Keskiviikko 27.11 klo: 18 ->

-Onhan kaikilla varmasti joku hyvä paikka kävellä, niin ettei tapahdu ikävyyksiä, tarkoitan siis että kävelijät eivät kävele ponien ahterissa kiinni? varmistin.
-Se on Salla paras poni, vinkkaisin.

"Varmaan mahtavaa omistaa hevonen jonka kanssa pystyy kisaankin."
Hymyilin pojalle. "Ihan suoraansanottuna.. äite hankki Snezanan mulle sen kapasiteetin ja ulkonäön perusteella. En saanut edes koeratsastaa. Se on ehkäpä vähän turhan hankala mulle. Oli tarkotus alkaa sen kanssa kilpailemaan, mutta eihän siitä tule mitään kun hevonen vaan vie mua kuin perunasäkkiä.." kaduin heti sanojani. Mitä minä juuri olin tehnyt? Kalpenin, eikä se johtunut ainoastaan kylmyydestä.

Joo, voisin mä toki mutta se on mun hahmo... no täytyy tehdä asialle jotakin :-) Enkä mä valita, tai jos se kuulostaa siltä ni en tee tahallani sitä.

Jarrutin Ranaa, kunnes punahiuksinen tyttö käveli miltei vierelläni.
"Hei", sanoin varovaisesti. "Mun nimi on... Inka. Entäs sinä?" yritin varovaisesti kysyä.

XD Nyt pitää mennä. Törmäillään!

Sillä hetkellä minusta tuntui, ettei tämä maastoretki ollut minua varten. Silloin, kun Mikki katsoi muualle, hyppäsin ojan yli metsän puolelle. Odottelin, että jono oli mennyt ohi, ja kävelin sitten takaisin kohti tallia.

/meitsin pitää mennä, mun tyyppiä SAA autohiitata

"Oon Nanna", vastasin hymyillen Inkalle. "Tuo sun hevoses on ihan tosi nätti.. Mikä sen nimi olikaan? Mulla on tosi huono niminuisti", virnistin pahoittelevasti.

"No, olen nyt kilpaillut lähinnä kokemusta ajatellen. Muuten en oikein ole mikään kisatyyppi, vaikka enhän minä ole aikoihin niitä jännittänyt", vastasin Sallalle.
"Onko... Sne.. Sme... sun hevonen siis hankalakin?"

Hämmennyin kun punahiuksinen tyttö katosi. Voi hemmetti... mä sanoin nyt ihan varmasti jotakin väärää. Hidastin tahallani. Äkillinen, hyljätty tunne valtasi minut. Yhtäkkiä en halunnut puhua kenellekkään. Sama vanha mykkä Inka näytti jälleen naamaansa. En vain halunnut enää jatkaa. Jos vain olisin viitsinyt, olisin kääntynyt heti pienelle sivupolulle, mutta minua pelotti että kohtaisin itse hirven tai jotain... ja sitten muut joutuisivat keskeyttämään retkensä ja pelastamaan minut hirvittävältä luonnonörkiltä. Näin kuitenkin Nannan rauhallisen katseen, ja kirin tytön kiinni vasten tahtoani.
"Rana se on juu. Ja kiitos..."

Mä tarkotin Valmaa mutta joo :-D

Vilkaisin perääni, mutten nänyt Valmaa enää missään, tyttö oli vain kadonnut. Maikki sen sijaan ratsastu Astalla rauhallisesti perässämme Maikin laulellessa jotain itsekseen.
"Onko Rana ollut sulla kauan?" kysyin Inkalta.

"Joo.. on se kyllä aika tempperamenttinen." Myönsin. Katsoin ohimennen muita ratsukoita. Kaikkien hevoset olivat niin tottelevaisia ja hienoja, olin selkeästi kateellinen. Kumpa joskus Snezana olisi samantasoinen. "Siksi mä en Snessiä mukaan ottanutkaan. Ois suurinpiirtein tappanut mut, ja vauhkoonnuttanu koko muun porukan."

"Vuoden", vastasin lyhyesti ja sitten käänsin katseeni suokkitammaan, Tinttuun.
"Tinttu on tosi nätti", sanoin huulen nykiessä itsensä pienoiseen hymyyn. "En yleensä ihastu suomenhevosiin, mutta Tinttu on jotakin niin kotimaista ja nättiä että oli pakko tykästyä."

"Ai okei, siinä tarvitaan kärsivällisyyttä, kun oikukkaan hepan kanssa duunailee joka päivä jotain", vastasin Sallalle. En kuullut Valmaa enää mistään.
"Hei missä Valma on?", kysyin Nannalta ja Maikilta, jotka kulkivat perässämme.

"Minä näin hänet", sanoin Mikille. Poskeni olivat punehtuneet kylmässä ilmassa.
"Valma katosi tuonne pusikkoon, hyppäsi ojan yli ja lähti takaisin päin. Älä kysy miksi", mumisin ja käännyin sitten takaisin Nannan puoleen.

"No hitto", sanoin itsekseni ja mietin, miksen ollut pitänyt tytön (Valman) kädestä kiinni kävellessämme. Olisi vieläkin mukana.
Hymyilin Sallalle ja olin kompastua oksiin, jotka nukkuivat polulla. Punastuin.

Jos olisin ollut oikein tungetteleva, olisin heittänyt jonkun kommentin Mikin... ööm... toilailuille, mutta koska hän näytti olevan kiinnostunut Sallasta unohdin koko jutun. Sitä paitsi minulla oli omat asiani Nannan kanssa.

"Joo, mäkin tykästyin tinttuun saman tien kun näin sen. Ja hää on yleensä tosi rauhallinen, niin sopii mulle", hymyilin Inkalle. Tinttu käveli nyt nätisti vieressäni katsellen välillä puskiin.

"Höh, miksköhän se silleen pois livahti"
Kommentoin muiden puheita aidosti kummissani. Tyttöön olisi ollut kiva tutustua. Huomasin Mikin kompastelevan vieressäni. Hymyilin leveästi, ja hyväntahtoisesti.

"Minkä ikänen tuo Smet... sun hevonen onkaan? Hei ihan oikeasti, meinaan sanoa sitä jatkuvasti Smetanaksi!" ärähdin itselleni, mutten uskaltanut yrittää lausua sen oikeaa nimeä. Smetana siitä tulisi kuitenkin...

Rana oli kiinnostuneempi edellä kulkevista, mutta en välittänyt siitä vaan pujottauduin taluttamaan tammaa oikealta puolelta. Rana oli tottunut siihen, ja näin minun oli helpompi puhua Nannalle.
"Ootko kauan hoitanu häntä?" kysyin mielenkiinto pilkehtien silmäkulmassani.

"Smetana.. kätevä lempinimi."
En voinut olla naurahtamatta. Kauniista ja ylväästä Snezanasta tuli Mikin suussa Smetana, mutta eipä siinä mitään. Olin itsekkin joskus vaikeuksissa, kun yritin lausua tammani nimeä kiireessä. "Se on vasta kuusivuotias."

"Kohta kuukauden", vastasin Inkalle. "Olin ensimmäinen hoitaja, joka Hallavaan saapui." Hymyilin hieman ylpeänä asemastani.

//hei mun pitää lähteä, moikka!

Olin yllättynyt ja ne varmasti näkyi ilmeestäni. Ai eikö Sussu pahastunut Smetana-nimestä...
"Nuori ja hankala, mä oon onnenpoika kun Pinocca on niin herttainen. Se on niin isokin", vastasin ja mietin kuinka korkea Snezana olikaan.

"Okei", naurahdin mutta sitten Nanna lähti jonnekkin. Vain minä, Mikki ja Salla olimme jäljellä. Hetken ajattelin kääntyä pois, mutta mitäs minä sittenkään tekisin. Astelin rohkeasti eteenpäin.
"Hei, anteeksi... mutta saanko jutella teidän kanssa kun muu porukka vaan katoaa", koetin sanoa kuuluvalla äänellä, mutta en voinut mitään sille että sillä samaisella sekunnilla halusin kutistua perhoseksi ja lentää pois.

"Joo tietysti, Inka", sanoin tytölle ja tein tilaa viereeni.

Maikki ja Nanna olivat ilmeisesti jättäytyneet juttelemaan keskenään. : D

Hymyilin hieman, ja maiskautin perässäni haaveilemaan juuttunutta tammaa eteenpäin vierelleni.
"Kiitos. Mistä te puhuitte?" kysyin, jälleen kerran mietin sanomisiani liian myöhään. En minä noin olisi sitä halunnut muotoilla. Minä... äh.

"Joo, tietty"
Hymyilin toiselle tytölle. Pakkanen puri ilkeästi kasvojani, mutta yritin siirtää sen toisaalle. "Sunkin hevosesi on todella kaunis." osoitin sanani Inkalle. Katsoin tuon kaunista kimoa ihaillen.

//Hei ettehän te sekota mua nyt Sussuun :D? Salla ja Sussu = kaksi eri henkilöä.
Ja mä harkitsen parhaillani vakavasti hahmoni ikäännyttämistä vuodella...

"Näistä hevosistamme vaan, Pinkistä ja Smetanasta, tai siis.. Snetanasta..ei vaan... no siitä SALLAN hepasta", änkytin ja silmäilin Ranaa. Se oli niin kaunis.

ANTEEKSI!! mulla menee nää ihan sekasin enkä oo ees tajunnut!! Anteeks, korjaan asian...

"Se on ihan ok, että Snezanaa kutsutaan Smetanaksi."
Hymyilin leveästi, nauruani pidätellen.

//Okei, nyt se on päätetty, lähetin ylläpidolle viestiä, että sais Sallan muutettua kuustoistavuotiaaksi. Tyttö täyttää sitten alkuvuodesta seitsemäntoista.

"Kiitos", sanoin Sallalle. "Snezana... joo, Snezana on myös tosi nätti." Naurahdin Mikille äänettömästi, ja lepuutin toista kättäni Ranan kaulalla tamman astellessa yllättävän nöyrästi vierelläni. Tunkeuduin syvälle tuubihuiviini viluissani, olin unohtanut koko huivin täysin matkan aikana.

"Ihan oikeasti mua pelotti sanoa se sulle, kun tota, Smetana on vähän renttu nimi, ja sä ja sun heppa ei näytä kauhen rentuilta", naurahdin ja yritin katseellani rohkaista Inkaakin juttelemaan. (ei näköjään tarvinnut)

"Nooh, eikö jokainen hevonen kaipaa myös vähän höpsemmän lempinimen?" kysyin vitsaillen. "Mites te, onko teillä jotain tavoitteita Ranan kanssa?" kohdistin sanani Inkalle, joka tuntui jäävän kokonaan keskustelun ulkopuolelle. Huokaisin syvään. Kuinka heppailu olikaan muuttanut minua. Vielä vuosi tai kaksi sitten olisin tähän aikaan illasta ollut kotonani, juoruilemassa jengini kanssa, ja puhumassa joutavia.

"No, niimpä", vastasin Sallalle ja jäin odottamaan Inkan vastausta. Tunsin itseni mukavaksi tyypiksi, kun ihmiset juttelivat minulle, vaikka tuskin tunsin heitä.

"Rana on 7-vuotias ja koulu menee helppoa Aata kohti. Kotona Walesissa Rana hyppäsi vielä 130 senttiä esteillä, mutta se taito on nyt vähän ruostunut. Oikeastaan minulla ei ole mitään suunnitelmia. Kun en oikein ole kiinnostunut noista valmennuksista ainakaan tällä hetkellä, mutta kilpaillaan kyllä seuraavissa kisoissa, niissä jotka on tulossa", kerroin hymyillen ja puhe pursusi sisältäni. Tunnistin itsestäni ketsuppipullomaisia piirteitä: ensin en puhu lainkaan ja sitten puhun liikaa kerralla.
"Ja se on jääkylmä totuus!" nauroin kuin siinä yhdessä mainoksessa, jossa jotain pakasteruokaa kaupattiin... niin Findus se oli se merkki jota siinä mainostettiin!

"Okei", naurahdin Inkalle ja jäin tuijottamaan pimeään metsään, jossa olisi ollut sies mitä.

// namia, syön hyvää jätskii ja piirrän kuvaa siihen ristikkoluokkaan (:

"Mitä sinä katsot?" kysyin hieman hiljaisemmin Mikiltä, ja hymyilin pojalle. Rana oli kadonnut taakseni, mutta nyt tuo puski taas minun syliini ja jouduin raaputtamaan tamman otsaa hajamielisesti odottaessani vastausta Mikiltä.

"hrr... onko täällä kenenkään muun mielestä jäätävää?"
Kysyin muilta. En olisi koskaan uskonut, että tulisin viihtymään täällä näin hyvin. Tunsin myös sydämmessäni, että olin saamassa ehkäpä ensimmäisen kerran elämässäni, todellisia ystäviä, jotka eivät puhuneet minulle vain koska olin rikas ja kaunis.
"Mä taidan palailla tallille kohta puoliin.. Jäädyn pian pystyyn"

"Mietin vain, mitä mörköjä siellä on tuijottamassa meitä. Ihmiset ei ikinä näe villieläinten silmin", vastasin ajattelematta sanoja ja hymyilin tytölle.

"Jep, täällä on tosi viileää, mutta oon ottanut sen pukeutumisessa huomioon. Ja mehän ollaan ihan kohta jo perillä", vastasin SALLALLE ja hymyilin hilpeästi. En olisi osannut kuvitellakaan, kuinka mukavia tytöt oikeastaan olivat.

"Onneksi..." hytisin, vaikka sisältä olikin ihanan lämmin olo. Tämä kylmyys oli vain pinnallista. "Mun varmaan pitäs alkaa kunnolla valmentautuun Snezanan kanssa. Ja hankkii joku ammattilainen opettaan neidille käytöstapoja." totesin puoliksi itsekseni. "Jos haluutte nähä täydellisen epäonnistumisen, niin tuun huomenna viideltä ratsastaan sen."

Vastasin toisen hymyyn sydämellisesti ja katsoin kauemmas toisen sanoja pohtien.
"Ties mitä tässä voi vielä tapahtua, kun Rana on mukana. Ei ole vielä aihetta olla huoletta", sanoin hiljaisemmin. Rana pelkäsi kuollakseen jo pelkästään pikkuista peuraa, niitä metrin pienempiä suloisia sydäntenmurskaajia. Olin aina pitänyt luonnosta ja sen asukeista.

"Älä nyt liiottele", naurahdin Sallalle, mutta tämän ilme pysyi totisena.
"Mä voin kattoo vähän miten se käyttäytyy, tai vaikka käydä juoksuttamassa joskus, jos mulla vaikka olisi jotain neuvoja", sanoin henelle, mutta en halunnut kuulostaa kaikkitietävältä hevostelijalta. Hymyilin vilpittömästi (:

"Voi se ois mahtavaa"
Ilahduin aidosti Mikin tarjotessa apua. Sulin hymyyn.

//Pakko mennä...

"Okei, no, jos vaikka tässä lähiaikoina?" sanoin tälle ja hymyilin.

:/ moimoi (:

// Lopetetaan, ku kaikki lähtee D:

Ei mun ois tarvinnut :-(

Katsoin hymyillen Sallaa ja Mikkiä, joiden molempien kasvoilla lepäsivät suloiset hymyt. Pakko oli itsekin nostaa ne suupielet korviin niin että näytin melkein samalta kuin joku rakastunut... hih. Ranan askeleet kuuluivat takaamme reippaina, tamma oli yhä virkeä.

//lukitsen nyt tän forkan, slowariin voi toki käyä kirjottaa (: