Put On A Happy Face

The Little Gingerbread Man
Once upon a time there was a
little old woman and a little old man. They lived all alone and
were very happy together, but they wanted a child. Since they
had none, they decided to make one out of gingerbread. One day
the little old woman made a little gingerbread man, and put him
in the oven to bake.

When the gingerbread man was
done, the little old woman opened the oven door and pulled out
the pan. Out jumped the little gingerbread man - - and away he
ran. The little old woman and the little old man ran after him
as fast as they could, but he just laughed and said,

"Run, run, as fast as you can.
You can't catch me!
I'm the Gingerbread Man!"
And they couldn't catch him.

ja lisänä, vielä esimerkki viimeisestä:

Mixed feelings, 23.7.2015

Hyräillen Pirates of the Caribbeanin tunnusmusiikkia kävelin kohti Hallavaa jääkiekkokassi toisessa kädessäni ja käsilaukku toisessa. Hymyilin tutun tallirakennuksen näkyvän jo horisontissa aurinkolasieni läpi, ja nopeutin hieman kävelytahtiani. Ehtisin juuri ratsastaa Faen ja siivota sen karsinan, jonka jälkeen lähtisin kohti kylän jäähallia. Joukkueellamme, eli Pallokaloilla kuten itse nimitimme itseämme, olisi viimeiset treenit ennen parin viikon kesätaukoa, jonka pidimme vasta nyt.
"Onks Alana ja Miisa maaleissa?" joku kysyi "pulleat pallokalat" -nimisessä WhatsApp-chatissa, ja myöntävien viestien tulva sai hymyn huulillani levenemään entisestään. Meidän olisi tarkoitus pelata turnaus joukkueen kesken, ja olin tyytyväinen päästessäni maaliin. Minä olin ainoa täysin vapaaehtoinen naispuolinen maalivahti sekajoukkueessamme, Miisa suostui hommaan aina kun oli pakko, ja muutama poika pitivät myös maalivahdin asemasta. Muut tytöt pitivät minua hulluna pitäessäni olla maalitauluna välillä rajuillekin laukauksille, mutta jotenkin se houkutteli enemmän kuin jäällä pyöriminen, minä kun en edes ollut mikään varsinaisen nopea luistelija muihin verrattuna.

Jääkiekontäytteiset ajatukseni keskeytyivät saapuessani tallin oven eteen, ja reippaasti päästin itseni sisälle raahaten painavaa treenikassiani perässä.
”Tarttetko apua?” naisen käheä ääni kuului vierestäni, ja havahduin lopullisesti omista maailmoistani. ”Toi näyttää painavalta..” tuo jatkoi, ja hymyillen vakuutin Nikitan hoitajalle Eevi-Sofialle pärjääväni laukkujeni kanssa.
”Kiitos umm.. avun tarjoamisesta”, totesin samaan hengenvetoon ja raahauduin satulahuoneeseen. Faen kaappi tursusi tavaraa, pääasiassa turkoosia sellaista, avatessani kaapin oven ja laskiessani tavarani maahan. Hetken katsoin kaapissa vallitsevaa tavaramäärää ja huokaisten päätin järjestää sen.

Nappasin käteeni lähimmän asian, mikä sattui olemaan kasa riimuja, neljä jos oltiin tarkkoja. Yksi niistä oli nahkariimu, joka oli ollut omistuksessani miltei kymmenen vuotta. Se oli ollut mukanani aina ensimmäisestä ponista saakka, ja oli säilynyt hyvässä kunnossa kunnollisen hoidon ansiosta. Muut riimut olivatkin sitten tavallisia, yksi musta, yksi turkoosi, ja yksi punainen valkoisilla pehmusteilla niskassa ja turvassa. Faen riimukokoelmasta puuttui vaaleanoranssi riimu, joka oli tällä hetkellä tamman päässä sen hengaillessa ylhäisessä yksinäisyydessään tarhassa. Se oli ollut pari päivää tuntihevosten kanssa laitumella, mutta ideasta oli luovuttu kun Faella ja sen narun päässä silloin roikkuneella Aleksilla oli erimielisyyksiä vauhdista millä laitumelle mentiin aamulla, jonka jälkeen se oli aiheuttanut kinaa tammojen kanssa vihdoin päästessään laitsalle, jolloin Aleksi oli taas joutunut sietämään hevoseni päähänpistoa ja välttänyt täpärästi potkun Nikitan härnätessä tammaani joka pimahti täysin. Sain miltei sydänkohtauksen tallinomistajan soittaessa minulle kahdeksalta aamulla, ja olin varma Faen tappaneen itsensä tai jonkun muun.
”Et sie tahtois tulla hakemaan hevostas täältä laitsalta, se otti vähän nokkiinsa kun tuo Nikita niin sitä haisteli, ja nyt mie en saa sitä kiinni kun se juoksentelee täällä narunsa kanssa.” Se oli varmasti nopein mitä olin ikinä noussut sängystä, pukenut ja polkenut tallille äidin hieman liian isolla polkupyörällä.

Hymähdin muistolle ja laitoin riimut takaisin kaappiin, päättäen lykätä siivousta myöhemmäksi. Otin kaapista vain harjapakin sekä rintaremmin ja tungin omat laukkuni sisälle. Nappasin vanhan, ruskean yleissatulan sekä konjakinväriset suitset mukaani ja suunnistin sitten Faen karsinalle. Meillä olisi kotona kaksi konjakinväristä satulaa Faelle, koulu- sekä estesatula, mutta tamman vielä kehittäessään lihaksistoaan käytimme sen sijaan tätä. Satulan värit eivät sopineet yhteen ollenkaan konjakinvärisen satulavyön kanssa, mutta päätin antaa asian olla. Jätin varusteet karsinan eteen ja siirryin ulos hakemaan hevostani sisälle.

Fae ei näyttänyt suoranaisesti iloiselta nähdessään minut, mutta se höristi kuitenkin korviaan ja yritti höristä, epäonnistuen kuitenkin ja jättäen ilmoille vain epämääräisen vinkaisun. Tamman iloinen ilme vaihtui kuitenkin hyvin pian sen normaaliin, murjottavaan ilmeeseen. Nyt se ei kuitenkaan juossut karkuun mitä se välillä teki, ja Faen kaulaa taputtaen vein sen sisälle. Solmin sen kiinni kalteriin ja aloin ripeästi harjaamaan sen tulenpunaista turkkia. Yllättäen sain touhuta aika rauhassa, Fae näytti hapanta naamaa koko harjauksen ajan, muttei yrittänytkään potkaista, ja puremisyrityksetkin jäivät pariin hassuun.
”Ooh, who’s put a spell on you to put you into such a great mood, huh?” puhelin tammalleni satuloidessani ja suitsiessani sitä. Vielä rintaremmi ja suojat, ja olisimme valmiita matkaan. Varustin myös itseni kypärällä ja hanskoilla, jonka jälkeen talutin Faen ulos.

Kenttä oli tyhjä ja hymyillen nousin siellä Faen selkään. Se pysyi hyvin paikoillaan kiristäessäni satulavyötä ja lyhentäessäni jalustimia isän huomattavasti pidemmistä sellaisista, enkä olisi voinut olla ylpeämpi pikkutammastani. Se oli edistynyt hurjasti ratsuhommissa, ja olin neljä päivää sitten ratsastanut sillä hieman yli tunnin kadotettuani ajantajun kokonaan. Nyt olisi vuorossa vain rento läpiratsastus jonka ajattelin tehdä maksimissaan 45 minuutissa.

Käveltyämme hetken Faen kanssa keräsin varovaisesti ohjia ja pyysin tammalta ravia. Se ponnahti innokkaasti eteenpäin ja hymyillen nautin sen letkeästä ravista. Kunhan se saisi lisää lihaksia, Faen ravista pystyisi muokkaamaan vaikka kuinka hienon. Kääntelin tammaa suurille ympyröille, jotka pikku hiljaa alkoivat muotoutua pyöreämmiksi jo ravissakin. Alkuun ohjaaminen oli ollut hieman hankalaa nuorikon keskittyessä vain kaahottamaan eteenpäin, mutta jo nyt se oli rauhoittunut.

Muutamien välikäyntien ja suunnanvaihdoksen jälkeen ravissa vilkaisin kentän laidalle, johon oli ilmaantunut blondi tyttö, jonka olin nähnyt Darlin kanssa kun hevoset päästettiin laitumelle. En yhtään muistanut tuon nimeä, mutta nyökkäsin tervehdyksen ja istuin alas harjoitusraviin. Tarkoituksenani oli nostaa laukka kulmasta, mutta tytön punainen paita näytti olevan Faen mielestä liian pelottava, ja se iski liinat kiinni juuri ennen kulmaa. Se kiemurteli ja yritti peruuttaa pois, mutta pidin tasaisen paineen hermostuneesti pomppivan tammani kyljissä. Tytön liikahtaessa, ilmeisesti tarjotakseen apuaan Fae ponkaisi pystyyn ja ärähtäen takerruin sen harjaan. Sen jälkeen sain kuin sainkin tamman kulmaan, jossa se hermostuksissaan koikkelehti jotain laukan tapaista miltei paikoillaan. Silmät pälyilivät ympärille ja häntä viuhtoi joka suuntaan hevoseni osoittaessa mieltään.

Pyysin Faelta laukkaa, ja se singahti eteenpäin, johon olin varautunut, ja pukitti samalla komeat capriolet, johon en ollut varautunut. Nousin esteistuntaan ja annoin hieman ohjaa, jolloin tamma joutui itse miettimään tasapainonsa oikein, eikä pääsisi roikkumaan ohjalla. Nuoret hevoset kun eivät olleet mitenkään tasapainoisia laukatessaan ratsastaja selässään, eikä Fae ollut poikkeus. Välillä sen turpa melkein viisti maata, kun välillä se nosti päätään ylös, ja jatkoi näin varsin pitkään. Hetken jälkeen tamma jaksoi pitää päänsä hetken ajan edes jotenkin paikoillaan, joten hidastin sen raviin ja kiitin sitä. Vaihdoin nopeasti suunnan ja hetken kävelytauon pyysin hevoseltani taas laukkaa, johon se taas hypähti innokkaasti. Hymyilin tamman laukatessa pitkää laukkaansa, ja mietin kuinka hyvin sitäkin pystyisi kokoamaan ajallaan.

Kun viimein tuli loppukäyntien aika, huomasin punapaitaisen tytön vieläkin norkoilevan kentän laidalla, ja ohjasin Faen lähemmäksi.
”Se taitaa olla aika menijä, se menee aika kovaa tossa laukassa”, tyttö hymyili, ”Hienot pukit muuten, se ois päässy varmaan kuuhun tollasilla loikilla”, tuo lisäsi virnistäen, ja hyvä tuuleni haihtui. Kuka tämä luuli olevansa, kun ei tiennyt Faesta yhtään mitään?! Sitä paitsi, Reetta oli ollut syy miksi Fae pukitti.
”Mä oon muuten Reetta. Onks tää sun oma?”
”Alana, joo on mun oma”, mutisin vastaukseksi ja loikkasin alas tammani selästä. Reetta lähti talliin, ja itse kävelin vielä hieman maasta käsin, ennen kuin talutin Faen sisälle.

Päätin purkaa Faen varusteet käytävällä, johon myös jätin sen hetkeksi kun siivoaisin sen karsinan. En ollut ehtinyt lappamaan lantaa kottikärryihin kuin muutaman minuutin, jonka jälkeen kuulin käytävältä lässytystä.
”No olethan sä nätti, joo, ihan mahdottoman söpö”, kurkkasin ulos karsinasta nähdäkseni Reetan lähestyvän tammaani. Olin juuri varoittamasta Faen tavasta puraista yks kaks, kun tyttö oli jo ehtinyt siirtyä silittämään sen kaulaa. Eikä mennyt kauaakaan, kun Reetan parkaisu täytti tallin. Kurkkasin ulos karsinasta, ja kiiruhdin nyt kaikkia mulkoilevan Faen ja käsivarttaan pitelevän Reetan luokse.
”Sullapa on ihmisrakas hevonen”, tuo virnisti, selkeästi vitsillä. Harmi vain etten ollut juuri nyt vitsituulella, ja sanaakaan sanomatta osoitin Faen nimikylttiä, jossa luki selkeästi kasialallani kirjoitettu teksti: Älä koske, Fae puree.
”No mitäs meet tökkimään mun hevosta! Oma vikas!” murahdin ja laskin Faen kuopimaan alkaneen etujalan maahan.
”No sori…” Reetta mutisi ja lähti kohti tuntsaripuolta. ”Ihme nipottaja”, tuo lisäsi vielä mutisten.
”I heard that”, totesin kylmästi ja jatkoin karsinan puhdistusta, nyt reippaammin ja erityisesti vihaisemmin kuin aikaisemmin.
”Eipä se mua haittaa.”

Saadessani karsinan kuntoon palautin Faen jatkamaan touhujaan sinne, ja itse kävin kippaamassa lannat lantalaan. Meinasin samalla ajaa kottikärryillä Aleksin yli, joka kysyi heti olinko kunnossa.
”Yeah, I’m fine”, totesin nopeasti, selkeästi valehdellen, sillä pystyin miltei näkemään tumman ukkospilven leijuvan pääni päällä. ”Mulla on vaan kiire”, lisäsin vielä selitykseksi ärtyneisyydestäni ja Aleksi nyökkäsi epäuskoisena, muttei kysellyt enempää.

Lähdin pian tallilta kävelemään kohti jäähallia ja yritin piristäytyä. Ainakin nyt näkisin Henrin, sillä heidän joukkueellaan olisi treenit samaan aikaan meidän kanssa. Pakostakin pojan ajattelu sai hermostuneen hymyn kohoamaan kasvoilleni. Ja se tapa jolla hän suukotti otsaani halatessaan sai minut melkein punastumaan, vaikka Henriä ei näkynyt lähimaillakaan.  Olimme seurustelleet kolmisen viikon verran, ja silti tunsin punastuvani aina pojan esitellessä minut tyttöystävänään. Havahduin ajatuksistani melkein kävellessäni bussin eteen, ja annoin pahan mieleni haihtua. Tästä tulisi hauska ilta.

Alana ja Fae nro. 5

Alana ja Fae kentällä. Koitin piirtää Reetankin tonne aidalle:D

13. joulukuuta Hallavan Lucia-kulkue

Valmennus sujui tänään... kohtalaisesti. Fae kävi hieman kierroksilla uusien hevosten ja aika täyden maneesin takia, ja olinkin jo ihmisten noustessa selkään kuuluttanut Faen potkivan muita. Tokihan väistelisin muita, mutta tietäisivätpähän kuitenkin olla käyttämättä Faen takapuolta jarruna tai jonain. Alkulämmittelyissä kiittelin itselleni oveluuttani siitä, että olin laittanut martingaalin tänään päälle, sillä Fae yritti koko ajan viskellä päätään ja tehdä pupuloikkia johonkin suuntaan. Se myös yritti koko ajan hiipiä käynnistä raviin, tai ravissa vaihtoehtoisesti ponnahtaa laukalle. Sain sen kuitenkin jotenkuten rauhoitettua ja siten lämmitelytä sitä paremmin. Tehtävä pääty-ympyrällä oli aika hankala, sillä Fae ei keskittynyt ollenkaan minuun, vaan keskittyi häiriintymään takana tulevasta hevosesta. Silloin kun se keskittyi kunnolla saimme ihan hyviä pätkiä taivutusta, ja piti päänsä tasaisesti paikoillaan, kulkien oikeasti kunnolla. Ravissa Fae meni entistä paremmin, jos yhtä hypähdystä suuntaan X ei lasketa.

Välikäynnit antoivat minulle mahdollisuuden ensin koota Fae kunnolla muotoon, ja sen mentyä lyhyen sivun verran oikeasti hyvin ja suorassa se sai kävellä pitkillä ohjilla muille luimien. Laukkatehtävään meidän valmennus sitten lösähtikin. Tai ei lösähtänyt, pikemmin repesi. Fae innostui hieman liikaa, ja ensimmäisen sivun laukassa se veti miltei täysiä, joten törmäsimme melkein Nannaan ja Tinttuun (sori..). Siitä syystä ensimmäinen kulmavoltti tapahtui 15 metriä ennen kulmaa, ja Fae teki hienon pukkisarjan Tinttua päin. Itse ärisin selässä ja pysäytin tamman siihen kulmaan, kun meidän jälkeemme tuleva oli onneksi hidastanut aikaisemmin. Sen jälkeen joka laukannostossa Fae pukitti vähintään kolmesti kunnolla, ennen kuin malttoi laukata nätisti. Kun olimme saaneet edes yhden hyvän pätkän alle, päätimme Aleksin kanssa yhteistuumin sen olevan parempi jos siirtyisimme keskelle kävelemään pois muiden tieltä. Tällä ympyrällämme minä sitten ravailin ja taivuttelin Faeta aivan samalla tavalla kuin muutkin, mutta vain hieman hitaammassa ja hallittavammassa askellajissa. Kun kaikki vaihtoivat suuntaa, yritimme samaa laukkatehtävää uudelleen, ja nyt pääsimmekin hyvin ja ennen kaikkea rauhallisesti mukaan tehtävään. Lopetin silti hieman muita ennen, sillä tunsin Faen jo hieman väsyvän, ja halusin ennen kaikkea tämän säilyvän mukavana touhuna.

Loppuverkkojen aikana joku kysyi oliko Faen selkä kipeä, vai miksi se pukitteli ja pomppi miltei koko ajan. Tammahan oli terve kuin pukki, mutta vain hieman omalaatuinen, jos voisi sanoa. Sitä oli kai varsana kiusattu, ja joku oli kai heittänyt vuotiaan(!!) Fae-vaavin selkään satulan ja ratsastajan, joten se oli tottunut olemaan hieman kiukkuinen ja tyhmä ihmisille, olivat ne sitten selässä tai maassa. Eikä saa unohtaa sitä tosiasiaa, että Fae on leidi. Ja Leideillä saa olla omia mielipiteitään hieman joka asiaan.  

"Oh my god Fae, will you quit fidgeting around?!"

10.4. Koulukilpailut
Alana Gwyln - Put On A Happy Face
HeB - 3/4

Estevalmennus sujui paljon paremmin kuin olin odottanut! Vaikka minä en olisi saanut oikeastaan ratsastaa treeneissä maanantaina tapahtuneen pienen välikohtauksen (jonka jälkeen minä makasin maassa ilmat pihalla ja nilkka vääntyneenä) takia, en aikonut jättää estevalmennusta väliin. Onneksi en jättänytkään, sillä Fae oli superhyvä! Alkuverryttelyissä se oli ensin jännittynyt taas muiden hevosten takia, mutta se rauhoittui todella nopeasti, ja oli kuulolla koko ajan. Se ei ottanut kierroksia edes siitä, kun sen vierestä laukkasi joku. Ensimmäisen tehtävän puomiympyrä sujui ihan hyvin, ensimmäisellä kerralla Fae ei mahtunut oikein superpitkän laukkansa kanssa fiksusti toiselle puomille, mutta menin heti uudestaan, jolloin sain tamman paremmin lyhentämään askeltaan. Ensimmäinen hyppy radan ykkösesteelle meni "aavistuksen" korkeaksi (kuva), Fae kun suoralle linjalle päästessämme kiihdytti ja leiskautti esteen yli valtavalla loikalla, heittäen takasensa oikein kunnolla ilmaan esteellä. Onneksi olin varautunut, tai olisin ollut samantien maassa. Kun muut olivat tulleet tehtävän onnistuneesti, saimme luvan tulla pelkän esteen uudestaan, tällä kertaa hieman paremmin.
Seuraavaksi oli vuorossa sarjaesteen hiomista. Ensimmäisellä kerralla esteet olivat vain n. 60cm, ja niiden väliin piti saada mahtumaan kaksi laukkaa. Suurin vaikeus minulla siis tulisi olemaan se, että Fae oikeasti mahtuisi väliin megalaukkansa kanssa, sillä jos se menisi yhdellä, toinen hyppy lähtisi järkyttävän kaukaa, jolloin tamma sukeltaisi. Pääsimme kuitenkin sujuvasti esteistä yli, ja jäimme odottamaan seuraavaa vuoroamme. Kaikkien päästessä kunnialla ensimmäisellä kerralla yli, Aleksi nosti esteitä. Nyt Fae oli hieman enemmän innoissaan, ja jouduin tekemään enemmän töitä jotta sain sen mahtumaan. Tamma pudottikin okserin takapuomin, ja protestoi sitä pukilla (josta aiheututta minun heilahdusta se protestoi toisella pukilla, nyt hieman isommalla). Tulimme toisen kerran, ja nyt pääsimme sujuvasti yli. Sarjaa nostettiin 90cm asti, ja sen päästyämme Aleksi kysyi, jos joku halusi tulla vielä metrinä. Minä ainakin halusin yrittää, joten lähdimme Faen kanssa ensimmäisinä uhkarohkeina matkaan. Fae tuli niin pitkällä laukalla, että se pääsi kahden laukan välin yhdellä, eikä se edes lähtenyt miljoonan kilometrin päästä toisesta esteestä, sillä se oli hypännyt ensimmäisen hieman pitkäksi. Päätimme kuitenkin jättää sen siihen, sillä vaikka laukkoja olikin yksi tarkoitettua vähemmän, tamma oli tullut sen niin hyvin, etten viittinyt säätää sitä sen enempää.
Viimeisenä tehtävänä oli vuorossa rata. Kertailin sitä mielessäni niin pitkään, ennen kuin oli oma vuoroni. Pyysin Faelta laukkaa, ja ohjasin sen yhden ympyrän jälkeen ensimmäiselle esteelle. Tamma tuli reippaasti mutta tahdikkaasti ja kuulolla, joten lyhensin sen laukkaa vasta ensimmäisen esteen jälkeen. Toinen este sujui hyvin, laukkakin vaihtui esteen päällä, ja vielä ihan sujuvasti eikä mukamas pukilla esteen päällä (jee!). Kolmannelle esteelle en päässyt aivan yhtä suoraan kuin olisin halunnut, mutta Fae hyppäsi hienosti, ja lähestyi sarjalle myös hyvin. Vitosesteelle oli hieman ongelmia, en saanut Faeta suoraksi hyppyyn, joten se hyppäsi sen varmasti metrin ilmavaralla ja pukitti sen jälkeen. Noh, ei siinä muu auttanut kuin vaihtaa laukka ravin kautta ja jatkaa kutoselle, jonka jälkeen viimeinen este sujui myös hyvin. Tulimme radan vielä toisen kerran, ja nyt tiukat kurvit sujuivat paljon paremmin kuin edellisellä kierroksella, joten siihen oli hyvä lopettaa. Me ravailimme Faen kanssa hieman, jolloin pyysin sitä kulkemaan muodossa hetken, ja tamma kulki oikein hyvin, taipuen niskasta ja kaulasta, ja käyttäen selkäänsä hyvin. Muut kävelivät jo loppukäyntejä kun me ravailimme vielä hetken, minä päästäen hitaasti ohjaa pidemmäksi, jolloin Fae venytti hienosti kaulaansa eteen ja alas. Pian mekin siirryimme muiden mukana kävelemään, ja pidin huolen siitä, että Fae sai ylimääräisen porkkananpalasen tallissa.  

//Alana ja Fae nro. 12

Tallipäivä oli ihan ok. Jos ei lasketa sitä, että minua mulkoili ihan kunnolla Oscar, ja pari muutakin tuntilaista, jotka olivat tunkeneet itsensä tallille tuntihevosten vapaapäivänäkin. Ilmeisesti olivat kuulleet sitten tapahtuneesta. Se, minkä version ja mitä he olivat kuulleet oli täysin eri asia. Oscar vaikutti siltä, että olisi saattanut kuulla koko jutun Valmalta, mutta nämä 12-vuotiaat pikkupirpanat, jotka väittivät olevansa Valman hyviä ystäviä, olivat selkeästi kuulleet hieman paisutetun version. Eli tallilla oli siis juoruttu. Enhän minä meinaan ollut haukkunut Valmaa kaikeksi siksi, mistä nuo syyttivät minua samalla kun viskoin lantaa Faen karsinasta kottikärryihin. Puolivahingossa yksi talikollinen lensi vähän yli, mutta se oli suurimmaksi osaksi pellettiä. No harm done.

Tapasin Nannan jossain vaiheessa päivää, ja juttelimme hetken. Ensin tuo oli kehunut tatuointiani, johon olin hämilläni sopertanut kiitoksen. Olin jo itse niin tottunut siihen, etten ollut yhtään odottanut että joku huomaisi sen. "I've got two more, nilkoissa, ne on pienet", hymyilin, ja näytin niitäkin, kun Nanna näytti kiinnostuneelta.
"So, mitäs täällä on ollut?" kysäisin, ja Nanna varmasti tajusi minun tarkoittavan tallin ilmapiiriä viikon ajalta.
"No, Valma kai lopetti, ja sit-"
"No?" henkäisin epäuskoisena. Ihanko oikeasti se olisi lopettanut? En ollut edes tarkoittanut sitä kaikkea ihan suoraan pelkästään Valmasta (vaikka suurin osa kyllä oli..), vaan myös hieman instagramiani kiusanneista 10-vuotiaista "hevosenkäsittelymestareista", jotka olivat kuulemma kouluttaneet hevosia luonnollisilla hevosmiestaidoilla jo kahdeksan vuotta, ja jotka sanoivat että olin eläinrääkkääjä kun olin ratsastanut Faeta gramaaneilla kerran. Niihin oli perustunut se neiti kaikkitietävä -kommenttini, mutta Valma sattui siinä tilanteessa sopimaan siihen sakkiin hyvin.
"Joojoo! Ja sit no, onhan täällä tuntilaiset juorunnu vaikka mitä, ja sit Mikki tuli takas."
Oho, en ollut odottanut Nannalta näin paljon asiaa, mutta tapa jolla hän sanoi Mikin nimen sai minut nyökkäämään uteliaana.
"Mikki on siis Valman eksä, en tiiä, ei oikeen kiinnosta.. Se tais alkaa hoitaa Nikitaa", Nannasta näki, ettei aihe ollut mieluinen, mutten voinut kuin kysyä:
"Wait.. How many... Miksi kaikki guys tykkää siitä? How?" ei Valma ollut mitenkään erikoinen. Eipä kyllä kukaan muukaan, ainakaan tallilla, ollut mitenkään erikoinen, kukaan ei ollut uimapukumalli tai vastaavaa, mutta miksi aina Valma?
"En tiiä, ehkä se on.. En tiiä." Nannan ilmeestä näki tämän aiheen päättyvän tähän. Kyselin sinitukalta hieman Hallavacuppiin liittyvää ja muuta, ennen kuin totesin joutuvani siirtymään tallin puolelle.
"Ai niin, onnea muuten siitä voitosta! Se oli lehdessäkin."
"Kiitti, mut onneksi et lukenut nettiversiota, siellä on kuva musta ja mun parhaasta kaverista kun se on mun reppuselässä. Se ei oo kaunis", virnistin, ja lähdin Faen suitset mukanani tallin puolelle.

Tamma höristeli korviaan käytävällä kun harjailin sitä käytävällä, ja hyräilin jotain biisejä jotka soivat päässäni. Talliin pölähtivät kuitenkin Eevi-Sofia ja Kukka hevostensa kanssa, ja jouduin siirtämään tammani karsinaan. Juttelimme niitä näitä, ja nähtävästi Eevi oli myös lukenut aamulla lehden, sillä hän myös onnitteli minua voitosta. Kukka oli aavistuksen hämillään, mutta kun kerroin hänelle mistä oli kyse, blondi halasi minua. Jaa, en edes tuntenut Kukkaa niin hyvin, mutta kaippa halaaminen sopi hänen pirteään asenteeseensa. Minä en ikinä halannut ketään puolivierasta, en edes suurinta osaa kavereistani. Aihe vaihtui heti sen jälkeen Eevin ja Kukan välillä joihinkin asioihin Pronssijoen kaupoista, joten minä jäin hieman keskustelusta ulos ja omiin mietteisiini.

Suitsittuani Faen ja laitettuani kypärän päähäni talutin tamman kentälle. Vasta siellä tajusin, että ei hitto, täällä missään ei ollut sitä korkeaa jakkaraa, jota yleensä käytin hevoseni selkään nousemiseen, varsinkin ilman satulaa. Olisin ehkä saattanut päästä hyppäämällä, mutta kun kyseessä oli Fae. Ja Fae saisi kohtauksen jos alkaisin hyppimään hänen selkäänsä. Parhaaksi onnekseni joku punatukkainen nuori mies saapui juuri tarhoilta päin, ja viittilöin hänet luokseni.
"Ehh, voisitko sä puntata mut?" kysyin, ja tuo tarjoutui avuksi. "Oh varo, se puree", varoitin vielä kun tuo meinasi antaa kätensä tammalleni haisteltavaksi. Kun olin päässyt selkään, hymyilin punatukalle.
"Kiitti, umm...?"
"Mikki. Entäs sä?"
"Alana, ja tämä on Fae. Sä hoidit Nikitaa? Nanna sano", kerroin ja pidätin Faeta, joka oli jo menossa.
"Joo, alotin just. Mutta hei, oli kiva nähdä ja hyvä että olin avuksi, nyt pitää mennä", Mikki sanoi, ja taputtaen hevoseni kaulaa lähti harppomaan pois. Hetkeksi jäin miettimään sitä hetkeä kun olin maininnut Nannan, sillä Mikin ilme meni aavistuksen hämmentyneeksi. Ehkä. En ollut varma. Ajatukseni keskeytti kuitenkin Fae, joka potkaisi ötököitä vatsassaan.
"Yeah yeah, let's do this then. You better behave yerself."

"Joo, hold up, mä käyn hakemassa mun omat tavarat", hymyilin hevoselleni joka ryntäsi tarkastamaan ruokakuppinsa sisällön heti karsinaan päästyään. Suljin karsinan oven ja suuntasin kohti tallitupaa. Tallilla oli yllättävän hiljaista ollakseen kaunis kesäpäivä, mutta ehkä porukka saapuisi tallille vasta illemmalla, eikä nyt puoli yhdeltä. Ei sillä että minä valittaisin. Täällä oli mukavempaa näin hiljaisina hetkinä. Tallissa oli ollut Katri, Nelli, Inka ja Bambon kanssa touhunnut blondi, kai joku Nette. Ehkä. Olin moikannut heitä vain nopeasti. Olisin puhunut enemmänkin, mutta heti avatessani suun minut valtasi paniikki, joten tyydyin vain taluttamaan Faen ripeästi ohi.

Tallitupa ammotti tyhjyyttään ensivilkaisulla, mutta vessasta astui sillä sekunnilla ulos Nanna, joka katseli käsivarsiaan tyytymättömän oloisena. Minut hoksatessaan hän vinkaisi säikähtäneenä, ja liimasi kätensä kylkiinsä kiinni. Ehdin kuitenkin nähdä aika komeat mustelmat käsivarsien sisäosassa.
"Oh, yrititkö sä peittää niitä? Mä voin auttaa", tarjouduin nähdessäni meikkipussin tytön kainalossa.
"Mä olen joutunut peittämään niin monta mustelmaa, siihen on taktiikka", hymyilin hämmentyneelle Nannalle, joka oli pysynyt hiljaa. Mieli teki kysyä mistä mustelmat johtuivat, mutta päätin olla kysymättä. Ei se ollut minun asiani. Toisaalta, jos Nanna halusi puhua, minä kuuntelisin mielelläni, mutta en painostanut asiaa.
"Ai jaa, no, jos sä voit", Nanna istahti sohvanreunalle ja näytti edelleenkin hämmentyneeltä.
"Mä pelaan maalivahtina, ja mulla on välillä tosi isoja mustelmia, kerran mulla oli umm... tässä (osoittaa kylkiluiden sivuosaa) tosi iso mustelma, ja mun piti pitää sellaista paitaa mikä you know valuu tästä sivusta tosi alas", hymyilin ja potkin kengät pois jaloistani. "Onko sulla tosi keltasta umm... concealer.. öö.. peitevoide? Ja onko se sininen... Joo hyvä."
Nanna pudisti päätään kysymykseeni ja näytti mustelmansa väriä, joten suuntasin itse kaapilleni. Minä olin joskus ostanut itselleni keltapohjaisen peitevoiteen, juurikin sinisiä mustelmia varten, ja se oli jäänyt tallille. Tai oikeastaan se kulki muutaman muun meikkini kanssa aina mukanani, joten kaivoinkin sen laukustani.

"Noniin, eli, sä painelet sen siihen, umm.. älä levitä vaan painele", selitin ojentaessani purnukan Nannalle, ja töpöttäessäni voidetta hieman omaan käteeni. "Se on realistisempi silloin."
Nanna teki työtä käskettyä, ja hetken kuluttua mustelmat olivat ainakin paremmin piilossa. Sanoin ettei sen pitäisi ainakaan heti lähteä, se voide oli jotain superliimaa. En varmasti laittaisi sitä naamaani, mutta käsiin ja jalkoihin se sopi hyvin.
"Tää on kyllä vähän väärä väri..." Nanna totesi hieman kellertävästä voiteesta, johon vastasin "heureka"-äänellä.
"Sen takia sen päälle laitat omaa umm... foundation, öö... joka on sun väristä. Älä levitä sitä myöskään vaan painele", hymyilin. "See, ei sitä näe ellei katso tosi tarkasti", lisäsin vielä perään kun tyttö sai oman meikkinsä levitettyä siihen päälle.

"Kiitti tosi paljon, mun oli tarkotus pitää hupparia, mutta sen jälkeen kun mä harjasin Tintun mulle tuli superkuuma", Nanna selitti, ja kohautin vain olkiani.
"Ääh, no big deal, ole hyvä, onneksi pystyin auttamaan", hymyilin. "Hey, haluutko tulla mun kanssa maastoon? Vähän metsään ja pellolle laukkaamaan?"
"Joo, vois kyllä, jos Fae malttaa odottaa Tinttua."
"Kyllä se odottaa", vakuuttelin. "Ei ehkä nätisti, mutta kyllä se odottaa."

Jonkin ajan kuluttua Hallavan tallipihalla seisoi kaksi satuloitua tammaa, joista toinen torkkui ja toinen keskittyi pyörimään minkä kerkesi. Nanna pääsikin siis helpommin ja nopeammin selkään kuin minä, mutta joutui säätämään jalustimiaan, sillä Tintun edellinen ratsastaja oli kuulemma "joku todella eriparijalkainen kääpiö, miten voi olla kolme reikää eroa?". Minä olin ainoa joka oli Faella mennyt vähään aikaan, joten minun piti vain kiristää vyötä vielä selästä käsin, ja olin suunnilleen samoihin aikoihin Tintun kanssa valmis.
"Meetkö sen Faen kanssa ekana, se on varmaan vähän nopeampi kuin Tinttu", Nanna hymyili leveästi ratsunsa selästä, ja koin onnistuneeni. Tai ainakin tämä hymy näytti aidommalta kuin aikaisemmat.

Jossain vaiheessa maastoreissuamme, ehkä noin vartti lähdön jälkeen, saimme idean kuunnella musiikkia. Joten tuumasta toimeen, kännykkä kiinni kaiuttimeen (se oli jostain syystä jäänyt hupparini taskuun) ja suomen top50 soimaan.
"En oo ku muut teinit; oon kolkyt kolme!" hoilasimme molemmat aavistuksen epävireisesti metsässä, ja keskityimme valittamaan kuinka seuraava biisi pystyi edes olemaan hitti. Kun Nikke Ankaran Ettei nyt vaan sattuis mitään alkoi soimaan, en tiennyt kumpi oli yllättyneempi, Nanna vai minä, että osasimme molemmat sanat miltein kokonaan ulkoa.
"Highlaiffii juon bisseä pillillä!"
"Hihi, tiesitkö, tosta tulikin mieleen... Mun kaveri tanssi ja laulo kaikki Nikke Ankaran laulut ulkoa", hihitin muistellessani näkyä. "Johannes oikeasti haki tölkin ja joi sitä pillillä ja lauloi. Sitten kaikki alkoi laulamaan ja tanssimaan ja mä sanon, että lätkäjoukkueellinen kännisiä poikia ei laula hyvin."
"Kuulostaa mukavalta, oliko nää näitä sun joukkuekavereitas?" Nanna kyseli.
"No siis ei kaikki, mutta osa, osa on vaan meiän kaikkien yhteisiä kavereita koulusta ja tälleen. Mitä sä teit viikonloppuna?"
"Öh no siis.. Een oikeen mitään, olin parin kaverin kaa vaan", Nanna selkeästi vältteli aihetta.
"Jos sulla joskus on vapaata, you can join us! Mun kaverit on välillä tyhmiä, mutta ne on tosi kivoja", hymyilin. Nannaan olisi mukava tutustua paremmin, ja saattaisin saada hänestä tallikaverin. Hänkin näytti oleilevan tallilla pääasiassa yksinään, joten voisin edes yrittää.
"Pitää kattoa, kuulostaa hauskalta", tyttö hymyili, mutta kuulosti siltä kuin hänen pitäisi kysyä lupaa joltakin. Joltakulta joka ei varmasti antaisi lupaa. Hetken pohdin oliko sillä yhteyttä mustelmiin, mutta päätin olla kysymättä. Ei ole sinun asiasi, Alana.

"Haluutko laukata?" käännyin satulassa pellon lähestyessä. Nanna vastasi haluavansa, kunhan mentäisiin rauhallisesti, ja nyökkäsin vastaukseksi. Varoitin kuitenkin että Faen rauhallinen saattoi olla hieman nopeampaa kuin tuntihevosilla, mutta emme rallittaisi. Nostimme yhdessä laukan pellonreunalta, ja laukkasimme Faenkin kanssa yllättävän rauhallisesti pätkän. Seuraavalla kierroksella Nanna halusi mennä kovaa, kunhan ei mentäisi koko pellon poikki.
"Joo ei, mä en muuten saa Faeta enään pysähtymään jos se saa umm.. kiihdyttää noin pitkään", nauroin.  Fae ainakin tiesi mitä tulemaan piti, sillä se yritti koko ajan hiipiä raviin, ja Tinttukin käveli aikaisempaa reippaammin.
"Noni, än, yy, tee, nyt!" kuului takaani käsky, jota Fae totteli paremmin kuin ehdin reagoimaan kunnolla. Itse ehdin vain puristaa hieman pohkeilla kun tammani oli jo singonnut eteenpäin, Tinttu perässään. Vilkaisin nopeasti taakseni, ja Nannalla näytti sujuvan hyvin. Ainakin siihen malliin hän virnisteli ratsunsa selästä. Annoin Faen laukata eteenpäin, mutta kun meno lähti kiihtymään hieman liikaa, päätin hidastaa. Sitä tamma protestoi viskaisemalla päänsä taivaaseen, ja pukittamalla valtavan loikan eteen- ja ylöspäin. Se onneksi heitti sitä niin paljon tasapainosta, että sain sen paremmin kuulolle. Laukasta tamma ei kyllä halunnut hidastaa, vaan pomppi eteenpäin miltei tasajalkaa kun Tinttukin oli jo saanut meidät kiinni.
"Whoo.. Hoo.. Soo, noooin", mutisin hevoselleni joka yritti kääntyä johonkin suuntaan josta aukeaisi suora pätkä sen eteen. Muutaman laukka- ja sen jälkeen kiitoravivoltin jälkeen tammakin tajusi hidastaa käyntiin, jolloin heti päästin sille pitkät ohjat.
"Jos sä menet ekana? Ei me tulla ohi", Nanna näytti myöntyvän ehdotukseeni, sillä otti suunnakseen Maalaismiehentien. Päätimme kävellä teiden reunoilla takaisin, sillä ne olivat helppoja hevosille eikä matkakaan ollut liian pitkä.
"Voi hitsi, olipa hauskaa.."
"Hä?" havahduin hereille. "Aa, hauskaa, joo, niin oli!"
"Voisi mennä useemminkin maastoon."
"Hey minä ja Fae tarvitaan paljon seuraa, eli tervetuloa!"
"Pidetään mielessä", Nanna käännähti satulassa ja hymyili. Minä toivoin että hän oikeasti pitäisi tämän mielessä, ja tietäisi että minä olisin täällä kaipaamassa maastoseuraa. Ja kuuntelemassa. Ja, noh, minä olisin tallilla, pakkohan minun olisi.  

//Alana ja Fae nro. 16

129 pisamaa ja 5 muistoa (sunnuntai 17.7.2016)

”Viisneljä, viisviis, viiskuus…”
”Mitä sä teet?” käänsin päätäni nähdäkseni takapuoleni päällä istuvan Tuomaksen paremmin.
”Älä liiku tai mun pitää alottaa uudelleen! viiskolme, viiskuus, äh, kiitti vaan…” tuo mutisi ja tökki taas selkääni.
”Et sä pysty laskemaan niitä.”
”Älä oo noin negatiivinen”, poika totesi ja jatkoi pisamieni laskemista. Minä itse makasin sohvalla lukien jonkinlaista päiväkirjaani. Kirjasin sinne aina niiltä päiviltä joilta minulta oli jotain asiaa, tai olin nähnyt jotain kaunista. Se oli täynnä valokuvia ja suttujani, ja kuluneelta viikolta oli viisi merkintää.

Tämä päivä oli ollut täydellinen. Olin käynyt jo aamulla tallilla Alinan kanssa, ja tuo oli mennyt koulua Faen kanssa. Keskiviikkoisen shown jälkeen olin päättänyt, että nyt alkoi muutkin ratsastaa hevostani aktiivisesti, ja Alina oli juuri passeli siihen hommaan. Oli ollut niin mukava nähdä Alinaa, sillä en ollut nähnyt häntä kasvotusten yli viikkoon. Ja ottaen huomioon sen, että olimme tähän saakka eläneet aina yhdessä, ja suurimman osan ajasta olimme jakaneet huoneenkin, nyt äkkiä erillään asuminen oli saanut minut ikävöimään kaksostani. Tallireissun jälkeen olin käynyt pitkällä juoksulenkillä Wrachin kanssa, jonka jälkeen olin hengaillut Tuomaksen kanssa kotona. Juuri nyt edellä mainittu yritti laskea pisamia selässäni, ja Drei kiehnäsi sohvalla häiriten milloin minua ja milloin Tuomasta, ennen kuin se luovutti ja hyökkäsi lattialla torkkuvan Wrachin kimppuun.

9.7.2016. Tämän päivän tuoma hyvä mieli häipyi äkisti. Muistan, kuinka olin kirjoittanut merkinnän vihaisena kuin herhiläinen, ja viskaissut sitten koko päiväkirjan toiselle puolelle huonetta. Tekstikin oli sen mukaista. Muistin sen niin hyvin, Tuomas oli napannut eläimet kainaloonsa ja etsinyt turvaa keittiöstä, josta hän uskalsi hiipiä pois teemuki ja suklaakeksi kädessään. En minä kyllä enää sen jälkeen voinut olla vihainen kenellekään. Tai ehkä vähän Valmalle.  Voisitko käyttäytyä vähän aikuisemmin. Vähän aikuisemmin. She really said that. ”Kaikista ei voi tykätä mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen.” Yeah, ja jos sä voisit olla esittämättä jotain maailmanparantaja-jeesusta, niin saattaisin ehkä tulla toimeen sun kanssas. Like, ei kaikki ole sun asiasi. Ja mä pudotin Faen satulan sen takia. Melkein kahesti. Bitch, se satula maksoi enemmän kuin mun muutaman kuukauden vuokra. Ainakin. Jesus. Oh my god just anna mun olla. I really don’t care. Se vaan on niin… Valma. Ugh.

12.7.2016. Tämä oli hyvä päivä. Pidimme estetreenit yhdessä Roopen ja Lukan kanssa, jonka kanssa olin huomannut viettäväni nyt aika paljon aikaa. Meillä vain synkkasi, ja bondasimme erityisesti valittamalla nuorista hevosista. Roope oli kiva tyyppi, ja aikaisemmin päivällä olin jutellut toisellekin kivalle tyypille – Katriinalle. Hänkin tuntui olevan aika yksin Hallavassa, joten olin ottanut missiokseni tutustua tuohon paremmin. Sitä paitsi tallille meno ahdisti vähemmän jos ideanani oli tehdä edes yhden ihmisen päivästä mukavempi – ainakin toivoin minulla olevan sellainen vaikutus. Illemmalla oli kisatiimin oheisharjoitukset, pelasimme futista. Tai, no, minä ehdin olla vain ensimmäisen vartin mukana, ennen kuin piti kiiruhtaa huimat sata metriä jääkiekkohallille. Sain Eeviltä ihan erikoisluvan skipata oheisliikunnan, sillä noh, minä olin menossa lätkätreeneihin ammattimaisen joukkueen kanssa. Ja nyt oli salivuoro, joten tekisin aivan liikaa punnerruksia ja kyykkyhyppyjä kuin sallittua. Joka tapauksessa, en ollut siis paikalla kun Valman päähän osui jalkapallo ja tuo joutui sairaalaan. Itse asiassa, olin autuaan tietämätön koko asiasta ennen kuin vasta torstaina, jolloin kuulin joidenkin puhuvan jostain kortista, jota minua ei oltu (yllätys yllätys) edes pyydetty allekirjoittamaan. Tosin Valma tuskin olisi edes halunnut nimeäni korttiinsa.

13.7.2016. Nyt hymyilytti. Olimme pitäneet Eevi-Sofian kanssa hevosenvaihtopäivät, sillä meidän molempien tammat tarvitsivat muitakin ihmisiä elämäänsä. Meillä oli ollut mukava päivä, ja Susi oli ollut aivan älyttömän mukava tyyppi! Faekin oli kuulemma ”tosi magee ratsastaa”, vaikka Eevi pääsikin yhdelle ilmalennolle. Eihän sitä nyt voi pienet hevoslapset selviytyä kentän aidalle jätetystä takista. Eevi ei tainnut olla varautua siihen, että Faen ”hyi, jännä juttu, meen vähän kauempaa” tarkoitti kunnon sivuninjaloikkaa kun pelottava asia oli jo puoliksi ohitettu. Eipä siinä sivuloikassa mitään, Eevi pysyi hienosti selässä, mutta kun tammani vetäisi härkäpavut todella syvälle sieraimiinsa siitä, että ratsastaja selässä sattui hieman nykäisemään sitä suusta ja, hyh, heilahtamaan satulassa. Neiti herkkähipiä päättikin sitten pukittaa ratsastajansa alas vauhdilla, ja viiletti sitten toiselle puolelle kenttää diivan elkein. Susi katseli hämmentyneenä (ok, minäkin olin) maassa hihittävää ylläpitäjäänsä, joka vain toisteli, ettei pudonnut koskaan. Noh, onneksi ei sattunut, ja Faekin onneksi väläytteli hyvin piilotettua kaunista puoltaan, ja meni oikein liidokasta lisättyä ravia episodin jälkeen. Superpointsit myös Eevi-Sofialle siitä, että pisti omasta tahdostaan lohikäärmeen kuntoon, ja lohikäärmekin alkoi loppuvaiheessa muistuttaa enemmän sisiliskoa kun löytyi se mukava harjauskohta.

Estevalmennus 14.7. sujui hyvin. Fae oli mukavasti kuulolla jo heti alusta, ja karsinassakin se suorastaan torkkui! Se oli kyllä viimeisten viikkojen aikana rauhoittunut karsinassa huomattavasti. Enää se vain näytti nyrpeältä, ja yritti potkia vain takasuojia laittaessa. Ja rintaremmiä säätäessä nyt pitää vain aina yrittää näykkiä, sehän on joku lakikin. Tässä valmennuksessa emme hypänneet isoa, vaan keskityimme teihin ja tempoon, ja olin erityisen ylpeä Faen lentäviin (todellakin lentäviin ja lennokkaisiin) laukanvaihtoihin. Huomasin myös aitaan nojailevan jonkun suunnilleen ikäiseni pojan, jossa oli jotain tuttua. Jotenkin tuli mieleen joku, joka olisi joskus vuosia sitten käynyt isän tai äidin valmennuksessa, mutta toisaalta minulle tuli usein deja vu.

Eilen 16.7. olin maastossa Faen kanssa. Sillä oli ollut perjantaina vapaapäivä, ja olinkin viettänyt suurimman osan päivästä pelaten Johanneksen kanssa Pokemon Go:ta. Ja pelasin nyt maastossakin, tosin vain käyntiosuuksilla katsoin ruutuani. Lenkkiä kertyi yhteensä ehkä vähän vajaa kymmenen kilometriä, sillä sain haudutettua ja kuoritettua yhden viiden kilometrin munan, ja kaksi kahden kilometrin munaa. Pronssijoen metsistä löytyi muuten muutama mielenkiintoinen pokemoni.  Ja kerrottuani löydöksistäni Johannekselle, tuo oli kateellinen ja pettynyt sillä a) minulla oli nyt enemmän pokemoneja kuin hänellä, ja b) ”dude meiän piti mennä yhessä rip petit mut :’(((((((”.

”Alana. Alana.”
”No?”
”Sul on tässä kohassa”, Tuomas piirsi olkapäähäni pienen ympyrän, ”satakaksytyheksän pisamaa, jos laskee ne pikkupisteetkin.”
”Kiva tietää.”

//Alana ja Fae nro. 17
(pistän nyt tänne kun en keksinyt muutakaan :'D)