Aava

Aava on nappisilmäinen shetlanninponitamma, joka sulattaa lähes jokaisen sydämen sympaattisella yleisilmeellään ja kiltillä olemuksellaan. Sillä on toki omat vinkeensä, mutta tämä tamma ei ole niitä rasavillejä piruilijoita, jotka keksivät pahuuksia heti kun silmä välttää. Ponin nimikin tuo mieleen kiltin, älykkään ja seurallisen otuksen josta löytyy kuitenkin pieni ripaus itsepäisyyttä ja ilkikurisuutta - ja niin todella on. Lapsille se on oikea opetusmestari, ja tamman kanssa pystyy työskentelemään perheen pienimmätkin, vaikkeikaan selästä käsin, sillä Aava on haastava ratsastettava.

Tarhassa haetessa Aava tulee omistajaansa hörähdellen vastaan, ja antaa myös melko helposti kiinni. Tamma rakastaa rapsutuksia ja harjausta, joten se seisoo nätisti paikoillaan aina hoitotoimenpiteden ajan. Sitä täytyykin joskus herätellä hevosenunistaan, sillä nauttiessaan se saattaa nojailla niin että se on tulossa lähestulkoon syliin. Satuloinnista tai suitsinnasta se ei ole moksiskaan, mutta joskus se saattaa innostua pullistelemaan melko reilusti yli koonsa. Siksi sille kannattaa antaa jotakin pureskeltavaa, niin pullistelu unohtuu samantien kun kyseessä on ruoka ..

Aava tarvitsee selkäänsä itsevarman ja määrätietoisen kuskin joka ei anna tamman touhuta omiaan. Ratsastaessa poni on alkuun kädelle kova ja vaatii hyvin tukevat pohkeet, jotta sen saa kulkemaan suorassa haluamallaan tiellä. Laukkojen jälkeen tammalla on tapana kuumua vauhdikkaammaksi ja pidätteitä saa tehdä useammaat peräkkäin että saisi vauhdin tasaantumaan. Tavallisena puskaponina Aava toimii kuitenkin erinomaisesti, sillä rauhallinen vauhti ja turvallinen metsikkö ei usein anna syytä hätiköintiin.

Varusteet:

Varusteet tarjoaa Equestrian Pro

Vilkutin villatumpuun paketoidulla kädelläni isälle kiitokset, kun punainen Audi trailereineen viimein kaasutti pihasta. Lunta tuprutti harvakseltaan pieninä, ohuina hiutaleina ja puut kohosivat valkoiseksi värjäytyneinä samansävyisiin pilvenhattaroihin kurkotellen. Hymyilin itsekseni posket punoittaen, mutta havahduin ajatuksistani parin hevosen hirnahtaessa läheisissä tarhoissa. Aava hörähti niille laiskasti takaisin, mutta ponin ummistuneet silmät painuivat taas hetken päästä takaisin kiinni. Tyttö ei tainnut edes tajuta, että se oltiin viety vieraalle tallille pois sen kotoa - tai ylipäätänsä että se oli nyt muuttanut. Se vain uinui tyytyväisenä ja rauhallisena, niinkuin oli tehnyt koko matkan ajan. Heräisi se kai todellisuuteen viimeistään huomenna.

“Te olette kai Aava ja Eeva..?”, pitkänhuiskea mies arveli, ja katsoi hetken shetlanninponia ja mua. Mä en kyllä tiennyt mistä se oli ilmestynyt eteemme, mutta tyydyin vain kuvittelemaan että täkäläisillä oli teleporttaustaidot tai jotain. Tai sitten se oli vaan mun kylmiä harhakuvia.
“Joo, Eeva Linnala”, esittäydyin ja kättelin tummahiuksista ponnaripäätä hymyillen.
“Aleksi”, mies esittäytyi. “Mites teidän matka sujui? Tiet oli melko liukkaina ainakin näin iltaisin”, tämä  muisteli ja oli ilmeisesti laittanut merkille, ettei traileria näkynyt missään.
“Noh, mun oma auto jätti tienvarteen, eikä mulla ollut jäähdytysnestettä - joten soitin isän hakemaan meidät sitten parinkymmenen kilometrin päästä. Jäädyin, mutta hengissä ollaan”, virnistin.  “Aavan osalta matka meni ihan hyvin, ei se varmaan ehtinyt tajuta mitään muuta, kuin että ruoka loppui”, lisäsin, ja taputin kuljetussuojiin - sekä loimeen paketoitua pikkuponia.
“No hyvä”, Aleksi naureskeli. “Viedään nyt tuonne pihattoon, ja viedään sitten sen varusteet tuonne satulahuoneeseen.”

Mä seurasin Aleksia pieneen pihattoon, jossa kaksi muuta shetlanninponia tapitti uteliaasti Aavaa. Mä talutin ensin tamman sisälle tarhaan (vain varmuuden vuoksi) ja annoin sen sitten reagoida sen uusiin hevoskaveruksiin. Päästin ponin lopulta kokonaan irti, ja siirryin katselemaan Aleksin kanssa, kun shettiksen tekivät tuttavuutta keskenään. Minca vaikutti pitävän heti uudesta kaveristaan, mutta Asta katseli vähän varautuneesti tammojen temmellystä.
“Kyllä Astakin pian tottuu”, Aleksi hymyili luottavaisesti. “Jos jätetään ne nyt tutustumaan, ja lähdetään viemään Aavan kamppeita sisälle talliin?”
“Lähdetään vaan”, nyökkäsin. Aavan oli tapana sulattaa kaikkien sydämet, ja ehkä se sulattaisi myös Astan.

Ensimmäinen huomio kun astuin sisälle talliin, oli ihanan lämmin ilma (nimimin. Reilun vartin 30- pakkasissa seissyt) mutta katsellessani tarkemmin pientä, kotoisaa ja tunnelmallista tallikäytävää, aloin havaita pieniä ihania yksityiskohtia jokaisessa nurkassa. Lempeästi hörähteleviä hevosia, talliradion hiljaista äännähtelyä, heinien rouskutusta, ratsastustuntilaisten lepertelyä lempihevoselleen, tallikissan kehräämistä jaloissani ja Aleksin asiantuntevaa puhetta.

“....Se siinä on Niisku, toinen tallikissoista. Toisella tallikissalla, Hiisulla, on kissanpentuja, joten se vielä hoivaa niitä tallitoimistossa”, Aleksi kertoi viitaten musta-valko täplikkääseen kissaan, jonka nostin vapaalla kädelläni syliini. Niisku ei kuitenkaan viihtynyt kauaa sylissäni, vaan loikkasi karkuun kun seisahduin laskemaan varusteet satulahuoneen lattialle. Niitä oli kieltämättä aika paljon, koska olin ollut varusteurheilia ja alusta asti. Kaksi ratsastusloimeakin löytyi, mutta niitä ei vielä toistaiseksi tarvittu.

Kun olin löytänyt varusteille paikat, Aleksi esitteli tallin läpikotaisin. Tallivintti, rehuvarasto, pesari, satulahuone, taukotupa sekä toimisto. Kaikki oli pientä mutta kodikasta ja viihdyin jo valmiiksi tallilla. Taukotupakin houkutteli minut siihen ajatukseen, että kävisin siellä vielä useammin pistäytymässä, jos vaikka tallilla olisi juttukavereitakin silloin..

jatkuu..

/Mä en jaksanutkaan jatkaa tota edellistä tarinaa, oon liian laiska:D


Olin kurvannut Hallavaan heti töiden loputtua, tällä kertaa Ellan harmaalla toyotalla, sillä en halunnut jäädä tien varteen enää kolmatta kertaa. Pääsin lähtemään jo yhdeltä omilla flunssaselityksilläni, jolloin suurin osa tallilaisista olikin vielä koulussa. Taukotuvassa istuskelivat vain Salli ja Aleksi, jotka säpsähtivät molemmat kaakaokuppiensa ääressä pelmahtaessani ovesta sisään.
"Huh, että tuolla on kylmä", irvistin vetäistessäni kermanvaalean villahuivin pääni yli.
"No älä", Salli mumisi vilttiin kääriytyneenä. Haikaillen katsoin lämmöstä huokuvia sohvaperunoita niiskaisten sitten nenä kylmyydestä punaisena ja tunkaisin paksun talvitakin kaappiini. Vetäisin sieltä saman tien lämpöisen tallihupparin ja heitin niskaan, jonka jälkeen keksin tunkea päähäni vielä harmaan, lämpimän tupsu-pipon ja tepastelin sitten muiden ohi suoraa päätä talliin. Mulla oli aikeissa harjata Aava ennen kävelylenkkiä, ja ehkä saisin maastoon myös jonkinnäköistä seuraa, jos hyvin kävisi.

Harjapakin metsästysmatkalla pysähdyin juttelemaan Maikin kanssa, joka parhaillaan kiikutti Astan satulaa kohti ruunan karsinaa.
“Hei, ootko sä lähdössä maastoon?”, kysäisin, ja nappasin Aavan harjapakin satulahuoneen nurkasta. Pitäisi kai viedä se vähän parempaan paikkaan siitä lojumasta.
“Eeen, mä vaan aattelin putsata nää kamat”, tyttö mumisi. Tämä taisi hieman ujostella mua, sillä olinhan tavannut suurimman osan tallilaisista vain “hei, moi, hauska tavata, ketä hoidat täällä?” - kaavalla. Niinpä vain nyökkäsin hymyillen, ja jätin Maikin rauhassa putsaamaan hoidokkinsa varusteita. Ehkä mä saisin höpötellä sitten Aavalle koko matkan.

Aava oli lievästi sanottuna energisellä tuulella, sillä kun hain sitä pihatosta se lähti hurjistuneena pukkikiitolaukkaa tarhan perinmäiseen nurkaan. Olihan sillä näitäkin päiviä, mutta harvoin.
“Pöhkö, tuu nyt tänne Aava”, huhuilin pikkuponia, ja vihelsin muutaman kerran. Poni vain katseli kummastellen minua, ja heitti muutaman ilopukin. Hmph.
“Joo, on varmaan kiva leikkiä hippaa, mutta mä en aijo koko päivää juoksennella sun perässä”, jatkoin maannitelevaan sävyyn, ja aloin tarpomaan lumihangessa shetlanninponia kohti. Tallikengät hörppäsivät inhottavasti lunta, mutta jatkoin siitä huolimatta taivallusta shettiksen luokse. Minca ja Asta katselivat uteliaina vierestä, kun jahtasin Aavaa ympäri pihattoa, ja ei aikaakaan kun poni suostui kiinniotettavaksi porkkanan avulla.
“Mun höpsö herneaivo”, naurahdin, ja maiskautin Aavalle reippaasti antamatta herkkupalaa kuitenkaan sille. “Saat porkkanaa vasta kun olet käyttäytynyt nätisti”

Aavan harjaamisessa ei kestänyt kauaa, sillä pakkaslumen sai helposti pois sen turkista, eikä kavioihin ollut jäänyt kiviä tai muutakaan tarpeetonta. Niinpä mä vielä aikani kuluksi letitin sen hännän, ja solmin punaisen rusetin siihen kiinni, jota tamma kurkotteli uteliaasti katsomaan.
Juuri kun olimme lähdössä, tallikäytävälle ilmestyi myös suitsittu vuonohevonen ja porkkanahiuksinen tyttö, jota en tuntenut. Kasvot muistin hämärästi, mutta syystä tai toisesta en ollut ryhtynyt tekemään tuttavuutta tämän kanssa, mutta nythän voisinkin aloittaa!
“Heiippa”, hymyilin tytölle. “Ollaanko me edes vielä nähtykkään?”
“Kyyllä sä taisit yks ilta olla tallituvassa”, tyttö vastasi arasti hymyillen.
“Vähän muistelinkin sellaista”, virnistin. “Hoidatko sä Dunjaa?”
“Hoidan. Mä oon Valma, etkös sä ollutkin Eeva?”, Valma soperti, ja pyöritteli Dunjan ohjia sormissaan. Olin kyllä muutaman kerran ihastellut vuonohevosta, niin suloinen otus.
“Eeva Linnala”, nyökkäsin. “Me aateltiin mennä Aavan kanssa maastoon, niin lähtisittekö te meidän mukaan tutkaksi?”
“Joo, tottakai”, Valma hymyili jo vähän rennommin.
“Hyvä. Mä tuun Aavan kanssa jalkaisin, mutta sä voit ihan hyvin ratsastaa. Eiköhän me jotenkin pysytä teidän perässä”, virkoin.
“Joo”, Valma nyökkäsi. “Mennäänkö jo?”
“Mennään vaan”, naurahdin ja lähdin Valman ja Dunjan perässä kohti tallin päätyovia.

Valma heilautti itsensä Dunjan selkään, kun minä odotin että tyttö oli saanut jalustimet sopivan korkuisiksi.
“Olisikin pitänyt mennä ilman satulaa”, porkkanapää tokaisi, kun oli saanut ohjat koottua käsiinsä. Naurahdin pienesti, ja lähdin kulkemaan Valman rinnalla kohti metsäpolkuja. Aava kulki rennosti riimunnarun päässä, ja oikeastaan tiesin että olisin voinut jättää riimun kokonaan pois. Ei se uskaltaisi minnekkään karata, ja tulisi kuitenkin takaisin.
”Eli, kuinka kauan sä oletkaan ollut täällä hoitajana?”, kysyin Valmalta, kun tulimme leveälle polulle, jossa pystyimme kulkemaan vieri vieressä.
“No, siitä taitaa olla jo ainakin kolme vuotta, kun aloin hoitamaan Dunjaa”, tyttö hymyili ja rapsutti vuonohevosta sen kaulasta.
“Vau, sä varmaankin tunnet sitten nää tilukset aika hyvin”, naurahdin.
“No joo”, Valma hymähti. Sitten tämä lisäsi hieman kaihoisan oloisesti: “Mutta porukka kyllä vaihtuu välillä aika nopeasti”
“Niin varmasti”, nyökkäsin, jonka jälkeen keskustelumme vieri aina viimeaikaisista sääolosuhteista hevosilla kilpailemiseen ja Hallavan historiaan sekä tallilaisiin, joita oli ennen Hallavassa pyörinyt.

Lumipeitteisten koivujen varjostama tie alkoi kaartua loivaksi ylämäeksi, joka oli kuin tehty laukkaa varten. Auringonvalo siivilöityi pehmeänä puiden oksien lomasta, ja sai hangen kimmeltämään kauniisti.
“Haluatteko te laukata?”, kysyin Valmalta, joka pyörähti Dunjan satulassa meihin päin.
“Jos teitä ei vaan haittaa”, porkkanatukka hymyili.
“Ei tietenkään! Me tullaan Aavan kanssa perässä”, vakuuttelin.
Kuin yhdestä merkistä Dunja ponnahti laukkaan, ja mä kannustin Aavan raviin. Tyttö ampaisi riemuissaan Dunjan perään, ja heitti muutamat iloiset pukkihypyt, ennenkuin sain ponin hieman hidastumaan. Valma oli jäänyt mäen päälle odottamaan, ja me ravattiin Aavan kanssa (onneksi) hallitun reipasta tahtia hengityksen noustessa huuruisena henkäyksenä ilmaan.
“Olipa kivaa”, Valma sanoi, ja katseli mua myötätuntoisesti. “Aava taisi innostua vähän laukkaamaan?”
“Joo”, naurahdin, mutta taputin silti shetlanninponia lavalle. “Noh, sillä riittää energiaa, kun sillä ei olla ratsastettu vähään aikaan”
“Ai, oliko sillä joku ratsastaja?”, Valma kysyi, ja kannusti Dunjan taas käyntiin.
“Joo, siskontyttö ratsasteli aina siihen asti, kun me muutettiin. Aleksi varmaan laittaa sen tunneille, jos sopivaa ratsastajaa ei löydy”, selitin. Valma nyökkäsi. Aavaa ei voisi pitää kovinkaan kauaa ilman kunnollista liikuntaa, tai muuten mulla olisi pian hirviöponi.

Loppumatka tallille sujui reippaassa käynnissä pellon laitaa pitkin, eikä aikaakaan kun tulimme Kaviopolun päähän. Kiitin Valmaa matkaseurasta, ja tyttö häipyikin pian omille teilleen. Olin kuitenkin kotimatkalla hyvinkin vakuuttunut, että voisin saada talliporukastakin uusia, mahtavia kavereita.

/Ei, tää nyt ollutkaan sellanen tarina kuin piti....:D

Mä olin katsonut Supernaturalsia netflixsistä ainakin kaksi tuntia, kunnes mä olin kyllästynyt ja havahtunut miettimään missä mun läppärini mahtoi viilettää. Olin tietoinen siitä, että tuota antiikin aikaista kapistusta tarvittaisiin kuitenkin huomenna, kun opettaja pyytäisi palauttamaan muutaman esseen eläinlääkäriopiskeluihin liittyen. *PANIIKKI.*
Mutta eilisen jälkeen en ollut rekisteröinyt näköhavaintoja sen osalta. Ja se tarkoitti, että alkoi seinät kaatava etsintäoperaatio, jonka alussa kaivoin aina silloin tällöin jonkun osan kämppäämme ja kurkistelin Ellan ja Karoliinan autojen takapenkeille ainakin miljoonatta kertaa sinä iltana.
Lopulta pahuksen kapistus löytyi tallilta lääkintäkaapistamme, minne olin sen fiksuna laittanut "säilöön ja pois muiden tieltä". Ja pah. Sen takia olin joutunut yllättämään Aleksin boksereissa miehen talosta, ja pyytänyt siltä tallin avaimia että saatoin vielä ilta kymmeneltä rientää tallitupaan etsimään sitä. Että kovin fiksuna sen olinkin laittanut “säilöön ja pois muiden tieltä”.

Pyörittelin sormet kohmeessa tuvan avaimia lukossa, ja yritin saada sitä kiinni. Hitsin nakkisormet. Murahdellen jotain voivottelun ja kirosanan väliltä, yritin pitää läppäriä tiukasti kainalossa, laukkua toisessa kädessä ja samalla lukita tallinovia.
“Hitto!”, älähdin, kun läppäri tippui kainalostani lumihankeen. “Älä nyt viitsi vielä mennä rikki!”
Kaikeksi onneksi kone oli kunnossa, ja sain lopulta ovetkin lukkoon. Hiihtelin jo tyytyväisenä poispäin, mutta aloin kuulla takaani jotakin ääniä..

Se oli askeleet ja epämääräistä pauketta ja murahtelua. Okei, ihminen. Tallilla kello kymmeneltä illalla. Hmm. Käännyin ympäri ja tähyilin pimeään. Aivan kuin joku olisi yrittänyt saada ovia auki. Siinä vaiheessa sydämeni jyskytti korvissa asti, ja pelkäsin että pimeydessä kiroileva olento kuulisi sen. Siitä huolimatta mä kävelin varovaisesti lähemmäs, ja ehdin nähdä jotain hyvin outoa. Jykevä, isokokoinen hahmo seisoi selin minuun, ja yritti saada ovea auki. Se ei siis voinut olla Aleksi, ja mulla oli paha aavistus että mies oli täällä ilman lupaa.

“Tiedätkös, niitä tallinovia ei saa auki tähän aikaan illasta kun ne laitetaan aina lukkoon”, sanoin, ja yllätyin itsekkin kuinka tyynen viileä mun ääni oli vaikka mun päässä jyskytti säikähtänyt norsulauma. Hahmo säpsähti ja katsoi kauhunsekaisin tuntein mua. Naurahdin hysteerisesti.
“Sä et sais olla ees tää- HEI ÄLÄ LÄHDE, MÄ SOITAN KOHTA POLIISIT!!”, karjahdin pakoon pinkaisseen miehen perään, ja kaivoin tärisevin sormin Aleksin numeron.
“Haloo? Saitko ovet lukkoon?”
“Aleksi, täällä oli jokin. Tai siis joku. Joku mies. Sesese yritti..”
“Minkänäköinen mies?”
“Iso, kalju, varmaan aika vanha.. Se yritti saada tallinovia auki ja juoksi karkuun kun huomas mut”
“Voi ei”
“Mitä?”
“Voi ei”
“Helkkari PUHU! Mua pelottaa et se tulee takasin”
“Lähde heti sieltä. Se on se sama mies joka on uhkaillut Nannaa ja Tinttua kiväärillä. En usko että se enää tulee tänä iltana takaisin, mutta kehottaisin silti lähtemään”
Mä suljin puhelun sydän jyskyttäen. Mitä jos se palaisi? Ja miksi se ukko edes oli tallilla tai yritti saada ovia auki? Kuka se oli?

/Ööööh, lyhyessä virsi kaunis, tai jotain sellaista..? : DDD

#ravimiehenmysteeri

“Kato nyt sitä, se näyttää ihan tyhmälle, mä otan ton pois!”
“Et varmana ota, se on söpö”
“Söpökö? Toi on varmasti maailman suurin valhe”
“Eikä oo, se näyttää ihan kuin.. you know, like unicorn! Mä otan siitä kuvan!”

Alana hapuili taskustaan kännykkää, ja mä vilkuilin vuorotellen sekä sitä että Aavaa. Ei ollut maailman välkyin idea alkaa letittämään mun shetlanninponin otsatukkaa - sillä nyt se oli saanut nähtävästi uutta yleisöä. Pyörittelin silmiäni, kun Alana räpsi kuvia Aavan pystyyn nouseesta lettikampauksesta ja naurahteli aina välillä. Sallin, Maikin ja Nellin juttelu kantautui tuntsaripäädyn puolelta iloisen kuuloisesti, sillä tyttötrio oli ilmeisesti lähdössä maastoon. Alana oli yllättänyt mut vähän aikaa sitten tallikäytävältä letittämässä Aavan otsatukkaa, ja innoistui tietenkin heti räpsimään siitä valokuvia.

“Miks sä muuten.. umm.. buy a pony?”, Alana uteli ja työnsi kännykän takaisin taskuunsa. “Siis, ethän sä voi ratsastaa tolla tai mitään”.
Mä kohautin olkapäitäni: En oikeastaan tiennyt itsekään, eihän mulla ollut käytännössä mitään tarvetta pienelle shetlanninponille.
“No, se varmaan tuli vain ostettua”, virnistin. “Sehän käy nyt satunnaisesti tunneillakin, ja joskus vaan tulee sellanen tunne että tekee mieli ostaa poni. Ja nyt kun mä treenaan tota Kyyhkyäkin, niin se menee ihan helposti siinä samalla”.
“Okei”, Alana naurahti ja oli juuri sanomassa jotain, kun tallituvan ovi aukesi ja Valma ilmestyi käytävälle. Alanan ilme vääntyi oudon näköiseksi, enkä voi kyllä väittää että Valmakaan oli kovinkaan ilahtuneen oloinen.
“Öö, Aleksi pyysi mua ja joitakin muita tallilaisia käydä siivoamassa tallivintiltä kaikki vanhat pahvilaatikot pois.. Joten oisko teillä vaikka-”, Valma alkoi selittämään hieman vaivaantuneesti, mutta mä keskeytin tytön sen enempiä ajattelematta:
“Joo tottakai me tullaan”, hymyilin ja vilkasin kysyvästi Alanaa, jonka katse oli siirtynyt muhun. “Vai..? mitä sanot?”
“Mmm, joo vaikka”, Alana mumisi vastaukseksi. Kohautin olkapäitäni ja mietin, mikä Alanalle oli tullut. Ja mikä Valmaakin vaivasi?

Vietyäni Aavan kuitenkin takaisin pihattoon, suuntasin suoraan tyttöjen perässä tallivintille jossa Valma oli jo siirtänyt suurimman osan heinäpaaleista sivummas vanhojen pahvilaatikoiden edestä.  Alana ja minä aloimme heti roudaamaan bokseja alas, ja Valma kasasi niitä alhaalla sieviksi pinoiksi. Mua suoraansanottuna vähän ehkä harmitti, koska huomasin selvästi ettei Alanalla ja Valmalla oikein synkannut. En tiennyt syytä, mutta aina kun Valma kysyi jotain, Alanan vastaus oli joko selvä “ei”, “joo” tai “enkös mä juuri sanonut?”. Tunsin olevani jotenkin ristitulessa, ja vain kauhulla odotin sitä hetkeä kun kaksikko olisi toistensa kurkuissa kiinni.

“Eli, minne me kannetaan nää laatikot?”, kysyin yrittäen hieman piristää tunnelmaa. “Ja mitä nää oikeestaan edes sisältää? Painaa kuin mitkäkin”.
“Joitakin vanhan ravitallin aikaisia tavaroita, kuten joitain satunnaisia valjaiden osia ja sun muuta”, Valma selitti.
“Ai täällä on ollut ravitalli?”, ihmettelin.
“Jep. Aleksi kertoi, että ennen kuin hän sai Emmin kanssa Hallavan omistukseensa, tilalla oli ravitalli, joka meni rempalleen ja piti myydä pakkohuutokaupassa omistajan velkojen maksamiseksi”, Valma jatkoi. “Emmi oli Aleksin kihlattu”
“Oli?”
“Niin, Emmi löysi toisen miehen”.
Nyökkäsin vakuuttuneena, ja ojensin Valmalle taas uuden laatikon. En ollut tiennytkään että Aleksilla oli ollut kihlattu.
“Hei mitä tossa on?”, Alana kysyi, ja osoitti Valman jalkojen juuressa lojuvaa epämääräistä paperikasaa. Valma kurottautui nostamaan ne, ja hymyili sitten meille.
“Tässä on vanhoja ravitallin aikaisia valokuvia”.
“Vau, näytä!”, hihkaisin innoissani, ja nojasin eteenpäin nähdäkseni kuvat, joissa suurimmassa osassa ravihevosella oli voittoloimi päällä ja sen kärryillä istui nuori, iloisesti vilkuttava mies.
“Tossa miehessä on jotain tuttua”, mumisin puoliääneen. “Oon varmaan nähnyt sen jossain.
Valma kuitenkin nauroi:
“Tuskinpa, tai sitten oot nähnyt sen toosi vanhana - nää kuvat on nimittäin vuodelta nakki ja muusi”.

Sitten meidän välille syntyi hiljaisuus. Pitkä hiljaisuus.

“Eikä”, henkäisin uskomatta edes omia silmiäni. “Tää ei voi olla totta!”
“Näytä!”, Alana - joka oli kavunnut vintiltä alas - tuhahti. Mutta sitten tämänkin silmissä välähti.
“Mitä nyt? Kuka se on?”, Valma kyseli ja katseli yhä uudelleen ja uudelleen kuvan miestä. “Häh?”
“Toi on se mies, joka varasti Cellen”, sanoin.
“Mä tiedän kyllä että huomenna on aprillipäivä, mutta te ootte vähän ajoissa”, Valma sopersi epävarmana.
“Ei kun oikeesti! Sä et ollut edes paikalla näkemässä sitä”, Alana tuhahti. “Toi on se sama tyyppi”
“Niin on”, nyökkäilin vakuuttuneena.
“Mitäköhän tää tarkoittaa?”, Valma mietti.
“No, on ainakin selvää että sillä on yhteyksiä Hallavaan”.
“Ja että se on ampunut Nannan ja Tintun perään laukauksia”.


Loppupäivä mun pää oli ihan pyörryksissä, ja mun päässä pyöri tuhansia kysymyksiä: Mitä ukko oikein halusi? Oliko hän vanhan ravitallin omistaja? Mitä yhteyksiä hänellä oli hevosiin? Miksi tää heppu varasti Cellen? Pyöriikö se kenties Hallavan tiluksilla? En osannut kuvitellakaan, mitä kaikkea tulisi vielä tapahtumaan.

#ravimiehenmysteeri