Keskiviikko 27.11 klo: 18 ->

käykä kaikille aika?

luultavasti, mutta en ole ihan 100% varma (:

Juu

Oletuksena olisi että kyllä :-D

Jep, luulisin...

Mä olen mukana!

Ylenpalttisesti olin puhki, olin seuraillut muiden tunteja, kunnes viimeinen tunti oli alkanut, ja sitä en jaksaisi. Olin siirtynyt Halin karsinan viereen, johon olin jättänyt Astan odottamaan. Katselin tuota upeaaa tammaa karsinan lävistä.

Painauduin valkean tamman pehmeää turkkia vasten, kun astelin Rana riimunvarren päässä kohti päätallia. Pieni polku pellon reunassa tuntui pitkältä, mutta laulun sanat siivittivät matkaani.
"Pikkuinen tonttu hyppeli näin, jalassa tossut väärin päin", lauloin ja yllätyin siitä, että uskalsin laulaa ääneen. Nähdessäni kivitallin kulman, vaikenin kuin ei olisi ollut olemassakaan sanoja. Kasvoni vääntyivät vakavaan katseeseen, ja nyt en vain painautunut Ranaa vasten lämmitelläkseni. Tein sen piiloutuakseni tamman taakse, ja salaa toivoin että törmäisin johonkin jonka kanssa voisin jutella, johonkuhun joka ei pelästyisi sitä, kuinka alussa en reagoikaan voimakkaasti toisten sanoihin.

Olin jumittunut tallille. Siltä se tuntui. Olin lähtenyt jo kolme kertaa ulos tallista, kerran noussut jo pyöränkin selkään, mutta aina vain jokin kiskoi minua takaisin lämpimään talliin. Ja niin höpöttelin Pinkille sitä sun tätä ja pohdin, milloin viimeinenkin tunti loppuisi.

Tallissa oli hiljaista, minua ei huvittanut puhua muiden kanssa. Kaipasin Emppua joka oli saman ikäiseni tai Valmaa kenen kanssa oli mahtavaa olla kahdestaan. Nykyään kaikki olivat menneet sekaisin tallin pojista tai uusista tulokkaista. Avasin varovasti Astan karsinan oven ja istahdin siihen rakoon. Asta hörähti, hymyilytti. Pieni poni mussutti heiniä ja minä pyöritin mielessäni minkälaista talilla oli nykyään. Ehkä sopeudun jossain kohtaan uusiksi joukkoon. Hymähdin ajatukselleni.

Katsahdin ympärilleni. Tallissa myhäili outo tunnelma, eikä se väistynyt, vaikka Pinkki hirnahti ovesta tulevaa ystäväänsä.

Istuin Dunjan karsinan pohjalla kädet polvien ympärillä. Olin istunut siellä jo puoli tuntia. Äkillinen masennukseni saattoi johtua siitä, että vertasin taas itseäni muihin: olin juuri tavannut uuden neiti täydellisyyden ja kaikkien silmissä kiinnostavan ihmisen, Sallan.
Minä ja minun itsetunto-ongelmani!

Tallipihassa kävi ilkeä tuulenvire, joka pakotti Ranan kääntämään takapäänsä sitä vastaan. Kyyristyin tamman pään korkeudelle ja hitaasti astelin kohti tallin ovea. Saatoin tuntea rakennuksen hohkaavan lämpöä suljetusta ovesta, vaikka todellisuudessa oli vain minä ja kylmyys, joka leikki minun kustannuksellani. Rana työntyi edelläni ovesta sisään avatessani sen, ja hyvä että olin varautunut tamman reaktioon, sillä se yritti heti vetää eteenpäin liittolaisensa Pinkin luokse. Ehdin viime hetkellä kiepauttaa itseni tamman oikealle puolelle piiloon ja vetää sen karsinaansa. Potkaisin karsinan oven kiinni perässäni ja kyyristyin karsinan pohjalle. Rana puski minua hellästi ja työnsi päänsa syliini, joten kietouduin sen suuren pään ympärille kuin turvaa hakien.

Raahauduin ulos maneesista ohjeistettuani erästä harjoittelijaa viimeisen tunnin pitämisestä. Taas oli rankka työpäivä takana päin ja voisin keskittyä ihan vain oleiluun ja muiden tallilaisten kanssa jutteluun. Avasin tallin oven ja päädyin satulahuoneen risteykseen haahuilemaan.

Nappasin karsinan vieressä olevasta korista pölyharjan, ja nousin seisomaan. Ja siitä pikku tammaani harjaamaan. Tallissa oli outo tunnelma ihan kuin joku olisi täällä mutta en ollut kuitenkaan nähnyt mitään.

Kuuntelin tallin ääniä. Kumpa Dunja olisi ollut karsinassa piristämässä minua! Mutta ponini piti ahkeroida tunnilla kaurojensa eteen.

"Moikka Inka", sanoin tytölle nähdessäni tämän saapuvan taalliin hevosensa kanssa. "Mites Rana on kotiutunut?" kysäisin hymyillen ja lähdin tallustelemaan tamman karsinaa kohti.

Kuulin Aleksin äänen ja hetkinen oliko tuosta mennyt äsken hevonen ohi. Jätin hoitamisen siihen ja suljin oven ja kävelin risteykseen. Parempi olla hiljaa.

Olisin halunnut mennä rapsuttelemaan Ranaa, joka tänään oli vaikuttanut niin ystävälliseltä, mutten ollut varma oliko Inka juttutuulella.
"Moi taas, Inka", sanoin hänelle iloisesti ja heilautin kättäni myös Aleksille, joka raahautui hevoskäytävälle.

Jolkotin kiireissäni bussipysäkiltä Hallavaa kohti, miten onnistunkin aina tulemaan tallille vasta viimeisten tuntien aikaan?
Ilma oli melko kirpeä ja sai poskeni punastumaan, lämmittelin niitä hieman tallin ulkopuolella ennen kuin viitsin astahtaa sisään. Kaikkialla oli melko hiljaista, vaikka porukkaa näkyi hipsivän siellä täällä.

"Moi..." sanoin miltei kuiskaavalla äänellä, mutta huomasin Ranan nostavan päänsä ja astelevan korvat hörössä karsinan ovelle tarjoten turpaansa miehelle. En voinut kuin kevyesti naurahtaa, ja nousin karsinan pohjalta housujani pyyhkien. Astuin tamman rinnalle ja rapsutin sitä korvan takaa. Rana painoi silmänsä umpeen ja tamman alahuuli alkoi lerpattaa hullunkurisen näköisesti.

"Ainakin melko rennolta Rana vaikuttaa uudessa karsinassaan", hymyilin silittäessäni tamman poskea. "Mites sinä Inka? Oletko jo päässyt tutustumaan muihin tallilaisiin?" kysäisin varovasi tytöltä.

Kuulin Aleksin, Mikin ja Inkan hiljaisen jutustelun yksärikäytävältä. Inka oli toinen uusi, ja olin huomannut ensimmäiseksi hänen mahtavan hevosensa, Ranan. Inka itse oli aika kalpea ja näkymätön.

"Moi Nanna, sun posket on söpön punaiset", sanoin Nannalle hilpeästi, mutten ollut enää varma kuulostiko se ihan idioottimaiselta. Hypähdin Pinkin loimitangolle hetken arvioituani sen kestoa ja jäin heiluttelemaan jalkojani hymyillen.

Snezana oli taas päättänyt sekoilla väärään aikaan. Tamma nosti päänsä voimalla ylös, hirnui kimeästi, ja hypähti taakseppäin. Meinasin menettää otteeni tamman ohjista, joten puristin niitä nyt kaksin käsin. Kasvoni olivat kalpeat kuin jää, ja kylmänväreet tanssivat selkäpiissäni. Läimäisin Snezanaa raipalla. Tamma seisahtui välittömästi. "Pliis, älä nyt.." kuiskasin sille mahdollisimman hiljaisella äänellä, ja kokeilin sitten vetää tammaa talliin päin. Lumi narskui, kun suuri valkea tamma lähti ylväästi astelemaan kohti tallin ovea. Kun kaviot iskivät tallikäytävään, luulin hetken olevani yksin. Sitten tajusin tallin olevan täynnä elämää. Hätäännyin silmiinnähden, ja toivoin hartaasti ettei kukaan olisi nähnyt äskeistä välikohtausta. Loihdin kasvoilleni ylimielisen ja itsetietoisen katseen, ja vilkaisin ihaillen kaunista, suosiota ja huomiota rakastavaa tammaani. Se nosti päänsä ylös arvokkaasti, ja seurasi minua karsinaan. Juuri silloin, se riuhtaisi päätään, ja peruutti useita askelia. Kalpenin taas, en tiennyt mitä tehdä, toivoin vain ettei kukaan huomaisi..

Kuulin Mikin viimeisen kommentin ja painoin posken polveani vasten. En ollut nyt juttutuulella, mutta toivoin, että olisin voinut mennä käytävälle ja juttelemaan muiden kanssa. Halusin kiihkeästi tutustua Inkaan ja Ranaan.

"Joops, tuolla on aika kylmä", sanoin pojalle ja uskaltauduin jopa ymyilemään hieman. Sipaisin silmille karanneet hiukset korvani taakse ja katsahdin ympärilleni. Aleksi oli nähtävästi jonkun uuden yksityisen karsinalla. Tamma näytti hyvin kauniilta, mutta tyttö vaikutti hieman... heiveröiseltä

"Joo... olen", mumisin ja vilkaisin Mikkiin, joka oli juuri moikannut minua.
"Hei", sanoin hänellekkin ja sitten yritin tekaista jonkun pienoisen virneen huulilleni katsoessani Aleksin silmiin.
"Hallava on jotenkin erityinen. Muilla talleilla Rana on heti ensimmäiseksi hyökännyt trailerista ulos, pahoinpidellyt parin pikkutytön hevoshulluuden ja pelotellut tallin porukan, niin hevoset kuin ihmisetkin, pois tolaltaan", kerroin puolinaurua. Kunnon hymy ei haitannut. Mutta minua häiritsi vain yksi asia: kuinka kauan voisin vielä jatkaa tätä? Kuinka hemmetin kauan jaksaisin salailla tuota käytöshäiriötäni... kuulostaisin ihan idiootilta jos nyt sen koko väelle kailottaisin, mutta...

Hymähdin ja kuuntelin muiden keskusteluja, ja saatoinpa moikata jopa Nannalle

Moikkasin myös Maikille ja katsahdin sitten talliin saapuneeseen valkoiseen hevoseen. Se seisoi ylväänä, mutta näytti jotenkin vaaralliselta. Tyttö tämän vieressä oli ystävällisen mutta hieman ylimielisen näköinen.

"Hienoa, että Rana viihtyy", sanoin Inkalle ja jäin vielä hetkeksi rapsuttelemaan tammaa.

Hymyilin Nannalle ja katselin talliin tullutta uutta ratsukkoa. Hevonen oli Snezana, vaikea lausua, Smetana mieluummin, mutta omistaja näytti siltä, että hän olisi pistänyt minut samantien mustalle listalleen, jos olisin sanonut sen hänelle. Katselin muita ja odotin josko joku tulisi juttelemaan.

Vetäisin Snezanan nopeasti omaan karsinaansa. Siellä, muiden katseiden ulottumattomissa rojahdin maahan. Mitä minulle oli tapahtumassa? Tässä vaiheessa minun olisi kuulunut jo olla tuolla muiden luona, kehuskelemassa hevostani. Katsoin vielä Snezanaa. Koska olisi turha kuvitellakkaan tamman päästävän minua tänään helpolla, päätin hiukan oikaista. Niinpä irrotin tuolta nopeasti suitset ja satulan, ja suljin sitten karsinan takaani. Kohensin ryhtiäni, ja askelsin satulahuoneeseen, viemään varusteita paikalleen. Tunsin tosin mustasukkaisuutta, ja vihaakin, sillä kukaan ei ollut huomannut minua tai ratsuani, tai ainakaan kiinnittänyt meihin minkäänlaista huomiota.

Ihmettelin hieman Sallan omituista käytöstä, tyttö vain käveli suoraan ohitseni, enkä viitsinyt moikata kun en saanut kunnon katsekontaktia.
"Kuka tuo on?" kysyin Mikiltä nyökäten vaalen tytön >Sallan< suuntaan

Mieleeni tuli aikaisempi käyttäytymiseni tänään, ja olin itseasiassa hyvin hämmentynyt, ja pelkäsin että olin jopa loukannut Mikkia puhumattomuudellani... ehkä olisi parasta sanoa jotain, öhm, suuntaa antavaa ja pyytää anteeksi. Hän kuitenkin vaikutti mukavalta. Työnsin Ranaa hellästi ryntäistä taaksepäin ja livahdin tammalle hymyillen karsinan ovesta käytävälle. Pujottelin väkijoukon läpi punahiuksisen pojan luokse ja vaivon väänsin kasvoilleni jonkin näköisen värin.
"An... anteeksi muuten se tämänpäiväinen. Olinpas minä epäkohtelias, sitä tekee kai... kaikennäköistä kun vähän vielä jännittää."

"Salla, se omistaa tuon... Smetanan?" sanoin hänelle tavallisella äänenvoimakkuudella, ja oli vain arpapeliä kuuliko muutkin Snezanan uuden nimen. En halunnut kiustata, se vain oli jotenkin.. huvittava.

Näin Inkan kävelevän luokseni, joka oli mielestäni yllättävää, ja vastasin tämän sanoihin:

"Ai niin joo, ei se mitään, ymmärrän kyllä", sanoin naurahtaen, mutten ollut varma ymmärsinkö oikeasti mitään, vai arvailinko vain.

Lopulta sain avattuani suuni.
-Kiinostaisko jotain lähteä maastoon, vaikka vaan taluttamaan poniaan, mun ja Astan seuraksi? Hymyilin kun olin saanut sanottua asiani.

Lähdin astelemaan tuntsarikäytävää kohti, missä olin nähnyt vilauksen Maikista ja Valmasta. "Moikka tytöt", huutelin käytävällä vaikken heti huomannutkaan missä Maikki ja Valma olivat. Pain huomasinkin Maikin kuullessani tämän kysymyksen. "Mie taidan tällä kertaa jättää väliin, oon seisonu jaloillani koko päivän", vastasin tytölle

Asettelin tammani varusteet huolellisesti paikoilleen. Ja sitten päätin rohkaistua. Muutamalla askeleella olin muiden luona. "Moi! Mä olen Salla, Snezanan omistaja"

Kuulin, kuinka Aleksi huhuili minua ja Maikkia. Kuulin myös Maikin vastauksen. Itse pidin suuni kiinni ja toivoin, ettei minua huomattaisi.

"Moikka Salla, mä olen Nanna. Hoidan Tinttua, tommosta normaalia tuntisuokkia", vastasin Sallalle.

Joo huomasin, mutta vähän liian myöhään :-D

Vähän vielä jännittää... Ranan kakat. Minähän valehtelin päin toisen naamaa! Puna nousi poskilleni, vihdoin... tätä olin odottanutkin.
"Äh enhän minä osaa mitään!" ärähdin itsekseni, mutta ehkä hieman turhan äänekkäästi... enkä välttämättä hieman. Nostin katseeni varpaistani ja hykersin jännityksen laukaisemana hysteerisesti muutaman sekunnin, kunnes ryhdistäydyin. Olisin voinut läimäistä itseäni. "Mutta kun... no, sanotaanko, että en ole kuten muut täällä... tai mistä minä tiedän... tai siis..."

"Moi Salla", sanoin myös tytölle, mutta loin heti katseita Inkaan, ettei vaikuttanut siltä että jättäisin hänet keskustelun ulkopuolelle.

"Ei se mitään, ei meistä kukaan", sanoin hänelle, kun tyttö punasteli ja taisteli itsensä kanssa.

"Tinttu.. ompa söpö lempinimi"
Sanoin kun en muuta keksinyt. Hymyilin punapäälle pienesti, hän sentään huomasi minut. Tämä oli minulle uutta, olin tottunut olemaan huomion keskipisteenä. Vilkaisin ympärilleni. Eräs tietty ihminen, poika tarkemmin, kiinnitti huomioni. Hän oli kai minua muutaman vuoden vanhempi, ja muistin hänet Pinkin omistajaksi. "Etkös sä omistanut Pinkin? Se on hieno tamma. Onko se ollut sulla kauankin?" kysyin pojalta sen enempää ujostelematta.

Soin toiselle tytölle vain pienen ujon, ehkä hieman hylkäävän katseen enkä ymmärtänyt miksi henkilö ei tuntunut lainkaan... äh, mitä minä toisia arvostelemaan. Jostakusta voi pitää, toisesta ei, mutta tunsin silti oloni sellaiseksi, joka kohta unohtuisi koko keskustelusta. Käännyin sen sijaan painamaan käteni Pinkin silkkiselle turvalle, yrittäen silti yhä näyttää halukkaalta keskustelemaan. Hevosen kanssa ei koskaan ollut yksin, vaikka olisin ehkä nyt juuri eniten kaivannut kunnon keskustelua jonkun kanssa.

Tuhadin kun kukaan ei ollut vastannut kysymykseeni, käännyin takaisin Halin viereiseen karsinaan missä Asta majaili. Nappasin kaviokoukun ja aloittelin puhdistelemaan Astan kavioita.

Nyrpistin hieman nenääni Sallalle, joka näytti ohittavan lähestymisyritykseni totaalisesti. Kommentoi vain jotain Tintun nimestä.
"Maikki, mä voin tulla sun mukaan taluttelemaan!" huikkasin Maikille.
"Tuutko Mikki mukaan", kysäisin pojalta joka näytti pompottelevan katsettaan kahden blondin tytön välillä kuin tennispalloa matsissa.

-Kiva, huutele kun oot valmis! Innostuin ja aloin reippaammin putsaamaan kavioita.

"Joo, niin on. Se on ollut mulla ihan varsasta asti. Meidän kotitallilla Sveitsissä on sen emä ja sisko", sanoin tytölle ja mietin oliko tämä ostanut uutta tallia varten uudet kamatkin, kaikki näytti niin uusilta ja puhtailta.
"Öö, en oo ihan varma", vastasin Nannalle ja mietin asiaa.