Slow motion - tallinvintin juorukellot

Tämä on jatkuvasti toiminnassa oleva roolipeli, johon saa kirjoittaa milloin vain, erityisiä kokoontumisaikoja ei tarvita. Sen takia tämä rope on slow motion, viestejä saattaa tulla monen tunnin viiveellä. Rope sijoittuu tallinvinttiin, ei mihinkään erityiseen ajanjaksoon, irrallaan muista ropeista ja tallin toiminnasta. Tässä ropessa emme siis hoida hevosia tms. vaan juttelemme, mistä ikinä haluammekin jutella. Voi toki suorittaa jotain aktiviteettejakin, mitä tallin vintillä nyt voi puuhailla, esim laittaa totuus- ja tehtävä-pelin käyntiin.

Aleksi:
Kiipesin tallin vintille johtavat rappuset ylös ja astuin hämärään tilaan. Olin ottanut mukaani jouluvalot tunnelmaa luomaan. Asettelin ne heinäpaalien päälle ja kiinnitin töpselin seinään. Valot syttyivät ja vintin hämärä väistyi hieman kauemmas. Täydellinen tunnelma kauhutarinoiden kertomiseen. Hykertelin mielessäni ja istahdin heinäpaalille odottelemaan muuta tallin väkeä saapuvaksi.

Ihmettelin aukinaista ovea, joka johti tallin yläosaan. Nosuin haparoivin askelin kohti ovea.
-Hei, kuului pimentyvästä alueesta.
-Huhuu onko kukaan siellä? Säikähdin ääntä joka kului pimeyden uumenista.
-Maikki, mä se vaan oon, Aleksi, Aleksi rauhoitti minua.
Lähdin haparoivin askelin kohti pientä valo "polkua". Istahdin Aleksia vastapäätä, oli rauhallinen tila. En edes itse tiennyt miksi edes olin tallilla, ehkä pitäisi hoitaa hevosiakin, mutta nytten halusin rauhoittua ja tämä on oiva paikka sille. Olin vain hiljaa ja hymyilin, kerrankin olin hiljaa enkä keksinyt puheenaihetta.







E// Aivan Emmi itse unohdin tuon tosiaan aivan täysin!

( Sovitaanko että autohiittaaminen [= toisen tyypillä pelaaminen] on kiellettyä kun oikein tuohon vuorovaikutukseen yritetään näin vaikuttaa. Eli et voi kirjoittaa kuin mitä itse teet. Jos mä vaikka kirjottaisin että Aleksi hymyili kommentilleni se ei ole totta, ellei Aleksi ole niin kertonut )

Riimunvarsi valahti kohmeisten sormieni välistä ruunan vaalealle kyljelle. Palle seisahtui ja katsoi minua - olinko minä aivan kunnossa sittenkään? Tinkerin suklaanruskeat silmät valloittivat katsojansa, kuten minutkin aina kun hänet tapasin. Palle oli yksinkertaisesti unohtumaton hevonen, ja olen ylpeä että meillä on vielä monta yhteistä vuotta jäljellä. Minne voisin mennä, jos Palle ei olisi saatavilla? Kenelle voisin puhua kun surutti, jos Palle ei kuuntelisi? Kenen pehmeään harjaan voisin itkeä, jos Palle ei olisi tarjoamassa turpaansa minulle? Nappasin riimunvarren ja matka jatkui talliin. Kehuin oria tuubihuivin kankaan takaa, silitin sen käden muotoihin sopivaa päätä ja painoin otsani ruunan otsaa vasten.

Palle oli minulle niin rakas. Oikeastaan en tiennyt ketä rakastin eniten. Yleensä kyllä en kertonut tästä ainutlaatuisesta suhteestani ruunaan kovin monelle ihmiselle, sillä joidenkin mielestä se oli kummallista, kuinka saatoin kehittää paremman siteen hevoseen kuin kehenkään ihmiseen. Oli minulla tietenkin monta yhtä rakasta henkilöä kuin Pallekin - esimerkiksi kihlattuni ja muu perheeni. Pallen jättäminen karsinaansa tuntui hieman typerältä, ja se jäi kytemään niskaani tyhjyyden tunteena. Toisaalta tiesin, mikä minua odotti: myöhästynyt hoitajien kokoontuminen ja siitä tulisi varmasti hauskaa. Käännyin puisille kierreportaille ja raahustin matkan ylös fyysisesti väsyneenä. Henkisesti en ollut kuitenkaan lainkaan uupunut, vaan kehoni oli kulutettu loppuun.

Ylhäällä oli pimeää, seurasin ohutta valonsäteen luomaa vaaleaa viirua syvemmälle vintille ja tuntin, kuinka tilassa oli vetoa. Hapuilin ikkunalle, ja suljin sen nopeasti. Silti minulla oli kylmä. Kietouduin vilttiin jonka löysin paalilta ja sitten hiivin istumaan toisten luokse. Loin kalpean hymyn toisiin piirissä istuviin henkilöihin ja pieni virne nousi huulilleni - siis ihan kunnon naurava virne. Ehkäpä hieman karmiva ilme, mutta siihen tähtäsinkin.
- Hyvää iltaa ja tervetuloa pelottelupiiriin, myhäilin. - Kertokaamme veren pysäyttäviä tarinoita joista jää verinen muistikuva ikuisesti mieliimme. Jos tästä jää teille muisto, oletan sen jäävän karmeimmaksi muistoksenne ikinä. Tarinoiden jälkeen hoitajat kokoontuvat tallituvassa ja keskustelemme yhdessä hoitotaipaleen aloittamisesta, sekä siitä millaista Hallavassa on ollut. Mutta ennen sitä...

Astelin uteliaasti löytämiäni portaita ylös. Työnsin hiukan raollaan olevan oven kokonaan auki ja pujahdin sisään. Astuin suoraan jouluvalojen valaisemalle vintille. Aleksi ja Maikki istuivat heinäpaalien päällä hiljaisina ja hiljaa minäkin hiivin istumaan Maikin viereen. Tunnelma oli hiukan aavemainen, jopa niin pelottava, että pieni rasahdus olisi saanut minut pois ihan sekaisin.

Kuinka karmiseva tunnelma!
-Anteeksi Emppu se eilinen, pahoittelin pienellä kuiskauksella Empulle.

- Anteeksi Emppu se eilinen, Maikki kuiskasi korvaani.
Säpsähdin kuiskausta ja katsoin pelästyneenä Maikkiin. Oliko Maikki ollut jotenkin inhottava eilen? Mietin asiaa hetken, mutta olin unohtanut kaiken täysin. Niinpä kuiskasin vain:
- Ei se mitään.
Jäin tuijottamaan pimeyteen ajatuksissani. Osasin kuvitella jokaiseen nurkkaan jonkin aaveen ja tiesin, että tänä yönä en tulisi nukkumaan ollenkaan. No, samapa tuo, ajattelin, mutta säpsähdin kuvitellessani lisää kummituksia nurkkiin. Jos Aleksin ja Emmin tarkoitus oli pelotella meidät hengiltä, he tulisivat onnistumaan, ainakin minun kohdallani.

Olin totaalisesti kylmissäni. Olin juuri parkeeraanut moponi Hallavan parkkipaikalle ja juossut kankeana talliin sisälle. Tärisin ja puhaltelin sormiani lämpimiksi. Missään ei kuulunut pihahdustakaan - "Missä kaikki olivat?" mietin mielessäni.
Hetken kuluttua kuulin epämääräistä kolinaa tallivintiltä. Päätin lähteä tarkastamaan asian ja pian tupsahdinkin muiden hoitajien, sekä tallinomistajien hyytävään pelottelutuokioon. Otin vapaana olevan viltin itselleni, raivasin tilaa istuakseni ja jäin mielenkiinnolla kuuntelemaan tarinoita.

Hytisin viileällä viltillä. Se ei enää auttanut yhtään. Mielikuvitukseni laukkasi äärettömän lujaa ja näin joka paikassa jotakin hirvittävää. Vaikka tiesin koko homman olevan täysin puppua, minua pelotti.
- Hallavassa ei ole enää turvallista. Olemme tehneet havaintoja mustista olennoista öisin. Ne nähtiin viimeksi Maalaismiehentiellä, ja katosivat tiepellolle. Pronssijoki on öisin hopean sävyinen, ja tiellä ei kulje lainkaan autoja. Epäilemme, että kyseessä ovat vesihiisit. Ne voivat muuttua mustiksi hevosiksi. Niiden katse on maaginen, mutta murhanhimoinen. Ne yrittävät houkutella teidät selkäänsä ja viedä Pronssijoen pohjalle mukanaan. Jos vain pystytte, niin älkää suostuko missään nimessä, jos enää pystytte lainkaan ajattelemaan muuta kuin hevosta. Poliisit eivät usko meitä, joten teidän ei kannata pelotella muita tällä tiedolla. Olette kuitenkin turvassa sisätiloissa, sillä vesihiisit eivät eksy sisätiloihin. Päivisin ne ovat joen pohjalla, joten päiväsaikaan voitte ratsastaa maastolenkkejä tavallisesti... mutta varoitamme teitä. Ne ovat häijyjä olentoja.

Kuuntelin tarkasti Emmin juttua, lopulta kun sen juttu oli ohi en voinut olla tirskumatta. Samalla pieni jännitys kiermunsi sisääni, mutta purkasin sen ulos nauramalla.
-Anteeksi kun nauran Emmi, en voi sille mitään, yritin pidätellä nauruani ja pahoitella samaan aikaa.

"Maikki, tämä on vakava asia. Älkää olko liian pitkään pimeän tulon jälkeen ulkona. Vesihiisit saattavat könytä ylös pronnsijoen mutapohjasta ja houkutella teidät taijallaan mukaansa! Muistakaa myös ettei mustien hevosten kyytiin ole menemistä.." menin heti Emmin leikkiin mukaan, nyt laitettaisiin tallitytöille ja Topiakselle pupu pöksyyn! "Ellei, kyseessä ole pieni pyöreä shetlanninponi nimeltä Asta, tai karvainen komistus, joka tottelee nimeä Kyyhky", jatkoin vielä hymynkare suupelessäni.

- Se on vaarallinen hevonen. Arabin pää, mustangin jalat ja quarterin lihakset. Vakavasti otettava viettelijä. Aleksi myöskin, tällä ei ole mitään asiaa huumorin kanssa. Tämä on varoitus. Jos ette rekisteröi tätä tietokantaanne, loppu koittaa pian. Ainiin, jos hoitohevosenne tai jokin muu ratsu reagoi steppailemalla ja luimimalla toisille hevosille, etenkin mustille, palatkaa heti sisätiloihin, kerroin. - Tämä ei ole tarinaa vaan totista totta. Olkaa oikeasti varovaisia.
Pelko sai minut värähtelemään. Hyvä, saatiin hieman aitoutta peliin. Pudotin viltin harteiltani.
- Ottakaa tämä varoituksena. Kun näätte ensimmäisen vilahduksen siitä hevosesta, paluuta ei ole.

En vain voinut lopettaa virnuiluani, kuunellessani Emmiä ja Aleksia. Ehkä olin jännitynyt, ja virnuilin siksi.

"Pelottaako sinuu Emmi? Tule kainaloon, mie en anna niitten vesihiisien tehä siule mitään pahaa", hymyilin kihlatulleni ja levitin käsivarsiani.
"Mutta te muut saatte huolehtia ihan itse itsestänne, ootte kaikki niin hirveen laiskoja tekemään tallihommia", sanoin sarkastisesti muille tallinvintillä istuskeleville pilke silmäkulmassa.

-Haista home, Aleksi! Nauroin ja heitin lapaseni Aleksia päin.
Itseni mielestä oli hyvin söpöä, miten Aleksi ja Emmi olivat toisilleen. Tykkäisin itsekkin jostain hali kumppanista, mille voisin vuodattaa kaikki aivonystyräni.

- Ja sinä haistat kohta lantalaa jos et usko. Hyvällä tuurilla järven pohjaa, kähisin Maikille kihlattuni kainalosta. Minua unetti. Teki mieli nukahtaa rakkaan käsivarsille. Tunsin oloni kotoisaksi. Varmasti mumisin ääneen kun olo parani.

Kuuntelin Emmin, Aleksin ja Maikin välille kehittynyttä keskustelua ja ihoni nousi kananlihalle. Miten minä nyt uskaltaisin kävellä linja-autopysäkille? Entä jos myöhästyisin linja-autosta? Ja mikä vielä pahempaa: entä jos näkisin mustan hevosen?
- Öh, tuota... Missä on todennäköisintä kohdata musta hevonen? Siis tarkoitan, että onko linkkapysäkillä turvallista, kyselin hermostuneena ja tuijotin Emmiä säikkynä.
Nostin jalkani koukkuun heinäpaalin päälle ja kiedoin käteni jalkojen ympärille. Tuntui, kuin joku tuijottaisi koko ajan. Ehkäpä tuijottikin...

Olin juuri saapunut tallille ja ihmettelin, kuinka hiljiasta kaikkialla oli. Hiippailin varovaisena ympäriinsä, etsien elämää, mutta missään ei näkynyt ketään. Tallinvintille johtavien rappusten kohdalla kuitenkin olin kuulevinani jotain. Pysähdyin ja jäin kuuntelemaan. Muminaa.. aivan kuin.. joku puhuisi tallin vintillä! Säikähdin asiaa, mitä jos siellä on kummituksia?
Päätin kuitenkin mennä katsomaan mistä on kyse ja kipusin hitaasti rappuset ylös, peläten koko ajan jonkun haamun hyökkäävän kimppuuni. Ylhäällä kuitenkin näin valonkajastusta pimeydessä ja lähdin sitä kohti. Aloin erottaa hahmoja.. Kyllä vain! Tallin porukka oli istuskelemassa heinäpaalien päällä.
"Moi", sanoin ujona ja kävin istumaan heinäpaalille Empun viereen.

Hymyilin Nannalle ja kuiskasin tervehdyksen hänen korvaansa.
- Emmi kertoo kummitusjuttua, selitin vielä.

"Bussipysäkki on mitä otollisin paikka joutua vesihiisin viettelemäksi. Kannattaa ottaa Topias aina pimeällä mukaan", vinkkasin silmää Empulle.
"Mutta tiedättekös miten vesihiisiltä voi suojautua? Siihen on nimittäin keino, ja oiva konsti onkin. Käykää johonkin turvalliseen aikaan päivästä hakemassa Pronssijoen rannalta vähän mutaa johonkin pikkuruiseen purkkiin, ja aina ennen kuin illalla menette odottamaan bussipysäkille linkkaa, piirtäkää sillä mudalla kasvoihinne sotamaalaus. Se karkoittaa kaikkein pahimmatkin vesihiisit pois!" yllytin porukkaa ja yritin peitellä sisältäni kuplivaa naurukohtausta.

Olin purskahtamassa nauruun, tiesin että on väärin että laimennan tunnelmaa olemalla niin tylsä, enkä lähde juttuihin mukaan. Mutta tämä oli kyllä paras veto tänä iltana ja siihen oli pakko nauraa.

Painoin kämmeneni Maikin nauravaa suuta vasten.
- Jos et usko, miksi olet täällä? Ja jos et usko, mieti mitä voisi tapahtua, jos puheemme olisivatkin täyttä totta? kuiskasin aavemaisella äänellä, kuin lumottuna. Alhaalta tallista kuului kavioiden kopinaa ja heinien kahinaa. Jonkun hevosista kuului potkaisevan karsinansa ovea. Yksi puolestaan kiljahti hermostuneen oloisesti - varmaan Darcy ikävöi jo meitä.
- Se on täällä, kuiskasin hyvin vakavana ja vetäisin käteni pois Maikin huulilta. Painoin leukaani sekä huuliani vain tiukemmin tuubihuivini sisään, sillä olisin muuten purskahtanut nauruun. Darcyhan se siellä hirnui, ikävästä vaan eikä mistään pelosta! Sen lisäksi Klikillä oli varmaan nälkä ja hevosten kavioiden kumina sekä heinien havina oli helppo selittää. Vilkaisin ulos ullakon suljetusta ikkunasta ja kalpea valo pihalta paistoi miltei vaaleita kasvojani vasten. Tässä valossa ihoni muuttui jopa aavemaiseksi. Tallipihalla liikkui hevonen. Istuin jännittyneenä paikallani. Tätä ei oltu suunniteltu!

Maikin suu ei enää pystynyt avamaan suutaan yhtään, Emmin painaessa siihen. Kun yhtäkkiä alakerrasta kuului ääniä kolinaa. Maikki perääntyi vielä ahtaammin Empun viereen. Punainen väri kalpeni kalpenemistaan. Likka vilkaisi vielä Vieressä istuvaan Emppuun.

Pakokauhu valtasi minut, tartuin kihlattuani käsivarresta ja painauduin tiukasti tuota vasten. Veri pakeni kasvoiltani, ja aloin vilkuilla jatkuvasti ympärilleni. Mitä jos Palle... tai Darcy... tai me...
- Se on tä-täällä, kuiskasin miehen korvaan. - Ikkunasta minä nään hevosen hahmon.

"Mitä himputtia?" nousin ylös paalilta ja menin kurkkimaan ikkunasta. Tallin pihalla keikaroi tumma nelijalkainen hahmo. "Musta hevonen se on!" huudahdin ja olin jo syöksähtämässä tallinvintin luukulle rynnätäkseni ulos.

Olin kauhusta jäykkänä, selkäpiitäni kuvoili. En uskaltanut liikkua, katsoin Aleksia kysyäkseni "mitä nytten tehdään?" mutta se jäi vain katseeksi.

Oikeastaan halusin kiljua. Kiljua niin että hevonen säikähtäisi. Vesihiisi oli vanha uskomus, muttaettä ne olisivat totta... haparoin tieni nurkkaan ja kompuroiden sytytin valot vintille. Valaistus oli edelleen himmeä, mutta voitti tämä ainakin edellisen. Hevosen jäinen katse tavoitti ikkunan, ja käänsin katseeni pois ikkunasta raskaasti hengittäen.

Lopulta halusin oikeasti tietää mitä ikkunalta näkyi. Menin varovaisin askelin kohti ikkunaa. Tunsin kuinka koko kehoni olisi ollut minua vastaan. Mutta kun pääsin ikkunan lua näky oli?



/ joku muu kertoo kiitos.

Seurasin peloissani muiden pakokauhua, kunnes hivuttauduin Maikin perässä ikkunaan. Se oli musta hevonen ja vieläpä erittäin villin näköinen. Hädissäni yritin etsiä siitä jonkin tallin hevosen piirteitä. Se ei ollut Asta, se oli selvää, enkä löytänyt Kyyhkynkään piirteitä. Vasta nyt tajusin kiljaista ja perääntyä ikkunalta. Peruutin pakokauhun vallassa, kompastuin heinäpaaliin ja lensin selälleni lattialle. Hätäisesti kompuin takaisin ylös ja heinät pöllysivät ympärilläni. Nyt en ainakaan uskaltaisi lähteä linja-autopysäkille!

-Se-e on se! änkytin.
Lähdin tajutessani tilanteen komastuneen Empun perään. Istuuduin tiiviisti muiden ympyröimänä.

- Ei mitään paniikkia... Aleksi tietää mitä tehdään nyt, kihersin, minua huimasi. En ollut syönyt tänään hyvin, mutta silti... tartuin varmuuden vuoksi kiinni heinäpaalin naruihin tiukemmin.
- Etkö tiedäkkin? kysyin huolestuneen näköisenä kihlatultani.

"Juu, juu, odottakaa vaan siinä ihan rauhassa, mie käyn hakemassa jotain kättä pidempää ja häädän sen hirviön ritarillisesti pois", huikkasin muille kavutessani tallinvintin portaita alas. » Kuka oikein on päästänyt hevosensa irti? « mietin kummissani. Hain ruokaboxista sangonpohjalle pari porkkanaa ja kourallisen kauraa ja seinustalta ylimääräisen riimun ja riimunnarun. Kiirehdin ulos ovesta...

Musta hevonen ravaili hermostuneena tallinpihalla, välillä pysähtyen haistelemaan maata tai hirnahtamaan tallissa odottaville lajitovereilleen. Lähestyin sitä varovasti riimu selkäni taakse piilotettuna ja ravistellen edessäni kauraämpäriä. Musta hevonen pysähtyi ja käänsi katseensa suoraan minuun. Se seisoi ylväästi tasajaloin kaula korkealla kaarella. "Tules tules, miula on siule vähän herkkua täällä", puhelin hevoselle.
Se kurotti hieman kaulaansa minua kohti, haistellen sieraimet suurina ämpäristäni leijailevaa porkkanan tuoksua. Ottaen muutaman askeleen minua kohti, se sai työnnettyä turpansa ämpäriin ja napattua porkkanan hampaidensa väliin. Heitin nopeasti riimunnarun hevosen kaulanympäri, ettei se vain saisi enää päähänsä karata minnekkään.
Näin läheltä katsottuna hevonen oli melko kaunis, sillä oli lempeät silmät ja leikkisät korvat, jotka kääntyilivät puolelta toiselle hieman epävarmasti. Sain riimun pujotettua hevosen päähän ja samassa alkoi kuulua juoksuaskelia kaviopolun suunnalta. Noin 40-vuotias nainen puuskutti paikalle, huudahtaen jotain sen tapausta kuin: "Ruudolf, täällähän sinä olet!"
Tervehdimme naisen kanssa ja tämä kiitti minua "Ruudolfin" kiinni saamisesta. Hän selitti, kuinka hänen hevosellaan oli tapana tulla lanka-aidoista ajoittain läpi ja lähteä omille teilleen. Tällä kertaa hevonen oli tullut melko pitkänkin matkan naisen omalta pieneltä yksityistallilta. Luovutin siinä jossain puhetulvan välissä naiselle riimunnarun ja hän lelli äsken niin kovin uhkaavalta näyttännyttä hevosta kuin pientä vauvaa. Juteltuamme siinä hetken nainen päätti palata takaisin kotiinsa "Rudolfin" kanssa. Tarjouduin heittämään heidät trailerilla, mutta nainen vakuutti, että hevonen oli niin vaikea saada traileriin, että nopeammin he pääsisivät kävellen. Nainen kiitti minua vielä kerran vuolaasti ja lähti sitten taapertamaan tietä pitkin sinne mistä oli ikinä tullutkin. Hymyilin erikoiselle tapaukselle ja lähdin kiipeämään takaisin kohti tallin vinttiä.

"Sain ritarillisesti häädettyä pahan hirviön pois", kailotin saapuessani takaisin vintille. Pyöritin hetken lasson tapaan riimunnarua pääni päällä ja istahdin sitten takaisin Emmin viereen.

Katsoin ulos ikkunasta yhä jähmettyneenä. Jokin tuolla tuntui kutsuvan minua. Jokin, jota kohtaan ei minun olisi kuullut osoittaa kiintymystä. Se oli kuin tuntematon kutsuhuuto.
Ravistin päätäni. Mitä minä oikein säikyspäissäni keksinkään. Väläytin leveän hymyn toisille vintillä hengaileville ja pyyhkäisin hiuksia hieman silmieni edestä. Aleksi näytti onneksi rauhalliselta, joten kyseessä ei tainnut olla mikään vaarallinen. Tavallinen hevonen vain. Olihan lähellä kuitenkin useampia talleja, kuten jokin ihme arabisiittolan puolikas. Musta hevonen saattoi olla sieltä peräisin. Loppujen lopuksi tilanne oli kummallinen - säikäytin vain itseni kummittelulla. Minua rauhoitti se tieto, että vesihiittä ei ollut olemassa, mutta nuohan uskovat tietävänsä että se on ja elää. Vastahan se tuolla tallin pihalla laukkasi verenhimoisena, meitä ikkunasta vaanien kunnes kihlattuni oli käynyt ajamassa sen pois.

"No, uskalletaankos me jutella jostain muusta, vai vieläkö vesihiiset pelottavat?" kysyin porukoilta kietoessani toisen käteni rennosti Emmin ympärille. Tyttö tuntui hytisevän. Kylmästä ehkä? Tai omien tarinoidensa säikyttämänä? Se ei olisi ollenkaan ennenkuulumatonta, tiesin Emmin mielikuvituksen melko vilkkaaksi. "Se oli vain naapuri tallilta karannut hevonen", kuiskutin tyttöni korvaan.

Vesihiisi? Meidän tallin pihalla?
En yleensä säikkynyt näin helposti, mutta tässä hetkessä oli jotain kylmät väreet nostattavaa. Musta hevonen oli juuri ilmaantunut, kun siitä oli ollut puhe ja pimeyskin alkoi laskeutua ikkunan ruutujen takana. Laitoin kylmät sormeni nahkatakkini taskuihin lämpimään, mutta sormeni tavoittivatkin jotain rapisevaa. Vedin kääreen taskustani. Puoliksi syöty suklaapatukka, kaksi palaa jäljellä. "Haluatko?" kysyin vieressäni istuvalta Empulta tarjoten toista suklaapaloista. Toisen heitin omaan suuhuni, jonne se suli nautinnollisesti.
Nielaistuani suklaapalan keksin vihdoin jotain sanottavaa Aleksin kysymykseen puheenaiheesta.
"Itse asiassa mä haluaisin kuulla, miten te Emmin kanssa tapasitte?"

Olin rapsuttamassa Pinkkiä, kunnes havahduin kaikkien kaikonneen jonnekin. Pujahdin pois karsinasta ja nypin kermanvärisistä sinipunaraidallisista villahousuista pari heinänkortta. Housut olivat ehdottomasti vähemmänseksikkäät, mutta rakastin villavaatteiden karheutta ja lämpöä. Suljin karsinan oven ja lähdin kävelemään samaan suuntaan, mihin Nanna oli karannut. En nähnyt ketään missään, kunnes kuulin narahduksia yläpuoleltani. Miksi kaikki olisivat kadonneet tallivintille?

Hiippailin hiljaisilla kaarevakärkisillä tonttutöppösilläni (tunsin olevani perisuomalainen, mutta toisaalta isoisäni asuu Lapissa, ja olen muutenkin hyvin suomirakas piipertäjä) tallin vintin raollaan olevasta ovesta ja aivan hiljaa lähestyin muita. Valaistus oli hämärä ja tallinväki istui tiiviissä ringissä heinäpaalien päältä.

Kun kukaan ei näyttänyt huomaavan tuloani, päätin jäädä vainumaan matalaan kohtaan heinäpaalien taakse. Kun hiljainen väki alkoi taas puhua, korjasin asentoani ja kävin risti-istuntaan odottamaan hyvää hetkeä säikyttää muu porukka. Hymyilin leveästi ja mietin olisinko julma ja esittäisin mörköä tai aavetta, huomatessani ohuen kankaan rytyssä takanani. Tai sitten voisin hämmentää porukkaa soittamalla kultamustalla tinapillillä Taru Sormusten Herrasta -elokuvamusiikkia.

Odotin vain sopivaa hetkeä...

Hätkähdin varjoa, joka katosi portaita ylöspäin, kun astuin talliin. Heitin parkatakkini ohimennen Cellen karsinan edessä olevalle tuolille, ja seurasin askelia. Kolmas porras narisi, tiesin sen jo ennestään, joten harppasin sen yli. Kun kuulin tuhinaa ja lopulta puhetta, pysähdyin. Tuo oli Nannan ääni. Ja Aleksin. Salainen tapaaminen ilman minua? Pysähdyin aukinaiselle ovelle ja koetin olla hiljaa kuullakseni puhetta. Näin kunnolla vain muutaman henkilön... Emppu, Aleksi, Nanna... Emmi ja Maikki.

"Ei nyt Nanna perehdytä siihen sen enempää", sivuutin tytön kysymyksen ajankohtaisten sattumien takia. "Miltäs hei totuus ja tehtävä kuulostaisi?" virnistin tallilaisille. "Mie ainakin palan halusta kuulla uusimmat juorut ja salaisuudet", vinkkasin silmää salaliittolaisen elkein.

-Joo! Maikki innostui . Ja ryntäisi vähänkuin rinkiin.

Tupsahdin paikalle jostakin, ihmettelin itsekkin kuinka nopeasti olin vain... ollut Ranan luona, ja seuraavaksi löydän itseni keskeltä vinttiä. Istuin rinkiin, vedin polvet vatsaani vasten ja Liedon käsivarteni ympärille. Koetin hymyillä ujosti ja salaa tiesin, että saatoi huoletta ottaa totuuden. En voinut vastata sellaisiin... liian yleisiin kysymyksiin kuin vain "ei löydy ihastusta sori ny vaa". Ja se oli totta. Mutta tehtävät... ne olisivat vakavampi juttu kun olisivat ties kuinka ällöjä, nöyryyttäviä... ainiin nyt varmasti nolaisin itseni!

Taistelun itseäni vastaan, mutta päätin jäädä peliin. Pahempaa olisi lähteä kesken. Enkä olisi ainoa joka nolaisi itsensä, tiesin sen. Tai toivoin tietäväni sen.

Pyrähdin sisälle tallinvintille reippaan sulokkaasti. Katsoin nopealla vilkaisulla kaikkia paikalla olijoita, ja tein oman päätelmäni asioista. "Mitäs te täällä? Totuutta ja tehtävääkö? Mä oon mukana!" Hihkaisin, ja hakeuduin muiden luokse rinkiin istumaan. Mielessäni pyörivät muutamat asiat, ja tietenkin Snezana. Muutaman tunnin päästä joutuisin ratsastamaan sen.. ääh, ei minun pitäisi miettiä sitä vielä.

Pujahdin vintille ovenraosta. Heinäpaaleilla istuivat mukavasti jo Aleksi, Maikki, Emppu, Narnia, Nanna, Inka ja Salla.
- Mitä te teette? kysyin hämmentyneenä.

"Olemme juuri aloittamassa pullonpyöritystä", vastasin juuri saapuneen Valman kysymykseen. "Liity toki seuraan." Taputin paikkaa viereiselläni hienäpaalilla kutsuvasti ja kaivoin sitten tyhjän kokispullon heinien seasta.

//kuka tahansa saa sitten keksiä kysymyksiä ja tehtäviä. Pulloa pyöräyttää aina se kehen se on aikaisemmin osoittanut ja tämä myös keksii kehen pullo seuraavaksi osoittaa.

Hymyilin Valmalle, joka pujahti näkyviin ovenraosta. Odotin kärsimättömänä aloittamista, Totuus ja tehtävä oli yksi lempipeleistäni. En nimittäin yleensä arkaillut paljastaa asioita, tai tehdä asioita, joten omalta osaltani tämä tulisi olemaan helppoa.

"Joko aloitetaan?" kysäisin hieman jännittyneenä. Pelkäsin mitä tuleman piti, mutta samalla olin innoissani. Halusinhan tietää minkälaisia totuuksia muut tallilaiset kätkivät sisälleen.

-Mä oon ainaki valmiina, saanko aloittaa? Ehdotin.

Näin Inkan, Sallan ja Valman tulleen vintille. Olikohan tallin vakiojoukko nyt koolla, tai no, paitsi minä. Milloinkohan joku huomaisi minun puuttuvan, mietin ja kurkistin heinänkorsien takaa.
Äh, he ovat pullonpyöritystä, minäkin haluan mukaan...

Kun kaikki olivat asettuneet rinkiin, päätin tehdä mitä olin suunnitellut. Tai, en ihan...

Puuheensorinan täyttäessä vintin, rupesin hiljaa ja huomaamattomasti riisumaan huppariani ja t-paitaani pois päältä. Housut jätin jalkaani, sillä muuten olisin mennyt jo liian pitkälle. Tallinvintillä oli yllättävän lämmin, ihanan viileä vain. Johtui varmaan ihmisten määrästä.
Nostin takanani olevan valkoisen harsomaisen kankaan (näytti sellaiselta kankaalta, joka laitetaan mansikkamaan päälle jostain syystä) ja kiedoin sen varovasti ympärilleni niin, että olin vain epämääräinen valkoinen möhkäle, josta lähti kaksi kättä. Näytin todennäköisesti avaruusoliolta tai epämuodostuneelta jättiläispöllön poikaselta.

Näin harson takaa himmeästi, mutta koska vintillä oli pimeää, en juurikaan erottanut ääriviivoja. Suunnitelmissani oli möyriä käsieni varassa muiden luokse ja päästellä outoja ääniä. En todellakaan tiennyt, mistä idea tuli, mutta halusin tietää millaisen reaktion se sai muissa aikaan. Nyt pidetään hauskaa!


Lähdin käsieni varassa 'pomppimaan' pois heinäpaalien takaa. Asentoni oli tukala ja epämukava, ja harson sisällä oli hetkessä kuuma kuin saunassa. Kaduin jo jättäneeni villapöksyt jalkaan. Yhtäkkiä heinäpaali putosi eteeni, olin kai tyrkkinyt kasaa liikaa, joten hiisauduin ripeästi syvemmälle nurkkaan. Nyt joku luulee, että vintille on piiloutunut joku kissa tai jotain. Mutta se onkin avaruusolio. Työnsin paitani paremmin heinien alle ja jäin odottamaan, josko joku tulisi katsomaan kissanpentua... (;

// älkää kysykö mistä näin älyvapaa idea tuli XD

- Hei, mikä toi oli? kysyin ja vetäisin hihasta Aleksia, joka oli juuri pyöräyttämässä pulloa. Aikoinaan Englannissa isä oli kertonut minulle juttuja tallikummistuksista.

"Oiskohan Niisku päättänyt kuokkia meidän pippaloita", mietiskelin ääneen Valmalle. "Se aina tunkee joka paikkaan... Viitsitkö Valma käydä häätämässä sen pois tuolta paalin takaa?"

Ojensin pullon innokkaana odottavalle Maikille.

Tottelin tietenkin kiltisti, vaikka sydämeni hakkasi kovaa. Valma, tämä on vain turvallinen kissanhäätöreissu! tolkutin itselleni. Hiippailin yksin pimeiden heinäpaalien taakse...