Kuka Jasperi?
Moikka! Olen 17-vuotias jäänsiniset silmät ja vaaleat hiukset omistava poika kotoisin Islannista. Muutin pari kuukautta sitten Suomeen asumaan isäni luokse (vanhempani ovat eronneet) ja kaipaan hevosia ympärilleni. Vaikken mikään "ponipoika" olekaan, tunnen oloni jotenkin orvoksi ilman hevosten läheisyyttä - kotonani niitä nimittäin vilisi aina joka paikassa. Siksi otin selvää lähialueen talleista ja törmäsin pikkuiseen Hallavaan, joka tuntui kodilta heti sen pihaan astuttuani.
Entä sitten siellä ruudun takana?
Täytän kohta 18-vuotta ja hevosten kanssa olen pyörinyt noin kuusi vuotta. Virtuaalitalleilla on tullut pyörittyä ihan pienestä pitäen ja muutaman omankin olen omistanut. Tällä hetkellä ei kuitenkaan mikään muu virtuaalitalli verota aikaani ja pystyisin täysillä panostamaan Hallavaan ja Halin hoitamiseen (:
Mitenkäs tää poika sitten kirjoittaa?
Vedin pipoani tiukemmin korvilleni, jottei ilkeä viima pääsisi puraisemaan niistä palasta, kuten mummollani oli ollut aina tapana sanoa. Hymyilin muistaessani tuon hampaattoman mummelin, jonka käsiin aika ja kova työ olivat kovertaneet vuosirenkaita ja jonka hiuksiin tuuli oli puhaltanut harmaita raitoja. Ehkä minusta joskus tulisi samanlainen, ulkoilman hioma, sitkeä ja vahva.
Ravistelin itseni moisista mietteistä irti nähdessäni kuusien lomasta pilkahduksen valkoaitaisia tarhauksia ja punaseinäistä maneesia. Pyrähdin juoksuun, pian olisin taas hevosten keskellä.
Lumi takertui puiden oksista vaatteisiini ja juurakot yrittivät kampittaa minut, mutta loikin niiden yli tavoitellen hankien keskellä kohoavaa kivitallia. Metsä päästi minut syleilystään ja olin kompastua omiin odotuksen siivittämiin askeliini tupsahtaessani auratulle pihamaalle. Parkkipaikka oli täynnä autoja ja maneesista kaikui puomien kolahduksia. Muutama hevonen liikuskeli tarhoissa ja mustavalkoinen kissa syöksähti pihattorakennuksen suunnalta metsikköön. Pudistin lumikukkaset takistani ja oikaisin kaulahuivini, ennen kuin uskaltauduin astua sisään talliin.
Puheensorina ja naurun kuplinta ottivat minut vastaan iskeytyen päin kasvoja pökerryttävästi. Niin paljon ihmisiä. Osa hevosia varustamassa ja selkeästi ratsastustunnille lähdössä, toiset taas seiniin nojailemassa ja keskenään pulisemassa. Kuin yhtä perhettä. Ehkä minullakin olisi pian kunnia kuulua siihen.
Otin muutaman aran askeleen pois ovensuusta ja näin heti edessäni karsinan, jonka kaltereiden välistä pilkisti kaksi suuntaani tapittavaa hörökorvaa. Tamma nosti hieman päätään ja tunnistin Halin kuparinhehkuisesta olemuksesta ja viisaista silmistä. Vilkaisin epävarmana ympärilleni, mutta kukaan ei näyttänyt kiinnittäneen minuun huomiota. Niinpä uskaltauduin avaamaan karsinan oven ja astumaan sisään.
Tummat silmät kääntyivät minuun, mutta kaviot eivät ottaneet askeltakaan lähemmäs. Ojensin hiljaa kättäni tervehdykseksi, mutta tamma vain tuijotti minua karsinan nurkasta. En osannut tulkita sen ilmettä. Se ei vaikuttanut aralta, ei vihamieliseltä eikä kyllästyneeltä, mutta silti jokin piteli tammaa paikoillaan kuin karsinan turpeeseen liimattuna.
Odotin hiljaa paikallani käsi ojennettuna, ja kohta uteliaisuus vei voiton tytön etäysyyden pitämiseen johtaneesta päätöksestä tamman kurottaessa kaulaansa ja nuuhkaistessa kättäni. ”Moikka pieni”, tervehdin hiljaa hymisten ja suupieleni kohosivat hymyyn. ”Oletkos sinä vähän arka tyttö?”, puhelin ottaessani askeleen lähemmäs.
Nostin käteni silittääkseni tytön kaulaa, mutta ennen kuin sormeni olivat hipaisseetkaan silkkistä karvaa, siirsi tamma painoaan toiselle jalalle, vetäytyen tarvittavat kaksi senttiä pois kosketukseni alta. Laskin käteni ja jäin katsomaan jääprinsessaa, joka nyt seisoi sen näköisenä, kuin haluaisi minun jättävän sen rauhaan. En kuitenkaan luovuttanut vaan kävin hitaasti kyykkyyn tehden itsestäni mahdollisimman pienen ja vaarattoman.
Hali käänsi taas siroa päätään ja katsoi minua kuin kysyäkseen mitä ihmettä kuvittelin tekeväni. Olin hiljaa paikallani katsoen maahan antaen tamman itse päättää halusiko se tehdä lähempää tuttavuutta.
Parin minuutin kuluttua tunsin lämpimän henkäyksen otsallani. Tamma oli tullut ottamaan selvää meikäpojan aikeista. Se tutkiskeli minut läpikotaisin haistellen vaatteitani ja sipaisten välillä silkinpehmeällä turvallaan. Se oli kuin sokean haparoivaa tunnustelua tämän yrittäessä muodostaa kuva puhekumppanin kasvojenpiirteistä, tai höyhenellä nukkuvan kutittelua tämän kiusaksi. Halin haistelussa ei kuitenkaan ollut mitaan ärsyttävää tai häiritsevää. Se oli hiljiasta tutustumista.
Kohotin hitaasti käteni ja silitin tytön päätä. Se ei Halia näyttänyt haittaavan, mutta noustessani seisomaan - vaikka tein sen hyvin hitaasti ja varovasti - tamma perääntyi taas vaivihkaa kosketusetäisyyden ulkopuolelle.
”Siellä hän sie ootkin.” Säikähdin yhtäkkiä karsinan ulkopuolelta kuuluvaa miesääntä. Käännähdin katsomaan ja näin kaltereiden toisella puolella tummahiuksisen, suurin piirein kanssani samanpituisen miehen, joka hymyili leveästi. Tunnistin tuon Aleksiksi, tallin omistajaksi.
Pujahdin ulos Halin karsinasta ja jäin epävarmana seisomaan miehen eteen. ”Sie taidat olla Jasperi?”
”Joo, mutta sano ihan vaan Jasu ja Jace”, hymyilin pienesti miehelle.
”Hali voi olla aluksi vähän tuommonen, mutta kyllä se siitä pikkuhiljaa lämpenee”, Aleksi selitti. ”Sie saat sitten ihan vapaasti puuhailla sen kanssa, voit vaikka vähän ratsastellakin, kunhan et mitään kauhean rankkoja juttuja tee.”
Mies selitti vielä tammastaan kaiken näköistä ja näytti missä Halin tavaroita säilytettiin. Aloin pikkuhiljaa tottua tallin hälinään ja myöhemmin illalla kotiin lähtiessäni metsä tuntui turhan hiljaiselta ja jotenkin… tyhjältä jättäessäni tallipihan taakseni suunnatessani lumisen metsän läpi.
Tarinan loppu jäi vähän vajaaksi, kun mun pitää nyt lähteä, mutta toivottavasti miellytti. Todella, todella haluan Halin hoitajaksi! (:
~ Jasperi
