Perjantai ilta klo: 21 ->

hyppäsin hevoseni selkään ja odotin muita.
"Missä järjestyksessä mennään?" kysyin

Hali irvisteli tavalliseen tapaansa kiristäessäni satulavyön. Nousin sulavasti atmmani selkään ja jäin sitten katsomaan kuinka muut selviytyivät. Sytytin otsalamppuni ja eteeni tuli melko laaja valokeila. Se saisi kelvata pimeässä metsässä.

Kiipesin Dunjan satulaan ja katsoin kaipaavasti Pinkkiä. Muistin sen kerran, kun olin ratsastanut oikein isolla hevoselle. Se oli tuntunut mahtavalta... mutta ei tietenkään mahtavammalta kuin poneilla ratsastaminen, ajattelin heti perään ja sätin itseäni. En ikinä myöntäisi, että pituuteni oli oikeastaan hevosia varten.

'hyppäsin Astan pehmeään selkään ja sytytin lampun.

Dunja vaikutti ihan liian innostuneelta, ja harkitsin jo poisjäämistä, kun Aleksi alkoin luetella jonojärjestystä. En kyllä varmasti jänistäisi nyt!

Laskin jalustimet, kiristin vyön ja ponnistus Cellen selkään rohkeasti, vaikka ruunan äskeinen tempaus olikin tullut yllätyksenä. Puristin satulan etukaarta kerätessäni ohjia, jonka jälkeen asetin toisenkin jalan jalustimeen ja nyökkäsin Aleksia kohti. Celle seisoi häntä tötteröllä. Ihan hyvä, että olin ottanut sen satulan... Aleksi ei jauhanut puuta heinää Cellestä.

Hymyilin Valmalle huomatessani hänen viipyvän katseensa. Oli hauskaa nähdä hänet pienellä vuonohevosella.

"Mennään seuraavassa järjestyksessä: Minä ja Hali kärjessä, sitten Narnia ja Celle, Mikki ja Pinkki, Nanna ja Tinttu, Maikki ja asta ja perää pitävät Valma ja Dunja. Sitten menoksi!" kailotin malttamattomana steppailevan halin selästä ja ohjasin sen kaviopolun suuntaan.

menin Narnian ja Cellen taakse ja katsoin taakseni kerääntyvää jonoa. Se on menoa nyt. Rapsutin tamman silkkistä kaulaa ja kohensin ratsastusloimea.

Mikki hymyili minulle huvittuneena. Irvistin, mutta sitten minun oli pakko kääntää katseeni, sillä minuakin hymyilytti. Sisälläni lämpeni pelottavan tutulla tavalla. No, ainakin olin saanutyhden hymyn.

Lähdin jonon hännille, harmitti vähän kun oli pieni poni. En tykännyt olla hännillä, ei varmaan Valmakaan, virnistin Valmalle.

Tintun lämpimässä selässä oli mukava istua, mutta minua jännitti hieman tamman ollessa niin pörheänä. "Onko Pinkki herkkä potkimaan? Voinko tulla kuinka lähelle?" kysäisin edessäni kulkevalta Mikiltä.

- Ei hitto, voihkaisin itsekseni. Miksi ihmeessä juuri minä jouduin jonon perään? Siirsin Dunjan Astan taakse jonoon.

Huh. Celle oli sentään turvallisessa paikassa. Vilkaisin hyväksyvästi muita ja maiskutin Cellen liikkeelle Halin taakse. Ruunalta oli häntä tötteröllä ja se päristeli sieraimiaan. Voihan pihkura. Minulla oli sellainen tunne ettei tästä seuraisi hyvää.

"Ei potki, vaikka suokkisi lepuuttaisi päätään Pinkin lautasilla", naurahdin Nannalle ja muistelin aikaa, jolloin Sveitsissä ratsastin poneillamme ja halusin aina jonon hännille. Siellä sai tehdä vaikka mitä temppuja muiden huomaamatta...

"Okei", naurahdin Mikille ja hymyilin sydämmellisesti. Enää en tuntenut oloani niin vaivautuneeksi pojan seurassa. Hän ei ollut samanlainen kuin muut.. paljon.. mukavampi. Tinttu katseli metsään korvat hörössä kuunnellen pieninpiäkin ääniä.

Celle vilkaisi äkäisesti takanaan kulkevaa Pinkkiä, mutta ehdin ajoissa sähähtää sille, ja ruuna heitti hieman päätään sen seurauksena.
"Tallissa sä olit vielä kiltti kulta, mitä sulle tapahtui nyt?" kysyin ja silitin jännittynyttä kaulaa. Celle vastasi pärskähdyksellä, jonka seurauksena ruunan koko ruumis värähti.

Tunsin itseni yksinäiseksi ja turvattomaksi jonon häntäpäässä. Kun lähdimme metsään, kuikuilin koko ajan taakseni.

Ohjasin Halin suoraan Maalaismiehen tien yli ja jatkoin matkaani peltoa kietävälle kapealle hiekkatielle. Tamma käveli reippain askelin ja se katseli valppaana ympärilleen, mutta vaistosin tamman olevan silti melko rennolla tuulella. Siihen pystyi aina luottamaan, oli tilanne kuinka jännittävä tahansa. Silitin tammani karvaa ja vilkaisin sitten taaksepäin. Valma näytti hieman kalpealta lampun valokiilassa.
"Miten sujuu siellä takan?" huikkasin taakseni.

- Ihan hyvin, sanoin ääni täristen. Toivoin, ettei kukaan huomannut. - Dunja ei taida oikein tykätä tästä perässä kulkemisesta.
Totuus oli ettei vika ollut Dunjassa, vaan minussa.

Celle hätkähti Aleksin huutoa, mutta minä rapsutin rentouttavasti ruunan säkää ja sain sen joten kuten rauhoittumaan. Raudikko katseli hämmentyneenä ympärilleen, ja ristin sormeni toivoen ettei tiellä kulkisi autoja. Olisin katsonut taaksepäin, mutta ruuna ei oikein antanut oikeaa hetkeä.

Asta köpötteli varmasti muiden perässä ja minä nautin tunnelasta.

Pinkki ei välittänyt Cellen ärhtelystä vaan jatkoi uteliaasti ruunan tuuppimista turvallaan. En kuitenkaan luottanut hevosen kärsivällisyyteen ja pidätin välimatkaa niin, että Pinkki keskittyi muuhun. Sitä kuitenkin kiinnosti ruunan takapuoli ja jouduin ottamaan ohjat tuntumalle.

"Voisimme ottaa tässä vähän hidasta ravia. Tällä polulla ei ole vaaraa mistään oudoista kohtaamisista, polku on niin kapea, että hyvä jos kaksi hevosta mahtuu menenmään rinnakkain", sanoin takana oleville. "Mennään todella rauhallisesti, mutta huikatkaa jos tulee jotain ongelmia." Yritin kuulostaa mahdollisimman rennolta ja rohkaisevalta. Tiesin, että tyttöjä täytyi jännittää.

Kannustin Tintun rohkeasti raviin. Jouduin pidättelemään melko lailla kovasti, ettei tamma menisi Pinkistä ohi. "Ohjaathan Pinkin sitten eteen, jos Tinttu yrittää ryöstää", kysyin Mikiltä yrittäen kuulostaa mahdollisimman rohkealta.

Mahaani nipisteli, ja pakottauduin katsomaan eteenpäin. Kun Dunja pääsi raviin, oloni helpottui hiukan.

Pyysin Astan raviin. Sieltä lensi aluksi vähän peräpää mutta siihen se jäikin.

Nyökkäsin, vaikka tiesin, ettei kukaan humannut, mutta yleensä Pinkki toimi lähes ajatuksen voimalla. Ei tarvinnut kuin vähän hellittää otetta ja tamma lähti raviin.
"Joo tietysti, lähden vaikka metsään perääsi, jos Tinttu ryöstää sinne", huudahdin, mutta toivoin, ettei Nannaa alkanut pelottaa. Eihän se nyt niin tekisi.

Hali ravasi lyhyin askelin huomatessaan minun istuvan liikettä vastaan. Köpöttelimme mummotahdissa pimeän pellon laitaa. Jossain huhuili pöllö.

Koetin kannustaa Celleä hermostuksissani eteenpäin, ja samalla käännyin taaksepäin katsomaan Mikkiä.
"Kiitos", kuiskasin ja lähdin keventämään Cellen nakellessa niskojaan. Menin ensin lyttyyn, mutta ryhdistäydyin heti ja aloin laskea hitaasti askelten tahdilla. Celle kiirehti eteenpäin ja jouduin jarruttelemaan herraa reippaasti. Mitä tekisin jos olisin kohta Halin takapäässä kiinni. Se olisi noloa ja muutenkin huono juttu. Kenenkin rauhallisemmin, jolloin Celle hieman hidasti raviaan. Ei ollut aikaa ajatella maisemia. Jouduin oikeasti tappelemaan ruunan kanssa tahdista.

Aloin nauttia pikku yömaastostamme. Katselin hymyillen pilvien takaa pilkottavaa kuuta. Välillä minun piti pitää huolta, ettei Dunja kirinyt Astaa.

"Kiitos Mikki", sanoin pojalle vilpittömästi. Tinttu vaikutti aika mukavalta, se alkoi huomattavasti rentoutua matkan edetessä pidemmälle.
Vilkaisin taakseni: "Miten teillä menee Maikki ja Valma? Onko ponit jännittyneinä vielä?"

Aleksi väitti että menemme mummoravia, ja pah! Me otammi edellä olevaa kiinni minkä kerkeemme Astan kanssa. Joskus joudun ottamaan muutaman askeleen laukkapätkiä että saan kiinni

Pöllön äänen kuullessaan se oli Cellelle tarpeeksi. Ruunan pää kohosi ilmaan korvan luimussa ja etujalat nousivat muutaman sentin maasta. Repäisit ohjista, ja ruuna laskeutui alas, jonka jälkeen heittäytyi polun sivuun ja pörisi jännittyneenä.
"Hyi hitto", tutisin ja puristin sormillani ohjia. Celle oli yhä hieman kauhuissaan, ja toivoin retken olevan mahdollisimman pian ohi.
"Oon ihan kunnossa", mumisin lakananvalkeana.

"Ootteko vielä kyydissä?" huusin taakseni ja sokaistuin otsalamppujen valosta. Huomasin ratsastusloimen upean välkkeen ja toivoin, että edes Nanna huomaisi. Pinkin ravi oli lyhyttä ja siksi erittäin pompottelevaa, mutta olin tottunut siihen ja kevensin rauhassa. Hymyilin muiden tasaliikkeisille hevosille.

Celle oli poukkoillut jotenkin pois jonosta ja jouduin hidastamaan, etten tavoittaisi heitä.

- Juu, vinkaisin hengästyneenä. Minulla oli huono peruskunto, ja yritin ehtiä keventämään Dunjan ompelukoneravissa.

Käänsin katseeni salamana edessä menevään Celleen ruunan temppuillessa. Voi ei, ajattelin mielessäni, mutta onneksi Narnia sai Cellen takaisin hallintaansa.
Kiinitin seuraavaksi huomioni Pinkin upeana loistelevaan loimeen ja hymyilin sille itsekseni. Värikäs valopilkku metsän pimeyden keskellä.

"Otetaan käyntiin", huikkasin perässä tuleville ja käännyin katsomaan Narniaan. "Pelottaako, tuntuuko että uskallat vielä jatkaa? Voimme mennä ihan vain käynnissä jos haluat?" kysäisin kalpealta tytältä.

Vilkaisin takanani kulkevaa poikaa auta minua-ilmeellä, mutta kannustin sitten Celleä eteenpäin ja ruuna lähti raviin vastahakoisesti. Toivoin että se säikkyminen olisi ollut siinä. Istuin alas harjoitusraviin ja sain Cellen rauhoittamaan ja lyhentämään askellusta. Lopulta Aleksin pyytäessä jarrutin käyntiin.
"Hey man, mä sanoin että oon kunnossa", sanoin ja yritin kuulostaa rohkeammalta kuin possu joka rakensi tiilitalon. "Ei mua tällaiset säikyttele", varmistin vaikka se oli kyllä vale.

hii, kiitos nanna

Pian Celle oli taas paikallaan ja löysäsin vähän ohjaa, että tamma saisi laskettua päätään. Pinkki siirtyi käyntiin muiden joukossa ja näin Narnian otsalampun osoittavan suuntaani. Ehkä hän halusi tarkistaa, olenko vielä heidän takanaan, vitsailin itsekseni.

-Hengissä ollaan, ellei lasketa mun takalistoa! huutelin eteen päin.
Oli ihanaa kävellä hetki.

En uskonut Narniaa hetkeäkään, joten pidin tammani käynnissä. Narnia yritti varmaan tehdä vain vaikutuksen takanaan tulevaan poikaan. Hymähdin itsekseni ja käännyin sitten sanomaan takan tuleville: "Menemme seuraavaksi erään sillan yli, joka ylittää Pronssijoen, ponit ovat kulkeneet siitä useaan otteeseen, joten minkään näköisiä ongelmia ei pitäisi olla."

//tarkotan poneilla kaikkia tuntihevosia ja poneja :-D

Annoin ruunalle ohjaa, mutten liikaa. Celle oli ihana tallilla, mutta pimeällä... no, tiedätte kyllä nyt. Rapsutin ruunan kaulaa rystyset valkoisina ja lähetin taivaaseen rukouksen, että jos putoaisin putoaisin nyt sammalille enkä myöhemmin kivikkoon. En valehdellut Aleksille Mikin takia, vaan itseni. Yritin valaa noin itseeni varmuutta. Tai ainakin niin uskoisin.

Uskaltauduin antamaan Tintullekin hieman pidempää ohjaa mennessämme nyt käynnissä metsän keskellä. Kohta tulisimme joelle, mutta Aleksi oli sanonut ettei se ollut mikään iso juttu.. toivottavasti se ei ollut sitä myöskään pimeällä. Vilkaisin edessäni menevän pojan selkää. Mikki näytti niin rennolta tammansa selässä.

Naurahtelin itsekseni omituiselle tunnelmalle ja sille, miten paljon ratsastajien asenteet vaikuttivat hevosten käyttäytymiseen. Eivät hevoset olleet säikkyjä pimeän takia, päin vastoin hevoset olivat paljon kuuliasempia ja kiltimpiä, kun eivät nähneet metsässä olevia mörköjä. Ratsastajien säikkyminen sai hevosetkin vauhkoontumaan.

Saavuimme sillalle. Vesi näytti kiehtovalta pyörteillessään tummana puisen sillan alla. Hali katsoi sitä melko epäluuloisena, mutta lähti kuitenkin kuuliaisena ylittämään siltaa.

- Uskottekste vesihiisiin? kysyin, kun jonomme oli ylittämässä siltaa.

Katselin ympärilleni ja otsalampuista kajahtavaa kalpeaa valoa. En ollut käynyt täällä ennen.
Pinkki katsoi siltaa arvioiden, mutta uskoin sen menevän muiden hevosten perässä. Juuri ennen siltaa se kuitenkin pysähtyi äkillisesti ja olin lentää kaulalle rennon istuntani takia.

Pysäytin Tintun Pinkin pysähtyessä pällistelemään siltaa ja käännyin odotellessani vastaamaan Valmalle: "Ei niitä oo olemassakaa, Emmi vaan keksi ne meitä säikytelläkseen. Älä oo niistä huolissas."

Annoin tammalle pohkeita ja puhelin sille rauhassa.
"Hyvin se menee, Pico", sanoin.
Etäisyys ensimmäisistä kasvoi ja Pinkki muuttui epävarmemmaksi.
"Hei oottakaa vähän!" huudahdin muille.