Tämä on virtuaalitalli
 
PääsivuKalenteriFAQHakuKäyttäjälistaKäyttäjäryhmätRekisteröidyKirjaudu sisään

Jaa | 
 

 Milk's Favourite Cookie

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Aleksi
Tallin omistaja
Tallin omistaja
avatar

Viestien lukumäärä : 1933
Join date : 19.10.2013
Ikä : 23

ViestiAihe: Milk's Favourite Cookie   Ti 04 Elo 2015, 12:19

Treenaaja: Emma

----------------------

Aleksi:

Vanilla varsoi 24.3. upean tammavarsan noin yhdentoista aikaan illalla.
Lue sarjakuva varsomisesta täällä.

Varsa ja tamma tarhailevat joka aamupäivä noin neljä tuntia, jos keli sen sallii. Muuten ne viettävät aikaansa karsinassa. Ensimmäiset päivät varsan ja tamman on annettava olla rauhassa, mutta valvottuina. Aleksi tekee niille päivittäisen tarkastuksen joka ruokinnan yhteydessä. Muutaman päivän kuluttua hoitaja saa ruveta viettämään aikaa näiden kanssa esimerkiksi ottamalla molemmat käytävälle (varsa vapaana) ja harjaamalla tamman. Myös varsaa on hyvä silitellä ja totuttaa sitä kosketukseen. Kavioita voi yrittää nostaa ja turkkia harjata pehmeällä harjalla.
Viikon ikäisenä Vanilla ja Asta tarhataan yhdessä varsoineen, jolloin pienokaiset saavat leikkiä yhdessä. Tällöin myös aletaan totuttamaan varsaa riimuun ja opettamaan talutettavana olemista. Aleksi voi opastaa tässä. Nyt hoitaja saa käydä ratsastamassa tammalla maneesissa tai ulkokentällä, siten että varsa on vapaana.



------------------------------------------

Janelle:

25.3.-15

Olin hädin tuskin edes pystynyt nukkumaan viime yönä, mutta tietenkään äitini ei kuunnellut. Oli pakko mennä kouluun, vaikka innostus teki istumalihakset entistäkin levottomimmiksi, en tainnut keskittyä yhteenkään oppituntiin muutamaa minuuttia pidempään. Ja kun vihdoin kellon viisari pysähtyi muutamaa minuuttia vaille kolmeen, opettaja armahti meidät ja päästi hitusen aiemmin lähtemään. Ei tarpeeksi aikaisin minun mielestäni.
Hyppäsin oitis pyöräni selkään ja polkaisin sen liikkeelle viilettääkseni muutaman kilometrin, jotta pääsisin tallille. Tänään oli ollut niin kaunis aurinkoinen ilma, että oli ärsyttänyt entistä enemmän koulun penkille joutuminen, mutta nyt sentään olin vapaa ja saatoin tehdä, mitä ikinä huvittikaan. Vastaus oli aika helppo arvata, onneksi olinkin pakannut eväät mukaan reppuuni, ei tarvitsisi tallilla olla aivan nälissään.

Ihme ja kumma, kukaan ei ollut pihalla, kun jätin ajokkini paikoilleen ja kiiruhdin sitten sisälle arvaillen, että Vanilla löytyisi sieltä. Tuskin sitä pihalle ainakaan vielä olisi päästetty. Ja niinhän iloinen tamma karsinassaan katsoikin tyttärensä perään, kun tälle oli selvästi tullut nälkä. Vanilla nuoleskeli äidillisesti varsansa lapaa, kun tämä joi ahnaasti, enkä voinut olla päästämättä kevyttä, ihastunutta huoahdusta. Päätin antaa niille ruokarauhan, joten jatkoin pikaisesti matkaani kohti tallitupaa.
”Hitsit, kun en nähnyt synnytystä”, Maikki mutristeli pikkaisen huuliaan astuessani sisään, enkä voinut olla irvistämättä vähän myötätuntoisena.
”Oliko se jännää?”
Ilmeisesti sana oli kiirinyt siitä, että olin jäänyt eilen vähän turhan myöhään tallille. Ei sillä, hyvähän se oli vain ollut. Asta-parka olisi muutoin joutunut varsomaan aivan yksinään, miten se olisi siitä edes selvinnyt?
”Olihan se jännittävää, mutta sitten Astan kanssa se alko olla pelottavaa, kun ei ollutkaan varma, jos se selviäis”, selitin tuvassa istuskelevalle porukalle, kun työnsin syömisiäni jääkaappiin. Tiesin, että minun pitäisi malttaa syödä vähän välipalaa, kouluruoasta oli jo aikaa, joten jouduin hillitsemään pikkaisen mielihaluani rynnätä takaisin karsinalle.
Porukalla aloimme arvuutella, mitkä nimet pikkuiset saisivat, kun samalla nautin juustovoileivästäni, joka tyynnytti nälkäisen masuni. Olin onnettoman huono nimissä, joten minulta ei herunut juuri muuta kuin Nappi, sillä pikkuisen simmut olivat näyttäneet aivan tummilta napeilta, kun olin ne ensimmäisen kerran nähnyt, mutta onneksi minua ei oltukaan pyydetty nimeämään tyttöä.
”Onko joku tulossa taluttelemaan tänään? Miro? Jane? Andreas?” Eveliina kysäisi ovella, ja lupasin oitis olla tulossa. Aikaa olisi vähän, joten saisin luvan harjata Vanillan myöhemmin. Kieltämättä mietitytti, miten se onnistuisi, kun olisi vielä varsakin jaloissa, mutta eiköhän se siitä selviytyisi.

Kun käytävästä alkoi kuulua hälinää, päätin nousta ja mennä katsomaan, josko apua kaivattaisiin. Ja kaivattiinhan sitä, porukkaa oli runsaasti ja hevosia varustettavana, joten päädyin lettipäisen tytön avuksi ensimmäisenä.
”Minca ei halua ottaa kuolaimia suuhunsa!” tyttö valitti, mutta vakuutin hoitavani asian ja otinkin suitset häneltä suunnaten Mincan luokse.
”Oletkos sä melkoinen epeli, kun et kuolaimia halua. Katsos kun nyt pitää mennä töihin, ei täällä koko päivää laiskotella”, nuhtelin pikkuista ponia kevyt, leppoisa virne suupielessäni ja otin kunnon otteen harjasta, jottei tamma nostaisi päätään turhia.
Pienen koettamisen jälkeen sain kuin sainkin suitset ponin päähän, kiristin remmit ja taputin tammaa kaulalle kysellen, kaipasi tyttö jotain muuta apua. Varmistettuani, että satula oli oikealla kohdallaan ja toistaiseksi tarpeeksi kireällä vyöllä (maneesissa sitä pitäisi vielä kiristää), jätin tytön odottamaan Mincan kanssa ja siirryin katsomaan, olisiko lisää avuntarvitsijoita.
Tarkastettuani vielä Tintun satulan ja suitsien kireyden, olimme kaikki valmiita lähtemään. Liityin Darlin kanssa jonoon, muilla näytti jo olevan auttajat, ja suuntasimme maneesiin. Matkalla Darli kulki oikein kiltisti, joten seurasin vain varmistajana, kun ratsastaja talutti ponin hietikolle.
Tyttö oli oikein tomera ratsastaja. Kun olimme saaneet jalustimet sopivan pituisiksi ja ohjatkin alkukäyntien jälkeen koottua, saatoin huomata, ettei hän enää kauaa taluttajan kanssa kulkisi. En voinut olla tuntematta oloani pikkaisen tarpeettomaksi juostessani Darlin vierelle ravipätkissä, kun tyttö ohjasi ponia jo varsin mallikkaasti, ainakin hän tiesi mitä teki eikä vain nykinyt ohjista kuin mikäkin höpsö.

Tunnin jälkeen pääsin palaamaan tallille, sillä Darlin seuraava ratsastaja näytti pärjäävän loistavasti ihan yksinään. Vihdoinkin saisin viettää pikkaisen aikaa Vanillan ja tämän uuden pikkuisen kanssa!
”Heippa pikkuiset”, tervehdin, kun avasin raotin Vanillan karsinan ovea.
Tyttöset katselivat minua valppaasti, joskin varsa seurasi tiukasti, mitä mieltä hänen emänsä oli minusta. Mutta kun Vani tervehti minua pehmeällä hörähdyksellä ja hieraisi turpaansa takkini taskua vasten kuin kysellen, eikö minulla todellakaan ollut mitään annettavana, pikkutyttökin uskaltautui lähemmäksi.
”Heippa, muistatko sä mua?” kysäisin pieneltä ja silitin sen turkkia pehmoisesti.
Pienen hetken ajan olinkin sitten vain siinä, silittelin enimmäkseen äitiä otsasta ja turvasta mutta vähän pikkuistakin, kunnes varsa päätti olevansa taas nälkäinen. Ajattelin, että hetki olisi varsin otollinen häippämiseen, sillä Aleksi oli muistuttanut, että neitien täytyi antaa olla rauhassa. Pian pääsisin kyllä puuhailemaan niiden kanssa, mutta toistaiseksi antaisin niiden olla ihan hissun kissun.

Olin luvannut mennä kotiin aikaisemmin, äiti motkotti yhä siitä, kuinka myöhään olin yöllä tullut, vaikka olinkin soittanut ja kertonut, että pienokainen oli tulossa. En kuitenkaan viitsinyt vielä lähteä, joten suuntasin sen sijaan tallitupaan viettämään aikaa.
Toisinaan tuntui, ettei siellä ollut koskaan hiljaista. Aina, kun astuin huoneeseen, joku hääräsi jotakin, ja nyt Valma häärikin kaakaota keittämässä. Otin mielelläni kupillisen itsekin, kun hän sellaista tarjosi.
”Hei, onks kukaan teistä tulossa pääsiäisleirille?” kysäisin yhtäkkiä, kun asia muistui mieleeni. Olin toivonut Dunjaa tai Kyyhkyä itselleni, en vain vielä tiennyt, kenet saisin.
Mutta pianpa kuulin, etten aivan yksinäni joutuisi olemaan. Selvisi, että monikin oli tulossa leirille, ainakin Clara ja Valma ja Salli, jotka olivat sillä hetkellä tuvassa. Leiristä tulisi takuulla loistava! Kunpa vain saisin Dunjan, se olisi pikkaisen tyynempi ratsu kuin Kyyhky, vaikka tiesin silläkin pärjääväni.
Kaakaokuppini tyhjeni aivan liian nopeasti ja nousin ylös huomatakseni, että Valmakin oli lopettanut omansa. Tarjouduin tiskaamaan kupit ennen kuin lähtisin.

Eipä siinä lopulta auttanut muu kuin heittää reppu selkään ja lähteä kotia kohden. Geometria toivottaisi minut kyllä kauniisti tervetulleeksi, kunhan pääsisin perille.

-----------------------------------

Janelle:

10.4.-15

Äitini oli kerrankin suostunut heittämään minut autolla tallille, sillä siskollani oli telinevoimisteluharjoitukset. Matka mutkistui ehkä pikkaisen minun takiani, mutta lupasin voivani kävellä loppumatkan, joten minut jätettiin Maalaismiehentien risteykseen. Onneksi oli ihastuttavan aurinkoinen sää, ja niin lämmintä että riitti pelkkä huppari. Niinpä astelin pitkin tietä, innokkain askelin kohti tallia, jossa Vanilla ja tämän pikkupalleroinen odottaisivat. Tänään harjoittelisimme jälleen riimun pitämistä ja harjaamista, Oreo ei millään halunnut pysyä paikoillaan sen aikana. Pikkutamma oli kuitenkin jo rohkaistunut minun kanssani, nyt sain jo vapaasti touhuta sen kanssa, eikä se enää säpsähdellyt. Kieltämättä se oli miellyttävää edistystä, josta saatoin olla ylpeä. Alkuvaiheessa piti kuitenkin ottaa rauhassa, jottei tapahtuisi vahinkoja, ne voisivat haitata tamman kehitystä.

Saavuin tallille ja vilkaisin karsinaan, joka oli tyhjä. Tietenkin, Vanilla ja tyttö olisivat vielä ulkona. Minun pitäisi vain hakea kaksikko sieltä. Mutta ensin voisin siivota karsinan, jottei se ainakaan unohtuisi.
”Kukas se siinä! Mietinkin jo, missä viivyt”, Aleksi kiusoitteli suunnattuani hakemaan talikkoa.
”Joo, tulin vähän myöhässä, kun sain kyydin”, hymyilin hänelle kevyesti ja sieppasin talikon mukaani.
”Hienoa, hienoa. Onkos sulla tälle päivälle suunnitelmia?”
Kohautin olkapäitäni, puhelin että menisimme Vanillan kanssa kentälle hieman verryttelemään, Oreo saisi haistella suuren maailman tuulia siellä päin. Enimmäkseen se oli tutustunut ulkoilmaan vain tarhassa, joten nyt kun oli lämmintä ja selkeää, olisi hauskaa päästä vaihtamaan näkökulmaa.
Aleksi vakuutti, että ajatukseni oli varsin hyvä, ja heilautti kättään kadotessaan toimistoon.

Huokaisin palatessani karsinan luokse työvälineineni. Se näytti aina kamalalta hommalta, vaikka jätöksiä olisikin vain pikkaisen, mutta ei siinä aikaileminen kovin paljoa auttanut. Oli parasta tarttua työhön, jotta pääsisi siitä eroonkin.
Lappasin lantaa kottikärryihin ja kirosin mielessäni tennareitani, jotka olin unohtanut vaihtaa tallikenkiin. Niiden ohuet pohjat lipsuivat liikkuessani, ja ne haisisivat ainakin viikon (niin äiti tulisi sanomaan, kunhan menisin illalla kotiin). Ei sotku siitä itsestään katoaisi, joten iskin vain talikon syvemmälle nostaakseni pari uutta lantapaakkua kottikärryihin. Varasin painoa liikaa toiselle jalalleni, jonka alla kostunut kuivike luiskahti, ja päädyinkin yllättäen istumaan takamuksellani lattialla pakara iskusta valittaen.
”Voihan hitto”, manasin tuhisten, kunnes kuulin, etten edes ollut yksin.
”Suu tukkoon”, mutisin ja loin katseeni ylös Maikkiin, joka tarjosi kättään.
”Miten sä sinne luiskahdit?” tyttö kyseli naurua suupielessään, ja tyydyin vain puistelemaan päätäni ja osoittamaan tennareitani.
”Ah, huomaan. Ootko kunnossa?”
Hetken siinä puistelimme vaatteitani, onneksi en sentään ollut onnistunut tähtäämään peppuani lantaan, ja vakuutin olevani kunnossa, mitä nyt mustelma kehkeytyisi kankkuun. Sydän vielä pikkaisen yllätyksestä tiheämmin lyöden käännyin viimeistelemään työni, jottei siinä koko loppupäivää menisi.
Huojennuksekseni lopputyö sujuikin ongelmitta, ja saatoin napata Vanillan riimun käteeni, kun suuntasin ulos kohti tarhoja.

”Heippa tytöt, mennäänkö siistiytymään vähän?” huikkasin, kun saavuin tarhan luokse. Vanilla kääntyikin katsomaan minua korvat höröllään, ja astuessani aitauksen toiselle puolelle Orea hyppeli pitkillä koivillaan tervehtimään. Rapsutin varsan korvan taustaa hymyillen ja lähestyin sitten Vanillaa, joka ei vaikuttanut olevan yhtä innokas lähtemään minnekään.
”Tulehan nyt, siistin teidän karsinankin. Siellä on nyt paljon mukavampaa, kun ei ole märkää kuivikettakaan”, huomautin vanhemmalle tammalle, mutta silti se nuuhki muutamaa jäljelle jäänyttä heinän kortta paljon innokkaammin. No, ainakaan se ei lähtenyt karkuun.
Kurottauduin sujauttamaan riimun hevosen päähän ja niin me pääsimme lopulta matkaan. Vanilla kulki vierelläni säyseästi, vaikkakin ehkä vastentahtoisesti, ja Oreo hyppi emänsä lapan vieressä.
Perjantait olivat ihanan rauhallisia päiviä Hallavassa, silloin ei tarvinnut huolehtia tuntilaisista. Niinpä pysäytin Vanillan käytävälle ja laitoin sen kiinni. Oreo katseli meitä pää kallellaan, kun otin pehmeän harjan käsiini pakista, jonka olin jo valmiiksi tuonut käytävän reunaan.
”Tepä näytätte molemmat virkeiltä”, huomautin, kun Vanilla nautiskeli harjauksesta ja Oreo nuuhki reittäni innoissaan.
”Ja tänään päästään ulos pikkaisen jaloittelemaan. Sinäkin pääset haistelemaan aurinkoisia tuulia”, hymyilin Oreolle.
”Mutta sitä ennen sinun pitää taas vähän kokeilla riimua.”

Kun Vanillan turkki oli silkkisen pehmeä ja olin saanut puhdistettua tamman kaviotkin, käännyin Oreon puoleen. Tartuin nyt pienempään harjaan, jonka olin varannut Oreolle, ja kyykistyin hieman lähemmäksi, kun varsa nuuhki minua ja kädessäni olevaa harjaa.
”Saanko harjata sinua ensin vähän?” kysäisin, ja lopulta Oreo kyllästyi tarkastelemaan harjaa, joten kääntyi nuuhkimaan käytävän lattiaa.
Kohotin kättäni ja aloin pehmeästi harjaamaan varsan karvaa. Oreo antoi minun harjailla itseään aikansa, mutta lopulta se kyllästyi jälleen ja halusi ruveta liikehtimään. Höpsö tyttönen. Sain maanitella sitä kunnolla, jotta se lopulta rauhoittui ja antoi minun saattaa työni edes jotenkuten loppuun.
”Hieno tyttö, olit oikein mallikkaasti”, kehuin tyttöä ja taputtelin sitä leppoisasti.
Päätin laittaa riimun tämän päähän siksi aikaa, kun varustaisin Vanillan. Se ei olisi liian pitkään, mutta tarpeeksi saadakseen Oreon taas myötämielisemmäksi moiselle kapistukselle. Se ei oikein vieläkään ollut lämmennyt riimulle, mutta ainakaan enää se ei saanut paniikkikohtausta, kun soljet kiinnitettiin eikä niitä avattukaan oitis.
”Tulehan tänne”, lepertelin Oreolle ja houkuttelin sen lähemmäs.
Varsa tuli luokseni hetken kuluttua ja antoi varsin kiltisti laittaa riimun päähänsä, mutta luimi sitten, kun jätinkin sen siihen.
”Katso, eihän se ole niin kamalaa?” hymähdin pikkuiselle, joka ei kuitenkaan näyttänyt olevan samaa mieltä. Hymyilin vain ja otin sitten satulan, jolla aloittaisin Vanillan kanssa. Tamma oli ollut niin ihanan kärsivällinen, odottanut omaa vuoroaan.  
Oreo tarkkaili meitä, kun varustin Vanillan. Siinä ei onneksi kestänyt kovinkaan kauaa, ja olimmekin hetkessä valmiina. Innokkaasti Oreo antoi minun ottaa riimun päästään, jotta pääsisimme lähtemään.

Kenttä oli autio, aivan kuten olin toivonutkin, olin kuullut, että jotkut olisivat suuntaamassa maastoon. Ei kai se mikään ihmekään ollut, sää oli mitä ihanteellisin pienelle retkelle. Näiden tyttösten kanssa saisin kuitenkin tyytyä pelkkään kenttään, joka ei sentään ollut niin pöllyävä kuin keskellä kesää.
Kiristettyäni vielä kerran satulavyötä nousin Vanillan satulaan ja annoin tamman verrytellä ensin verkkaisella käynnillä. Hiljalleen taivuttelin hevosta volteille, sivusilmällä katselin Oreota, joka oli pikkaisen väsähtänyt ja nuokkui nyt kentän toisessa päädyssä. Vaivihkaa se avasi toista silmäänsä, kun nostin ravin. Ainakaan neitiä ei voinut syyttää liiallisesta uteliaisuudesta, pysyi hyvin lähettyvillä.
Mutta jonkin ajan kuluttua päätin lopulta nostaa laukan. Siihen mennessä Oreo olikin jo herennyt taas, noussut maasta hereille, ja niin varsa liittyi meidän seuraamme. Pikkuinen hyppeli meidän vierellemme ja heitti pukkilaukkaa, kun laukkasimme eteenpäin. Kovin kauaa en kuitenkaan uskaltanut mennä, sillä pelkäsin jotain tapahtuvan, joten hidastimme takaisin raviin.
Työskentely sujui kuitenkin varsin hyvin, Vanilla totteli nätisti ja Oreo sai vielä nauttia auringonpaisteesta. Rauhoitellessani Vanillaa loppukäynteihin, taputin tamman kaulaa hyvilläni ja mietin, josko ennättäisin huomenna taas kokeilla, miten Oreo reagoisi riimunnaruun. Olin jo aiemmin yrittänyt, mutta tamma oli pelästynyt riimusta roikkuvaa narua. Kenties seuraavalla kerralla menisi paremmin.

”Sehän näytti menevän kivasti”, Valma huomautti, kun suuntasin tammoineni kohti tallia. Hän näytti olleen maastossa Miron ja Nannan kanssa, kaksikko seurasi vähän perässä.
”Joo. Vanilla on reipastunut”, vastasin naurahtaen ja liityin hänen seuraansa astellen sisälle.
Talutin Vanillan karsinaan, ja Oreo seurasi meitä tiiviisti perässä. Häntä heilui iloisesti, kun riisuin Vanillan varusteet ja taputin Oreoa kaulalle.
”Onks sulla nälkä?” Valma kysyi asetellessani Vanillan varusteita paikoilleen.
”Kuinka niin?” kysäisin.
”Joku on tuonut keksejä. Parasta syödä ne ennen kuin kukaan kieltääkään”, hän naurahti, ja nyökkäsin innoissani.
”Totta kai! Ainahan keksit kelpaa!”
Seurasin Valmaa tupaan, jonne oli kertynyt muitakin. Keksipussi tosiaan tönötti pöydällä valmiina rakastettavaksi, ja nappasin sieltä pari keksiä ennen kuin tömähdin sohvalle.

Kevyen keskustelun siivittämänä unohdinkin ajankulun, kunnes tunnelman latisti puhelimeni soittoääni. Äiti, totta kai. Soitti, että olisi tulossa hakemaan minut, jollen halunnut ihan yksin kotiin kävellä. Enhän minä tietenkään ollut siihen halukas, joten lupasin olla pihalla viidessä minuutissa.
”Käyn hyvästelemässä tytöt”, huikkasin ja heilautin kättäni. Nappasin vielä yhden keksin ennen kuin suuntasin kohti auringonpaistetta.

--------------------------------------------

Janelle:
24.4.-15

I know exactly what I want and who I want to be, I know exactly why I walk and talk like a machine… Marinan laulanta oli täyttänyt tajuntani, kun harpoin tallille päin bussiasemalta. Hädin tuskin saatoin edes kuulla mitään muuta, mutta eihän se ainakaan minua haitannut, kun ei minun tarvinnutkaan kuulla. Linnut eivät edes laulaneet, mikä oli hassua, koska päivä oli kuitenkin varsin aurinkoinen, vaikka taivaalla ajelehti pilviäkin. Olin työntänyt kädet taskuihini, hypistelin suklaapatukkaa, jonka olin unohtanut takkini taskuun. Ostin sen pari päivää sitten välitunnilla mutta olinkin sitten huomannut, etten ollutkaan niin nälkäinen kuin olin luullut. Ehkä voisin haukata sen samalla, kun vaihtaisin nämä ällöttävän kireät pillifarkut ratsastushousuihin ja tennarit tallikenkiin.
Tallipihalla oli aika hiljaista, huomasin Nannan taluttavan Tinttua sisälle, ja hän heilauttikin minulle kättään. Vastasin tervehdykseen samankaltaisella liikkeellä vilkaisten kohti tarhoja. Aivan kuten olin ajatellutkin, Vanilla ja Oreo nauttivat vielä ulkona auringosta.
Liityin Nannan vierelle, kun suuntasimme talliin, mutta menetin alkuosan hänen puheestaan, kun en tajunnut riisua nappikuulokkeitani korvista.
”Häh?” kysäisin hieman anteeksipyytävästi punastuen.
”Kysyin vain, että mitä aiot tänään tehdä”, Nanna hymyili, näytti siltä ettei onneksi ainakaan pahastunut paljoa.
”En kai mitään ihmeempiä. Ratsastan Vanillalla ja jatkan Oreon kanssa harjoittelemista. Se ei osaa vielä kunnolla kävellä riimunnarussa, riimua se sentään alkaa sietää”, selitin.
”Okei. Me mennään Miron kanssa maastoon, oisit tullut mukaan”, Nanna ehdotti, mutta pudistin päätäni.
”Ehkä joskus toiste”, lupasin ja suuntasin tallitupaan vaihtamaan vaatetusta hieman käytännöllisempään.

Täytettyäni masuani yhdellä suklaapatukalla ja saatuani tukevammat jalkineet nappasin Vanillan riimun ja riimunnarun. Hyppelin tarhalle, Vanilla ja Oreo vilkaisivat minua uteliaana, kun avasin portin.
”Heippa pikkuiset. Mennäänkös hieman siistiytymään?” kysäisin, ja Oreo tuli innoissaan nuuhkimaan reittäni käveltyäni tarhaan. Vanilla seurasi hieman maltillisemmin perässä mutta antoi minun kuitenkin sujauttaa riimun päähänsä varsin kiltisti. Kiinnitin narun riimuun ja maiskautin, jotta Vanilla lähtisi mukaani. Ja niinhän se lähti, ja Oreo kipitti rinnallamme korvat innokkaasti kääntyillen.
”Osaako teistä kumpikaan ehdottaa aihetta yleisönosastokirjoitukselle?” tiedustelin kauraturvilta, kun aloin availla tallin ovea, että pääsisimme sisään. Tietenkään ne eivät vastanneet eivätkä myöskään ehdottaneet aihetta. Harmi, mutta ainakin se oli kokeilemisen arvoista.

Harjasin Vanillan ensimmäisenä, jotta Oreo saisi pikkaisen rauhoittua, sillä se oli aina kovin innokas tullessaan sisään ulkoilun jälkeen. Kunhan pikkutamma olisi saanut haisteltua kaiken lävitse, se olisi tyyntynyt tarpeeksi käsiteltäväksi. Silloin tamma ehkä jaksaisi seistä paikoillaankin jopa siihen saakka, että saisin tarkastettua sen kaviot. Onneksi se ei enää jaksanut kiskoa jalkaansa pois käsistäni.
Vanilla tuntui tänään säyseältä, pysytteli kiltisti paikoillaan, kun työskentelin, eikä Oreokaan minua sen kummemmin häirinnyt, mitä nyt toisinaan tökki turpaansa säärtäni vasten. Mutta sitten oli Oreon vuoro, mikä osasi aina olla hieman haastavaa, koska pikkuinen ei vieläkään pitänyt sidottuna olemisesta ja jos sen yritti yhdistää vielä harjaamiseen… no, siinä oli pikkuisille aivoille vielä liikaa siedettävää. Niinpä sain yrittää rauhoittaa tammaa sanoin ja silityksin samalla, kun koetin saada turkin siistimpään kuntoon.
Oreon häntä heilui kiivaasti innoissaan, pikkuinen oli oppinut nauttimaan harjattavana olemisesta, vaikka kavioiden putsaus yhä aiheuttivat hienoisia ongelmia. Se tosin edelleen hamusi polvitaivettani, mikä pikkaisen vaikeutti kaulan ja pään harjaamista, mutta lopulta sain pienemmänkin tamman puhtaaksi tarhan pölystä.

Varustettuani Vanillan satulalla ja suitsilla ja otettuani vielä Oreon riimun naruineen mukaani suuntasimme kaikki kolme ulos. Onnekseni Miro huomasi kulkumme, joten avasi meille oven kiltisti. He näyttivät olevan pian valmiita maastoretkelle Nannan kanssa.
Kentällä ei ollut ketään, mikä yllätys. Kuka nyt tyytyisi pelkkään kenttätyöskentelyyn, kun voisi myös mennä maastoon? Varsinkin, kun meitä oli suotu tällaisella säällä.
Nousin Vanillan satulaan ja leppoisten alkukäyntien jälkeen pääsimme työskentelemään oikein kunnolla. Päätin työskennellä oikein kunnolla, harjoittelimme pohkeenväistöä niin käynnissä kuin ravissakin, siirtyessämme laukkaan harjoittelimme askellajista toiseen siirtymistä, aluksi vain laukasta raviin ja takaisin, sitten vielä käyntiin ja takaisin. Vanilla työskenteli oikein hienosti, kuunteli apujani tunnollisesti ja vaikutti suorastaan nauttivan päästessään työskentelemään hieman syvällisemmin.

Oreo innostui vasta, kun olin riisunut Vanillalta satulan ja laskenut sen aidan poikkipuulle odottamaan sekä ottanut suitset vaihtaen ne riimuun. Näin tamman olisi mukavampi seurata pieniä harjoituksiani Oreon kanssa.
”Hei, mitäs teet?” Clara huikkasi yllättäen kentän laidalta, en ollut edes huomannut hänen tulleen paikalle. Näin sivusilmällä tytön isosiskon jo painelevan talliin., kun taas Clara rapsutteli Vanin otsaa.
”Aletaan tässä taas kokeilla, miltä riimu tuntuikaan päässä. Lisäksi harjoitellaan, kuinka saadaan epämiellyttävä paine loppumaan, kun minä yritän hieman vetää riimunnarusta. Oreo joutuu yhä hienoiseen paniikkiin siitä. Höpsö tyttö, mutta eiköhän se pian opi”, puhelin, kun kiinnitin riimun Oreon päähän.
”Jännää. No jaa, Bee odottaa. Nähdään taas, ja onnea!” Clara huikkasi ennen kuin kääntyi lähteäkseen tallille. Heilautin vielä kättäni hänen peräänsä ja keskityin sitten Oreoon.

Varsa katseli narua varautuneena, se ei vieläkään pitänyt siitä, vaikkei enää säpsähtänyt, kun koskettelin sillä pikkuisen kehoa. Se vain tiesi, että kun lukko napsahtaisi, se joutuisi taas kestämään paineen, jonka avulla yritin saada Oreota liikkumaan.
”No niin, otetaan ihan rauhassa”, puhelin kepeästi varsalle, kun napsautin riimunnarun riimuun.
”Tulehan pikkuinen. Ihan vähän vain”, kehotin ja peruutin pari askelta niin, että riimunnaru alkoi kiristyä. Oreo luimisteli pikkaisen tyytymättömänä mutta alkoi kiskoa päätään heti, kun naru kiristyi liikaa. Tamma laittoi vastaan, yritti hypätä sivulle, mutta seurasin perässä vain sen verran, ettei paine kasvanut turhan kovaksi. Pikkuiselta alkoi loppua ajatukset, se ei tiennyt, minne mennä, sillä paine vain seurasi mukana.
”Tule nyt. Ota vain yksi askel tännepäin, niin se hellittää”, vakuutin.
Oreo epäili, vilkuili ympärilleen mutta lopulta otti askeleen minua kohden, jolloin ojensin kättäni antaen narun välillämme löystyä.
”Niin sitä pitää, tyttökulta”, kehuin ja astuin jälleen Oreon vierelle rapsuttamaan sitä harjan juuresta.
Rapsutusten rohkaisemana Oreo alkoi pikkuhiljaa ymmärtää leikin juonen, ja lopulta talutinkin sitä kiltisti kenttää ympäri. Teetin tammalla muutaman voltin katsoakseni, ymmärtäisikö se seurata minua uran sisäpuolella, mutta kiltistihän Oreo minua totteli. Palkitsin sen rapsuttamalla vielä vähän lisää ja riisumalla riimun päästä.

Neidit näyttivät valmiilta palaamaan takaisin talliin, joten kiinnitin Vanillan riimuun riimunnarun ja talutin hevoset talliin palatakseni vielä hakemaan vanhemman tamman varusteet kentältä. Kun suuntasin tallitupaan etsimään porukoita, ei siellä ollut ketään muita, mikä oli kieltämättä hämmästyttävää, mutta ei minun sentään kauaa tarvinnut odotella seuraa.
Ja lopulta meinasin jopa missata viimeisen bussinkin, vaikka istahtaessani sohvalle olikin ollut vasta alkuilta.

---------------------------------------

Valma:

31.5.2015



---------------------------------------

Valma:

24.5.2015



----------------------------------------

Aleksi:

24.5.2015



------------------------------------------

Janelle:

27.5.-15

Koulupäivä oli vihdoinkin pulkassa, nykyään emme edes tehneet mitään muuta kuin katselimme jotain tylsiä videoita tai menimme ulos ottamaan aurinkoa. Mutta nyt sain hypätä pyöräni selkään ja sotkea sillä Hallavaan, kotiin en turhaan jaksanut lähteä kurvailemaan.
Olin vihdoin ja viimein saanut kesäksi uudet ratsastushousut, joita olin mankunut varmaankin ikuisuuden, ja ne odottivat repussa vaatteiden vaihtoa. Ne olivat mustat, pirusti hienommat kuin ne tyhmät vihreät, jotka olivat haalistuneet kuluessaan. Niissä ikivanhoissa oli vaaleampia kulumaläikkiä. Mutta nämä olivat täysin ehjät, niissä ei ollut yhtään mitään vikaa ja ne sopivat vihdoinkin ilman, että minun täytyi murista äksysti yrittäessäni sujauttaa nappia kiinni.
Aurinko paistoi lähestulkoon pilvettömältä taivaalta, kun pääsin tallille. Lukitessani pyörää huomasin, että Vani ja Oreo olivat molemmat vielä tarhassa, Asta ja Bambokin näytti siellä nautiskelevan. No, parempi minulle, sillä pääsisin näin hoitamaan heti ensimmäisenä kaikkein tylsimmät hommat.

Tallilla ei ollut paljoakaan porukkaa, ihmiset olivat varmaan vielä joko kouluillaan tai töissä, ensimmäiseen tuntiinkin olisi vielä aikaa. En törmännyt juuri kehenkään, kun raahasin kottikärryt ja talikon mukanani ja ryhdyin hommiin. Eihän siinä mitään, sain sentään sykkeen hienosti kohoamaan ja hien pinttymään selkääni. Sitä ei suinkaan auttanut se, että lampsin vielä ulos raahaamaan pari estettä kentälle. Oli kuitenkin niin lämmintä, että jo pelkällä hupparilla tarkeni. Kyllä se kesä oli selvästi tulossa.

Oreo ja Bambo hyppelivät ympärilläni astellessani tarhaan. Varsat tönivät minua reisiini ottaessani Vanillan kiinni ja lähtiessäni kohti tallia koin olevani pieni ryöväri, kun jouduin jättämään Bambon ja Astan tarhaan. Bambo varsinkin näytti niin pettyneeltä jäädessään ilman kaveriansa, mutta parempihan sen oli tottua aikaisin pettymyksiin, joita elämässä vielä tulisi riittämään.
”Tiedättekö tytöt, tänään me hypitään esteitä”, kerroin, kun kiinnitin Vanillan käytävälle. Oli jo korkea aika tutustuttaa Oreo esteisiin, puomeja olimme jo aikaisemmin kokeilleet, mutta pystytettyihin esteisiin pikkutamma ei ollut vielä ennättänyt tutustua.
Harjaillessani Vanillaa Oreo koki olevansa nälkäinen. Se maiskutti maitoa innoissaan, mikä kieltämättä vaikeutti hitusen koettaessani viimeistellä harjausta vatsan ja takajalkojen puolelta, mutta sentään varsa oli sen verran tyytyväinen, että pysyi paikoillaan päätyessään itse harjattavaksi.
Ilokseni saatoin huomata satuloidessani Vanillaa, että Oreo oli jo oppinut satuloimisen tarkoittavan ulospääsyä. Se steppasi paikoillaan käytävällä, heitteli hieman päätään kuin jo hoputtaen meitä menemään. Oli niin nätti ilmakin, vaikkei kovinkaan lämmin, joten pääsisimme kentälle pimeän maneesin sijasta. Mikään ei koskaan korvannut luonnonvaloa.

Oreo huomasi esteet ensimmäisenä, tai ainakin varsa reagoi niihin ymmärrettävästi äitiään selvemmin. Se katseli omituisia hökötyksiä korvat valppaasti pystyssä mutta seurasi silti meitä kuuliaisesti, kun Vanilla marssi varsin rauhassa kentälle. Äidin viisaus oli aina kullan arvoista pienokaiselle. Kyllä se minunkin arvostelukykyyn jo luotti, mutta Vani lausui aina viimeisen sanan. Jos vanhempi tamma näytti rauhalliselta, jaksoi Oreokin lopulta tyyntyä, mutta Vanillan hermostuessa ei pienempää tammaakaan saanut millään aloilleen.
Varsa steppaili paikoillaan, kun nousin satulaan ja lähdin ohjaamaan Vanillaa uralle. Oreo ei näyttänyt tietävän, mitä tehdä, se pärski ja kiersi kaukaa esteet, vaikka vaikutti hämärästi tunnistavan puomit niiksi samoiksi, joiden ylitse Vanilla oli aiemmin liidellyt. Nyt ne olivat vain aivan oudossa muodossa, kaksi ristin muodossa ja kaksi pinottuna pystypuiden avulla päällekkäin.

Vanilla liikkui mukavan reippaasti, selvästi esteet tarjosivat sille kaivattua vaihtelua. Halusin kuitenkin verrytellä perusteellisesti, joten teetin sillä suurempia ja pienempiä voltteja, ensin käynnissä ja sittemmin ravissa. Tamman häntä heilui puolelta toiselle tyytyväisenä hevosen kurotellessa hieman kaulaansa taipuessaan kaarelle. Annoin Oreon tutustua esteisiin rauhassa, kun työskentelimme maltilla. Oli ensimmäinen kerta, kun pääsisin hyppäämään Vanillalla, viime kerrasta oli pitkä aika. En edes muistanut sitä kertaa.
Nostin hitaasti laukan. Laukkasimme uraa pitkin rauhallisin askelin, annoin Vanin nauttia auringonpaisteesta ja liikkeestä, vaikka huomasinkin tamman jo uteliaana katselevan kentälle pystytettyjä esteitä. Aina kun lähestyimme jompaakumpaa estettä, sen korvat kohosivat hörölle, mutta ohjasin sen vain esteen ohitse.
Kun olimme vielä laukanneet toiseenkin suuntaan, saatoimme siirtyä varsinaiseen tehtävään. Vanilla heilautti innoissaan päätään pikkaisen, kun suuntasimme ristikolle kevyessä laukassa, ja ylitimmekin sen varsin helposti. Olin laittanut esteet helpon matalalle, jottei hevoselta vaadittaisi liikoja. Esteet ylittyivätkin toinen toisensa perään varsin mallikkaasti, mutta erään pienen laskuvirheen takia Vani pudotti kerran pystyesteen ylemmän puomin. Oreo säikähti moista pahemmin kuin olin arvannut, ja steppailikin loppuajan hermostuksissaan, kunnes vihdoin hidastimme Vanin kanssa käyntiin loppuverryttelyjä varten.

Talutin tyttöset takaisin talliin ja käytävällä meidät otettiinkin huokaillen vastaan, sillä alkeisratsastajat olivat aivan ihastuneita Oreoon. Vaikka kukapa nyt ei olisi ihastunut tuohon suloiseen tyttöön? Hätistin heidät kuitenkin lempeästi kauemmaksi, kun ujosteleva Oreo hiipi lähemmäksi minua, ja sain kuin sainkin molemmat samettiturvat karsinaansa.
Kun olin saanut Vanillalta riisuttua kaikki varusteet, suuntasin satulahuoneeseen, jossa kuulin pientä kiukkuista puhinaa. Kohotin kulmaani Eevi-Sofialle, joka näytti siltä kuin olisi voinut kääntää koko huoneen ympäri.
”Onko jokin kateissa?” kysäisin, ja pianpa sain selville, että Nikitan jännesuojat olivat kateissa. No voihan… Tarjouduin totta kai auttamaan naista, tyttö jonka oli tarkoitus ratsastaa Nikitalla tulevalla tunnilla alkoi jo näyttää huolestuneelta, mutta vakuutin molempia, että kyllä ne löytyisivät. Eivät ne nyt niin kaukana voi olla.
Satulahuone käännettiin melkeinpä kokonaan ympäri, mutta missään ei näkynyt Nikitan suojia. Eevi-Sofia oli jo lähdössä hakemaan Aleksia, kun Vili kiiruhti juoksujalkaa paikalle.
”Hei, onko ne nää?” poika heilutti käsissään suojia, jotka tunnistimme tosiaan Nikitalle kuuluviksi.
”Kiitos, olet suuri pelastus!” Eevi-Sofia kiitti poikaa ja palasi alkeisratsastajansa kanssa takaisin Nikitan karsinalle, kun me sen sijaan suuntasimme Vilin kanssa yhdessä tuumin tallitupaan.

Valma selaili tuvassa hevoslehteä astuessamme sisään. Itse suunnistin jääkaapille hakemaan evääni (pari kolmiovoileipää) ja suuren lasillisen virkistävää vettä.
Puhelimme siinä niitä näitä, ja porukkaa alkoi onneksi virrata sisään alkeistunnin jälkeen, kun muun muassa Alana, Nanna ja Megan saapuivat talutushommistaan. En voinut olla salaa olematta vähän tyytyväinen, koska Vani oli yhä lomalla, sillä nyt minun ei tarvinnut talutella sitä alkeisratsastajille. Vaikka yleensä ratsastajat olivatkin mukavia ja halusivat aina yrittää parhaansa, eivät heidän apunsa olleet välttämättä kaikkein hienovaraisimpia. Ei Vani sellaisesta turhaan hötkyillyt, mutta minun kävi toisinaan sääli hevosparkaa, kun joku nuorempi ratsastaja veti aivan liikaa, niin että itse sain pyytää vähän hellempiä ohjasapuja.

Puhuimme myöskin tulevasta kesäleiristä, joka alkaisi ensi viikolla. Minua jännitti. Vaikka tallilla tulikin puuhailtua paljon, ja varsinkin kesällä tulisin varmaan viettämään melkein kaiken aikani täällä, oli leiritilanne aina hieman eri asia.
En vielä itsekään tiennyt, minkä hevosen saisin leirille. Mutta onneksi Hallavassa oli kovin mukavia kauraturpia niin paljon, etten ollut huolissani moisesta.

-----------------------------------

Janelle:

22.7.-15

Huokaisten tömähdin autoon takapenkille, sillä poistuisin autosta ennen siskoani, joten hän sai luvan istua edessä. Ei sillä, että moisella olisi ollut minulle enää yhtään mitään merkitystä, nuorempana kyllä muistin tapelleeni asiasta vaikka ja kuinka. Olin joutunut olemaan poissa tallilta yli viikon, ja vatsassa nipisteli pikkaisen miettiessäni, mahtoivatko Vanilla ja Oreo enää ollenkaan muistaa minua. Kesän aikana talli oli hiljentynyt aika tuntuvasti, joten pohdiskelin myös, ketkä mahtaisin siellä tavata. Olisikohan siellä yhtään ketään?

Heilautin laukkuni olalleni ja vilkaisin laitumien suuntaan. Oreo ja Bambo leikkivät vaaleina läiskinä vihreyden seassa, ilmeisesti lämpötila ei ollut näille liian kuuma. Hymyilin pikkaisen ja päätin ensimmäisenä viedä tavarat kaappiini ennen kuin lähtisin nurmiturpien sekaan noutamaan Vanillaa, jolla halusin tehdä mukavan pienen ratsastusretken maastossa. Ei me kovin lujaa mentäisi, ihan pikkaisen vain, että tamma saisi verrytellä jalkojaan kaikesta ruohon näykkimisestä.

Työnsin tallituvan oven auki juuri, kun joku oli ryntäämässä huoneesta ulos ja siinä rytäkässä sainkin pienen iskun nenääni meidän törmätessä toisiimme. Räpyteltyäni hieman silmiäni ja hierottuani kädellä nenääni tunnistin punatukkaisen tytön Valmaksi.
”Sori kamalasti”, aloin pahoitella samaan aikaan hänen kanssaan, kunnes naurahdimme ja tervehdimme toisiamme kunnolla. Olihan siitä jo aikaa, kun olimme viimeksi nähneet.
”Mihis sä oot menossa?” kysäisin lopulta, kun olimme pikaisesti saaneet kuulumiset vaihdeltua, kerroin lyhyesti matkastani Italiaan ja Valma kertoi, mitä itse oli puuhaillut.
”Oon just menossa varustaa Dunjaa, ajattelin mennä ratsastaa”, Valma kohautti olkapäitään.
”Mä mietin, että menisin maastoon vähän käpöttelee Vanin kanssa. Haluatko tulla mukaan?” ehdotin, ja kysymykseni sai innostuneen pilkahduksen välkkymään Valman silmissä.
”Tottahan toki!”

Se oli sitten päätetty. Livahdin toisen ohitse tallitupaan jättääkseni laukkuni, nappasin kypäräni ja suuntasin sitten hakemaan Vanillaa. Pikkupellolla vallitsi seesteinen, kesäinen tunnelma. Nuorikot olivat jo kyllästyneet leikkimään, joten olivat kellahtaneet maahan vähän matkan päähän emoistaan, jotka laiskasti nyhtivät ruohoa. Oreo ja Vanilla kohottivat kumpikin katseensa minuun, ja ketterästi Oreo nousi ja hyppeli luokseni kuin mikäkin lemmikkikoira. Nauroin ja rapsutin tamman korvan taustaa selittäen, että olin vain tullut hakemaan tämän äitiä pienelle kävelylle. Lupasin myös, etten veisi tätä liian pitkäksi aikaa pois, Oreon ei suinkaan tarvinnut olla huolissaan moisesta.

Vanilla antoi ottaa itsensä kiinni oikein nätisti, ja lähdimme kaksistaan tallille. Oreo katseli peräämme pikkaisen pää kallellaan, mutta tyytyi sitten osaansa, koska oli oppinut meidän aina tulevan takaisin. Talutin Vanin karsinaan ja aloin harjailla sitä kertoillen samalla puuhistani Italiassa, vaikkeivät ne tammaa kovasi näyttäneetkään kiinnostavan. Sen sijaan Vani hamusi paljon uteliaampana ratsastushousujani, pöljä hevonen. Mitään ongelmia meille ei kuitenkaan koitunut, joten olimme varsin nopeasti valmiita, vallankin kun en välittänyt satuloida ratsuani. Kyseessä oli sentään vain kevyt metsälenkki.

Valma oli jo taivuttelemassa Dunjaa kevyessä ravissa kentällä, joten ohjasin Vanillankin sinne ja hyppäsin vasta siellä selkään. Tuntui mukavalta taas olla tutun hevosen selässä, pitkästä aikaa, melkein tuntui kuin olisin tullut kotiin.
”Mennäänkös sitten?” huikkasin Valmalle, joka nyökkäsi ja antoi meidän mennä edeltä määräten tahdin.
Suuntasimme kentän lähistöltä pienelle, tasaiselle metsäpolulle, jota pitkin olisi miellyttävää kävellä. Puut kaartuivat yllemme vihreinä, kesältä tuoksuen, ja varjostivat kulkuamme kuumalta auringolta.

Juttelimme niitä näitä, ja sain luvan selostaa huomattavasti yksityiskohtaisemmin, mitä olinkaan tehnyt sillä aikaa, kun hipiäni oli saanut lämmintä rusketusta. Olin herkkä palamaan, joten olin pyrkinyt pysyttelemään varjossa, mutta Italiassa auringolta ei voinut välttyä, ellei sitten olisi pukeutunut velhon kaapuun.
”Ja tiedätkö, mulla oli jopa lomaromanssi!” ilmoitin nauravaisin suupielin.
”Niinkö?” Valma kehotti uteliaana kertomaan enemmän, kysyi oliko tarina niin pitkä, että pitäisi hidastaa ripeästä ravista käyntiin saakka. Pudistin päätäni.
”Oltiin katsos siinä tarkastelemassa karttaa, kun kaksi kaunotarta liihotteli ympärillämme. Ja lopulta toinen perhosista laskeutui mun polvelle, juuri tähän näin”, kerroin ja naputin pikkaisen sormellani oikeaa polveani, ”se ei millään halunnut luopua musta. Mä kävelin autolle ja se vaan tyytyväisenä lekotteli siinä, ei minnekään värähtänyt, sain siitä loistavan kuvankin otettua kännykällä. Lopulta mun oli pakko tönäistä sen siipeä pikkaisen, että olisi lähtenyt, ja silloinkin meinasi vain väkisin tulla autoon meidän kanssa.”
Valma nauroi kertomukselleni, ja lupasin näyttää kuvan, kunhan pääsisimme takaisin talliin.
”Laukataanko?” tyttö ehdotti, ja suostuin mielihyvin kepeään laukkapätkään.

Saavuimme takaisin tallille hymy korvissa ja riisuimme hevosiltamme varusteet. Talutin Vanillan takaisin pikkupellolle, jolla Oreo jo kuumeisesti näytti äitiään odottelevan, kun niin innoissaan tuli meitä vastaan. Vietin hetkisen aikaa rapsutellen tammoja, kunnes totesin kaipaavani suuren vesilasillisen ja käännyin tallia kohti miettien, olisiko joku muukin liittynyt seuraamme, kun olimme olleet Valman kanssa maastossa.

------------------------------------
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Janelle
Perus puurtaja
Perus puurtaja
avatar

Viestien lukumäärä : 264
Join date : 29.10.2014
Ikä : 24
Paikkakunta : Tampere
Hevonen : Oreo

ViestiAihe: Vs: Milk's Favourite Cookie   To 06 Elo 2015, 18:52

5.8.-15

Kuten normaalisti, sysäsin pyöräni tallipihalla telineeseen, sillä tietenkään porukat eivät olleet edes vaivautuneet harkitsemaan minun kyyditsemistäni. Ei sillä, että se oikeasti olisi haitannut, sää oli mitä ihastuttavin, kun aurinko kurkki pilvien takaa ja lämmitti pihamaan kesäisen tuntuiseksi.
Tämä kesä oli ollut varsin ihastuttava, aurinkoa ja lämpöäkin oli piisannut, ja lisäksi Oreo-pienen hoitaminen oli tehnyt siitä vallan erityisen. Varsa oli kasvanut kesän aikana hurjasti, ja koulutuskin sujui ihan mukavasti. Edelleen se jaksoi pelästyä kaikkea uutta, mutta nykyään se ei enää juossut emänsä helmoihin jatkuvasti. No, parasta olikin, sillä tyttö oli nyt päässyt ikiomaan karsinaansa.

En oikein tiennyt, mitä olisin odottanut suunnatessani talliin. Vanillan karsina oli tyhjä, tamma taisi olla ulkona lekottelemassa auringossa, joten jatkoin matkaani Oreon karsinalle. Pikkuinen höristi oitis korviaan minut nähdessään, mutta sen silmistä uupui tuttu, ilahtunut pilke. Lieneekö oli eroahdistusta?
”Hei pikkuinen”, hymisin avatessani oven karsinaan ja livahdin sisään silittelemään varsan karvaa. Se nuuhki shortsejani hyvillään, ja puhelinkin sille hetkisen aikaa ennen kuin lähdin hakemaan varsan tarvikkeita. Ensin Oreo piti harjata ja vasta sitten lähtisin kokoamaan esteitä irtohypytystä varten.

Päädyin kurkkaamaan tallitupaan hakiessani harjoja, mutta siellä ei ollut yhtään ketään. Hassua. Mutta toisaalta, kurssithan alkaisivat myöhemmin, joten ehkä ne sitten laahustaisivat vasta iltapäivällä tänne. Parempi vain minulle, saataisiin olla Oreon kanssa ihan kahdestaan, vaikka olinkin toivonut, että olisin saanut jonkun houkuteltua avuksi esteiden rakentamiseen.
Lopulta vain heitin laukkuni kaappiini ja lampsin harjaamaan Oreon kiiltäväksi, mitäpä sitä muuta seuraa kaipaamaan? Karsinassa Oreo oli varsin kiltisti, hamusi innoissaan tennareitani, ja kun talutin tamman ulos, se kulki pää korkealla vilkuillen kohti laidunta, jolla oli viettänyt koko kesän.
”Älä nyt, me mennään pitämään hauskaa, kun täällä ei vielä ole hirveä ruuhka”, totesin ja pörrötin varsan harjaa.  

Harjauksen jälkeen olin asettanut kaksi estettä kummallekin pitkälle sivulle. Minä ohjaisin Oreota keskellä, varsa saisi juosta, kunnes olisi saanut tuhottua kaiken energiansa. Talutin varsan kentälle ja verryttelimme ensin kiertämällä yhdessä kentän ympäri muutaman kerran, ensin käynnissä ja sitten ravissa. Oreo oli jo alkanut tottua esteisiin, joten ne eivät enää huolettaneet tyttöstä.
Jätin puomit ensin maahan, jottemme vahingossa aloittaisi liian vaikeasti, ja Oreo ravasi puomien ylitse arvokkaasti kuin mikäkin kaunotar. Höperö. Maiskutin ja kehotin Oreota nostamaan seuraavaksi laukan, jonka kiidättämänä Oreo loikki helposti puomien ylitse. Annoin hevosen laiskasti kävellä ympäriinsä, kun korotin puomit ristikoiksi, ja viimeisen jätin matalaksi okseriksi. Yksikään niistä ei tuottanut tammalle vaikeuksia, se vain hyppi esteiden ylitse korvat höröllä. Korotin niitä vielä muutaman kerran, mutta en halunnut mennä liian pitkälle, koettaessamme uutta korkeusennätystä halusin jonkun muun olevan mukana. Olisi harmi koettaa liian pitkälle ja joutua katumaan.

Oreo suorastaan säteili innosta, enkä malttanut lopettaa hetkeen. Toisinaan hiljensin varsan kevyen ripeään käyntiin, kävelytin sen kentän ympäri ennen kuin annoin sen palata hyppäämisen makuun. Tammasta voisi hyvinkin tulla ihan loistelias hyppääjä pienen kannustuksen ansiosta.
”Sepä näyttää menevän mukavasti!” Eevi-Sofia huikkasi aidan luota.
”Kiitos. Oreo on hyvä hyppääjä, ties millainen esteratsu siitä voi lopulta tulla”, hymyilin hänelle takaisin. ”Kunhan saa pikkaisen lisää rohkeutta.”
”Kenties. Mut mä toin tiekkö pullaa, joten kannattaa lampsia sisään ennen ku kaikki muut syö sen!” nainen heilautti kättään ja pyörähti lähteäkseen tallille.
”Siitä on tuskin huolta, täällä ei oo vielä näkynyt ketään!”

En kuitenkaan jäänyt odottelemaan, ties milloin tänne pölähtäisi nälkäisiä hallavalaisia, joten rauhoitin Oreon raviin ja kevyen jäähdyttelyn jälkeen talutin varsan takaisin talliin. Ennen kurssien alkua voisin viedä sen takaisin ulos tarhaan Bambon kanssa mutta nyt… nyt minä halusin ehdottomasti pullaa ennen kuin joku muu veisi sen suoraan nenäni edestä.

(meni ikävästi seuraavalle päivälle itse postaus mutta... no can do. :D)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Valma
Hallavan ylpeydenaihe
Hallavan ylpeydenaihe
avatar

Viestien lukumäärä : 3544
Join date : 09.11.2013
Ikä : 19
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Dunja

ViestiAihe: Vs: Milk's Favourite Cookie   Ma 10 Elo 2015, 14:57


Oreo irtohypytyksessä kentällä. Asiat aidan ulkopuolella veivät välillä pikkutamman keskittymisen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kettu.
Aloitteleva tallilainen
Aloitteleva tallilainen
avatar

Viestien lukumäärä : 41
Join date : 22.09.2015

ViestiAihe: Vs: Milk's Favourite Cookie   Su 29 Marras 2015, 10:37

Kamala kapistus
sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Aamuilma tuntui kirpeältä poskeani vasten, enkä voinut olla toivomatta, että lumi tulisi tämän päivän aikana takaisin. Olin totaalisen kyllästynyt pimeään ja märkään ilmanalaan, jonka ansiosta ulkona ei viitsinyt puuhastella enää kolmen jälkeen iltapäivällä. Se jos mikä ajoi minut lähes hulluksi. Pimeät illat menivät kotona netflixin ääressä ties mitä epäterveellisiä herkkuja syöden, ja se alkoi pikkuhiljaa näkyä. Päätin ottavani heti kotiin päästyäni selvää Pronssijoen tanssitoiminnasta. Ehkä olisikin ihan hyvä pitkän tauon jälkeen treenata valvovan silmän alla?

Astuin sisään lämpimään talliin, jossa Aleksi oli lakaisemassa käytävää hevosten aamuruokailun jäljiltä. ”Huomenta”, heläytin miehen nostaessa katseensa heinänkorsien peittämästä lattiasta.
”Huomenta huomenta. Mie jätin Oreon sisälle niinku eilen puhuttiin”, Aleksi suoristautui ja hymyili lempeää hymyään. ”Mitä siula oli mielessä?”
Onneksi olin ehtinyt varautua rintalastan alla läikähtelevään tunteeseen, jonka tallin omistajan tutkiskeleva katse sai aikaan, joten sanat tulivat ulos suustani tarpeeksi normaalinkuuloisesti: ”Meinasin juoksuttaa satulan kanssa ja ehkä jopa käydä pikasesti selässä. Oon jo pari kertaa karsinassa laittanu sille satulan ja satulavyönkin kiristäny, eikä se oo siitä sen kummempaa slaagia saanut... Aattelin, että nyt olis hyvä aika käydä vähän kokeilemassa, miltä se riippakivi siellä selässä tuntuu liikkeen aikana.”
”Kuulostaa hyvältä. Voisinki piipahtaa katsomaan miten teillä menee, kunhan saan tän päivän tuntilistat ensin väsättyä.”

Sydämeni hyppäsi kurkkuun. Aleksi tulisi siis katsomaan meidän työskentelyä? Ei sillä, että koin olevani jotenkin huono työssäni, tai että se olisi ennenkuulumatonta, että hevosen omistaja haluaisi nähdä kuinka hänen varsansa edistyisi, minä… Minä vain toivoin, että saisin pidettyä ajatukseni kasassa enkä nolaisi itseäni totaalisesti. Mikä tietysti oli täysin naurettavaa. Siis se, että työnantajani ylipäätään sai minussa minkäänlaisia tunteita aikaan, tai se että pelkäsin hänen läsnäolonsa saavan minut sekoilemaan. Koko tilanne oli kaiken kaikkiaan täysin absurdi. Minun pitäisi ravistella moiset tuntemukset itsestäni pois ja keskittyä työhöni.

Kävelin rivakasti kohti Oreon karsinaa, jättäen tallin omistajan ja omat typerät ajatukseni taakseni. Nuori tamma odottelikin jo kaltereiden takana pää pystyssä ihmetellen miksi se oli jäänyt yksin talliin. Ulkona olisi ollut niin paljon kivempaa.
”Hei pikkuinen. Pääsetkin töihin jo näin heti aamutuimaan”, puhelin samalla kun pujotin pehmeän riimun tammavarsan päähän. Tai eihän se enää mikään pikkuvarsa ollut. Ihan hevosenkokoinen, ja aika-ajoin jopa ihan aikuismaisesti käyttäytyvä. Silitin hellästi tamman turpaa ja talutin sen sitten käytävälle, johon laitoin sen molemmilta puolilta kiinni.
Aleksi oli onneksi saanut hommansa tehtyä ja kadonnut tallituvan puolelle, joten sain olla rauhassa lempilapseni kanssa.

Olin saanut tamman harjattua ja olin jo putsaamassa kavioita, kun kuulin takaani iloisen tervehdyksen: ”Hyvää huomenta!”
Laskin kavion alas ja käännyin katsomaan kuka oli näin aikaisin liikkeellä sunnuntaiaamuna. Kukkahan siinä. Vaaleat kutrit ilmassa leijuen ja silmät iloisesti tuikkien.
”Huomenta”, vastasin hymyyn ja suin silmille valahtaneen hiussuortuvan korvan taakse.
”Oreo näyttää käyttäytyvän oikein nätisti”, nainen nyökkäsi tamman suuntaan, joka oli seisonut koko harjaustuokion ajan kiltisti paikoillaan ja vain katsellut kiinnostuneena puuhailujani.
”Joo, se on oikea kullanmussukka”, hymyilin ja silitin kirjavan kylkeä hellästi.

”Mä ajattelin lähteä maastoilemaan Mirrin kanssa, haluatko tulla mukaan?”
”En mä tällä kertaa taida. Ajattelin vähän juoksuttaa satulan kanssa, kun ei olla sitä vielä kokeiltu”, vastasin pahoittelevasti.
”No joku toinen kerta sitten”, Kukka ei onneksi näyttänyt loukkaantuneelta vaan hyppeli jo tallikäytävää pitkin Mirrin karsinalle. Käännyin takaisin Oreon puoleen ja putsasin sen viimeisenkin kavion.

Kuolaimet tamma otti tapansa mukaisesti nätisti suuhunsa ja imeskeli niitä rennosti kiinnittäessäni remmit paikoilleen. Satulaa se sen sijaan vilkuili epäluuloisesti tuodessani sen tamman haisteltavaksi. Oreo otti kaksi sivusuuntaista askelta mennessäni pelottavan kapistuksen kanssa sen vierelle, ja jäi kaula mutkalla tuijottamaan mitä aioin tehdä sille.
”Ihan rauhassa... Kaikkien isojen hevosten pitää uskaltaa käyttää näitä tiesitkös?” Puhelin rauhoittavasti samalla kun nostin satulan hitaasti sen selän yläpuolelle, ja laskin sitten varovasti alas. Tamma puhalsi ilmaa sieraimistaan selvästi rentoutuen nyt kun se tunsi satulan painon selässään. Siinä se nökötti, eikä ollenkaan yrittänyt hyökätä kimppuun tai tehdä mitään muutakaan radikaalia. Kehuin tammaa vuolaasti ja rapsuin sen harjantyveä.
”Laitetaankos sitten satulavyö kiinni? Ihan vaan sen verran että satula pysyy selässä kun kävellään tuonne maneesiin.”
Oreo lähti taas steppailemaan kun kiristin vyötä pikkuhiljaa sen mahan ympärille. Mutta kun vyö oli paikoillaan eikä yrittänyt puristaa pikkutammaa hengiltä, se jäi seisomaan paikoilleen ja kääntyi sitten katsomaan selässään olevaa kapistusta.
”Siinä se nyt on. Ei yhtään niin kamala kun ajattelit, vai?” Kaivoin taskustani porkkananpalasen, jonka annoin tammalle kiitokseksi.

Maneesissa Oreo ei enää näyttänyt edes muistavan koko satulaa, vaan juoksi ympyrää kuin aina ennenkin. Sen liikkeet olivat rennot ja ilmavat, enkä voinut olla haaveilematta siitä, kun joskus lähitulevaisuudessa pääsisin kokemaan ne ihan selästä käsin.
”Laauukka!” kehotin pienellä raipan huitaisulla ja tamma nosti riehakkaan oikean laukan. Ensin Oreo laukkasi pari kierrosta oikein kovaa eikä kuunnellut rauhoittavia sooooo-kehotuksiani, mutta sitten se tasaantui laukkaamaan nättiä tasapainoista laukkaa. Sen korvat kääntyilivät minun ääntäni kohti ja siirtyi hienosti raviin ensimmäisestä kehotuksesta.
Annoin Oreon ravata muutaman kierroksen siten että se pääsi venyttämään kaulaansa. Tamma näytti oikein tyytyväiseltä itseensä siinä ravatessaan ja pärskähdellessään tyytyväisesti. Siirsin tamman käyntiin ja siitä sitten pysähdyksiin.
Oreo seisoi rennosti paikoillaan minun kerätessäni liinan kasaan ja tullessani samalla sen vierelle.
”Hienosti liikuttu”, taputin nuorta tammaa ja siirryin sitten laskemaan jalustimet alas. ”Katsotaankos mitä tykkäät kävellä kun nämä ovat alhaalla.”
Lähdin taluttamaan Oreota maneesia pitkin loppuverryttelyiksi. Ensin tamman korvat olivat luimussa sen tuntiessa kuinka jalustimet heiluivat sen kylkiä vasten, mutta kohta Oreo jo tottui siihen ja käveli taas vierelläni kuunnellen ulkoa kantautuvia ääniä.

Pysäytin tamman keskelle kenttää ja vaihdoin juoksutusliinan ohjiin. Keräsin ne vasempaan käteeni ja pujotin vasemman jalkani jalustimeen. Aloin pomppia siinä oikealla jalallani varaten hieman painoa jalustimeen ja pitelin samalla satulan etu ja takakaaresta kiinni. Oreo otti yhden epäluuloisen askeleen eteen ja minä pompin mukana samalla ohjista pidättäen. Tamma tajusi seistä paikoillaan ja ponnistin sitten yhdellä sulavalla liikkeellä ylös selkään, pujotin oikean jalkani myös jalustimeen ja laskeuduin hyvin hitaasti ja varovaisesti selkään nojaten reilusti eteenpäin, jotten näyttäisi pelottavalta tornilta toisen selässä. Oreon korvat kääntyilivät villisti taaksepäin, mutta se ei yrittänyt onneksi lähteä painoani karkuun. Silittelin tamman kaulaa ja puhelin sille rauhoittavasti muutaman hetken ja laskeuduin sitten varovasti alas.
”Tooosi hienosti olit”, kehuin tammaa vuolaasti ja annoin sille porkkananpalan pureskeltavaksi.

”Sehän meni loistavasti!” säikähdin Aleksin äänen kantautuessa katsomopäädystä. Mies laskeutui alas ja lähti kävelemään meitä kohti.
”Joo Oreo on ihan mahtava”, hymyilin. ”Kuinka kauan sä olet ollut siellä?”
”Ehkä viitisentoista minuuttia. En viitsinyt häiritä kun teillä meni niin hyvin”, Aleksi kehui ja tuli hänkin rapsuttamaan Oreota. En millään keksinyt mitään sanottavaa. Siinä me vaan vieri vieren rapsutettiin kirjavaa nuorta hevosta.
Päätin kerätä jalustimet ylös ja löysäsin satulavyön. Nappasin hieman kauemmas jättäneeni juoksutusliinan ja –raipan mukaani ja lähdin sitten taluttamaan Oreota kohti maneesin ovia. Aleksi käveli tamman toisella puolella mietteliäs ilme kasvoillaan.
”Sitten kun Oreo on tottunut selässä olemiseen, voisin tulla roikkumaan juoksutusliinan päähän samalla jos sie ratsastaisit. Silleen ois ehkä järkevintä ainakin aluksi, kunnes Oreo tottuu ottamaan apuja vastaan myös ratsastajalta”, Aleksi mietiskeli. Tietysti olin ajatellut samaa, mutten ollut ajatellut että Aleksilta henkilökohtaisesti liikenisi aikaa sellaiseen puuhaan.
”Joo, kuulostaa hyvältä”, vastasin ja yritin peitellä kasvoilleni leviävää typerää virnettä Oreon takana. Minä ja Aleksi yhdessä kouluttamassa Oreota.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Emma.
Aloitteleva tallilainen
Aloitteleva tallilainen
avatar

Viestien lukumäärä : 25
Join date : 06.10.2015
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Milk's Favourite Cookie

ViestiAihe: Vs: Milk's Favourite Cookie   To 23 Kesä 2016, 23:03

ei nyt ihan keksipaketti kumminkaan
23062016

"Siis kerrataanpa vielä. Ne on pyytäneet jonkun hemmetin serkun teille, varottamatta sua yhtään etukäteen, ja sitten kun sä suutut siitä, SÄ oot se joka oot väärässä?" mä kysyin katsoen Lauraa. Sen perhe oli ihan kamala.
"No joo-o. V*ttu. Mä vihaan niitä."
"No ei oo kyllä vaikee ymmärtää että miks."
"Sanoppa kuule muuta."

Mä tein viimeisen letin toisen päässä loppuun ja pyöritin sitten hiuslenkin sen ympärille, ettei se lähtis purkautumaan.
"Kiitti kun mä saan olla teillä tänään", Laura sanoi ja kääntyi ympäri, kasvot kohti mua.
"No tietty saat. Iskä on työmatkalla ja äiti meni risteilylle sen kavereiden kanssa. Ne on kaikki kamalia kullankaivajia kyllä. Se laivaporukka vois alkaa vaikka tehdä jotain Real Housewifes of Pronssijoki-ohjelmaa."
"Oh my god, niin pahojako ne on??" Laura nauroi ja kävi selälleen keskelle mun pörröistä, valkoista mattoa.
"Ainiin", mä huokaisin kurkatessani seinäkalenteria (se oli Victoria's Secretin), "mun pitää tänään käydä tallilla. Meillä on teoriatunti liittyen siihen kesän kisatiimiin, johon ilmottauduin Oreolla."
"Oreolla? Siis keksipaketeillako te siellä ratsastatte?"
"No hahaha. Oreo on mun hoitohevonen."
"Siis hetkinen... mikä talli? Ettei vaan olis-"
"Hallava, kui?"

Laura purskahti nauruun. Se nauroi varmaan minuutin, kunnes viimein sai hengityksensä tasaantumaan.
"Et oo tosissas! Oscarkin käy siellä!"
"MITÄ."
"Niin. Se kai hoitaa siellä kans jotain heppaa. Tai sen mä tiedän, ettei se ainakaan mitään tyttöjä siellä hoitele."

Puolen tunnin päästä mä jouduin lähtemään tallille, ja Laura jäi kiinnostuneena kattomaan jotain Netflix-sarjaa meidän 105 tuuman televisiosta popcornit kourassa. (Joo, Samsungilla on 105 tuuman televisio, ja joo, se maksoi 120 000 dollaria. Mutta meillä on kyllä varaa, jos joku sattu unohtamaan.)

Teppo (meidän autonkuljettaja) vei mut tallille kiiltävänmustalla Range Roverilla. Ketään ei kumminkaan näkynyt, joten mä vein vaan mun Ariatin saappaat ja upouuden swarowski-kristalleilla koristellun ratsastuskypärän mulle määrättyyn kaappiin. Avain löyty sen sisältä, ovi oli tietty jätetty auki. Tungin sinne samalla jotain tallipäivän pakko-olla-saatavilla-juttuja: hiuslenkkejä, hyttyssuihketta, Niken urheilurintaliivit. Sitten mä olin valmis, ja tallustelin parhaani mukaan mun puhtaanvalkoisia Air Maxejani sotkematta laitumille. Oreon mä tunnistin: siinä oli tummanharmaita laikkuja, ja tamman nimeä kutsuessani nuori nosti päänsä ja lähti ravaamaan portille. Mun mielestä oli edelleen uskomatonta että tuntihevoset oli niin avoimia ja suloisia että tulivat luokse. Tai ainakin Darcy ja Oreo olivat, joten joko olin vain tosi hyvä valitsemaan hoitohevosia tai kaikkien täytyi olla tällaisia. Kokeeksi mä avasinkin suuni uudestaan:

"Palleeeeeee!" oli ensimmäinen nimi jonka mä muistin. Kirjava ei lotkauttanut korvaansakaan.

Mä olin siis vaan nero. Valinnut hoitoheppani hyvin.

Oreon riimu löytyi nimikoituna laitumen portilta, ja mä nappasin sen käteeni pujahtaen sähkölankojen välistä aitaukseen. Oreo katseli mua uteliaana ja annoin pikkutamman haistella mut läpi oikein olan takaa, ennen kuin pujotin riimun hevosen vielä vauvankarvaiseen päähän. Otsalla oli vielä silkinpehmeitä kiharoita, joita rapsuttelin samalla kun avasin portin. Onneksi muita hevosia ei kiinnostanut lähteä lipettiin laitumelta, joten ne pysyttelivät vaan tiukasti peremmällä eikä tarvinnut tökkiä ketään pois portilta. Oreo lähti kulkemaan mun perässä kohti tallia oikein tyytyväisenä, vaikka se häiriintyikin helposti esimerkiksi ohi lentävistä pikkulinnuista tai Kaviopolulla ajelevista autoista - ai, porukkaa alkoi ilmestyä.

Mä talutin tamman talliin, josta löytyikin myös toinen hevonen. Toiseksi yllättävintä oli se, että mä tunnistin tän hevosen - DARCY. Ja sitten mä tunnistin pojan, joka harjaili tamman selän päältä pölyjä. OSCAR.

"Ponipoika hommissaan", mä nauroin ilkikurisesti samalla kun kiinnitin Oreon käytävälle isompaa tammaa vastapäätä. Darcy hörähti mut nähdessään, mutta se taisi tehdä sitä kyllä kaikille. Silti mä olin tietysti spesiaali hetki sen hoitajahistoriassa, varsinkin jos muut ehdokkaat on -- no, Oscarin kaltaisia.
"Emma?" blondi näytti aika järkyttyneeltä ja musta tuntui, että se punastuikin vähän.
"Ilmielävänä."
"Mitä ihmettä sä täällä teet? Onko Laura pyytänyt sut tänne puhumaan mulle? Se on aina niin kauhean dramaattinen, niinku tänäänki..."
"No ei. Ja varokin, mitä sanot mun parhaasta kaverista. Sä et kyllä tiedä ollenkaan, miten naisten kanssa pitäis olla", vastasin vähän ärtyneesti, samalla kun riisuin Oreolta ötökkäloimea.
"Mmmmh..."

"Joten... sä hoidat Darcya nykyään? Tuutteko kisatiimiin?" mä kysyin. En tiiä miks edes yritin olla ystävällinen, mutta mulla ei ollut oikein ideaa mistä olisin toista voinu kiusata.
"Joo. Ja en. Valma on tällä kisatiimissä, mä oon niinku apuna", Oscar vastas.
"Aa, eli et oo tarpeeks hyvä ratsastaja, vai?" naurahdin enkä sanonut mitään Valmasta. Mutta mun sisälläni mä kirosin koko virkkuukoukkupullanpaistajan maan rakoon. Vai että sen takia mä en ollut voinut ottaa Darcya tiimiin? Aleksi oli säästellyt sitä Valmalle?

Oscar ei enää vastannut mitään, joten mäkin tyydyin vaan kattelemaan Oreota ja sen varusteita. Jos kerran oltaisiin menossa kisaamaan, mun oli ostettava tammalle tuliterää muotikampetta, että näytettäis hyvältä radalla. Toisin sanoen käytin aika paljon aikaa siihen, että tutkin minkä kokoisia suitsia ja vastaavia tammalla oli. Mä keräsin kaikki tarvittavat tiedot vaaleanpunaisen iPhone 6S:n muistioon, jonka jälkeen harjailin Oreota hetken. Aleksi oli kyllä kouluttanut sen hienosti, tamma käyttäytyi niin nätisti kun tunnustelin jalkoja ja laitoin helosania niihin harvoihin ötökänpuremiin. Sen jälkeen heitin vaan ötökkäloimen takaisin selkään, kiinnitin remmit ja lähdin viemään tammaa takaisin. Me oltaisiin ainakin valmiina kisakauteen, molemmat huippukunnossa! Oli meillä ratsastajilla kai vielä jotain ihme lihaskuntoharjoituksia, mutta ei sillä niin väliä. Mä kävin salilla, toisin kuin varmaan suurin osa näistä.

Oreo oli tyytyväinen kun pääsi takaisin laiduntamaan, ja ravasikin suoraan Nikitan kylkeen. Ihme, mä olin aina kuvitellut Nikitan olevan kamala känkkäränkkä. Ehkä ne oli tosi hyviä kavereita.

Mä myöhästyin kyllä muodikkaasti teoriatunnin alusta. Kaikki kääntyivät katsomaan mua, kun liityin joukkoon. Muilla oli tavalliset tallivaatteet, joten mä sain kyllä jonkin verran ihmettelyä osakseni istuessani jonkun ventovieraan (hyvännäkösen, oliko sellasiakin Hallavassa??) pojan viereen. Niin, mä toki erotuin vähän joukosta Madewellin boyfriendeissäni ja vaaleanpunaisessa napapaidassa, mutta ei se mua haitannut.

Ajatelkoot mitä ajatteli.

Käytin ensimmäiset viisi minuuttia siihen, että analysoin läpi joka ikisen valkoisilla tuoleilla istuvan tyypin. Suurin osa oli ventovieraita ja kertoivat Aleksille mielellään vähän omista hevosistaan - nää oli siis niitä kesäasukkaita. Sitten oli virkkuukoukkupäätyttö, Valma. Mä tunsinkin sen jo etukäteen. Eikä meillä ollut erityisen lämpimät välit. Varman vieressä istui pirteän näköinen miehenalku - voiskohan tota yrittää? Porukassa oli myös laihoja blondeja, nuori brunette ja vähän, köh, vanhempikin brunette. Sekin näytti tutulta kyllä.

Oikean elämän Lumikkeja ne oli edelleen. Eikä ne siitä muuttuis.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Emma.
Aloitteleva tallilainen
Aloitteleva tallilainen
avatar

Viestien lukumäärä : 25
Join date : 06.10.2015
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Milk's Favourite Cookie

ViestiAihe: Vs: Milk's Favourite Cookie   Pe 24 Kesä 2016, 11:41

täytyyhän sitä nyt edustava olla
24062016

Kisatiimin ensimmäisistä kisoista puhuttiin jo. Ne saatettais pitää Hemsbury Stableseilla. Mä olin kuullut paikasta paljon - se tila oli ihan älyttömän hieno, jopa munkin makuun. Sellainen vanha ja brittiläistyylinen. Hevosetkin oli upeita. Mä en tosiaan tuntenut Oreota vielä hevosena erityisen hyvin, en ollut ikinä ratsastanut sillä, joten ei ollut mitään tietoa miten se menisi tällaisessa kilpailussa. Ja Aleksi oli kyllä ohimennen maininnutkin harjoituksen tarpeesta, koska Oreo ei välttämättä ollut kaikkein kokenein kenttähevonen...

Niinpä mä olin aikaisena aamuna, ennen auringon kuumuuden saapumista napannut tamman laitumelta mukaani ja käynyt läpi kaikki sen varusteet. Suitset ja satula pitäis ainakin pestä, mutta ainakaan mitään ei ollut rikki. Samalla mä lisäsin vaivihkaa tamman varusteiden joukkoon eilen ostamaani tavaraa - uudet suojat, riimu, ja oli siellä jotain meidän hevosille ostettuja, mutta lopulta käyttämättömäksi jääneitä toppaloimia ja muuta pinkkiä tavaraa.

Tässä vielä nopea vilkaisu tamman varusteisiin:

(Kaikki on Equestrian PRO:lta. Liian laiska ottamaan monesta kaupasta)

Mä varustin Oreon, ja tamma seisoi sen ajan suhteellisen nätisti, vaikka suitsien remmejä kiinnittäessäni se alkoikin tutkimaan mun taskuja ja saatuani uudet suojat valkeisiin jalkoihin Oreo nosteli niitä hämmästyneenä. Mä jätin tamman käytävälle hetkeksi, kun menin itse vetämään päälle ratsastussappaani (täytyy mainita vieläkin että ne on Ariatin) ja kypärän päähän. Oreo odotteli käytävällä kauniisti seisten, kun menin takaisin talliin, ja se kääntyikin heti katsomaan mua. Tamma seurasi mua ohjien päässä reippaasti kävellen tallipihaan, jossa säädin jalustimen, tarkistin satulavyön ja lopulta ponnahdin selkään.

Mun yllätyksekseni kentällä olikin muita. Tummanruunikko, piirtopäinen tamma ja sen selässä istuva miehenalku olivat niin keskittyneitä avotaivutukseen, että meitä ei tiedostettu aluksi. Kun sitten lopulta kuitenkin ohjasin Oreon kentälle ja annoin tamman kävelä sisäuralla vapain ohjin, toinenkin ratsukko tiedosti meidän olemassaolon.

"Woah. Aika vaatimattomat ratsastusvarusteet", tummahiuksinen poika sanoi ja antoi tammalleen ohjaa samalla kun taputti sitä kaulalle. "Sä olet varmaan se napapaitatyttö?"
"Ai, enkö mä esitellyt itteäni?" kysyin. Tää jätkä oli kumminkin yllättävän hyvännäköinen, ja olin kyllä katellut sitä eilekin kun se istui Valman ja Inkan välissä. Valma oli ollut ihan punastunut, joten tää vois olla loistava tilaisuus... "Emma Eklund. Hoidan täällä Oreota."
"Christian. Mutta sano vaan Chris. Ja tää tässä on mun Pandani."

Mä ratsastin Oreon Pandan rinnalle, ja tammat haistelivatkin toisiaan hetken, ennen kuin Christian ohjasi Pandan kauemmas. Se selitti, että tamma oli aivan älyttömän seurallinen, joten varmaan innostuis jos pääsis tekemään lähempää tuttavuutta.
"No mutta, säkin oot siis mukana kisatiimissä? Koulu- vai estepuolella?" mä kysyin.
"No virallisesti mä oon kenttäratsastaja, mutta tänä kesänä me keskitytään kouluratsastukseen, koska se on selkeesti ollu meidän heikkous. Kouluosuus aina vähän pilaa meidän pisteitä", Chris vastasi.
"Aijaa. Mä oon taas melkein koko elämäni keskittyny kouluratsastukseen, joten tarviin kyllä jotain vaihtelua. Oreo on sitä paitsi kuulemma tosi hyvä hyppäämään, joten ehkä meillä on tulevaisuus estekentillä."

Me juteltiin Chrisin kanssa small talkia jonkun aikaa, kunnes toinen ilmoitti lopettelevansa ja ratsasti Pandan talliin. Siinä vaiheessa mä keräsin ohjat. Oreo tuntui tosi kivalta, sillä oli kevyet askeleet joissa oli helppo istua, ja se kuunteli pieniäkin painoapuja ja mun istuntaa. Huomasi, ettei se ollut vielä kiertänyt ratsastustunneilla turhan paljoa.

Se oli hyvä. Tästä tulis hyvä kesä. Vaikka Valma ja ne muut ärsyttävät tytöt oliskin osa sitä.

#kisatiimi
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Emma.
Aloitteleva tallilainen
Aloitteleva tallilainen
avatar

Viestien lukumäärä : 25
Join date : 06.10.2015
Paikkakunta : Pronssijoki
Hevonen : Milk's Favourite Cookie

ViestiAihe: Vs: Milk's Favourite Cookie   Ti 19 Heinä 2016, 18:26

auttavaisella tuulella
18072016

Tää tarina sijoittuu eiliselle, ja alkaa siitä kun Oscarin ja Valman ensimmäisesta keskutelusta (linklink) on öbauttiarallaa kymmenen sekuntia aikaa.

Oreo nykäisi päänsä ylös, kun lähestyin sitä laitumella. Tamma näytti suorastaan ilahtuneelta, että olin sitä tullut hakemaan, ja pujotti päänsä suoraan merensinisen riimun läpi. Naksautin leukahihnan lukon kiinni ja lähdin taluttamaan tammaa laitumelta, pois kärpästen luota. Oreo seurasi kuin koira, vaikka kaikki sen tammaystävät jäivätkin laitumelle hengailemaan. Aurinko paistoi taas täydeltä taivaalta Pronssijoella, ja mä olin varustautunut tallipäivään aika todella lyhytlahkeisilla farkkushortseilla sekä vaaleanpunaisella ribbitopilla. En keskittynyt erityisesti muuhun kuin upouusien Chuck Tayloreideni ihailemiseen, mutta sitten Oreo pärskähti, nykäisi riimunnarusta eteenpäin ja mun oli pakko nostaa katseeni. Meitä vastaan käveli Kaviopolulla tutun näköinen blondi, jonka kasvoilla näkyi punaa ja kävelyvauhti oli tavallista nopeampi.

Oscar.

Mut huomattuaan jätkä yritti vaihtaa toiselle puolelle tietä, mutta sitten sieltä tulikin auto. Hetken Oscar näytti siltä, että olisi melkein halunnutkin hypätä sen tielle, mutta luoja kiitos se ei sitä tehnyt. Tunsin pienen piston sydämessäni, kun poika tunki kädet taskuihinsa ja jatkoi sitten mua kohti kävelemistä. Mitä lähemmäs toinen tuli, sitä enemmän näin - lasittuneet ja punertavat silmät, maata kohti osoittavat suupielet, huono ryhti. Oscar näytti ihan uitetulta kissanpennulta, mutta kun yritin sanoa sitä, sanat jäivät kiinni kurkkuun.

Toinen ei kuitenkaan päässyt ihan vaan kulkemaan ohi, koska Oreo syöksyi suoraan toisen luokse, haisteli taskuja ja lutkutti Oscarin hiuksia. Ensin blondi meinasi työntää hevosen pois, mutta tajusi vasta sitten mitä oli edes tapahtunut, ja hypähti säikähtäneenä kauemmas.
"Ainiin... mä unohdin ettet oo tottunu", sanoin, ja yllätyin itsekin ääneni varovaisesta sävystäni. Oscar ei tainnut olla ihan parhaassa tilassa.
"Aha, ai niin vai? Et varmasti, sä teit ton tahallas, niinku aina", toinen vastasi ja yritti jatkaa matkaa. Musta tuntui, että koko tyyppi oli kyynelien partaalla, ja syöksyin suoraan toisen perään tarttuen Oscaria ranteesta.
"Kuule, Emma, mä mielihyvin kuuntelen sun ilkkumista myöhemmin, mutta nyt mä haluaisin vaan olla YKSIN", poika sihahti ja tarttui mun käteen irrottaakseen sen itsestään.

Sitten Oscar jäätyi. Se tuijotti hetken meidän koskettavia käsiä, ja lähti sitten jäätävän hitaasti seuraamaan mun käsivartta aina olkapäähän saakka. Sitten Osku katsoi mua suoraan silmiin, ja niin syvälle, että melkein tuntui kuin reikää olisi porattu. Toisen silmät olivat punertavat, ja toisesta oli paennut kyynel poskelle. Kun mä pyyhkäisin sen pois etusormellani, Oscar näytti järkyttyvän yhä pahemmin. Nyt vasta se päästi mun kädestä irti, ja mä vapautin pojan ranteen.

"Mitä tapahtu?" mä kysyin. Oscar oli niin häkeltynyt siitä, että olin äkillisesti kehittänyt käytöstavat, ettei tajunnut olla vastaamatta.
"Juttelin Valmalle vähän ja olen ihan varma, että se haluaa takaisin yhteen Christianin kanssa... en mä ihan niin tyhmä ole, etten huomaisi. Sinne se nyt meni puhumaan Christianille sitten..." Oscar sopersi. "Yritin saada sen ymmärtämään, että se jätkä on ihan kamala petturi ja jättänyt sen jo kaksi kertaa, mutta Valma on sokea kaikelle, mitä Christian tekee."

Christianin nimen kuullessani mulla syttyi lamppu. Halusin toki auttaa surkeana edessäni seisovaa Oscaria, jolla näytti olevan todella epämukava olo tässä tilanteessa, mutta entä jos voisin samalla auttaa itseäni? Ei kai se nyt haittaisi?

"Mä tiedän just, mitä sun pitää tehdä", vastasin. "Jos Valma yhtään välittää susta, niin sitten sen pitää kuunnella sun mielipidettä ja uskoa sua. Tänään sä marssit sen luokse sen kotiin, ja siis TÄNÄÄN eikä huomenna. Sä oikeasti teet sille selväksi, että välität siitä paljon enemmän kuin Chris ja että siitä jätkästä on tulossa Valmalle jälleen kerran vaan sydänsuruja ja sekasortoa. Ja laitat sen valitsemana, kumman se haluaa."

Oscar näytti järkyttyneeltä, mutta toisaalta myös kiinnostuneelta mun suunnitelmasta. Se ei varmasti olis halunnut esittää Valmalle (eikä sen varmaan tarvinnutkaan, eiköhän kaikki tulis suoraan sydämestä vaikka kuinka ohjeistaisin), mutta toisaalta se halusi tuhota Chrisun tyttöystävähaaveet nyt lopullisesti.

"Ja viimeinen silaus, sä suutelet sitä, ja lähdet sitten sanomatta mitään", lopetin dramaattisesti. Tai vähemmän dramaattisesti, sillä hiljaisuuden kohdalla Oreo kiskaisi kohti ojanreunassa rehottavia ruohotupsuja ja horjahdin vähän.
"Öö, enhän", Oscar sanoi vähän paniikissa ja yritti saada nieleskeltyä kurkussaan möllöttävää palaa alas.
"Öö, juuhan. Tää ei muuten toimi", sanoin tiukasti samalla kun vedin Oreon pois ojalta. "Mä en jakanut viisauksiani turhana, joten parempi olis laittaa tää sitten tapahtumaan. Mä lupaan jonkinlaisia tuloksia."
"Positiivisia tuloksia?"
"En mä niin sanonut."

Oscar seisoi hetken paikallaan ja mietti. Se oli jo melko rauhoittunut, vaikka en tiennytkään, kuinka hyvin sen järki pelasi.
"Hyvä on. Mä teen sen", blondi sanoi lopulta.
"Onnittelut hyvästä diilistä!" julistin ja ravistin pojan kättä teatraalisesti. Oscar irvisti, mutta mä lupasin sille, että kaikki menee hyvin.
"Lupaa sitten kertoa, miten meni", lisäsin vielä.

Sitten meidän tiet erosi, kun mä lähdin vihdoin ja viimein taluttamaan Oreota takaisin tallille. Oscar tuijotti vieläkin rannetaan, sitä mihin mä olin tarttunut, ihan kuin mä en voisi joskus auttaa muita.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Milk's Favourite Cookie   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Milk's Favourite Cookie
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Hallava :: Hallava :: Päiväkirjat-
Siirry: