20.11- Keskiviikon tallipäivä

Hätkähdin ääntä. Se oli vain Nanna.
- En mä nyt tiedä... Celleä varmaan, mumisin nolona, sillä mielestäni piirrustustaitoni eivät hiponeet kattoa. Kaksi pientä ympyrää ilmestyi hevosen turpaa hahmottelemaan, sitten hieman viivaa kaulaksi. Kumitusta. Raivoisaa kumitusta, jonka jälkeen piirsin taas yhden viivan. Kun poikakin avasi suunsa, ei hän kuulostanut enää niin tavanomaiselta kuin ennen. Hän puhui... ranskaa?
- Öääm... salut? yritin lausua oikein ja nostin katseeni piirroksesta.

"Just niin, eihän mun suomea tarvitsisi osatakaan", naurahdin ja lähennyin tarkastelemaan mitä tyttö oli tuhertanut vihkoonsa.
"Minäkin tykkään piirrellä", sanoin ja istuin tytön viereen.

Naurahdin lausahdukselle. Huh. Se piirtää. Tai siis... ei sanonut mitään negatiivista. Pieni hymynkare nousi suupieleeni. Mitä mä keksin sanoa... voihan, että mä olenkin huono puhumaan.
- Piirtäminen on semmonen juttu, johon mä turvaudun aina kun ei ole järkevää tekemistä. Koska piirtäminen on aina järkevää ja vie minut jotenkin pois tästä maailmasta, kun haluan kauaksi kotoa tai koulusta, sanoin ja jatkoin viivojen piirtämistä. Hahmottelin Cellen päähän riimua ja kohensin silmän muotoa.

Tunsin oloni hieman ulkopuoliseksi pojan siirtyessä istumaan Narnian viereen. "Ööö, mun täytyy mennä", mutisin jotain epämääräistä ja poistuin tallin puolelle. Tinttu oli varmaan tullut jo viimeiseltä tunnilta.

//Moikka!

- Okei, nähdään tässä vielä, kuiskasin Narnialle varmasti niin lujaa, että poika kuuli sen. Minua harmitti että Nanna lähti, sillä pojan kanssa kahdestaan oleminen sai minut oikeastaan aina hyvin... kummalliseksi. Oli kyseessä kuka poika tahansa. Käännyin kuitenkin takaisin piirroksen kimppuun.

"Totta", sanoin ja jäin miettimään tytön sanoja.
"On tämäkin maailma niin kaunis, ettei täältä tarvitse pois haluta. Mutta ymmärrän mitä tarkoitat", lisäsin ja katsoin kelloa.
"Saanko nähdä sinun valmiita töitäsi?" kysyin ja yritin olla vähemmän tungetteleva.

"ai moi narnia" nostin katseeni lehdestä ja meikkaan tyttöä

Väri nousi poskilleni. Valmiita? Mitä minulla oli näytettävänä?
- No, eilen piirsin tämän mökin luonnokset, ja huomenna varmaan vesiväreillä värjään, sanoin ja näytin pojalle vihkon välissä olevaa paperia. Sen taakse oli liimattu valokuva kesämökistämme, punaisesta ja hyvin vanhasta, mutta minusta kauniistakin mökistä.
- Se on meidän mökkimme. Lappeenrannassa, selitin ja kääntelin vihkon sivuja taaksepäin.
- Nämä lyijykynäpiirrokset ovat ystäväni hoitohevosesta, Monasta. Epäilisin että on jonkin sortin puoliveriristeytys, kerroin ja katsoin sitten poikaa silmiin. - Entä sinä? Millä tyylillä sinä piirrät? Minun piirrokseni käsittelevät usein tunteita, vahvoja tunteita, kuten väsymystä, surua tai iloa.
Nyökkäsin ohimennen tervehdyksen Topiakselle.

Tarkastelin tytön piirustuksia. Hänellä oli hyvin omalaatuinen tyyli, mutta hän oli selkeästi taitava ja piirtänyt paljon.
"Lappeenrannassa, minä olen käynyt siellä pari kertaa", vastasin ja jäin miettimään mihin piilotin luonnosvihkoni.
"Odotas, voin näyttää sinulle", sanoin kiireisesti ja nousin penkomaan kaappiani. Otin sieltä punakantisen vihon, jossa oli runoja ja lyijykynäluonnoksia hevosista, ihmisistä ja linnuista, sekä taruolennoista.
"Tässä on muutamia", sanoin ja odotin kuulevani kehuja, koska olin niin tottunut niihin. Olen piirtänyt koko ikäni, joten se myös näkyi töissäni.

(hei mun pitää mennä..)

Katsoin taas kelloa ja totesin, että nyt piti lähteä ratsastamaan, jos ylipäätään meinasi.
"Laitatko sen sitten kaappiini? Minun pitää mennä", sanoin vasten tahtoani ja lähdin hieman epäkohteliaasti paikalta.

moro

- Se on kaunis paikka. En malta odottaa ensi kesää, vaikka se onkin kaukana..., huokaisin. Kommenttini jäi ilmaan leijumaan ja tuntui hyvin kaipaavalta jopa omiin korviini. Ehkä minä tosiaan halusin sinne. Katsoin, kuinka poika kaivoi vihkonsa kaapistaan ja toi sen minulle. Selasin sivuja vaikuttuneena.
- Sinä olet siis piirtänyt nämä? Miten se sanottiinkaan, öäm... no ehkä en pelleille ranskantaidoillani. Ne ovat kuitenkin upeita, sanoin vilpitön loiste silmissäni. - Kumpa itsekin osaisin yhtä hienosti piirtää lintuja. Linnut kuvaavat vapautta. Kun poika nousi ja pahoitteli että joutui lähtemään, katsoin häntä hieman ehkäpä surullisenakin... olisin nauttinut seurasta. Nyökkäsin kuitenkin ja sanoin vielä hänen peräänsä:
- Otetaan joskus uusiksi!
Vein vihkon pojan kaappiin ja katsoin jäätävän yksinäisen oloisena tyhjää pöytää, jonka päällä vihkoni makasi. Istuin kuitenkin tuoliin ja jatkoin piirtämistä. Hetken aikaa luulin olevani yksin, mutta muistin Topiaksen. En kuitenkaan sanonut hänelle mitään.

( Murr... no moikka sitten vaan )