Lauantai 27.8.2016
Lauantaina kävellessäni tallille ajattelin kaikkea sitä, mikä oli muuttunut sitten sen päivän, kun olin viimeksi käynyt tallilla. Ehkä kevein kaikista niistä asioista oli se, että nyt ei selvästikään ollut enää kesä. Taivas oli kirkas, mutta kirpeän syksyinen tuuli ravisteli puita ja lennätti lehtiä hiekkatielle. Illat olivat pimentyneet parin viime viikon aikana, ja sateisia päiviä oli yhä enemmän. Koulu ja ylioppilaskirjoitukset painoivat päälle, samoin kuin tuntikauden alkamiseen liittyvät hevosenhoitajan ja treenaajan velvollisuudet, jotka tänäänkin ajoivat minut tallille.
Seuraavia neljää muutosta oli vaikea laittaa keveysjärjestykseen.
Ensinnäkin Alana oli sairaalassa. Tiistai-iltana minun, Miron ja Nannan piinallinen odotus oli päättynyt, kun Aleksi oli soittanut ja kertonut, että Alana oli löydetty tajuttomana metsästä ja kiidätetty sairaalaan. Sen koommin hänestä ei ollut kuulunut mitään, mutta Aleksi oli vakuuttanut, että Alana olisi nyt hyvissä ja ammattitaitoisissa käsissä. Yritin vakuuttaa itselleni, ettei mitään vakavaa vahinkoa ollut tapahtunut, mutta epätietoisuus varjosti mieltäni synkkänä pilvenä.
Toiseksi Mikki ja Kukka olivat lopettaneet. Mirri oli saanut uuden omistajan ja Kukka lähtenyt kohti uusia seikkailuja. Mikkiä puolestaan odottivat opiskelut toisella paikkakunnalla. En ollut ehtinyt nähdä kumpaakaan tai hyvästellä. Kukkaa tulisi tietenkin ikävä, hän oli yksinkertaisesti niin ihana ja valoisa ja ystävällinen persoona, vaikken häneen ollut kunnolla tutustunutkaan. Mutta Mikin lähtö kirpaisi vieläkin enemmän. Emme olleet juuri puhuneet sen jälkeen, kun minä ja Chris olimme palanneet yhteen, ja minusta tuntui, ettei mikään ollut enää entisellään meidän välillämme.
Kolmanneksi, ajattelin kääntyessäni pienemmälle polulle, joka johti metsän keskellä kulkevalle laukkasuoralle. Rana oli poissa. Kuollut. Ajatuksen lopullisuus tuntui taakkana hartioilla. Rana oli ollut upea ja ihana hevonen, joka jäisi ikuisiksi ajoiksi elämään jokaisen sen tunteneen ihmisen sydämessä. Ranan kuolinpäivä oli ensin tuntunut ihan tavalliselta päivältä, mutta sitten se oli kääntynyt hirvittäväksi painajaiseksi. Tuon päivän jälkeen ratsukot olivat pitäytyneet kunnioittavasti poissa laukkasuoralta.
Erotin laukkasuoran päädyn jo kaukaa. Suuren kiven juurelle oli tuotu luonnonkukkia ja kynttilöitä. Ruoho kiven ympärillä oli tallautunut. Kyykistyin ja kaivoin repustani paperiin käärityn esineen, jonka halusin laskea Ranan ”haudalle”: puukehyksissä olevan talvisen kuvan, jossa olimme minä, Dunja, Inka ja Rana. Kuva oli vuoden 2014 kevättalvelta, enkä voinut olla ajattelematta, miten kauan siitä oli. Molemmilla hevosilla oli paksut talviturkit, ja Ranan valkea karva säihkyi auringossa. Minä ja Inka näytimme hurjan paljon nuoremmilta, ja molemmat hymyilimme posket punaisina pakkasenpuremista.
Asettelin kuvan nojalleen kiveä vasten, ja jäin hetkeksi katselemaan kuvaa ja kynttilöitä ja kukkia. Mitäköhän Inkalle kuului, ajattelin. Tuskin kovin hyvää. Minusta tuntui, että olin maailman kamalin ihminen, kun en ollut soittanut hänelle, mutta en ollut uskaltanut. Hänenkään kanssaan olin hädin tuskin puhunut koko kesänä, olin ollut niin Christianin lumoissa.
Hätkähdin takaani kuuluvia askelia, ja minulle tuli sellainen olo, että minut oli yllätetty tekemästä jotakin luvatonta. Pyyhkäisin äkkiä lapasella poskelle pudonneen kyyneleen, suoristauduin ja heilautin repun selkääni.
Polulta asteleva Katri näytti yhtä säikähtäneeltä. Hänelläkin oli selässään reppu. Kädessään hän piti hautakynttilää ja tulitikkuaskia. Yskähdin vaivautuneesti.
- Moi, tervehdin. Katri nyökkäsi yhtä vaivautuneesti hymyillen.
- Mä… tulin vaan tuomaan kynttilän, hän sanoi, ikään kuin hänen tarvitsisi selitellä.
- Joo, sanoin. – Mäkin toin tuon kuvan.
Katri kyykistyi sytyttämään kynttilän ja katseli hetken kaikkea haudalle tuotua.
- Rana oli niin ihana hevonen, hän sanoi. – Vaikka mä en sitä kyllä kauhean hyvin tuntenut.
- Niin oli, vastasin, ja kurkkuani kuristi.
- Inka parka… Mä en halua edes kuvitella miltä tuntuisi jos Nova vain yhtäkkiä… Katri nielaisi. – Onko Inkasta kuulunut mitään.
- Ei, sanoin ja minua hävetti vähän. Kyllä kai kaikki tiesivät, että minä ja Inka olimme parhaita kavereita, mutta silti en ollut ottanut häneen yhteyttä.
Lähdimme hiljaisuuden vallitessa kävelemään tallille. Talli näytti arkiselta ja normaalilta – kissa käveli tallituvan nurkalla ja jono hevosia ratsastajineen suuntasi maneesiin koulutunnille. Aleksi seisoi ovensuussa ja vilkutti meille. Vilkutimme takaisin ja menimme tupaan viemään tavaroita. Tupa oli tyhjillään.
- Mä voisin putsata Dunjan varusteet, sillä alkaa työt tunnin päästä, sanoin sulloessani tavarani kaappiin.
- Itse asiassa Novankin varusteet taitaa kaivata putsaamista, Katri sanoi. Suuntasimme talliin ja satulahuoneeseen ja kaivoimme satulasaippuat ja sienet esille. Dunjan satula oli todellakin huolellisen pesun tarpeessa, huomioin nostaessani sen tangolta.
- Pitäisi tehdä tallissa kunnon syyssiivous joku päivä, Katri sanoi. – Tuntien alkamisen kunniaksi.
- Niin, sanoin. Sitten satulahuoneeseen lankesi hivenen kiusallinen hiljaisuus. Yritin näyttää siltä, että olin omissa maailmoissani ja keskityin täysillä satulan puunaamiseen, mutta samalla olin kiusallisen tietoinen siitä, että Katri istui parin metrin päässä, ehkä samoissa ajatuksissa.
- Oletko sä lukiossa? Katri kysyi lopulta katkaistakseen hiljaisuuden.
- Joo, vastasin. – Abivuodella.
- Hei, niin mäkin! Katri vastasi vähän innostuen. – Onko sulla nyt syksyllä jotkut kirjoitukset?
- Joo, enkku ja terveystieto. Onko sulla?
- Bilsa vaan, Katri sanoi. - Mutta keväällä on sitten viidet kirjoitukset… Kemia, pitkä matikka, fysiikka, äikkä, ja enkku.
- Herran jestas, päivittelin. – Sä olet sitten kunnon koulunkävijä! Ja luonnontiedeihminen. Mä en ole koskaan oikein pärjännyt matikassa tai missään tollaisissa. Mä olin lyhyessä matikassa mutta en edes sitä kirjoita.
- Mä tykkään laskemisesta, Katri sanoi. – Se on rentouttavaa. Vähän niin kuin joogaa. Silloin se on tietenkin syvältä, jos ei osaa.
Pudistelin hämmentyneenä päätäni.
- Mä en sitten varmaan koskaan ole osannut, sanoin. – Mä tykkään kirjoittaa.
- Mä en taas ole siinä niin hyvä.
Kiusallisuus oli tiessään, ja yllättäen juttu luisti Katrin kanssa aivan vaivattomasti. Valitimme kuorossa siitä, kuinka raskas abivuosi oli, ja siitä, miten stressaavaa oli joutua murehtimaan koko ajan jatko-opintoja. Olin hämmästynyt siitä, miten helppoa Katrin kanssa oli jutella, ja kummastelin myös sitä, miksemme olleet aikaisemmin tutustuneet kunnolla. Loppujen lopuksi minä ja Katri olimme aika samanlaisia: ujoja, varautuneita ja vähän ulkopuolisia nuoria, jotka pohtivat, mitä halusivat elämältään ja mihin asioihin kannatti panostaa.
Kun olimme saaneet satulat ja suitset puhdistettua, oli jo aika mennä auttamaan tuntiratsastajia.
- Mun piti tänään treenata Novalla koulua, Katri sanoi. – Sähän voisit tulla antamaan vinkkejä.
- Selvä, lupasin.
Dunjan ratsastaja oli noin 14-vuotias puhelias lettipäinen tyttö, joka kyseli minulta, millaista oli hoitaa Dunjaa ja millainen talli Hallava oikeastaan oli. Hän kertoi aloittaneensa täällä ihan vasta. Vastailin kysymyksiin ja paijasin samalla nuokkuvaa Dunjaa.
- Mä aloitin vajaat kolme vuotta sitten Dunjan hoitajana, selitin. – Nyt mä olen jo vähän liian pitkä sille, joten mä ratsastan Darcylla. Se on sellainen iso, tumma puoliverinen, taitaa olla koulutunnilla paraikaa.
Tyttö vaikutti hyvin kärkkäästi haluavan tietää, oliko minulla aikomuksessa lopettaa Dunjan hoitaminen. Otteeni ponin riimusta tiukkeni aavistuksen verran, ja sanoin vähän tuimemmin kuin oli tarkoitus, että ponin kanssa voi tehdä paljon muutakin kuin vain ratsastaa.
Kun tuntilaiset oli saateltu turvallisesti maneesin suojiin, puin takin ylleni ja menin kentän laidalle katselemaan Katrin ja Novan treeniä. Ratsukko meni vielä uralla pitkin ohjin.
- Ääh, hermostuttaa, kun joku toinen kuin opettaja katselee ratsastusta, Katri huikkasi nauraen.
- Musta ei kyllä kannata ottaa paineita, sanoin. – Mä olen pahainen tuntiratsastaja.
- Mutta sä saat kyllä Darcyn menemään tosi kivasti, mitä mä olen tänä kesänä katsellut valmennuksissa, Katri huomautti. Punastuin vienosti. – Te olette kyllä loistava pari Darcyn kanssa!
Kehujen saaminen tuntui mukavalta. Kapusin aidalle istumaan ja katselin, miten Katri verrytteli Novaa ravissa.
- Se näyttää rennolta, huikkasin. – Vähän hitaalta ehkä.
En ollut kuullut takaani tulevia askelten ääniä tuulen yli, joten säpsähdin hiukan kuullessani Nannan äänen.
- Ai, sulle on annettu valmentajan pesti.
Virnistin.
- Joo, musta tulee neiti Dietrich kakkonen.
- Se nainen oli kyllä painajainen, Miro kommentoi ja tuli nojaamaan aitaan. Nyökkäsin.
- Sillä oli jotain ihmeellistä Eeviä vastaan. Alanasta se taas tykkäsi.
- Ihme tyyppi, Nanna sanoi. – Oletko sä muuten nähnyt Mikkiä viime päivinä? hän kysyi kuin ohimennen.
- Eeen, vastasin yllättyneenä. – Eikö se ole jo lähtenyt?
- Ei, sen piti lähteä jo muutama päivä sitten, Nanna sanoi. – Mutta taitaa se vielä olla täällä.
Kummallinen tunne lävisti sisukseni. Se oli kuin jo kertaalleen menetetty mutta takaisin saatu toivonkipinä. Se tuntui hurjalta, ja minusta tuntui äkisti enemmän kuin koskaan, että minun oli pakko nähdä Mikki vielä ennen hänen lähtöään. Työnsin käden kollarien taskuun ja tunnustelin viileän kännykän kuoria. Pitäisikö… vai eikö pitäisi…
Katrin huikkaus keskeytti ajatukseni.
- Nyt Novan ravi tuntuu kivalta! Miltä se näyttää.
- Oikein mainiolta, vastasin, vaikka olin vielä hiukan kujalla. – Se on vieläkin vähän hitaan näköinen kyllä. Herättele sitä vähän puolipidätteillä.
- Me taidetaan mennä nyt talliin, Nanna sanoi. – Meidän piti harjata Tinttu.
- Viimeistä kertaa tänä kesänä, Miro sanoi ja oli niiskauttavinaan.
- Hmm… mutisin, ennen kuin tajusin kuulemani. – Älä sano että säkin olet lähdössä!
- Koulun penkki kutsuu, Miro sanoi. – Mutta mä lupaan ravata täällä aina säännöllisesti teidän riesana.
Nanna näytti vähän surulliselta, ja ajattelin, että hänelle Miron lähteminen oli varmasti pahinta. Nanna väitti, ettei hänellä ja Mirolla ollut enää mitään juttua, mutta ainakin Miron elekieli puhui toista.
Toivotin Mirolle hyvää syksynjatkoa opiskelupaikkakunnalla ja vannotin häntä tulemaan koko syyslomaksi Pronssijoelle. Kun parivaljakko meni menojaan, kaivoin puhelimen taskustani. Kutsuin Katria nimeltä, ja hän pysäytti Novan aidan viereen.
- Mun täytyy nyt lähteä kotiin, sanoin. – Pitää mennä tekemään ruokaa.
Valehteleminen tuntui ikävältä, varsinkin Katrille valehteleminen, olinhan vasta luvannut katsoa hänen ja Novan treeniä. Katri näytti harmistuneelta, ja omatuntoani kolkutti.
- Nyt jo? No, ei voi mitään.
- Oletko sä huomenna tallilla? kysyin, en pelkästään hiljentääkseni syyllisyydentunteen, vaan myös siksi, että olisi kiva viettää aikaa Katrin kanssa enemmänkin.
- Joo, enköhän. Voidaan sitten vaikka mennä ratsastamaan yhdessä, Katri sanoi toiveikkaana.
- Juu, sanoin ja vastasin aidosti hymyyn. – Pitäkää hauskaa treeniä, nähdään huomenna!
Kävin nopeasti noukkimassa tavarani tallituvasta, ja kaivoin kännykkäni uudestaan esiin hiekkatiellä. Toivoin, ettei tuttuja tulisi vastaan, ja valitsin Mikin numeron.
Mikki vastasi melkein heti.
- Moi.
Yskäisin.
- Yhm… Valma täällä.
En tiennyt, mitä sanoisin. Mitä Mikki ajatteli minusta? pohdin. Inhosiko hän minua, kun olin sillä tavoin uppoutunut omiin maailmoihini kesäksi enkä ollut lainkaan viettänyt aikaa hänen kanssaan, kun hän kerrankin olisi ollut Pronssijoella? Mitä enää oli tehtävissä?
- Valma? Ootko sä vielä siellä? Mikki alkoi jo ihmetellä.
- Joo, olen, sanoin ja yritin nopeasti kerätä itseni. – Mä vaan mietin että – että oletko sä vielä…
- Pronssijoella? Mikki päätti kysymykseni. – Joo, olen. Mutta lähden kyllä kohta.
- Ai, tänään jo?
Sydämeni jätti yhden lyönnin välistä.
- Tänään.
Pakotin sanat ulos suustani.
- Ehtisitkö sä vielä nähdä? Mä haluaisin hyvästellä.
- Aijaa, mä kun luulin että… Äh, antaa olla. Mä olen kämpillä, tule tänne.
- Okei, mulla menee puolisen tuntia.
Painoin punaista luuria ja huokaisin syvään. Tilaisuus oli ollut vähällä lipsua käsistä, mutta ehtisin sittenkin vielä nähdä Mikin.
Valma&Dunja 46HM
Jatkuu MDD:ssä
