11 osumaa on löytynyt haulle 0

Sadepäivä

Satoi vettä jo kolmatta päivää putkeen. Hyppelin vesilammikoiden yli tallipihan poikki, hiukset kosteudesta kihartuneina ja viileinä poskiani vasten. Kiinnitin katseen jalkoihini, enkä näin ollen ollut lainkaan valmistautunut törmäämään porkkanapäiseen tyttöön.
”Oh, Valma, sori, olis pitäny katsoa eteensä”, naurahdin samalla kun keräsin maahan pudottamani avainnipun.
”Eikun Ruusu...” tyttö sanoi varovaisesti, hieman törmäyksestä hämmentyneenä, mutta hymyillen. Tytön ääni paljasti jo erehdykseni, mutta minun oli pakko nostaa pääni varmistuakseni. Niin, eihän tytöllä ollut lainkaan Valmamaiset kasvonpiirteet.
”Heh, sori. Saman väriset hiukset”, naurahdin anteeksipyytävänä ja pörrötin tytön hiuksia jatkaessani matkaa kohti tallitupaa. Valma oli tosiaan pyörinyt mielessäni luvattoman paljon. Hänen ja Christianin suhdetta ei voinut olla huomaamatta, ja minua lähinnä säälitti Oscar, joka tuntui olevan kokoajan eksyksissä. Mitä olimme Nannan kanssa silloin tällöin jutelleet, oli minulle selvinnyt jos jonkinlaista Valman menneistä suhteista. Pakko myöntää, että tyttö oli lyönyt minut ällikällä. Kuinka saattoikaan hiljaisen ja rauhallisen tytön pariin kuluneeseen vuoteen kuulua niin monia jätkiä? Ei sillä, että se olisi jotenkin kovin ihmeellistä, ja olihan Valma aivan ihastuttava tyttö… mutta en kyllä olisi uskonut. Olin varmasti myös hieman mustasukkainen ajatuksissani, mutta yritin olla antamatta sen vaikuttaa käytökseeni.

Astuin tuvan ovesta sisään… ja siinä paha missä mainitaan: Valma ja Christian olivat sohvalla melkein sylikkäin, punoittavine poskineen ja säikähtäneine ilmeineen. Näinköhän olin keskeyttänyt jotakin…
”No morjens”, sanoin hieman yllättyneenä. En ollut vielä kovin montaa kertaa nähnyt pariskuntaa kuhertelemassa keskenään, mutta sen tiesin, ettei asia kuulunut minulle.
”Anteeksi häiriö”, sanoin otettuani kaapista tallitakkini ja pujahdin takaisin ulos. Oven takana minua oli vastassa Ruusu. Hänen kasvoillaan oli tismalleen sama ilme kuin minullakin, hieman ärtynyt ja pohdiskeleva, mikä sai minut hymyilemään.
”Sateinen sää vai yksipuolinen ihastus?” kysyin naurahtaen, mikä sai tytön ilmeen lähinnä säikähtäneeksi, aivan kuin olisin koira, joka juuri puhui hänelle.
”Öh, täh?” tyttö kysyi hämmentyneenä.
”Mietin, murjotatko sään vai jonkun henkilön takia”, tarkensin, mutta Ruusu näytti edelleen melko kauhistuneelta.
”Sään”, tyttö sanoi lopulta, kun huomasi minun jääneen odottamaan vastausta. Oli päivän selvää, että hän valehteli, mikä sai minut miltei hilpeälle tuulelle.
”Siinä tapauksessa en suosittele menemään tupaan”, neuvoin ja jatkoin matkaani tarhoja kohti. Nikita kuopi levottomasti mutaista maata, mutta tuli luokseni, kun aloin rouskuttaa porkkanaa suurieleisesti nautiskellen. Se jopa hörähti pienesti, mikä sai minut ilahtumaan.
”Mä kuulin ton!” naurahdin tammalle ja nappasin tämän riimuun ennen kuin se ehtisi tulla toisiin aatoksiin saatuaan porkkanan.

Tuosta oli kulunut nyt jo useampi viikko. Valmaa ja Christiania ei ollut näkynyt tallilla sen koommin, mutta ei ollut minun asiani kysellä heidän peräänsä… Viimepäivinä oli ollut mukava kesäsää, mutta nyt oli jälleen sateista. Nikita odotti tarhassaan jalat mutaisina, eikä näyttänyt juuri vastustelevan ajatusta sisälle siirtymisestä.

Talutin kimon pesariin rauhallisesti, mutta päättäväisesti, ja se sujuikin lähes ongelmitta. Nikita ei ollut vedellä lotraamisen ystävä, eikä varsinkaan pesukarsinoiden tapaisten omituisten ja tavarantäyteisten kopperoiden ystävä. Kaikesta huolimatta sain sen kuraiset jalat huuhdeltua ja kuivattua ilman suurempaa draamaa. Annoin tammalle palkinnoksi leivän taskustani, talutin omaan karsinaansa ja irrotin päitset. Hain pienen läjän kuivaa heinää tämän syötäväksi harjauksen ajaksi. Näin kuntoon laitto olisi kaikkein kivuttominta meille molemmille. Tunnit loppuisivat vasta noin tunnin kuluttua, joten minulla oli hyvää aikaa puunata poni kavioista korvankärkiin.

Työharjoitteluni loppui viikko sitten, enkä juuri tiennyt, mihin kesä oli yhtäkkiä kadonnut. Kouluni alkaisi taas parin viikon päästä toisessa kaupungissa, mikä tarkoittaa, että minun olisi hyvästeltävä niin Hallava kuin Pronssijokikin. Tuntui kamalalta jättää Inka tällaisella hetkellä, mutta minulla ei tainnut olla vaihtoehtoja. Minua suorastaan ärsytti, että joutuisin jättämään jälleen kaiken tänne. Valma ei minua ainakaan jäänyt kaipaamaan, se oli selvä, mutta minä jäisin taas kerran kaipaamaan häntäkin. Oliko minun pakko lähteä? Toisaalta, halusinko jäädä? Aika vierähti nopeasti ajatuksissani seilatessani ja pian päivän viimeiset tuntilaiset taluttivat ratsujaan talliin. Varustin Nikitan, puin kypäräni ja hanskat ja lähdin koulutreeni mielessäni maneesiin.

Jonkin ajan kuluttua maneesiin tuli myös Salli ja Dunja, sekä Riku, joka vaikutti kerrassaan mukavalta jätkältä. Oli ihan hyvä, että maneesissa oli toinenkin ratsukko, sillä ajatukseni pysyivät paljon paremmin tehtävässä. Treenaaminen syyskauden avauskisoja varten oli hyvä aloittaa jo nyt, sillä edellisistä kisoistani oli aivan tajuttoman kauan aikaa. Siihen oli syynsä, en nimittäin ollut kilpaillut vuosiin muilla hevosilla kuin vain Pinoccalla. Pinkki oli tällä hetkellä ylpeä äiti, ja tämän varsa mitä suloisin laikukas laukkahirmu.

Olin tekemässä sulkuväistöjä ravissa, kun kuulin Sallin puhuvan jotakin Kukan järjestämistä juhlista. Siirsin tamman käyntiin, annoin pitkät ohjat ja silitin vielä kiitokseksi tämän kaulaa – olihan Nikita työskennellyt yllättävän rennosti alkuverryttelyjen jälkeen.
”Mitkä juhlat?” kysyin Sallilta, joka työskenteli pääty-ympyrällä katsomossa istuvan Rikun valvovan silmän alla.
”Kukka kertoi minulle aiemmin tänään, että järjestää tallilla läksiäiset. Mirri palaa takaisin omistajalleen, ja jotenkin sain sellaisen käsityksen, että Kukkakin olisi lähdössä ainakin joksikin aikaa pois Pronssijoelta”, tyttö selitti keskittyen samalla kokoamaan vuonohevosta.
”Aijaa, milloin?”
”Läksiäiset ovat huomenna, Mirri lähtee heti seuraavana aamuna… tai näin Kukka kertoi.”
”Oho, niin pian!”
”Niinpä…”

Muutaman kierroksen loppukäyntejä käveltyämme ohjasin Nikitan kaartoon, hyppäsin selästä ja lähdin taluttamaan tätä talliin. Riisuin hikiset varusteet, puin fleeceloimen ja annoin laimeaa kädenlämpöistä melassivettä palkkioksi. Hetken epäluuloisesti litkua nuuhkittuaan tamma joi ämpärin tyhjäksi. Olimme laukanneet paljon ja tehneet muutenkin rankan treenin, joten kova jano oli minullakin. Aleksi oli jakamassa iltaheiniä ja varmasti suostuisi ottamaan loimen yöksi pois, mutta sanoin tekeväni sen itse. Menin tupaan rentoutumaan hetkeksi, täyttämään juomapulloni ja selaamaan somea. Myös tallin ilmoitustaululle oli kiinnitetty kaunis valokuva Kukasta ja Mirristä, jossa luki kiitokset kuluneesta vuodesta ja kutsu läksiäisiin – kakkukesteille tallitupaan. Ilmoitus taululla oli myös sydäntäraastavan kaunis valokuva kimosta kaunottaresta, Ranasta. Huokaisin syvään, ja laitoin sen enempää viivyttelemättä Inkalle viestiä WhatsApissa:
”Hei, miten menee? Mennäänkö joku päivä kahville?”
Minä oikeasti välitin tytöstä, mutta tällaisissa tilanteissa en oikein tiennyt miten toimia, joten olimme olleet pitkään hiljaisia toisillemme. Tiesin kuitenkin, että Inka tarvitsisi nyt tukea enemmän kuin koskaan…
Yhtäkkiä puhelimeni soi… Se oli Aliisa. Hallavastakin tuttu pienten poikien kauhu. Peloton rääväsuu. Mutta myös kultainen ystävä – niinpä vastasin.

Seuraavat sataviisikymmentä minuuttia olin puhelin korvassa kiinni – paitsi kun Aliisa oikein innostui, oli otettava volyymin vuoksi hieman etäisyyttä – ja niin Aleksi kuin Salli ja Rikukin ehtivät lähteä tallilta ennen, kun sain viimein lopetettua puhelun. Ulkona oli todella pimeää ja syksyistäkin sateisine säineen, joten valmistauduin pyöräilemään takaisin kotiin. Sitä ennen Nikitalta oli kuitenkin riisuttava loimi.

Kun astuin sisään talliin, minut yllätti spurgumaisiin vaatteisiin pukeutunut hahmo. Hän seisoi paikoilleen jähmettyneenä ruokaboksin edessä, selin minuun. Hänen harteillaan oli säkki. Me molemmat vain seisoimme paikoillamme hiljaa, epävarmoina. Juuri kun olin kysymässä, mitä mies oli tekemässä, hän pinkaisi juoksuun säkki olkapäällään pomppien, suoraan käytävän toiseen päähän. Hän yritti hätiköidysti avata lukittua ovea. Aivan liian myöhään olin tajunnut, että mies oli tallissa luvatta, ja ehkä varastanut varusteita. Sydämeni alkoi hakata rinnassani, ja adrenaliini levisi koko kehooni, kun lähdin juoksemaan miehen perään.
”Hei!” huusin vaativana, mutta mies sai oven auki ja katosi pimeyteen. Juoksin ulos tallista, mutta en nähnyt enää ketään. Sade ropisi lohduttomana takilleni. Sydämeni jyskytti yhä rintaani vasten. Mitä oli juuri tapahtunut?

Hetken seisottuani sateessa, annoin itselleni luvan palata tallin lämpöön ja valoon. Miestä olisi tuossa säässä lähes mahdotonta tavoittaa, metsää oli niin paljon. Kaivoin puhelimeni taskusta, ja lähdin kävelemään kohti sisäänkäyntiä, laittaen samalla Aleksille viestiä tapahtuneesta. Sitten olin kompastua johonkin. Leivänkannikkaan. Yhtäkkiä huomasin useammankin kuivan leivänkannikan ja porkkanan maassa… sekä palasen muovipussia ovenkahvassa.
Oliko mies varastanut hevosten herkkuja? Suljin puhelimeni ja arvioin hetken. Ehkä leivänmurut johtaisivat varkaan luokse… Mutta ehkä ne olisivat täällä vielä huomennakin.
Suljin oven ja kiirehdin satulahuoneeseen. Kaikki näytti olevan kunnossa. Seuraavaksi suuntasin rehuvarastoon. Leipäpussi näytti kyllä aikalailla tyhjenneeltä, ja porkkanoitakin oli muistaakseni enemmän kun viimeksi tarkistin. Kaikki oli kuitenkin siististi omilla paikoillaan, paikkoja ei ollut sotkettu tai ämpäreitä kaadettu. Kohotin kulmiani. Oliko kyseessä nälkäinen koditon?

Menin viimein tekemään sen, mitä olin tullut tekemään: riisumaan Nikitalta fleeceloimen. Silitin sitä hetken, ja jätin sen lopulta syömään iltaheiniään ja yhtymään jälleen tyytyväisen rouskutuksen täyttämään kuoroon. Viikkasin loimen takaisin tangolleen ja menin vielä tuttuun tapaani hakemaan matkaevääksi porkkanan rehuvarastosta. Silloin minä näin sen - lapun porkkanapussin päällä. ”Kiitos ja anteeksi.”

#ravimiehenmysteeri

Rauhaa ja rauhattomuutta 20.8.2016

Tämän kesän muistaisin ikuisesti, se olisi varmaa. En ihan jokaista minuuttia tietenkään, mutta hyvin monta tietyllä tapaa taianomaista hetkeä. Hymyilin kiitollisena selatessani puhelimeni kuvagalleriaa. Viimeisimmät kuvat olivat eiliseltä: minun, Eevin ja Alanan yhteiseltä maastoreissulta. Vauhdikas, mutta leppoinen maasto ilman satulaa oli ollut vallattoman hauska, mutta verottanut yhden hivutussuojan.

Laitoin puhelimen taskuuni ja nousin tallituvan sohvalta. Kesää oli vielä jäljellä, mutta uudet tuulet puhalsivat haikean seesteisyyden keskelle, kun tuntilaiset ja uudet hoitajaehdokkaat alkoivat käydä tallilla uusissa tallivarusteissaan. Olin törmätä yhteen heistä astuessani ulos tuvan ovesta.
Mirri oli tarhassa tyytyväisen näköisenä. Sillä oli ollut myös mitä mainioin kesä.
Kävelin pienen issikkaruunan luokse, sujahdin aidan välistä ja painoin kasvoni tämän paksuun tummaan harjaan. Mitään kovin paljon rakkaampaa ei tästä universumista voinut löytyä. Talutin Mirrin ulos tarhasta, sidoin sen hoitopuomiin tallin vierustalle ja aloin harjata tätä rauhallisesti, pitkin ja lempein vedoin.

Pian viereeni tuli Nanna ja Tinttu. Tervehdin heitä, mutta sen sijaan, että olisin aloittanut keskustelun, keskityin vain tyytyväisenä alahuultaan lerputtavan Mirrin harjaamiseen. En ollut kertonut vielä muille kuin Aleksille, että Mímir lähtisi Hallavasta parin päivän päästä. Marianne, Mirrin omistaja, oli palannut takaisin Suomeen vaihto-oppilasvuotensa loputtua ja tietysti haluaa saada takaisin rakkaan perheenjäsenensä. Hymyilin haikeasti ja keskityin tuntemaan ruunan silkkisen pehmoisen kesäkarvan sormieni alla.
”Aiotteko mennä maastoon?” Nanna kysyi viimein. Olin päättänyt lähteä Mirrin kanssa ihan kahdenkeskeiselle retkelle, enkä uskonut, että Nanna siitä pahastuisi.
”Juu”, sanoin melko hiljaa, mutta hymyillen. Nanna nyökkäsi, mutta oli selvästi huomannut epätavanomaisen käytökseni. Kertoisin kyllä kaikille pian, mutta nyt halusin nauttia täysin rinnoin viimeisistä päivistämme yhdessä.
”Me ajateltiin treenata vähän koulua kentällä”, Nanna totesi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hätkähdin hieman, sillä olin taas uppoutunut silittelemään issikkaruunan silkkistä turpaa. Hymyilin Nannalle ja naurahdin, kun Tinttu pukkasi tätä turvallaan.

Suitsin ponini ja laitoin kypärän päähäni, jonka jälkeen hyppäsin tottuneesti kyytiin: ensin vatsalleni, josta heilautin toisen jalan lautasten yli toiselle puolelle, hilauduin oikealle paikalle ja painoin pohkeeni hellästi ruunan kylkiin. Vilkutin Nannalle ja ohjasin ruunan kohti vehreitä metsäpolkuja. Olin kuullut Katrin menneen Sallin kanssa maastoon, ja vaikka pidin heistä, tänään halusin olla törmäämättä sielun sieluun metsäpoluilla. Niinpä valitsin reitin, jota kaikki olivat tuntuneet välttelevän viimeaikoina. En ollut koskaan kuullut syytä, mutta veikkasin kyseessä olevan jotain hupsua, kyykäärmeen tai sudenjäljen huomaamista, joka sai nuoret tytöt kiertämään paikan kaukaa.

Oli myös toinen reitti, jota vältettiin viimeaikaisen tapahtuman johdosta. Muutamat tallilaiset olivat vieneet kynttilöitä kyseisen laukkasuoran varrelle. Sydäntäni särki asian ajatteleminen, kyyneleitä oli turha estellä. Puristin sormillani islanninhevosen paksua tummanruskeaa harjaa. Kyllä jokaisella meistä on oma aikamme lähteä, ja tämän elämän päätyttyä meitä odottaa jokin sanoinkuvaamaton tyyneys ja lempeys, puhtaus ja kirkkaus. Kaikella on tarkoitus. Vielä tulemme huomaamaan, että Ranan poislähdön myötä syntyi jotain erityistä, jotain hyvää.
Pyyhin kyyneleet hihaani ja hymyilin itkuisena, puhdistavien kyyneleiden jälkeisessä autuudessa. Maailma näytti niin kauniilta. Kumarruin halaamaan varmajalkaisena eteenpäin kävelevää ruunaa ja tunsin suurta kiitollisuutta niin monesta asiasta.

Jonkin ajan kuluttua tölttäsimme kovaa vauhtia lähes umpeenkasvanutta polkua pitkin. Oksat ja lehdet tulivan kovaa vauhtia päin näköä, joten jouduin kumartumaan taas Mirrin harjaan. En nähnyt eteeni, mutta luotin poniin täysin ja annoin sen viilettää minkä kavioistaan pääsi. Pian oksien suhina jalkojani vasten loppui ja eteen avautui heinikkoinen tie. Aurinko pilkotti lehtipuiden oksien välistä tehden maan läikikkääksi valosta ja varjoista. Hiljensin käyntiin ja silitin ponia kaulalle. Se käveli reippaasti eteenpäin, eikä ollut juurikaan kiinnostunut tien varrella kasvavasta ruohosta. Nautin sen keinuttavista askelista, suljin silmäni, unohdin ryhtini ja hymyilin.

Nautiskeluni loppui lyhyen, kun Mirri pysähtyi. Pian minäkin huomasin edessämme hitaasti poispäin kävelevän hahmon, jolla oli päällään vanha, osittain repeytynyt tuulipuvuntakki, harmaat kalsarit ja kumisaappaat. Huppu tällä oli päässä, joten ikää oli vaikea arvioida. Tavallisen pussikaljahemmon oloinen mies, mutta mitä hän keskellä metsää teki? Ehkä hän oli eksynyt. Jatkoimme matkaa kohti miestä, ja kun olin kuuloetäisyydellä, huusin:
”Päivää!”
Mies säikähti, vilkaisi meitä kohti ja lähti yllättäen harppomaan kohti ryteikköä, aivan kuin meitä karkuun. Mirri katsoi tätä hieman kummeksuen, mutta jatkoi tasaista askellustaan tietä pitkin. Naurahdin huvittuneena ja hämmentyneenä.
”No mitäs kettua”, tokaisin ja taputin taas ruunan kaulaa. Jonkin ajan päästä tie kapeni kahdeksi haarautuvaksi poluksi ja tien reunalla hieman puiden takana piilossa kökötti tuttu autiotalo. Jokin talossa kuitenkaan ei ollut ennallaan… En osannut sanoa mikä, mutta jotenkin talo näytti vähemmän autiotalolta kuin yleensä. Se johtui todennäköisesti loppukesän villikukista, jotka koristivat talon reunoja. Tai sitten ihan vain auringosta, joka sai talon näyttämään jopa melko kodikkaalta. Tai sitten se johtui kuistilla kauniisti vierekkäin olevista lenkkareista ja kaiteella roikkuvasta keltaisesta sadetakista…

Kylmät väreet kipittivät selkääni pitkin ja saivat minut värisyttämään olkapäitäni, kun palaset alkoivat epämiellyttävästi loksahdella paikoilleen. Huhupuheet ja kummallinen tunnelma tallissa alkoivat saada merkityksensä, kuten myös syy kyseisen maastoreitin välttelemiseen. Tiesin ajatuksieni olevan täysin epäluotettavien olettamuksien vietävänä, mutta kukaan ei menettäisi mitään jos laukkaisimme enemmän tai vähemmän pakokauhuisina takaisin tallille. Lyhin matka oli jatkaa suoraan eteenpäin, niinpä annoin laukkapohkeet ja syöksyimme kohti kapeaa polkua varjoisaan metsään. Sydämeni hakkasi villisti, enkä nauttinut siitä lainkaan. Pelko oli täysin turhaa.
Kun olimme päässeet leveälle hiekkatielle, jossa oli paljon tuoreitakin kavionjälkiä, pystyin siirtämään käyntiin. Hengitin syvään ja silitin ponin kaulaa vallattoman harjan alta. Minua alkoi naurattaa. Miten olinkaan tullut niin hysteeriseksi nähtyäni pari vaatekappaletta?

Kun saavuimme viimein talliin, kerroin näkemästäni Ruusulle, Katrille ja Alanalle, jotka olivat pesemässä varusteita satulahuoneen lähellä.
”Miten sä et oo kuullut ravimiehestä?!” Katri hämmästeli ja pudisti päätään järkyttyneenä. Sitten hän kertoi kaiken minkä mysteerimiehestä tiesi.
”That’s why me ei mennä sitä um… polkua”, Alana sanoi ja alkoi jynssätä hevosensa turparemmiä aggressiivisemmin. Ruusu oli ollut hiljaa koko keskustelun ajan, tuijottaen silmät suurina vesivatia. Sitten hän nosti katseensa ja avasi suunsa:
”Se mies… Mä näin sen ravimiehen sairaalassa.”
Me kaikki katsahdimme häneen ällistyneinä.
”Ootko sä ihan varma, että se oli se??” Katri kysyi epäuskoisena. Ruusu nyökkäsi.
”Kyllä mä luulen”, hän sanoi hiljaa, mutta päättäväisenä. Katsoimme toisiamme vakavina.
”Näyttikö se tältä?”, sanoi luoksemme pikkuhiljaa hivuttautunut Nanna, joka oli selvästi kiinnostunut keskustelustamme. Hän ojensi puhelimensa Ruusulle. Näytöllä oli kännykkäkameralla otettu kuva valokuvasta, jonka oletin olevan Katrin sanojen mukaisesti löytynyt tallin vintiltä. Ruusu näytti kauhistuneelta.
”Toi se oli”, hän sanoi kuolemanvakavana. Tuijotimme kuvaa hiljaa.
”Pitäisikö soittaa poliisit”, Katri rikkoi pitkän hiljaisuuden.
”Ei se oo vielä tehnyt mitään, me ollaan vaan nähty se. Ei se riitä”, Nanna totesi.
”Mutta se varmasti tulee tekemään!” Ruusu parahti epätoivoisena.

Katriina rauhoitteli Ruusua, Alana jatkoi voimakasta varusteiden jynssäystä tuima ilme kasvoillaan, Nanna meni mietteliäänä jatkamaan puuhiaan Tintun luokse ja minä lähdin viemään sylillisen porkkanoita ja kuivia leivänkannikoita Mirrin palkkioksi tarhaan. Havahduin moneen kertaan ajattelemasta mysteeristä ravimiestä. Jos ei siitä mitään muuta hyvää olisi, niin ainakin Hallavalaisten ajatukset pyörisivät muussakin kuin suru-uutisissa.

#ravimiehenmysteeri

Sairaalan säälittävän pienestä TV:stä pyöri Frozen, mitä huoneeni toinen asukas halusi välttämättä katsoa. Yksi sänky oli vielä tyhjillään, mutta sen tulevaa asukkia en varmaankaan saisi edes tietää, sillä sideharsoin koristeltu jalkani oli vain venähtänyt, mutta olin silti saanut lievän aivotärähdyksen.

En seurannut elokuvaa lainkaan. Mielessäni pyöri vain kolme asiaa. Kisat, Bambo ja Celle. Kisoihin tuskin pääsisin jalkani kanssa - ellei lääkärini sitten antaisi armoa ja päästäisi minua puolikuntoisella jalalla kisaamaan -, Bambon hoidosta vastaa varmasti Katsu ja Aleksi, mutta sitten on Celle. Kylmät väreet kulkivat kehoni läpi, saaden minut värisemään. Entä... Entä jos Celle ontuisi? Olisiko se minun syyni? Katsoisiko Aleksi minua kaatumisesta lähtien kulmiensa alta? Laitettaisiinko koko tapaturma minun niskoilleni? Miljoonat ajatukset vilisivät päässäni sekavina, saaden jo valmiiksi kipeän pääni jyskyttämään.

Yritin saada silmäni ummistettua ja nukuttua, mutta heleästi laulettu Let It Go tunkeutui päähäni. Ja ovenkahvan alaspäin vetäminen. Siristin silmiäni nähdäkseni tulijan, jota valkopukuinen lääkäri saattoi huoneeseen. Miksi aikuinen (ihan bytheway, myös erittäin pahalta haiseva) mies tuotiin meidän kanssa samaan huoneeseen? Nyt en ainakaan saisi nukuttua sen mädän kananmunan leuhkan takia. Voisi se pahasti ontuva mies käydä edes pesulla ja pukeutua ei-niin-epäilyttävästi. Tummanvihreä, pitkä takki ja lähes koko naaman peittävä huppu ei ollut kovin innostuttava näky. Myös vieruskaverini soi epäileväisen katseen tuolle oudolle miehelle, joka tuosta vain kuskataan nuorien huoneeseen ja laitetaan sänkyyn katsomaan Frozenia, jonka loppulaulu oli juuri alkamaisillaan.

Onnekseni mies laitettiin levittämään pahaa katkuaan vierustoverini viereen, jonka nimeä en ollut tajunnut kysyä.
"Toi mies näyttää epäilyttävältä... Oonko mä ilkee, jos sanon, että oon nähnyt sen hortoilemassa sen tallin... mikäs se nyt... Hallavan! Niin, Hallavan lähettyvillä?" pinkkitukka nojasi minun sänkyä päin ja asetti kalpean kätensä kuulosuojaksi.

Havahduin sanan "Hallava" kuulemiseen. Jos oikein kaivelin jomottavia aivonystyröitäni, mieleeni muistui hämärästi, että olin joskus kuullut puhuttavan mysteerisestä ravimiehestä. Mutta sen miehenhän pitäisi olla putkassa, ainakin jos mielin uskoa tallin väkeä?

"Et sä välttämättä.. Mä käyn Hallavassa hoitelemassa yhtä hevosta ja ylläpidän sellasta shettistä, joten oon kyllä kuullut, kun tallin popula on selitellyt juttuja jostakin mysteerisestä ravimiehestä. Kuulema uhkaillut tyyppejä kiväärillä", supatin.

Ääneni kuulosti yhä hennolta ja huulien avaaminen oli yhtä raskasta kuin ylös nouseminen, mutta onnistui kuitenkin, toisin kuin vielä eilen. Frozenin loppulaulu tuntui rasittavan pitkältä. Biisi soisi kipeässä pääkopassani taatusti vielä seuraavan viikon.

"Mä näin sen ukkelin heilumassa tossa... Oliko se nyt viime syksyä, mutta anyway, siellä Hallavan lähellä. Siinä pihalla se hortoili. En kyllä kiinnittänyt siihen suurta huomiota, mutta näyttää se nyt kyllä tutulta, ja läheltä katsottuna vielä hämärämmältä", havahduin mietteistäni toverini napakkaan äänensävyyn, liittyen siihen, että tunteeni Chrisiä kohtaan olivat jo joten kuten hälventyneet.

"Älä puhu noin kovaa", laitoin käteni suuni eteen ja tajusin, että mokoma pappa tuijotti meitä pahasti.
Se voisi tehdä meille mitä vain kuultuaan, mitä me siitä puhuttiin. Jos se olikin yhtä viaton kuin Valma konsanaan, yksinäinen ukkeli vain, ja me luultiin siitä ties mitä. Tai no... Ainahan olisi mahdollisuus, että se olisi sama tyyppi, joka on härnännyt hallavalaisia..?

#ravimiehenmysteeri

 
 
 
 

#ravimiehenmysteeri

Foorumille on tullut uusi ominaisuus, nimittäin hästägit!
Älkäämme kuitenkaan käyttäkö tätä ylenpalttisesti vaan ainoastaan tarpeen vaatiessa.

Tägien avulla voidaan niputtaa yhteen tarinakokonaisuudet, jotta ne on jälkeenpäin helpompi löytää ja lukea aikajärjestyksessä.

Listataan tähän kaikki käytössä olevat tägit ja kirjoitetaan pieni kuvaus siitä milloin ja millaisiin tarinoihin sitä on käytetty


#ruusunpoikaongelmat - kesä 2016, nimi kertoo kaiken
#ravimiehenmysteeri - syksy 2015, äkäinen ukko aiheuttaa harmia, liittyykö mies hallavan menneisyyteen?
#kisatiimi - kesä 2016, talli täyttyy kesällä myös ulkopuolisista treenaajista
#kaaharinapattu - kesä 2015, pelottava kaahari oranssilla urheiluautolla

“Kato nyt sitä, se näyttää ihan tyhmälle, mä otan ton pois!”
“Et varmana ota, se on söpö”
“Söpökö? Toi on varmasti maailman suurin valhe”
“Eikä oo, se näyttää ihan kuin.. you know, like unicorn! Mä otan siitä kuvan!”

Alana hapuili taskustaan kännykkää, ja mä vilkuilin vuorotellen sekä sitä että Aavaa. Ei ollut maailman välkyin idea alkaa letittämään mun shetlanninponin otsatukkaa - sillä nyt se oli saanut nähtävästi uutta yleisöä. Pyörittelin silmiäni, kun Alana räpsi kuvia Aavan pystyyn nouseesta lettikampauksesta ja naurahteli aina välillä. Sallin, Maikin ja Nellin juttelu kantautui tuntsaripäädyn puolelta iloisen kuuloisesti, sillä tyttötrio oli ilmeisesti lähdössä maastoon. Alana oli yllättänyt mut vähän aikaa sitten tallikäytävältä letittämässä Aavan otsatukkaa, ja innoistui tietenkin heti räpsimään siitä valokuvia.

“Miks sä muuten.. umm.. buy a pony?”, Alana uteli ja työnsi kännykän takaisin taskuunsa. “Siis, ethän sä voi ratsastaa tolla tai mitään”.
Mä kohautin olkapäitäni: En oikeastaan tiennyt itsekään, eihän mulla ollut käytännössä mitään tarvetta pienelle shetlanninponille.
“No, se varmaan tuli vain ostettua”, virnistin. “Sehän käy nyt satunnaisesti tunneillakin, ja joskus vaan tulee sellanen tunne että tekee mieli ostaa poni. Ja nyt kun mä treenaan tota Kyyhkyäkin, niin se menee ihan helposti siinä samalla”.
“Okei”, Alana naurahti ja oli juuri sanomassa jotain, kun tallituvan ovi aukesi ja Valma ilmestyi käytävälle. Alanan ilme vääntyi oudon näköiseksi, enkä voi kyllä väittää että Valmakaan oli kovinkaan ilahtuneen oloinen.
“Öö, Aleksi pyysi mua ja joitakin muita tallilaisia käydä siivoamassa tallivintiltä kaikki vanhat pahvilaatikot pois.. Joten oisko teillä vaikka-”, Valma alkoi selittämään hieman vaivaantuneesti, mutta mä keskeytin tytön sen enempiä ajattelematta:
“Joo tottakai me tullaan”, hymyilin ja vilkasin kysyvästi Alanaa, jonka katse oli siirtynyt muhun. “Vai..? mitä sanot?”
“Mmm, joo vaikka”, Alana mumisi vastaukseksi. Kohautin olkapäitäni ja mietin, mikä Alanalle oli tullut. Ja mikä Valmaakin vaivasi?

Vietyäni Aavan kuitenkin takaisin pihattoon, suuntasin suoraan tyttöjen perässä tallivintille jossa Valma oli jo siirtänyt suurimman osan heinäpaaleista sivummas vanhojen pahvilaatikoiden edestä.  Alana ja minä aloimme heti roudaamaan bokseja alas, ja Valma kasasi niitä alhaalla sieviksi pinoiksi. Mua suoraansanottuna vähän ehkä harmitti, koska huomasin selvästi ettei Alanalla ja Valmalla oikein synkannut. En tiennyt syytä, mutta aina kun Valma kysyi jotain, Alanan vastaus oli joko selvä “ei”, “joo” tai “enkös mä juuri sanonut?”. Tunsin olevani jotenkin ristitulessa, ja vain kauhulla odotin sitä hetkeä kun kaksikko olisi toistensa kurkuissa kiinni.

“Eli, minne me kannetaan nää laatikot?”, kysyin yrittäen hieman piristää tunnelmaa. “Ja mitä nää oikeestaan edes sisältää? Painaa kuin mitkäkin”.
“Joitakin vanhan ravitallin aikaisia tavaroita, kuten joitain satunnaisia valjaiden osia ja sun muuta”, Valma selitti.
“Ai täällä on ollut ravitalli?”, ihmettelin.
“Jep. Aleksi kertoi, että ennen kuin hän sai Emmin kanssa Hallavan omistukseensa, tilalla oli ravitalli, joka meni rempalleen ja piti myydä pakkohuutokaupassa omistajan velkojen maksamiseksi”, Valma jatkoi. “Emmi oli Aleksin kihlattu”
“Oli?”
“Niin, Emmi löysi toisen miehen”.
Nyökkäsin vakuuttuneena, ja ojensin Valmalle taas uuden laatikon. En ollut tiennytkään että Aleksilla oli ollut kihlattu.
“Hei mitä tossa on?”, Alana kysyi, ja osoitti Valman jalkojen juuressa lojuvaa epämääräistä paperikasaa. Valma kurottautui nostamaan ne, ja hymyili sitten meille.
“Tässä on vanhoja ravitallin aikaisia valokuvia”.
“Vau, näytä!”, hihkaisin innoissani, ja nojasin eteenpäin nähdäkseni kuvat, joissa suurimmassa osassa ravihevosella oli voittoloimi päällä ja sen kärryillä istui nuori, iloisesti vilkuttava mies.
“Tossa miehessä on jotain tuttua”, mumisin puoliääneen. “Oon varmaan nähnyt sen jossain.
Valma kuitenkin nauroi:
“Tuskinpa, tai sitten oot nähnyt sen toosi vanhana - nää kuvat on nimittäin vuodelta nakki ja muusi”.

Sitten meidän välille syntyi hiljaisuus. Pitkä hiljaisuus.

“Eikä”, henkäisin uskomatta edes omia silmiäni. “Tää ei voi olla totta!”
“Näytä!”, Alana - joka oli kavunnut vintiltä alas - tuhahti. Mutta sitten tämänkin silmissä välähti.
“Mitä nyt? Kuka se on?”, Valma kyseli ja katseli yhä uudelleen ja uudelleen kuvan miestä. “Häh?”
“Toi on se mies, joka varasti Cellen”, sanoin.
“Mä tiedän kyllä että huomenna on aprillipäivä, mutta te ootte vähän ajoissa”, Valma sopersi epävarmana.
“Ei kun oikeesti! Sä et ollut edes paikalla näkemässä sitä”, Alana tuhahti. “Toi on se sama tyyppi”
“Niin on”, nyökkäilin vakuuttuneena.
“Mitäköhän tää tarkoittaa?”, Valma mietti.
“No, on ainakin selvää että sillä on yhteyksiä Hallavaan”.
“Ja että se on ampunut Nannan ja Tintun perään laukauksia”.


Loppupäivä mun pää oli ihan pyörryksissä, ja mun päässä pyöri tuhansia kysymyksiä: Mitä ukko oikein halusi? Oliko hän vanhan ravitallin omistaja? Mitä yhteyksiä hänellä oli hevosiin? Miksi tää heppu varasti Cellen? Pyöriikö se kenties Hallavan tiluksilla? En osannut kuvitellakaan, mitä kaikkea tulisi vielä tapahtumaan.

#ravimiehenmysteeri

Kadonneen hevosen arvoitus, 28.3.2016

Avasin tarhan portin ja pujahdin sisään hakemaan Celleä. "Cellee!" huhuilin ruunaa, jota ei näkynyt missään. Kurkistin puun takaa ja kalusin koko tarhan läpi, mutta ei. Cellä ei näkynyt eikä kuulunut. Silloin kauhu alkoi hiipiä kehooni. Mitä jos... Celle olisi karannut? Päivän ensimmäinen tunti alkaisi pian, ja Celle menisi ehkä sillä tunnilla. Tarhassa käyskenteli kuitenkin vain Bee ja Loki. Singahdin kuin tykin suusta talliin, riimunnaru perässäni heiluen. Silloin en vain kyennyt välittämään "tallissa ei saa juosta" -säännöstä, sillä hoitohevoseni oli poissa. Se ei ollut karsinassa, ruunan talliloimikin roikkui tutulla telineellä karsinan ovessa. Eevi-Sofia käveli käytävällä vastaan. Nainen huomasi hätääntymiseni ja kysyi, mikä mua vaivaa. "Celle! Se on kadonnut!" kerroin itku kurkussa. Eevi katseli mua vähän hämmästyneenä. "Celle? Karannut..?" hän hämmästeli. "Niin!" jatkoin keskustelua. "Se pitää etsiä! Tiedätkö missä Aleksi on?" purskahdin lopulta itkuun.

Kun löysin Aleksin toimistosta paperihommiin uppoutuneena, selitin hänelle saman, mitä olin selittänyt Eevillekin. "Cellekö kadonnut? No voi herranen aika!" Aleksi pomppasi tuolilta ylös ja jätti paperit lojumaan pöydälle. "Eikö sitä löydy tarhastakaan?" mies varmisteli kävellessämme Eevi-Sofian saattelemana sateiseen säähän. "Ei!" parahdin. Aleksi mutisi jotain itsekseen. "Täytyy kasata etsintäpartio. Ties missä Celle liikkuukaan... Mutta miksi tarhan portti ei ole rikki?" tallin omistaja kyseli multa. "En mä tiedä! Jos Celle on hypännyt sen yli..." ihmettelin itsekin, miten ruuna pääsi tarhasta ulos. "No johan nyt. Eevi, viitsitkö käydä etsimässä tallista joitakin hoitajia etsimään Celleä?" Aleksikin alkoi hermostua. Olihan Celle ainakin mun makuun täydellinen hevonen. "Eihän kukaan muu hevonen ole kadoksissa?" mies mietti partaansa näpläten. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Eevi-Sofia palasi tallista kauraämpärin ja jokusen tallilaisen kanssa. Mukana oli ainakin Nanna, Faen omistaja ja Valma, mutta myös pari mulle tuntematonta.

"No niin. Onhan teillä kännykät ja riimunnarut?" Aleksi varmisti. "Hyvä!" hän vastasi hajanaisten "joo, on" -vastausten jälkeen. Meidät jaettiin kahteen ryhmään. Mun kanssa lähti matkaan Nanna, Faen omistajatyttö & yksi ruskeahiuksinen naisenalku. "Mikä sun nimi on?" tuntematon brunette kysyi multa talsiessamme sateen kastelemalla poluntapaisella. "Mä oon Maia. Entä sun?" kysyin. Huoli myllersi päässäni, enkä saanut kasvoilleni edes pientä hymyä. Harvinaista Maiaa. Mä hymyilin suunnilleen aina. "Mun nimi on Eeva. Ootko sä Cellen hoitaja?" Eevaksi paljastautunut naikkonen kysyi. Hänenkin kasvoiltaan paistoi pieni huolenkare. "Oon. Kenen hoitaja sä oot?" kysyin vakavana. "En hoida ketään, mutta omistan Aavan. Mä en tunne Celleä juuri lainkaan, mutta ainahan on harmi, jos hevonen katoaa kuin tuhka tuuleen."
    En saanut suustani ulos enää mitään mutinaa suurempaa. Mä olin todella surullinen. Jos Celleä ei löytyisikään? Aleksin pitäisi mennä pitämään tunnitkin... Nanna ei puhunut Faen omistajaa enempää, mutta pian vaaleahiuksinen irlantilaistyttö sai suunsa auki. "Öh, tota, moi. Me ei eilen tutustuttukaan kunnolla. Ootko sä Maia..?" hän kysyi katse mutaisessa tiessä. "Oon. Cellen hoitaja. Sähän omistat Faen?" iloitsin uudesta tuttavuudesta.

Alanaksi osoittautunut tyttö oli ihan mukava, mutta Nannan kanssa ei kemiat kohdanneet, emmekä puhuneet juuri lainkaan. Hätkähdin hereille surupyörteestäni, kun Eevan puhelin pirahti soimaan. Nainen kaivoi sen selvästi suuria odottavana taskustaan. Soittaja ei ollutkaan Aleksi. Huokaisin raskaasti. Eeva vastasi puhelimeen ja jutteli jollekin kaverilleen seuraavat pari minuuttia. Jokainen sekunti tuntui tunnilta. Toivoin hartaasi, että tapahtuisi joku pääsiäisen ihme, ja Celle kävelisi eteemme. Huomasin pian saapuneemme jonkun ison metsän reunalle. "Öh, missä me ollaan?" Alana mietti. Mä olin ihan unohtanut, mihin me oltiin kuljettu. Yhtäkkiä pusikossa rasahti. "Kuulitteko?" hätkähdin toiveikkaana. Petyin kuitenkin jo toisen kerran, kun pusikosta pomppi esiin iso rusakko. "Äsht, se oli vain kaniini", Nanna sihahti hiljaa. Yhtäkkiä kaikki tuntui turhalta. Celle oli kadonnut. Kyyneleet alkoivat vieriä poskiani pitkin, tippuen lopulta maahan. Sade koveni kovenemistaan. Eeva katsoi puhelimestaan kelloa. "Seuraava tunti alkaa pian", nainen totesi ja tunki kännykkänsä takaisin taskuun. Tunsin, miten vesi ujuttautui ohuiden ratsatushousujeni läpi iholleni. Palelsi.

Pian kuulin vaimean hirnahduksen. "Kuulitteko te nyt? Hevonen hirnui!" iloitsin. Cellen pitäisi olla lähellä. "No tietenkin hirnui! Hallavahan on ihan lähellä", Nanna tuntui inhoavan just mua. Kun rämmimme pusikkojen läpi hirnuntaa kohti, Alana sai tekstarin, jonka tyttö lukaisi nopeasti läpi. "Aleksi kysyi, ollaanko me kunnossa ja niin edelleen..." tyttö piipitti ja näpytteli puhelimeensa vastausta. "Kattokaa!" Eeva hengähti. Siinä, suoraan edessämme, seisoi Celle! Ihana, kaunis Celle! Ilmi elävänä! Olin juuri talsimassa silittämään hoitsuani, kunnes joku tarrasi takistani kiinni ja vetäisi mut pusikon taakse. Sitten mä tajusin miksi. "Toi sama ukko on uhkaillu mua ja Tinttua kiväärillä!" Nanna pihahti huuliensa välistä. Sitten tajusin pysyä kaukana. Celle oli sidottu puuhun lyhyehköllä narulla. Pian puiden kätköistä esiin tullut kiväärillä varustautunut ukko taputti Celleä kovakouraisesti. Ruuna vingahti ja perääntyi minkä lyhyeltä narultaan pystyi.

"Mä kerron tästä Aleksille!" Alana kuiskasi hiljaa. Kun Alana oli lähettänyt viestin miehelle, Eevan puhelin soi viestin saapumisen merkiksi. "Pahus!" hän tuhahti ja yritti hiljentää piipittävän puhelimensa. Kännykkä ei kuitenkaan hiljennyt, ja sätkä poskessa, puiden seassa rämistelevä ukko tietenkin huomasi meidät. Hän kurkkasi puskan taakse, pystyin vain toivomaan parasta ja lyttäytymään matalaksi. "Jaahas!" ukko selvästi latasi kivääriään. "Mitä te täällä puuhaatte? Muiden mailla nuuskiminen on lailla kiellettyä!" hän huusi. Nanna ei onneksemme pelännyt häntä, vaan huudahti takaisin. Sitten pystyin vain juoksemaan. Irrotin Cellen puusta ja nappasin narun itselleni. Alana ja Eeva seurasivat perässämme, kun taas Nanna soitti poliisit.

Juoksin Cellen kanssa minkä kintuistani pääsin. Kuulin takaani laukauksia, saattaen vain toivoa, että vihamieheni oli kunnossa. En mä kuitenkaan halunnut Nannalle mitään pahaa, vaikkei me parhaita bestiksiä oltukaan. Jokusen minuutin päästä kuulin poliisiauton äänen. Pysäytin Cellen ja vilkuilin taakseni. Siniset valot vilkkuivat takanani. Celle säpsyi auton vilkkuvaloja, joten talutin sen kauemmas metikköön. Pian Nanna saapui Alanan ja Eevan kanssa vierelleni. Rapsuttelin Celleä hyvän aikaa. Sitten huomasin, että kiväärimies oli poliisiautossa lukkojen takana. Kaikki kääntyi lopulta parhain päin!

# four

#ravimiehenmysteeri

Mä olin katsonut Supernaturalsia netflixsistä ainakin kaksi tuntia, kunnes mä olin kyllästynyt ja havahtunut miettimään missä mun läppärini mahtoi viilettää. Olin tietoinen siitä, että tuota antiikin aikaista kapistusta tarvittaisiin kuitenkin huomenna, kun opettaja pyytäisi palauttamaan muutaman esseen eläinlääkäriopiskeluihin liittyen. *PANIIKKI.*
Mutta eilisen jälkeen en ollut rekisteröinyt näköhavaintoja sen osalta. Ja se tarkoitti, että alkoi seinät kaatava etsintäoperaatio, jonka alussa kaivoin aina silloin tällöin jonkun osan kämppäämme ja kurkistelin Ellan ja Karoliinan autojen takapenkeille ainakin miljoonatta kertaa sinä iltana.
Lopulta pahuksen kapistus löytyi tallilta lääkintäkaapistamme, minne olin sen fiksuna laittanut "säilöön ja pois muiden tieltä". Ja pah. Sen takia olin joutunut yllättämään Aleksin boksereissa miehen talosta, ja pyytänyt siltä tallin avaimia että saatoin vielä ilta kymmeneltä rientää tallitupaan etsimään sitä. Että kovin fiksuna sen olinkin laittanut “säilöön ja pois muiden tieltä”.

Pyörittelin sormet kohmeessa tuvan avaimia lukossa, ja yritin saada sitä kiinni. Hitsin nakkisormet. Murahdellen jotain voivottelun ja kirosanan väliltä, yritin pitää läppäriä tiukasti kainalossa, laukkua toisessa kädessä ja samalla lukita tallinovia.
“Hitto!”, älähdin, kun läppäri tippui kainalostani lumihankeen. “Älä nyt viitsi vielä mennä rikki!”
Kaikeksi onneksi kone oli kunnossa, ja sain lopulta ovetkin lukkoon. Hiihtelin jo tyytyväisenä poispäin, mutta aloin kuulla takaani jotakin ääniä..

Se oli askeleet ja epämääräistä pauketta ja murahtelua. Okei, ihminen. Tallilla kello kymmeneltä illalla. Hmm. Käännyin ympäri ja tähyilin pimeään. Aivan kuin joku olisi yrittänyt saada ovia auki. Siinä vaiheessa sydämeni jyskytti korvissa asti, ja pelkäsin että pimeydessä kiroileva olento kuulisi sen. Siitä huolimatta mä kävelin varovaisesti lähemmäs, ja ehdin nähdä jotain hyvin outoa. Jykevä, isokokoinen hahmo seisoi selin minuun, ja yritti saada ovea auki. Se ei siis voinut olla Aleksi, ja mulla oli paha aavistus että mies oli täällä ilman lupaa.

“Tiedätkös, niitä tallinovia ei saa auki tähän aikaan illasta kun ne laitetaan aina lukkoon”, sanoin, ja yllätyin itsekkin kuinka tyynen viileä mun ääni oli vaikka mun päässä jyskytti säikähtänyt norsulauma. Hahmo säpsähti ja katsoi kauhunsekaisin tuntein mua. Naurahdin hysteerisesti.
“Sä et sais olla ees tää- HEI ÄLÄ LÄHDE, MÄ SOITAN KOHTA POLIISIT!!”, karjahdin pakoon pinkaisseen miehen perään, ja kaivoin tärisevin sormin Aleksin numeron.
“Haloo? Saitko ovet lukkoon?”
“Aleksi, täällä oli jokin. Tai siis joku. Joku mies. Sesese yritti..”
“Minkänäköinen mies?”
“Iso, kalju, varmaan aika vanha.. Se yritti saada tallinovia auki ja juoksi karkuun kun huomas mut”
“Voi ei”
“Mitä?”
“Voi ei”
“Helkkari PUHU! Mua pelottaa et se tulee takasin”
“Lähde heti sieltä. Se on se sama mies joka on uhkaillut Nannaa ja Tinttua kiväärillä. En usko että se enää tulee tänä iltana takaisin, mutta kehottaisin silti lähtemään”
Mä suljin puhelun sydän jyskyttäen. Mitä jos se palaisi? Ja miksi se ukko edes oli tallilla tai yritti saada ovia auki? Kuka se oli?

/Ööööh, lyhyessä virsi kaunis, tai jotain sellaista..? : DDD

#ravimiehenmysteeri

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

#ravimiehenmysteeri

 
 
 
 
 
 
 


#ravimiehenmysteeri

 
 
 
 
 

#ravimiehenmysteeri