Halloween Movie '09

Ensimmäinen

Katseeni vaelsi hitaasti tamman valkoisilla kyljillä. Käteni tärisivät, enkä oikein tiennyt miten päin olla. Yksikin askel harhaan Ranalta, ja saisin taas hävetä sitä kuinka aina pilaan mahdollisuuteni uudella tallilla. Raaputin tamman kaulaa rauhoittavasti, mutta Rana vaikutti hyvin hermostuneelta. Tuntui siltä kuin koko maailma odottaisi Ranaa ja minua trailerin nostetun sillan takana. Hengitin syvään ja rauhallisesti, kuiskin Ranalle rauhoittavia lauseita ja viimein, kun punainen pää ilmestyi kurkistamaan sivuovesta, nyökkäsin pala kurkussa.
- We're okay, Sanna. I'm ready to go, vastasin kysyvään katseeseen ja tiesin että Sanna - adoptioperheeni toinen tytär - ymmärsi minun puhuvan englantia rauhoittaakseni Ranaa.

Lopulta laskusilta alkoi lipua alas ja päivänvalo tavoitti ensin Ranan joka suuntaan hiettelehtivät korvat, sitten uteliaat silmät ja höyryävän turvan. Kimotamma perääntyi askeleen kun sen turpa tavoitti monta uutta hajua. Rauhoittelin tyttöäni englanniksi ja painoin lämpimän käteni sen silkinpehmeälle turvalle. Rana ei kuitenkaan tuntunut välittävän turvasta, jota sille yritin kovin ojentaa. Laskusilta oli alhaalla, ja näin uteliaiden silmäparien tuikkivan kauempana. Hoitajia ja muita yksityisen omistajia. Painoin katseeni nopeasti varpaisiini ja astelin hitaasti mutta varmasti laskusiltaa alas. Rana seurasi ensin rauhallisesti, mutta kun tamman jalat tavoittivat kovaa maata, se nosti häntäänsä ja pyöräytti silmiään järkyttyneenä ihmispaljoudesta.

Tamman riuhtoessa riimunnarua en voinut kuin seistä ja pidellä. Nolaisin vain itseni jos koettaisin kieltää tammaa ja se ei lopettaisikaan. Seisoin sitten tallipihan keskellä ja koetin kutistua pieneksi kasaksi. Olisin voinut vajota maan alle tai jotain, sillä tilanne oli epämiellyttävä niin minulle kuin Ranallekin. Pian tummahiuksinen mies saapui pihaan, ja tunnistin hänet heti tallin omistajaksi, ja äänestä päätellen hän oli se sama mies, joka puhui minulle eilen puhelimessa.
- Aleksi. Tervetuloa Hallavaan ja toivon teidän viihtyvän, toinen esittäytyi ja tarjosi kättään, jolloin vasten tahtoani ojensin omani rentoon mutta silti johdonmukaiseen ravistukseen.
- Inka. On todella hienoa olla täällä, sanoin ja koetin vaikuttaa optimistiselta, vaikka Rana narun päässä steppaili ja pyöritteli silmiään.

Hymy ei kuitenkaan puskenut huulilleni. Tallilaiset tuntuivat todella mukavilta ja moikkasivat minulle reippaasti, mutta en pystynyt kuin hieman nyökkäämään kulkiessani ohi Ranan kanssa. Tamma taas oli kiinnostuneempi hevosilta tuoksuvista pojista ja tytöistä, mutta tiesi olevansa minun tukeni ja seurasi ilman ongelmaa, vaikka saattoi vilkaistakin taaksepäin. Aleksi johdatti minut karsinalle, joka oli heti oikealla pääovesta. Ranan karsinan vieressä on jonkun tummahkon tamman, Dancer taisi karsinan ovessa lukea, kotipaikka. Ilahduin siitä, kuinka Ranalle oli tehty lämmin peti ja karsina oli vielä hyvin puhdaskin. Tamma näytti viihtyvän karsinassaan heti, joten ei auttanut muu kuin alkaa purkaa tavaroita. Olin saanut kaappiini avaimet jo eilen, joten kun Sanna lupasi kantaa minun tavarani, siirsin katseeni Ranan pursuvaan röykkiöön tavaroita.

Vein panssarivyön ja kolmet ylimääräiset pintelit omaan kaappiini. Sitten järjestelin Ranan suojat ja kahdet pintelit, mustat ja tummansiniset, minun tuomaani puulaatikkoon. Vein Ranan riimun sen karsinan oveen kiinnitettyyn koukkuun, ja asettelin meksikolaiset suitset sekä yleissatulan paikalleen. Vein kuitenkin kaappiini vielä varaohjat ja kanget. Lykkäsin Ranan hoitopakin tamman karsinan eteen, ja vein kolme loimea niille osoitetulle paikalle. Tämän jälkeen en voinut oikeastaan muuta kuin sanoa kiitokset ja moikat Sannalle ja Kristianille, jotka taikoivat vielä joponi trailerista. Parkkeerasin tummansinisen jopon sinne, mistä löysin muitakin pyöriä, ja sitten ryntäsin tallitupaan. Kai minun täytyisi vähän puhua ja tutustua tallilaisiin.

Kun ilmestyin tupaan, oli siellä onnekseni aika hiljaista. Tunsin heti kiinnostusta muutamaa henkilöä kohtaan - punahiuksinen poika, vaaleat (upeat) hiukset omaava tyttö ja kolmas, ruskeahiuksinen tyttö. Istuin pieneksi tekeytyen puisen pöydän ääreen ja kaivoin laukustani tuskaisen hitaasti kasviswrapin. Kun aloin rauhallisesti syömään sitä, tunsin kuinka monta katsetta porautui selkääni, ja olisin voinut kadota yhdestä pikku naurahduksesta ikiajoiksi. Kukaan ei onneksi nauranut, kuulin vain kuinka sohva hieman valitti jonkun noustessa. Valahdin valkoiseksi kuullessani askelia. Ne lähestyivät. Tunsin odottamatonta halua paeta niin kauas kuin saation. Pakokauhu valtasi mieleni, mutta ennen kuin ehdin nousta pyödän äärestä, kuulin takaani äänen. Poika.

Käänsin katseeni ja tiesin kuinka järkyttävältä näytin siinä älyttömän pelon tunteessa, silmäni olivat kuin pienellä armoa anelevalla porsaalla ja kasvot kalpeat kuin vampyyrin. Pojan katse kuitenkin välitti rauhallisuutta kauppatavarana, ja tuntui helpottavalta. Aivan kuin olisin katsonut itseäni peilistä, mutta vain aivan erilaiseksi naamioituneena.
- Hei, mun nimi on Mikki. Entäs sinä?

Toinen

Tiistai, ilta. Katseeni kulki Ranan valkoisena kiiltävällä kyljellä, ja tamma hamusi hihaani rauhallisesti. Rana oli vihdoin rauhoittunut vietettyään levottoman yön Hallavassa ilman minua. Mieleni teki jo tamman selkään, mutta tiesin että se ei olisi mahdollista. Rana olisi kuitenkin aivan mahdoton, ja sitten... sitten minulle naurettaisiin. Olin tutustunut aikaisemmin päivällä pariin toiseen henkilöön, kuten Sussuun, Valmaan ja Nannaan, joten en tuntenut oloani enää niin ällöttävän yksinäiseksi, vaikka olin yhä epäileväinen heitä kohtaan. Sellaistahan elämä on, ensin ollaan parhaita ystäviä ja sitten yksi sana riittää, niin PUM. En anna kenenkään satuttaa minua. Se on väärin. En anna kenellekään tekosyytä nolata minua. Se peli loppuu nyt tähän. Ranan pehmoinen turpa leikki käsivarrellani, ja pieni hymynkare nousi huulilleni. Minun oli ikävä oikeaa perhettäni, mutta tiesin, että he olivat tehneet oikean ratkaisun kannaltani. Mutta mikä toi mieleeni nuo yli viiden vuoden aikaiset asiat? Ne kauniit tarinat, joita äiti minulle kertoi ja ne ratsastusretket metsässä isäni kanssa?

Jätin Ranan karsinaansa, lykkäsin oven kiinni huolettomasti ja astelin satulahuoneelle. Ranan tavarat löytyivät siitä, mihin ne olin jättänyt, ja nappasin kauniisti niputetut suitset naulasta. Astellessani Ranan luokse lämmitin kuolaimia hansikoidulla kädelläni, ja työnsin jalallani karsinan oven auki. Päässäni pyörivät ne monet sanat, joita olin Sussun kanssa vaihtanut, sekä Nannan iloinen hymy ja Valman reipas asenne. Hallava alkoi vaikuttaa enemmän ja enemmän ajatellessani yhä mukavemmalta paikalta minulle ja Ranalle. Tamma nojautui eteenpäin ja ehdin nopeasti kehua sitä, ennen kuin vetäisin riimun pois tamman valkoisesta päästä ja pujotin ohjat kaulalle.

Kolmas
Pelottaa että menee yli puolenyön tämän tarinan kirjoitus, joten ilmoitan näin etukäteen tarinan sijoittuvan lauantaille 15. joulukuuta 2013.

Heräsin ensimmäisen kerran kolmelta yöllä. Suhteellisen vieras paikka tuntui hyökkäävän kimppuuni. Sen terävät hampaat loistivat hopeisina pöydällä, kevyt sadekuuro koetteli kattoa ja puiden oksat jyskyttivät ikkunoita. Käperryin huultani purren yhä pienemmälle kerälle sohvan nurkkaan ja katselin, kuinka seinät kaatuivat päälleni miltei tyhjässä huoneessa. Niin, oli minulla huoneessa ystäväkin. Mikki nukkui huolestuttavassa asennossa lähellä sohvan reunaa, mutta en uskaltanut koetella risulla tulta ja avittaa toista vaikka siirtämällä tyynyjä pehmusteeksi lattialle, sillä jos poika jatkoi pyörimistään tuota tahtia hän heräisi pää alaspäin. Keskityin hetken kuuntelemaan josko tuuli olisi lakannut, mutta sen sijaan se ulisi puiden latvoissa hälyttävällä äänellä. Olin lähellä ravistaa Mikin hereille, mutta en uskaltanut, ja muutaman minuutin kuluttua olin jälleen unessa.

Seuraavan kerran heräsin aamulla ja oli yhä pimeää sekä tuulista, mutta se ei ollut suurin murheeni. Kello ei ollut kuin puoli seitsemän, mutta tallin ovi kolahti. Samassa hälytyskellot soivat korvissani. Joku oli tallissa. Ehkä se olisi hevosvaras joka pöllisi Snezanan kaltaisen huippuhevosen? Vai olisiko se murhaaja etsimässä uhria? Vampyyri? Ihmissusi? Tallitonttu? Karhu? Hiivin kauhusta kalpeana tsllituvan ovelle ja raotin sitä. Tuoreet jäljet hangessa johtivat lähimpään metsään, mutta ihmisen jäljet päättyivät jossakin vaiheessa. Kuten epäilinkin, hevosvaras. Peräännyin järkyttyneenä ja tiesin, että nyt pitäisi käydä vaan selälleen ja jalat ylös. Ensin oli kuitenkin herätettävä Mikki. Etsin poikaa kauhuissani huoneesta katseellani, mutta en huomannut merkkiäkään. Kiersin ympyrää huoneessa tietämättä minne mennä ja mitä tehdä. En uskaltaisi ainakaan juosta Aleksin talolle hälyttämään mies suojelemaan minua ja hevosia, se varas olisi tietty lähellä ja ehkä jopa aseistettu. Nojauduin nopeasti tuvan pöytään ja koetin tasata hengitystäni. Mutta ratkaisu olikin jo pöydällä.

Bonjour, Inka (: Mä oon maastossa ratsastamassa.
Puristin lapun tiukasti rintaani vasten ja huokaisin. Ei varkaita, ei aseita, ei pelkoa. Oli vain Mikki.
"Bonjour, Mikki", mutisin hiljaa itsekseni. En voinut sille mitään, tuntui vaan epäkohteliaalta olla vastaamatta toisen rauhoitteluun. Mikki oli lukenut ajatukseni, ja tuo selitti myös että ihmisen jäljet olivat päättyneet - Mikki oli tietty noussut ratsaille. Peräännyin tuvan pöydältä ja keitin kaakaota itselleni. Hörppiessäni kuumaa juomaa ajattelin, että eihän minulla ollut edes hammasharjaa. En voisi siis olla tallissa montaa tuntia. Jätin tyhjän kupin altaaseen ja luovin tieni kaapille, josta penkomalla löysin vaihtovaatteet, vaaleanlilan poolopaidan ja valkoiset collarit, aika paksua kangasta. Vedin ruskeat kenkäni jalkaan ja hiivin ulos, pimeyteen. En ollut edes vilkaissut miltä hiukseni näyttivät, mutta ei kukaan minua näin aikaisin katselisi, paitsi hevoset, mutta ne eivät minua arvostella osanneet.

Napsautin valot päälle ja hiippailin Ranan karsinalle, josta tamma vilkuilu minua silmät puoliummessa mutta seisten kuitenkin.
"Anteeksi tyttöseni, herätinkö mä sut vai Mikki ja Pinkki?" kysyin ja avasin karsinan oven hitaasti. Rana puski päätään syliini, ja kaappasivat toisen siron pään syleilyyni. Halihetki kesti yhden, ehkä useammankin ikuisuuden, mutta kun se päättyi, minulla oli hyvä olla. Raaputin toisen varsakarvaista otsaa ja pörrötin otsaharjaa hellästi. Talliloimeen kääriytynyt ruumis heräsi eloon ja polkaisi turvepatjaansa kuten vanha kunnon Rana aina polkaisikin. Naurahdin pehmeästi ja nappasin vaivihkaa pehmeän harjan tamman harjakorista. Painoin harjan kaulalle ja aloin tekemään pyörivää liikettä. Tamma venytti kaulaansa oikein pitkäksi ja pärskähti tyytyväisenä kun siirryin lavalle. Takapäätä kohti tuo vain rentoutui ja rentoutui, kunnes oli kuukahtaa karsinan pohjalle. Siinä vaiheessa herättelemään tyttöä terävällä maiskautuksella.

Tallin ovi aukesi, ja Aleksin hieman unelias mutta silti virallinen äänensävy tervehti hevosia.
"Onko täällä joku?" kuului seuraavaksi terävä lausahdus ja miehen pää ilmestyi seinän takaa. Tuo oli kohottanut kulmakarvansa arvioivaan mutta huolestuneeseen ilmeeseen.
"Inka ilmoittautuu", huokaisin ja heilautin kättäni karsinan ovella. Aleksi katsoi minua, ja tuon ilmeestä saattoi täydellisesti lukea mitä toinen minusta ajatteli: aamuvirkku kummajainen.
"Jaa, no.. sehän on loistavaa", toinen sanoi puolivakavalla äänensävyllä.
"Kuten aina sanon, aikainen lintu madon nappaa", julistin pyöriessäni Ranan oikealla puolella.
"Niin mutta se lintu on myös ahnein", Aleksi vitsaili ja käveli ohitseni laittamaan rehuja. Miehen jakaessa kehärääkeille aamupuuroja ja -kauroja, siirryin Ranan kavioihin.

Tamma nosti ystävällisesti kaikki jalkansa, mutta eipä niissä ollut erityisesti putsattavaa. Lopulta Aleksi kantoi muutaman sangon naminamiruokaa Ranalle.
"Kiitos, mä voin antaa tälle itse niin sä pääset vielä viemään pihattoponeille evästä", ehdotin ja Aleksi nyökkäsi minulle hyväksyvä ilme kasvoillaan. Kun Rana alkoi rouskuttamaan, minun käteni olivat tyhjät. Päätin vain koota kimpsut ja kampsut ja virua kotia kohti. Rapsutin Ranan kaulaa hetken, kunnes tieni vei tallituvalle. Pakkasin tavarani ja puin ensin takin, sen jälkeen lisäsin asuun tuubihuivin, hanskat ja pipon. Heitin laukkuni olkapäälle ja vihellellen tarvoin ulos hämärään. Minua pelotti, pelotti ihan silmittömästi, ja juoksin tallitien henkeni edestä, olin sentään kuullut Maikin ahdistelijasta. Purin vain huultani ja juoksin bussipysäkille. Loistavaa, minun tuuriallani ensimmäinen bussi kulki vasta puoli kahdeksalta. Istuin penkille ja katselin auringonnousua itsekseni. Facebook ilmoitti, että Mikki oli lähettänyt jotain seinälleen. Kuvan Pinkistä ja hauskan tekstin. Alka luki jotain ranskaksi, varmaan sama teksti kuin suomeksikin. Tykkäsin kuvasta ja sitten pelasin Subway Surfia (jäänyt koukkuun) kunnes bussi tuli.

Sellainen aamu.

Neljäs

Nojasin Hallavan kiviseen seinään ja yritin tehdä viime hetken rauhoittumisharjoituksia ennen kuin sekoaisin lopullisesti jälleennäkemisen ilosta. Rana oli tulossa. Tamma oli tulossa kotiin. Ja tiedossa olisi ankarampaa kuntotreeniä kuin koskaan! Ihanaa! Olin tietysti suojautunut viininpunaisen tuubihuivin, tummanvihreän parkatakin ja keltaraitaisten villasukkien avulla tamman energisyydeltä, samoin jalassani oli Celialta lainatut kaksi kokoa liian isot turvakengät. Leikin hiuksilla, jotka olin kihartanut aivan syyttä ja odottelin tummaa farmariautoa saapuvaksi. Joka kerta kun kuulin auton tulevan Maalaismiehentietä, jähmetyin tarkkailemaan kääntyikö auto Kaviopolulle. Kun lopulta vanha tuttu sinertävänmusta Ford kääntyi tielle jostakin syystä jokaiseen kuoppaan ajautuen ja hieman trailerin pyörät kiinni lokasuojaan ottaen, meinasin juosta vastaan. Sain vaivoin pysyttyä rauhallisesti paikoillani seinänvierustalla, olisikin varmasti ollut paras vaihtoehto pyytää aikaisemmin tapaamani Salla köyttämään minut kiinni seinään. Kun auto pysähtyi, juoksin pelkääjän paikan puoleisen oven viereen ja odotin kärsivällisesti kun tammaa laitumellaan riesana pitänyt Anne nousi paiskaamaan kanssani kättä.
- Onko Rana ollut nätisti? Ei kai siitä ole ollut vaivaa? Mitä kaikkea jännää on tapahtunut? Voi, minulla oli niin ikävä! höpöttelin, vastaava puheripuli ei ollut minun tapaistani, mutta minkäs teet.
- Tammasi on paljon hyväkäytöksisempi kuin silloin kun näin sen ennen Suomeen tuloa. Kaunis se ei järin ole nyt, saati laiha, mutta treenillä se on pian taas oma terve itsensä.
Juoksin kuitenkin trailerin laskusillan viereen ja autoin Annen miestä, Johannesta laskemaan laskusillan. Kun viimein uskalsin katsoa, paljastui eteeni varsinainen näky. Leukani putosi auki ja tuijottelin tammaani siinä ainakin minuutin.

Rana oli melkein yhtä leveä kuin Snezana. Ehkä liioittelen hieman, mutta ei se todellakaan ollut samassa kunnossa kuin tallilta lähtiessä. Näky oli huvittava. Purskahdin nauruun mutta menin halaamaan tammaa.
- Voi muru, oletpa ainakin saanut kunnon rasvakerroksen talven varalle! hihittelin ja talutin tamman alas laskusiltaa pitkin. Heti tuntiessaan tukevaa maata jalkojensa alla Rana alkoi pyöriä ympärilläni kuin väkkärä ja töykki turvallaan ties minne. Naureskelin tammalle ja yritin väistellä turvan iskuja, mutta kimo oli liian nopea. Kun tamma rauhoittui hetkeksi, juttelin tärkeimmät asiat Annen kanssa läpi ja toivotin heille hyvää kotimatkaa. Johannes lupasi tuoda huomenna tamman varusteet matkan varrella, kun oli menossa mökilleen. Kun auto huristeli pois, Rana jatkoi leikkiään, ja sain sen vaivoin liikkumaan muutaman askeleen. Minut yllättikin outo ääni.
- Tarviitko apua? joku kysyi. Mies. Käännyin tuota kohti ja hymyilin punastuneesti. Vaaleat pitkät hiukset ja kaikki. Varmasti kyseessä oli Hallavan foorumin keskustelupalstalta bongaamani Rafael.
- Sä olet varmaan Inka? Mulle sanottiin, että tänään sun hevonen tulisi tänne. Tervetuloa, tuo toivotti. Hymyillen tarjosin kättäni ravistettavaksi, ja sain vastaani hieman varovaisen, mutta tottuneen kättelyn.
- Olen kyllä. Rana tässä on ollut kesän syöttöporsaana ja nyt kun mun esteratsu sai jalkavaivojakin, päätin tehdä vaihtarit ja edellinen heppakaveri pääsi lomille paranemaan. Tämä kaveri on asunut Hallavassa ennenkin. Ei olla ensi kertalaisia, mutta sä taidat olla vasta aloittanut? Olikos sun nimi...
- Rafael, toinen vastasi ja hymyili hieman. - Tarvitsetko apua? tuo jatkoi luoden merkitsevän katseen kiemurtelevaan kimoon, joka kutitteli kasvojani turpakarvoillaan niin että olin vähällä revetä kappaleiksi. Vaivoin pystyin pitämään naurunremakan sisälläni ja virnuilin vain typerästi.
- Hih... joo, varmaan tarvisin. Ei sulla ois aikaa, olis tosi kiva tietää millasta jengiä tänne on loppujen lopuksi tullut? kysyin hymyillen ja lähdin jo taluttamaan kimoa.
- En ois muuten ehdottanutkaan.

Wääh. Toivottavasti oot Raffeli tyytyväinen, en tienny ollenkaa et miten kirjoittaisin sun hahmon replat ja puhekielen sitte  valittin :-D

Tähän tulee vielä kuva, kun jaksan ladata sen, siksi ajattelin että näin lyhyt ois ihan säädyllinen. Koneella odottelee että laittaisin tinypiciin tuo kuva.

Viides
+ uusi kansikuva päikyssä 11.08.2014

Lyhensin jalustinta vielä yhdellä reiällä ennen kuin sovitin mustaa saapasta siihen. Talli oli täynnä uusia hoitajia, enkä tuntunut kuuluvani sinne vieraiden keskelle. Onneksi minulta oli koko kesän ratsastelut rästissä Ranalle, ja luvassa oli varmasti kunnon rodeo. Rana polki maneesin hiekkaa hermostuneesti ja nyki ohjia, kun etsin rautaista tasapainoa satulassa. Tartuin varmuuden vuoksi kimon harjaan ja lähetin rukouksen, etten joutuisi tänään terveyskeskukseen. Sitten maiskautin. Rana lähti kävelemään eteenpäin harppoen ja sen pää nyökkyi innokkaiden askelten tahdissa. Tamman häntä nousi soihduksi heti ja muutama korskahduskin kuului silloin tällöin, vaikka yritin ratsastaa istunnallani kimon liikettä vastaan ja tehdä puolipidätteitä. Heinämahainen tamma eteni yllättävän nopeasti kun ajatteli, että se oli leveässä kunnossa. Kääntelin Ranaa volteille ja kiemuraurille jotta saisin sen paremmin kuulolle, mutta aivan yhtä kuuro se oli yrityksilleni, teki mitä pyydettiin mutta ei sen enempää pyöristynyt vaan kulki selkä notkolla ja pää korkealla. Kunnon nykäisy ohjista vain innosti tammaa. Lopulta päätin, että kun neiti vauhtia haluaa, niin ehkä luvan antaminen auttaisi.

Hipaisin tammaa kantapäilläni ja se lähti kiitoraviin siltä seisomalta, jonka johdosta heittäydyin istunnassani todella paljon takakenoon. En pysynyt kevennyksessä mukana, ja harjoitusravikin tuntui epämukavalta, joten nousin kevyeen istuntaan. Rana repi ohjia itselleen, että voisi lähteä laukkaan ilman lupaa. Ratsastin useita voltteja ja ne pienenivät välillä paikallaan pyörimiseksi, mutta se ei hidastanut tamman menoa. Kimostahan olisi voinut tehdä vaikka lännenratsun, nyt on todistettu ettei tällä mene jalat sekaisin tekemälläkään. Ei siinä muuta voinut kuin mennä mukana, mutta onnekseni hiki alkoi jo virrata Ranankin kaulalla. Halusin kuitenkin ennen sitä antaa tammalla sen kaipaamaa laukkaa, joten annoin vapaammat ohjat, siirsin jalkojani oikeille paikolle ja kannustin neidin oikeaan laukkaan.

Rana hyppäsi laakean loikan suoraan eteenpäin silkasta riemusta. Se ei ollut pukki, vaan hypähdys. Mutta seuraavaksi kimo riistäytyi käsistä. Tamma lähti laukkaamaan aivan päättömästi. Kun meinasimme törmätä seinään, Rana hidasti tyylikkään melkein-sliding stopin ja kääntyi sitten etenemään uran sisäpuolelle. Istuin satulassa melkein vaakatasossa kun yritin sinnitellä pysyäkseni selässä. Seuraavaksi se alkoi. Rana veti päänsä alas ja pukitteli monta kertaa. Ilopukkeja, mutta kohtalokkaita ne olisivat voineet olla. Välillä tamman kaviot nousivat metrinkin korkeuteen. Roikuin harjassa, purin huuleni rikki ja tunsin, kuinka jalustimet liukuivat varpaideni ulottuvilta. Hetken kuluttua kohtaus oli ohi ja tamma seisoi huohottaen keskellä maneesia. Minä olin yhä selässä, aivan vitivalkoisena, käden hankautuneina punaisiksi ohjien pitelystä. Katsoessani käsiäni yksi kyynel vieri pitkin poskeani.

- Apua, Inka! Toi näytti ihan hirveältä! Kävikö sulle jotain? kuulin Maikin häntääntyneen huudon ja helpotuksesta huokaisten näin tuon juoksevan kohti meitä, kasvot vähintään yhtä valkoisina kuin minulla. Minä sitten? Olin parhaillani muuttumassa enemmän vihreäksi.

Kuudes
Me ollaan niin kuin oltaisiin ihan unohduttu tähän. Pysähdytty paikoilleen.

Rana nyhti ruohoa tyytyväisesti Pandan kyljessä kiinni, Hali oli jo aikoja sitten haettu treeniin. Ranan kimo karva heijasi vähän auringon säteitä, kova harjaushomma oli takana. Huomenna olisi kisat – tietysti tulin tsemppaamaan erityisesti Valmaa, mutta muita myös. Koska oma tammani oli yhä aika rapakunnossa eikä muutenkaan kiinnostanut, en ollut ilmoittautunut itse, mutta saatoin olla ylipäätään ylpeä Ransn dieetistä. Puoliverinen oli laihtunut jo vähän. Silti jäljellä oli ihana leveä selkä, maastolenkkien paras ystävä.

"Tuus tänne!" huusin kimolle ja se lönkötteli vähän vastentahtoisesti portille. Vielä vuosi sitten mä olisin saanut pyydystää sitä puoli tuntia, ollaan siis edistytty. Joka tapauksessa tavoitetta ei oltu vielä saavutettu – Panda oli tullut portille suunnilleen viisi metriä tammani edellä laukaten kun kutsuttiin. Se oli oikea unelmahevonen, pirteä ratsu mutta oikea kullannuppu maasta käsin. Vähän olin kateellinen Christianille.

Tästä päästäänkin uusiin uutisiin. Sairaus on uusiutunut. Eräs tyttö opiskelupaikassani alkoi kiusaamaan, ja siitähän se lähti taas, tosin onneksi vähän lievempänä. Siksi olin venyttänyt tallille tuloa mahdollisimman pitkään – täällä oli uusia tyyppejäkin kulmat täynnä! Oli Ali... no, jotain, joku taisi olla jotain Vivan tyyppistä? Joo, Vera ja Alana. Ja sitten oli Vili. Olin ajanut sitä eilen pyörällä vastaan kun olin matkalla Hallavaan, ja näin kuinka surullinen toinen oli. No, valitettavasti minusta ei ollut sitä auttamaan, en edes uskaltanut kysyä mikä oli vialla.

Katsokaas kun mulla on aina ollut sellainen ongelma, etten osaa puhua söpöille pojille.

Emma kiehnäsi jaloissani ja sain Ranan nostelemaan omiaan epäilevästi. Se on alkanut vähän tottumaan ideaan koirakaverista, eikä kikkarakarvainen vesikoira oo vielä tammalle mitään uskaltanut uhitellakaan sen yhden potku-uhkauksen jälkeen. Emma on nyt fiksumpi, se tietää pysyä metrin etäisyydellä kimosta, kunhan vaan minäkään en ole ihan tamman kyljessä. Niinpä aloin paljon riimunnarua Ranalle ja myönsin sille luvan löntystellä leimuvan, laiskoin askelin eteenpäin. Ja Ai että sitä intohimoisen ilmeen vastakohtaa, mikä kimolla oli... ihan kuin eläkeläistä olisi vienyt. Oon muuten tehnyt sitäkin, käynyt vanhustenhoitokotien asukkaiden kanssa kävelemässä. Se auttoi sairauteeni kunnes oli ilmaantunut tämä kiusaaja.

"Luovutan... joo, mä luovutan... tähän aikaan aamusta mitään en voi tehdä millekkään. Antaudun... mä antaudun. Lattialla pölyssä makaan, m–"
"Nätti ääni ja nätti kappale. Ootko sä fani vai?" kuulin äänen kysyvän. Vili talutti Kyyhkyn tarhaansa ja hymyili minulle vähän ujosti. Sitä kamalammin kävi mulle, lehahdin paloautonpunaiseksi ja mutisin vain aika vaatimattoman kiitoksen. En mä ansainnut mitään kiitoksia laulustani.
"En edes tiedä mikä bändi toi on", naurahdin.
"En kyllä mäkään", Vili vastasi. Nauroi heleää, iloista naurua kunnes päätin puikkelehtia paikalta. Moikkasin vastaan tulevaa Valmaakin, ja sivusilmällä näin kuinka Vilin katse taaempana synkkeni... olikohan tällä jotain tekemistä eilisen kanssa?

Tallissa Maikki harjaili Astan varsaa, en ole ikinä oppinut muistamaan sen nimeä mutta kuitenkin. Se on aivan ylisöpö ja ihana! Mutta toisaalta, mitä voi odottaa kun se on shetlanninponi?
"Me ollaan niin kuin oltaisiin–"
"Ihan unohdettu tähän, pysähdytty paikoilleen! Hei auta vielä vähän, unohdutaan tähän, teen sen mitä täytyykin..." Maikki lauloi mukana, ja sai mut hymyilemään leveästi. Voi pientä Maikkia.
"Myöhemmin... hei, miks tipuit kyydistä?" toinen kysyi ja rapsutteli varsaa korvan takaa.

Olin niin ajatuksissani, että tytöltä kesti hetki saada minut kuuntelemaan.

Seitsemäs
Ai niinku miten se menikää

"Korjaan minkä särjinkin, korvaan sen ja enemmänkin! Vannon, vannon! Vielä voidaan jäädä tähän, paikoilleni palaan vähän m-"
"Vieläkö sä jaksat tota hoilata?" Miro mutisi ja pörrötti hiuksiani ärsyttävällä tavalla. Ravistelin jätkän irti minusta. Tuntui vähän typerältä jäädä nuoremman (jos Miro edes oli nuorempi) jalkoihin, mutta no... mä olen mä. Tai no, Hallava on ainoa paikka jossa ylipäätään uskallan olla "mä".

Oli ensimmäinen virallinen kesäpäivä. Tai no, ei ollut kesä eikä lämmin, mutta nurmikko värjääntyi auringossa kultareunukseiseksi eikä ainutkaan tuulenvire lakaissut tallipihaa. Olin kesämekossa tallilla. Tähän liittyi tosin jokin aivan muu kuin lämmin keli, nimittäin olin lyönyt erään naapurini kanssa vahingossa vetoa että jos en saisi ruohoa leikattua tunnissa, olisin tänään koko päivän kesämekossa. No arvatkaa, olinko hävinnyt. Joskus sitä ei haluaisi olla perfektionisti. joka tapauksessa olin vetänyt kukkakuvioisen valkoisen mekon päälle ja syöksynyt tallille. Toisaalta mä en pahastunut, tykkäsin mekoista.

Kiipesin kiveltä Ranan selkään naistensatulaan ja sain vähän tuomitsevan katseen Aleksilta.
"Sulla sais olla kypärä...", mies mutisi ja raaputti jotain ihanaa kuivunutta kuolaa tammani suitsista. Pitäispä nekin joskus pestä.
"Sais vai pitäis?" mä vastasin vaikka vähän hävetti. Kyllä mä nyt halusin yhdessä ilman satulaa/kypärää-maastossa käydä kesän aikana!
"No menkööt nyt. Mutta mä en ota mitään vastuuta."
"Kiitos! Sankarini!" elämöin leveästi hymyillen ja ravuutin kimoni tallipihasta. Mun apukätenä toiminut ihana Valma sekä vähemmän ihana Miro syöksyivät oikopäätä talliin. Voi, olisipa mullakin yhtä järkevä (hoito)hevonen, vaikka Rana olikin rauhoittunut vähäsen.

Se oli ihana maasto. Linnut lauloi, aurinko paistoi, kaikki oli vihreää. Pysähdyin tekemään kukkaseppeleen valkovuokoista, kun löysin hyvät apajat metsänreunasta. Jatkoin tuttua pientä polkua eteenpäin, ja aukio jossa normaalisti pysähdyin pitämään taukoa, oli täynnä. Täynnä valkovuokkoja. Mä sekosin täysin, heittäydyin selästä melkein selkä edellä ja kierittyäni siinä hetken jouduin kiskomaan Ranan äkkiä pois apajilta. Se on jo laidunlomallaan tottunut vahvaan ruohoon, mutta en kestänyt sitä kuinka valkovuokot popsittiin parempiin suihin. Nojasin kimotammaani siinä vielä hetken ja rapsuttelin sitä, kun kuulin askelia.

Hevonen pärskähti. Se ei ollut Rana. Metsänreunasta ilmestyi sametinmusta, ilta-auringon valossa miltei punertavissa väreissä kylpevä siro ori, ja sen selässä kamppaileva ratsastaja. Pojan kiharat hiukset olivat liimaantuneet otsaan ja niskaan, käsivarsien lihakset olivat jännittyneet kuin viulunkielet ja noin tummissa vaatteissa oli varmasti tosi lämmin. Okei, olihan sillä toppi eikä mitään hupparia. Hevonen tappeli ratsastajaa vastaan ja ravasi vähän turhankin innokkaasti Ranan luo. Tammani mulkaisi tätä vierasta, hienoa hevosta ja käändi sille päänsä. Mä en voinut tehdä ihan samaa juttua sille pojalle. Sillä oli sellainen paita ja vartalo, että saatoin kuvitella mikä sikspäkki topin alta löytyisi. Ihan melkein näin sen. Siniset silmät vilkkuivat eloisina, kun kohotin katseeni. Siinä vaiheessa alkoi vähän ahdistaa.
"Moikka. Ma oon vähän eksyksissä, kun Ludo otti hatkat", poika tokaisi niskaansa hieroen, mutta hymyili.
"Ai..." mutisin ja tuijottelin hetken varpaisiini, kunnes tajusin etten edes ollut auttanut häntä. Nostaessani katseeni hevosen tumma hahmo katosi metsään.

Myysteeripoika oli mielessäni koko illan, vaikka Vili auttoi minua tallitöissä ja jäin vielä pitkälle yöhön venyvään tallitupakokoontumiseen. Kun Maikki kysyi mikä mulla oli oikein vikana, Aleksi katsoi mua vähän liiankin tietävästi.
"Ei tuntemattomaan voi ihastua", mutisin, enkä turhan pettyneellä äänellä. "Mutta en aio kyllä kertoa teille, mitä näin."

Ja salaa toivoin, että näkisin sen pojan uudelleen. Voisin pyytää anteeksi nyt ainakin.

Kahdeksas
Vuoden kamalin päivä

Voitteko uskoa, että tytölle jolla ei ole perhettä, äitienpäivä on melko haastava paikka pysyä vahvana? No, totta se on.

Satu ja Kristian olivat Sannan kanssa matkalla. En minä kamalasti heihin yhteyttä nyt pitänyt, kun olin muuttanut omaan kerrostalokämppääni. Joka tapauksessa äitiaiheiset tekemiset olin hoitanut jo vähän yli viikko sitten, kun lähetin kortin Lilian-tädille. Äitienpäivä on muutenkin hirveä - ketään ei tule tallille ja jään yksin. Jopa Aleksi on muualla, ja se olikin pyytänyt mua tekemään aamutallin. Joo, vaikkei mulla mitään merkkiä ollut eikä tule olemaan, niin oon muutenkin tottunut jo käytännössä auttamaan miestä siinä ja kaikenlaista. Musta tuntuu, että jos joskus edes töihin menen, niin Hallavaan sitten. En edes opiskele mitään ja tiedän että se on perseestä, mutta en tiedä vieläkään mitä haluaisin tehdä.

Jaettuani aamuheinät ja -väkirehut kävin puhdistamassa Ranan satulan ja suitset. Tarvitsin vain satulasaippuan, vettä sekä pesusienen. Tavarat kaipasivatkin puhdistusta, joten heitin loimet ja muidenkin hevosten likasilta näyttäviä täkkejä koneeseen. Katsoin tarkkaan mitä ainetta laitan, etten onnistuisi haalistamaan värejä tai muuttamaan valkoista vihertäväksi. Sen jälkeen lakaisin tallin lattian ja laitoin kahvit päälle tallitupaan, vaikka tuskin kukaan tulisi sitä juomaan. Tein itselleni nopeasti kylmän kaakaon ja päätin lähteä hölkkälenkille.

Emma pyöri ympäri tallipihaa, kun talutin viisi hevosta kerrallaan ulos tarhoihinsa. Helppoahan se oli, tuntsarit on ihan superleppoisia! Yksityiset vein yksi kerrallaan, kun en halunnut ottaa riskejä. Vain Halin ja Pandan vein samaan keikkaan, kun ne on molemmat niin superkilttejä ettei mitään rajaa. Rana pääsi juoksemaan (syömään) tarhaansa Pandan sekä Halin kanssa, ja kimo näyttikin ihan tyytyväiseltä. Hyvä niin: tyytyväinen hevonen, tyytyväistä omistajaa.

Kun nolin saanut tehtyä ns. raskaat työt (eli kärrännyt hevosenkakat karsinoista, ainakin suurimmasta osasta), vaihdoin päälleni mekon tallituvan vessassa. Minulle jäi heti aikaa tutkailla omaa vartaloani, ja olen kyllä laiha. Todella siro, näytän siltä että tuuli lähettäisi minut lentoon hetkenä minä hyvänsä. Tiedä sitten onko se hyvä vai huono.

Join kahvit ulkona Ranan tarhan lähellä, vaikka en edes pidä kahvista. Ainakin oli marttakerholla katseltavaa, kun pärskin sitä joka suuntaan. Tunsin vaan oloni jotenkin niin aikuiseksi, niin tallinomistajaksi. Tein itselleni ranskalaisen letin, mutta avasin sen melkein heti. Aurinko jaksoi vieläkin vähän paistaa ja linnut lauloivat. Oli lämmin mutta myös hieman tuulista, ja auringon mennessä välillä pilveen jouduin hieromaan käsivarsiani lämpimiksi. Ainoastaan ruskea Panda leiriytyi lähelle minua aidan vierelle, muut hevoset käyskentelivät kauemmas kun tajusivat ettei minulla ollut herkkupaloja.

Kävin moikkaamassa pihattiponeja, ne miltei puskivat aidasta läpi ja kiristivät katsellaan nameja.
"Minca, ei mulla oo... älä yhtään, hihihii, kiukuttele... hihiihii... Darli, toi kutittaa!"
Kuulosti kauniilta, tiedän. Seuraavaksi mä otin vaan Ranan tarhasta ja lähdin katsomaan olisiko sen suitset jo kuivat. Leveä kuljetus lompsi perässä.

Olihan ne ihan tarpeeksi, joten heitin suitset tamman päälle ja lähdin taas maastoon. Toistin eilistä kaavaa, tein kukkaseppeleen, mutten uskaltanut eilisen välikohtauksen takia kukka-aukiolle. Kuinka ollakaan, tutun näköinen hevonen kuitenkin ravasi vastaan Maalaismiehentiellä. Kirosin mielessäni, mutta samalla halusin nähdä pojan, koska halusin muistaa ettei hän nyt niin komea ollutkaan. No, olin muistanut nyt varmasti väärin, koska mulla meni heti ääni mutelle. Kesti hetki selvitellä kurkkua.
"Anteeks kun en eilen vastannu", mutisin Ranaa taputellen. Se antoi mulle tukea ja turvaa.
"Ei se mitään, mä löysin kyllä kotiin", poika vastasi hymyillen.
"Asutteko te tällä?"
"Joo, tien päässä. Tosin vaan väliaikasesti. Mä oon Luka", poika vastasi.

Olin jo esittäytymässä, mutta sitten hän olikin jo kadonnut. Hmh.

Takaisin tallille päästyäni näin jonkun, jota en olettanut näkeväni. Vili harjasi tallikäytävää posket vähän punertavina hommasta.
"Moikka! Luulin ettei tänne tulis muita!" naurahdin hymyillen ja huomasin taas hakevani turvaa Ranasta. Ääh.
"Sama vika", toinen vastasi. "Mutta kun mun perhe asuu Sveitsissä, niin en oikein sinnekään halunnu..."
"Mullakaan ei oo sukulaisia Suomessa... mutta sä pelastat kyllä mun päivän. Kiitti kun tulit, Vili."

"Anteeks? Ei tässä mitään!"

// täs on nyt vaan aamupäivästä, mutta voittehan te kirjottaa päivästä/illasta jos haluutte :-)

Yhdeksäs
Maailma vaaleanpunaisten lasien läpi?

Rana ravasi mun luokse tänään yllättävän kauniisti ja töykki kuolaturvallaan. Loimen kyljessä oli vihreitä sekä ruskeita raitoja ja tamman jalat olivat mutaiset, mutta sai kelvata minulle. Panda jäi katselemaan portille, kun hyppelin vaihtoaskelhyppyjä aina pesukarsinalle asti. Siellä suihkuttelin tamman jalkoja haalealla vedellä jalka tahtia hiljaa naputellen.
"But I won't hesitate no more, no more. It cannot wait, I'm yours..." lauleskelin rennosti ja pyyhin pesusienellä tamman silmänympärykset ja sieraimet. Laitoin huulille ohuen kerroksen rasvaa, sitten levitin omilleni vaaleanpunaista Baby Lipsiä. Mulla oli kumma päivä, olin vetänyt alusvaatteiden päälle vain uudet vaaleanpunaruudulliset ratsastushousut sekä ei-niin-vartalonmyötäisen valkoisen pitsineuleen, joka tosiaan osasi koristaa hentoa rakennettani. Mitään muuta tallille sopivaa vaatetta ei ollut ollut puhtaana! Pitäisi taas käydä alakerrassa pesemässä pyykkiä, kun ei ole omaa konetta.

Rana lompsi nätisti aina ulos asti, ja siellä riisuin tuliterän koivunvihreän fleeceloimen tammalta. Puoliverinen maisteli loppukevään vihreitä harjauspuomin läheltä, eikä oikein välittänyt mitä tein. Huiskutteli vain välillä kärpäsiä pois. Harjasin Ranan nopeasti, sillä olin vain eilen pessyt sen eikä siinä näin ollen ollut kauheasti harjailtavaa kun oli loimikin ollut niskassa. Kurkkasin kaviot läpi niin ettei niissäkään ollut mitään kiviä tai vastaavia inhotuksia. Sen jälkeen vein maassa makaavan loimen sisään ja hevosen karsinaansa, jonka olin aikaisemmin puhdistanut.

Aika kului kuin siivillä, minulla oli näkymätön liekkipipo kun lakaisin talli käytävän ja juttelin samalla iloisesti Valmalle. Meillä oli niin paljon asioita, joissa valaista toisiamme. Emme kuitenkaan puhuneet sanaakaan Vilistä, en tiedä uskooko Valma minun jo tietävän kun olen viettänyt jätkän kanssa niin paljon aikaa vai eikö hän vain halua levitellä juttua. Arvelisin jälkimmäistä. Ja toisaalta se on ihan ymmärrettävää...
"Harmi kun Dunjalla ei oo tänään vapaapäivää... olisin mielelläni tullu maastoon", Valma mutisi rapsuttaen vähän jännittyneesti tammani turpaa. Rana hörähti.
"Mä käyn siellä tätä nykyä joka päivä. Kai se on ihan hyvä, ainakin tää Muumimamma saa vähän lihasta...", naurahdin ja taputtelin kimoa vatsaa.
"Toivottavasti laihdutus onnistuu."
"Parempi olis", myönsin ja tarjosin Ranalle kuolaimia. Hetken tappelun jälkeen suitsetkin olivat puoliverisellä päässä ja saatoin lähteä matkaan. Valma piteli Ranaa, kun hyppäsin kiveltä selkään.
"Pidä hauskaa!" hän vielä hymyili.
"Yritän", vastasin säteilevästi ja ohjasin yhdellä kädellä tammani oikopolulle.

Maalaismiehentiellä oli kaunista. Pellot puskivat jo pientä kortta, osa pelloista taas oli kesäisen vehreä. Koivuissa oli kirkkaanvihreät hiirenkorvat, kuusien latvoissa suhisi tuuli. Linnut lauloivat levollisesti ja Ranan kaviot kopisivat tasaisesti tietä vasten. Puoliverinen kulki miltei pää maassa kaulaansa venytellen, ja annoin sille siihen luvan. Annoin jalkojeni levätä valkoisia kylkiä vasten. Lokit kiertelivät taivaalla etsien pellolta siemeniä, niiden huuto kantautui hetken korviini kunnes valkoiset linnut lopettivat etsinnät. Kavioiden kopina muuttui maan kummalliseksi kuminaksi sen antaessa hieman myöten kavioille. Onneksi kohta päästäisiin kuivalle polulle. Kun ratsupolku leveni, nostin ravin ja istuin rauhallisesti alas. Orava hyppäsi edessämme puusta puuhun ja keräsi myös yhden melko kauhistuneen katseen ratsultani. Kun pääsimme harjulle, kannustin Ranan ylämäessä laukkaan. Kimo päästeli parastaan, laukka tuntui ihanalta. Kuin olisi keinutuolissa ollut, tai riippumatossa. Kauempana olevat talot näyttivät tulitikkulaatikoilta huipulla, kun pysäytin Ranan ja jäin katselemaan maisemia. Piti lähteä kotiin päin, kun kellokin oli mitä oli.

Matkalla Hallavaan bongasin pellolla aterioivat kauriit, jotka juoksivat valkoiset hännät vilkkuen karkuun kun huomasivat meidät. Rana tuijotteli vähän vinoon valkohäntäpeuroja, sille ne olivat uusi juttu. Jossakin kyyhkynen lauloi lauluaan.
"Kukkurukuu, kuulen kuinka pihapuun kyyhkynen hiljaa laulaa... kukkurukuu, taivaalle on noussut kuu, tuulikin huokaa kukkurukuu..." lauleskelin ja siirsin sitten Ranan raviin. Tutun kappaleet rytmit soivat päässäni, mutta harjoitusravi oli niin hankalaa, etten vatsalihastyöskentelyltäni ehtinyt lauleskella. Ratsastin Pronssijoen rantaan ja seurasin sen rantaviivaa laukkaan siirtyen. Ranan häntä pyöri ja kurkusta kuului tyytyväistä pörinää. Ihme hevonen.

En mennyt oikopolkua tällä kertaa, vaan ylitin pellon ja sitten Maalaismiehentien jatkaen käynnissä Kaviopolulla. Kuulin jo kaukaa muiden hevosten äänet ja Aleksin, joka oli pitämässä tuntia. Hevosenhaju iskeytyi vastaan ja hymyilytti. Ranan ruumis lämmitti minua aina tallin ovelle saakka, jossa valuin kyydistä. Vili ilmestyi sopivasti tallista Maikin kanssa. Molemmilla oli riimunnarut, mutta he jäivät kyselemään ratsastuksestani. Maikki kertoi mitä oli tehnyt Astan ja Bambon kanssa, Vili taas ilmoitti haluavansa uusia vesisodan (varmaan koska hävisi, ainakin mun mielestä).

Hätkähdin vähän, kun puhelimeni piippasi taskussa. Vedin iPhonen esille ja selasin auki viestit.

Hey sis, nähdään Pronssijoen keskuspuistossa seitsemältä. En malta oottaa! –Tony

Sekosin. Sydän hakkautui melkein ulos rinnasta, heitin Ranan ohjat taivaan tuuliin ja purskahdin itkuun. Veljeni oli lähettänyt minulle viestin. Veljeni, jota en ollut nähnyt vuosiin. Veljeni, jota en enää ikinä uskonut näkeväni.

Kiersin käteni sen enempää ajattelematta Vilin ympäri ja tunsin tuon kämmenen silittävän selkääni. Itkin hysteerisesti. Mutta mitä muutakaan olisin voinut?

Kymmenes
Kauppareissuksi meni...

Eilen olin tietysti lähtenyt Vilin kanssa maastoon. Poika oli ilmestynyt Ranan karsinalle, ilmoittanut hymyillen että Kyyhkyllä oli vapaapäivä ja se oli vähän niinkuin sanaton sopimus. Olin kyllä varmistanut että Miro tulisi mukaan, mua melkein pelotti milloin en enää jaksais vastustella itseäni. Aleksin ilme oli kyllä näkemisen arvoinen kun lähdin pihasta kahden pojan kanssa, siis minä, Inka. Vakuuttelin itselleni, että vaikka nyt saisin rauhassa tutustua enemmän Viliin ilman "häiriötekijöitä", tulisi maastosta kumminkin melko vaivaannuttava. Onneksi Mirolla oli paljon juteltavaa Vilin kanssa. Kevareista, mopoista, autoista. Tiedättehän. Guys stuff.

Tänään tallille tullessani menin hakemaan Ranaa tarhasta ja kappas, joku tammoista oli päättänyt juosta aidoista läpi. Mä tiesin jo tasan tarkkaan mikä hevonen se oli, vaikken sanonut mitään. Kukaan ei oo tarpeeksi kahjo paitsi Rana. Hali oli jopa jäänyt tarhan portille odottamaan ruokaa ja Christiankin tarkisteli juuri tallipihassa, ettei Panda ollut saanut mitään nirhaumia. Tuijottelin vain tarhaan kuin en olisi uskonut tilannetta. Mitä jos Rana jäisi auton alle? Tai jos se jäisi kiinni johonkin, vaikka piikkilankaan? Seisoin, huuli tärisi. Tunsin oloni voimattomaksi.
"Noniin jengi. Valma ja Salli, menkää te Pronssijoen pelloille ja Niina, Janelle sekä vaikka Megan, menkää te tuonne pohjoismetsään. Christian ja Vili, Inka tulee teidän mukaan", Aleksin ääni kaikui ja tajusin kuinka ilmapiiri hajosi tyttöjen lähdettyä eri suuntiin. Sen sijaan saatoin melkein nähdä silmissäni Vilin ja Christianin haastavat tuijotukset. Tiesinhän mä sentään mitä oli tapahtunut...

Lopulta neljän kavion kopina tuli selkäni taakse, kuulin tyytymättömän ynähdyksen.
"Inka... tuu, Rana löytyy kyllä ihan varmasti", Christian sanoi vakavalla, tai ei ainakaan millään lempeällä äänellä. Silti katse antoi ymmärtää etten minä ollut syypää kiukkuun. Vili oli vetänyt kätensä rintaansa vasten puuskaan, ja loin hänelle pienen hymyn.
"Hyppää kyytiin", Christian ilmoitti ja taputteli Pandan selkään.
"Siis anteeks mitä?" melkein naurahdin ja katselin ruskeaa hevosta. Noin korkealle? Ranan oli tuskin 150!
"Mä punttaan", Christian ilmoitti ja piteli jo mun vasenta jalkaa ennen kuin tajusin huomata. Herrasmies. Aloin tajuta, miksi Valma seurusteli Christianin kanssa. Nousin kumminkin punttauksella Panda selkään, melkein lensin yli toiselle puolelle.
"Sori, olit kevyempi kun mä luulin."

Olikohan toi kohteliaisuus vai ei? Päätin olla sanomatta mitään.

Lopun matkaa jätkät näyttivät pitkää naamaa toisilleen. Yritin luoda vähän tunnelmaa ja aina kun juttelin minua käännyttiinkin katsomaan hymyillen, mutta jutun loppuessa se oli taas samaa. Mua alkoi pikkuhiljaa käristetään tuo käytös. Mitä nuo oikein oli, jotain metsoja? Olin melkein yllättynyt siitä kuinka miehet saattoivat olla noin lapsenomaista. Valmako ne sai noin sekaisin?

Siin vaiheessa kun joku näki valkoista metsässä, iskin pohkeet Pandan kylkiin. Matka loppui kuitenkin lyhyeen, sillä tietysti ratsastin oksaa päin ja tiputtauduin kaulalle kun en kerennyt enää väistää. No siitä ote hellitti ja päädyin mutalammikkoon. Hetken istuin siinä, sitten purskahdin nauramaan. Sitten Vilikin. Ja Christian.
"Aijai, vatsaan sattuu, hihihi..." kikatin ja melkein pyörin ympyrää kädet vatsallani. Panda katseli minua ihan kummastuneesti. Ehkä minuutin jälkeen olimme rauhoittuneet. Olin likomärkä, alkoi tulla kylmä ja hytisin Pandan vierellä. Vili yritti pyyhkiä mutaa poskeltani, mutta se vain levisi. "Oho, hups...", poika naurahti.
Siinä vaiheessa lätkäisin toisen käden nauraen pois, en muutenkaan nyt juuri kaipaisi... okei ketä huijaan. Oli niin kylmä että hytisin. Sain Christianilta takin, näin kyllä että Vili oli jo tarjoamassa omaansa mutta otin vastaan Chrisun takin hymyillen.

Jossakin vaiheessa näimme valkoista taas, mutta nyt emme rynnänneet suin päin nappaamaan Ranaa.

Jatkuu sitte myöhemimin... :-)

//Tosta kuvasta tuli jostain syystä ihme hiirenkakkamössöä :-o

// voi Valma kun sä näät ton Ranan just niinku minäkin, ihana kun jaksat piirrellä sitä <33 kiitos tuhannesti

Yhdestoista
T-t-t...

Rana huiski häntäänsä kiukkuisesti ja luimisteli, kun hidastin sen menoa parhaani mukaan. Tammalla oli sen verran kesälomaenergiaa että sain luvan jarrutella jatkuvasti. Kun mä kerro olin sen antanut laukata, nyt ravi oli kerrassaan mahdottomuus ja tamma hyppäsi käynnistä suoraan laukalle. Irvistäen käytin kaikkia apuja saadakseni hevosen käyntiin ja annoin sitten vapaat ohjat, jolloin tamma tajusi hengähtää ja venytellä kaulaansa. Jouduin kyllä silti käyttämään paljon jalkaa, olin alkanut kiinnostumaan kilpailuista ja vaikka esteet olisivat varmasti enemmän minun juttuni (kun sitä nyt niin SM-tason kouluratsastajia oltiin), halusin koululuokkiin myös. Siellä taas saisi vaan joitain huonoja numeroita, jos ei heppa polkisi kunnolla takajaloillaan (tai laukkaisi kaikki raviosuudet...).

Ehkä tämä riittäisi tältä päivältä. Ranan kaulalla oli hikihelmiä ja niitä oli minun otsallanikin, joten kävelimme auringossa muutaman kierroksen ja hyppäsin sitten satulasta lähtien kohti tallia. Kiinnitin Ranan epäröimättä pesukarsinaan, ja kuten epäilinkin satulan alla oli suuri hiestä harmaa läikkä. Heitin satulahuovan suoraan pesuun ja vein satulan paikoilleen, jonka jälkeen lähdin suihkuttelemaan tammaseni läpi. Musta tuntuu, että sekä minusta että Ranasta oli ihanaa olla tekemisissä veden kanssa. Tamma sulki silmänsä, kun keskityin omaan ulkonäkööni hetken ja annoin puoliverisen nauttia varjosta ja viileydestä.

Heitin kypäräni pois ja vedin aukinaisesta hiukset sotkunutturalle enen kuin kukaan ehtisi nähdä ihanaa hikikampaustani. Ratsastushousut olivat liimaantuneet ihoon, joten ne pitäisi saada mahdollisimman pian pois. Menin vaihtamaan ne Ranan karsinaan kun en halunnut jättää tammaa täysin vahtimatta, vedin paidan pois ja sujautin tilalle mekon, jonka jälkeen oli helppo kuoria ratsastushousutkin tallikassiin. Jätin sinne myös hanskat ja sukat, vaihdoin jodhpurien tilalle Converset. Juuri ne joskus-nämä-olivat-valkoiset.

Kello näytti kuutta kun vein Ranaa tarhaansa, ja mua tuli vastaan sekalainen joukkio alkeistuntilaisia - kärjessä Dunja, jonka toisella puolella käveli lettipäinen tyttö ja toisella hikinen Valma. Näytin ystävättärelleni leikkisästi kieltä, johon toinen vastasi teatraalisesti silmiään pyörittelemällä. Ja tämän takiani minun hevoseni ei käy tunneilla... toinen syy tosin oli, ettei sillä ollut mitään tapojakaan. Maasta käsin nyt vielä meni, kuten nytkin Rana vain löntysteli hitaanpuoleisesti.
"Onko susta tullut vanha?" naureskelin, ja maiskutin hevosta, kun tässä haluais vielä kotiinkin. Olin jo esittänyt osanottoni hienoisesta myöhäisestä kesälomasta kaikille vastaantuleville, joten voisin yhtä hyvin mennä kotiin suihkuun. Rana syöksyi suitsista vapautuessaan suoraan tarhan perälle ja kiehnäsi Pandan sekä Halin väliin. Draamakuningatar.

Kuolaimet pestyäni otin vain kypäräni ja laukkuni ja tein lähtöä. Tallissa alkeisratsastajat höpöttävät äideilleen ja äidit hoitajille, ja seuraavan tunnin kokeneemmat ratsastajat vaihtelivat hevosilleen parempia suojia jalkaan. En vaivautunut ilmoittelemaan lähdöstäni, sillä kukaan tuskin olisi ehtinyt kuulla. Astelin parkkipaikalle enkä kiinnittänyt huomiota saapuvan autoon, joku myöhästynyt tuntilainen kai. Asettelin ratsastuskamppeeni Fiatin takskonttiin ja tuulenvireen pyyhkiessä pihaa siirsin käteni salamana pitämään vaaleanpunaista kesämekkoani alhaalla.

Mutta kun olin avaamassa kuskinpuoleista ovea, joku kutsui mua nimeltä. En tunnistanut ensimmäiseksi, mutta sitten muistin pihaan ajaneen auton, ja käännyin... leukani loksahti. Olin luullut etten näkisi tuota jätkää enää ikinö.
"T-to-topias?!" purkautui huulieni välistä, ja sitten hymy puski esiin. Melkein puolijuoksua menin lähemmäs, mulla oli ollut niin... rauhoitu, Inka. Eihän se sua treffeille pyytänyt. Mutta Topiaksen näkeminen... mulle tuli vaan vanhat ajat mieleen, hymy puski kasvoille, muistin miten olin ollut poikaan niin ihastunutkin silloin joskus...

"Älä seiso ja kattele tonne kaukaisuuteen, se on vähä pelottavaa", Topias nauroi ja kuljetti kättään hiuksiensa läpi. Punastuin heti täydellisesti, ja käteni eksyi näpläämään hiuksiani myös, tosin vaivaantuneemmin.
"Sori... mutta tota... mitäs sä?" kyselin, yritin vaikuttaa vähän coolimmalta kuin hyppivältö fanitytöltä. Topias toi niin paljon muistoja...
"No tulinpa vaan kattoo. Onko Rana vielä yhtä kahjo kuin ennenki?"
"Jep. Haluutko tarkistaa vaikka?"

"No miksei, näytä tietä."
Topiaksen selän takana asettelin hiukseni paremmin sotkunutturalleen ja pudistelin vaatteitani. Hetkinen — Inka, jos väität että olet vielä ihastunut Topiakseen, niin... entäs Vili?

// tämmöne pikane keskiyön inspi

Kahdestoista
Pojat, miksi kiusaatte ja tuotatte vain harmii...

Paras ja elämäni eka valkosuklainen korvapuusti. Onneksi Hallava oli täynnä sellaisia kondiittoreja kuin Valma ja Eevi-Sofia. Pitäisikö kutsua tuttavallisemmin Eeviksi? Koska kyllähän mä tässä hänen tekemää pullaansa mussutin ihan häpeilemättä...

Kännykästä tuli pari tuttua äänimerkkiä peräkkäin, olin asettanut Hallava-ryhmälle oman äänensä. Sandralta viestiä. Pitäisi säästää pullaa lohturuoaksi, koska... meinasin sylkäistä korvapuustin pitkin tallituvan pöytää, ja kiitin onneani että olin yksin. Topias ei ollut täällä, olin kyllä huomannut sen. Audi oli poissa ja Darcy tarhassaan tyytyväisenä. Mutta miksi Sandra siitä olisi niin järkyttynyt? Ja mistä tuo syd-

Vaikka inhotti myöntää, mustasukkaisuuden aallot vyöryi mun ylitse. Sandra? Ja Topias? Mä tunsin oloni heti pieneksi, söin pullan loppuun ja jätin kännykän tallitupaan äänettömänä. Se jäi siihen keskelle pöytää, mutta kukaan ei varmasti keksisi mun pääsykoodia. Musta tuntui kuin olisin tukehtunut, tuntui kuin mun kurkkua kuristettaisiin, vaikka henki kulki ihan hyvin. Älä nyt ole naurettava, Inka. Topias on vaan vanha ihastus. Ja tanssipari. Ja niin hyvä kaveri... Rana katsoi mua hieman hölmistyneenä kun nappasin suitset karsinan koukusta ja siirryin suoraan suitsimaan. Tamma oli niin yllättynyt, että vain katseli kun suitsin nopeammin kuin koskaan ennen. Keskity, Inka. Ihan oikeasti. Ei itsesääliä, Topias ja Sandrahan on varmasti ilosia yhdessä. Mitä ikinä teet, niin et mene pilaamaan sitä olemalla kolmas pyörä...

Rana oli oma laiska itsensä kun raahautui ulos eikä lähtenyt mihinkään, kun ponnistin jo selkään. Pohkeista tamma lähti liikkeelle heti. Eihän mulla ollut kypärää, eikä tammallani suojia... mutta mä vaan halusin vähän vaihtaa vapaalle ja ajatella mukavia. Mitä enemmän antaisin Topiaksen ja erityisesti Sandran (luonnollisesti naisena periaate sanoi, että suutu ennemmin Sandralle, vaikkei mulla ollut mitään syytä edes ja silsi piti päästä huonoja ideoita karkuun) päästä ajatuksiini, sitä vakavampi tilanne olisi. Rana oli juuri tajuamasta minne oltiin menossa, kun vierelleni ilmestyi rautias suomenhevonen ja värjätyt hiukset. Purin huultani ja pidin katseen maassa, mutta moikkasin silti Nannaa.
"Inka... asia ei varmaan mulle kuulu, mutta ootko sä ihan okei? Ajattelin lähteä uittamaan Tinttua, joten jos voisit, niin olis ihan mukava saada jotain seuraa." En tiedä, olinko Nannan lempi-ihmisiä, sillä me oltiin kovin erilaisia. Nanna meni aina edeltä Miron kanssa kun mä kompuroin jossain kilometrin päässä peläten että ukkosmyrsky voisi tulla suoraan kohti. Ravistin kevyesti päätäni, että sain ajatukset kauemmas.

"Joo, kaikki ok. Kyllä mä voisin lähteä", vastasin uskottavimmalla tekohymylläni. Nannan seura oli hyvä juttu, mutta olinko okei, no en. Tinttu oli reippaammalla päällä kuin Rana, joten sain luvan muistutella kimoani takapään käytöstä jatkuvalla syötöllä. Pikkuhiljaa kesäletkeys alkoi olla vähän out. Uljas tilastoni se nyt vaan porskutti menemään vähän omassa sarjassaan, jota kutsuttiin yleensä marttakerhoksi... Olisipa rentoudellaan ollut sijaa esteradallakin.
"Inkaa! Hei herätys, mä kysyin että miten sun kesä on mennyt", Nanna huhuili. Punastuin korvia myöten.
"Hyvinhän mulla... ei oo oikein ollu mitään tekemistä. Juuri kun olin saanu Ranan jonkinlaiseen työskentelykuntoon, alko loma ja heinämaha tuli takaisin", höpötin. "Miten sulla ja Mirolla on menny?" uskaltauduin kysymään.

"Sä et tiedä? Miro muutti muualle, opiskelee ja me päätettiin ettei etäsuhteesta tulis mutään", Nanna vastasi, alakuloisen näköisenä ja haparoivin sormin rapsutteli Kyyhkyn kaulaa. Miro oli lähtenyt? Enhän mä ollut ehtinyt sanoa edes mitään hyvästejä! Pala nousi kurkkuun, huono omatunto valloitti pienen osan mun päästä. Nanna kertoi että se päätös oli tehty yhdessä ja että he pitivät vielä silloin tällöin yhteyttä, kipusin oli hellittänyt jo jonkin verran. Hymyilin, kyllä se siitä. Muutamat lohduttavat sanat mä annoin, mutta sitten Nanna pyysi että vaihtaisimme aihetta. Sopi hyvin. Mun elämä oli suoraansanoen kuin jostain epäonnisesta rakkausbiisistä. Yksipuolinen rakkaus on Inka Delnin #sejuttu. Mulla oli jo kunnon luettelo pelkkiä ihastuksia: Mikki, Jasperi, Topias, Nathaniel, Vili, ja Topias vaan uudestaan... ravistelin taas ajatukset kauemmas, onneksi uittopaikka alkoi lähestyä. Nanna sai hoitaa suurimman osan puhumisesta, mutta kuuntelin kyllä ja vastailin parhaani mukaan sekä naureskelin hauskoille jutuille mitä toiselle oli kesän aikana tapahtunut. Harvoin näki yläasteen opettajansa kaatavansa irtojäätelön syliinsä rannalla... olisin ollut mielelläni paikalla. Totuus oli, etten ollut ruskettunut tippaakaan. Että siitä sitten, näytin Elsalta muiden joukossa, jotka olivat kaikki muut ihanat Disney-prinsessat. Ruskettuneet, vastuuntuntoiset, taianomaiset.

Vasta perillä kiinnitin huomiota maisemaan. Sirkuttavat linnut kylpivät lammella ja lumpeenkukat esittelivät parhaita puoliaan. Puiden lehtien havina oli kevyessä tuulenvireessä rentouttava, ja veden solina viilensi mieltä vaikka istuinkin yhä korkealla hevosen lämpimän, paljaan selän päällä. Tintullla oli vauhti päällä heti, tosin veteen päästyään suomenhevonen pakeni melkein heti viileyttä. Mistäs se tuohon tuli?

Rana tyytyi vain juomaan ja vähän kahlailemaan, kun Tinttu polski menemään matalikoissa. Tamma yritti kai etsiä lummetta evääkseen, muttei vesikasvi ollutkaan unelmien täyttymys. Nanna naureskeli ja pysyi hienosti mukana tammansa mielikohteissa, tai eihän se ollut Nannan hevonen, mutta hoitohevosen voi laskea samaan kategoriaan. Yhtäkkiä linnut lähtivät lentoon, ja siitä innostuneena tajusin kuinka Ranan jalat jauhoivat vettä alleen... lopputulos oli, että Conversejen peittämät jalkani olivat nilkkoja myöten märät, sekä tuntui kuin olisin halunnut vain kaatua sivulle ja jäädä siihen kellumaan. Nanna näytti kieltä ja ratsasti Tintun lähelle. Uudesta kaverista tai isottelunsa kohteestahan Rana tykkäsi, sillä seuraavaksi pitelin harjasta kiinni. Pysyin silti selässä, jolloin Nanna alkoi mutista.
"Ihan tylsää, mun olis tehnyt mieli kakkua... ja kun säkin oot niin suloinen läpimärkänä", toinen naureskeli ja ratsasti hevosensa veden ulottumattomiin. Ranalla oli onneksi sama mielipide kuivattelusta.

Kotimatka oli ihan tavallinen. Läpimärät Converset vähän hiersivät, ja jouduin ottamaan ne pian toiseen käteeni kun toisella ohjasin tammaani. Rana oli oma löntystelevä itsensä ja seurasi Tinttua nätisti mukisematta. Juttelimme Nannan kanssa merkityksettömiä pääasiassa, mutta melkein tallipihassa se sitten...
"Jotenn... Inka. Kysyn vaan ihan avoimesti, onko sulla jotain poikaa mielessä täl hetkellä", Nanna kiusasi samalla kun valmistautui tallipihalle astelin.
"No siis... kun kaikki on varattu... enkä tiedä pitäiskö mun edes", selitin, vaikkei ainakaan jälkimmäinen ollut totta. Kyllä mä tiesin, että olin ihastunut Topiakseen.

EI, typerä. ÄLÄ myönnä sitä ittelles. Luuletko että se auttaa?

"Tarkotan, että onhan se kiva kun Topias on tullu takaisin, mut..."
"Auts", Nanna irvisti myötätuntoisesti, ja samantien tuon katseen vangitsi jokin muukin. Me olimme tallipihassa, ja Sandra ehti juuri sopivasti valkosuklaakorvapuustinsa kanssa kuulemaan Topiaksen nimen. Tosi ei toivottavasti kysymystä. Avoimen ihastuneesti Sandra hymyili ja moikkasi.
"Mä kuulinkin, että törmäsitte. Topias kerto että mietti Ranan hoitamista, en tiennykkään et sille haettiin..."
"Joo, se oli vähän niinkuin vitsi, en usko että siitä tulee mitään. Kunhan vaan heitin."

En halunnut vaikuttaa etäiseltä Sandralle, mutta juuri nyt ajattelin aivan liikaa Topiasta kiertämässä käsiään hänen ympärilleen. Hyppäsin alas Ranan selästä ja kiirehdin raahaten Ranan perässä talliin. Valma ehti juuri parahiksi nähdä lasittuneet silmäni (se saattoi olla allergiaakin, koska heinät) sekä punertavat kasvoni.
"Inka, Inka... mitäs nyt on käynyt?" tyttö kysyi huolestuneena ja levitti kätensä avoimesti. Otin halauksen vastaan.

"Ootko lukenu sitä H-Hallava-ryhmää?" kysyin, ja Valman nyökkäys kertoi kaiken.
"Kuule. Nyt me hoidetaan tää heppa pois ja mennään jonnekin salaa juttelemaan, niin että voit oikein selittää..."

Sain muuten selville, että Christianin ja Valmankin juttu oli ohi. Mua alkoi siinä vaiheessa itkettää niin paljon, että käytettiin molemmat loppupäivä jäätelön ja Disney-leffojen parissa.

// taas tämmöne keskiyön juttu

Kolmastoista
(Epäonnen luku saavutettu. Taikauskosena väitän että tästä voi tulla lukutaitoa traumatisoiva kokemus, mutta toivottavasti ei.)

Deep breaths, Inka. Deep breaths.

Ranan kurkusta kuului kummallista korisevaa ääntä ja se kuopi etujalallaan heiniä ympäri traileria, kun laskusilta avattiin ja pieni kaistale kesäistä viherkasvillisuutta näkyi sen takaa. Valojuovan kohdatessa hevosen korvanpäät tamma hirnahti niin, että minun oli painettava äkkiä kämmenet korville. Hallavaan paluussa on aina huonot puolensa - kuten Ranan harvinaisen kärsimätön käytös. Meidän paluu oli joka kerta yhtä näyttävää sirkusta...

Aleksi katsoi mua merkitsevästi takapuomilta ja kun nyökkäsin, mies veti sen pois Ranan tieltä. Tamma lähti rykäisemällä taaksepäin, ja meinasin irrottaa otteeni hevosen kuolaimeen kiinnitetystä liinasta. Trailerista ulos astuessa aurinko häikäisi sopivasti näkökentän enkä muutamaan sekuntiin ollut tietoinen siitä, missä tammani juoksenteli. Siinä se kumminkin polki jalkaansa vielä kun sain selville mitä tapahtuu, ja hirnahteli kuuluvasti pää korkealla ilmassa. Rana tanssahteli paikoillaan sellaista piaffea ettei sitä saisi ikinä kulkemaan uralla noin nätisti, ja kiinnitti ihan varmasti kaikkien kentällä olevien huomion. Tamma hengitti voimakkaasti eikä tuntunut millään keksivän, minne ryntäisi ensin - kavereita moikkaamaan, vaiko ruohotupsulle. Aleksi tuli viereeni nauraen ja katseli draamailevaa kimoa tyypillisen huvittuneena.

"Se on selkeesti ilonen, kun pääs kotiin", hymyilin ja kiskaisin hieman narusta, kun tamma meinasi lähteä liikkeelle.
"No kai nyt sieki oot. Te kuulutte tänne", mies vastasi ja kääntelehti jo kentälle päin. "Varmaan osaat jo tän homman. Miun pitäis mennä opettamaan, että pärjäätkö?"
"Juu, tietty."
"Hyvä, nähään myöhemmin."
"Juu."

Siinä se oli, edessäni. Hallava. Sama, vanha tuttu Hallava. Ihana Hallava. Se näytti niin kotoisalta ja tutulta, suoraan kuin postikortista, kun lepäsi kesäisen auringon kuumuudessa.

Talutin pohkeenväistöä kylki tallille päin sipsuttavan tamman tallipihan poikki melko löysällä narulla, en viitsinyt ottaa lapselta jälleennäkemisen iloa. Rana kyllä antoi koko pihan kuulla että oli palannut, ja kun huomasin ponien tarhoilla tyttöjä syöttelemässä, puna nousi poskilleni. Oikeastaan oli aika noloa vaan kävellä pihan läpi kuin omistaisi paikan ja hevonen riehuu vieressä. Kiskaisin Ranaa vähän riimunnarusta, mutta eihän se siitä rauhoittunut tippaakaan. Niinpä loppumatkan yritin vaan piiloutua kimon hevosen taakse niin ettei kukaan huomaisi kuka epäonninen sai tamman talutettavakseen.

Tarhoissa ei kuitenkaan näkynyt tuttuja hevosia. Ei Halia, Vanillaa tai Pandaa. Tunnistin Pallen, Tintun ja Astan kauemmalta etäisyydeltä, mutta kaikki Ranan vanhat parhaat kaverit olivat kadonneet. Toivoin, että ne olisivat vaikka tunnilla tai tallissa, miten vain, kunhan joku kaveri olisi Ranalle.

Rana alkoi pikkuhiljaa huomata, ettei kukaan vastannut sen kuuluviin kutsuhuutoihin, ja tamma rauhoittui vähän lopettaen kiljumisen. Tallin ovelle saapuessamme oli draamantäyteinen neiti jo luojan kiitos asettunut, vaikka se kulki yhä tavallista matkaa voittavammin askelin ja pää pilvissä. Korvat sojottivat luotisuorina eteenpäin, kun avasin tallin oven ja kävelin sisään. Hevosentuoksu ja tallin viileys tulvivat vastaan, ja Ranakin näytti tyytyväiseltä päästessään sisälle viileään. En vielä tiennyt mihin tarhaan kimo kuuluisi, joten sen olisi varmasti hyvä olla tallissa sen aikaa, kun järjestelin viimeisetkin varusteet paikalleen. Tällä hetkellä ne lojuivat parissa pahvilaatikossa satulahuoneen nurkassa, kun olin ne eilen tänne pudottanut.

Ranalle löytyi tyhjä, nimikyltitön karsinapaikka, jonka oveen oli teipattu maalarinteipin palanen. Siihen Aleksi oli kirjoittanut "Inka", ja toivoin tosiaan Ranaa irrottaessani ettei täällä ollut Inka-nimisiä hevosia... saataisiinpa hyvä uusi alku, kun mentäisiin väärään karsinaan.

Siinä tamman suitsia riisuessani mieleeni iski kuitenkin ajatus. Mitä jos paikka olisi ihan erilainen kuin silloin joskus? Halia ja Pandaa ei näkynyt missään, ei edes niminä kylteissä, ja mitä jos kaikki vanhat kivat hoitajatkin olisivat kadonneet? Lähteneet opiskelemaan vaikka? Olisi ihan kamalaa, jos Valma tai Maikki eivät enää pyörisi tallilla... eihän täällä olisi ketään tuttuja sitten. Tai no, Nanna. Vaikka eihän sitä voinut luottaa, että sekään pyörisi täällä enää. Huoli täytti mieleni kun päästin Ranan juomaan ja lähdin viemään suitsia uudelle paikalleen. Satulahuoneessa oli ihan liikaa uusia nimiä - Mirri, Susi, Nova... keitä ne oikein olivat? Eikä näkynyt muuten Pandaa tai Halia. Eikä Vanillaa.

Se iski nopeammin kuin salama.
Hallava on muuttunut.

Tiesin kyllä hyvin, että oli typerää ajatella niin - jos minä lähden, ei aika pysähdy ja jatku vasta sitten, kun palaan. Kunpa asiat olisivatkin niin.

Tallissa ei tuntunut näkyvän ristin sielua. Hevoset olivat joko tunnilla tai tarhassa, tuntilaiset kentällä. Tuttuja naamoja ei ollut vielä näkynyt ainuttakaan. Puolipaniikissa nostelin Ranan satulat ja muut tarvikkeet paikoilleen, viikkasin loimet siististi odottamaan ja järjestelin suojat käyttötarkoituksen mukaan sinertävään laatikkoon. En oikein ajatellut sen tarkemmin mitä tein, kunhan suoritin rutiinia samalla kun aivoissa pyöri yhdeksänsataa kauhuntäyteistä ajatusta.

Rana sentään oli vielä odottamassa minua, kun palasin karsinalle. Tamma katseli tummilla nappisilmillä kuinka avasin oven ja laskin käteni silittelemään vauvankarvaista otsaa. Kimo pärskähti ja kuopaisi jalkaansa, kun tallin ovelta päin alkoi kuulumaan hevosen askelia. Vaaleatukkainen tyttö, joka etäisesti näytti tutulta, talutti rautiasta tammaa käytävän poikki ja näytti kiertävän meidät kunnon etäisyydellä. Rana yritti puskea käteni läpi tervehtimään talliin saapunutta lajitoveriaan, mutta estin sen. Vain nipin napin tosin.

Mitäköhän mä täällä odotin? Aleksi tulisi varmaan kohta, kertoisi mihin tarhaan Rana laitetaan ja sitten voisin lähteä kotiin. Mutta minähän maksoin tarhaan viemisestä, joten miksen lähtisi heti? Ei sillä, että olisin mikään työnvieroksuja, en todellakaan, olisi ihanaa viedä Rana tarhaan ja katsella kimon rouskuttavan heinää.

Mutta ei nyt. Nyt halusin vain pois täältä, kaikki oli niin erilaista, liian erilaista. Tarvitsin yön yli aikaa tottua tähän, ja huomenna tulisin tallille kaiken hyväksyneenä. Kyllä, niin minä tekisin. Painoin suukon Ranan otsalle, pörrötin harjaa ja toivotin sille hyvää päivänjatkoa. Tamma jäi katsomaan pettyneenä perään, kun jätin sen yksin sisälle odottelemaan, mutta juuri nyt mun oli ajateltava omaa etua ettei mielenterveys järkkyisi.

Uskollinen laina-Ford ja traileri odottelivat parkkipaikalla, kun hölkkäsin sinne aurinkoisen pihan poikki. Oli ihanaa startata auto ja ajaa se pois kaikkien muutosten keskeltä.

Tässä on varmaan vielä pari asiaa selvitettävänä, ennen kuin voin tulla huomenna tallille. Tulee pitkä yö.

Neljästoista

Nojasin otsaani auton rattia vasten ja yritin hengittää syvään. Olin ottanut vähän pelkurin tien ja jättänyt tulematta tallille kahtena päivänä peräkkäin, mutta pelkäsin vaan, etten sopis enää joukkoon. Kaiken jälkeen olis ihan kamalaa, etten Hallavassakaan kuuluisi enää porukkaan. Tiedän, että oikeastaan kaivoin vaan hautaani syvemmälle nököttäessäni autossa, mutta toisaalta välillä sitä haluaa luovuttaa. Jos sopisin hyvin uuteen Hallavaan, niin se olisi harmi jättää välistä, mutta toisaalta syrjityksi en ainakaan halunnut päätyä.

Okei. Nyt aloin ehkä hieman ällöttää itseäni. Hallavassa tiesin olevani tervetullut, oli sitten uusia ihmisiä tai ei. Aleksi ei kumminkaan valitse hoitajiksi mitään sellaisia tyyppejä kuin mitä sillä tallilla oli, jolla Sissi nyt asusteli. Onneksi tamma ei ollut tuntsaripuolella vaan omistajan tyttären valmennuksessa opiskelemassa kouluratsuksi.

Sissin ajatteleminen sai minut unohtamaan kaiken jännityksen hetkeksi, ja epähuomiossa saatoin nousta autosta. Tajusin oikeastaan vasta keskellä tallipihaa, että olin ulkona. En mä siinä kauaa ehtinyt auton ovien lukitsemista ajatella, vaan kiihdytin vauhtia ja pujahdin tallin ovesta sisään. Tallituvassa en tänään vielä voisi käydä.

Ongelma: talli vilisi ihmisiä.

Olisin tietysti voinut muistaa, että perjantai on tuntihevosten vapaapäivä ja tallissa kuhisi iloisia punaposkisia hoitajia ja hevosenomistajia. Enpä ollut muistanut.

Sain muutaman katseen ventovierailta, kun kävelin ohi upouusissa punaisissa ratsastushousuissa (kaupassa ne tuntuivat hyvältä idealta mutta nyt alkoi hävettää, ehkä vaan ompelen niiden vanhojen polvessa olevan reiän umpeen ja tulen huomenna niillä) tarvittavien karsinoiden ohi päästäkseni Ranan luo. Tamma hörisi tyytyväisenä kun tulin ovelle, ja se sai minut hymyilemään kaiken tämän sekamelskankin keskellä.

Rana käveli kuitenkin takaisin juoma-automaatille heti, kun astuin karsinaan kaivokoukun ja pehmeän harjan kanssa. Rapsuteltuani tammaa hetken korvantaustasta luovutin ja ryhdyin vain harjaamaan reippaasti kaulaa. Rana oli onneksi puhdas (tai no, miten puhdas voi valkoinen hevonen olla) ja käyttäytyi tavalliseen tapaan karsinassa oikein nätisti, joten selvisin harjauksesta ehkä kymmenessä minuutissa. Kavioidenkin puhdistus meni ilman valituksen aihetta.

Haaste 1: Hae satula ja suitset.

Rana jäi katselemaan korvat hörössä karsinaan, kun ylitin tallikäytävän katse liimattuna kenkieni kärkiin ja melkein juoksin Darlin jalkoihin. En nähnyt hoitajasta sen enempää, kuin että en tunnistanut häntä. Hyvä sinänsä, kun tilanne ei ollut sitten niin nolo, mutta toisaalta joku tuttu olisi voinutkin tehdä jo ihan hyvää tässä vaiheessa. Etsin paniikissa turkooseja Wegan suojia, otin koulusatulan sekä turkoosin satulahuovan mukaan, melkein unohdin suitset ja sitten olinkin saanut asiani hoidettua. Syöksyin taas tallikäytävän poikki, mutta nyt en päässyt niin helpolla.

Nikita iski korvansa luimuun kun kumosin kaikki Ranan tavarat satuloista ja suitsista asti lattialle. Just siihen käytävän keskelle, enkä mitenkään tahallani. Tamma peruutti muutaman askeleen ja sai narun päässä olevan Mikin tiukentamaan otettaan.

Hetkinen?

...

Mulle tuli sellainen kiire lähteä paikalta, ettei moista oltu varmaan ikinä nähtykään. Kun suojat meinasivat unohtua, potkaisin ne Ranan karsinalle ja vedin jalat alle. Oli ihan tarpeeksi rankkaa tulla tallille, mutta että rupesin vielä hallusinoimaan jostain Hallavan vanhoista ajoista, se oli jo vähän liikaa. Tunkeuduin Ranan karsinaan niin nopeasti kuin ikinä pystyin ja toivoin, ettei se henkilö joka oikeasti talutti Nikitaa, ollut huomannut minusta kuin pölypilven, jonka jätin jälkeeni.

En ollut ikinä varustanut niin nopeasti. Satulahuopa ja sen perässä satula lensivät selkään sellaista vauhtia ettei kukaan ehtisi kissaa sanoa, ja kiristin vyönkin niin nopeasti että Rana melkein kiristeli hampaitaan siinä vieressä. Ohjat kaulalle, kuolaimet suuhun ja remmit äkkiä kiinni. Piilotin ranskalaisen letin kypärän alle ja kumarruin vielä ottamaan hanskani maasta, niin sitten lähdettiin. Piilouduin tamman taakse, kun kipitettiin maailmanennätysnopeutta tallin ovesta ulos.

Viimein ulkona, ja mä päätin mennä maneesiin. Haluaisin kyllä mennä maaston, ja menisinkin, mutta ensin pitäis purkaa Ranalta energiaa - kaksi päivää ilman ratsastelua teki ihmeitä tammalle. Eikä hyviä sellaisia.

Kentälle ei kuitenkaan voinut mennä. Siellä pyöri jo yksi ratsukko, enkä halunnut yhtäkään silmäparia katsomaan.

Maneesin ovi avautui turhan äänekkäästi ja herätin ehkä jonkin verran huomiota pihassa kun olin ainoa joka tunki tällä säällä maneesiin, mutta voisin myöhemmin vaikka väittää että Ranalla on aurinkoallergia. Okei, ei sitä ehkä uskottaisi.

Suljin oven ja hyppäsin katsomon kaiteelta tamman selkään. Jalustimet oli säädetty jo edelliskerralta vielä vanhalla tallilla - joka oli muuten aika järkyttävä. Hevoset varustettiin valmiiksi ja kaikkea, periaatteessa mitä siellä piti tehdä oli loimittaa, ratsastaa ja tehdä iltaruuat (loimitus maksoi jotain 50€ kaulakappaleineen ja tarhasuojineen, no thanks). Niin, ja tietysti piti purkaa hevonen ratsastuksen jälkeen.

Rana asteli eteenpäin intoa puhkuen ja sen askeleet olivat varmasti kahden metrin taivutuksia. kierrettyämme uraa ehkä viitisen minuuttia keräsin ohjat ja varmistin parilla voltilla ja peruutuksella että olen komennossa, sitten ohjasin tamman keskiympyrälle raviin että saisin tehtyä vähän taivutteluja ja ravikaan ei lähtisi yhtä helposti käsistä kun kuljettiin ympyrää. Rana kuitenkin painoi kuolaimelle ja jyräsi eteenpäin oikeastaan kuuntelematta tippaakaan, ja sen häntä tuli soihtuna perässä. Olisi pitänyt laittaa martingaali, mä mietin kun posket punaisena yritin pienentää ympyrää voltiksi. Olisihan sitä nyt oma hevosensa pitänyt tuntea. Sillä sekunnilla Rana veti päänsä alas ja pukitti. Otin tukea hevosen kaulasta horjahtaessani eteen, ja kun ohjastuntuma katosi Ranan suusta, tamma veti juoksuvaihteen päälle. Sain nipin napin polvia satulaa vasten rutistaen pidettyä tasapainoni, ja liu'uin takaisin satulaan istumaan liikettä vastaan.

Kun ottaa kumminkin huomioon, että kyseessä on vahva (ja leveä, tosin se ei ole lihasta) tamma ja minä olen vain tällainen keijukainen, tuntuu ettei Rana välillä edes huomaa kun roikun selässä. Kimo ryntäsi eteenpäin niin että maneesin hiekka pöllysi ja vaihtoi kiitoravin laukkaan kentän päädyssä käännyttyään ensin 180 astetta kolikon päällä. Yritin hengittää rauhassa ja kerätä ohjia - jotka pomppivat nyt kaulan päällä - takaisin, jotta kontrolli voisi edes minuutin päästä olla taas minulla. Rana kuitenkin pukitti uudelleen, ja kun yritin ottaa tukea, sukelsinkin suoraan kaulan ohi Ranan jalan juuresta. Tartuin vaistomaisesti harjaan ja kauhulla katsoin alempana juoksevia jalkoja, mutta ihme tapahtui.

Maneesin ovi aukesi, ja tamma pysähtyi kuin seinään. Jollakin keinolla en menettänyt tasapainoa täysin, vaan taiteilin itseni äkkiä takaisin satulaan ja kannustin Ranan ravilla maneesin ovea kohti. Ehkä tamma olisi nyt saanut tarpeekseen juoksusta, emme ainakaan jäisi antamaan tänne showta Nikitan rats-

Erotin vain punaiset hiukset ja kuin aaveen nähneet silmät, ennen kuin iskin pohkeet Ranan kylkiin ja käänsin tamman Maalaismiehentietä kohti laukassa. Taas mä hallusinoin, mutta pitikö sen olla Mikki joka kerta? Ihan hullua, kun en ollut nähnyt poikaa... tai, nyt jo varmaan miestä niin pitkään aikaan, ja yhtäkkiä en muuta voi nähdäkään. Rana pärski tyytyväisenä päästessään maastoon, eikä kiihdyttänyt laukkaa ollenkaan vaan minun piti melkein ajaa tammaa että mahdollisimman pian päästäisiin eroon tallipihan katseista. Lopulta käännyttiin Maalaismiehentielle, kulman taakse, pois näkyvistä. Annoin Ranan laukata jo vähän rennommin, ja viimeisin huoli mitä nyt keksin oli se, että olin muuten laittanut vain etujalkoihin suojat ja takajaloissa ei ollut niitä tasan tarkkaan maastoon ostamiani kahdensadan euron suojia. Sinne menee sekin raha, kun ei muista käyttää tavaroita.

Kun olimme päässeet mahdollisimman kauas tallista, annoin puuskuttavan Ranan siirtyä käyntiin ja ohjasin tamman varjoisalle metsäpolulle. Hiki tuntui otsalla ja Ranankin kaula höyrysi auringon pienissä säteissä, jotka tunkeutuivat tiheiden mäntyjen ja koivujen läpi. Polku jatkoi melko kauan, mutta viileässä metsässä oli ihana kuunnella satulan narinaa ja lintujen laulua - kaikki tuntui niin yksityiseltä, kuin mikään ei voisi häiritä.

Metsä loppui suuren pellon laitaan, mutta sen rajalla oli ihana, valko- ja sinivuokkoa kukkiva niitynpätkä jäljellä. Kukat osoittivat kohti aurinkoa ja kumarsivat kesannolla oleville pelloille, jotka kumpuilivat kauempana varjojen ulottumattomissa.

Kello, Inka. Etsi kello.

Kännykkä näytti kuutta.
Tallin ovet lukittaisiin yhdeksältä.
Ja odottiko kukaan minua takaisin? Ei.

Kai täällä nyt saisi kolme tuntia käytettyä.

Excellent.

Viidestoista

Tiedän, että pitäisi jo soittaa valmentajalle tai kysyä Aleksilta saisiko se valmennettua meitä ensi syksyä varten, mutta toisaalta tänään oli sopivan hiljainen päivä tallilla joten oli kiva ahtautua maneesiin tekemään testailemaan vähän omaa luonnollista hevosmiestaitoa. Maneesin hiljaisuudessa oli mukava opettaa Ranaa nostamaan etujalkojaan, seuraamaan, pysähtymään ja peruuttamaan käskystä. Ehkä meistä tuleekin Apassionatan pääesiintyjiä... okei ei. Ei se nyt niin kaunista ollut. Ja tällaisella esiintymispelolla on paha mennä minnekään.

Lopulta mä innostuin niin paljon, että vietettiin koko päivä maneesissa ilman häiriötekijöitä opettelemassa takajaloille nousua käskystä. Otin aika paljon kuvia, ja tämän laitoin jopa Snapchatissa minun tarinaani:


(Jep. Pääsin nyt vihdoin eroon siitä piirrostenesittelypelosta. Tuutte kyllä jatkossakin näkemään vaan hevosia, omapiirtämiä ihmisiä en uskalla edes katsoa. Lantiosta ylöspäin oikeita katasrtofeja :----D)

Kuudestoista

Voi Luoja sitä varsakuumeen määrää, jonka Hallava oli mulle aiheuttanut. Kuvankaunis arabitamma Ami oli tuonut maailmaan pienoismallin itsestään joku kaunis aamu tai yö - en ollut varmistanut milloin, joten kunhan arvaan. Joka tapauksessa tietysti Ami ja ihana, hontelojalkainen Kleo asustelivat juuri Ranan naapurikarsinassa ja sain katsoa äiti-lapsi-suhdetta ihan vierestä. Ami oli niin huomaavainen pikkuistansa kohtaan, koko ajan sen kimpussa, että aloin vähän itsekin haluta sellaista.

EI INKA. Don't go there. En saanut missään nimessä haluta pientä hevosvaavia hoidettavaksi, koska...
A) Rana on liian nuori
B) Ranalla pitää kisata
C) Ei ole rahaa, varsa pitäisi myydä enkä mä ikinä pystyisi siihen.
D) Ei ole varmaan tilaakaan.

Sain siis nielaista karvaana tappioni ja suoristella Ranan satulahuopaa yrittäen pitää itseni kiireisenä, katse poispäin varsasta. Oma kimoni sen sijaan oli hyvin kiinnostunut tästä pienestä olennosta ja tuijotteli turpa tiukasti kaltereita vasten painettuna Kleon tekemisiä - välillä niinkin intensiivisesti, että varsan emä painoi korvansa hieman luimuun ja sai Ranan uteliaan ilmeen muuttumaan hyvin hämmentyneeksi. Eihän kimolla varmasti ollut muita aikeita kuin vain varastaa pikkuinen varsa ja pitää omanaan hamaan loppuun asti.

Tamma seurasi minua kauniisti perässä - Amin karsinalle piti toki hieman vilkuilla - kun talutin kimon käytävälle ja varmistin vielä, että pintelit oli kääritty sopivan tiukasti eivätkä kuitenkaan saaneet jalkaan aikaan painetta. Rana nosteli huvittavan näköisenä jalkojaan, sillä ei varmaan ollut pitkään aikaan ollut pinteleitä jalassa, mutta halusin kokeilla tuntuisiko niillä ratsastaminen kovin erilaiselta. Rana käveli satula selässä keikkuen perässäni aina maneesille asti, sillä tavalliseen tapaansa Aleksi oli pitämässä tuntia kentällä. Ilma oli painostava, ihan kuin olisi tulossa ukkonen - ja tällä menolla varmaan tulisikin. Siitepöly leijaili ilmassa ja kerääntyi ojiin, joissa normaalisti olisi vettä mutta nyt alkukesän kuivuuden vuoksi niissä oli korkeintaan heinäsirkkoja.

Hyppäsin maneesin kaiteelta Ranan selkään, ja siinä vaiheessa kun sain jalat jalustimiin, kimo tepasteli jo eteenpäin hieman kummallisilta tuntuvin askelin. Se selkeästi ihmetteli pinteleitä, joten annoin ensimmäisten kierrosten ajan ohjat vapaaksi ja tamma sai tunnustella millaista oli kävely kummalliset paketit jalkojen ympärillä. Rana laski päätään alas ja löntysteli oikein olan takaa, joten hetken kuluttua kokosin jo ohjat ja samalla sekunnilla kun pääsin kuolaintuntumalle, Rana nosti päänsä eikä mennyt hetkeäkään kun käynti oli jo ompelukonemaisen nopeaa. Tein parhaani mukaan puolipidätteitä ja taivuttelin tammaa kolmikaarisella kiemurauralla, mutta Ranalla oli hieman eri käsitys kauniista käynnistä. Päätin sitten tehdä volttia ura ja keskihalkaisijan välillä, ja tamma alkoi ehkä kuuntelemaan hieman paremmin, mutta en silti viitsinyt nostaa ravia, kun ottaa huomioon mitä viime kerralla kävi.

Lopulta päädyin siihen, että täytyisi alkaa juoksuttamaan kimoa ennen ratsastusta. Eihän tästä tullut yhtään mitään.

Rana näytti kuitenkin hieman nyrpeältä kun sai vain kulkea ympyrää käynnissä puoli tuntia, joten ratsastin tamman uralle ja kun käynti oli kaunista ja pyöreää nostin siitä suoraan oikean laukan. Kimo pyrähti eteenpäin häntä soihtuna ja päästeli jotain kummallista, iloista kurkkuääntä. Kunhan tamma rauhoittui, myötäsin hieman ohjilla ja annoin hevosen vain mennä kauniisti uraa ympäri, melko rauhallisessa laukassa. Välillä Rana yritti kiihdyttää ja nosteli päätään ylös, mutta kun huomasin jännityksen tiivistyvän vähän liikaakin, siirryin käyntiin ja annoin vapaat ohjat merkiksi siitä että nyt ollaan ihan rauhassa. Ranassa on kyllä vauhtia, mutta kun sille antaa levon merkiksi vapaat ohjat ja meno ei ole ihan hullua, kimo ymmärtää kyllä ottaa rennosti.

Kävelyjen jälkeen kuljimme maneesin avoimesta ovesta ulos ja ratsastin tamman tallin ovelle asti. Siellä hyppäsin satulasta, nostin jalustimet ylös ja olin jo löysäämässä satulavyötä, kun...

"Inka? Vihdoin mä sain sut kiinni, oot aina menossa", sanoi jonkun ääni. Siinä oli jotain pelottavan tuttua, mutta sitten se oli kuitenkin erilainen. Aikuisempi. Askeleet tuntuivat lähestyvän, ne olivat reippaita, kuuluivat aina vaan lähempää. Joku pyöräytti mut ympäri ja veti tiukkaan, sydämelliseen halaukseen. Ainoa asia mitä ajattelin miettiä oli, että onko Valma saanut jonkun rohkeuspiikin, mutta sitten tajusin ettei tämä tyyppi tuoksunut pullalta, pipareilta tai mustikkapiirakalta. Tämä tyyppi oli jotain ihan erilaista, ja vahvat käsivarretkaan eivät varmasti kuuluneet naiselle. En viitsinyt silti sanoa mitään, en viitsinyt lähteä arpomaan oliko kyseessä Topias, Wili vai kuka...

Onneksi tämä tyyppi päästi minut aika nopeasti halauksesta irti melko hämmentynyt ilme kasvoillaan, ja kun viimein ehdin luoda silmäyksen toisen kasvoihin, aloin varmasti muistuttaa enemmän kalkkilaivan kapteenia.
"M-- M-"

Mikki vaan hymyili leveästi, nyökkäsi ja veti minut uuteen halaukseen. Kunhan tajusin, että missä ihmeen tilanteessa olen, rupesin äkkiä toimimaan ja kiedoin käteni miehen vartalon ympärille yrittäen rutistaa yhtä tiukasti takaisin. Mikki ei kuitenkaan tehnyt tästä halauksesta liian pitkää, vaan vetäytyi lopulta pois.
"Ihanaa nähdä sua viimein! Mä oon kyllä tunnistanut Ranan heti tarhassa, mutta suhun en oo törmännyt. Paitsi että..."
"En mäkään oo törmänny suhun", kiirehdin vaan nopeasti sanomaan ettei Mikki muistaisi kuinka pudotin Ranan tavarat Nikitan turvan eteen ja pakenin paikalta mahdollisimman nopeasti. "Mut... voi apua... en löydä mitään sanoja..."
"No mitä sulle kuuluu? Ja Ranalle? Mitäs ootte puuhailleet?"

"Yritin lähtee opiskelemaan ja Rana lähti mukaan, mutta en oikein sopinu sinne. Tein jotain hyllyjentäyttöhommia hetken, kunnes tultiin takaisin Pronssijoelle. Tänne me molemmat kuitenkin kuulutaan. Ja mitä kuulumisiin tulee... tää päivä alkaa olla ihan liian hyvä ollakseen totta! Et oo tosissas, että oot nyt oikeesti tullu takaisin Sveitsistä? Onko tää lopullista? Mitä sä täällä? Tai siis..."

Mikki hymyili leveästi. Se kyllä ymmärsi mun hyvin, hyvin hämmentyneen sopertelun.
"Tulin tänne opiskelemaan. Musta tulee isona nuorisotyönohjaaja", miehenalku naurahti ja katseli hetken ympärilleen. "Onko sulla vielä se... tuota... Emma? Muistan että se pyöri koko ajan jaloissa, mutta nyt ei näy?"
"No siis... Emmalla oli joku kasvain vatsassa, ja se leikkaus maksoi ihan pirusti eikä siltikään oltu varmoja siitä että Emma parantuis, joten se lähti sitten koirien taivaaseen... siitä on jo jonkun verran aikaa", selitin vähän surumielisenä ja jäin tuijottamaan Mikin kengänkärkiä.
"Oho... mä oon pahoillani, Emma olis ollut kiva kaveri Takulle", Mikki vastasi ja kosketti olkapäätäni kädellään. Oli hän ehkä kasvanut pituutta ja äänikin oli madaltunut, mutta sama vanha Mikki se silti oli - toinen osasi painaa juuri oikeita nappuloita minussa.

"Kiitos. Oon ihan fine nyt, siitä on kyllä jo aikaa. Mut en mä halua synkistää sun päivää, oon oikeesti vaan niin iloinen ja hämmentynyt ja ja ja..."
"Tässä tilanteessa sä et varmasti onnistu synkistämään mun päivää. Oon myös ilonen, että viimein nähtiin."
"Jotenn... ootko vaan ohikulkumatkalla? Tulit varmaan moikkaamaan vanhoja tuttuja, vai? Täällä on kyllä ihan kaikki muuttunut..." mutisin.
"Itse asiassa rupesin nyt hoitamaan Nikitaa, joten tullaan kyllä näkemään ihan varmasti useinkin. Näkemisestä puheen ollen... Rana alkaa näyttää aika kärsimättömältä, joten mitä jos jatkettais tätä kahvilla?" Mikki ehdotti.

"D'accord", vastasin hieman epävarmasti. "...siis sanoinhan mä ton oikein?"
"Oui, très bien!" miehenalku hymyili kannustavasti.
"Merci beaucoup", naurahdin. Kyllä britit voivat oppia ranskaa, jos suomeakin. Oon elävä esimerkki.

"Harmi kyllä, mun pitää varmaan jatkaa matkaa. Rana repii muuten kohta nää pintelit ite irti", naurahdin ja yritin vielä halata Mikkiä, mutta kimo tamma repäisi ohjista juuri väärään suuntaan ja sai mut punastumaan oikein kunnolla.
"Lähdön merkki", Mikki sanoi. "Eti mut vaikka myöhemmin, niin vaihdetaan numeroita. Mun on ainakin eri nykyään."
"Ookei, moikka. Oli muuten ihana nähdä!"

"Niin suakin!" Mikki huusi, kun olin jo tallin puolella. Rana repi epätavallisen paljon ohjista, mutta lopetti heti kun päästiin karsinalle ja aloin ottaa pinteleitä pois. Taisivat olla liian hiostavat tälle säälle.

"Inka, sä tiputit...", joku aloitti karsinan ulkopuolella, mutta juuri nyt mulla oli kiire saada pintelit ja kamat pois Ranalta, joten vastasin vain:
"Äh, myöhemmin, jooko?"
"Ookei..?"

Hetken poispäin meneviä askelia kuunneltuani tajusin.
"Valma! Valma, odota, äläs mene minnekkään!"

Seitsemästoista

(Okei, tässä alussa oli ensin jäätävä kolmen kappaleen selitys Inkan mietteistä, mutta se oli jopa mun mielestä tylsää luettavaa, joten säästin teidät siltä. Anyways, siinä yritin vaan sniikisti selittää kuinka Inka viihtyy ehkä kuitenkin enemmän yksin kuin isossa vakioporukassa, joten Inkan saattaa kyllä nähdä kahdestaan jonkun kanssa, mutta missään ryhmissä se ei kyllä tunnu parveilevan :--D Ihan vaan tämmösenä pienenä päivityksenä. Noniin ehkä tässä oli teille tarpeeksi jaarittelua, siirrytään itse tarinaan...)

Rana tuli häntä soihtuna ja kaula kaarella minua vastaan portille, kuten aina. Kimo oli peitetty vaaleanvihreän ötökkäloimen laskoksiin, ja vaikkei loimen värimaailma ehkä käynyt yhteen muiden varusteiden kanssa, se hoiti hommansa erittäin hyvin. Rana antoi minun pujottaa riimun päähänsä ja suuntasimme sitten kohti tallia. Amin ja Kleon karsina löytyi tyhjänä, parivaljakko oli varmasti päästetty tarhaan nauttimaan kesän lämmöstä. Ihmeellisen paksu pilviverho peitti aamuauringon ja loputkin sinisestä taivaasta, mutta silti tallissa ja ulkonakin leijui painostava lämpö. Mun pienessä mielessä oli ihan järkyttävä paniikkitila päällä, niin että jos jostakin kuuluisi edes pieni ukkosen ääni, lähtisin jo repimään sähköpaimenista sekä tallituvan elektroniikkalaitteista virtapiuhoja irti.

Aleksi ja Sandra viimeistelivät juuri viimeisten karsinoiden puhdistamista, joten en uskonut apuani tarvittavan enää. Kun kaksi täyttä kottikärryllistä työnnettiin ohitseni, Aleksi toivotti hyvää huomenta.
"Huomenta", mä vastasin vain nopeasti. En haluaisi ikinä olla epäkunnoittavan oloinen, mutta ujous vei voiton melko usein. Onneksi Aleksi taitaa ymmärtää sen...

Päästin Ranan irti karsinassaan ja samalla kun se hyökkäsi aamuruokiensa jämien kimppuun, riisuin siltä vihertävän ötökkäloimen ja vein sen sitten paikalleen, koska ei siinä ollut kuivateltavaa. Siinä vaiheessa Aleksi ja Sandra olivat jo tulleet takaisin riimukokoelmat käsivarsillaan, ja kun tajusin kellon näyttävän puoltapäivää, lupasin auttaa hakemaan hevosia sisälle.
"Sehän on kiva, Inka. Apua mie tässä tarviinkin, onneksi Sandrakin oli tallilla", Aleksi vastasi ja rupesi jo arpomaan jotain riimuja käsivarreltaan. Mulla oli kuitenkin yksi erityinen hevonen mielessä.
"Voisinko mä hakea Oreon? Tai siis Nikitan, Cellen ja Oreon?" kysyin varovaisesti. Aleksi kavensi silmiään arvioivasti, mutta sen ilme kirkastui melko nopeasti.
"Ilman muuta! Celle kannattaa ehkä tuoda erikseen jos se säikähtäisi jotain, mutta jos saat Nikitan olemaan nätisti talutettaessa, se menee varmaan yhdessä Oreon kanssa", mies ohjeisti ja antoi minulle kolme eriväristä riimua käteen. Onneksi niissä oli nimilaput, en olisi kyllä erottanut mikä on kenenkin...

Tarhalle päästessäni paint-tamman alku käänsi siron päänsä minua kohti ja käänteli korviaan arvioivasti. Kun pujahdin portin lankkujen välistä, uteliaisuus kuitenkin voitti ja Oreo lähti varovaisesti kävelemään minun suuntaani. Celle oli kuitenkin otettava ensin, ettei se saisi mitään paniikkia ulkona - entä jos ukkonen iskisi ja se olisi siellä yksin ja...

Kerron teille yhden jutun. Mä tyyliin elän kauhuskenaarioissa, jos ette ole aiemmin huomanneet.

Celle vaikutti niin ujolta, että me oltiin heti samalla aaltopituudella. Lähestyin ruunaa sivulta kiemurrellen ja silittelin varovaisesti sen lapaa ennen kuin rautias laski päänsä ja antoi pujottaa riimun siihen. Suljin leukahihnan ja lähdin sitten viemään ruunaa portille. Oreo seurasi meitä korvat hörössä koko lyhyen matkan ja jäi aidan taakse katselemaan, kun suuntasin Cellen kohti tallia. Aleksilla oli riimunvarsien perässä ison tarhan kolme tammaa, ja Sandrallakin näkyi olevan Dunja ja Darli. Tiesin Cellen karsinapaikan melko hyvin ja onneksi ovessa oliki nimi Celeus elegans FEI, joten päästin ruunan sinne. Ötökkäloimen otin varovaisesti pois ja asettelin sitten loimitangolle odottelemaan, kun lähdin hakemaan Nikitaa ja Oreota.

Oreo oli selkeästi kyllästynyt tyhjyyden tuijotteluun jo hetki sitten, sillä nyt se katseli taivaalla lenteleviä lintuja ja yritti ilmeisesti kommunikoida niiden kanssa. Pujahtaessani portin välistä tamma kuitenkin lähti taas seuraamaan korvat hörössä, kun suuntasin Nikitaa kohti. Kimotamma katsoi minua hieman uhmaten kun lähestyin riimun kanssa ja teki päällään pari väistöliikettä korvat luimussa, mutta antoi sitten periksi ja sain riimun pujotettua sen korvien taakse. Nikita kulki pää matalalla ja näytti siltä että sillä oli tyyliin maailman kamalin päivä kun tuttu Aleksi tai Mikki ei tullutkaan hakemaan, vaan joku tällainen blondi heitukka.

Oreo oli ihan eri mieltä. Se kävi joka ikisen sentin läpi mun mustavalkoisesta Niken tuulitakista ja tuhisi kiinnostuneena kun rapistelin taskussani olevaa karkkipaperia. Tamma oli kyllä uteliaisuutta täynnä, mutta silti yrittäessäni varovasti koskettaa nuoren hevosen silkinpehmeää turpaa, kirjava veti päätään taakse. Oreo oli kuitenkin tottunut riimuun, joten vaikka en saanutkaan koskea päähän ihan vielä, tamma antoi vetää riimun korviensa taakse. Otin Oreon lyhyemmälle narulle viereeni ja annoin Nikitan kulkea pidemmällä vähän takanani. Yritin luottaa siihen, että mun takapuoli ja takataskussa oleva kännykkä olisivat vielä tallella talliin päästessämme...

Olivat ne kuitenkin. Nikita kulki tallissa pää korkealla ja häntä tötteröllä, kun taas oikealla puolellani oleva Oreo tervehti iloisesti jokaista tuttua hevosta ja melkein sipsutti innoissaan käytävällä. Tammat jäivät viereisiin karsinoihin, ja Aleksi sanoi että loput hepat he saisivat kyllä Sandran kanssa, jos halusin mennä nyt ratsastamaan Ranaa.

Kimo tammani odotteli tyytyväisenä karsinan ovella, kun ilmestyin paikalle. Aioin tänään ratsastaa Ranaa ilman satulaa, koska kyllä, olin niin hullu. Siksi olinkin tullut näin aikaisin, kun sunnuntaiaamuina ei ole ketään katselemassa... Harjasin nopeasti Ranan läpi sitomatta tammaa kiinni ja hain sitten suitset. En uskaltanut vielä kokeilla kuolaimettomina vaikka sellainenkin vaihtoehto löytyi, mutta ehkä sitten joskus toiste. Otin mukaani juoksutusliinan ja lähdettiin sitten yhdessä kentälle harjoittelemaan, kun Aleksi ja Sandra jakelivat päiväheiniä.

Kentällä kiinnitin juoksutusliinan tamman suitsiin ja pyysin sitten tammaa eteenpäin maiskuttamalla. Rana katseli hihnaa hieman kummastuneena eikä ensin tajunnut kulkea ympyrällä, mutta jonkun aikaa käveltyään alkoi ihmeellinen siksakki-kuusitoistakulmio muistuttaa ympyrää. Pyysin tamman ravin kautta laukkaan ja sitten lähdettiin. Ympyrän koko tuntui kasvavan joka kierroksella, mutta tärkeintä oli että Rana sai päästellä höyryjä. Tamma kulki ensin melko koottuna, kaula taipuneena, mutta sitten pudotti päänsä melkein maan tasolle ja ravaili hetken venyttäen selkäänsä. Maiskauttaessani kimo heitti pienen iloisen pukin ja jatkoi sitten laukkaa pärskähdellen tyytyväisenä. Ehkä viitisen minuuttia juostuaan aloin hidastaa tahtia ja lopulta talutin hengästyneen hevosen korokkeelle. Irrotin liinan suitsista ja hyppäsin selkään.

Antaessani vapaat ohjat Rana käveli kuin kävelikin rennosti, vielä syvään hengittäen. Annoin tamman hengityksen tasaantua ennen kuin keräsin hieman ohjia. Saman tien meni vauhtivaihde päälle ja Rana tuntui heräävän siihen todellisuuteen, että nyt ratsastetaankin viimein. Tein paljon ympyröitä ja pysähdyksiä toivoen että tamma olisi paremmin kuulolla, ja kun olo oli luottavainen, nostin ravin. Ranan häntä nousi tötterölle ja pää uhkasi nousta, joten lähdin harjoittelemaan kolmikaarista kiemurauraa melkein liioitellen taivutuksia.

Ei pitäisi kuitenkaan luottaa liikaa, sillä kun viimein uskalsin yrittää laukkaa, Rana vaihtoi askellajia iloisella hypähdyksellä, jonka tuloksena lensin kuperkeikalla kaulan ohi ja maahan. Ohjia käsissäni puristaessani en kuullut oikeastaan mitään muuta kuin Ranan kavioiden kopinaa ja ukkosen jyrähdyksen jossain kaukaisuudessa. Muutaman askeleen verran laahauduin kentän hiekalla, mutta sitten Rana pysähtyi ja tuijotteli minua vähän hämmentyneesti, tyyliin: joko se nyt sieltä putosi, eihän se yleensä tuollaisesta pienestä ilopompusta...

Valma (joka oli varmaan kesken ratsastukseni tullut tallille) oli ensimmäisenä kentällä ja kyykistyi mun viereen ravistellen olkapäästä.
"Inka, Inka, sattuiko sua?" tyttö kyseli. Yritin shokissa vastata, että ei sattunut, mutta ukkonen mua sen sijaan vaivasi ihan älyttömästi.
"Eii... mutta m-mä haluun vaan... sisälle... lepäämään... turvaan", selitin kun samalla yritin tasoittaa hyperventilointia.
"Luojan kiitos", oli ainoa mitä Valma sai huokaistua. Mä istuin hetken kentällä Ranan ohjia puristaen, kunnes me todettiin ettei ukkonen ollut tulossa tänne päin.

Mikkikin tuli juuri parkkipaikalta pirteän näköisenä, kun talutin Valman kanssa Ranaa kentältä kypärä ja ratsastushousut pölyn peitossa, ja mä tajusin että olin loppujen lopuksi ihan turvassa täällä tallilla. Kaikkien ystävien luona.

(Tarina sijoittuu tiistaille 16.8.2016.)

"APUA!" "AUTTAKAA!"

Valma vapisi, kun ratsasti Dunjalla paikalle. Eevi-Sofiankin selän läpi kulki kylmät väreet, sen huomasi olkapäiden pakonomaisesta liikehdinnästä. Alana hyppäsi Faen selästä heti alas, kun ehti paikalle.
"Mitä tapahtui?" muistan jonkun kysyneen.

"Me vaan laukattiin, ja sitten yhtäkkiä Ranan jalka paukahti, ja se otti stopit... Eevi, auta, mä en tiedä mikä sillä on..." sopersin ja tuijotin kyynelien läpi rakasta kimoani, mun kaikkien voimieni lähdettä, joka nyt seisoi edessäni surkeana päätään roikottaen, varaamatta painoaan takajalalleen. Eevi hypähti heti ketterästi Susin selkään ja lähti tallille hakemaan apua, kun Valma ja Alana jäivät tukemaan mua. Itkin, nyyhkytin ja vajosin maata vasten ehkä minuutin välein. Ranaan sattui. Se kärsi. Kaikki oli mun syytä.
"Ei mitään hätää", Valma yritti rauhoitella, mutta sen ääni värisi. "Ranan jalka on varmasti vaan venähtänyt. Eikä sekään ole sun syytä. Teillä oli vaan tosi huonoa tuuria."

"Me ei taideta laukata tällä kertaa, otetaan ihan iisisti", Valma oli sanonut Dunjan selästä, kun käänsin Ranan käynnissä kohti laukkasuoraa. Eevi ja Alana olivat olleet täysin samaa mieltä. "Mä odotan teitä tuolla suoran päässä", olin sitten luvannut toisille ja antanut Ranan sitten tuttuun tapaan nostaa laukan. Vauhti oli ihanaa, se kiihtyi, mutta tamma allani pysyi rauhallisena. Parasta meille molemmille oli tuulenvireen tunteminen kasvoilla. Vauhdin hurma. Tämä tiistai oli ollut paras päivä aikoihin - kunnes jossain paukahti, ja Rana kompastui. Lensin selästä ennen kuin kimo ehti paiskautua kyljelleen maahan, ja kierin ojaan kun tamma vaipui maata vasten. Kun kuitenkin nousin jo paniikissa ylös, Ranakin oli jo päässyt jaloilleen, mutta varoi tarkasti oikeaa takajalkaansa ja puuskutti säikähtäneesti.

Olin vasta ehtinyt tarinani loppuun, kun Aleksi ja Eevi tulivat autolla paikalle loimi mukanaan. Kaikki oli yhtä sumua, mutta sain silti riisuttua Ranalta varusteet ja heitettyä loimen päälle lämmittämään. Ilma oli kylmää ja kosteaa, mutta ei ollut sadetta, joka olisi piilottanut mun loputtomat kyyneleet. Eläinlääkäri ilmestyi vartin päästä, tunnusteli Ranan jalkaa ja vei sitten Aleksin sivummalle. Heillä meni siellä vaikka kuinka paljon aikaa, mutta kun se oli ohi, näin Aleksinkin kasvoilla äärettömän suuren huolen ja silmien lasittuneisuuden. Ehkä hän leikkasi juuri sipulia, olin toivonut, mutta sehän oli mahdotonta. Tarrauduin tiukasti Ranan harjaan kiinni, kun Aleksi tuli tamman kaulan toiselle puolelle ja eläinlääkäri lähestyi. Painoin kasvoni vasten Ranan otsaa, hengitin tuttua hevosentuoksua ja pyörittelin otsan kiharia vauvakarvoja sormieni ympärille. Kyyneleet valuivat Ranan turvalle.

"Inka... Ranan jalka on murtunut", eläinlääkäri aloitti raskaasti. Kyynelvirta kasvoi, mun sydäntä revittiin kahtia, vatsassa tuntui kylmä kivi. En enää edes nähnyt eteeni. Kaikki katosi ympäriltä Ranaa ja eläinlääkäriä lukuun ottamatta.
"Hevoset ovat isoja eläimiä, ja niiden jalkojen murtumat harvoin toipuvat. Rana tuskin koskaan voisi enää nauttia elämästä."

Vajosin lohduttomana märälle sammaleelle, ja Rana laski päänsä mun syliin. Rintaa pisti, henkeä ahdisti.

"Parasta mitä voit tehdä, on päästää irti."

Ne olivat hirveimmät sanat, jotka olin koskaan kuullut. Eikä tämä ollut edes ensimmäinen kerta. Ensin isä, sitten äiti, sitten veli. Mutta että Rana? Purskahdin vuolaaseen itkuun, jonka läpi kuulin vain Alanan sanat "i can't katsoa tätä", Eevin "odota, Alana" sekä Valman nyyhkytyksen. Tunsin jonkun puristavan mun rannetta kylmillä sormillaan, ja itkin Ranan kaulaa vasten, ratsastushousut jo märän sammalen kastelemana.

Ei. Ei Ranaa voinut viedä multa. Rana oli mun elämäni tärkein asia, kaiken mun energian ja jaksamisen lähde, syy siihen, miksi mä jaksoin hymyillä. Nyt olo oli ihan hirveä, voimaton, yksinäinen. Mun ympärillä oli useita ihmisiä, mutta kenenkään läsnäololla ei ollut enää merkitystä. Vain Ranalla oli.

Mä istuin siinä varmaan tuhat ikuisuutta, kunnes pystyin ajattelemaan mitään muuta kuin yksinäisyyttä. Kun yritin nieleskellä kyyneliä, Aleksin pohjaton ääni kaikui ilmassa.
"Muut tytöt, menkää vain. Annetaan Inkan olla mahdollisimman rauhassa", mies sanoi ja auttoi mut ylös, kietoen käsivartensa mun ympärille. Valma nyyhkytti lohduttomasti, se oli ihan paniikissa, shokissa. Mäkin aloin pikkuhiljaa päästä takaisin siihen tilaan, kun kyyneleiden välistä erotin Ranan tummat, ystävälliset silmät ja valkean karvan viimeistä kertaa. Puristin Aleksin käsivarsia niin, että niiden verenkiertokin taisi pysähtyä.

* * *

Elämä on joskus ihan kamalaa. Joskus se koettelee meitä, joskus se on ihanaa ja tekee meistä iloisia. Elämä tekee meistä, mitä me ollaan. Me ei voida valita meidän elämää tai ainoatakaan ihmistä, joka siihen kuuluu. Emme saa päättää vanhempiamme, sisaruksiamme, luokkatovereitamme. Vain parhaan ystävämme. Mutta mä menetin juuri parhaan ystäväni. En voisi kuitenkaan ikinä sanoa, että valitsin parhaan ystäväni väärin. Mun paras ystävä on opettanut mua, tarjonnut tukea kun on ollut huono olla, auttanut niin paljon kuin vain on oikeastaan mahdollista. Palveluksia, joita en ikinä pystynyt antamaan rakkaalle ystävälle takaisin. En ehtinyt. Mutta en silti kadu - Rana tietää, että rakastan sitä, tulen aina rakastamaan.

---