Slow motion - tallinvintin juorukellot

Mä saisin hypotermian, se oli varma. Pakkasta löytyi täältä ulkoa varmaan kymmenen astetta, ja mä hullu olin täällä pelkällä hupparilla, ja ohuilla ratsastushousuilla!
Silloin kuulin ääniä takaani. Varmaan joku tallikissa hiiren perässä. Jatkoin nyyhkytystäni, enkä vain voinut tunnepurkaukselleni mitään. Sitten joku laskin kätensä olkapäälleni, ja kuulin Inkan äänen vierestäni. Käänsin silmäni tuota kohti, mutta kauhukseni tajusin etten enään tuntenut vartaloani. Olin aivan turta! yritin puhua mahdollisimman selkeästi, mutta kaikkialla leijuva kylmyys sai puheeni takeltelemaan:
"Mä-mä tykkään Mikistä.. mutta ei kukaan siitä välitä. Se on nyt yhdessä Valman kanssa. Mä tiesin ettei mun ois pitänyt vaihtaa tallia, jos mä olisin vaan jääny sinne vanhalle yksityistallille mä en ois koskaan ees tavannu Mikkiä ja sit.. Jos mä en ois hankkinu Snezanaa mä en ois ees tässä, mä olisin jossain mun kaverieni kanssa lakkaamassa kynsiä ja puhumassa jalkapallojoukkueen kapteenin söpöydestä.. vitsi mä olen tyhmä..." yritin jatkaa sekavaa purkaustani, mutta suustani pääsi vain hermostuneeseen itkuun sekoittunut yskähdys. Värisin kylmästä, mutta en halunnut palata sinne, Valma ja Mikki varmaan kuherteli jossain tallinvintillä onnellisina, lämpimässä, toistensa sylissä..
"Musta ei oo mihinkään. Miksi mä koskaan kuvittelinkaan että mä olisin jotenkin mahtava. Mä kerron sulle nyt jotain.. Mä alotin ratsastuksen kymmenen kuukautta sitten. Mä en osannut edes pohkeenväistöä, kun mä sain Snezanan. Ei mulla ole mitään mahdollisuuksia, kun mä olen tälläinen toivoton.. Valma on kaunis, erillainen ja persoonallinen, mahtava ratsastaja, ja mukavakin vielä. Mä olen tavallinen. Mä olen ruma.. ja tyhmä, ja ylimielinen, ja surkea ratsastaja, ja..."

Ei, ei. Ravistin voimakkaasti päätäni. Sallassa ei ollut mitään vikaa, eikä syy ollut Snezanan yhtään sen enempää kuin tytönkään. Syy ei ollut Valman, syy ei ollut Mikin, syy ei ollut Aleksin.
"Salla. Vaikka Mikki sanoikin tykkäävänsä Valmasta, ei se tarkoita yhtään mitään. Vaikka sä olisitkin ihastunut Mikkiin, poika ei tiedä sitä, eikä voi yhtään auttaa asiassa. Eikä sun ratsastustaidot liity tähän mitenkään. Ja hei, ei Valma valinnut olevansa kaunis, erilainen ja persoonallinen. Jokainen meistä on aivan erilainen, ja jos se on minusta kiinni, niin jokainen tyttö on myös kaunis omalla tavallaan. Olen aina kadehtinut sinun hiuksiasi, siitä päivästä lähtien kun tapasin sinut. Mutta se ei tarkoita, että minun hiukseni tai minä olisin jotenkin huonompi ihminen. Tässä faktat: olet kaunis, älykäs ja mukava. Ja sinä opit ratsastamaan, meillä on täällä Aleksi ja Miranda sinua varten. Ja olen varma, että pelisi ei ole pelattu", viimeisen sanan sanoin rohkaisevammalla äänellä kuin koskaan ennen ja iskin tytölle silmää. Tällaisina hetkinä oli mukava olla auttava olkapää, ja siksi en halunnut olla jossain nurkassa itkemässä Mikkiä.

"Valma on siellä yhä ihan hämmentyneenä. Mikkikin vaikutti ihan kummalliselta kun lähdin sua hakemaan. Ja mä voin vaikka mennä edeltä vintille ja varmistaa", kuiskasin ja tartuin tytön kohmeiseen käteen. Mutta sitten muistin. Voihan kettu, mä en tiennyt yhtään missä me oltiin. En voinut sanoa sitä Sallalle, joten annoin tuolle lapaseni.
"Kuule, mun pitää soittaa yksi puhelu. En soita Mikille enkä soita Valmalle, siitä voit olla huoletta. Se on vaan tärkeä puhelu."
Etsin iPhonestani Aleksin numeron ja painoin "soita numeroon". Vastaa nyt, pliis vastaa...

Lopulta lopetin kakaramaisen pillitykseni, ja katsoin totisena tyttöä. Minun tuurillani tämä päättyisi siihen, että pakkaisin kimpsuni ja kampsuni, ja huristelisin takaisin vanhalle yksityistallille. Sinne niin, ja joku kaunis päivä sielläkin huomattaisiin etten osannut sen paremmin hallita hevostani maasta, kuin selästäkään käsin. Katsoin Inkaa hipusen kateellisena. Ihan jos totta puhutaan, olisin voinut vaikka vannoa että Mikki piti Inkasta. Mutta Valmasta? Sitä en olisi osannut arvata. Mitä vittua siitäkin taas olisi hyötyä, jos palaisin sinne. Nolaisin vain itseni totaalisesti, Mikkikun oli tehnyt varsin selväksi kenestä piti. Ilman Inkaa olisin varmaan taju kankaalla jäätyneenä täällä, eikä kukaan edes ihmettelisi missä olin.

Pysyin kuitenkin hiljaa, kun tyttö ojensi minulle hansikkaansa, ja soitti jollekulle. Kaipaisin lämpimään talliin, heinäntuoksuiselle vintille, ystävieni seur.. ei, eivät he olleet ystäviäni. Kuinka olin saattanut edes kuvitella sellaista? Minunkaltaisillani ei ollut ystäviä, ainoastaan niitä jotka säälivät, ja siksi auttoivat toisinaan, ja niitä jotka vain himoitsivat kaltaisteni rahoja, vaatteita tai vaikka hevosta! Näissä synkissä ajatuksissa velloen, tuijotin eteenpäin, yksinäisempänä kuin koskaan Hallavaan tuloni jälkeen.

"Hemmetti!" huudahdin kun puhelimeen ei vastattu. Kuka vastaisi nopeasti, kenellä olisi puhelin vierellä... Nanna? Mutta eihän mulla ollut kenenkään numeroa, ellei...
"Vielä hetki", sanoin hieman huojentuneella äänellä ja soitin Aleksille uudestaan. Ehkä hänelle ei ollut sopiva hetki, mutta nyt oli kyse elämästä ja kuolemasta. Aleksi vastasi yhtä viralliseen sävyyn kuin aina ennenkin.
"Täällä on iso kuusi ja koivuja, ja pari tuommosta jättikokoista kivilohkaretta", kuvailin ja Aleksi arvasi heti, missä olimme. Vetäisin Sallan kädestä ylös kun Aleksi kertoi minulle ohjeet, kiitin nopeasti ja suljin luurin.
"Tule. Meidän täytyy mennä tätä mäkeä alas ja kääntyä kannolta oikealle, sitten jatkaa hetken aikaa kunnes tulee vastaan vaahterapuu ja kääntyä siitä vasemmalle, sitten jatkaa kohtisuoraan metsikön läpi niin tullaan suoraan tallin pihaan, josta voidaan saada sulle apua ja lämpimiä huopia ja kaakaota", kerroin ja vetäisin tytön perääni. "Mutta pystytkö sä juoksemaan? Jos aloitetaan rauhallisesti ja sitten kun alat lämmetä niin voidaan jatkaa?"

Heh, sori malttamattomuus mutta kun oli pakko :-D

"Okei, miten vaan.."
Mutisin innottomana, ja lähdin hiukan kohmeisena kävelemään eteenpäin lumihangessa. Kävelytyylini muistutti huomattavasti robottia. Hetken kuluttua kuitenkin tajusin, että jos oikein pinnistelisin, pystyisin ehkä juoksemaankin. Olihan mulla ihan kohtuullisen hyvä kunto, kun oli tullut pelattua koulun tennisjoukkueessa muutama vuosi.
Matka tuntui kestävän iäisyyden, mutta yritin vain jaksaa. Juoksin eteenpäin epätoivon vimmalla, lopputuloksena se, että kompuroin pahasti saatuani kunnollista maata jalkojeni alle. Niinpä löysin itseni rähmälläni tallipihalla, koko etupuoli lunta täynnä. Hypähdin ylös, ja pompin ylös alas, tunsin kuinka lumi tunkeutui hupparini sisään, ja paitani sisää, ja liimautui lopulta ihooni, kylmettäen kaikki kohdat, jotka olivat tähän asti olleet edes jokseenkin lämpösiä.
Tajusin näyttäväni aivan suttuiselta lumiukolta, ripsivärini oli levinnyt, ja kyyneleet jäätyneet kasvoilleni. Pitkät ja sileät hiukseni olivat märät ja latvoista jäiset, ja koko kroppaani peitti ohut kerros lunta.

// Inka: Emmi ei oo enää mukana kuvioissa, vaihtaisitko pätkässäsi hänet Aleksiksi, niin ei sotketa muita tallilaisia?

Hämmennyin Inkan soitosta. Metsässä? Miksi ihmeessä tytöt olivat metsässä?! Herran jestas, olivatko tytöt todella niin päätä pahkaa rakastuneet Mikkiin, että olivat menneet aivan sekaisin tämän julistaessa pitävänsä Valmasta? Mitä ihmettä?!
Onneksi tytöt olivat kuitenkin jo palaamassa taksin päin ja olisivat kohta toivottavasti taas vintillä lämpimiin viltteihin käärittynä.

"Jatkakaa te vain peliä", sanoin Maikille, Nannalle, Mikille ja muille vielä vintillä odottaville. "Käyn hakemassa vähän kuumaa kaakaota termariin."

Juoksin koko matkan Sallan edellä, ja katsoin miltei koko ajan taakseni, pysyikö tyttö mukana. Kun tyttö kaatui tallin pihalla, huolestuin ettei hän enää nousisi, mutta hän jaksoi. Hymyilin rohkaisevasti Sallalle ja talutin tuon tallitupaan, joka oli tyhjä. Kaikki olivat siis vintillä, onneksi. Otin vessasta pyyhkeen ja pyyhin Sallan sotkuiset kasvot, jonka jälkeen istutin hänet sohvalle ja heitin monta vilttiä hänelle. Huomasin Aleksin vasta nyt, ja hymyilin hänelle.
"Heippa, Aleksi. Karkulainen ja minä päästiin tallille asti", sanoin ja koetin vaikuttaa optimistiselta.

Istuin portaissa ja nojasin poskeani polviini. En ottanut uskoakseni Mikin sanoja. Sallan ei olisi ikinä pitänyt kuulla sitä. Yhtäkkiä en ollutkaan Sallalle enää tippaakaan kateellinen. Minun oli erittäin paha olla. Olisin halunnut lähteä perään... mutta olisin vain pahentanut tilannetta.
Mikä sotku! Kaikki tuntui epätodelliselta.
Vasta silloin aloin oikeasti itkeä. En pystynyt tukahduttamaan nyyhkytyksiäni, vaikka yleensä (niin, yleensä) pystyin hillitsemään itseni.

"Onko kaikki kunnossa? Ottakaa tästä vähän lämmintä juomaa", tyrkkäsin vaivautuneena kaakaomukit tyttöjen kouraan. En ollut tottunut tällaisiin tilanteisiin. "Pitäkää huolta, että lämpiätte kunnolla", mutisin huolestuneena
Sallalle ja Inkalle. "Voitte tulla takaisin vintille sitten, kun olette valmiit."
Käännyin kannoillani haroen hiuksiani ja olin törmätä rappusilla pillittävään Valmaa. Voi ei. Mikä kamala, kamala sotku. Kirosin tyttöjen herkkyyden viimeiseen helvettiin ja istuuduin sitten nyyhkyttävän Valman viereen. "Hei, mikä siula on?" kysyin varovasti tytöltä.

Raahauduin sisälle talliin, ja lämmin ympäristö alkoi välittömästi sulattaa ikijäätä ympäriltäni.
Hörppäsin kiitollisena kuumaa juomaa, ja haroin hiuksiani ojennukseen. Kuinka noloa! Mutta ei kuitenkaan, minä menisin takaisin, vaikka sydämmeni hakattaisiin vieläkin pienempiin muruihin, ja haudattaisiin sementtiin, menisin takaisin.
"Mä käyn vessassa.. siistiytymässä. Sä voit jo mennä ylös."
Sanoin Inkalle, ja hymyilin pienesti, kiitollisena hänelle tuosta avunannosta. Nyt pitäisi yrittää pysyä kylmänä kuin kivi, vakaana kuin kallio, ja jotenkin lukita koko muu maailma pois. En saisi osoittaa olevani tälläinen itkupilli, mitä Mikkikin siitä ajattelisi? WC:ssä pesin vedellä ylimääräiset ripsivärinjämät kasvoiltani, mutta lopputuloksestakin huomasi selkeästi, että olin itkenyt. Silmienympärykseni oli tulenpunainen. Hengitin muutaman kerran syvään, ja kuivasin sitten käsipaperilla hiukseni, lopuksi vielä sipaisten ne huolelliselle poninhännälle. Sitten palasin talliin, ja kipusin vintille. Astuin sisään kuin haamu, en katsonut muita, ja istuin syrjäisimmälle paalille jonka löysin. Katsoin suoraan eteenpäin, tarkentamatta katsettani mihinkään. Pysyin vaiti.

"Oletko nyt aivan varma?" kysyin vielä Sallalta, mutta hymyilin sitten ja nyökkäsin. Itsellänikin olisi seliteltävää sekaisista hiuksistani ja nilkastani, jonka tekoon sekunti sitten kuoppaan pihassa. Hypin yhdellä jalalla ja viltti olkapäilläni portaille ja nilkutin ne ylös. Hymyilin Aleksille sotilaallisen ymmärtäväisesti ja konkkasin varovaisesti lähimmälle paalille. En sanonut mitään raskauttavaa Sallasta.
"Elossa ollaan", ilmoitin ja hymyilin hieman.

-Ohhooh tulipa soopa, no jos minä jatkan pyörittämistä, Valma tulee varmaan pian, hymähdin ja pyöräytin pulloa joka kohdistui Nannaan.

Ääähh, se osoittaa muhun. Kakistin hieman kurkkuani: "Totuus."
En varmasti uskaltaisi ottaa tehtävää, kun kukaan muukaan ei ollut sitä vielä ottanut! Jäin jännittyneenä odottamaan millaisen kysymyksen saisin..

-Hmph sä oot muutenkin niin oma laatuinen niin kai sä uskallat vastata pahempaankin kysymykseen, katselin Nannaa kysyvästi mutta en jäänyt odottamaan vastausta.
-Kenet pojan/tytön haluaisit nähdä paljasiltaan, tokaisin ja ehkä naurahdin tyhmälle kysymykselleni.

/ei oo pakko olla tallilainen

- E-ei mikään, sanoin tukahtuneesti otsa polvia vasten. Kaipasin olkapäätä, jota vasten itkeä. Enkä halunnut, että Sallasta tuntui näin hirveältä vain minun takiani. Kaikki tuntui mahdottomalta. Mitä nyt tapahtuisi? En nähnyt tietä, jota pitkin tästä tilanteesta voisi edetä.

Nousin ylös (Nannan vastattua) Valman tyköön.
-Tuu mukaan ja jos alkaa yhtään ahdistaa niin lähdetään pois, ehdotin hauvavauvan silmä katseellani Valmalle, ja kiskaisin tätä ylös päin.

- Ääh, mutisin vaisuna. Vintillä oli Mikki. - Een, sanoin vastahakoisena. Toinen, jota en nyt pystyisi katsomaan silmiin, oli Salla. Tyttö oli varmaankin hyvin kaunainen minua kohtaan.

Olin hämmentynyt itkuisten ja koviakokeneilta näyttävien tyttöjen saapuessa takaisin vintille. Missä Valma oli? Tuijotin lähinnä Sallaa kysyvästi, mutta tyttö ei näyttänyt huomioivan ympäröivää maailmaa. Oliko heillä tullut riitaa Valman kanssa? Oliko kenties Sallakin kiinnostunut minusta? En ottanut kenestäkään selvää.
Miksei tytöt voineet puhua tunteistaan? Piti vain möyriä itsesäälissä ja tutkia omaa napaansa mikä oli vikana. Miksei voitu vain antaa elämän mennä eteenpäin?

Tein selkoa omille ajatuksilleni ja raaputin hiuksiani.
Mä tykkään Valmasta, Valma tykkää musta. Tykkääkö Nanna musta? Tykkääkö Salla musta? Tykkääkö Inka musta? Entä Narnia, vai oliko sekin jo haudannut haaveensa? Taisin unohtaa jonkun...

Sitten kuulin Maikin kysymyksen, joka oli osoitettu Nannalle ja repesin nauruun. Mikä kysymys! Olisiko minun pitänyt tehdä kymmenen punnerrusta ja vatsalihasliikettä, riisua paita ja katsoa Nannaa merkitsevällä katseella ja sanoa, niinkuin moni ikäiseni poika olisi halunnut sanoa "Oisit vaan kysynyt, beibe". Mutta ei, tuijotin epäuskoisen huvittuneena Nannaa ja Maikkia, enkä uskonut, että Nannan vastaus olisi ollut mitään Mikin suuntaista. Pikemminkin Miro, hän oli suloinen mukamaskovis, joka vaikutti olevan lääpällään Nannaan. Heissä oli samaa kapinallista henkeä. Hymyilin, mutta vilkuilin kuitenkin portaikkoon, josko Valma ilmestyisi pian.

// jooko, ettei hirveästi hypittäisi asioiden yli, ja odotettaisiin, että se vastaa, kenen ns. vuoro on vastata. Kuten kysymys Nannalle... ei tiedetä mitä Nanna vastaa, joten annetaan hänelle mahollisuus viedä tätä ropea siihen suuntaan mihin haluaa. Tulee muuten vähän sekavaa, kun tämä tässä jo vähän on.

Ei muuta, vähän vaan mietin (:

Nyt loppui hissuttelu. Siirsin totisen katseeni Mikin kiinnostaviin, komeisiin, ja salaperäisiin kasvoihin.
"Tehäänpä yks juttu selväksi. Mä pidän susta Mikki."

Katselin heinäpaaliltani muiden menoa. Tytöt olivat osittain hajaantuneet, osa pelasi, osa oli.. jossain. Herranjestas mikä soppa, mietin, mutta keskityin sitten odottamaan Nannan vastausta.

"Ai kenet haluaisin nähdä alasti..?" katsoin huvittuneena Maikkiin ja purskahdin nauruun. "Kenet tahansa yli 16-vuotiaan, joka näyttää vähääkään miltään. Tytön tai pojan, ei senny nii vällii", pistin homman leikiksi, vaikka puhuinkin täyttä totta.

//ja ihan oikeesti hei, tää on slowari eli pitää olla kärsivällisyyttä oottaa vastusta! murr.. ei myö kaikki pystytä istuu koneella 24/7 :-D


//HHEEEIII, MÄ SAIN VIHDOIN KOLME TÄHTEE!! JEE!!

"Ei sun Valma pakko ole tulla, jos tuntuu yhtään epämukavalta... Mutta miusta kuitenkin tuntuu, että kaikki osaa käyttäytyä ihan aikuismaisesti, vaikkeivat ehkä saakkaan haluamaansa huomiota Mikiltä. Jos joku ei hyväksy sitä, että Mikki pitää sinusta, niin se on heidän ongelmansa. Mie pistän kyllä ruotuun kaikki, ketkä yrittää ruveta kuittailemaan mitään", rohkaisin Valmaa ja halasin sitten tyttöä hetken mielijohteesta. Valma vaikutti nyt kaipaavan tukea. "Meet vaikka Maikin kanssa istumaan vierekkäin, niin hää voi olla siun tukena", vilkaisin nuorempaan tyttöön ja hymyilin tälle kysyvästi.

//komppaan Mikkii ja Nannaa..

Nyökkäisin Aleksille, ja ojensin kättä Valmalle. Olihan hän ollut suurin tukiani hoitajista tähän mennessä.

Pyyhin kyyneleeni ja puristin Maikin kättä.
- Okei, sanoin jo vähän reippaammin. - Kyllä tää tästä... varmaan. Mä vaan vähän yllätyin, ja kun Sallakin oli siinä... toivottavasti se nyt ei pahastunut mulle ihan hirveästi. Tai siis, totta kai se pahastui, mutta...
Lopetin selitysyritykseni ja lähdin Maikin ja Aleksin kanssa kohti vinttiä.

Hämmästyin Sallan heittoa. Tuijotin tätä hämmentyneenä ja sain sitten vieritettyä hymyn suupielilleni. Salla oli tietysti mielenkiintoinen persoona, mutten osannut kuvitella meitä yhdessä, toisin kuin Valman ja minut. Kaikissa muissakin tytöissä oli sama vika, heidän ajatteleminen tuntui tahmealta, mutta Valmassa oli jotain luonnollista.
Hyvä, nyt minäkin pääsin tyttöjen pään sisälle... Sydämeni hakkasi kovaa, mutta rauhoittui sitten.
"Salla, mustakin sä oot kiva, mutten oikeen... en mä oikeestaan tunne sua, me ollaan juteltu pari kertaa...", sanoin epäröiden ja vilkaisin taas portaikkoon. Olin tehnyt päätökseni, olin kuunnellut sydäntäni, ja nyt vain piti pysyä lujana, vaikka se tuntuikin kylmältä ja epäkohteliaalta.
"Sä olet mun kaveri, meistä voi tulla hyvät ystävät..." jatkoin ja pystyin taas hengittämään vapautuneesti.
"Mä tykkään kuitenkin Valmasta eniten, oon tykännyt ihan alusta asti.. en vaan huomannut sitä aikasemmin", sanoin ja rauha oli hiipinyt sydämeeni. Loin Sallaan ystävällisen hymyn ja anoin häntä katseellani ymmärtämään.

Sitten huomioni siirtyi Nannan vastaukseen ja hymähdin. Ajatukseni risteilivät edelleen Sallan sanoissa. Ymmärsin Nannan vastauksen, sellaisiahan me oltiin. Lihakset näyttää hyvältä, tatuoinnit näyttää hyvältä ja niin edelleen. Nanna osasi pitää kysymykset vähemmän henkilökohtaisina, jota arvostin juuri tällaisella sekametelihetkellä.

Varmistin vielä, ettei Salla ollut lähtenyt minnekään hiljenin taas odottamaan Valman ja Aleksin palaamista. Jotenkin olin varma, että Valma onnistuisi järjestämään ajatuksensa. Nyt kuitenkin tiesin, mistä iso episodi oli johtunut.

Naurahdukset ja puheensorina täyttivät huomioni ja tuntui taas, että olisin osa äänien peittämää todellisuutta. Hymyilin.

Kuuntelin ovenraosta Sallan pamautusta ja Mikin sitä seuraavia sanoja. Minulle tuli niistä todella lämmin olo. Kunpa Salla vain ymmärtäisi.
Sitten päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Pujahdin ovenraosta sisään.

Näin Valman kävelevän vihdoin sisään. Huokaisin helpotuksesta. Tytön kasvoilla viipyi hymy.
Katsoin tyttöä hieman eri tavalla, kuin olin aikaisemmin katsonut. Näin tytön erilaisena kuin ennen. Näin hänen askeleensa, kuin ne olisivat jokainen täydellisiä ja juuri oikeanlaisia askeleita. Puna levisi poskilleni ja ilma alkoi silitellä lämpimiä kuiskauksia niskaani vasten.
Katseeni viipyi Valmassa, olisin vain halunnut ottaa hänet syliini ja sanoa, että nyt kaikki on hyvin. Enää ei ole kuin minä ja sinä.

Kun Valma astui huoneeseen, katseeni oli kylmempi kuin jää. Tuijotin tyttöä, joka oli kaikkea sitä mitä minä en ollut. Kateuden kamalat kiekurat valtasivat mieleni. Katsoin vielä Mikkiä, ja uskoin katseeni kertovan aivan tarpeeksi ilman sanojakin; olin loukattu, runneltu, tallottu, ja katkera.
En uskonut voivani jäädä tallille enään, minun pitäisi etsiä uusi tallipaikka. Taas. Tai vain lopettaa koko harrastus, tämä kaikki oli erillaista minulle. Olin aivan erillainen, ehken edes kuulunut tänne.
"Kerron nyt vielä teillekkin, että mä taidan etsiä Smetanalle uude..." Smetana, niinpä. Ja kukas olikaan keksinyt sen lempinimen? Purskahdin itkuun ja painoin pääni syliini.

Teillekkin tiedoksi, että mulla on paha tapa samaistua mun hahmoihini. Niin on käynyt aina kaikissa ropeissa, ja kävipä taas kerran. Ja samalla kun samaistun, niin mä tietenkin ihastun ihan täysillä niihin hahmoihin mistä mun hahmoni pitää. Joten tää saatto nyt olla tässä.

Jäin paikalleni seisomaan, kun Salla alkoi itkemään. Ei enää enempää kyyneleitä. Mitä olinkaan tehnyt? Vaikka Salla oli katsonut minua inhoavasti, kun olin astunut sisään, minusta tuntui pahalta hänen puolestaan. Halusin, että kaikki olivat iloisia.
Silti tiesin, etten en ollut oikea ihminen lohduttamaan.

Ei Salla!!! Oikeesti ;___;

Salla et oikeesti lähe mihinkään:( Kiltti:(

-Ääh voisimmeko palauttaa sen talli hebgen. Ja pitää itsemme itseinä ja toise toisina ja koitta jatkaa meidän tuhuamme normaalisti. Ne ketkä eivät siihen pysty niiin... sitä mieltä minä olen. Tokaisin mutta en keksinyt sanaa

// Kysykää oikeesti mun ropepiiriläisiltä, ne voi todistaa Ja mä en sitten oo aikoihin roolipelannu ihmisillä, joten toisinaan laatu kusasee.
En mä ees oo varma "kuulunko" mä tänne. Oon tosin yhä sitä mieltä että Hallava on paras paikka aikoihin, mutta musta on alkanu tuntuu ettei Sallaa oikeen haluta tänne. Se jätetään tarinoista, kuvista, ihmissuhteista...

Mieleni teki taas auttaa Sallaa, mutta halusin olla puolueeton. Jokainen tyttö tallissa oli minun silmissäni täydellinen, Salla hiuksineen, Nanna huiveineen ja Lotta pirteine raitoineen. Aina ei voinut vain mennä miten haluaa. Jostakin syystä toivoin itseni Valman asemaan, olisipa minullakin joku jonka syliin käpertyä ja olla vain hiljaa, lämpimässä. Mutta ei minulla ollut enkä tiedä tulisiko koskaan olemaan. Tallilla uskottelin itselleni olevani sujut sen kanssa, mutta kotona saatoin viettää tunteja miettien, miksi en voi olla kuten kaikki muut tytöt. Tuntui siltä, että vain Rana oli oikeasti todellinen ystäväni. Ihmisiin ei koskaan voinut luottaa, mutta hevonen oli heti vierellä tarjoamassa lohtua kuin lämmin ja pehmeä peti. Niin, uni oli minun lääkkeeni rakkausongelmiin, joita minulla ei erityisesti ole ollut. Suklaa, peitto ja hyvä kirja.

Ja sitä paitsi, rakkauden löytää varmasti myös tallin ulkopuolelta. Vaikka lähinnä tallipojat olivat minun mieleeni, sellaiset kuten... no Mikki, Topias ja Aleksikin, siis ihan ystävinä. Maikin kommentti satutti minua. Tulkitsin sen hieman julmana, mutta ihmiset ovat ihmisiä. Jokainen ansaitsi minusta sijaa Hallavassa oli suhdeongelmia tai ei. Eikä Hallava ole enää sama vanha Hallava, tajuatteko, Hallavassa on meneillään romanssi!

Älkää sit kertoko teidän hahmoille mutta mullakin oli ideana jossain vaiheessa ihastuttaa Inka ja se saattaa vielä tapahtua. En tiedä kuka ihastuksen kohde on, mutta joo. Ja Salla, ei sun kannata lopettaa mutta jos siltä tuntuu, niin mä en voi enää auttaa. Toivon kuitenkin että jäisit, niinkuin kaikki täällä! Hih, voi vitsi nyt meil ei oo enää samanlaista tyttöporukkaa Mikin luona päivystämässä :-D No, vaihtelu virkistää... mitä mä selitän. Oon ollut ihan kumma tänään. Korkea aika mennä nukkumaan?

"Mä en usko että... Mä pystyn katteleen teitä. Niinku yhessä."
Eikös Valma muuten ollut vasta neljäntoista? Ja Mikkihän oli melkein täysi-ikäinen.. Ja niin ihana.
En mä nyt ihan heti ole lähössä. KUNHAN kaikkialla ei tartte vaan katsella Mikki & Valma forever -juttuja. Koska mä/Salla ei tuu koskaan oleen sujut tän asian kanssa. Tod.näk teen siitä nyt sellaisen hiljaa kärsivän yksinäänviihtyvän tytön, mutjoo... Hittoku Mikki vaan on ainutlaatunen <3 Noi muut pojat (ei mtn henk.kohtasta) vaan on jotenkin pliisuja, ei niin.. Niin uniikkeja, harkittuja, sellasia erillaisia.

Sori Salla, ei onnistu.

"Äh, Maikki on ihan oikeassa. Jatketaan nyt vaan tätä pullonpyöritystä, tai tästä ei tule yhtään mitään", ehdotin ja ääneni oli optimistisempi kuin tänään missään vaiheessa. Olin yhä huolissani Sallasta, mutta en voinut enää mitään. Olin leikkinyt sankaria tarpeeksi kauan tänään ja tytön pelastaminen alkoi riittää. Hei tuohan kuulosti ihan pojalta! Ulkoapäin toivoin vaikuttavani hieman huolettomalta, mutten niin naurua pursuvalta kuin sisälläni. Nopeasti toivoin jonkun pyörittävän pulloa, ja keskityin taas siihen, että se jolle kysymys napsahtaisi, en olisi minä. Sormet ristissä!

/// kunhan pelottelin, en vielä tiiä millanen rakastaja Mikki on (; ja Salla, yksityisviestit on yksityisviestejä aina jostain syystä (:

Olin mennyt ihan sekaisin. Vintin tunnelma oli kuin hurrikaanin jäljiltä ja olin täysin tyllästynyt pohtimaan, mitä tyttöjen päässä liikkui. Me oltiin Valman kanssa kaksi ihmistä, jotka tiesivät, että synkkaaminen sykki kummankin sydämestä, mutta ei mitään sen ihmeellisempää vielä. Mua nauratti, kun luin toisten ilmeistä, mitä mieltä he olivat viimeisimmistä tapahtumista. Olin niin iloinen, että Inka oli täällä tyrkkimässä tapahtumia eteenpäin.
"Jep, Nanna pyörittää, vai?" yhdyin Maikin aloittamaan keskusteluun ja katsoin odottavasti Nannaan.

Hymähdin kun muut olivat liittyneet minuun. Nojauduin Valman jännityneeseen olkapäähän, olin väsynyt kaikkien murjotulsiin sen sellaisiin. Valma oli lämmin ja luotettava, kuin sisko.
-Sie oot ihan sika lämmin, hymähdin Vaalle katsoessani häntä täältä alempaata.

/hei pliis eo tästä keskustelufoorumia

//en jaksa kommentoida teijän juttuja, tulee vaan angsti fiilis ja menee ihan sekasin... no thanks

Nappasin tyhjän kokispullon käteeni ja sinkautin sen vinhaan pyörähtelyyn. Ympäri ympäri ympäri, pullo pyöri ja pysähtyi viimein osoittamaan kohti Inkaa. Nostin katseeni pullosta ja kysyin: "Totuus vai tehtävä?" ilkikurisesti hymyillen, epätoivoisena yrityksenäni saada tunnelma palaamaan kepeäksi.

Hymyilin pienelle Maikille, joka oli käpertynyt kylkeeni. Siinä oli yksi huoleton ja rento, josta minun pitäisi ottaa oppia.
Miksi kaiken piti olla näin vaikeaa? Salla itki yhä hiljaa omalla paalillaan, ja karmivalla tavalla minusta tunui, että se oli minun syyni, vaikka tiesin, etten ollut tehnyt mitään väärää.
Olet vain ihminen, muistutin itseäni. Tällaista sattuu. Kukaan ei voi olla täydellinen.
Sisälläni viipyili yhä Mikin aiheuttama mukavan lämmin olotila. Jokin oli ainakin osunut nappiin, mutta mihin hintaan.
Tämäkin ilta päättyy aikanaan, sanoin itselleni. Jonakin päivänä kaikkien haavat olisivat parantuneet, ja kaikki olisi taas hyvin. Vilkaisin Mikkiin. Ehkä enemmän kuin hyvin.

Salla, mä tulin tosi surulliseksi, kun mä luin, miltä susta tuntuu. Mä olen ihan hirveen pahoillani. Ole kiltti äläkä ole vihanen mulle.

Pullon pysähtyessä kohdalleni teki mieli tunkea sormet kurkkuun. En tiennyt yhtään mitä vastaisin, en minä tehtävää halunnut. Ja tämä oli vaan peli, ei mitään vakavaa... mitä pahaa muka voisi tapahtua? Vastaisin vaan tummanpunaisena rehellisesti.
"Totuus", sanoin ja tunsin hieman syyllisyyttä siitä, että en vihdoin sanonut tehtävä. Peli oli tosin mielenkiintoista jo näin. Miksei vaan oltaisi pelattu totuutta ja totuutta?

Tunnelma alkoi rauhoittua, ja pystyin jo keskittymään peliin paremmin. Hymyilin Nannalle kiitollisena, kun hän ei ollut tehnyt aikaisemmasta suurta numeroa itselleen. Sitten jäin katsomaan hymyillen Inkaan, mitäköhän Nanna keksisi kysyä tytöltä... Nojauduin eteenpäin polviani vasten ja yritin saada korjaantuvasta ilmapiiristä henkeä omille ajatuksilleni.

Oi kuinka rakastin koko talliporukkaa, en malttaisi odottaa jo seuraavaa kysymystä.

Kurkkasin tallivintin ovelta. Siellä oli paljon väkeä. Varmaan koko talli porukka. No ei ehkä ihan, mutta melkein. Astuin sisään.
- Mitä te täällä teette tähän aikaan yöstä? ihmettelin.

"Leikitään totuutta ja tehtävää, mutta karvas totuus on että tästä on kohta tulossa totuus tai totuus. Nanna oli juuri kysymässä jotakin minulta?" kohotin kulmakarvojani ja käännyin katsomaan Nannan silmiin puolivakavana.

- Okei.
Istahdin heinäpaalille Valman ja Maikin viereen.