Hallavan Lurjus

Tallissa oli hiljaista ja hämärää, kun kävelin käytävää pitkin tervehtimään Dunjaa. Voipallero hörisi minulle ystävällisesti ja tuli karsinanovelle nuuhkimaan taskuja. Silitin sen paksua talvikarvaa. Dunjan karsinanovessa oli kuusenhavuista tehty kranssi. Ajattelin, että lähestyvän joulun tuntu oli käsin kosketettavimmillaan juuri tallissa hämäränä talvi-iltana hetki ennen kuin Kettu tulisi sulkemaan ovet.
Päätin käydä vielä antamassa hyvänyönsuukon Darcylle käytävän toiselle puolelle. Ennen kuin ehdin edes kurkistaa karsinaan, ihoni nousi kananlihalle ja tiesin, että jotain erityistä oli meneillään. Sydän pamppaillen katsoin kalterien välistä. Darcy kiersi ympyrää levottoman näköisenä, ja sen kaula oli hionnut. Vaikka en ollut ikinä nähnyt varsomista, tiesin, että nyt se oli käsillä. Ja vaikka tallissa ei saisi juosta, pingoin täyttä vauhtia ulos tallista tupaan, jossa Kettu istui hörppimässä kaakaota. Sain kurkustani kaksi sanaa:
– Darcy varsoo!
Kettu oli ällistyttävän rauhalliselta vetäessään kenkiä jalkaan ja seuratessaan minua talliin. Minä olisin voinut säntäillä hätääntyneenä ja panikoida, mutta Kettu näytti tyyneltä. Löysimme karsinasta Darcyn, joka oli käynyt makuulle oljille. Se puuskutti hiukan ja katseli mahaansa. Purin hermostuneena kynsiäni.
– Hyvin se sujuu, Kettu sanoi rauhallisesti nojaten karsinanoveen.
– E-eikö meidän pitäisi auttaa sitä? tivasin hätäisesti.
– Puutun peliin, jos tulee ongelmia, Kettu sanoi. – Muussa tapauksessa annetaan luonnon hoitaa tehtävänsä.
Kettu kaivoi kännykän taskustaan ja soitti Aleksille. Kuuntelin pelokkaana puhelua. Kettu kuulosti edelleen rauhalliselta, ja kuulin, miten Aleksi sanoi tulevansa heti talliin. Kettu vakuutti, että kaikki oli sujunut tähän mennessä niin kuin pitikin.
Puristin kaltereita ja yritin hengittää syvään. Katselin Darcyn karsinan ikkunasta putoilevia lumihiutaleita ja sain hiljalleen sydämen tykytyksen tasaantumaan. Kuuntelin muista karsinoista kuuluvaa rouskutusta ja Darcyn hiljaista huohotusta. Minuutit tuntuivat pitkiltä, mutta minut valtasi omituinen rauha ja varmuus siitä, että kaikki menisi hyvin. Jossakin vaiheessa ovi kolahti, ja Aleksi harppoi luoksemme. Hän vaihtoi pari sanaa Ketun kanssa, ja syvennyimme taas seuraamaan varsomista.
– Katsokaa, Kettu kuiskasi samassa. Darcyn hännän alla näkyi valkoinen, kiiltävä kalvo. Sydämeni lähti taas villiin laukkaan.
– Se on varsan sikiökalvo, Kettu selitti. – Yleensä varsat syntyvät etukaviot edellä ja pää niitä vasten.
Seurasin haltioituneena, miten varsa liukui Darcyn ponnistusten tahdissa oljille Ketun selittäessä koko ajan ammattimaisen rauhallisella äänellä, mitä tapahtui. Kyyneleet nousivat silmiini, kun Darcy kääntyi katsomaan puoliksi läpinäkyvässä pussissa olevaa pienokaistaan. Sikiökalvo oli jo puhki varsan turvan kohdalta, ja Darcy avitti pikkuisen ulos maailmaan.
– Sehän meni sitten kuin oppikirjassa! Kettu totesi iloisesti. – Vaikka Darcy onkin ensikertalainen. Nyt vaan odotetaan jälkeisten syntymistä.
Kuullessani toiselta puoleltani vaivihkaisen niiskautuksen en lopulta enää voinut pidätellä itkua. Darcy oli kääntynyt vaikeaan asentoon nuolemaan pienokaistaan. Kettu pujahti sisään karsinaan tarkistamaan, että kaikki oli hyvin. Varsa näytti märkänä rautiaalta.
- Isänsä näköinen orivarsa! Kettu tiedotti.
Puolen tunnin kuluttua tajusin, mitä Kettu tarkoitti sillä, että varsa oli isänsä näköinen. Se oli toki pienempi ja hennompi, mutta ilmetty Late kullankeltaisine karvapeitteineen ja vitivalkoisine jouhineen. Sillä oli samanlainen piirtokin. Katselin sydän hellyyttä tulvillaan, miten pikkuori yritti nousta honteloille, ylipitkän näköisille koivilleen. Varsa kellahti kuitenkin monta kertaa kumoon. Sormeni syyhysivät mennä auttamaan, mutta Kettu ja Aleksi vakuuttivat, että varsaa ei voinut hyysätä alusta pitäen. Joskus asioiden piti antaa mennä omalla painollaan.
Me kaikki taisimme tirauttaa pari onnen kyyneltä, kun varsa oli vihdoin enemmän tai vähemmän tukevasti pienillä kavioillaan ja hakeutui väsyneen, mutta tyytyväisen emänsä nisille.
Sinä yönä kävellessäni kotiin lempeässä lumisateessa se kuuluisa joulurauha löysi lopulta luokseni. Uuden elämän syntyminen maailmaan tuntui koskettavan ihanalta asialta, ja ajattelin, miten mielenkiintoista olisi seurata varsan kehittymistä, ja mitä kaikkea hauskaa me hallavalaiset tulisimme varsan kanssa lähivuosina kokemaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot Lähetä yksityinen viesti Lähetä sähköposti Linjoilla





Luka oli tänään ensinmäistä kertaa ulkona ja sai heti ihmettelemisen aihetta kun orava hyppäsi sen tarhaan.




Luka osaa nyt pitää päässään riimua ja seistä paikallaan sidottuna karsinaan. Se seuraa myös taluttaessa, vaikka välillä pikkuori keksii ties minkälaisia temppuja kun seuraaminen alkaa käymään tylsäksi.
Luka voi nyt alkaa olemaan korkeintaan tunnin verran erossa emästään, mutta silloinkin se kannattaa jättää karsinaan, sillä tarhassa se saataa hätääntyessään loukata itsensä. Tällöin sille kannattaa jättää hevosseuraa viereiseen karsinaan.

Luka vieroitetaan 1.2.2015

Seison tallin pihassa nojaillen aitaan, jonka toisella puolella kaksi hevosta tarhailevat sulassa sovussa. Toinen on musta pienillä valkoisilla merkeillä, ja toinen voikko suuremmilla valkoisilla merkeillä. Hallavan kaksi kasvattia, joista molemmista pitäisi tulla kisakenttien kuninkaita. Mihin äiti onkaan mut saanut sotkettua…

”Hei, voinko mä auttaa jotenkin?” silmälasipäinen, vähän nörtähtävän, muta silti ihan kivan näköinen tummahiuksinen tyttö ilmestyy jostain mun viereeni.
”Heippa”, moikkaan tuota ystävällisesti hymyillen – ensivaikutelmahan on kaikki kaikessa, vai mitä? ”En mä oikeastaan apua tarvitse, vaikka kusessa olenkin.”
”Öh..” tyttö menee selvästi hetkeksi hämilleen.
”Mä olen siis Roope, tuon voikon komistuksen uusi omistaja”, kerron nopeasti, ennen kuin ruskeaverikkö ehtii kysyä.
”Ahaa. Mä olen Katri, omistajan Novan, tuon suokin tossa viereisessä tarhassa”, Katriksi osoittautunut nörttityttö viittilöi kohti vaaleanrautiasta tamaa.
”Onneksi olkoon”, sanon sarkastisesti
”Mitä??”
”Niin sitä vaan, että hevosen omistaminen ei oo mikään lottovoitto. Mäkin olisin tällä hetkellä kotona pelaamassa Fallout nelosta jos äiti ei olisi ostanut mulle tota valmistujaislahjaksi…”
”On se kyllä ihan palkitsevaa, vaikka välillä sattuu huonojakin päiviä”, Katri piipittää hiljaa. ”Mun pitää mennä… Mut tuu toki kysymään jos tarvitset apua jossain”, tyttö hymyilee väkinäisesti ja pakenee sitten paikalta. Mä huokaisen. Ei olisi pitänyt olla niin kyyninen heti alkuun. Mutta suoraan sanottuna mua ketuttaa, että joudun seisomaan täällä vesisateessa. Äiti oli kuitenkin vaatinut, että mun täytyy käydä testaamassa Lukaa ennen ensimmäistä valmennusta… joten tässä mä nyt oon.

Käyn hakemassa voikon nuorikon pois tarhasta. Se tepastelee pää korkealla mun vierellä, muttei yritä mitään temppuja. Se on oikeastaan ihan tosi hyvän näköinen.
Laitan Lukan käytävälle kiinni, jossa riisun ensin siltä sadeloimen ja alan sitten harjata rivakasti melko puhtaana pysynyttä valkoista karvaa. Jalat ovat hieman ravassa, mutta nekin saa putsattua helposti. Luka hamuaa mun takin huppua kun putsaan sen etukavioita, ja vaikka kutittaahan se vähän ärsyttävästi niin onhan se nyt aika hellyttävää. Rapsutan orin silkinpehmeää kaulaa.

Nostaessani uutuuttaan kiiltävää koulusatulaa Lukan selkään, blondi barbie ilmestyy käytävälle.
”Onko se Valence?” tyttö kysyy silmät kiiluen.
”Joo… Äiti vaati että hankitaan laadukas satula heti alkuun ja tätä voi säätää sitten kun lihaksia alkaa tulemaan enemmän”, selitän vaikkei asialla olekaan minulle niin suurta merkitystä.
”Upea. Mä olen muuten Emma Eklund, hoidan sitä älysöpöä Oreota – vaikkei se tietenkään Lukalle vedä vertoja”, tyttö hymyilee maireasti.
”Okei, hauska tutustua, mä olen Roope, Roope Lähderinne”, kättelen barbieta kumartaen päätäni ylidramaattisesti ja saan Emman kikattamaan.
Tyttö jää vielä norkoilemaan hetkeksi käytävälle varustaessani Lukan loppuun ja vilkuttaa perääni kun talutan orin pois tallista.




Loppujen lopuksi Luka osoittautuu oikein mainioksi ja jopa osaavaksikin ratsuksi. Aleksi on tehnyt oikein hyvää työtä sen ratsutuksessa. Ratsastuksen jälkeen naamani on yhtä hymyä, eikä pelkästään sen takia, että talli vilisee tyttöjä, vaan sen takia, että omistan maailman mahtavimman hevosen.

Tänään oli taas tuttuun tapaan pilvistä, mutta ei sentään satanut. Mä en voinut käsittää miten koko kesä oli menossa hukkaan huonon sään vuoksi. Ei voinut istuskella terassilla, ei voinut pelailla rantalenttistä, eikä voinut edes makoilla riippukeinussa. No, tallille piti joka tapauksessa mennä huonosta säästä huolimatta. Vaikka vähän inhotti lähteä, niin tiesin piristyväni heti kun pääsisin kipuamaan Lukan selkään. Meidän yhteistyömme oli nimittäin alkanut sujua erittäin hyvin. Yksikseni ratsastaessa me väännettiin jotain ihan perus koulujuttuja ja välillä mentiin vähän puomeja ja ristikoita, mutta sitten valmennuksissa me oltiin päästy hyppäämään isojakin esteitä – ja nälkä kasvoi syödessä. Olin jo alkanut haaveilla osallistuvani Rinnsteinin kisoissa metrin luokkaan… Jaiks.

Tallissa törmäsin ensimmäisenä Emmaan, joka kopisteli tallin käytävää kiiltävissä ratsastussaappaissaan kantaen Oreon estesatulaa. ”Hei Roope”, tyttö moikkasi hymyillen ja vastasin samalla mitalla takaisin, mutta jatkoin sitten matkaa Lukan karsinalle. Nyt ei ollut aikaa huvittaa tyttöjä, sillä valmennus alkaisi puolen tunnin päästä ja sitä ennen olisi hyvä ehtiä vähän verkkaamaankin.

Kentällä meitä odotti jo Aleksi roudaamassa puomeja pitkin poikin. Mä kiristin vielä viimeisen kerran Lukan satulavyötä ja lähdin sitten verkkailemaan. Ensin käynnissä parit pysähdykset ja peruutukset, sitten ravissa taivuttelua kumpaankin suuntaan. Pikkuhiljaa muutkin valmennukseen osallistuvat saapuivat paikalle ja kohta olikin aika aloittaa varsinainen valmennus. Aleksi oli laittanut puomeja sekä pitkän sivun viereen, että päätyyn voltille. Luka ravasi reippaasti eteenpäin korvat hörössä ja pidensi askeliaan puomien väliin sopiviksi. Ympyrällä meillä oli hieman ongelmia ja Aleksi kehottikin meitä menemään enemmän voltin ulkoreunaa, jotta Lukan pitkät askeleet sopisivat paremmin. Toisella pitkällä sivulla otin vähän ravin lyhennystä ja pidentämistä, jotta sain Lukaa paremmin kuulolle ja raviin paremman tahdin.

Laukkatehtävässä Lukan kokemattomuus näkyi vielä selvemmin ja voltin korotetut puomit tipahtelivat tuon tuosta nuoren orin yrittäessä sovittaa kavioitaan oikeisiin koloihin. Otin paljon puolipidätteitä ja istuin syvällä satulassa yrittäen tasapainottaa laukkaa ja kierros kierrokselta volttimme parani. Pitkän sivun laukkapuomeilla meillä ei ollut minkäänlaisia ongelmia, sekä laukan pidennys että lyhennys sujuivat hienosti ja Lukalla vaikutti olevan hauskaa, sen kiihdyttäessä aina puomien jälkeen vauhtiaan vielä hurjemmaksi.

Siitä riemu vasta ratkesikin kun pitkälle sivulle rakennettiin kaksi estettä. Aluksi meillä ei ollut mitään ongelmia ja Luka liihotti komealla ilmavaralla esteiden läpi. Siinä vaiheessa kun laukkaa piti alkaa lyhentämään, meni orilla plasmat hieman sekaisin ja parilla ekalla kerralla kakkosesteen puomit tippuivat. Kohta Luka kuitenkin sai juonen päästä kiinni ja pystyimme lopettamaan valmennuksen onnistumiseen.

”He jumps tosi hyvin”, Alana kommentoi oman punaisen ratsunsa selästä, joka toikkaroi hieman vielä loppuraveissakin.
”Joo, tänään meillä sujui tosi hyvin. Mutta niin meni teilläkin!”
”Haha, Fae on vähän stupid, mutta kyllä se osaa”, tyttö hymyili. ”Pidetäänkö um.. estetreenit joskus together?”
”Pidetään vaan, kaksin aina kivempi”, hymyilin vielä irkkutytölle ennen kuin lähdin viemään Lukaa talliin.

#kisatiimi

”Are you ready kohta?” Alana huusi punaisen paholaisensa karsinalta. ”Fae is losing her patience..”
Olin jo ottamassa Lukaa talutukseen, kun tajusin, että jalassani olivat yhä pelkät tennarit. Kirosin mielessäni ja peruutin Lukan takaisin karsinaan. Alanan ja Faen suunnalta kuului pauketta ja sitten ei niin hiljaista kiroamista iiriksi.
”Te voitte jo mennä. Mun pitää käydä hakemassa ratsastussaappaat tallituvasta!” huusin tuskastuneelle Alanalle ja kiirehdin kohti tallitupaa.

Musta alkoi jo pikkuhiljaa tuntua, että universumi ei halunnut mun ja Alanan treenikerran onnistuvan. Viime viikolla, kun olimme jo saaneet sovittua, mikä päivä menisimme hyppäämään, mun auto tietenkin päätti sanoa itsensä irti. Ja tänään Luka oli aamulla ottanut kunnon mutakylvyn, ja mulla meni sen harjaamisessa ihan tuhottoman kauan aikaa… Ja meidän pitäisi jo puolentoista tunnin päästä olla Hallavan urheilukeskuksessa ottamassa selvää, minkälaisen rääkin Eevi-Sofia oli meille täksi päiväksi suunnitellut. Joten ei siis mitkään parhaat olosuhteet kiireettömälle ja keskittyneelle ratsastamiselle.

Tallituvassa oli kovin hiljaista –sillä kuka hullu nyt tulisi ratsastamaan ennen Eevin urheilutuntia – ja ainoastaan Oscar istui sohvalla tylsistyneen näköisenä. Vaikka poika olikin kovin hiljainen ja vakavan oloinen, niin musta tuntui, että se voisi olla ihan mukavaakin seuraa, kun siihen vaan tutustuisi paremmin.
”Hei Oscar, onko sulla mitään tärkeetä?”
”Öö ei oikeestaan”, tyyppi vastasi hieman varautuneesti.
”Haluisitko sitten tulla mulle ja Alanalle puomien nostelijaksi?” kysyin maanittelevasti hymyillen.
”Voisit samalla antaa pari vinkkiä noin niikun mitä esteratsastamiseen tulee”, vinkkasin vielä silmää.
Oscarin naama kääntyi pieneen virneeseen. ”No voin mä tulla”, tuo myöntyi.
Vetäisin nopeasti ratsastussaappaat jalkaan ja lähdimme sitten yhtä matkaa Oscarin kanssa tallin kautta ulkokentälle, jossa Alana oli jo kävelemässä Faen kanssa.

”Taluta Lukaa hetki niin mä pystytän pari estettä.”
Oscar katsoi hieman epäluuloisena steppailevaan Lukaan. ”Mutta sehän.. sehän on ori. En mä tiedä..”
”Kyllä sä pystyt siihen. Mä oon nähnyt miten sä käsittelet Darcya, eikä sekään aina mikään maailman lepposin tuntiheppa ole”, hymyilin ja annoin ohjat Oscarin käteen. Poika epäröi hetken, mutta lähti sitten päättäväisesti taluttamaan Lukaa kenttää ympäri. Ori hirnui ja puhalteli välillä, mutta pian sekin tasoittui ja seurasi Oscaria pää matalalla letkeästi kävellen. Mä sillä aikaa roudasin puomeja ja tolppia kysellen välillä Alanalta minkälaisia esteitä se haluaisi. Lopulta päädyttiin laittamaan yksi verryttelyristikko, okseri ja kahden esteen sarja.

Kipusin Lukan selkään ja lähdin verryttelemään ravissa. Oscar kiipesi aidalle istumaan ja hetken sitä Alanan kanssa maaniteltuamme, Oscar lupasi keksiä meille verryttelytehtäviä. Vaikka ne olikin aika leikkimielisiä, kuten pohkeenväistöllä siksak-kuviota ja kapteeni käskee äkkipysähdys, niin tuli niissä sekä hevosille, että ratsastajille lämmin ja oli meillä ainakin hauskaa.
Eikä hauska loppunut siihen, vaan nauru kaikui vielä esteitä hypätessäkin Faen tehdessä ihme pukkipomppuja ja Lukan näyttäessä välillä todella lammasmaiselta yrittäessään keksiä kuinka se saa jalkansa yli kummastakin sarjan esteestä.

Jossain vaiheessa myös Ruusu ilmestyi kentän laidalle notkumaan ja Alanan huomatessa tuon kaulalla roikkuvan kameran, päätyi tyttö meidän estekuvaajaksemme. Ja tietysti kun oli kamera paikalla, piti ottaa näyttävä korkeushyppykilpailu! Hyppäsimme vuorotellen Alanan kanssa okseria, jota kierros kierrokselta nostettiin ylemmäs. 115cm kohdalla tuli mulle ja Lukalle ensimmäinen pudotus, ja vaikka seuraavalla kierroksella pääsimme siitäkin yli, päätin jättää leikin kesken. Alana kuitenkin hyppäsi Faen kanssa vielä niinkin korkean esteen, jota Aleksin 120cm pitkä mittakeppi ei pystynyt mittaamaan.

#kisatiimi