkujouluista saatu aivan ihana kaulahuivi. Ehkäpä saisin selville keltä olin sen saanut?

Snezana seurasi minua hienosti talliin. Tallikäytävä oli tietenkin täynnä elämää, Valma näkyi Dunjan karsinassa, Mikki satuloi Pinkkiä, Nanna kantoi parhaillaan Tintun satulaa ratsunsa luokse, Lotta paijaili Darcyä, Maikki harjasi Asta-söpöliiniä, Inka pujotti Ranansa suuhun kuolaimia, ja loput ratsastajista puuhailivat jotakin vastaavaa omien hoitsujensa luona. Hymyilin Inkalle, ja tervehdin muutamaa muutakin. Snezana puhalteli huurteista ilmaa selkääni, mutten jaksanut välittää. Kaikki oli niin täydellistä. Tai no, kyllähän se harmitti ettei Jasperi ollut paikalla, mutta aina ei saanut kaikkea mitä halusi. Saatuani kimoni karsinaan kävin noutamassa sen varusteet. Normaalisti käyttämäni jäänsininen satulahuopa oli aamulla vaihdettu uuteen punaiseen, minkä olin hankkinut Snezanalle joululahjaksi. Riisuin rivakoin ottein juoksutusremppeet kimon päältä, ja asettelin ne siististi karsinan eteen. Ne voisi sitten viedä paikalleen kun tultaisiin maastosta.

Kun vihdoin kaikki ratsukot olivat valmiina, nousin täysiveriseni selkään jännityksestä kireänä. Lähdimme porukkana liikkeelle, ja Snezana kulki rauhallisesti Ranan takana. Kaipa se seurasi ystäväänsä ihan mielellään. Aloin vihdoin rentoutua kun pääsimme laukkaamaan. Snezana neiti tietenkin yritti hiukan kiriä muiden edelle, mutta pieni volttaus metsään päin sai tamman unohtamaan laukkakilpailut sun muut hömpötykset. Tallille päästiin ehjinä, vaikka muutama ratsastaja olikin saanut pyllähtää lumipesuun. Onneksi en ollut yksi heistä

Hyvää joulua Hallava!