Celeus Elegans

ensimmäinen

Vilkutin villatumpuun paketoidulla kädelläni isälle kiitokset, kun punainen Audi viimein kaasutti pihasta. Oli kestänyt ikuisuus kun isä oli kertonut jotakin... hmm... hyvin tärkeää. Käytä kypärää, ole mukava ja kohtelias, älä unohdu lörpöttelemään vaan tee hommasi, äläkä yritäkkään kutsua ketään meille kun huoneesi ei ole siisti ja imuroitu... juu enhän minä itse näistä huolta osaisikaan pitää. Että ihan fine minulle. Ei minua haittaa ettet luota arviointikykyyni. Enkä minä nyt sotkuiseen kotiin ketään tuo... paitsi ehkä tapaamaan meidän koiria, tiibetinmastiffiuros Sottaa ja minun ikiomaa whippeturostani Renoa. Reno oli hieno tiikeriraitainen, siro pikku juoksija... Sotan täydellinen vastakohta.

Ensimmäiseksi astelin Uggeissani (ja laukkua raahaten...) tallitupaan, jossa tuoksui kahvi. Nuorempi porukka oli ilmeisesti omissa huvituksissaan, sillä tummahiuksinen poika luki jotakin hevoslehteä sohvalla, punapäinen tyttö joi kahvia raapustaen suureen vihkoon ja kaksi aikuista naista keskusteli kahvipöydän ääressä siitä, kumman tyttärellä oli parempi esteistunta. Toisella korvalla kuulin tyttöjen nimet. Esme ja Minttu. Pitäisikin varmaan käydä maneesissa katsomassa, osasiko kumpikaan erityisesti mitään. Vaikka hyvä minun oli sanoa, kun en ollut hypännyt pitkään aikaan. Raahasin ärsyttävän huomiotaherättävästi tavarani kaapille, jonka oveen oli kiinnitetty huolettomalla käsialalla kirjoitettu lappu, jossa luki minun nimeni. Avasin kaapin avaimella, joka oli annettu minulle ensimmäisellä vierailullani tallilla ja katsoin tyhjyyttä tylsistyneen näköisenä. Vihasin sitä, kun jossakin paikassa oli liikaa tilaa. Siihen tulisi tehdä muutos heti.

Niimpä kaivoin sinitarraa laukustani ja avasin pari taiteltua julistetta salernonhevosista. Tarrailin niitä muutaman kaapin seinään ja lopuksi vielä kiinnitin Hallavan sivuilta printatut Cellen kuvat kaapin oven ulko- ja sisäpuolelle. Repäisin nimilappuni irti ja sen jälkeen heitin kypäräni ylähyllylle, viikkasin pieneen lokeroon hupparini ja vaihtovaatteet sateisen kelin vuoksi. Sitten asettelin saappaani kaapin pohjalle ja asetin niiden alle vielä kenkälaatikon, jonka sisältä pilkisteli uuden talviratsastuskenkäni. Koukut kaapin seinässä - varmaankin takeille ja varusteille tarkoitetut - näyttivät tyhjiltä, joten laitoin sateenvarjoni roikkumaan siihen ja lisäksi vielä pienen hoitokassini, jonka sisälle oli tungettu hätäisesti laastaria, haavanhoitoainetta, sakset sekä kaviokoukku ja pieni paketti sullottuna täyteen niin ihmisten kuin hevostenkin pompuloita ja pampuloita.

Loppujen lopuksi heitin vielä vihreän piponi kaapin perälle ja nyökkäsin tyytyväisesti. Suljin kaapin oven yllättävän äänekkäästi, jolloin poika ja punahiuksinen tyttö nostivat katseensa. Kohtasin heidät posket punaisina ja yritin takellella jotain anteeksipyynnön tapaista. Arvasin, että he olisivat vihaisia kun rikoin heidän rauhaansa, mutta sitten...
- Hei, minun nimeni on Nanna. Kuka sinä olet? tyttö henkäisi ja pieni hymynkare kasvoi hänen huulilleen, jotka levenivät lempeän hymyn myötä.
- Moi... öö no mä olen Narnia... ja anteeksi molemmille jos tosiaan säikäytin tai häiritsin tai siis...
- Woah, älä nyt hikoile. Ei mitään hätää, ei meitä haittaa. Mun nimi on Topias, poika rauhoitteli muttei paljon minua auttanut. Nyökkäsin levottomasti heille.

- Jos te... jos teillä olis aikaa näyttää vähän paikkoja, olisin iloinen, sanoin jo rauhallisemmalla äänellä.
- Joo, ei tää nyt niin tärkeää ole. Voin lukea tätä lehteä sit kotonakin, Topias ehdotti ja nousi ylös väläyttäen reippaan hymyn ja nyökäten ympärilleen. - Tämä tässä on tallitupa. Löytyy vedenkeitin ja jotakin pientä naposteltavaa jääkaapista. Yleensä Aleksi ostaa jotain hyvää ja Emmi huolehtii hedelmäpuolesta. Sitten täällä voi istua ja jutella, ja meidän kaapit on tossa kuten tajusit varmaan jo. Tosta löytyy ilmoitustaulu, joka on kovin näppärä pikku juttu. Kannattaa kurkata aina kun käy kaapilla.

Nyökkäsin ja seurasin poikaa ulos. Hän taisi olla minun ikäiseni, ja vaikka nyt ensimmäinen asia ei ollut ajatella ulkonäköä, oli hänellä mukava hymy. Topias pysähtyi sateessa ja olin kävellä häntä päin, juuri ennen kuin brunette kääntyi kysyvän oloisena. Olin heittäytyä voimalla hänen päälleen, ja tunsin kuinka väri tulvi kasvoilleni. Väläytin hätäisen hymyn ja katsoin sitten viereistä ovea.
- Edetäänkö? Sanotaanko nyt vaikka, että täällä on... lievästi märkää..., mumisin.
- Ei vielä. Tuossa on yksi puomi ja toisella puolella on toinen. Niillä voi harjauttaa hoitsunsa tai tuntiratsun ellei sää ole tällainen... mutta nyt me voidaan mennä sisään, Topias sanoi minun helpotuksekseni ja hänen avatessa oven hypähdin sisään pyyhkäisten hiuksiani olkapäille.

Tallissa oli aika hiljaista, ja vain muutama hevonen seisoi karsinoissaan. Yksityispuolella oli kuitenkin karsinoissa kaksi hevosta. Hiirakonkirjavan näköinen tamma ja rautias tamma, jolla oli suora piirto. Topias kuitenkin eteni tuntikäytävälle, ja osoitteli minulle ohimennen pesukarsinaa.
- Tässä saa hoitaa hevosta takapää käytävän perälle päin, Topias neuvoi tottuneesti. Oikealla oli satulahuone, jonka Topias vielä varmuuden vuoksi esitteli minulle. Tämän jälkeen kuulin kopinaa käytävältä takaamme, ja käännyin katsomaan juuri kun Topias oli sanomassa jotakin. Se oli... poika. Hiukset olivat hänellä pystyssä, kuten Topiaksenkin, mutta punaisen väriset. Ensivaikutelmalta hän näytti jotenkin salaperäiseltä ja kummalliselta, mutta sen jälkeen... oikeastaan aika komealta.

- Hei, kuulin hänen sanovan. Poika vaikutti olevan minua hieman vanhempi, ehkä vuoden tai pari. Hän näytti jokseenkin laihalta, mutta huppari piilotti aika loistavasti hänen vartalonsa muodot, ja sai minut melkein jopa tuntemaan oloni typeräksi tiukoissa housuissani ja neuleessani.
- Hei, vastasi nyt Topias. Melkein säikähdin hänen ääntään, olin unohtanut bruneten kokonaan. Käännyin Topiaksen puoleen ja koetin näyttää siltä, kuin minua kiinnostaisi enemmän hän ja hevoset kuin tuo mysteerinen poika. Viimein näin kauniin pään kurkistavan karsinasta ulos. Rautiaan hevosen selkeät piirteet näkyivät valossa tehostettuina. Celle oli kuin olikin kaunis. Kauniimpi kuin eilen. Kiirehdin ruunan luo ja se työnsi turpaansa utelianaa minua kohti. Painoin vaalean tumppuni tuon lämmintä turpaa vasten ja huokaisin tahattomasti.

- Mitä? Topias vaikutti hölmistyneeltä äkkisestä ihastumiskohtauksestani. Avasin karsinan oven ja hyväilin käsilläni hevosen kaunista, ruskeaa päätä. Kuiskin tuolle hiljaa todella suloisia ja hempeitä asioita, mutta tiesin että molempien poikien katseet olivat porautuneet minuun. Askeleet lähestyvät, sitten tunsin silmät selässäni. Käännyin pälyilemään taakseni Cellen kiehnätessä kämmentäni vasten.
- Sinä vaikutuit, Topias naurahti ja katsoi sitten muutaman metrin päähän, kohti yksärikäytävää. Oletin, että se punahiuksinen tyttö olisi tullut sieltä, Nannaksiko hän itseään kutsui, mutta en tiedä
mikä minuun meni, kun se toinen poika ilmestyi karsinan ovelle. Mumisin vain Topiakselle jotakin perin sarkastista ja käännyin takaisin Cellen puoleen. Viimein tähän mennessä vieras porkkanapää avasi suunsa.

- Häiritsenkö pahasti? Kun olin ajatellut lähteä tammani kanssa maastoon, kun tuo sade kerrankin on hieman hellittänyt. En kuitenkaan ole ennen maastoillut Hallavan poluilla, ja tarvitsisin varmaan seuraa? tuo totesi. En oikein saanut selville, oliko se epäsuora kysymys vai toteamus, mutta nyökkäsin.
- Minullekkin kelpaisi pieni kierros. Jos Topias jaksaisi vaikka lähteä näyttämään? ehdotin innostuneen näköisenä, sillä viileä maasto houkutteli. Topias kohautti olkiaan.
- Ole kiltti, Topias. Pliis pliis pliis, anelin ja loin kasvoilleni koiranpentuilmeen. Topias pyöräytti silmiään.
- Naiset... no hyvä on, tuo myöntyi ja loi kuitenkin sitten vielä katseen minuun. - Kyyhkyllä on tänään vapaapäivä, mutta sinulle jää sitten Klikki. Cellellä on tänään liikaa tunteja.
- Et ole tosissasi! murisin mutta uskoin kuitenkin, tiesin järjestelmän ja alistuin pojan tahdolle. - No hyvä on sitten. Minä laitan Klikin valmiiksi.

Klikki oli hieman väsyneen oloinen, kun astuin sen karsinaan ja harjasin terhakasti pientä ponia. No okei, ei Klikki ollut niin pieni... joka tapauksessa harjasin, satuloin ja suitsin hänet onglemitta. Tarkistin satulavyön ja talutin sitten kirjavan ulos. Laskin jalustimet ja kiristin vyötä vielä kerran, jonka jälkeen ponnasin satulaan jännittyneenä. Ainiin. Taisi unohtua...
- Narnia, älä enää ikinä tee noin. Anelen sua. Ota tää tästä, Topias painotti ja ojensi kypärän minulle... olin tietty unohtanut sen mun kaappiin... kiinnitin kypärän hätäisesti ja katsoin, kuinka puoliveritamma asteli Klikin vierelle tarkastellen ruunaa tutkivasti. Klikki vastasi innokkaalla hörähdyksellä, jolloin tamman korvat taittuivat hetken pelokkaasti taaksepäin. Kuitenkin tuo palautui järkytyksestä sekunnin aikana ja kääntyi nyt katselemaan Kyyhkyä.

Lähdimme liikkeelle satulat naristen, Topias edellä. Hän kulki Kaviopolkua tottuneen näköisesti, ja ohjasi Kyyhkyn kaukaa lätäköistä. Puoliveritamma teki niin ilman ratsastajan pyyntöjäkin. Klikki taas oikein veti lätäkköihin ja sain laittaa hihat heilumaan tapellessani vahvaa ruunaa vastaan, kuitenkin onnistuen. Topias ja toinen poika katselivat minua vähän väliä, ja lopulta uteliaisuuden voittaessa ratsastin puoliveritamman rinnalle ja rohkaisin mieleni.
- Olen pahoillani kun en ole esittäytynyt. Mun nimi on Narnia ja se raudikko ruuna, Celle, on mun hoitohevonen. Tämä neiti on vissiin sun oma, mutta olenko mä huonomuistinen vai enkä oo kuullu sun nimeä vielä? koetin sanoa sen jotenkin... järkevästi.
- Sori... mä ihan unohdin. Nimi on Mikki ja tämä neiti tässä on Pinkki, poika sanoi ja loi katseen silmiini, jote kuitenkin yritin välttää tahattomasti.
- Ei taida olla ihan suomalainen nimi? Anteeksi tää mun uteliaisuus, mumisin.
- Ei, olen Sveitsistä, Mikki kommentoi ja ehkä hymyilikin hieman.
- Oho, en olekkaan ennen tavannut hirveästi ulkomaalaisia... kerta se on ensimmäinenkin, hymyilin viattoman näköisenä ja käänsin sitten katseeni eteenpäin.

Saapuessamme suurimmalle pellolle jonka reunaa nieli Pronssijoen tumma ja kylmä vesi, siirryimme raviin. Pinkki harppoi edelle hetkessä, mutta Kyyhky pysyi tamman vierellä sinnikkäästi. Klikki kuitenkin yritti kiskoa laukkaan ja kun tein kantani selväksi, se löntysteli possuravia. Nopean näpäytyksen jälkeen Klikki kuitenkin kiihdytti hieman. Sain vaivoin painettua maisemat ja polkujen haarat mieleeni Klikin vuoksi, mutta aina kun jompi kumpi pojista kääntyi katsomaan, koetin näyttää siltä, että Klikki oli kuin enkeli. Kun vointiani kysyttiin -olinkohan minä punastunut liikaa? - vastasin huolettomalla nyökkäyksellä. Klikki puksutti puoliverisen nopeasti kiinni ja vilkaisin Mikkiä... jouduin katsomaan yläviistoon!

Lopulta kävelimme siistissä rivissä, ja Topiaksen merkistä ravasinne pellon reunaan, jossa asetuimme jonoksi ja siirryimme viimein laukkaan. Olo tuntuivturvalliselta kahden pojan kanssa, toinen ratsasti kannoillani kirjavalla puoliveritammalla ja toinen kaahasi edellä suomenhevostammalla.
- Keskellä peltoa on leveähkö oja, mutta hevoset kyllä ylittävät sen, Topias sanoi ja ohjasi Kyyhkyn ojaa kohti. En voinut enää kieltäytyä, joten puristin Klikkiä harjasta ja ohjasin kohti ojaa. Pelkäsin maastoesteitä. Pelkäsin kuollakseni. Mutta en voinut olla sellainen pelkuri poikien edessä.

Puristaessani kauhun vallassa Klikin harjaa, koetin keskittyä istuntaani. Nojaa rennosti, älä jännitä, säilytä ryhti ja laske kantapäät, muistelin. Oja lähestyi ja kirjava ruuna nuoli maata tummilla kavioillaan yhä kiihkeämmin, kunnes hyppäsi voimakkaammin kuin olin ajatellut. Klikki kuitenkin tömähtivät heti maahan, ja huomasin olevani yhä väärällä puolella ojaa. Mitä - se oli pukittanut...

Näin kuinka Mikki soi minulle vilkaisun ennen kuin ponnisti onnistuneesti yli ojan. Topias oli tullut ojan reunalle minua seuraamaan. Ohjasin Klikin uudestaan kohtu ojaa, mutta ruuna kiskoi kuolaimia hermostuneesti ja sen kaviot saivat hieman ilmaa alleen uudelleenkin. Lopulta päästin ohjat miltei vapaiksi ja päätin, että nyt minä ratsastanut tuon esteen tai muuten saan hävetä sitä loppuelämäni. Klikki tiesi sen ja halusi nöyryyttää minua. Mutta se ei tulisi kuulonkaan. Ei tänään. Ei huomenna. Ei koskaan!

Keräsin ohjat ja annoin määrätietoisen pohkeet Klikille. Se pyöräytti valkuaisiaan ja häntä soihtuna lähti raviin. Laukassa se koetti pukittaa, mutta kun sai näpäytyksen takapuolelleen, jatkoi laukkaa. Ennen estettä Klikki kuitenkin sai yhden hetken, jolloin keskityin istuntaani, ja ponnahti ylös. Pysyin selässä, mutta kadotin jalustimeni ja sitten oli liian myöhäistä. Tartuin tiukasti kirjavat ruunan kaulaan ja tunsin laskeutuvani satulaan tömähtäen. Klikki hidasti ja pysähtyi. Hymyilin pojille, jotka kävelivät luokseni toisiaan merkitsevästi vilkuillen. Minä tunsin tuon katseen. Hulla akka, he ajattelivat. Kun olin toipunut saavutuksestani, ravasimme kotiin päin, minä nyt ensimmäisenä. Puolivälissä matkaa Topias pyysi Mikin edelle, jotta hän näkisi, osaisiko
poika tästä reitin tallille.

Ja hän osasi. Lopulta tallilla lysähdin alas satulasta. Vetäisin Köikin ohjat käteeni, nostin jalustimet ja löysäisin vyötä. Talutettuani ruunan karsinaansa riisuin varusteet, pesin kuolaimet ja vein paikalleen. Harjasin vielä Klikin nopeasti, sillä Celle oli sopivasti tunnilla. Hetken kuluttua kuskasin jo kottikärryjä. Tyhjensivät karsinan liasta ja tein tilalle pehmeän patjan pellavaa ja olkia. Kun Celle saapui karsinaansa jonkun tytön kanssa, ruuna oli hyvin hikinen. Tyttökin oli, ei sen puoleen. Celle painautui väsyneenä minua vasten ja syleilin ruunaa onnellisena. Tyttö oli luotaantyöntävä.
- Mä aion nyt mennä. Moi, hän mumisi ja katosi heti.

Juttelin hiljaa ja lempeästi Cellelle, ja kun ruuna laski päänsä, painoin huuleni hellästi sen otsaa vasten. Celle pärskähti ja lopulta tajusin riisua sen varusteet. Vein ne paikoilleen ja hain riimun naruineen. Jäähdyttelin Celleä ulkona kävelemällä ympäri tallipihaa. Ruuna nautti kirpeästä ilmasta ja kun oli kuiva, menimme takaisin sisään. Harjasin Cellen huolellisesti karsinassa ja silloin kuulin askelia käytävältä. Näin tutun miehen kävelevän paikalle.

- Moi, Aleksi.
- Hei, Narnia. Mie ajattelin että sie voisit auttaa miua antamaan ruokaa näille hevosille, mies ehdotti.
- Okei... no mitä Cellelle? kysyin. Aleksin lista tuntui pitkältä, mutta sen loputtua muistin heti, kuinka paljon heinää ja muuta Celle sai. Tein ruoat valmiiksi ja jaoin sen Cellelle. Annoin ruunalle ruokarauhan, ja istuin heinäpaalille käytävän reunalla.
- Celeus elegans, minusta tuntuu siltä että meistä tulee vielä hyvät ystävät.

toinen


Cellellä oli tänään vapaapäivä, Aleksi kertoi siitä ilmoitustaululla. Kadehdin kuitenkin montaa henkilöä tallilla - Mikki sai viettää aikaa tammansa selässä milloin ikinä tahtoi ja Aleksi sekä Emmi muutenkin vain, koko päivän. Paitsi tuntien ajan, mutta hehän niitä tunteja pitivät, joten... Olin kuitenkin marssinut välittömästi Cellen luokse haaveissa kentällä ratsastelua, sillä tiesin Aleksin ja Emmin suosivan maneesia aina kun oli mahdollista. Sää ei ollut tänään sen hullumpi, mutten silti uskonut että he ratsastaisivat ulkona. Ja ainahan oli maneesi joka tapauksessa.

Celle oli heti karsinalle saapuessani hörähtänyt ja astuvun karsinan takaseinältä luokseni. Ruunan ruskea pää ilmestyi oviaukkoon ja hamusi pehmeästi parkatakkini hihaa. Hymy suli kasvoilleni ja poskeni punehtuivat. Se pitää minusta, totesin onnellisena. Kaivoin taskustani omenansiivun ja pujotin sen kalterien välistä ruunan rehukuppiin, ja kun rautias astui hiukan sivulle ja alkoi hamuta omenansiivua, pujahdin karsinan ovesta sisään ja suljin sen perässäni. Hymyilin lämpimästi ruunalle, joka työnsi siroa päätään syliini. Otin kuitenkin kiinni riimun renkaasta ja ohjasin ruunan hellästi vartalollani kaltereita lähemmäs, johon oli kiinnitetty riimunnaru. Naksautin lukon kiinni ja rapsutin Celleä harjanjuuresta. Se oli kaunis hevonen. Kaunein näkemäni salernonhevonen, siitä voisin lyödä vaikka vetoa.

Avasin karsinan oven ja otin harjapakista esille juuriharjan. Kävin läpi Cellen koko kehon, mutta harjasin varovaisemmin vatsan alta. Vaihdoin pehmeään harjaan ja nyt harjasin rivakammin, kävin huolellisesti läpi kainalot ja vatsanalusen. Celle ei erityisesti innostunut vatsan alta harjailusta, mutta ei kuitenkaan yrittänyt mitään sen ilkeämpää kuin hieman nostaa takajalkaa, jonka laski kuitenkin heti. Kävin vaihtamassa pääharjaan ja vedin karsinan oven raolleen, kun laskin riimun kaulalle ja kävin läpi harjalla Cellen siroa päätä. Jouduin hiemman kurkottamaan saadakseni pörröisen otsaharjan alta puhdistettua. Tämän jälkeen pujotin riimun takaisin kohdalleen. Etsin sormiini kaviokoukun, ja liu'utin kättäni Cellen ryntäiltä vuohiseen, jolloin ruuna nosti jalkansa mukavasti. Sain kavion puhdistettua ja siirryin seuraavaan.

Kun koko kumartelu-urakka oli suoritettu, jätin Cellen karsinaan odottamaan kun hain ruunan satulan, suitset sekä suojat. Tarrasin jännesuojat kiinni ruunan etujalkoihin ja hivutussuojat taakse. Sen jälkeen heitin satulan varovaisesti selkään, limbosin kaulan ali toiselle puolelle ja laskin vyön. Siirryin takaisin vasemmalle puolelle ja kiinnitin vyön löysästi kolmanteen reikään. Selvitin suitset kehnosta niputuksesta ja laskin riimun taas ruunan kaulalle. Ohjat kaulalle, ja painoin ruunaa varovaisesti niskasta, jolloin se laski päätään ja otti kuolaimet. Kehuin ääneen ja pujotin hihnan korvien yli, sujautin turparemmin leukaremmin ali ja kiinnitin sen niin, että kaksi sormea mahtui väliin. Poskihihnan ja Cellen ihon väliin jätin käden leveyden tilaa. Sen jälkeen kiristin vyötä yhden reiän ja irrotin riimun.

Ohjat kaulalta ja kurotin kypärän harjapakin päältä, naksautin sen kiinni. Naksautin kieltäni ja lähdin taluttamaan ruunaa tallikäytävällä. Katsoin yksityisten käytävälle päin, ja näin naisen silmät, ennen kuin käänsin Cellen ulko-ovelle. Ruuna seurasi minua häntä puolelta toiselle heilahdellen. Pysähdyin puomille ja kiristin Cellen vyön nyt tarpeeksi kireäksi, muttei kuitenkaan niin että oria hiertäisi tai puristaisi. Laskin jalustimet ja vedin ohjat kaulalle, jonka jälkeen ponnistin onglemitta korkean ruunan selkään. Säädin jalustimet ähkien oikean pituisiksi ja kiristin vyötä vielä yhden reiän, sillä se näytti vielä löysältä... Celle senkin pullistelija, saat vielä maksaa siitä joku päviä. Sitten vaan pohkeet kylkiin ja Celle asteli kevyesti kohti kenttää.

Kenttä oli onnekseni tyhjä, mutta vielä parempaa oli se, että viime tunnilla käytetyt kartiot ja puomit seisoivat yhä paikoillaan. Kentän portti oli auki, ja ratsastin sisään. Ohjasin Cellen uralle ja annoin pitemmät ohjat. Ruuna asteli eteenpäin korvat edessä ja pää ylhäällä, valmiina ottamaan vastaan käskyjä. Parin kierroksen käynnin aikana se alkoi liikautella korviaan sinne tänne.
- Soo, poikaseni, ei ole mitään kiirettä, rauhoittelin ja rapsutin toisen kaulaa hellästi. Keräsin kuitenkin heti ohjat ja aloin ratsastaa voltteja puomien ympärillä. Pujottelin kartiot käynnissä ja sen jälkeen valmistauduin raviin. Yhdellä kielen naksautuksella Celle siirtyi raviin, jota jouduin ensin rauhoittelemaan rajulla kädellä. Sen jälkeen ruuna hiukan rentoutui ja alkoi ravata nätisti, tosin häntä tötteröllä.

Ratsastin vihreävalkoiset ravipuomit, ja sitten istuin alas harjoitusraviin. Nojauduin reippaasti taaksepäin, ja olo helpottui. Cellellä oli onnekseni kovin pehmeä ravi, ei Hallavan pehmein, muttei tuo mikään ravuri onneksi ollutkaan. Rautias huiski innokkaasti häntäänsä, nyt poika oli jo rentoutunut. Yhtäkkiä kuulin takaani askelia. Hevosen pärskähdys. Käännyin katsomaan, ja näin takanani kohoavan varmasti suurimman hevosen, jonka tulen koskaan näkemään. Säkää sillä oli varmasti 180 senttiä, ja se hengitti lämmintä ilmaa. Hevonen oli ruunikko, ja näki heti, että siinä oli suomenhevosta. Edes oma kotimaisemme ei kuitenkaan voinut tuolle hevoselle mitään.

Clydesdaleristeytys, arvasin päässäni. Omistaja vilkuili minua hevosen vierestä, hänen hevosensa kulki ilman satulaa ja suitsina toimi riimu ja narut. Ratsastaja selässä näytti lähes kääpiöltä eikä varmasti ollut 140 senttiä korkeampi. Taisi olla pieni äiti-tytär-lenkki meneillään. Hymyilin heille, mutta huomasin kuinka Celle kauhistui kankeaksi. Jarrutin käyntiin ja yritin rauhallisesti kävelyttää Celleä kohti hevosta. Ruuna kuitenkin painoi korvansa luimuun ja pysähtyi päätän ravistaen. Koetin rauhallisella äänellä maanitella, mutta Celle ei liikkunut, joten parempi olisi vain avata suuni.

- Hei, oletteko eksyneet? Vai onko jokin muu hätänä? kysyin.
- Minun pitäisi saada Kirsi bussipysäkille, hänellä on tanssiharjoitukset, mutta en osaa mennä sinne. Voisitko tulla näyttämään ja äkäseen missä se pysäkki on? nainen selitti, ja ääni oli äkäinen sekä stressaantunut.
- No hyvä on, minun täytyy vain laittaa Celle...
- Kuka on Selle? Kun meillä ois kiire.
- Celle. Celle on minun hoitohevoseni. Tämä näin, täsmensin hyvin kyllästyneellä äänellä ja rapsutin ruunan kaulaa rauhoittavasti.
- No unohda kuule sitten. Kyllä Pate vie perille, nainen murjaisi ja kannusti ruunaansa liikkeelle. Ruunikko lähti eteenpäin ratsastaja selässä keikkuen. Nyt vasta näin, ettei ratsastajalla ollut kypärää, ja salaa toivoin että Aleksi ilmestyisi paikalle.

- Bussipysäkille on jonkin verran matkaa. Menkää Kaviopolkua Maalaismiehentielle ja siitä käännytte Pronssijoentielle, siinä vähän matkan päässä risteyksestä on se pysäkki. Sinne ei muuten kannata viedä hevosia, huusin heidän peräänsä etteivät raukat eksyisi. Kun hevonen katosi näköpiiristä, Celle lähti taas tavanomaiseen rentoon käyntiinsä. Pian pyysin ruunaa raviin, istuin alas ja asettelin jalat valmiiksi... ja myötälaukka!

Inspiraation puutteen vuoksi tarina päättyy tähän. Valitettavasti seuraava voi tulla jo huomenna =)

Olin kurvannut Hallavaan heti lukion loputtua. Pääsin lähtemään jo yhdeltä omilla flunssaselityksilläni, jolloin suurin osa tallilaisista olikin vielä koulussa. Taukotuvassa istuskelivat Veera ja Aleksi, jotka säpsähtivät molemmat kahvikuppiensa ääressä pöllähtäessäni ovesta.
"H*tto ku tuolla on kylmä!", vinguin vetäistessäni kermanvaalean tuibihuivin pääni yli.
"No älä", Veera mumisi vilttiin kääriytyneenä. Haikaillen katsoin lämmöstä huokuvia sohvaperunoita niiskaisten sitten nenä kylmyydestä punaisena ja tunkaisin paksun talvitakin kaappiini. Vetäisin sieltä saman tien lämpöisen tallihupparin ja heitin niskaan, jonka jälkeen keksin tunkea päähäni vielä söpön, valkoisen karvapipon kera mustien hermanniviiksien ja tepastelin tallilaisten ohi virnistäen.

Kesken toimettoman kulkuni kohti käytävää, tein äkkijarrutuksen ja katsahdin ilmoitustaululle. Vilkaisin hoitajahakujen tuloksia arvaten, ettei nimeäni ollut listalla. Järkyttävän iloisen yllätyksen loi Cellen nimi vieden Beccaan, eikä aikaakaan kun olin toistamiseen taukotuvassa pomppien riehakkaasti Aleksin edessä. Tallikissa Niisku lähti hirveällä vauhdilla luikkimaan sohvan alle Veeran sylistä, Aleksi puolestaan läikytti vähän kahvia paidankaulukselleen.
"Aleksi, onko tää vitsi vai valitsiks sä oikeesti mut Cellen hoitajaks herranjumala?" solkkasin ihmeissäni. Sain tältä osakseni huvittuneen katseen ja päättäväisen nyökkäyksen.
"Sattuisko sulla... öö, olemaan paperia?" tämä irvisti osoittaen ruskeaa, hiljalleen laajenevaa läikkää vitivalkoisella paidallaan.

Totesin pian hevosten olevan pihalla, joten käväisin Cellen karsinalla hakemassa sen riimunnarun. Tuntui mahtavalta olla nyt tuntihevosen hoitaja - kyllähän Pinkkiä tuli kova ikävä, mutta nyt oli kaikki hyvin eikä sinne kolmannelletoista karsinalle kovin pitkä matka ole. Saapastelin ulos tallista ja kolautin oven hiljaa kiinni perässäni. Kylmä ilma valtasi heti koko ruumiin ja kädet kohmettuivat alta aikayksikön, mutta lähdin urhoollisesti tallustamaan narskuvalla lumipeitteellä tarhoille. Lunta tuprutti harvakseltaan pieninä, ohuina hiutaleina, puut kohosivat valkoiseksi värjäytyneinä samansävyisiin pilvenhattaroihin kurkotellen. Hymyilin itsekseni posket punoittaen, mutta havahduin ajatuksistani parin hevosen hirnahtaessa läheisissä tarhoissa. Hirnuja ei kylläkään ollut ainakaan Celle, päätellen siitä että vaaleanpunarautias vain seisoskeli tossukkana aidan vierellä katsellen lähellään hosuvia lajitovereitaan.

"Voi kun sä oot ujo", hymisin pojalle tämän kääntäessä turpansa kauemmas. Kun napsautin narun kiinni riimuun, Celle kuitenkin sai vähän vauhtia kavioihinsa ja lähti köpöttelemään vierelläni ulos tarhasta. Suljin vielä pikaisesti portin, ennen kuin jatkoin matkaa ruunan vierellä. Talsimme Hallavan lämpöiseen tallirakennukseen ilman ongelmia, Cee tuntui olevan tyytyväinen päästessään omaan, turvalliseen karsinaansa... Keskeytin tämän haikailevat ajatukset kiinnittämällä sen ensimmäisiin vastaantuleviin ketjuihin ja riisuin herralta toppaloimen. Jospa rauhallinen hoitohetki hiukan selvittäisi päätäni, lukion penkillä istuminen tunnista toiseen on yllättävän uuvuttavaa. Koulunkäyntini on muutenkin ihan sitä sun tätä - peruskoulussa osasin olla tavoitteellinen ja pääsin arvosanoillani tuonne, mutta sitten ei enää kiinnostanut.

Harjapakin metsästysmatkalla pysähdyin juttelemaan Maikin kanssa, joka parhaillaan kiikutti Darcyn raskasta satulaa kohti tamman karsinaa. Avitin hieman viemällä suitset sen edustalla sojottavaan koukkuun, ja palasin sitten Cellen luo pakki otteessani. Ruuna nuuhki kiinnostuneena hiuksiani.
"Mut... hei, missä mun pipo on?" parkaisin tunnustellen epäuskoisena pehkoani. Ehdin jo hidasälyisenä kelaamaan, jäikö päähineeni kenties tarhoille tai jonnekin, mutta pian tajusin vilkaista vieressäni nököttävää salernonhevosta ja ryhähdin saman tien nauruun. "Tyhmeliini, toisten pipoja ei popsita!"

Tyynesti hyräillen pyörittelin hoitohevoseni vaaleaa karvaa, kumisuka sai siron kaulan venymään ja kauniit silmät ummistumaan, kun tämä vähitellen rentoutui. Pienikin sivuääni sai Cellen kuitenkin säpsähtämään ja liikehtimään levottovana. Vaihdoin harjaa ja silitin sen päätä hennosti, tuli taas sellainen tunne kuin hakua kirjoittaessani - teki vain mieli antaa tossukkanallekarhulle oikein iso halaus. Hymisin milloin mitäkin biisiä ja suin karvapeitettä samaan tahtiin, itsekin tunsin pian rentoutuvani ja pääseväni irti arjen huolista. Näin viikonloppuna ehtisi viettää oikein kunnolla aikaa tallilla ja tutustumaan Ceehen, jospa ruuna alkaisi vähitellen luottaa meikäläiseen.
"Toivottavasti meil tulee olemaan pitkä taival", virnistin hevoselle. Tämän säkä vastasi lähes sentilleen omaa pituuttani, en malttanut odottaa että pääsisin kapuamaan herran selkään.

Kun Cellen karva suorastaan kiilsi kullanvaaleana, tein loppusilauksen pehmeällä harjalla. Ruuna pökkäsi minua päällään sukaistessani kutiavasta kohdasta.
"Arvaa kuka!" tuttu ääni hihkaisi ja kädet peittivät silmäni.
"Mikki fak juu", ulvahdin säikähtäneenä, mutten voinut pidätellä kasvoilleni pyrkivää virnettä. Aina sillä riittää noita näyttäviä saapumisia, hymähdin mielessäni.
"Onko ollu ikävä mua? Ja Pinkkiä tietty, mut silti enemmän mua", poika selosti lähes varmana vastauksestani.
"Totta kai, mä oon ihan riutunu ku en oo päässy teijän luo", tokaisin puolisarkasmilla - toisaalta meitsillä oli ihan oikeasti kamala kaipuu tallille sitten viime kerran, tottahan toki kaikkia tallilaisia oli ollut ikävä.

Juttelimme Mikin kanssa niitä näitä pitkän aikaa. Olin jo aiemmin selittänyt kaikille, miksei Pinkin hoitaminen enää tuntunut oikealta, ja punapää kyllä ymmärsi asiani täysin.
"Kyllä mä silti välillä meen sille antaa ylimääräsen porkkananpalan... Hups", kikatin ja tämä tökkäsi minua nauraen kylkeen.
"Toki! Mutta tosiaan, hyviä jatkoja Cellen kanssa", Mikki hymyili pirteästi ja antoi hevosen hamuta kämmentään. "Meikäpoika menee taukotupaan vähä rentoutumaa."
Jäin harjailemaan Ceen jalkoja Mikin lampsiessa pian pois näkyvistä. En voinut vastustaa kiusausta, ja huusin vielä perään:
"Laiskamato!"
"Ja ylpeä siitä!" tämä vastasi.

Vaaleanpunaisen ja harmaan sävyttämä silkkiturpa hamusi hupparinhelmaani pahaenteisesti. Päätin yrittää olla välittämättä ja jatkoin kumartelua Cellen jalkojen juuressa. Jouduin tönäisemään ruunaa hellästi kylkeen jotta paino siirtyi toisten koipien varaan, jonka ansiosta jalka nousi. Kuopaisin vähäiset moskat pois ja siirryin seuraavaan. Loput kaviot osoittautuivat yllättävän helpoiksi putsattaviksi, kun rautias pienenkin maanittelun jälkeen nosti koipensa kuuliaisesti eikä alentunut repimään. Taputin herran kaulaa hymyillen. Kaivoin vielä piikkisuan harjapakista, minähän olin ihan unohtanut jouhet! Lähdin selvittämään ohutta harjaa ja siirryin pian häntään, eikä siinä kauan kulunutkaan kun pehko oli siisti. Viskasin suan pakkiin ja napsautin kannen kiinni - mitäköhän nyt voisi tehdä...

En nähnyt enää aihetta seisottaa Celleä käytävälle kahlittuna, joten heitin sille toppaloimen niskaan ja irrotin ketjut. Kiinnitin riimunnarun päitsissä killuvaan rinkulaan ja lähdin taluttamaan heeboa ulos tallista.
"Just kun tallissa ehti tulla lämmin", murahdin pakkasen kietoessa minut kylmään otteeseensa. Ulkona oli jo pimeää, mutta vitivalkoinen lumivaippa ja taivaalla loistava kuu tähtineen valaisi mukavasti. Celle pysähtyi välillä nuuhkimaan pakkasilmaa. Yritin välttää jääkalikaksi muuttumista ja kannustin pojua lähtemään liikkeelle, mutta tämä vain tönötti siinä neljän koiven varassa ja tarkasteli ympäristöään. Laskin käteni hennosti vaalean ruunan kaulalle. Se värisytti ihoaan ja mieleeni tuli heti kesällä kiusaavat ötökät, onneksi niitä ei näin talvella näkyillyt.

Siinä me nyt olimme, Celle ja minä. Kävelytin ruunaa rennosti pihapiirissä ja käännyin pian tarhoille. Sen tarhakaveri hörähti pienesti avatessani portin. Suukotin Ceen pehmeää turpaa ennen kuin päästin herran ravaamaan aitojen sisään. Hymyillen suljin portin, lähtien sitten kävelemään muissa maailmoissa tallille. Oven takaa kuuluikin jo tyttöjen pirtsakkaa puheensorinaa, ja sen avatessani näin heti Empun ja Inkan juttelevan käytävällä.
"Helou, sua ei ookkaan pariin viikkoon näkyny", Emppu tokaisi aurinkoisesti.
"Me kuultiin et säkin osallistuit hoitajahakuun, miten kävi?" Inka kysäisi heti perään. Naurahdin:
"Jep, ei oo oikein ollu innostusta... Osallistuin joo, ja nykyään meikä onki Cellen puunaaja."

Tovin juteltuamme päätin suunnata kottikärryjen ja talikon kera Cellen karsinalle. Parkkeerasin kottarit boksin eteen ja lapoin sinne lantakikkareet sekä märät aluset. Levittelin vielä vähän puhtaita tasaisesti joka puolelle, jonka jälkeen lähdin aikaansaannokseen suht tyytyväisenä viemään moskaa lantalaan. Eipä siinä kauaa nokka tuhissut, pian tavarat olivat paikallaan. Käytävä oli näköjään juuri siistitty ja iltatalliinkin oli vielä rutkasti aikaa, joten eipä siinä muuta vaihtoehtoa tainnut olla kuin paeta taukotupaan rupattelemaan.

Salla, Lotta ja Topias tekivät mukavasti tilaa, jotta pääsin ahtautumaan sohvalle.
"Muutaman tunnin lukiohössötys, hoitosessio ja karsinan siivous takana, mitäs vielä..." huokaisin.
"Meinaatko Pekka jäädä tänne vielä iltatalliks?" Inka kysyi Mikin säestämänä. Valma, Maikki, Lotta sekä Inka ja Mikki itse aikoivat viipyä Hallavassa myöhään, joten mikäs siinä.
"Jos te vaan mua huolitte seuraksenne niin totta kai", virnistin, ja muut nyökkäsivät. Tiitun ja Jasperin oli lähdettävä kotiin, joten jäimme tallilaisten kanssa kuudestaan. Ihme ettei Aleksikaan nyt oo meitä vahtimassa, hymyilin itsekseni. Valma katkaisi hiljaisuuden huikkaamalla:
"Mentäiskö puhdistaa hevosten varusteita? Meinaan nyt on hyvää aikaa ennen ku ruvetaan taas hommii!"
Nyökyttelimme, ja pian kaikki ryntäsivätkin käytävän puolelle suuntana satulahuone - hetken kuluttua olikin tallitupa tyhjänä lähes huomaamattomia Hiisua ja Niiskua lukuunottamatta.

Becca & Celle #1

Ajoittain tuntui, että tuuli kaappaisi minut mukaansa kuin paperinuken. Olin "tallin eteen mitä vaan"-mielellä noussut jo kuudelta ja valmistauduttuani lähtenyt kipittämään suorinta tietä Hallavaan - ja nyt joku aivan varmasti kummastelee, miten Pekka the unikeko jaksaa viikonloppuna säätää kellon pirisemään. Laitoin askellukseen vauhtia ja vedin pipon tiukemmin päähäni, kunnes pääsinkin jo tallin ovelle ja vetäisin sen rivakasti auki. Annoin tämän kolahtaa kuuluvasti kiinni takanani, en voinut muuta ajatellakaan kuin lämpimän viltin alle pääsemistä.
"Miks joka kerta kun päätän vaivautua kävelemään niin luontomamma pistää ranttaliksi", nurisin taukotupaan astuttuani.
"Mitä mitä, meil on täällä apulaisehdokkaita", Aleksi kajautti meikäläisen nähtyään ja Mikille virnistäen lähti tuuppimaan minua takaisin käytävän puolelle.

Jaa-a, ukkelit laittoivat minut heti heinien tarjoilijan hommiin, antamatta tippaakaan armoa vaikka kuinka valitin jäätyneistä näpeistä. Näiden jaaritellessa siitä kuinka hevoset raivostuisivat jos aamusapuska tulisi myöhässä, itse toivoin vain jättäneeni sen herätyskellon koskemattomaksi... Ei siinä kuitenkaan kauaa kulunut, ja poikien kadottua näkymättömiin luikahdin taukotupaan ja kaadoin loput kahvit pannusta kuppiin. Huokaisten istahdin sohvalle kietaisten viltin suojakseni. Suureksi ihmeekseni avautuvasta ovesta ei astunutkaan Mikki tai Aleksi, vaan Valma. Pipoa ei näkynyt, ja tytön hiukset oli tavanomaisesti kietaistu nätille nutturalle.

"Hui, mä en tienny et täällä oli jo joku", hän naurahti työntäen villalapaset kaappiinsa. Keskeytin aavistuksen jäähtyneen kahvin hörppimisen ja tokaisin hymyillen:
"Njoo, päätin nousta kerranki aikasin, päivällä tääl on semmonen hälinä. Vaihtelu virkistää!"
"No hyvä että satuttiin samaan aikaan, onks täällä muita? Kylhän ainaki Aleksin pitäis jo..."
"Se tuolla virittelee omia huvejaan Mikin kanssa", möläytin väliin ja jatkoin virnistäen:
"Pistivät vielä viattoman tallityttösen jakelemaan safkat hevosille."
Valma hymyili viestittäen tietävänsä tunteen.

Inkakin oli paikalle ilmestynyt, kun pian saapastelimme Valman kanssa tallikäytävään. Tyttö kysyi heti ensimmäisenä, olisiko joku innokas liikuttelemaan Ranan hänen seuranaan, mutta hoitoheeboillamme oli harmillisesti tunnit tänään. Aleksi hoputti meidät viemään kopukat pihalle heti kun vain ilmestyimme miehen näkökenttään, joten ei kun menoksi. Sovimme tyttöjen vievän tuntsarit ja jätimme yksärit poikien huoleksi.
"Jättäkää Rana sit sisälle", Inka huikkasi näille. Aleksi antoi luvan viedä myös Blairin, joten Valma otti sen sekä Dunjan, Tintun ja Kyyhkyn. Itse vein Nikin, Vanillan, Cellen ja Been, Inka puolestaan Darcyn, Pallen, Darlin sekä Klikin.

Ehdimme jo huokaista helpotuksesta, kun vietävänä oli enää Palle. Inka kävi hakemassa energisen ruunan käytävän perältä ja talutti ulos hymyillen. Jäimme katsomaan kuinka tyttö vei herran tyynesti tarhalle ja tarttui porttiin. Irkku heilautti päänsä taivaisiin ja hypähti rivakasti taakse, saaden riimunnarun lipeämään Inkan kädestä. Kesti hetken tajuta koko asia, mutta sekunnin sadasosassa olimme jo Valman kanssa juoksemassa pitkin pihaa päämääränä saada nuoriherra pyydystettyä.
"Mitäs toi nyt oli, eihän se yleensä tee tolleen?" tyttö puuskahti.
"Selvästi pelästy jotain, mä kun oon tottunu näkemään Pallen niin rauhallisena."

Irlannincob oli päättänyt ravailla kilttinä poikana suoraan talliin, ja löysimmekin sen omasta karsinastaan - fiksuna hevosena tämä oli astellut suoraan avonaisesta ovesta boksiinsa. Inka asteli hengästyneenä herran luo ja nosti riimunnarun maasta.
"Luojan kiitos tää ei kietoutunu raukan jalkoihin", hän mutisi silitellen Pallen kaulaa. Tyttö lähti pienen päivittelyn ja vammojen varalta tarkistuksen jälkeen taluttamaan ruunaa toistamiseen pihalle, poju käveli tyynen rauhallisesti kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Inka vei sen ripeästi tarhaan ja homma hoitui tavalliseen tapaan. Onneks tästäki karkumatkasta nyt selvittii säikähdyksellä, mietin hieman huvittuneena itsekseni.

Saimme pojilta hieman ihmettelyä osaksemme, kun operaatiossa olikin kestänyt odotettua kauemmin.
"Eeei mikään", vastasimme kuorossa tirskunnan säestyksellä Aleksin kysyessä viiveen syytä. Yritin pelastaa kiusaantuneen tilanteen osoittaen kysymykseni Inkalle:
"Niin eikös sun sinne liikuttamaanki ois joskus ehittävä?"
"Joo, ku ne tuntilaisetki tulee jo iltapäivällä", tyttö sanoi pirteästi. Kolmen koplamme riensi virnuillen ulos taukotuvasta. Päätimme Valman kanssa ruveta siivoilemaan karsinoita sillä aikaa, kun Inka laittoi silmäteränsä valmiiksi. Jako oli simppeli - meikä putsasi oikean puolen ja Valma vasemman. Tartuimme talikoihin ja kärräsimme kottarit karsinoihin.

Karsinarivit saatiin tovissa puhtaaksi, kyllähän siinä kahdella käsiparilla kului sen verran aikaa että Inka sai Ranan hoidettua ja varusteet niskaan. Kuskasimme kukkuroilleen lapetut kottikärryt lantalaan, hyvinhän se matka sujui siihen asti kun oli aika kipata saaliit p*skavuoren täytteeksi. Kottarini heittivät hyvästit tasapainolle ja rymähtivät kyljelleen, rupea nyt siinä sitten siirtelemään huti levähtäneitä moskia siististi.
"Ei oo tosissaa", parkaisin muuta keksimättä. Valmalle meinasi käydä sama juttu huojumisesta päätellen, mutta hän osasi onneksi varautua tilanteeseen ja sai kipattua lannat suht siististi kasan sekaan. Tirskuminenkaan ei paluumatkalla jäänyt kovin vähäiseksi...

Inka oli jo suunnannut Ranan kanssa maneesiin, joten hipsimme maratonjuoksijoiden tavoin myrskytuulen läpi ja viheltelimme ennen oven avaamista. Tyttö käveli rautiaankimonsa kanssa alkukäyntejä pitkin ohjin.
"Mikä teil siellä oikein kesti? Venasin varmaa vartin", Inka hymisi. Annoin Valman hoitaa puhumisen, minua nauratti liikaa jotta olisin voinut selittää mitään repeilemättä.
"Sattu vähän kömmähdyksiä tuolla... lantalassa", ruskeahiuksinen virnisteli.

"Aika outoo ajatella että kello on jo neljä", mumisin huiviini. "Satuttiin tänne jo aamusta... Aika on menny kauheen nopeesti."
"Viikonloppu sen tekee", Inka huikkasi.
"Älä mee sanomaan, mä tulisin normaalisti viikonloppusin vielä myöhemmin ku arkena", sanoin pokerinaamana viitaten siihen, että yleensä satun nukkumaan puoleen päivään kunhan siihen vain on mahdollisuus. Inka teki Ranan kanssa ravivoltteja tavoitteena saada tamma paremmin kuulolle. Tämä huitoi hännällään ja vaahtoa lennähteli sen ryntäille. Valkoinen tamma osaavan ratsastajan kanssa oli kuitenkin vaikuttava näky monesta kantista, vaikka Rana tosiaan tuntui ajoittain odottavan, milloin pääsee lähtemään kuin tykin suusta.

Syvennyimme Valman kanssa molemmat ratsukon katselemiseen. Parissa ensimmäisessä laukannostossa ilmeni energiapukkeja, mutta Inka tajusi tehdä paljon voltteja ja keksi vähän väliä tammalleen uusia aivopähkinöitä. Oli mukavaa nähdä Rana muussakin mielessä kuin kaltereiden tai portin takaa, se oli kutakuinkin sellainen hevonen kuin ensivaikutelmasta olin saanut irti. Laukkatyöskentelyn jälkeen tyttö antoi kimolle pitkät ohjat ja avasi hieman hupparinsa vetoketjua.
"Hyvin meni", peukutimme yhteen ääneen ja saimme Inkan hymyn levenemään entisestään. Nousimme katsomosta, mennen sitten avaamaan oven valmiiksi. Vaaleaverikkö taputti Ranan kaulaa ja hyppäsi ratsailta, nosti jalustimet ja löysäsi hieman vyötä.

Valma lupautui auttelemaan Inkaa varusteiden purkamisessa, itse pääsin heidän puolestaan hengähtämään taukotupaan. Sohvalla istuskeli Salla Villivarsaan uppoutuneena, Topias näpytteli kännykkäänsä ja Emppu silitteli Hiisua. Veera taisi olla ainoa toimeton joka huomasi sisääntuloni, hymyillen lösähdin hänen viereensä ja huokaisin:
"Tänne onki kerääntyny porukkaa sitte aamun."
Mikki oli ties missä, samoin Aleksi - eikä tallilla sitten muita tainnut ollakaan. Pian alkaisivat ratsastustunnitkin... Olisi hauska nähdä, miten joku aivan uusi kasvo ratsastaisi Cellellä.

Hain riimunnarun silmäteräni karsinalta ja lähdin saman tien pihalle. Pakkassää nipisteli poskiani. Tuuli oli hieman laantunut, mutta edelleen puhalsi ajoittain sellaisia puuskia että siinähän tunsi taas lennähtävänsä taivaan tuuliin. Jouduin suojaamaan kasvojani viiman mukana leijailevaa lumihöttöä vastaan, pipokin tuntui siinä samalla pyrkivänsä tuulen mukaan. Cellen tarhalle ennätettyäni avasin reippaasti portin ja astuin sisään, vaalea herra seisoskeli hieman kauempana. Tänään ruunalla ei ollut toppaloimea sillä pakkasta oli vain kahdeksan astetta, se näytti niin sirolta ja kauniilta. Astuin Ceen vierelle ja silittelin sen päätä hetken, kunnes kiinnitin riimunnarun lähtien sitten taluttamaan sitä ulos tarhasta.

/ jatkelen tätä vielä huomenna, kun huomasin että tää painottuukin aika lailla kaikkeen muuhun puuhailuun ja Cellen kanssa touhuaminen alkaa varsinaisesti vasta tässä lopussa (: tähän aikaan ei vaan kauheesti uskalla unenpöpperöisiä kirjoitusyrityksiä enää tähän liittää, u know /

Becca & Celle #2

Ensisilmäyksellä..

Tarvoin ainakin viidentoista sentin lumikinoksissa, tai siltä kuitenkin tuntui! Kaulaani peitti paksu villakaulahuivi jonne piilotin suuni ja puhalsin lämmintä ilmaa itseeni. Villapaidan ja paksun toppatakin altakin näytti tulevan kylmä, eikä varpaat sen paremmassa kunnossa olleet. Tuli mieleen elokuva pirates of the karibian, jossa yhden miehen varvas oli niin jäässä, että kun mies yritti lämmittää sitö, varvas katkesi.
-Hyvästi varpaat.. Mutisin ääneen ja kohotin katseeni varpaista tielle.
-Vihdoin! Hihkaisin tutun auton kääntyvän risteyksestä minua kohti. Auto oli minun mutta kaverini oli hakenut sen autokorjaamossa.
-Sori, mä oon myöhässä! Arttu pahoitteli. Oikeastaan en kutsunut ikinä Arttua Artuksi vaan hän oli minulle skeittimies. Keksin lempinimen joskus kauan sitten minun ja Artun tavatessa skeitti rampeilla.
-Niin kuin aina, skeittimies! Irvistin 18-vuotiaalle pojalle ja hyppäsin etupenkille.
-Tällä kelillä ei päästä enää skeittaamaan. Arttu totesi.
-Niin, mut eiks jossai halleilla ookkin jotai sisä ramppeja? Kysyin ja kiinnitin turvavyön.
-Jeps. Haluutko mennä?
-Joo!


-Vatsassani lenteli perhosia kävellessäni kohti punaista tallirakennusta. En oikein tiennyt minne mennä mutta avasin silti oven jota "tervetuloa" kyltti koristeli. Koputtelin lumiset kenkäni ja astuin sisään. Nenääni tulvahti tuttu hevosen haju jolloin jännitys alkoi laantua. Kuulin lähestyviä askeleita ja pian kulman takaa ilmestyikin kivan näköinen poika.
-Moi! Poika sanoi ja vilkaisi minua päästä kohmeisiin varpaisiin.
-No hyvää juhannusta sullekkin vaan! Totesin pojalle irvistäen. Tämä katsoi minua ensin hämmentyneenä kunnes hänen kasvoilleen ilmestyi vino hymy.
-Jaahas, siel varmaan on pari astetta pakkasta vai? Hän naurahti.
-Jeps, jos saisin jostain käsiini tän tallin pääpirun voisin antaa sulle nallekarkin.
-Vouu! Mä oon Rafael jos sen saa sanoo. Ja pääpiru on tuolla! Poika totesi huitoen jonnekkin oven luo.
-Ookoo.. Oon Tiia-Iina.. Mutisin ja hyppelin kohmeisena ovesta sisään.


-Johan mä sanoin et..! Miehen huuto jäi kesken kun hän huomasi ovesta astuvan hahmon eli minut. Tämä toljotti hetken meikattuja kasvojani ennen kuin pahoitteli huutoansa.
-Ei haittaa! Olen Tiia-Iina eli siis Cellen uusi hoitaja.
-Jaa! Niin, minä olenkin Max.. Mies mutisi ja siirti taas kasvonsa tietokoneeseen.
-Missä on taukotupa? Kysyin nopeasti.
-Äh, mä oon niin kiireinen että Valma voi varmaan näyttää sulle sen. Max kertoi jolloin huomasin nurkassa istuvan tytön.
-Joo voin mä! Tyttö totesi ja nousi seisomaan.
-Kiva! Hymyilin Valmalle ja kävelin tytön perään pois huoneesta.


Voin tehä sulle kuumaa kaakaota jos haluut, näytät ainakin sen verran kohmeiselta.. Valma irvisti katsellessaan minun kylmää olemusta.
-Voi että jotkut osaa lukee ajatuksia! Henkäisin onnellisena ja istahdin sohvalle. Vähän ajan päästä työnsin kohmeiset sormeni lämpimän kaakao mukiin kiinni. Hörpin lämmintä maidon ja suklaan seosta kunnes muistin Cellen.
-Nyt pitää mennä! Huikkasin Valmalle ja aloin pukemaan toppa kuortani.
-Okei, jos tarviit apua pyydä vaan muilta tallilaisilta! Valma huudahti ja psiskaisin taukotuvan oven kiinni ja suuntasin karsinoiden luo. Bee, Darli.. Kyyhky.. Vihdoin huomasin karsinan jonka kyltissä luki isoilla kirjaimilla"CELLE".
Katsahdin karsinaan. Celle katseli minua uteliaasti söpöillä silmillään ja haisteli ilmaa. Avasin karsinan oven ja ojensin Cellelle kättä. Celle peruutti ja kääntyi takapuoli minua kohti.
-Hei.. Eläs nyt.. Tule vaan, en minä pure.. Sanoin hiljaa ja kävelin hitaasti Celleä kohti. Celle käänsi päänsä varovasti ja haisteli kättäni.
-Niin.. Ei oo mitään pelättävää! Kuiskasin ruunalle ja rapsutin sitä korvan takaa. Nyt Celle kääntyi kokonaan. Taputin sitä kaulalle ja vilkaisin tallikäytävälle. Max asteli reippain askelin luokseni iloisen näköisenä.


-Celle menee tänään alottelevien tunnille niin josko voisit juoksuttaa siltä ylimääräiset virrat pois, ei oo hyvä jos se tunnilla käyttäytyy hassusti. Max selitti.
-Joo tottakai! Hihkaisin ja käännyin katsomaan Celleä. Ruuna rouskutti rauhassa heiniään ja katseli uteliaana ympärilleen.
-Hyvä. Sen pitää olla valmis tunnin päästä. Tai vajaan. Max sanoi ja katosi taas sinne mistä oli tullutkin. Kävin noutamassa harjapakin ja palatessani Celle seisoi keskellä tallikäytävää.
-Jaahas, sinä siis kerrot heti mielipiteesi alkeistunnista vai?! Nauroin ruunalle ja nappasin sen riimun ja kehotin menemään karsinaan maiskauttamalla. Ensin Celle luimisti riimun nappaamisesta mutta käveli silti kiltisti karsinaan. Aloitin kovalla harjalla josta Celle ei välittänyt ollenkaan vaikka luimikin mahan alta harjatessa.


Otin juoksutusliinan sekä suitset joista irrotin ohjat. Sitten palasin Cellen karsinalle ja pujotin suitset ruunan suuhun jotka se otti automaattisesti suuhun.
-Hyvä! Kehuin Celleä. Kiinnitin remmit ja nappasin naulasta juoksutusliinan jonka olin pyörittänyt rullalle. Kiinnitin juoksutusliinan suitsiin ja avasin karsinan oven. Celle yritti heti rynnätä ulos mutta ennetin nykäistä juoksutusliinasta jolloin Celle unohti minun olevan narun päässä.
-Pysys paikoillasi! Sanoin tiukasti ruunalle. Celle kuunteli tarkkaan varoittavaa äänensävyäni ja tajusi sen pitävän olla kiltisti.
-Noin, rauhassa. Sanoin sille ja annoin luvan lähteä liikkeelle. Talutin Cellen kentälle ja rullasin juoksutusliinan pitkäksi.
-Taisit unohtaa tämän! Valma huikkasi tuoden kädessään pitkää juoksutusraippaa.
-Kiitti! Sanoin tytölle ja maiskautin Cellen liikkeelle.


Kun Celle oli laukannut molempiin suuntiin käskin sen käyntiin ja annoin sen levähtää. Celle vaikutti nyt rauhallisemmalta joten eiköhän työni ollut tehty? Rullasin jälleen juoksutusliinan lyhyeksi ja talutin ruunaa hetkisen. Kehuin Celleä samalla ja taputin kaulalle.
-Hyvä poika! Hymähdin uudelle hoitsulleni ja avasin kentän portin. Talutin Cellen takaisin talliin jossa ojensin sille aamulla taskuuni työntäneeni porkkanan palan. Celle söi palan nopeasti ja alkoi haluta toista palaa, ja pakkohan mun oli antaa kun sillä oli niin söpö koiranpentu katse! <3
-Mä hemmottelen sut pian pilalle jos jatkan tätä! Naurahdin Cellelle ja suukotin sen turpaa. Jätin satulan ja suitset karsinan eteen jotta tuntiratsastajsn ei tarvitsisi hakea niitä. Kävelin suoraan Maxin luo ilmoittamaan että olin valmis.


-Kiitti tästä! Max sanoi.
-Eipä mitään! Mielelläni mä juoksutin Celleä, meillä meni muutenkin tosi hyvin! Kerroin miehelle.
-Hyvä! Nyt mun pitää kyl mennä pitää se tunti.. Tämä ilmoitti ja häipyi talliin. Kun istuin taas omassa autossani ajelemassa lumisia teitä pitkin kotiin olin vain yhtä hymyä koko tyttö! Celle vain oli saanut minut tosi hyvälle tuulelle, ehkä sillä oli sellainen ominaisuus?

Tiia-Iina & uusi ihana kauraturpa

Jälleen yhdessä


Kylmä kirpisteli poskipäitäni 15 asteen talvipakkasessa. Työnsin ulko-oven kiinni ja vedin oliivin värisen toppatakin vetoketjun ylös. Minulla oli hirveä into eksyä taas tallille, porukka ainakin oli viime kerralla ollut todella mukava. Varsinkin Valma, vaikkein yleensä tykkääkkään tytöistä kavereina. Ehkä tapaisin tänään hauskoja poikia ja vaikka saisin kavereitakin? Ylireippaasti tarvoin paksun lumihangen läpi autolleni ja nousin kuskin paikalle. Minulla oli sopivasti One Direction levy jonka pistin tietenkin heti soimaan. Myönnetään, olen fani! Käynnistin auton moottorin ja huristin pois lumisesta pihasta.

Kun asfalttitie tuli risteykseen bongasin Hallavaan johtavan tienviitan ja käännyin soratielle. Tietä ympäröi painavasta lumesta taipuneet puut. En ollut millään tavalla fiksu ympäristötiedossa joten puitten nimestä ei ollut harmainta aavistusta, varsinkaan talvella. Vihdoin punaisen tallin katto pilkahti näkyviin puitten lomasta ja pian tajusinkin saapuneeni Hallavaan. Sammutin levyn joka soitti parhaillaan Kiss you - nimistä kappaletta. Pysäköin autoni parkkipaikalle ja hyppäsin pois kyydistä. Rawle vikisi autossa jolloin muistin että olin ottanut valkean chiuauvani mukaan. Avasin peräkontin luukun ja päästin Rawlen vapaaksi.

Rawle käveli haistellen uutta paikkaa.
-Ala jo tulla! Sanoin pennulle ja avasin tallin oven ja kävelin sisään Rawle perässäni. Tuntematon tyttö ilmestyi kulman takaa ja tämän suu suli heti hymyyn.
-Oiii..! Kun söpö koira sulla! Tyttö inisi.
-Hah! Et oo eka joka sanoo noin! Hymyilin tytölle. Tyttö polvistui rapsuttamaan Rawlea ja kohotti katseensa taas minua kohti.
-Mä oon muuten Minna. Tyttö esittäytyi.
-Ai, olet siis Darlin hoitaja. Ja mä oon Tiia-Iina. Tyttö nyökkäili hymyillen ja nousi seisomaan.
-Mun pitää mennä. Tavataan myöhemmin! Tyttö sanoi ja kiirehti karsinoitten luo. Nyökkäsin hymyillen ja kävelin taas tallin toimistoon.

Max istui taas tuttuun tapaansa pöydän ääressä paperoiden seassa.
-Moi! Hymyilin naiselle ja nostin Rawlen syliini.
-Voiks tää jäädä tänne? Se on tottunut hevosiin eikä hauku kellekkään ikinä. Selitin nopeasti. Ensin Max katsoi minua hieman hämmentyneenä mutta nyökkäsi sitten.
-Hyvä on. Kunhan se ei pyöri jaloissa. Max varoitti.
-Kiitti! Se on ollut koko elämänsä hevosten parissa, se osaa käyttäytyä! Vakuutin ja ryntäsin katsomaan ilmoitustaulua.

Listassa luki ensimmäisenä nimi "Celle" Hymyilin iloisesti. Saisin laittaa Cellen valmiiksi tunnille. Huomasin tunnin olevan estetunti joten nappasin suojat samalla kun hain satulan ja suitset. Avasin karsinan oven mutta Celle oli jo valmiina takapuoli minua kohti.
-Hei.. Muistatko mut? Tuu tänne vaan.. Puhelin ruunalle. Hetken päästä Celle kääntyi mutta siinä kesti huomattavasti enemmän aikaa kuin viimeksi. Poimin harjapakista kovan harjan ja tälläkertaa harjasin mahan hellästi jolloin Celle ei luimistellut ollenkaan.
-Ai Rafael! Sanoin huomatessani tutun pojan.
-No moi! Saanko mä nyt sen nallekarkin? Rafael irvisti.
-Ei mukana. Nauroin ja heitin harjan pakkiin ja nostin satulan Cellen selkään. Celle ei reagoinut mitenkään sillä oli saanut juuri Rafaelilta porkkanan palan.
-Moi. Kukas sä oot? Toinen karsinan ovelle ilmestynyt poika kysyi.
"Häh, jahtaako mua poika lauma?" Ajattelin peitellen itseltäni tyytyväisyyttäni.

-Tiia-Iina. Vastasin ystävällisesti pojalle.
-Ookoo, oon Miro. Poika vastasi tutkaillen vartaloani. Pojalla oli käppi sivuttain päässä ja vaikutti muutenkin hyvin, noh, omalaatuiselta?
-Kiva. Ketäs te hoidatte?
-Mä toimin tääl tallimestarina. Rafael vastasi automaattisesti.
-Okei ent... Jätin lauseeni kesken nähdessäni Miron iloisen virneen.
-Häh? Ihmettelin tämän yhtäkkiä lauennutta naurua.
-Häh? Toistin ihmeissäni kunnes huomasin mille pojat parhaillaan nauroivat. Celle piehtaroi parhaillaan puruissa selkäni takana. Yritin näyttää vihaiselta mutta epäonnistuin erittäin hyvin ja purskahdin itsekkin nauruun.

Kun olin vihdoin saanut Cellen uudestaan harjattua nostin satulan ruunan selkään ja kiristin satulavyön.
-Sä oot kyl aika hauska. Sanoin ääneen Cellelle. Ruuna kääntyi katsomaan minua yrittäen näyttää viattomalta mutta huomasin kyllä pilkkeen silmäkulmassa.Ihmettelin että ruunasta oli kuoriutunut tuollainenkin luonne ja ujo hevonen taisi olla Cellen kannalta vähäksi aikaa unohdettu. Taputin Celleä kaulalle ja nappasin suitset karsinan edustalta. Nostin ohjat kaulalle ja kiinnitin remmit. Hetken päästä tallista alkoi kuulua iloisia ääniä:
-Mä sain Cellen.
-Mä sain Been! Jihuu! Kuului kommentteja. Ojensin Cellen ohjat ratsastajalle jotka poistuivat nopeasti maneesiin.

Ulkona paistoi aurinko vaikka pakkas asteita olikin jonkun verran. Lapoin lantaa lumen seasta kottikärryihin vinhaa vauhtia. Kuka muka halusi putsata laidunta joka on hirveän leveä? Kun kottikärry alkoi täyttyä ja laidun näytti käyttö kelvoiselta painelin lantalaan tyhjentämään kärryt. Palasin talliin jossa huomasin yhden uuden kasvon sekä kaksi jo ennestään tuttua. Valma, vaalea hiuksinen tyttö sekä Max.
-Moi! Valma tervehti.
-Moi! Vastasin tytölle. Blondi katseli minua hieman arvostelevasti kun pyörittelin sormessani kiharoilla olevaa pähkinänruskeaa tukkaa.
-Ootko sä se Cellen uus hoitaja? Tyttö kysyi. Hän oli arvioltani minua pari vuotta nuorempi mutta hänen äänensävynsä oli silti väheksyvä.
-Mmm.. Jep. Vastasin töksähtävästi ja kävelin pois. Tiesin käyttäytyneeni töykeästi mutta minua ei huvittanut olla juuri tuon tytön seurassa joten lähdin paikalta.

Uuden tytön väheksyvä sävy oli saanut mielialaani hieman alentumaan mutta se nousi heti kun ratsastaja talutti Cellen takaisin karsinaan. Ratsastaja riisui Celleltä itse varusteet joten minun ei tarvinnut tehdä mitään. Rapsutin Celleä mutta se kääntyi heti pois päin minusta. Ujon hevosen puoli oli taas palannut.
-Aha. Haluut olla yksin vai? Sanoin happamasti ruunalle ja käännyin ympäri ja jäin seisomaan karsinaan. Hetken päästä tunsin turvan työntyvän sisään kainalostani. Se jos mikä oli ihana tunne! Ihanin tunne pitkään aikaan!

Tiia & kauraturpa

Maxin estetunti..

Sori, sä jäät tänään kotiin! Sanoin Rawlelle ja nappasin pöydältä ruokani jämät. Astia oli täynnä makaroonia sekä kakkua jälkkäriksi. Kävelin hyiseen säähän ulos juuri ennenkuin Rawle ehti juosta ulos. Kävelin nopeasti autolleni ja hyppäsin jälleen kuskin paikalle. Tälläkertaa autossa ei ollut cd: Levyjä joten pistin vastahakoisesti lähinnä olevan levyn soimaan joka myöhemmin paljastui Nicki Minaj:jiksi. Sammutin radion tylsistyneenä ja käännyin Hallavaan johtavalle tielle.

Lunta ei enää ollut niin paljon kuin eilen mutta silti lumi kertyi tallin oven eteen reilusti. Potkin lumet oven edestä pois ja työnnyin sisään. Kiirehdin katsomaan tuntilistaa.
-Tiia-Iina ja Tinttu. Sanoin ääneen. Muistin tämän hoitajan nimen, Moona. Menin etsiskelemään Tintun karsinaa ja löysin nopeasti tämän syömässä heiniään. Ilmeisesti Moona oli laittamassa Tinttua sillä ruskea tukkainen tyttö kurkisti Tintun takaa.

-Moi! Oon Tiia-Iina. Esittäydyin tytölle ja annoin Tintun haistella kättäni.
-Aa, Cellen hoitaja! Olen Moona ja mä tosiaan hoidan tätä Tinttua. Tyttö selitti.
-Kiva! Ratsastan sillä tän tunnin, mutta annan sun laittaa sen valmiiks ihan rauhassa. Sanoin Moonalle ja kävelin tallitupaan jossa huomasin Danielin ja Rafaelin.
-Moi! Pojat tervehtivät.
-Ruokaa..! Sanoin ja työnsin ruokarasian poikien eteen.
-Mmm! Mammonaa..! Rafael sanoi ja alkoi lapaa makaroonilaatikkoa suuhunsa.
-Jätä mullekkin! Daniel huudahti ja taikoi haarukan itselleen pöydältä.
-Siitä oli tarkotus jättää muillekkin! Nauroin ja vilkaisin auki työntyvän oven puoleen.

-Moi! Tervehdin Valmaa.
-Miks et osallistunut tunnille? Daniel kysyi tytöltä.
-Ei huvittanut.. Valma mutisi.
-Aijjaa.. Se on varmaan hyvä! Rafael säesti. Hetken päästä Valma poistui hiljaa huoneesta.
-Mikäköhän sillä oli? Daniel ihmetteli suu täynnä ruokaa. Kohautin olkapäitäni ja jatkoin lämpimän kaakaoni hörppimistä.
-Moikka! Heleä äänisen tytön ääni kuului takaani. Vilkaisin olkani yli ja huomasin Tiian. Hän oli ilmeisesti päässyt Been hoitajaksi. Tämän naama oli meikattu lähes kokonaan, tajusin että tyttö oli sitä mainetta ettei ainakaan pääsisi minun ystävälistalleni.
-Moi! Vastasin tervehdykseen jonka jälkeen lähdin ripeästi paikalta.

Otin Tintun ohjat Moonalta ja talutin hevosen maneesiin. Kiristin satulavyön ja ponnistin selkään. Pidensin jalustimet jonka jälkeen aloin verrytellä Tinttua. Tein välillä väistöjä ja voltteja että saisin Tintun taipuvaksi ja rennoksi. Max kasaili esteitä silloin kuin vielä ravailimmekin. Alussa Tinttu tuntui tahmealta mutta ajan myötä tehtävät alkoivat sujua paremmin.
-Laita siihen Tinttuun enemmän vauhtia tai ette pääse ikinä ton sarjan yli. Sain kyllä patistaa pientä ponia allani että se edes viitsisi hypätä. Viimeiset hypyt
suoritimme Tintun kanssa kunnialla loppuun.

Tunnin jälkeen Moona lupasi edelleen hoitaa Tintun kuntoon.
-Kiitti hirveesti! Kiittelin tätä ja palasin tallitupaan vaihtamaan vaatteita. Vaalea tukkainen tyttö istuskeli sohvalla syömässä ruokiani.
-Hyvä että pojat jättivät sullekin! Hymähdin tytölle. Pinkit latvat heilahtivat tytön kääntyessä katsomaan minua.
-Hah, Jeps! Mä oon muuten Inka. Taidatkin olla Tiia? Tyttö kysyi.
-Tiia-Iina. Korjasin ajatellessani tällättyä mustatukksista tyttöä. Ainakin minulla oli vain kevyt meikki.
-Ahaa! Siis Cellen hoitaja.. Inka hymyili.
-Joo.. Mun pitää muuten lähteä. Nähdään kuitenkin! Naurahdin Inkalle.
-Joo! Ja kiitti näistä sapuskoista! Inka sanoi kohottaen rasiaani. Jätin tytölle viimeisen hymyn ja palasin talliin.

-Heitin Cellen kuppiin pari porkkanaa ja kävin suukottamassa sen turpaa.
-Nähdään pikku poika! Sanoin ystävällisesti ruunalle ja palasin autolleni.
-Tulen taas huomenna!

Tiia-Iina & kauraturpa

sori, varmaan kirjotusvirheitä täynnä kun tein kännykällä.. Muutenki varmasti ihan surkee..

Icy start, 19.2.2015

Kello oli sunnilleen puoli neljä, kun äiti jätti minut yksin seisomaan miltei autiolle tallipihalle. Tuo oli vain vilkuttanut mennessään ja sanonut järkänneensä minulle hoitohevosen tältä tallilta, ja posottanut sitten menemään uudella autollamme. Kylmä tuuli yritti työntää minua kumoon, ja kiskoessani napaan asti ulottuvia, miltei valkoisia hiuksia niskan takaa toivoin edes koiramme Wrach:in [Ur-ach] vierelleni, mutta se pentele oli juuri nyt äidin kanssa autossa tekemässä kuolalänttitaidetta takalasiin. Alina olisi tullut mukaani tänne, mutta hänellä oli jotain tekemistä niiden koulussa saatujen kavereiden kanssa. Huokaisten hiljaa otin suunnakseni tallin, josta hohti lämmin lamppujen hehku. Avasin varovasti oven, ja astuin sisään lämpöiseen talliin.

Orpona jäin seisomaan keskelle käytävää, katsellen karsinoissaan olevia hevosia. Kiertelin pitkin tallia, ennen kuin avasin jonkinlaiseksi taukohuoneeksi veikkaamani oven. Sisällä olevat muutama silmäparia kääntyivät katsomaan minua, ja nopeasti katsoin maahan, vaaleat hiukset silmien eteen heilahtaen. Suljin oven perässäni ja katselin ympärilleni, jolloin katseeni osui ilmoitustauluun. Sitä voisi tutkia, tuumasin, ja suunnistin sitä kohti. Matkani kuitenkin keskeytti pipopäinen nainen, jolla oli lyhyeksi leikatut hiukset.
”Hei!” tuo hymyili, ja sopersin hätäisen ”Hi”:n vastaukseksi.
”Taidatkin olla se Alana..?” nainen kysyi, tutkaillen minua katseellaan.
”Yes”, vastasin automaattisesti englanniksi, ja tunsin poskieni hiipivän punaisiksi.
”Äitisi soitti. Hän ehdotti jos katsoisimme jotain hoitohevosta sinulle, ja meillä onkin yksi josta saattaisit pitää. Olen muuten Max. No mutta mennäänkö katsomaan niitä hevosia? Tässä on hetki aikaa ennen kuin tunnit alkavat”, Max selitti, ja unohdin varmasti joka ikisen suomenkielisen sanan jonka tiesin.
”Okay..” mutisin hiljaa.
”Ymmärräthän sä suomea?” Max kääntyi yhtäkkiä minua kohti, ja meinasin törmätä tuohon. Nyökkäsin hätäisesti.
”I understand.. Muta puhuminen on vaikeata..” sopersin kalpeana, ja Max nyökkäsi vastaukseksi. Hän veti minut hihasta suuren rautiaan hevosen luokse, joka vilkuili meitä epäilevänä kaltereiden välistä.
”Tämä on Celle. Se on tosi kiltti, mutta vähän herkkä ja ujo”, Max hymyili ja silitti varovasti ruunaa. Se höristi korviaan hetkeksi ennen kuin käänsi taas katseensa pois. ”Äitisi ehdotti jos alkaisit hoitaa sitä? Voisit vaikka harjata sen nyt? Näytän missä on harjat", nainen selitti, ja raahasi minut satuloiden luokse. Max näytti mistä löytäisin Cellen kaikki tavarat, ja passitti minut sitten harjat sylissäni ruunan karsinalle.
Varovasti avasin oven, jonka takana minua katseli hieman epäluuloisen oloisena korkea rautias hevonen.
"O' hey lad, how you doing?" mutisin hevoselle hiljaa ottaessani riimua käteeni. Unohdin piilottaa aksenttini, mutta en välittänyt siitä juuri nyt, sillä kenenkään ei tarvinnut ymmärtää mitä puhuin muutenkaan. Celle katsoi minua hievahtamatta, ja varovasti pujotin riimun sen päähän.
Silittelin ruunan kaulaa jonkin ajan, ennen kuin kaivoin jonkin pehmeän harjan. Harjan nähdessään Celle puhisi ja vaihtoi epäilevänä painoaan takajalkojensa varassa. Laskin harjan maahan ja sidoin ruunan kiinni, jolloin se pyöritteli korviaan epäilevänä ympäri. Hevosta tarkkaillen aloin sukimaan punertavaa karvaa, ja huokaisin helpotuksesta. Vihdoinkin lievitystä kuukauden hevostaukoon...
Olimme muuttaneet Suomeen juuri ennen koulujen alkua, ja omat hevosemme jäi Irlantiin. Muutama hevonen oli tarkoitus tuoda Suomeen, mutta suurin osa jäi omalle tilallemme, jonka kunnossapidosta huolehtisi serkkumme. Isä ei ollut kokenut järkeväksi tuoda kaikkia, sillä menisimme Irlantiin kuitenkin usein, eikä meillä sentään sellaisia rahoja ollut, millä pystyi neljäkymmentä hevosta tuomaan tänne ja ylläpitämään ne vielä jollain vieraalla tallilla. Oma varsani, tulevaisuuden kenttälupaus kyllä tulisi Suomeen mahdollisimman pian, ja vaikka Alina pitikin minua hulluna halutessani sen "ihmissyöjän" tänne.
Hymyillen omille ajatuksilleni katselin Celleä, jolloin sanomattakin ensimmäinen ajatus oli komea, seuraava kaunis. Ruunan katseesta näki sen olevan herkkä, mutta kuitenkin kiltti ja miellyttämisenhaluinen.
Hieman pölyä lennähti ilmaan jokaisella varovaisella vedollani, ja yskähtäessäni Celle kohotti päätään nopeasti, vilkaisten minua.
"Oy sonny, you don't have anything to fear about. I got yer back, hear me?" silittelin hevosen kaulaa ja katselin sen korvia.
Jonkin ajan kuluttua etsin kaviokoukkua harjojen joukosta, Cellen katsellessa touhujani. Päätin että kaviot puhdistaisin määrätietoisesti, mutta kuitenkin pomottelematta, niin että vaikuttaisin Cellen mielestä tietäväni mitä teen. Ruuna nosti jalkansa kiltisti, mutta oli jännittynyt ja valmis kiskaisemaan sen heti pois vaaratilanteen uhatessa. Puhdistettuani kavion laskin sen alas, ja silitin ruunan kylkeä siirtyessäni seuraavaan jalkaan. Kaikkien kavioiden ollessa puhtaita liasta jäin silittelemään Celleä, ja ajattelin meistä tulevan vielä ihan hyvät kaverit.
Herkän silittelyhetkemme keskeytti Max, joka saapui karsinalle.
"Noh, mitäs pidät?"
"Hän on kiva, maybe a bit quiet..." kaikki oppimani suomenkieli katosi siinä samassa, ja katsoin maata, hiukset valuen taas naaman eteen.
"Siitä hoitamisesta sitten, kiinnostaisiko se sinua?" Max jatkoi kyselyään välittämättä tuon taivaallista kielenpuutteestani. Nyökkäsin vastaukseksi hymyillen hieman, ja naisen suu suli leveämpään hymyyn. "No, tervetuloa sitten vaan Hallavaan!" tuo toivotti, ja kiitin häntä kohteliaasti. Max lähti johonkin hoitamaan asioitaan, ja itse keräsin tavarani Cellen karsinasta. Vein kaikki ruunan harjat sun muut oikeille paikoilleen, ja lähdin parkkipaikkaa kohden. Äiti oli luvannut tulla hakemaan näihin aikoihin.
Parkkipaikalle päästyäni tunnistin automme ja harmaan koiran suuren pään, joka yritti työntyä ulos ikkunan läpi. Avasin oven, ja jouduin irlanninsusikoiran hyökkäyksen kohteeksi Wrachin kielen ollessa melkein yhtä leveä kuin oma pääni, jota uros yritti innoissaan nuolla. Komensin koiran pois sylistäni (60 kiloa koiraa ei ole kiva pitää päällä), ja keskityin vastaamaan äidin kysymyksiin.
"No, mitäs sanot? Oliko kivaa?"
"Yeah, sure, t'was nice.. The quietest 'orse I've ever seen, but I think you were trying to do that, eh?"
"Mähän sanoin että löydän sulle samanlaisen hevosen kuin itsekin olet!" äiti totesi riemastuneena, ja lähti ajamaan kotia kohti.

Suspicious, 20.3.2015
Celle ei ollut samaa mieltä kanssani piponi ihmeellisyydestä, johon laitoin porkkananpalasen. Jouduin syöttämään porkkanan kädestäni.

You're a big girl now, 8.4.2015

Hymyillen onnellisena talsin tallille, uudet korvakorut korvissa. Alina oli antanut ne minulle, ja itse olin aamulla antanut tuolle uudet farkut, joita hän oli kuolannut jo heti Suomeen muutettuamme. Siskoni oli herättänyt minut tasan 03:12 aamulla, ja hihkunut syntyneensä kolme minuuttia minua aikaisemmin. Mutisten vaimean "Good for you":n olin kääntänyt kylkeä, saaden Alinan hoputtamana Wrachin hyppäämään päälleni. Koulussakin Alina oli saanut kaverinsa laulamaan meille onnittelun, ja minun oli ollut pakko jäädä kuuntelemaan hieman epävireistä hoilotusta, vaikka olisin halunnut kadota maan alle. Minä kun en ollut tottunut vetämään huomiota itseeni, mutta Alina taasen nautti tietäessään useamman silmäparin seuraavan hänen touhuaan.

Celle seisoi tarhassa maata hamuten, kuin yrittäen taikoa eteensä ruohoa. Vihelsin saaden hevosen kohottamaan päätään, ja varovasti luikahdin tarhan sisälle riimunaru kädessäni roikkuen.
"Why hello there lad... How's yer day goin'? Yeees I know yer ideal day would be sittin' in this darn mudbath all day long and eatin', but things don' always work out like that.." puhelin Cellelle klipsauttaessani narun kiinni riimuun ja taputtaessani sen vaaleanruskeaa kaulaa. Ruuna lähti reippain askelin myös seuraamaan minua tallustellessamme kohti tallia.

"Yeah, you don't scream at my face three in the mornin' just because yer're three minutes older, you don't", virnistin hevoselle päästäessäni sen karsinaan, ja irroittaessani riimunnarun nopeasti. "Because mi sister does, and I've gotta tell ya, it's not real pleasant."

Otin suunnakseni satulahuoneen, jossa syliini pomppasi Clara, onnea toivotellen.
"Kiitos", hymyilin kohteliaana tuon päästäessä kaulastani irti, ja vakuutin etten ollut loukkaantunut siitä, ettei Clara ollut tuonut minulle syntymäpäivälahjaa.
"...kun sä toit mulle lahjanki ja kaikkee..." tyttö yritti, mutta hymyillen sanoin jo viidettä kertaa, ettei se haitannut.
"No mulla on keksejä eväänä, sä saat niistä osan. Deal?" Clara yritti hymyillen, ja luovutin vastaanväittämisessä.
"Deal", pääsi suustani topakka vastaus, ja nappasin Cellen harjat. "Oh hei, ei tarvitse huutaa koko maailmalle että olen seventeen, okay?" virnistin ja pakenin takaisin Cellen luokse.
"Ei, ei..."

Pikainen visiitti ilmoitustaululle paljasti Cellellä olevan vapaapäivän, ja hihkaisten palasin satulahuoneeseen hakien ruunan loput tavarat. Celle seisoi karsinassaan tallin menoa katsellen, kun saavuin kaikkine romppeineni paikalle. Ruuna peruutti muutaman epävarman askeleen avatessani oven, mutta vilkuili minua kuitenkin uteliaana.
"You know me, you know I wouldn' do any harm for you, do you hear me, laddy?" hymyilin varovasti sitoen riimunnarun karsinaan.

Celle katsoi hieman ujon oloisena kaivaessani harjoja ja levittäessäni harjoja pitkin lattiaa. Vihdoin löysin sopivan, ja tungin ylimääräiset takaisin ämpäriin. Reippain vedoin aloin sukimaan ruunan karvaa,  Celle aina välillä vilkaisten minua antoi minun touhuta rauhassa. Kaviot nousivat hienosti, mitä nyt hieman ruuna punaisen oli pakko miettiä ensimmäisen jalan kohdalla.
”Whoa… Don’t go anywhere, mister”, mutisin Cellen ottaessa varovaisen sivuaskeleen tuodessani satulan sen eteen. Ruuna kohotti päätään, mutta seisoi paikoillaan satuloidessani sen. Suitsetkin menivät päähän helposti, ja Cellen kaulaa taputtaen vedin oman kypäräni päähän.

Kenttä oli autio, tuntien pyöriessä maneesissa, ja talutin ruunan kaartoon. Celle katseli pää ylhäällä ympärilleen, ja kiristin vyön. Nousin reippaasti selkään ja remmien säädön jälkeen pyysin Cellen uralle.

En jaksanut hioa mitään ekstrahienoa ruunan kanssa, kunhan hieman taivuttelin sitä ja tein paljon voltteja ja erikoisia teitä. Ratsastus sujui varsin mallikkaasti, lukuunottamatta pientä vihreää miestä, joka käväisi kentän laidalla pikkuhevosia säikyttelemässä. Annoin Cellen laukata hieman jännittyneisyyttä pois, ennen kuin käväisin maastossa kävelemässä loppukäynnit ja vein ruunan talliin.

hyi kuinka lyhyt tarina, mutta inspiraatio loppui ihan täysin kesken..

Laahustin kädet housun taskuissa Hallavan tallipihaan, ja hymähdin jaloissani kiehnäävälle kissalle. Olin allerginen moisille karvaturreille, mutta kurottauduin silti silittämään oranssia kattia, ennenkuin hätistelin sen pois jaloistani. En ollut vielä kunnolla tutustunut paikkoihin, mutta muistin tallinpihan jo ulkonäöltään nuotioillan takia. Naurahdin itsekseni muistolle, pullonpyöritys. Ihmeellinen peli, jossa piinattiin uusia tulokkaita kaikki tieto ulos. Naurahdin ääneen. Raivasin lopulta tieni tallin ovelle, ja kopistelin sisään hevosen tuoksuiseen rakennukseen. Tallikäytävällä oli iso tummanruunikko FWB, joka katseli minua tarkasti isoilla silmillään. Oranssihiuksinen tyttö seisahtui nähdessään minut, ja hymyili.
-Etkös sinä ollutkin Jerry? Tämä muisti hymyillen.
-Juu, sama jätkä, totesin huulieni välistä tunnistaessani tytön. Tämän nimi taisi olla Valma, muuta en ollut saanut hänestä nuotioillan aikana selville.
-Tulit hoitamaan Celleä vai? Valma hymyili ja taputti tummanruunikon kaulaa. -Hoidan itse Dunjaa, pientä vuonohevosta, mutta treenaan silti Darcyä.
-Okei. Nyökkäilin Valmalle. -Etkös sä oo vähän liian pieni sellaselle vuonohevoselle? Kysyin kulmat koholla, ja vilkuilin sivummalle.
-Niin mutta yks Salli treenaa sitä vakavammassa mielessä, mutta mä nyt en oikein.. Tyttö selitti, mutta tuvan ovi avautui kesken lauseen, ja talliin ryntäsi iloinen porukka hallavalaisia. Nyökkäsin Valmalle hymyillen, ja katosin toimiston ovesta. En halunnut jäädä enää heppatyttöjen jalkoihin, joten olisi hyvä häipyä vielä hyvän sään aikaan.

Toimisto oli pieni, sotkuinen ja yhdistettynä tallitupaan. Siinä oli pieni toimistopöytä, kasa papereita, sekä tietokone, jota selasi parhaillaan tutun näköinen mies.
-No hei Jerry! Aleksi tervehti ja nosti katseensa tietokoneen ruudusta. -Tulit varmaan Celleä hoitamaan?
-Juu, nyökkäsin ja vilkaisin ovenraosta tallitupaan. Muutama tyyppi katseli toimiston suuntaan uteliaina, ilmeisesti miettien kuka uusi tulokas oli.
-Miulla onkin nyt aikaa, joten haluatko että esittelen sulle ensimmäisenä vähän tallia? Mies kysyi hymyillen.
-Vaikka niin. Totesin, ja seurasin Aleksia tallitupaan, jonka seinillä oli kuvia hevosista, sohva, vanha pirtinpöytä, seinäkello, jääkaappi, tiskiallas, muutama keittiökaappi, ja hoitajien kaapit. Myös rähjäinen televisio, sekä pieni pöytä, johon oltiin kasattu erilaisia hevoslehtiä. Muutama sohvalla istuskelia katsoi meitä uteliaana, ja Aleksi esitteli minut lyhyesti. Brunette oli Salli, ja toinen, jo tutuksi tullut oli Alana. Aleksi näytti minulle kaappini, jonka jälkeen jatkoimme taas matkaa.

Pesari, satulahuone ja rehuvarasto löytyivät helposti, ja Aleksi näytti minulle myös Cellen karsinan, mutta ruuna oli nyt laiduntamassa kavereidensa kanssa.
-Noh, miun on nyt palattava hommiin, mutta voithan sie käydä hakemassa Cellen ja harjata sen. Aleksi totesi pahoittelevaan sävyyn.
-Enköhän mä jotain keksi, hymyilin ja katsoin kun mies lähti jatkamaan paperihommiaan toimiston ovien taakse. Nappasin itse Cellen riimunnarun, ja lähdin laitumia kohti. Punarautias salernonhevonen laidunsikin parhaillaan tiepellolla muiden hevosystäviensä kanssa, ja höristi korviaan huomatessaan tulijan. Hevoslauma ravasi portin luo, ja muutama hevonen tunki turpansa taskuihini herkkujen toivossa. Annoin jokaiselle muutaman näkkileivän palan ja rapsuttelin Celleä korvan takaa. Ruuna vaikutti vähän epävarmalta suhteeni, joten liikuin hitaasti ja annoin sen rauhassa haistella uusia hajuja.
-Heippa! Tytön ääni tervehti, ja arvasin heti sen Alanaksi.
-Moi, käännähdin ja vilautin tytölle hymyn.
-Menetkö sä harjaamaan Cellen? Alana kysyi hymyillen ja katsoi punarautiasta mietteliään näköisenä.
-Taisin tullakkin toisiin aatteisiin.. Mumisin ja hymyilin vinosti. -Maastakäsin työskentelyä.
-Aah. Can I come sinun ummm.. mukaan? Alana kysyi. Naurahdin tytön puheelle ja kohautin olkapäitäni.
-Mikäs siinä.

Hetken päästä talutin Cellen kentälle. Taputin käsiäni, heilautin riimunnarua ja maiskautin innokkaasti ruunalle, joka alkoi hämillään ravaamaan ympäri kenttää. Alana katsoi minua kulmat koholla, mutten vaivautunut selittämään aikomuksiani. Juoksutin Celleä hyvän tovin, kunnes lopetin juoksuun kannustavat eleeni, ja käänsi ruunalle kylkeäni ja katsoin maahan. Huomasin sivusilmällä, että kentän laidalla oleva Alana katsoi minua huvittuneena. Cellekin hämmentyi, mutta tovin kuluttua käveli silti rauhallisesti luokseni ja puukkasi turvallaan selkääni. Käännyin Celleen päin ja kehuin ja taputtelin sitä paljon. Alana näytti nyt enemmänkin arvostavalta, mutta hymyili silti hölmöä hymyään. Toistin harjoituksen muutaman kerran, kunnes Celle jo ravasi luokseni. Hymyilin, kehuin, ja taputteli Celleä joka kerta, ja viidentoistaminuutin harjoitusrupeaman jälkeen, päätin käydä viemässä Cellen takaisin laitumelle.
-Mitä sitä nyt harjaamaan puhdasta poikaa, hymyilin vielä ruunalle, ennenkuin lähdin maalaismiehentielle päin kohti kotia.

//Tää oli nyt tosi tylsä tarinantynkä, mutta alkutarinat on :-D

Aamu-unisuus on minulla geeneissä, ja ennen kymmentä minulta on turha odottaa mitään rakentavaa. Siispä ei tänäänkään, vaikka ennen välivuotta Kaliforniassa olinkin herännyt kuudelta tilan töihin. No enpä enää. Niinpä vielä tänäänkin pyörin sänkyni pohjalla aina keskipäivään saakka, kunnes havahduin siihen, että Milla tuli nuoleskelemaan naamaani. Valitettavasti kyseinen tyttö ei ollut koira, vaan ihka eläväinen ihminen.
-Herää jo nukkumatti! Serkkuni kailotti melkein naama vasten naamaani, ja näytti minulle kieltä. Mantelisilmäisen sukulaiseni hengitys haiskahti minttukaramelliltä, ja hammastahnalta. White now men. Minun hammastahnani.
-Miks sä käytät mun hammastahnaa!? Räyhäsin ja vedin peiton korvilleni. Milla heilautti mustaa tukkaansa ja katsoi minuun tuimeana.
-Kyllä nyt kuusitoistavuotias tyttö tarvitsee jotain plakkiin. Milla nipotti ja nojasi yhä tiiviimmin naamaani.
-Mut se on mun.. Mumisin jotain tuon tapaista. -Hanki oma.
Milla nousi seisomaan selkä suorana, ja tuhahti.
-Ylös nyt siitä. Sunkin pitää tehä jotain hommia! Tämä käski, ja lähti ovet leiskuen ulos huoneestani. Ikkuna värähteli ja piti omituista kuminaa hetken, kunnes ihana rauhallisuus taas vallitsi huoneeni. Jos Millan lupaamat hommat olivat totta, olisi paras liu'eta paikalta, ennenkuin jäisin kyykkimään rikkakasvien luo. Niinpä aloin repiä silmät puoli ummessa vaatteita päälleni, ja toivoin, että olin saanut käsiini jotain järkevää puettavaa. Tai ehkä ilmestyisin tallille pikkuveljen pyjamassa, ajattelin ja nauroin ääneen. Milla kuuli tietenkin äänen ja marssi ovelleni.
-Mitä nyt? Tämä kysyi tiukasti ja mulkaisi minua pahaenteisesti.
-Ei mitään. Ähkäisin kiukkuisena.
-Aha. Oo hiljaa. Milla sanoi ja paiskasi oven ylimielisesti perässään. Huokaisin ja pyörittelin turhautuneena silmiäni. Mikä ääliö.

Fillaroin nopeasti Hallavan tallipihaan, sillä asuin vain maalaismiehentien varrella, ehkä kilometrin tai puoli tallista. Oranssihiuksinen tyttö ratsasti lehmänkirjavaa hevosta kentällä, muttei huomannut tuloani. Maneesista kantautui Aleksin ääntä, ja torstain tunti taisi olla menossa. Hiisu kipitti tallipihan läpi luokseni, mutten jäänyt silittämään kissaa. Sekä minä, että äiti, olimme saaneet eilen allergiaoireita housuistani, ja kaksi vuotavaa nenää oli ollut tarpeeksi. Hätistin Hiisun pois jaloistani, ja sysäsin pyörän muiden pyörien sekaan. Tunnit olivat jatkuneet koulun alun myötä, ja myös minä olin aloittanut lukion kakkosluokan. Siellä oli muutama tallilainenkin, jotka ihmettelivät ikääni. Kaliforniassa olin vuoden ilman koulua, joten olin vielä kakkosella. Ikäluokkani puolesta aloittelisin lukion vikaa, mutta ei. Olihan minun Barbien kuoleman jälkeen.. Okei, ihan sama. Lopetin menneiden pyörittelyn päässäni, ja jätin vihreän pyörän muiden pyörien sekaan. Tallituvassa rupatteli iso porukka hoitajia, jotka odottelivat varmaan hevosiaan tunnilta. Nyökkäsin muutamalle tutulle, mutten päässytkään niin helpolla muiden ohi.
-Hei sähän olit Jerry! Yksi tytöistä naurahti ja veti minut istumaan muiden keskelle sohvalle. Valma katsoi minua myötätuntoisesti, mutta toinen tyttö ei hellittänyt.
-Etkö sä hoida Celleä? Tämä kysyi.
-Juu, hoidinhan minä, murahdin ja olin taas nousemassa, mutta muut tytöt puuttuivat peliin.
-Jerry on Cellen uus hoitaja, siis sen, jota mä hoidin eka. Alana kertoi.
-Onpa kiva että täällä on uutta porukkaa, mä oon Janelle. Vaaleahiuksinen puolestaan sanoi. Kysymykset hyppivät päin naamaa, ja lopulta jouduin äkkiä vastaamaan kaikkiin lyhyesti, ja katoamaan tallituvan ovista ennen lisäkysymyksiä. Kaikki olivat varmasti mukavia, mutten halunnut joutua sisäpiiriin, ja laverella kaikkia asioitani muille. Ehkä se oli hyvä asia - ehkä ei, mutta minua ei kiinnostanut kertoa mitään kellekkään. Huokaisin. Olisipa Barbie vielä täällä.. Ja Heidi.. Ja isä.. Ja.. Muistot kirpaisivat. Ei, Markku oli lähtenyt elämästäni samalla tavalla kuin isä. Barbie oli poissa. Ja vika oli minun. Samoin isä. Ja sekin johtui vain minusta. Ja Markku. Ja Heidi. Ja, ja.. Potkaisin itseäni henkisesti. Kun ei ole! Kaikki menneet pulpahtivat mieleeni, ja alkoivat pyörimään aikalailla levottomasti päässä ja kuplimaan ja kuplat poksahtamaan.. Ja niin edelleen. Ravistin typerät ajatukset päästäni ja kävelin Cellen karsinan luo. Päätin harjata ruunan aikani kuluksi. Kävin ensin hakemassa satulahuoneesta harjapakin sekä nenäliinan, sillä nokka vuoti vielä paljon allergiakohtauksen jäljiltä.

Su'in Cellen punarautiasta karvapeitettä, ja katsoin hevosen reaktiota minusta. Se vaikutti epävarmalta - ei tiennyt luottaisiko minuun vai ei. "Onko toi jätkä ihan turvallinen?" Välillä se kääntyi katsomaan minua, että joo, on toi tyyppi ihan ookoo Ja välillä taas kääntyi poispäin, ja luimisti korviaan. Että en mä nyt sittenkään tiedä. Annoin Cellen haistella paljon hajujani, kyllä se siihen pian tottuisi. Ruunan olemus värähteli, kun harjasin sitä mahan alta, ja veikkasin, että joku oli harjannut sitä sieltä turhan voimakkaasti, tai sillä oli jotain muita huonoja muistoja siitä. Pidin itseni kuitenkin hidasliikkeisenä ja rentoutuneena, ja Celle ymmärsi etten halunnut sille pahaa, ja antoi harjata herkimmistäkin paikoista.
-Hyvä poika, kehuin nuorta punarautiasta, ja tarjosin sille näkkileivän palasen. Ruuna rouskutti herkkupalan tyytyväisenä parempiin suihin, ja kävin sen jälkeen päästämässä sen muiden kavioisten seuraan tarhaan. Palatessani talliin, kuulin puhetta tallikäytävältä. Lehmänkirjavan hevosen karsinan edessä puuhaili oranssihiuksinen tyttö, joka huikkasi minulle iloiset moit.
-Jerry, luulisin? Tyttö virnisti, ja taputti nimikyltistä luntattuna Klikin kaulaa. Nyökkäsin vastaukseksi.
-Klikin hoitaja?
-Siis treenaaja.
-Ahaa.
-Ja omistan Huhun.
Nyökkäsin hymyillen ja kävelin eteenpäin, mutta matkalla suuri irlannincob puukkasi minua turvallaan. Jäin hevosen luokse, ja rapsutin poikaa korvan takaa. Tyttö käveli luokseni hymy korvissa.
-Palle. Ihan huippu ratsu. Tämä myhähti. -Sen harja pitäis siistiä, ihan sotkunen ja liian pitkä.
-Musta se on kyllä aika makee. Luonnollinen ja persoonallinen. Totesin lyhyesti. Tyttö katsoi minua kulmat koholla.
-Voi ollakkin. Tämä sanoin hetken hiljaisuuden jälkeen ja kohautti olkapäitään.
-Mä oon Sandra. Tämä esitteli. Vastasin kättelyyn hymyillen ja kuuntelin tallipihalta kantautuvia ääniä. Tunti oli lopussa, ja ratsukot palaisivat talliin.
-Mun pitää mennä nyt.
-Aijaa. Moikka!
-Cao!

Matkalla kuitenkin törmäsin Aleksiin.
-Heippa Jerry! Mies hymyili ystävälliseen tapaansa, ja sitoi parhaillaan mustaa tukkaansa ponnarille.
-Moikka, hymyilin.
-Hei ajattelin juuri äsken, että voisit huomenna ratsastaa Cellen, kun on perjantai ja sillä on vapaata. Aleksi sanoi. -Saisi nyt kunnolla liikuntaa ja säkin pääsisit vähän ensimakuun sen ratsutsidoista.
Nyökkäsin kuin kurkussa olisi ollut iso pala. Tai ehkä olikin. Tiesin, että kaivoin nyt omaa kuoppaani, mutta vastasin silti;
-Ömm.. Huominen ei oikein käy.. Ja kyllähän se tarvitsee välillä lepoakin. Selitin nopeasti.
-Ai jaha. Ei sillä edes kukaan vielä hirveästi ratsasta, mutta voidaan odottaa sitten ensi perjantaihin. Aleksi totesi pahoittelevana, ja jatkoi matkaansa talliin. Totisesti, ensi perjantaita saataisiin odottaa..

Tärisin. Olin päättänyt etten tekisi sitä enää ikinä, en siis enää koskaan, mutta olin silti tekemässä sitä. Vuosien takaiset tapahtumat eivät osanneet olla toistumatta, mutta seisoin yhä siinä. En ollut katoamassa minnekkään. Jostain olin kuitenkin kerännyt kaiken rohkeuteni, ja tunsin olevani valmis. En siihen toiseen asiaan, pitäytyisin kuitenkin tutussa ja turvallisessa. Olin tekemässä sitä. Olin tekemässä sitä. Se oli jo uskomatonta, että seisoin vieläkin paikoillani. En ollut juossut pakoon. Vaikka tilanne oli sama kuin viimeiset kaksi vuotta sitten. Mutta minua pelotti.

Painaessani jalkani jalustimeen, ja ponnistaessani sen varassa ylös, muistot nousivat sumeana mieleeni. Hyvä, Barbie näyttää rennolta - kevyt ratsastus vain, niin olette valmiita radalle! Hmmm. Vilkaisin Celleä, jonka korvat olivat kääntyneet kuuntelemaan rauhallista puhettani. Taputtelin punarautiasta ruunaa kuin rauhoittaakseni sitä, vaikka tiesin sisälläni, ettei Celle ollut se joka oli hermostunut. Sekin oli uskamatonta. Minä pelkäsin.

Pelkäsin ratsastusta. Heti ensimmäisestä pohkeenpainalluksesta lähtien, hullu tunneryöppy laukkasi sisälläni. Maneesissa ei kuulunut kuin kavioiden aiheuttama pöllähdys, sitten oli minä, ja sydämen tykytys. Ja Celle, joka heilutteli korviaan epäluuloisen näköisenä puolelta toiselle. Enää en pääsisi pakoon, se, minkä olin hetki sitten päättänyt tehdä, tehtäisiin loppuun. Ja se, minkä olin mielessäni hetki sitten päättänyt, sekin tehtäisiin loppuun. En antaisi itselleni enää pakotietä tilanteesta. Minähän ratsastaisin. Minähän ratsastaisin nyt. Oikeasti.

Käänsin Cellen kaarevalle uralle, ja annoin sen taivutella kaulaansa liioitellusti. Pitkällä sivulla tein pysähdys - peruutus - käynti siirtymisiä, ja toisella pitkällä pohkeenväistöä.

Celle hoiti hommat hyvin. Se ei enää epäillyt pätevyyttäni ratsastajana, vaan teki sen mitä käskettiin. Ravissa sitä oli miellyttävä ratsastaa, sillä se ei lähtenyt ikinä pohkeen taakse tai eteen, vaan kulki rehdisti kahden pohkeen välissä. Avotaivutuksetkin se osasi mallikkaasti, ja vaikka en itse ollutkaan mikään kouluratsastaja, kaikki perusopit ratsastuksesta muistuivat heti kehomuistiini. Kantapäät alas, katse eteen, kyynerkulma, pohkeesta eteen, pidätä, ratsasta, hellitä, kyneekulma, pohkeet, hyvä, hellitä ja pidä.

Hetkessä kaikki muu unohtui. Nautin ainoastaan ratsastuksesta, ja pyöreästä laukasta, joka toistui kierros kierrokselta. Tein muutaman voltin, taivuttelin, ja lopulta vaihdoin käynnissä suuntaa, ja kävelin pitkät välikäynnit. Vasta kun olin toistanut muutamaa tehtävä toiseen suuntaan, muistin kaikki tapahtumat turmasta. Minun ei tehnyt enää mieli ratsastaa. Laskeuduin alas maneesin hiekkaan, talutin Celleä muutaman kierroksen, ja heitin sille sitten loimen päälle, ettei kukaan huomaisi varusteita. Celle oli hionnut, joten talutin sen suoraan pesariin. Mä olin ratsastanut.

//Jatkoa dear diaryssä...;))
//Kännykällä kirjoitettu pätkis:D

Mä en varsinaisesti ollut mikään sellainen luonne, joka intopiukeana osallistuisi kaikille mahdollisille leikki - ja pelitunneille, mutta olihan hubertusratsastus kuitenkin melko perinteinen tapahtuma jota ei nyt ihan tuosta noin vain skipattu. Ja Valmakin oli melko sitkeästi suostutellut mua - eli kai mun nyt se nimi piti rustata sinne listaan -hubertusratsastus- otsikon alle . Ja loppujen lopuksi koko tapahtumahan ei ollut mikään junioreiden SM championit, ja lähinnä leikkiä. Ei siis tarvitsisi hävetä aivan saatanasti sitä kymmentä sijaa "seuraa johtajaa" - pelissä. Sitä paitsi, näin jälkeenpäin voi sanoa, että oli se ihan hauskaakin. Mä nyt olin omalla tavallani onneton jokaisessa pelissä, mutta onpahan muille jotain inside läppää "Jerryn hitaat reagtiot", aiheesta. Kun tuli ketunmetsästyksen vuoro, niin suoraan sanoen olin aika hukassa siinä, mitä piti tehdä. En edes ohjeiden annon jälkeenkään tajunnut, että Max oli se jota piti jahdata, mutta säntäsin vain muiden perään, ja analysoin ketä muut jahtasivat. Ja huomasinhan mä pian ketunhännän, joka oli piilotellut Maxin toisella olkapäällä koko ajan. Mutta Valma pääsi Dunjalla superponivauhtia, ja juuri kun olin ollut kurottamassa oranssiin kapineeseen, se vietiin aivan nenäni edestä melkoisella vauhdilla. Noni, voidaanpahan sanoa että osallistuttiin, ja melkein voitettiin, siis nää "maailmanluokan mestaruuskisat" - eli hubertusratsastukset. Ainakin minulle Barbien onnettomuuden jälkeen ihan tarpeeksi haastetta.

//löytyy myös 2015 Hubertusratsastus tapahtumaosiosta (:

Rapsuttelua, 26.3.2016

Tallin ovi narahti kevyesti, kun avasin sen. Nyt tallikäytävä oli mulle jo hiukan tutumpi, enkä enää arastellut talliin astumista. Tänään käytävällä oli enemmän vilinää kuin eilen. Hoitajat pyörivät käytävillä, pesarissa seisoi pörröinen tammavarsa, jota harjasi ystävällisen näköinen nainen. Päätin mennä ensimmäisenä tapaamaan Celleä. Kun kuljin käytävän läpi, yksi tallilaisista tuli juttelemaan mulle. "Moi! Ootko sä uusi?" maitokaakaon väriset hiukset omistava tyttö kysyi. "Moro! Joo, olen mä. Hoidan Celleä, mun nimi on Maia. Kuka sä oot?" kysyin. "Mä oon Salli, Mincan puunaaja. Mutta mä meen nyt hoitamaan Mincaa. Nähdään!" Salliksi esittäytynyt hoitaja sanoi.

Puikkelehdin muiden hoitajien välistä vessaan, jonka jälkeen suuntasin taukotupaan. Avasin tyhjillään olevassa tilassa takintaskuni ja kaivoin taskun perukoilta kaappini avaimen. Väänsin oven auki ja vaihdoin valkoiset (lue: suurimmalta osalta ruskeat) Converset keltaisiin Hain kumppareihin. Ilma oli lauhtunut yön aikana hurjasti, joten kumisaappaat villasukilla riittivät jalkineiksi. Taukotuvan pöydälle oli jätetty pari suklaamunaa ja lappu, jossa luki tikkukirjaimilla "saa ottaa". Nappasin yhden pääsiäisherkun ja kuorin folion sen ympäriltä. Sitten talsin suorinta tietä tallin ovelle. Oven vieressä oli koukku, jossa roikkui riimunnaruja. Nappasin käteeni sinisen narun varmistaen, että taskussani on jotain hyvää hipppaleikin varalle.

Eilen satanut lumi oli muuttunut loskan kautta vedeksi. Tallipihalla näkyi lukemattomia rapakkoja, mutta myös liukkaita, vedensekaisia jääläiskiä, joita välttelin parhaani mukaan. Kumisaappailla ei ehkä kannattaisi liukastella jääradan päällä. Ihan ehkä vaan. En halunnut nolata itseäni, sillä huomasin, että kentällä oli tunti menossa. Tuntilaiset katsoivat mua. En mä tiedä miksi, mutta joka tapauksessa, tuntilaisten tuijottelu ei ollut järin kivaa. Siksi hipsin mahdollisimman nopeasti Cellen tarhalle. Ruunalla oli sadeloimi päällä, sillä taivaalta tipahteli jäätävää tihkusadetta. Celle tirkisteli mua keskellä tarhaa kasvavan puun viereltä korvat hörössä. Bee jynssäsi puusta kaarnaa hampaillaan paremman puutteessa. Kun olin avaamassa tarhan aitaa, sain huomata, että mulla olisi rutkasti hommaa. Tarha oli ihan mutainen, ja niin oli Cellen jalatkin. Loimikin oli aivan kurainen, samoin riimu. Noh, ei siinä mitään, hevosenhoitajan arki oli jo tuttua puuhaa, ja tiesin, että siihen kuuluu myös ei-niin-mukavia hommia. Kuten se mutaisten jalkojen kuuraaminen.

"Cellee..." huhuilin rautiasta ruunaa puuaidan takaa. Bee käveli kyllä luokseni rapsutuksia kerjäämään, mutta Celle seistä töllötti puun vieressä, kunnes lintu lehahti lentoon aivan ruunan pään yläpuolelta. Celle heitti komean pierupukin, kaviot mudassa sutien ja laukkasi tarhan toiseen päätyyn. Säikähdin heti, että Celle loukkasi itsensä liukastellessaan. Onnekseni huomasin, ettei ruuna ontunut kävellessään mua kohti. Silitin Celleä hellästi ja tarjosin sille leivänkannikan, joka upposi hevosen suuhun hyvällä halulla. "Hieno poika", kehuin uutta hoidokkiani. Celle nuuhkaisi varovasti poskeani. Turpakarvat kutittivat naamaani suloisesti. Käsittelin Celleä varovasti ja hellästi, mutta silti määrätietoisesti. Kiinnitin riimunnarun Cellen kuraiseen, turkoosiin riimuun, joka oli saanut ylleen turkoosin värin sijasta ruskean kurakuorrutteen. Suurin osa kurasta oli jo pinttynyt riimuun.

Avasin tarhan portin ja olin tarkkana kuin porkkana siinä, ettei Bee ja Loki pääsisi ulos aitojen sisäpuolelta. Loki yritti itse asiassa rynnätä mun ja Cellen läpi, joten sain olla sen kaverin kanssa topakkana. Loki halusi testata rajojaan viimeiseen asti, mutta kun yksinkertaisesti suljin portin ilman huomionosoituksia, oli Lokinkin tyydyttävä pysyttelemään tarhassa. Cellen kaviot upposivat tallin pihan mutaliejuun pahemmin kuin kumpparini, joten ennestäänkin kuraiset kaviot saivat tuplamutakuorrutteen kuin kakku kermavaahtokuorrutteen. Kun pääsimme sisälle talliin, etsin karsinan, jossa lukisi "Celle". Oikea karsina löytyi pian. Sidoin ruunan karsinan kaltereihin löysällä vetosolmulla vetopaniikin varalta. Aloin riisua Cellen loimea. Vein sadeloimen kuivumaan loimitelineeseen satulahuoneeseen ja nappasin samalla harjapakin matkaani. Huomasin, että Cellellä ei juuri ollut kovia harjoja, joilla pinttyneen mudan saisi irti, joten joutuisin huuhtelemaan ruunan jalat. Rapsuttelin ja harjailin Celleä sillä aikaa, kun pesari pysyi varattuna. Kun joku oranssihiuksinen tyttö talutti vuonohevosensa karsinaan, vein Cellen pesuboksiin. Ruuna säikkyi vesiletkua, joten kävin nappaamassa sen harjapakista hevosenmuotoisen pesusienen ja etsin käsiini ämpärin. Löysin lopulta kirkkaanpunaisen ämpärin, jonka täytin vedellä.

Hieroin Cellen jalkoja keltaisella pesusienellä. Ruuna ei ollut vedestä moksiskaan, kunhan vesiletku ei ollut kuvioissa. Otinkin tavoitteekseni ystävyyssuhteen kehittämisen lisäksi vesiletkuun totuttamisen. Pian Cellen kaikki neljä jalkaa kavioineen olivat puhtaat. Harjasin ruunaa vielä hiukan pesarissa, kunnes palautin sen vapaaksi karsinaansa. Karsinan ovessa oli lappu "talliloimi syksystä kevääseen". Tein siis työtä käskettyä. Oven telineessä oli keltainen talliloimi, jonka pukaisin Cellen päälle. Ruuna tuijotteli hiukan pelottavasti kahisevaa loimea, mutta sain sen turvallisesti hoidokkini päälle. Katselin pari minuuttia karsinan kuivikepohjaa hamuilevaa Celleä katselemisen ilosta, kunnes Aleksi kulki tallikäytävän läpi kottikärryt heinää täynnä. Tajusin heti, että meneillään oli heinien jakaminen. Dunjaa hoitanut tyttö kysyi Aleksilta, tarvitsiko hän apua. Yhdyin kysymykseen. Aleksi nyökkäsi meille molemmille.

"Kuka sä muuten olet?" kysyin ystävällisesti hymyillen Dunjan hoitajalta. "Öh, mä oon Valma", tyttö vastasi punastellen. Mäkin olin ollut pienenpänä samanlainen. Ujo tyyppi, joka punasteli aiheetta. "Okei! Hoidatko sä Dunjaa?" kysyin hevosten karsinanpotkimisorkesterin säestämänä. "Joo. Ketä sä hoidat ja mikä sun nimi on..?" Valma kysyi hiukan arasti. "Hoidan Celleä, ja mun nimi on Maia", kerroin heittäessäni Cellelle heinää. Rupattelimme Valman kanssa heinienjaon lomassa, ja sitten tallipäivä oli tältä erää pulkassa. Kävin vielä vaihtamassa kengät ja hyvästelemässä Cellen.



En löytänyt puuvärejä enkä oo mestari tusseilla värittäjä, joten saitte katseltavaksenne sitten vaan linet : D

# one

Luottamusharjoituksia, 27.3.2016

Loskalumi litisi ja lätisi kenkieni alla. Jotain rännäntapaista sateli taivaalta ihan kunnolla, joten kävelin mahdollisimman pikaista vauhtia kohti Hallavaa. Saatoin huokaista onnesta, kun näin tutun tallirakennuksen peltojen takana. Kukaan hevonen ei ollut ulkona. Pihattoponit olivat tietysti pihatossa, mutta muut hevoset sisällä. Ennen kuin astelin lämpimästi valaistuun talliin, kävin moikkaamassa Bamboa. Annoin sille nopeasti yhden porkkananpalan ja lähdin, ennen kuin muu ponilauma tulisi kerjäämään herkkuja. Sitten kävelin jotain pikakävelyä tallin lämpöön.

Hevosten karsinoissa oli muutamia hoitajia. "Moi!" tervehdin Faen karsinassa pyörivää tyttöä. "Moi..." hän mutisi vastaukseksi. Silloin mä en jaksanut tehdä tuttavuutta ujojen tallilaisten kanssa, vaan suuntasin taukotupaan. Istahdin pehmeälle sohvalle Sallin viereen. "Moi Maia!" hän tervehti mua. Jes! Joku muisti sentään mun nimen... "Moro!" moikkasin takaisin. Salli selaili pöydällä lojunutta hevoslehteä, ja oli täysin keskittynyt siihen. Nappasin pöydältä itsellenikin vuoden 2000 Villivarsan. Lueskelin pari sarjakuvaa läpi, kunnes taukotuvan ovi aukesi, ja sisään astui sivusiilillä ja sinertävän vihreillä hiuksilla varustettu tyttö, jonka yllä oli musta ratsastustakki. Ratsastushousutkin olivat oikeastaan mustat. Ja kengätkin. "Moi!" tervehdin häntä iloisesti. "Eh... Mo. Kuka sä olet?" tyttö kysyi epäileväisen näkösenä. Ennen kuin ehdin avatakaan suutani, Salli puhui innokkaana puolestani. "Se on Maia, hoitaa Celleä. Tossa on Nanna, Tintun hoitaja", Salli esitteli. Tilanne tuntui hiukan kiusalliselta, joten näin parhaaksi lätkäistä lehden pöydälle ja liueta mahdollisimman huomaamatta paikalta.

Kävelin tallikäytävän läpi Cellen karsinalle. Ruuna tuli jo mua vastaan, mutta hiukan epäileväisenä, aivan kuten Nannakin. "Heippa Celle! Ei sun tarvitse pelätä mua", kerroin Cellelle ja silittelin sen päätä, jota koristi vaaleanpunainen turpa ja nätti läsi. Avasin varovasti ruunan karsinan oven ja pujahdin sisään. Avasin Cellen talliloimen jalkalenkit, sitten mahavyöt, ja viimeisenä vielä etummaiset soljet. Sitten hinasin loimen pois punarautiaan päältä ja taittelin sen nätisti karsinan ovessa olevaan loimitelineeseen. "Mitäs sanoisit harjaustuokiosta", lässytin Cellelle ja rapsutin sitä leukaperien välistä, josta se tuntui tykkäävän. Celle pärskähti pää alhaalla, muttei tietenkään osannut vastata kysymykseeni. Ruuna säpsähti hiukan, kun taukotuvan ovi rämähti auki, ja Nanna astui sieltä ulos, kävellen Tintun karsinalle. "Prrr..." rauhoittelin Celleä. "Oho... Tota... Sori?" Nanna pahoitteli oven jysäyttämistä auki. "Ei se mitään", totesin Nannalle.

Käväisin hakemassa Cellen harjat ja asettelin pakin käytävän hoitopaikan viereen. Sitten kiinnitin Cellen käytävälle molemmin puolin. Nappasin harjapakista pehmeän pölyharjan ja aloin puunaamaan Celleä. Karvapeitteestä irtosi talvikarvatuppoja & paljon pölyä. Vaikka ruunalla oli ollut talliloimi päällä, oli se onnistunut likaamaan itsensä. Tällä kertaa jalat olivat kuitenkin siistit, mutta vatsanalunen sanonko mitä... En sano muuta kuin sen, että vatsanalunen oli erittäin likainen. Sieltä roikkui oljenkorsia ja mutakökkäreitä. Celle huitaisi takajalallaan taaksepäin, kun jouduin rapsuttelemaan kuivunutta savea irti kynsilläni. "Pruut, ihan rauhassa poika. Tää ei kestä kauan, jos sä vaan pysyt aloillasi", rauhoittelin Celleä, joka aristeli kovasti mahaansa. "Noin, hieno poika!" kehaisin ruunaa, kun vatsan harjaustovi oli loppunut. Yhtäkkiä tallin ulko-ovi avautui, ja sisään virtasi lauma tuntilaisia.

Celle nosti päätään ja hirnui sekä kovaa että korkealta. Taputtelin Celleä rauhoittelevasti ja poimin harjapakista kaviokoukun. Päivän ensimmäinen tunti oli mitä ilmeisemmin alkeistunti, jolla Celle ei mitenkään voinut mennä. Siksi puunasin ruunan rauhassa loppuun. Toki olisin halunnut auttaa tuntilaisia, mutta kun Celle ei mene alkeistunnilla niin ei voi mitään. Ruuna muuttui hiukan levottomaksi aloittelijoiden huudahdellessa sitä sun tätä. Aleksi yritti silti pitää viisipäisen tuntiryhmän parhaansa mukaan koossa. Kun jokainen tuntilainen oli kaikonnut hoitamaan omaa ratsuaan, sain selvitellä Cellen jouhet rauhassa loppuun. Ruuna tuntui nauttivan siitä, että sen harjaa näplätään, joten selvittelin sen hännänkin juuriharjalla, jolla ei voinut harjata herkän Cellen muuta kehoa. Kun olin pyyhkinyt vielä Cellen silmistä rähmäkerroksen, kävin kysymässä ilmoitustaulun edessä norkoilevalta Aleksilta, mistä löytyisi juoksutusliina ja naruriimu.

"Öääh... Naruriimun voit väsätä satulahuoneesta löytyvistä naruista, juoksutusliina taas on jossain siellä satulahuoneessa", Aleksi neuvoi. "Okei", tokaisin hänelle. Löysin kuin löysinkin juoksutusliinan ja naruläjän, joista rakentelin naruriimu - juoksutusliina-yhdistelmän. Vaihdoin Cellen päähän sinisen nylonriimun sijasta oransseista naruista valmistetun naruriimun ja kiinnitin siihen harmahtavanruskean liinan. Sitten vaan menoks! Sade oli onneksemme lakannut, joten menimme hyvillä mielin kentälle, maneesi kun oli varattu tunneille. Celle tuijotteli kentän vesirapakoita, mutta annoin sen tutkiskella niitä oman aikansa pitkäksi päästetyn juoksutusliinan päästä. Kun Celle pystyi kävelemään lammikoiden läpi ilman huolestunutta katsetta, kävelimme uraa ympäri lyhyehköllä liinalla. Celle käveli nätisti vierelläni, mita nyt tuijotteli kentän aidalle jätettyä raippaa. Mutta ruunalle oli pääasia, ettei se raippa ollut mun kädessä.

Teimme erilaisia luottamusharjoituksia, esimerkiksi pysähdyksen harjoittelemista ja ilman narua seuraamista. Treenit olivat mun mielestä kivoja, eikä Cellekään tylsistyneeltä näyttänyt.

# two

Kouluvalkka Hallavacuppia varten, 27.3.2016

Satula narisi allani, kun Celle käveli uraa pitkin eteenpäin. Myötäsin ruunan liikettä ylävartalollani ja tarkistin, etten rutistaisi ratsuni kylkiä pohkeilla. Aleksi oli keronut, että Celle on hyvin herkkä hevonen, eikä siedä kovia otteita. Sen vuoksi olin jättänyt raipankin suosiolla pelistä pois. Cellen korvat olivat hörössä ja kaula pitkänä edessä. Silittelin Celleä ja juttelin sille rauhoittavasti, ettei se saisi musta sellasta kuvaa, että selässä istuu mörkö, joka ei osaa käyttää pohkeita, vaan lyö raipalla.

Vaihdoin parin kävelykierroksen jälkeen suuntaa ja kävelin vielä oikeaan kierrokseen. Kun olin kerännyt ohjat vähitellen tuntumalle, tein puolipidätteen ja painoin pohkeillani kevyesti Cellen kylkiä. Ruuna nosti pehmeän ravin. "Varo, ettet myötää ohjalla liikaa. Muuten Celle jää yksin, ja muuttuu epävarmaksi", Aleksi neuvoi kahvikuppi kädessään. Otin siis ohjat hiukan paremmin tuntumalle, mutta olin tarkka, etten vahingossakaan vetänyt Celleä suusta. Koska saimme tehdä itsenäiset alkuverkat, käytin sitä hyväkseni. Kevensin pitkät sivut ja istuin lyhyet sivut harjoitusravissa. Tein pitkille sivuille loivaa serpentiinikuviota.

Harjoituksemme sujui muuten hyvin, mutta Celle ei selvästikään uskaltanut luottaa muhun kunnolla. Puhelin sille siis koko ajan hiljaa. Käytin mahdollisimman vähän ohjaa ohjaamiseen, enemmänkin istuntaa. Sain Cellen taipumaan ihan nätisti serpentiinikuviota tehdessä. Vaihdoin hetken päästä suuntaa vasempaan kierrokseen, mikä oli meille molemmille helpompi suunta. Oikeassa kierroksessa meinasin jäädä roikkumaan ohjaan, mutta vasemmassa kierroksessa mun ei tarvinnut huolehtia siitä ongelmasta lainkaan. Cellellä oli onnekseni pehmeä ja liitävä ravi, joten harjoitusravikaan ei tuottanut ongelmia.

Kun olimme verrytelleet käynnissä ja ravissa aikamme, jakaannuimme kahdelle pääty-ympyrälle. Avotaivutukset sujuivat aika kehnosti, katseenikin viiletti jossain ihan muualla kuin edessä. Sainkin siitä asiasta Aleksilta kommenttia. Muuten istuntani oli Aleksin mukaan hyvä ja pehmeä. Mutta sen eteen sain kyllä tehdä töitä! Hikipisarat alkoivat virrata otsallani jo ennen suunnanvaihdosta. No, Celle ainakin toimi aina vain paremmin ja rennommin. Reipas käynti sujui erittäin hyvin, mutta sain olla tarkkana, ettei se käynti yltyisi liian reippaasti. Kun sain käynnin tahdin mukavaksi ja Cellen suoraksi, aloin keskittyä enemmän avotaivutuksiin. Pyrin pitämään katseeni muuallakin kuin ratsun niskassa, jolloin peli alkoikin pelata paremmin. Yllätyin, miten paljon pienelläkin istuntavirheellä oli merkitystä!

"Suunnanvaihto!" Aleksi kajautti kentän keskipisteestä. Tein työtä käskettyä, ja seurasin Eevaa & Kyyhkyä ympyräleikkaalla. Oikeassa kierroksessa aloitimme taas nollasta, koska se oli meille edelleen vaikeampi suunta. Hymy levisi kuitenkin huulilleni, kun Celle siirsi pienestä avusta etuosaansa selvästi linjan sisäpuolelle, ja vielä asettui nätisti. Avotaivutukset alkoivat siis rullata. Oikeaan kierrokseen suoristaminen oli kuitenkin vaikea tehtävä. Reipas käynti hoitui mainiosti, mutta Celle olisi mieluiten halunnut puskea sisäänpäin. Aleksi neuvoi mut käyttämään pieniä pohje-apuja, vähitellen, jolloin sain "huijattua" ratsuni suoraksi. Kun avotaivutus ja reipas käyntikin sujui hyvin, sain luvan mennä kävelemään uralle Valman ja Darcyn seuraksi. Pian muutkin ratsukot pääsivät välikäynneille. Tarjosin Cellelle pitkää ohjaa. Ruuna pärski turpa alhaalla, selkä ja kaula pitkäksi venytettyinä.

"Teillä kaikilla meni hienosti! Selostan nyt seuraavan tehtävän", Aleksi kertoi. Seuraava tehtävä oli juuri ja juuri Helppo A -tasoiselle ratsastajalle hitusen haastava sulkutaivutuksineen, mutta sujui Cellen avustuksella ihan hyvin jo ekalla kerralla. Sulkutaivutus meni tosin osaltamme hiukan plörinäksi, mutta toisella kerralla sekin onnistui jo paremmin, jolloin olin todellakin tyytyväinen itseeni! Olisi kuitenkin voinut mennä vieläkin paremmin, mutta sehän ratsastuksessa parasta onkin - aina oppii uutta. Celle oli mulle mitä mainioin opettaja sulkutaivutuksien yms. pariin, ja pian nekin sujuivat molempiin suuntiin hienosti. Loppuravit ja loppukäynnit menin puolipitkin ohjin. Celle säpsähti hiukan maneesin katsomon ryminää, kun pari tallityttöä saapui paikalle, mutta sain ruunan melko nopeasti takaisin avuille.

Olin itseeni ja Celleen erittäin tyytyväinen. Myönnän vasta nyt, etten ikinä ennen ollut mennyt sulkutaivutusta laukassa. Mutta ihan hyvinhän se meni, ja eikös tuntien ideana olekin, että oppii uutta?

# three

Kadonneen hevosen arvoitus, 28.3.2016

Avasin tarhan portin ja pujahdin sisään hakemaan Celleä. "Cellee!" huhuilin ruunaa, jota ei näkynyt missään. Kurkistin puun takaa ja kalusin koko tarhan läpi, mutta ei. Cellä ei näkynyt eikä kuulunut. Silloin kauhu alkoi hiipiä kehooni. Mitä jos... Celle olisi karannut? Päivän ensimmäinen tunti alkaisi pian, ja Celle menisi ehkä sillä tunnilla. Tarhassa käyskenteli kuitenkin vain Bee ja Loki. Singahdin kuin tykin suusta talliin, riimunnaru perässäni heiluen. Silloin en vain kyennyt välittämään "tallissa ei saa juosta" -säännöstä, sillä hoitohevoseni oli poissa. Se ei ollut karsinassa, ruunan talliloimikin roikkui tutulla telineellä karsinan ovessa. Eevi-Sofia käveli käytävällä vastaan. Nainen huomasi hätääntymiseni ja kysyi, mikä mua vaivaa. "Celle! Se on kadonnut!" kerroin itku kurkussa. Eevi katseli mua vähän hämmästyneenä. "Celle? Karannut..?" hän hämmästeli. "Niin!" jatkoin keskustelua. "Se pitää etsiä! Tiedätkö missä Aleksi on?" purskahdin lopulta itkuun.

Kun löysin Aleksin toimistosta paperihommiin uppoutuneena, selitin hänelle saman, mitä olin selittänyt Eevillekin. "Cellekö kadonnut? No voi herranen aika!" Aleksi pomppasi tuolilta ylös ja jätti paperit lojumaan pöydälle. "Eikö sitä löydy tarhastakaan?" mies varmisteli kävellessämme Eevi-Sofian saattelemana sateiseen säähän. "Ei!" parahdin. Aleksi mutisi jotain itsekseen. "Täytyy kasata etsintäpartio. Ties missä Celle liikkuukaan... Mutta miksi tarhan portti ei ole rikki?" tallin omistaja kyseli multa. "En mä tiedä! Jos Celle on hypännyt sen yli..." ihmettelin itsekin, miten ruuna pääsi tarhasta ulos. "No johan nyt. Eevi, viitsitkö käydä etsimässä tallista joitakin hoitajia etsimään Celleä?" Aleksikin alkoi hermostua. Olihan Celle ainakin mun makuun täydellinen hevonen. "Eihän kukaan muu hevonen ole kadoksissa?" mies mietti partaansa näpläten. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Eevi-Sofia palasi tallista kauraämpärin ja jokusen tallilaisen kanssa. Mukana oli ainakin Nanna, Faen omistaja ja Valma, mutta myös pari mulle tuntematonta.

"No niin. Onhan teillä kännykät ja riimunnarut?" Aleksi varmisti. "Hyvä!" hän vastasi hajanaisten "joo, on" -vastausten jälkeen. Meidät jaettiin kahteen ryhmään. Mun kanssa lähti matkaan Nanna, Faen omistajatyttö & yksi ruskeahiuksinen naisenalku. "Mikä sun nimi on?" tuntematon brunette kysyi multa talsiessamme sateen kastelemalla poluntapaisella. "Mä oon Maia. Entä sun?" kysyin. Huoli myllersi päässäni, enkä saanut kasvoilleni edes pientä hymyä. Harvinaista Maiaa. Mä hymyilin suunnilleen aina. "Mun nimi on Eeva. Ootko sä Cellen hoitaja?" Eevaksi paljastautunut naikkonen kysyi. Hänenkin kasvoiltaan paistoi pieni huolenkare. "Oon. Kenen hoitaja sä oot?" kysyin vakavana. "En hoida ketään, mutta omistan Aavan. Mä en tunne Celleä juuri lainkaan, mutta ainahan on harmi, jos hevonen katoaa kuin tuhka tuuleen."
    En saanut suustani ulos enää mitään mutinaa suurempaa. Mä olin todella surullinen. Jos Celleä ei löytyisikään? Aleksin pitäisi mennä pitämään tunnitkin... Nanna ei puhunut Faen omistajaa enempää, mutta pian vaaleahiuksinen irlantilaistyttö sai suunsa auki. "Öh, tota, moi. Me ei eilen tutustuttukaan kunnolla. Ootko sä Maia..?" hän kysyi katse mutaisessa tiessä. "Oon. Cellen hoitaja. Sähän omistat Faen?" iloitsin uudesta tuttavuudesta.

Alanaksi osoittautunut tyttö oli ihan mukava, mutta Nannan kanssa ei kemiat kohdanneet, emmekä puhuneet juuri lainkaan. Hätkähdin hereille surupyörteestäni, kun Eevan puhelin pirahti soimaan. Nainen kaivoi sen selvästi suuria odottavana taskustaan. Soittaja ei ollutkaan Aleksi. Huokaisin raskaasti. Eeva vastasi puhelimeen ja jutteli jollekin kaverilleen seuraavat pari minuuttia. Jokainen sekunti tuntui tunnilta. Toivoin hartaasi, että tapahtuisi joku pääsiäisen ihme, ja Celle kävelisi eteemme. Huomasin pian saapuneemme jonkun ison metsän reunalle. "Öh, missä me ollaan?" Alana mietti. Mä olin ihan unohtanut, mihin me oltiin kuljettu. Yhtäkkiä pusikossa rasahti. "Kuulitteko?" hätkähdin toiveikkaana. Petyin kuitenkin jo toisen kerran, kun pusikosta pomppi esiin iso rusakko. "Äsht, se oli vain kaniini", Nanna sihahti hiljaa. Yhtäkkiä kaikki tuntui turhalta. Celle oli kadonnut. Kyyneleet alkoivat vieriä poskiani pitkin, tippuen lopulta maahan. Sade koveni kovenemistaan. Eeva katsoi puhelimestaan kelloa. "Seuraava tunti alkaa pian", nainen totesi ja tunki kännykkänsä takaisin taskuun. Tunsin, miten vesi ujuttautui ohuiden ratsatushousujeni läpi iholleni. Palelsi.

Pian kuulin vaimean hirnahduksen. "Kuulitteko te nyt? Hevonen hirnui!" iloitsin. Cellen pitäisi olla lähellä. "No tietenkin hirnui! Hallavahan on ihan lähellä", Nanna tuntui inhoavan just mua. Kun rämmimme pusikkojen läpi hirnuntaa kohti, Alana sai tekstarin, jonka tyttö lukaisi nopeasti läpi. "Aleksi kysyi, ollaanko me kunnossa ja niin edelleen..." tyttö piipitti ja näpytteli puhelimeensa vastausta. "Kattokaa!" Eeva hengähti. Siinä, suoraan edessämme, seisoi Celle! Ihana, kaunis Celle! Ilmi elävänä! Olin juuri talsimassa silittämään hoitsuani, kunnes joku tarrasi takistani kiinni ja vetäisi mut pusikon taakse. Sitten mä tajusin miksi. "Toi sama ukko on uhkaillu mua ja Tinttua kiväärillä!" Nanna pihahti huuliensa välistä. Sitten tajusin pysyä kaukana. Celle oli sidottu puuhun lyhyehköllä narulla. Pian puiden kätköistä esiin tullut kiväärillä varustautunut ukko taputti Celleä kovakouraisesti. Ruuna vingahti ja perääntyi minkä lyhyeltä narultaan pystyi.

"Mä kerron tästä Aleksille!" Alana kuiskasi hiljaa. Kun Alana oli lähettänyt viestin miehelle, Eevan puhelin soi viestin saapumisen merkiksi. "Pahus!" hän tuhahti ja yritti hiljentää piipittävän puhelimensa. Kännykkä ei kuitenkaan hiljennyt, ja sätkä poskessa, puiden seassa rämistelevä ukko tietenkin huomasi meidät. Hän kurkkasi puskan taakse, pystyin vain toivomaan parasta ja lyttäytymään matalaksi. "Jaahas!" ukko selvästi latasi kivääriään. "Mitä te täällä puuhaatte? Muiden mailla nuuskiminen on lailla kiellettyä!" hän huusi. Nanna ei onneksemme pelännyt häntä, vaan huudahti takaisin. Sitten pystyin vain juoksemaan. Irrotin Cellen puusta ja nappasin narun itselleni. Alana ja Eeva seurasivat perässämme, kun taas Nanna soitti poliisit.

Juoksin Cellen kanssa minkä kintuistani pääsin. Kuulin takaani laukauksia, saattaen vain toivoa, että vihamieheni oli kunnossa. En mä kuitenkaan halunnut Nannalle mitään pahaa, vaikkei me parhaita bestiksiä oltukaan. Jokusen minuutin päästä kuulin poliisiauton äänen. Pysäytin Cellen ja vilkuilin taakseni. Siniset valot vilkkuivat takanani. Celle säpsyi auton vilkkuvaloja, joten talutin sen kauemmas metikköön. Pian Nanna saapui Alanan ja Eevan kanssa vierelleni. Rapsuttelin Celleä hyvän aikaa. Sitten huomasin, että kiväärimies oli poliisiautossa lukkojen takana. Kaikki kääntyi lopulta parhain päin!

# four

#ravimiehenmysteeri

Tutustumista

Celle kurkisteli minua varovasti kaltereiden takaa.
"Hei poika! Mitäs sanoisit harjaustuokiosta?" kysyin ja avasin hitaasti karsinan oven.
Celle peruutti pari askelta ja viskaisi päätään, mutta käveli sitten kaviot pelletteihin upoten luokseni. Kiinnitin kädessäni roikkuneen riimunnarun rautiaan ruunan kuluneeseen, tummanvihreään riimuun. Celle lähti nytkähtäen perääni, valppaasti ympärilleen katsellen. Laitoin ruunan molemmilta puolilta kiinni pesariin ja lähdin hakemaan harjakoria karsinan edustalta. Talli oli hiljainen - käytävällä ei liikkunut ketään, vain muutaman hevosen liikuskelu herätti meteliä. Suurin osa hevosista oli laitumella nauttimassa (ja lihoomassa..), mutta Celle ja pari yksäripuolen asukasta oli otettu sisälle.

Nappasin harjakorista pölyharjan ja aloin harjailemaan Celleä. Välistä lahjoin sitä herkuilla, vaikka ruuna pääsisikin hoidon jälkeen takaisin laitumelle herkuttelemaan ruoholla, joka kukoisti ulkona vihreänä.
"Olet sä kyllä komee poika..." mutisin hiljaa Cellelle ja iloitsin mielessäni siitä, että olin päässyt sen hoitajaksi. Pian tallin käytävälle käveli mies, mitä luultavimmin Aleksi, ja tunsin kieleni menevän solmuun. En saanut suutani auki erityisen hyvin miesten, tai aikuisten ylipäätänsä, kanssa. Rennosti kävelevä miekkonen pysähtyi Cellen kohdalle ja tervehti minua.
"Sie oot varmaan Cellen hoitaja? Mie oon Aleksi. Tarvitko sie ohjeistusta jossain?"
"Joo, olen mä... Mun nimi on Ruusu", aloitin. "Öh, tarvitseeko kaappeihin jonkun avaimen vai...?" kysyin ujosti ja silittelin hajamielisesti Cellen sileän, suorastaan samettisen karvan peittämää kaulaa.
"Jep! Taukotuvasta löytyy kaapit, tuu perässä", Aleksi sanoi ja viittoi minua seuraamaan.

Pörrötin vielä ruunani ohutta ja hienoa otsaharjaa ja lähdin kävelemään Aleksin perässä tupaan, joka huokui lämpöä.
"Pitäis tännekin asentaa parempi tuuletin... Ulkonakin tulee hiki!" mies mutisi itsekseen, mutta niin kovaa, että minäkin kuulin.
"Tästä saat valita jonkun vapaan kaapin. Ootkos sie tutustunut muihin tallilaisiin?" Aleksi kysyi.
Puistelin päätäni. Tulisin varmasti tutustumaan vielä muihinkin hoitajiin, mutten ollut nähnyt tallilla ketään, paitsi tietysti hevosia, jotka tosin riittivät kavereikseni.
"No ja, kai sie tuut vielä kavereita löytämään. Cellen voikin sitten viiä suoraan laitumelle, kunhan oot ensin hoitanut sen", iloinen ja hymyileväinen mies sanoi ja lähti kävelemään ulos taukotuvasta.
Valitsin itselleni randomisti kaapin ja varasin sen ottamalla hiukan vääntyneen ja ruosteisen avaimen ulos lukosta. Tungin avaimen kaprieni tilavaan taskuun ja kipitin takaisin Cellen luokse.

Ruuna tuijotteli harjauspuuhiani korvat höröllä ja kuopi välillä betonilattiaa kärsimättömyyden merkiksi.
"Heeei, Celle... Malta nyt ootella hetki", naurahdin ruunan puuhille ja rapsutin sen säkää harjaamisen lomassa. Viihdyin Cellen seurassa ja harjailin sitä hyvän tovin, kunnes tajusin, että kyllähän se sinne laitsallekin pitää vielä viedä. Taputin siis varovaisesti sen lapaa ja irrotin sen ketjuista.
Taluttaminen laitumelle sujui hyvin. Celle käyskenteli nätisti perässäni, mitä nyt vähän yritti ravailla ohi - sehän tiesi, minne ollaan menossa. Ulkona oli hirmuisen lämmin, mutta onneksi kevyet tuulenviimat viilensivät mukavasti. Kun päästin Cellen laitumelle, huomasin, että vaaleahiuksinen tyttö, noin ikäiseni, käveli pomon ottein ohitse. Kahlitsin katseeni maahan. En osannut toimia yhtään ylimielisten prinsessojen kanssa, mitä Ariatin saappaissa kävelevä tyyppi varmasti oli.

"Eh, moi!" tervehdin häntä kuitenkin, sillä halusin olla kohtelias, oli "kaveri" sitten kiva tai ei.
Blondi ei ollut huomaavinaankaan minua. Suljin laitumen portit istahdin pienelle kivelle katselemaan hevosia, pelkästä katselun ilosta. Ryhdikkäästi kävelevä tyttö huomasi kuitenkin minut, kun aivastin. "Ei, ei, ei..." toistelin mielessäni. En todellakaan halunnut joutua ylimielisten tallilaisten huomionkohteeksi.

"Ai, no hei vaan. Olen Emma, mutta sano vain neiti Eklund. Hoidan täällä Oreota, mutta nyt pitää mennä pesemään saappaat", Emma sanoi.
Mutisin jotain itsekseni. No, onneksi lähti. Meillä ei kohdanneet kemiat, ei sitten lainkaan! Pian jouduin kuitenkin kohtaamaan sen tosiasian, että joutuisin kohtaamaan tosiasian lisäksi sen neiti Eklundin toisenkin kerran. Cellen harjakori jäi pesariin...
Kävelin mahdollisimman hitaasti tallin ovista sisään, ikäänkuin odottaen, että Eklundin neiti tulisi koreana ulos tallista. Mutta niin ei käynyt. Kun olin pörrännyt pari minuuttia ovien luona, avasin ne ja astelin sisälle.

Emmaa ei näkynyt karsinoiden luona, mutta eipä se ihme, kun Oreokin laidunsi ulkona. Kun olin jo paremmilla mielillä menossa hakemaan harjakoria pesuboksista, näin, että Emma seisoikin siinä ja katseli maahan nätisti aseteltua koria, inho kasvoilta paistaen.
"Öö, tiiätsä jotain tosta korista?" Emma kysyi aivan kuin kori olisi ollut ällöttävä limaklöntti.
"Tota joo, se unohtui tuohon E... neiti Eklund", en halunnut palvoa omasta mielestäni ärsyttäviä ihmisiä, mutten myöskään halunnut suututtaa heitä, joten tyydyin kutsumaan Emmaa neiti Eklundiksi.

Korjasin harjakorin nopeasti paikoilleen ja kipitin ulos. Joku ehkä tykkäisi neiti Eklundista, mutta minä en. Tykkäsin ihmisistä, joiden seurassa ei tarvitse esittää mitään. Sellaiset kaverit ovat kuitenkin harvassa, joten viihdyn parhaiten hevosten seurassa. Niille voi kertoa kaiken ilman pelkoa, että koko talli tietäisi kohta kaiken kerrotun. Niin, siitä puheenollen, kohta koko talli tietäisi, että olin unohtanut harjakorin pesarin vierustalle... No, väliäkö sillä! Eri asia olisi, jos olisin unohtanut jotain tärkeämpää. Kävin nopeasti laitumen portilla katselemassa laiduntavaa Celleä, joka huiski hännällään paarmoja ja polttiaisia pois. Hymyilin ja hymähtelin itsekseni lähtiessäni kävelemään kotiin.

2.7.2016, 1 hm

Juoksutusta

Kiinnitin juoksutusliinan kiinni Cellen kuolainrenkaaseen ja lähdin taluttamaan sitä pitkällä liinalla kohti kenttää. Aurinko porotti kirkkaasti, joten olin laittanut päälleni vain topin ja mustavalkoiset hellehousut. Celle käveli rennosti perässäni. Ruunan lavat olivat hionneet kevyesti jo valmiiksi, joten ajattelin juoksuttavani sitä vain hetken.
Kentällä ei ollut ketään, joten saimme olla siellä Cellen kanssa kahden. "Alkuverkaksi" laitoin hevosen kävelemään laajaa ympyrää. Celle yritti änkeä omalta alueeltaan alueelleni, mutta olin sille mahdollisimman napakka ja laitoin sen aina takaisin omalle alueelleen. Kenttä oli onneksemme kasteltu, joten se ei pölynnyt lähes lainkaan.

Celle käveli vähän tahmeasti, eikä ottanut takajalkojaan mukaan menoon.
"Celle hei, nyt hop hop", komensin sitä ja kosketin raipalla ruunan takajalkoja.
Se sai Celleen lisää vauhtia. Takajalat tosin laahasivat yhä maata...
"Ravi! Persaus mukaan!" käskin Celleä hiljaisella äänellä. Ongelmani oli aina ollut sama - en uskaltanut olla tarpeeksi napakka hevosten kanssa.
Normaalistihan Celle on reipas ja säpsy, mutta hellesää sai senkin laiskistumaan. Ruuna lähti kuitenkin suht reippaasti raviin, mutta ravin rytmissä oli vielä hakemista, joten napautin raippaa ruunan takana. Sillä tavalla ravin tahti parani ja pysyikin hyvin reippaana.

Hetken päästä kiinnitin liinan toiselle puolelle ja vaihdoin suuntaa. Celle testasi toiseenkin suuntaan kävellessä minua - se yritti tunkea alueelleni. Joka kerta ruuna palasi kuitenkin nätisti omalle alueelleen. Oli vaikeaa olla samaan aikaan napakka ja hellä, sillä en halunnut säikäyttää Celleä liian kovilla otteilla. Ravi ja laukka luontuivat kuitenkin hyvin. Otin laukkaa toiseenkin suuntaan ja katsoin kelloa. Olin juoksuttanut parikymmentä minuuttia, joten aloin ottamaan pikkuhiljaa loppuverryttelyjä. Laitoin Cellen ravaamaan kierroksen - pari molempiin suuntiin ja hidastin sitten käyntiin. Ruuna käveli pärskien isoa ympyrää pitkin ja ravisteli päätään.
"Hieno poika", kehuin sitä
Celle olikin mennyt hienosti, vaikka alku olikin aina hankalaa.

3.7.2016, 2 hm (suoritus hoito IV -merkkiä varten)

Istuskelin Cellen laitumella. Hoitohevoseni pureskeli innokkaasti ruohotuppoa. Olin onnellinen. Olin saanut vähän aikaa sitten Cellen hoidokiksi ja pari uutta kaveriakin oli tupsahtanut, joten minulla ei vaan ollut ainuttakaan syytä olla surullinen. Kesälomaakin olisi vielä jäljellä rutkasti! Saa olla tallilla niin paljon kun haluaa - ei tarvitse huolehtia läksyistä tai kokeisiin lukemisesta. Ötökätkin olivat tänään kaikonneet pois mukavan kesätuulen ansiosta. Aikoisin irtohypyttää Celleä vastikään kostutetulla kentällä. Ajattelin rakentaa ainakin muutamia esteitä. Kun Celle oli syönyt jo jonkin aikaa, nousin ylös nurmikolta ja puistelin ruohoa pois housuistani.
Kävelin Cellen luokse ja rapsutin sitä leuan alta. Ruuna käänteli epävarmasti korviaan, mutta rauhoittui heti, kun juttelin sille ja silittelin sen kaulaa.

Kun astelin Celle perässäni kävellen talliin, kuulin taukotuvasta puheensorinaa. Ilmeisesti suunnilleen koko Hallavan tallijengi oli kokoontunut sinne, ja olisin mieluusti liittynyt heidän seuraan. Minua kuitenkin epäilytti ajatus, että tupsahtaisin ventovieraiden ihmisten sekaan, vaikka olisin halunnut uusia kavereita. Tunteeni olivat siis melko ristiriitaiset, mutta tyydyin taukotupaan menemisen sijasta hakemaan Cellen harjakoria. Olin kiinnittänyt ruunan taas pesuboksiin, sillä siellä se pysyi parhaiten paikoillaan.

Suin Cellen silkkisen pehmeää karvapeitettä pölyharjalla. Olin heti aluksi huomannut, että se on herkkä hevonen, joten en käyttänyt lainkaan kovia otteita. Celle piti ilmiselvästi enemmän pehemistä harjoista kuin esimerkiksi kovasta kumisuasta tai juuriharjasta. Onneksi ruuna oli pitänyt itsensä puhtaana, jolloin kovemmille harjoille ei ollut lainkaan tarvetta. Siinä hetkessä minun oli helppoa vaan olla. Ei tarvinnut murehtia menneitä tai pelätä tulevaisuutta - oli hyvä vaan olla siinä rakkaan hevosen lähellä.

Taluttelin Celleä kentälle. Olin saanut kaverikseni Valman, joka oli minulle entuudestaan tuntematon. Ujo ja ujo ei ehkä kuulosta kovin hyvältä yhdistelmältä, mutta minulla ja Valmalla juttu kyllä luisti alkukangertelujen jälkeen. Kävelimme rennoin ja hyväntuulisin mielin kentälle. Valma oli luvannut auttaa esteiden ja hypytyskujan rakentamisessa, joten sain jäädä taluttelemaan Celleä sillä aikaa, kun kaverini meni hakemaan estetarvikkeita kentän aidan vierustalta.

Valma rakenteli toiselle pitkälle sivulle esteitä, kun minä kävelytin Celleä. Sen riimunnaru roikkui löysänä, koska ruunalla ei ollut aikomustakaan karata käsistäni.
"Tarviitko apua esteiden kanssa?" kysyin Valmalta. Olisin halunnut auttaa tyttöä esteiden rakentamisen kanssa, mutta Valma oli vakuuttanut pärjäävänsä itsekin. Kun estekuja oli kymmenen minuutin uurastuksen jälkeen valmis, oli Cellekin kävellyt alkukäyntinsä.
"Voidaan aloittaa hypyttäminen", Valma sanoi varovasti ja katsahti minuun ja Celleen.

"Mä päästän Cellen ekana hetkeksi vapaaksi", sanoin ja irrotin riimunnarun Cellen riimusta. Ruuna pukitti kerran ja säntäsi sitten vauhtiin. Se jaksoi rallitella vain minuutin, jonka jälkeen se ravaili selkä pitkänä, turpa melkeinpä maneesin hiekassa. Sitten se hölkkäsi esteitä päin.
"Celle, ei, ei..." tajusin ruunan aikeet. Ja pian Valman väsäilemä ristikko oli vain puomisekamelska kentän pohjalla, mutta se ei Celleä näyttänyt haittaavan.
"Sä taidat hypätä mieluummin ratsastaja selässä, vai mitä?" Valma naureskeli hiukan arasti Cellelle. Purskahdin itsekin nauramaan.
"Celle..." tokaisin päätäni puistellen, mutten oikeasti ollut vihainen sille. Kun pieni naurunremakka oli onnellisesti ohi, rakensimme ristikon uuteen uskoon. Laitoimme vielä tolppien viereen sateenkaari-aiheiset koristeet, joihin Celle tutustui sieraimet suurina. Tällä kertaa mikään este ei kuitenkaan kaatunut! Taputtelin Celleä sen tutustuessa erikoisesteisiin, joita oli maneesissa kolme kappaletta.

Celle ponnisti ilmavaan hyppyyn ja loikkasi okserin yli puhtaasti.
"Hieno poika, Celle", kehuin rautiasta ruunaa.
Celle tuli aina Valman ja minun luokse hypättyään estekujan viimeisen esteen, sillä tiesi saavansa meiltä herkkupalan. Valmakin taputteli Celleä kernaasti, eikä ruuna ottanut siitä pahakseen.
"Hyppääs kuja vielä kerran, niin korotetaan ensimmäinen pysty sitten astetta isommaksi", kehotin Celleä ja hoputin ruunan kujalle takaisin. Celle hyppäsi esteet vähän tylsistyneenä, joten korotimme muitakin esteitä. Lopulta kujan esteet olivat korotettu ja päästin ruunani hyppäämään. Celle loikki tyytyväisenä kaikki viisi estettä puhtaasti, myös korotettuna. "Hienon hieno Celle!" kehaisin ruunaa, joka olisi tullut mielihyvin vaikkapa syliini. Valma katsoi minua mustasukkaisena, mutta vienosti hymyilevän tytön kasvoilta paistoi huumorintaju. "No joo, on Darcy ja Dunjakin ihan kivoja hevosia", kiusoittelin Valmaa.

6.7.2016, 3hm

Satulassa

Satula narisi allani. Minun täytyi myöntää itselleni, että minua jännitti. Vajaan puolen vuoden ajan olin vain maastakäsitellyt ja opettanut hevosille temppuja, mutta minun oli pakko ottaa itseäni niskasta kiinni ja hypätä satulaan. Cellen satulaan. Siinä sitä sitten oltiin! Celle käveli allani reippaasti, isoin askelin. Pidin ohjan pitkänä ja annoin Cellen kävellä kaula pitkänä. Mielessäni vilisi paljon sekavia ajatuksia - jos Celle ryöstää? Jos se pukittaa minut maahan?
   Yritin rauhoittua parhaani mukaan. Cellellä ei ollut selvästikään edes aikomusta ryöstää, sillä se vain käveli eteenpäin korvat joka puolelle venkslaten.

Alkukäyntien jälkeen keräsin varovasti ohjat ja painoin Cellen kylkiä varovasti. Sekunnin sadasosan olin varma, että ratsuni sinkoaa täysillä eteenpäin, mutta se nostikin ison ravin. Olin ratsastanut sitä ratsastustaukoa ennen vain pienemmillä poneilla, joten oli suuri harppaus siirtyä heti isoon hevoseen, jolla oli valtavat askeleet.
   Totuttautuminen vei aikansa, mutta kun sain ravin tahdista kiinni, ei isot askeleet enää tuntuneetkaan niin isoilta. Keventelin voltteja ja pari kiemurauraa. Sitten sama toiseen suuntaan - ravailua erilaisilla kuvioilla.

Kun annoin Cellen pitää välikäynnit, huomasin, että kentän aidalla norkoili tummahiuksinen poika. Se ei ollut Aleksi eikä Miro, vaan joku tuntematon. Sanoin miehenalulle moit ohi mennessä ja jatkoin sitten ratsastusta. Alkutunnin pelkoni olivat osoittautuneet turhiksi - onnistuneen ravin myötä jännitys oli kadonnut, koska Celle ei ollut ryöstänyt tai pukittanut minua komealla loikalla kentän perukoille. Ruuna käveli pärskien uraa pitkin ja terästäytyi heti, kun otin ohjat takaisin käteen. Seuraavaksi oli tulossa vaikein osuus - laukannosto. Jos Celle ei ryöstänyt ravinnostossa, mitä jos se ryöstäisi laukassa? Pelkäsin, etten saisi hallittua isoa ruunaa kunnolla, joten yritin vetkutella laukannostossa ja vain ravailla volteilla sekä kiemuraurilla. En kuitenkaan voisi tehdä koko tunnin ajan samaa tehtävää.

Huokaisin ja tein puolipidätteen, mistä ratsuni hätkähti ja oli valmiina laukkaamaan. Siirsin ulkopohjettani taakse ja sisäpohjetta eteen. Purin alahuultani ja olin täysin varautunut holtittomaan pukkilaukkaan, mutta ei, Celle ei tarjonnutkaan villiä kiitolaukkaa, vaan täysin hallittua, joskin reipasta laukkaa. Pystyin rentoutumaan ja antamaan askellajin keinuttaa edestakaisin. Otin laukkaa vielä toiseen suuntaan ja sitten loppukäynnit.

Kun hyppäsin alas satulasta, taputin Celleä hellästi kaulalle ja lähdin taluttamaan sitä ulos pölyävältä kentältä. Sää oli puolipilvinen, hiukan kolea, muttei jäätävän kylmä. Talliin mennessäni huomasin yksäripuolen karsinan luona sen saman pojan, minkä olin nähnyt kentälläkin. Laitoin Cellen varusteet sen paikalle ja tarkistin ruunan kolhujen varalta. Sitten vaan takaisin laitumelle! En lähtenyt laitumilta suoraan kotiin, vaan palasin talliin ja hivuttauduin varovasti taukotupaan. Jätin kypäräni ja ratsastussaappaani kaappiin ja vaihdoin niiden tilalle lippiksen sekä mustat tennarit.

Istahdettuani taukotuvan sohvalle, se kentän aidalla norkoillut poika tuli tupaan. Muutoin taukotupa oli melkein tyhjä - vain pari kissaa riekkui lattialla lankakerän kanssa. Huomasinkin kissojen vesikupin olevan tyhjä ja täytin sen haalealla vedellä.
"Noni, nyt saatte juoda siitä", tokaisin ja silitin veden äärelle asettunutta kissaa.
Sitten istahdin sohvalle ja katsoin Hallavan lehteä selaavaa poikaa. Suloinen, aika mukavannäköinen... Aika täydellinen. En yleensä välittänyt pojista, mutta siinä oli jotain erilaista.

"Eh... Moi taas", sanoin pojalle varovasti. "Mä oon Ruusu, kuka sä oot...?"
Poika laittoi lehden pöydälle ja virnisti söpösti.
"Christian, sano Chrisu", Kirsuksi osoittautunut miehenpuolikas sanoi.
Nyökkäsin ja tajusin, että olin aika mitättömän ja vaatimattoman näköinen ilman meikkiä. Mistähän asti olin välittänyt meikistä?
"Kirsu", hymähdin leikkisästi ja pyörittelin nilkkojani.
"Kirsu! Mähän sulle kirsut näytän!" Chrisu naurahti ja tökkäsi minua mahaan.

8.7.2016, 4 hm

Harmaat pilvet ajelehtivat taivaalla ja peittivät lopulta kirkkaana porottavan auringon.
"Kohta alkaa varmaan sataa..." mutisin itsekseni.
Minulla oli suunnitelmissa mennä rennosti ilman satulaa. Kun rahiseva soratie johdatteli minut tallin pihaan, oli Hallavassa jo täysi vilske päällä. Harmikseni hoitopuomilla seisoi Oreota harjaava Emma. Hän ei onneksi tuntunut huomaavan minua jutellessaan Valman kanssa. Näytti siltä, että he selvittivät välejään. Ainakin Emma näytti kettuilevan Valmalle siinä kädet puuskassa seisoessaan.

Kiersin kaksikon kaukaa, ettei Emma vaan saisi syytä alkaa pomotella. Talliin päästessäni huomasin, että koko Hallava oli saanut eloa. Pari hoitajaa siivosi karsinoita ja taukotuvasta kuului iloista puheensorinaa. Olin oppinut jo jotenkuten Hallavan tavoille, enkä enää arastellut taukotupaan menemistä yhtä paljon kuin ennen. Kävin vaihtamassa ratsastusvaatteet kaapillani ja kysyin varovasti, voisinko liittyä muiden seuraan. Kun joku ruskeahiuksinen, varmaan pari vuotta itseäni nuorempi tyttö taputti tyhjää paikkaa vieressään, tunsin itseni jo tervetulleeksi rupattelemaan muiden kanssa.

"Me jännätään täällä, miten Valman ja Emman välienselvittelyn käy. Toivotaan parasta", se sama ruskeatukkainen tyttö sanoi ja esitteli itsensä vielä Salliksi.
"Ruusu, Cellen hoitaja", esittäydyin itsekin. Samalla muut taukotuvassa oleskelevat saisivat pienen esittelyn minusta. "Tota... Mä aattelin mennä ratsastamaan Cellen kevyesti ilman satulaa, lähtiskö joku ratsastusseuraksi?" kysyin loppuun.
"Ainakin mä voin tulla! Vai mitä, että säkin tulet, Maikki?" Salli sanoi ja nyökkäsi samalla vaaleahiuksista tyttöä kohti, joka oli sanonut minulle moi, muttei juuri muuta.

"Okei! Mennään sit vaan hakeen hevoset", sanoin ja viitoin Sallin sekä Maikin mukaani.
"Mä käväsen hakemassa Cellen ja tuun sitten..." mutisin lähinnä itsekseni.
Nappasin maasta riimunnarun ja kävelin laitumen portille. Viheltelin Celleä lähemmäs, sillä ruuna mutusti ruohoa jalat maahan juurtuneina. Hevonen ravasi kuitenkin luokseni rapisteltuani hätävarapaperiani, joka löytyy aina taskusta. En ottanut Celleä heti kiinni, vaan silittelin ja rapsuttelin sitä hetken.

Tallissa laitoin Cellen molemmin puolin kiinni käytävälle. Maikki ja Salli hoitivat poninsa karsinoissa. Hain ruunani harjapakin ja nappasin sieltä pölyharjan. Hoitaminen sujui muuten hyvin, mutta kerran Celle säpsähti avonaisen ulko-oven takana tapahtunutta äkkinäistä liikettä. Samalla ruuna löi päänsä nenääni, mutta ei sattunut pahemmin, vaikka Salli kyselikin, että eihän sattunut.

Kun olin harjannut Cellen huolellisesti ja antanut sille pari herkkua, käväisin hakemassa suitset. Puin ne ruunan päälle varovasti, ja loppujen lopuksi se avasi suunsa nätisti.
"Onko muut valmiita?" Maikki kyseli Astan karsinasta.
Kun minä ja Salli oltiin laitettu vielä kypärät päähän, lähdimme kentälle. Poniratsukot pääsivät vauhtiin ilman jakkaroitakin, mutta minä sain tehdä tosissani töitä, että pääsisin Cellen selkään. Vaikka minulla oli koroke.

Cellen askeleet tuntuivat mukavilta myös ilman satulaa istuessa. Ruunalla oli hivenen kova selkä ja korkea säkä, mutta pehmeät askeleet helpottivat istumista. Kun olimme kävelleet molempiin suuntiin, nostimme ravin. Salli ja Maikki poneineen jäivät Cellestä jälkeen, mutta pystyimme silti leikkimään seuraa johtajaa sekä peiliä. Peili tosin oli niin vähäisellä porukalla aika tylsää puuhaa...

Minua jännitti hiukan laukannosto, mutta koska se oli mennyt satulankin kanssa hyvin, miksei se menisi ilman satulaa niin? Onhan minulla hyvä tasapaino. Kun Salli ja Maikki olivat jo nostaneet laukan, piti minunkin suorittaa tulikoe ja antaa kevyet laukka-avut. Celle nosti laukan heti pienimmästäkin merkistä.

Ratsastuksen jälkeen, tallissa, olin erittäin tyytyväinen. Kaikki oli mennyt täydellisesti, Cellen kanssa kaikki touhu tuntuu vaan niin helpolta. Sen kanssa olen onnellinen. Kun olin saanut juuri vietyä suitset takaisin paikoilleen, Valma käveli talliin.

"Miten välienselvittely sujui?" Salli uteli heti ja oli selvästi valmis tukemaan kaveriansa.

9.7.2016, 5 hm

Celle käyskenteli muiden hevosten seurassa. Hevoset näkyivät kauniina, tummina hahmoina puiden taakse hukkuvan auringon valossa. Tuuli humisi korvissa ja heilutteli ruohonkorsia, jotka peittivät laitumen alleen. Puuaita oli tukeva paikka istua ja katsella auringonlaskua, joka värjäsi taivaan upeaksi. Oranssia, vaaleanpunaista, mustaa... Värit sekoittuivat taivaalla ja loivat uusia sävyjä. Ilmassa lentelevät pikkuöttiäiset ja pölyhiukkaset näkyivät hyvin ja korostivat ilmaa.

Auringonlasku oli kuin maalaus. Värit olivat kuin taiteilijan teoksesta - mutta aurinko teki sen kaiken. Kevyt tuulenvire kuljetti oransseja hiussortuvia kasvoilleni. Vetäisin kiharat kädellä takaisin korvien taa. Hymyilin, ja elämä tuntui täydelliseltä. Jasmiinin huumaava tuoksu kantautui sieraimiini. Celle nosti päänsä nurmikosta, jota se oli antaumuksella syönyt. Ruunan korvia vihlova hirnahdus kantautui pitkälle. Muutkin hevoset havahtuivat Cellen äänimerkistä. Käännyin katsomaan itsekin soratietä, jonka kivet rahisivat tulijan kenkien alla. Musiikki kuului kulkijan nappikuulokkeiden läpi.

Kun katsoin tarkemmin, tuntematon siluetti paljastuikin Christianiksi. Poika heilautti tuttavallisesti kättään minut nähdessään. Chris näytti vielä normaalia komeammalta auringon kelmeässä valossa. Poika käveli aidalle ja jäi seisomaan hajuetäisyyden päähän minusta. Christian oli käärinyt ruudullisen flanellipaidan hihat ylös. Yritin kaikin voimin esittää viileää, mutta lopulta tervehdin Kirsua naama punaisena, tunteellisella äänellä. Cellekin käveli rennosti, pää alhaalla luoksemme.

"Mitä sä täällä yksiksesi istut?" Chris kysyi ja katsoi minua silmiin. Pelkäsin, että hän näkisi suoraan lävitseni ja saisi tietää kaikki tunteeni. Christianin lihaksikkaat kädet silittivät Cellen päätä, kun taas minun heiveröiset käsivarret ruunan kaulaa.
"Öh... Kunhan katselen vain hevosia..." kohautin olkiani. En tiennyt itsekään, miksi olin jumittunut aidalle istumaan, vaikka aurinko oli jo painunut mailleen hetki sitten. Illan viileys oli laskeutunut päälleni, eikä vaivainen T-paita paljon lämmittänyt.
"Kylmä?" Kirsu katsahti minua kohti, nähdessään kananlihalle nousseet käteni.

Nyökkäsin varovasti ja otin vastaan hennosti kiittäen Christianin tarjoaman puseron. Paita oli minulle aivan liian iso, mutta se lämmitti mukavasti. Chrisin läsnäolo toi minulle turvallisuuden tunnetta. Siinä pojassa oli jotain, mikä sai sydämeni sykkimään melkein yhtä kovaa kuin Cellen nähdessäni. Aidalla oli mukava istua. Cellen ja Kirsun läheisyydessä.

11.7.2016, 7 hm

ti 12.7.2016
Terve taas, päiväkirja! Kävin tänään Cellen luona vain pikaisemmin, koska äiti passitti mut lenkittämään koiran. Mut joo, joka tapauksessa, harjasin Cellen normaalisti ja tutkin yleiskunnon. Mitään poikkeavaa ei löytynyt - jaloissa ei ollut turvotusta ja ruuna oli muutenkin normaalin pirtsakka.

Seuraavaa kertaa odotellessa, Ruusu

Harjasin Celleä sen karsinassa. Ajatukseni vipelsivät kuitenkin muualla. Kirsussa ja Mikissä. Kaikkein helpointa olisi jättää molemmat rauhaan, mutta... Se ei tuntunut onnistuvan. Christianissa oli nallekarhumaista söpöyttä, kun taas Mikki oli muuten vain mukava, ja aika komeakin.
  "Anteeks Celle, mun ajatukset on jossain ihan muualla kuin sun hoitamisessa", rupatin ruunalle ja yritin unohtaa ainakin harjauksen ajaksi kaikki poikaongelmat.
Cellen harjakin vaati selvittämistä - takut ja sotkut näkyivät inhottavan kauas. Laskin pölyharjan harjakoriin ja tongin korin pohjilta metallisen harjakamman, jolla aloin selvittämään Cellen jouhia varovasti, etten vahingossakaan kiskoisi liian kovaa.

Kun olin ottanut vielä Cellen kaviot, lähdin taluttamaan sitä laitumelle rentoon tahtiin. Pörröttelin matkalla ruunan harjaa ja puhelin sille. Olin todellakin anteeksipyynnön velkaa. Mielessäni pyörivät vain kaksi hallavalaista, jotka sain karkotettuani päästäni korkeintaan minuutiksi. Päätin mennä laitumelta suoraan taukotupaan. Minä jopa toivoin, ettei siellä olisi yhtäkään poikaa. Olin kahden miehenalun loukussa.

Tupa oli onnekseni melkein tyhjä. Vain Valma istui sohvalla Jaffaa juoden. Valmalle saattaisinkin voida kertoa jotain tunteistani.
"Hei!" sanoin niin vilpittömästi, kuin vain sellaisessa tilanteessa osasin.
Valma tervehti takaisin ja asetti limupullonsa pöydälle.
"Öh... Tota, mulla olis vähän asiaa... Jollekin, joka vois kuunnella mua?" sopersin niin hiljaa, että vieressäni istuva tyttö hädin tuskin kuuli ääntäni.
"Kerro vaan", Valma hoputti.
"Sähän varmasti tiedät Mikin?"
Valman katse kääntyi maahan. Taisin osua vahingossa arkaan paikkaan.

Kuljeskelin itsekseni tallipihalla. Mitä ihmettä olin mennyt tekemään? Miksi... Miksi minun piti ottaa puheenaiheeksi Mikki? Tai no, enhän minä voinut tietää, että Valma oli aiemmin seurustellut Mikin kanssa, mutta silti. Toivoin hartaasti, ettei Valma pahastunut tunteistani Mikkiä kohtaan. Lopulta päätin, ettei tämä voisi jatkua sellaisenaan. Minun oli pakko päästä rentoon maastoon!

Celle vaikutti hiukan närkästyneeltä, kun se otettiin uudelleen talliin varustettavaksi, mutta lähti kuitenkin reippaasti liikkeelle selkään päästyäni. Olin napannut mukaani Kånkenin miniversion, jonne mahtui juuri sopivasti cokispullo ja kännykkä. Cellen kanssa maastoillessa pystyin unohtamaan kaiken muun. Ruunan energia ja pirteys tarttui minuunkin. Mielialani nousi hetki hetkeltä - pikku hiljaa oli enää tämä heti, ei enää Chrisuja, Valmoja tai Mikkejä.

Koska ilma oli hirvittävän hiostava, päätin tehdä vain vartin lenkin. Palasin tallille samoja jälkiä pitkin, mitä olin tullutkin, sillä en tiennyt vielä kovin hyvin Hallavan lähimaastojen metsäpolkuja. Tallin pihassa olin yhä pirtsakalla tuulella, joka pyyhkiytyi kuitenkin nopeasti pois. Emma ja Christian seisoivat hoitopuomilla, Emma flirttaillen, Kirsu yhtä söpösti kuin aina. Liukenin paikalta mahdollisimman nopeasti, saattaen vain toivoa, ettei kukaan huomannut minua ja Celleä, jonka kuskasin nopeasti takaisin laitumelle.

En uskaltanut mennä takaisin pihalle, joten puikkelehdin taukotupaan, lähinnä kaappia siistimään. Miten pystyinkin sotkemaan kaiken alle kahdessa viikossa? Lokeroni oli täynnä tavaraa, eikä yksikään ollut siististi paikoillaan. Ei se kaappi kyllä ollut siistimisenkään jälkeen kovin siisti, sillä en pystynyt taaskaan keskittymään muuhun, kuin poikiin. Valman sanat kaikuivat päässäni. Emma saa yleensä sen, mitä haluaa...

13.7.2016, 9 hm (sorryt surkeesta juonesta jne jne... oli vaan pakko päästä jatkamaan striikkiä :-P) #ruusunpoikaongelmat

Kun Aleksi puhdisti kanssani Cellen karsinan perusteellisesti, ottaen kaikki kuivikkeet pois ja vaihtaen tilalle uudet, löytyi pellettien alta mustakantinen, pölyyntynyt vihko, jonka Aleksi sanoi tulleen Cellen mukana kauppoja tehdessä. Jäimme selailemaan vihkosta ja huomasimme, että siellä oli ruunamme varsa-ajan kommelluksia & onnistumisia.

14.7.2016, 10 hm spesiaali

Päivä alkaa yleensä sillä, että se mun porkkanapäinen hoitaja tulee ruokkimaan mut sen poninhäntäsen miehen kanssa. Yleensä ruoka on myöhässä, joten joudun aina kolistelemaan ennen kuin saan sapuskaa. Joskus mä saatan napata porkkanan hiuksista kiinni, sitten se toruu mua. Mutta minkäs mä sille voin, että sen hiukset näyttää porkkanalta? Yleensä annan porkkanan harjata mut rauhassa sen jälkeen, kun oon nuollut ruokakipon pohjilta viimeisetkin aamumössöt pois.

Mä en oikeen diggaa siitä, että mun kavioihin kosketaan, niin joskus mun pitää pelleillä, kun porkkana yrittää putsata ne. Ihan oikein sille, kun se hipelöi vielä mahanalusta ja päätäkin... Huhhuh. Nykynuorisolla ei ole minkäänlaisia käytöstapoja, tosin ei sen puoleen, että se poninhäntänen mieskään erityisesti varois mun vatsaa tai kavioita. Joskin, kavioiden putsaus ei ole se pahin asia!

"Iiik! Au... Mä kuristun, ei enempäää!" mutta ei se porkkana taida ymmärtää, että satulavyön kiristys (se sanakin kuristaa) ei oo mun suosikkijuttu. Yh, ei sitten todellakaan. Aina saa pelätä, että joku vielä rutistaa musta ilmat pihalle.

Muuten porkkana osaa kyllä hoitaa mut ihan tarpeeks varovaisesti. Se ei kolistele kylmiä kuolaimia hampaita vasten, vaan lämmittää ne. Toisinaan on kyllä kiva pelleillä niin, etten avaakaan suuta. Se on aina joskus hauskaa! Mutta silloin porkkana suuttuu hymyn alla. Se taitaa luulla, etten mä nää sen naurun läpi sillon, kun teen jotain pahaa...

Kentällä, maneesissa tai maastossa, missä ikinä treenataankin, ei yleensä tapahdu mitään pahaa. Ellei ratsastajalla ole sitten raip**. Se sana on niin kammottava kirosana, ettei sitä voi sanoa. Ei sitten missään nimessä, ellei halua lauman pomon vihoja niskoilleen. Porkkana on ihan ookoo ridaaja, mutta välillä aivan liian arka. Se ei ekaks anna mun mennä kovaa tai hypätä korkeita esteitä, mut kyllä se siitä loppua kohden lämpenee mukaan mun tempauksiin. Meidän tavoite on hypätä viikon sisällä 150 senttinen este. Porkkanakin suostu siihen ihan vapaa-ehtoisesti.

Noo, jätetään ne tavoitteet. Yleensä porkkana ratsastaa mut aika kevyesti. Aina se ei ees ratsasta, tekee vaan jotain maastakäsittelyjuttuja. On nekin jutut ihan kivoja, mutta mun mielestä meillä on jo täydellinen yhteinen sävel - mihin niitä luottamusharjotuksia siis tarvitaan? Täysiä vaan ja heti!

Treenin jälkeen mä oon yleensä hikinen. Vaikka porkkana ratsastaa mut vaan kevyesti, mä hikoon aika nopeesti, etenkin näin kesähelteillä. Mä saan siis melkeen aina kuivatusloimen päälle ratsastuksen jälkeen. Porkkana on mulle aikasta kiltti, kun se antaa mulle aina after harjoitus omenan, itse porkkanan tai jonkun muun herkun. Nams.

15.7.2016, 11 hm

Cellen karva pölysi. Hyräilin itsekseni Haloo Helsingin lauluja ja yritin saada ruunan näyttämään siedettävältä - jalat olivat täynnä mutaa, harjasta roikkui heinänkorsia ja vatsanalus oli kaikkea muuta paitsi siisti. Varmasti lähes tunnin kestäneen harjausoperaation jälkeen Celle oli jo paljon siistimpi, mutta harja oli vielä takkuinen.
"Sori Celle", supatin sille. "Tuun selvittämään sun harjan vähän myöhemmin", läähätin ja tajusin, että näytin varmasti hirveälle. Lähdin ripeästi kaapeille hakemaan harjaa ja siistimään itseni vessaan, sillä kaikki kura oli siirtynyt Cellestä minuun...

Kun olin saanut vielä itsenikin siistittyä, nappasin Canonin järkkärin kaapistani ja lähdin ulos, aikeissa mennä kuvaamaan Alanan ja Faen hyppytuokiota. Olin iloisella tuulella, eikä auringonpaiste ja ihana, armotta joka paikkaan tunkeutuva lämpö vain kohensi mielialaani. Vaikka näytin kliseiseltä, juuri elämänsä ensimmäisen hoitoponin saaneelta ponitytöltä tanssahdellessani kenttää kohti, sivuletit villisti heiluen, en välittänyt siitä. Oli hyvä päivä, eikä sitä pilaa mik-...

Pysähdyin kuin seinään sydän pamppaillen. Näinkö oikein..? Ainakaan en olisi halunnut nähdä sitä, mitä kulman takana oli. Valma ja Chris seisoivat lähekkäin, tallin kiviseinään nojaten. Chris veti Valmaa lähemmäs itseään ja painoi huulensa Valman huulille, kuiskaten jotain hiljaisella äänellä. Ei, en voinut katsoa enempää. Puraisin huultani ja yritin hipsiä näkymättömästi pois.

Miksi minun piti vilkaista juuri sillä hetkellä juuri väärään suuntaan? Miksi? Heti, kun päässäni oli leikkinyt ajatus, että minusta ja Christianista tulisi jotain. Ei näin voisi tapahtua... Hyvä tuuleni katsoi pois, kuin kumilla pyyhitty lyijykynänjälki. Luvatun vuoksi vaivaudun nappaamaan kädet täristen pari huonolaatuista kuvaa Alanan ja Faen inhottavan hyvin menneistä hypyistä. En minä normaalisti muiden onnistumista huonona asiana pitänyt.

Alana jutteli hiljaisella äänellään paljon siitä, miten hypyt menivät ja kyseli, tuliko hyviä kuvia. En jaksanut vastata muuta kuin pari joota ja eitä. Siitä Alana taisikin huomata, että asiani eivät ehkä olisikaan niin hyvin.
"But... But Ruusu, mikä, mikä sulla on?" Alana kysyi haperoivalla suomellaan.
"Ei mikään, kaikki, on, öh... hyvin! Heh, ihana sää?" ihana sää?! Ärähdin itselleni mielessäni. Olinpa hyvä keksimään tekosyitä, miksi kaikki olisi vallan mainiosti.
"No mutta, miksi sä oot sitten noin... umm... vaisu?" vaaleahiuksinen tyttö kysyi ja tarttui taukotuvan pöydällä lojuvaan mehupurkkiin ja kaatoi siitä itselleen mehua.
"Koska, koska mulla on vähän funssaa, niin en saa puhua paljon..." ärähdin itselleni toistamiseen. Kuka nyt saisi flunssan keskellä kirkasta kesäpäivää? En ainakaan minä hyvine vastustuskykyineni.

Alana tyytyi onnekseni saamaansa vastaukseen, eikä jututtanut minua sen enempää. Mietin sohvalla löhötessäni, että miten paljon pieni asia voi vaikuttaa ihmiseen. Normaalisti ujo ja hiljainen Alana puhui kuin papupata onnistuttuaan estetehtävässä, kun taas minusta tuli vaitonainen Chrisin ja Valman vuoksi. Pelkkä ajattelu teki kipeää. Tiesin, ettei minulla ollut pienintäkään mahdollisuutta onnistua Christianin kanssa. Se viihtyi Valman seurassa, enkä halunnut tulla väliin.

"Mä... Mä taidan lähteä kotiin", sanoin Alanalle ja yskäisin muodon vuoksi. Kävin heittämässä kameran takaisin kaappiini ja sanoin Cellelle pikaisesti heipat. Omatunto kolkutti. Olisi pitänyt rasvata Cellen suitset ja selvittää se harja. Äh. Kai se voisi odottaa ensi kertaan?

Tallin pihamaalta lähdettyäni tunsin yllättäen nykäisyn hihassani. Käännyin pikaisesti katsomaan, kuka minua kaipasi. Valma.
"Eh, hei", sopersin ja tuijotin kengänkärkiäni. Varvas pilkotti toisesta ulos.
"Tulisitko mun kanssa maastoon? Eevi-Sofiakin taitaa tulla", Valma sanoi ja hymyili minulle niin viattomasti, että ihmetytti.
"En... En mä voi..." sanoin hiljaa. Mitä muutakaan olisi pitänyt sanoa, kun ystävä palaa yhteen pojan kanssa, mihin on itsekin ihastunut?

"Ja mikset voi?" Valman ääni muuttui huolestuneeksi.
"Koska mä näin sen", sain pidätellä kyyneleitä tosissani ja lähdin pois Valman katseen alta. Miksi piti käydä näin?

2.8.2016, 12 hm #ruusunpoikaongelmat

Kaviot iskivät tasaisesti kentän pohjaan, saaden hiekan pölisemään. 1,2,3, laskin askelia mielessäni. Mutta taas. Celle veti liinat kiinni juuri ennen okseria ja sai minut lentämään ilmavirran voimasta maahan, Cellen vierelle. Tipahdin onnekseni jaloilteni, mutta ohjat lipuivat käsistäni pois, ratsuni nykäistessä päätänsä rajusti.
"Celle on irti!" huusin kentän laidalla seisovalle Mikille, jonka olin laittanut kuvaamaan.
Miehenalku pujahti nopeasti kentälle ja nappasi Cellen kangasohjista tukevasti kiinni.
"Soo..." Mikki rauhoitteli ruunaa.

Punahiuksinen miekkonen talutti Cellen luokseni iloinen hymy kasvoillaan, mutta mielialani latistui latistumistaan, siitä huolimatta, että Mikki sai lämmön hehkumaan sisälläni. Ensin tuli tapaus Valstian, ja sitten edes Celle ei toiminut. Mikään ei sujunut yhtään, mutten halunnut luovuttaa. Mikki auttoi minut ratsuni selkään ja antoi pari vinkkiä, jotta Celle ei kieltäisi taas.

Tein pienen käyntivoltin ja nostin laukan. Rautias hevonen kuumeni ja alkoi viskellä päätään.
"Pehmeä käsi! Ei Celle hidasta, jos sä kiskot ohjista", Mikki huusi minulle ystävällisesti.
Myötäsin ohjista Cellen laukan mukana ja sain kuin sainkin sen rauhoittumaan ennen porttia. Ruuna kuikuili estettä jo kaukaa korvat hörössä, ollen selvästi valmis tekemään sivuhypyn ja juoksemaan pois altani.
"Älä tiputa mua... Ei... Yli..." mutisin hiljaa mielessäni.
Tuin Celleä pohkeillani ja olisin voinut hyvin vaikka sulkea silmäni. Pari askelta ennen estettä olin jo niin paniikissa, että halusin vapaaehtoisesti ohjata ratsuni pois esteeltä. Mutta jatkoin eteenpäin. En halunnut olla nössö luovuttaja Mikin silmien edessä.

Celle tuli esteelle aivan liian pohjaan, mutta ponnisti rohkeasti hyppyyn. Hyppyyn, joka ei riittänyt. Okserin takapuomi jäi ruunan jalkojen väliin. Kaikki tapahtui kuin hidastetussa filmissä. Kuulin vain Mikin huokauksen, ja sekin huokaus kuului kaukaa. Celle mätkähti kyljelleen ja jäi makaamaan jalkani päälle, josta kuului niskakarvat pystyyn nostattava rusahdus.

"Ruusu!" Mikki huudahti ja avasi kentän portin nopeasti.
Punapää juoksi tallin säännöistä huolimatta kentän poikki ja sai Cellen nousemaan jalkani päältä. Yritin saada jalkani liikkumaan, mutta se sattui liikaa. Yritin saada sanoja kuuluviin, mutta pihaustakaan ei kuulunut. Yritin nousta pystyyn, mutten kyennyt. Jäin maahan makaamaan ja odotin, että Mikki saa haettua apua. Ajantajuni katosi vähitellen. Kuulin vain sumeana ripeät askeleet ja Aleksin huolestuneen äänen. Miksi kaikki meni näin?

Heräsin seuraavan kerran kirkkaiden valojen loisteesta. Ympärilläni näkyi huolestuneita katseita.
"Se heräsi", punaisista hiuksista päätellen Mikki kuiskasi.
Tarkkailin ympärilleni. Vieressäni näkyi turkooseilla petivaatteilla petattu sänky, jonka päällä istui pinkit hiukset omistava tyttö, suunnilleen minun ikäiseni, käsi kipsissä.

Kauan en kerennyt katsella ympäristöäni, kun ruskeahiuksinen naislääkäri avasi suunsa.
"Hei, mun nimi on Aneka, ja olen sun lääkäri", jahas. Olin siis kaikesta päätellen sairaalassa. "Sattuuko sua johonkin?"
Sattui. Olo tuntui auton alle jääneeltä. Mitä minulle oli edes tapahtunut?
"Sattuu..." mutisin niin hiljaa, että kukaan tuskin kuuli mitään.
Jalassa tuntui säkenöivää kipua, päätäkin jomotti. Olo tuntui turralta ja suunkin liikuttaminen oli vaivalloista. Silmät painoivat kuin lyijy. Halusin nukkua, mutta kirkkaiden loisteputkien kellertävä valo tunkeutuivat suljettujenkin silmien alle. Pää tuntui yhtä tyhjältä kuin ontto puupalikka.

"Seuraavaksi sut viedään röntgenkuviin. Sun saappaasi jouduttiin lekkaamaan, koska jalkasi oli jo kerennyt turvota yhtä suureksi kuin tuk-, ei mitään", Aneka hymyili mukakohteliaasti. Kohtelias ei kai sitten saanut sanoa, että jalka paisuu yhtä suureksi kuin tukki?

Aleksi sanoi hiljaa "tsemppiä" ja lähti muiden perässä pois huoneestani. Eihän Cellelle ollut käynyt mitään? Omatunto jyskytti päässäni. En ollut muistanut kysyä.

5.8.2016, 13 hm