Slow motion - tallinvintin juorukellot #2

Nappasin tallituvan kaapista keksipaketin mukaani ja lähdin haahuilemaan tallin käytäville. Jostain kuuluui kikatusta, toisaalta matalaäänistä puhetta. Satulahuoneessa supateltiin. Kaivoin taskustani paperinpalasen, johon kirjoitin mustalla tussilla: "Marttakerho kokoontuu tallinvintillä, NYT". Naureskelin itsekseni ja teippasin lapun tallin oveen. Sitten lähdin vähin äänin kapuamaan tallinvintille, jossa majottauduin heinäpaalin päälle keksipakettini kanssa.

Viheltelin ja kävelin tallin ovelle. Olin viemässä kamoja lokerooni kunnes huomasin A4:sen heiluvan ovessa. "Martta kerho kokoontuu tallivintillä, NYT!" Luin äänen naurahtaen. Kävin juesten heittämässä kamat taukotupaan ja kävelin suoraan vintille jossa Max istuskeli keksi paketin kera.
-No hellou! Irvistin naiselle ja heittäydyin heinäpaalin päälle.

tuli aika myöhään.. Jatketaan huomenna :-)

//tarkotuksena roolia hitaassa tempossa aina sillon kun kukakin on paikalla (:

Kävelin rauhallisesti kohti tallin ovea ja selasin kännykkääni. Vaistonvaraisesti etsin ovenkahva käteeni ja juuri kun olin avaamassa ovea, silmiini iski paperi, jossa luki viesti. Marttakerho? Miksi siitä piti ilmoittaa? Oliko se joku salanimi tallin porukalle? Ja oliko "nyt" mennyt jo kauan sitten? Mielenkiinnosta päätin lähteä kurkistamaan, mutta ennen sitä riisuin ulkovaatteeni tallituvan naulakkoon ja harpoin sitten tyytyväisenä kohti rappusia. Yritin astella ylös naristelematta vanhoja puulankkuja, mutta se oli melko mahdotonta. Tuloni varmaan kuultiin jo kaukaa.
"Moi", sanoin rennosti ja ilokseni huomasin että paikalla oli vain Max ja joku tyttö, jonka nimi taisi olla joku Iina-Iida tai semmonen. "Onks tää se marttakerho? Ooksmä jäsen?"

-Hhaahhahhaaha! Nauroin Christianin kysymykselle. Olin huomannut pojan pari kertaa aijemmin tallilla mutten eksynyt tämän seuraan. Kun huomasin Christianin kiusaantuneen katseen suljin suuren suuni ja inisin anteeksi pyynnön.
-Siis tänne saa tulla kuka vaan.. Hymyilin arasti tuijotellen varpaitani. Pitikin olla niin idiootti että meni vielä nauramaan uudelle ehkä mukavallekkin tyypille pilkallisesti.
-Liity seuraan. Täällä on keksiä. Sanoin hiljaa kohottaen keksipakettia käsissäni. "Olen Tiia-Iina" Kerroin pojalle joka istahti viereeni mutustumaan keksiä. "Sinähän olet Christian, eikö vain?" Kysyin pojalta vaikka tiesin erinomaisesti tämän nimen.

Minua hymyilytti, kun luin ilmoituksen marttakerhon kokoontumisesta tuvan ovella. Laitoin reppuni kaappiin ja nousin portaat puoliväliin. Uskaltaisiko sitä työntää nenänsä sisään? pohdin hetken. Päätin uskaltaa. Nousin loput portaat ja jäin ujona seisomaan oviaukkoon. Tiia-Iina, Max ja Christian. Kaikki vähän uudempia tuttavuuksia.

Tervehdin tallinvintille saapuvia iloisesti keksejä mussuttaen ja itsekseni naureskellen. Kohta huomasin Valman saapuneen oviaukkoon.
"Peremmälle vaan!" Huikkasin tytölle.
Kaivoin jostain vintin nurkasta muutaman ikivanhan villaloimen, jotka asettelin heinäpaalien päälle.

Hiippailin sisään ja istuin nurkkapaikalle.
- Että oikeen marttakerho, mutisin. Minua hymyilytti, kun vilkaisin Christianiin.

Moikka! Tervehdin ylös kapuavaa Valmaa ja asetin villaloimen heinäpaalin päälle.
-Että oikeen marttakerho. Valma mutisi hymyillen ja istahti Maxin viereen. "Jeps" Naurahdin ja tuhosin kaksi hyvän näköistä suklaakeksiä. "Mulla on muuten ruokaa tuvassa! Ilmoitin ja hyppäsin alas heinäpaalilta ja lähdin noutamaan herkkuja.

"No kyllä mä voin liittyä seuraan kunhan ihan oikeasti ette rupea puhumaan pitsin nypläämisestä tai rasvaisten astioiden pesusta", mutisin ja menin istumaan. Been ruskeahiuksinen hoitaja esittäytyi Tiia-Iinaksi, ja samantien kysyi perään olinko Christian.
"Sama jätkä", vastasin ja hymyilin hieman. "Eläkä nyt, ratsastuksen pitäis olla urheilua mutta aina kun tuun tallilta oon lihonu puol kiloa", nauroin sitten kun toinen aikoi mennä hakemaan jotain herkkujakin. Totta kai se oli vitsi, toivoin vain että sen olivat kaikki ymmärtäneet äänensävyni kautta.
"Hei aiotteko oikeesti alkaa neuloa täällä jotain pipoja? Meinaan vaan että ootte toki hyvää seuraa, mut se ei oo iha mun juttu", kysyin hämmentyneenä.

Hyppäsin takaisin tallivintille herkut kourassani. Olin leiponut korvapuusteja niin paljon etten oikeastaan jaksaisi edes kuukaudessa syödä kaikkia. Rawle jäi vinkumaan alas niin hellyyttävästi että minun oli pakko ottaa pieni chiuavan pentu ylös.
-Ethän oo Christian allerginen koirille? Kysyin pojalta nyökäten koiraa kohti.

- Hyvä idea, Christian, sanoin hymyillen vähän. - Ja kyllä, mäkin oon varmasti lihonu viime viikkojen aikana.
Vedin polvet rintaa vasten ja nojasin seinään. Katselin ympärilleni hämärällä parvella. Nostalgista.

"Een", vastasin Tiia-Iinalle. Kunhan ei olis iso koira. Sitten huomasin tytön sylissä olevan pienimmän koiran, jonka olin koskaan nähnyt. Se oli ihan lilliputti. "Mutta söpöydelle mä oon kyllä allerginen, pitäisköhän mennä ottaa lääkkeet?" naurahdin hymy korvissa ennen kuin käännyin Valman puoleen.
"Voin mä ensin neuloa mut sen jälkeen joudutte keskustelee mun kaa hevosvoimista ja sylintereistä. Ehkä kannattaa nyt keksittyä johonki mitä kaikki haluu tehä", vinkkasin tuolle hieman ilkikurisella äänensävyllä.

- Sä tuskin tunnistaisit oikeeta nurjasta, sanoin kiusallani Christianille. - Keksi jotain. Mitä tehdään? Oisko taas pullonpyöristystä? Me oltiin sitä täällä kerran viime vuonna. Sillon tapahtu kyllä vaikka mitä...
Purin huultani, kun muistin viimesyksyiset pullonpyöritykset. Nauratti ja ehkä vähän itketti samaan aikaan.

"En varmaan, en oo koskaa ollu hyvä missää neulomisessa, tein ala-asteella patalapuista aina pipoja. Pullonpyöritys käy paremmin, mut onks jollai pulloo?" kysyin kohottaen kulmiani. "Oispahan muutakin tekemistä kun katella noita Tiia-Iinan herkkuja ja odottaa, ettei voi vastustaa kiusausta."

- Mä käyn hakemassa, sanoin ja kipaisin portaita tupaan. Kuivauskaapista löytyi puolen litran jaffapullo. Kapusin takaisin vintille. Pyöräytin pulloa ja istahdin omaan nurkkaani. Pullo pysähtyi Maxin kohdalle.
- Totuus vai tehtävä? kysäisin hymyillen. Olisi kiva päästä tutustumaan paremmin uuteen ratsastuksenopettajaamme, joka ainakin vaikutti tosi mukavalta.

Heräsin tallinvintiltä heinien alta puheensorinaan. Olin käynyt heittämässä heiniä ja nukahtanut mukavalta tuntuvaan heinäkasaan, unohtaen rottakammoni. Nousin varovasti katsomaan keitä vintillä oli.

Kuin mikäkin noitapiiri, joka koostui tutuista tallilaisista. Mutta yhdet kasvot paistoivat läpi ihmisjoukon...

..HERKUT!

Nostin etuhiukset ylös pipon alle ja ninjailin kohti noitapiiriä. Kompastuin kuitenkin heinäpaalinaruihin ja rojahdin vatsalleni noitapiirin lähettyville. Paljastuin.

- Voi Rafael... huokaisin ja nousin auttamaan Tonttusen ylös heinistä. - Ethän satuttanut?

"Lattiasta on tullu kauheen väkivaltanen", sanoin ja nousin hieman punastuen kömpelyyttäni ylös Valman avustamana. Istuin rinkiin ja huomasin että pullonpyöritys oli meneillään.

Istahdin lyhyen välikohtauksen jälkeen omalle paalilleni.
- No niin, totuus vai tehtävä?

Katsoin Rafaelia hieman kummastuneena. Viime kerralla hän oli vaikuttanut hieman kummalliselta, eikä nytkään antanut terveintä kuvaa itsestään, mutta ehkä hänestä paljastuisi vielä ihan hauska jätkä.

Nousin seisomaan pudistellakseni vielä heinänkorsia vaatteistani. Matala katto ei ollut lähelläkään minua, vaikka olin nähnyt monien kumartelevan matalan katon takia. Tunsin itseni niin lyhyeksi. Kävin istumaan herkkujen lähelle.
"Saaks näitä ottaa?" kysyin hamuillen katseellani herkkuläjän omistajaa ja vastausta odottamatta valitsin isoimman korvapuustin ja haukkasin siitä puolet ensimmäisellä suupalalla.

Hymyilin huomatassani Rafaelin. Tietenkin taas maistelemassa lattiaa, kuten tavallista. Valma avusti pojan ylös joo huomasi tietenkin tuomani pullat.
-Saaks näitä ottaa? Tämä kysyi ja vastausta odottamatta työnsi ensimmäisen suuhunsa. Kikatin hetken.
-No ei tietenkään! Hymähdin ja otin itsekkin pullan. Kivaa, pullonpyöritystä!

Nauroin ääneen Rafaelin saapuessa tavalliseen tapaansa näyttävällä tyylillä. Nappasin keksin suuhuni ja keskityin sitten meneillään olevaan peliin. Pullo oli pysähtynyt kohdalleni. "Totuus", vastasin Valman heittämään kysymykseen. En pelännyt kertoa asioita itsestäni. Jos joku ei tykkäisi vastauksistani eli toisin sanoen minun persoonastani tai elämästäni, joita luultavasti kysymykset käsittelisivät, niin omapa olisi ongelmansa. Hymyilin jännittyneenä odottaen kysymystä.

Pullo osui Maxin kohdalle ja nainen sanoi totuus. Minä taas yritin ängetä Rafaelin viereen huomaamattomasti mutta jäin kiinni nähdessäni Valman virneen. Palasin punastuneena paikalleni, toivottavasti Rafael ei huomannut..

Nostin skeittilautani ylös maasta ja repun selästä. Kävelin kuulokkeet korvilla tallin ovelle jossa heilui pieni, nopeasti revitty lappu.
-René! Tuu jo! Huudahdin vielä moottoripyörän luona seisoskelevalle tyttöystävälleni ja lukaisin nopeasti lapun. "Marttakerho kokoontuu tallivintille, NYT." Mutisin hiljaa pilke silmäkulmassa. René käveli viereeni ja luki lapun.
-Jaahas. Voidaankohan me mennä? Voitais tutustuu muitten kanssa? René ehdotti. Nyökkäilin tyytyväisenä, mutta kunhan se "nyt" ei olisi vielä mennyt.. Mietin ja avasin tallin oven kävin heittämässä kamani hiljaiseen tupaan ja kävelin vintille. Tiesin vintin sijainnin edellispäivän tutustumisen takia. Kiipesimme Renén kanssa ylös vintille jossa istuskeli jo paljon porukkaa. En tuntenut ketään paitsi Rafaelin.
-M-moi..? Irvistin tytöille ja autoin Renén ylös. -Täs on muuten Rebecca tai mä kutsun Renéksi.. Hän on mun tyttöystävä. Lisäsin ja istuin heinäpaalille muitten tapaan

Käänsin katseeni pikaisesti Maxista kohti portaikkoa, josta ilmestyi vielä minulle tuntematon jätkä joka vaivaantuu vain sitten esittelemään tyttöystävänsä.
"Moi", sanoin huuleni nykiessä pieneen hymyyn, mutta se hälveni pian kun keskityin taas kuuntelemaan mitä Valma kysyi Maxilta.

Hitto, oonpa mä idiootti kun en ees kerro kuka mä oon.. Mitä ne musta nyt ajattelee.. Mietin kauhuissani ja kerroin nopeasti nimeni ja sen että olin uusi tallityöntekijä.
-Oletteko te pullonpyöritystä? Saanko tulla mukaan? René kysyi luontevasti. Tyttö tosiaan oli ollut selvästi ennenkin tallilla, tajusi vielä olla ystävällinen. Toisin kuin minä, cool tyyppi, joka ei saanut sanaa suustaan.. Että pitikin olla näin ääliö..

Nyökkäsin Oskarille, tallipuunarille, joka palkattiin Hallavaan tekemään hommat joita en itse tehnyt. Siltä se tuntui. Tunsin oloni heti kiusaantuneeksi. Tuli vielä tyttöystävänsä kanssa, eikö cool jätkä mielummin hakisi töihin kaupan kassalle kuin tallille. Tiesin olevani luuseri, jonka muut näkivät vastuuttomana ja laiskana syöppönä, joka häikäilemättömästi söi kaikkien ruuat ja oli vielä kömpelökin ja otti huomioon vain ne joilla oli ruokaa tarjottavana. Sellainen kai olin. Ehkä toinen tallityöntekijä oli oikea vaihtoehto. Ehkä hän lopulta saisi vastuutehtävät ja itse jäisin kiillottamaan kauranjyviä.
Olin luuseri. Lyhyt ja kömpelö, aina nenälläni, aina säikkymässä, ja vainoharhainen rottien takia.

Tunsin itseinhon leviävän kehooni kuin rotanmyrkky ja huomasin kuinka kyyristyin piiloon sotkuisten hiuksieni ja pipon taakse, kun kaikkien katseet kääntyivät kohti tallin uutta pelastavaa enkeliä, Oskaria, ja tämän tuttavallisesti jutustelevaa tyttöystävää, jonka hän ylpeänä esitteli. Korvapuusti ei enää maistunut miltään. Se oli kuin käyttäisi varastettua takkia ja joku olisi kysynyt mistä olin sen hankkinut.

Oskari siis. Okei. Kiersin katseeni kaikissa huoneen ihmisissä, Viipurin Valman, Rebeccan ja Rafaelin kohdalla - Valmalle hymyilin, Renélle nyökkäsin ja Rafael alkoi lopulta huolestuttaa minua. Nojauduin tuota kohti.
"Voitko sä huonosti, löitkö sittenki pääs?" kysyin hieman varovaisesti.

Nyökkäsin Oskarille ja tämän tytöystävälle. En ollut vielä oikein päässyt tutustumaan poikaan, kun ei tuota ollut erityisemmin näkynyt tallilla pyörimässä. Työaikammekin olivat useimmiten eri aikoihin. Mietin miksiköhän tuo oli ottanut tyttöystävänsä mukaansa.

Hätkähdin Christianin kysymykselle, vilkaisin poikaa, mutta väistin sitten katsetta.
"Ei tässä mitään", vastasin ja virnistin nopeasti. Yritin keskittyä pullonpyöritykseen.

- Okei, apua, mutisin ja punastuin. Kysymyksiä oli kamalan vaikea keksiä, jos ei halunnut heti alkajaisiksi nostattaa älämölöä. Päätin aloittaa kiltisti. - Millanen on sun mielestä hyvä kaveri?
Nyökkäsin ujosti Oskarille ja tämän tyttöystävälle ja vastasin Christianin hymyyn punastuen vielä vähän lisää.
oon kännykällä kun läppäri meni rikki, tää on tosi kömpelöä:D

"Hmm... Hyvä kaveri on aina tukena kun sitä tarvitsee, vaikkei ehkä konkreettisesti paikalla niin vaikkapa puhelimen välityksellä henkisenä tukena. Hyvä kaveri osaa kuunnella ja saa hyvälle tuulelle. Hyvä kaveri kannustaa, rohkasee ja yllyttää tavoittelemaan unelmia ja tekemään spontaaneja asioita... Noi nyt tuli ainakin ekaks mieleen", vastasin Valman kysymykseen.
"Nyt on vissiin mn vuoro pyörittää?"

Otin kiinni tyhjästä limsapullosta ja nopealla ranneliikkeellä sain sen pyörimään hypnoottista vauhtia. Lopulta pullon vauhti hidastui ja pysähtyi Tiia-Iinan kohdalle. "Totuus vai tehtävä?"

Hmmm.. Tehtävä, kai.. Mutisin ja katsahdin Oskariin ja tämän tyttöystävään. Näytti ihmeen tutulta.. Hmm René.. René..
-RENÉ! Huusin ja riensin halaamaan vanhaa ystävääni onnen kyyneleet levittäen meikit poskilleni.
-Tiia-Iina! Miten ihmeessä sä oot täällä! René huudahti. Huomasin muitten ihmettelevät ilmeet joten selitin asian muille: "Siis, René on ollu mun ystävä eskarista asti. Sitten kun René muutti.. Luulimme ettemme näkisi toisiamme ikinä ja puhelin-numerotkin olivat vaihtuneet ja näin.. Mutta siinä sä nyt seisot! Sanoin ja halasin Renéä vielä kerran.

Rupesin miettimään. Mitä laittaisin Tiia-Iinan tekemään?
Sitten tyttö pomppasikin seisomaan nähdessään vanhan ystävänsä ja ajatkseni katkesi. Siis Oskarin tyttöystävä oli Tiia-Iinan entinen kaveri. Mikä sattuma. Katsoin kummissani jälleennäkemistä.

"Hei, Tiia-Iina. Nyt mä keksin sulle tehtävän. Pidä Oskarille puhe siitä, kuinka mahtava tyttöystävä sillä on", selostin vinkaten silmää.

Ööö.. Mietin hetken Ennenkuin sain älynväläyksen.
-Sulla on luotettava, hauska, piristävä, huumorintajuinen, sanoinko jo mahtava..? Mutisin nauraen.

Minulta oli mennyt vähän ohi mitä ympärilläni tapahtui, kun yhtäkkiä Tiia-Iina alkoi kehua vuolaasti herra Coolin tyttöystävää. Hmm. Mikä ylipäätään tekee ihmisestä luotettavan? Mistä tietää että joku on luotettava? ajatukseni risteilivät ja tuntui kuin olisin haamu joka seurasi tapahtumia kuulumatta itse todellisuuteen.
Odotin, että Tiia-Iina pyöräyttäisi pulloa. Halusin lähinnä kuulla totuuksia. Christianista ja Maxista tuskin tiesin mitään, mutta Valma vähemmän syvällisistä keskusteluistamme huolimatta tuntui jo jotenkin tutulta. Jäin miettimään miksi tunsin niin. Pian huomasin tunnustelevani pehmeää käsinneulottua pipoa, jossa oli mitä coolein jättitupsu. Hymyilytti. Oli Hallavassa mukavaakin väkeä.

En oikein päässyt tilanteen tasalle, mutta yritin keskittyä ympärilläni tapahtuviin asioihin. Ajatukset yrittivät harhailla omiin suuntiinsa, mutta en antanut lupaa. Tiia-Iina siis tunsi tämän Rebeccan, joka oli Oskari-nimisen talliorjan tyttöystävä. Rafael väitti voivansa ihan hyvin, ja pieni taakka putosi harteiltani kun huomasin tuon tunnustelevan pipoa käsissään. Kyllä minä tiesin, että se oli Valmalta. Minä en ollut saanut pipoa, mutta ymmärsin sen. Emme edes olleet tutustuneet toisiimme kovin paljoa, vaikka odotinkin sitä innolla. Ehkä hän yllättäisi minut joku päivä.
"Sun vuoro pyörittää", totesin Tiia-Iinalle ennen kuin vaipuisin aivan liikaa ajatuksiini. Hieman ravistelin päätäni, aivan kuin olisin karistanut ajatukset päästäni.

(Pohja löytyy päiväkirjasta) Olin pakkailut viimiset tavarat laatikoihin ja laitoin odottamaan noutajaa. Olin lopun uupunut. Kiersin ulkokautta tupaan. En kerenyt kuitenkaan sisälle asti vaan ovessa luki vihjeitä tallivintillä elosta. Ihmekkään että ketään ei ole näkynyt. Kävin kaapillani nappaamassa pipom päähäni ja toisen takin päälleni. Lähdi harppomaan kohti vinttiä.
Harpoin pitkin askelin vintille moikaten kaikkia. Näpräten hihaani istahdin Valman viereen.

Katselin mietteliäänä ympärilleni. En oikein pysynyt perässä, missä mentiin, joten istuin vain hiljaa ja seurasin tapahtumia sivusta. Siinä jäi aikaa tarkkailla vähän ihmisiä. Huomasin Tonttusen sormeilevan pipoaan. Minua hymyilytti.

Pyöräytin pulloa tylsistyneesti. Kukaan ei näyttänyt olevan juuri nyt kovin juttelu tuulella, mutta en sen koomin minäkään. Pullo pysähtyi Maxin kohdalle. "Totuus vai tehtävä?" Mutisin ja vilkuilin muita. Maikki oli liittynyt seuraamme ja istui tiiviisti Valman vieressä. Olispa mullakin tollanen ystävä talilla. Ei vaan ollut. Olin yrittänyt hioa ystävyyttä kaikkien kanssa. Onhan minulla kavereita tallilla. Mutta ei ystäviä. Vetäydin nurkkaan ja sanoin että joku muu saisi keksiä tehtävän tai totuuden, kumpi se nyt olisikaan.

Katsoin kummissani Tiia-Iinaan, joka olikin yhtäkkiä ruvennut mököttämään. Kohautin olkiani ja vastasin "totuus" pullon pysähtyessä taas kerran kohdalleni. Ei huvittanut tehdä minkäännäköisiä temppuja, joten päädyin 'turvalliseen' vaihtoehtoon.

- No niin, kuka keksii kysymyksen? tiedustelin. Kummallista, Tiia-Iina oli mennyt vaisun näköiseksi. Vaistoni sanoi, että tytön mökötys oli tavalla tai toisella tarkoituksellista.

Mä kysyin Maxilta viimeks, joku muu:)

-No kai mun on pakko avata suuni, virnistin.
-Oletko ikinä, ikinä varastanut mitään? painotin sanaa ikinä. En keksinyt sen ihmeelisempää kysymystä mutta ajattelin tuon kelpaavan.

Hihitin itsekseni. Kai jokainen oli joskus varastanut jotain? Minä ainakin olin pienenä kähveltänyt keksejä kaapista, kun oli tehnyt niin kovasti mieli. Äiti ja isä sitten olivat ihmetelleet, mihin kaikki keksit olivat kadonneet, en ollut tunnustanut. Äiti oli saanut tietää tästä varkaudesta vasta vähän aikaa sitten, ja meitä molempia oli naurattanut.

Huomasin Tintin yllättävän mielialamuutoksen ja hänen murjotuksensa oli pikkulapsen murjotuksen tavoin huvittavaa. Näytinkö hetki sitten aivan samalta? Heitin Tiia-Iinaa puolikaalla korvapuustilla ja jäin taas muina miehinä kuuntelemaan Maxin vastausta.

Mietin Maikin kysymystä. Oliko tämä se hetki kun valehdellaan ja vitsaillaan lapsena varastetuista karkeista, vai pitikö tässä kohtaa tunnustaa ja kertoa tehneensä kaikenlaista tyhmää villeinä teinivuosina? Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, eihän monen vuoden takaisia rikoksia enää tuomittu...
"No, olen mä kerran varastanut rehtorin peruukin opettajienhuoneesta, kun haluttiin kavereiden kanssa vähän pilailla sen kustannuksella. Ja yhden kerran mä varastin mopon ja hylkäsin sen monen kilsan päähän kaupungista, kostoksi tietysti. Siitä en oo kauheen ylpee, sillä se poika oli ihan maassa sen mopon katoamisen takia ja siitä nous kauheen iso haloo. Ja yhen kerran, täst ei oo nyt kovin montaa vuotta, ku mä olin ihan peeaa ja asuin autossani, ku ei ollut varaa vuokraan, mä varastin satasen yhen miehen lompakosta. Siis en ollu mikään taskuvaras tai mitään, mut näin ku yks mies tiputti lompakkonsa, ni ku olin nostaa sitä ja aikeissa palauttaa sen miehelle, näin siel lompakossa monta 50 euron seteliä, ni en voinu vastustaa kiusausta vaan nappasin muutaman. Sain sillä viikolla pari kunnon ateriaa..."

Jäin suu auki tuijottamaan pikkuista ja melko viattomalta näyttävää Maxia. Tällähän oli villejä kokemuksia. Ulkonäkö voi pettää, mietin, ja ajattelin kokeilla vitsinä uutta hiustyyliä tai muuta vastaavaa.

"Jaajaa", sanoin hieman ilkikurisella sävyllä ja katsoin miten muut regoivan Maxin vastaukseen.

-Tähän on poliisi asia, vitsailin ja nostin puhelimen taskusta kuitenkin laskin sen hyvin nopeasti.

Naurahdin Maikin kommentille, vaikka olin vähän järkyttynyt. Aika rehellistä... ja uskaliasta. Olisinko Maxin tilanteessa uskaltanut tunnustaa? Paitsi että minä olinkin kiltti tyttö. Jäin miettimään, oliko elämä kohdellut minua jotenkin erityisen kiltisti, kun en ollut koskaan joutunut pahoinpidellyksi, häädetyksi tai hankaluuksiin. Olin aina asunut äidin helmoissa ja saanut kaksi lämmintä ruokaa päivässä. Se ei tuntunut ihan reilulta. Miksi kohtalo antoi toisille niin paljon paremmat kortit kuin toisille?