Juhannus 2015

Tallin väki lähtee juhlimaan juhannusta läheisen järven rannalle. Matkaan lähdetään klo 20 tallipihasta. Vaellamme leppoisissa tunnelmissa ilman satuloita 10km matkan järven rannalle, johon leiriydyimme. Aluksi halukkaat voivat uittaa hevosia, ja sen jälkeen rakennamme pari väliaikaista pikatarhaa hevosille, jossa ne voivat mutustella vihreää sen aikaa, kun ratsastajat kyhäävät leirinuotion ja syövät eväitä. Iltaa vietellään rannalla aina sinne ilta 12 asti, jolloin sytytämme kokon rantaveteen, joten ottakaa lämmintä päälle. Kun kokko on sammunut, ratsastamme takaisin Hallavaan.

Retkestä kirjoitetaan yhteistarina! Jokainen saa vuorollaan jatkaa tarinaa eteenpäin siitä mihin jäätiin, mutta tietenkin omasta näkökulmastaan. (Voi siis kirjoittaa ihan minä-kertojalla omasta kokemuksestaan, eikä tyyliin yleisesti mitä kukakin silloin säätää).
Homma toimii siten, että kun sinulla on inspistä ja aikaa, tulet tähän topikkiin ja lähetät viestin "alan kirjoittaa", klikkaat sitten muokkaa ja kirjoitat äsken lähettäneesi viestin tilalle tarinan pätkän. Saat kirjoittaa ihan niin pitkän tai lyhyen kuin haluat, mutta tärkeää on että kirjoitat saman tien kun lupaat kirjoittavasi. Sillä sillä aikaa kun sinä kirjoitat, saattaa joku innoissaan odottaa omaa vuoroaan, eikä pysty kirjoittamaan ennen kuin olet saanut lähetettyä omasi. Seuraava siis jatkaa sitten ajallisesti siitä mihin sinä olit tarinassasi jäänyt ja ottaa huomioon asiat joista olet kirjoittanut. Comprende? Saa kysyä, jos jotain jäi epäselvälksi. Kuka tahansa saa aloittaa milloin tahansa! Saa kirjoittaa myös useampaan otteeseen (;

Matkajärjestys:
Aleksi - Hali
Eevi - Nikita
Christian - Panda
Alana - Fae
Niina - Darcy
Inka - Rana
Vanessa - Retku
Vili - Kyyhky
Nanna - Tinttu
Miro - Palle
Sandra - Huhu
Runo - Bee
Janelle - Darli
Salli - Minca
Valma - Dunja

Jätin nyt tästä pois ne, joita ei oo hetkeen näkynyt, ja joiden en oleta olevan tulossa. Jos joku kumminkin ilmestyy paikalle, niin vielä on Klikki ja Darli vapaina! Ja yksärinomistajathan voi liittyä seuraan omillaan (:

Jos vielä ehtii mukaan niin minä ja Retku tullaan oikein mielellään messiin

Lisäsin!
Ja tarinoimaanhan saa ruveta kun siltä tykkää ((:

Näin ennen kuin kukaan ehtii tarinoida, Alana on tunkenut ratsun rotjakkeelleen satulan yleisen turvallisuuden takaamiseksi, eikä kovin leppoisia tunnelmia voi odottaa reippahasti eteenpäin sipsuttavalta Faelta ;')
Ainakin tämän juhannusmaaston ajankohtana tamma osaa jo ihan perusavut, varsinkin eteenpäin tarkoitetut on hyvin hanskassa, jarrut taasen muuttuvat huomattavasti tehokkaammiksi kun edessä menevän takapuoleen voi jarrutella hissukseen. Liian lähelle taakse ei saa tulla, Fae "pukittaa" kisaillessaan.

Tämän mä nyt sanon vaan kun en oo luonteeseen kerennyt lisäilemään "lomailultani", ja kun tuon ratsukoulutus on tosiaan vähän vaiheessa. :3

"Siis sä et lähde juhlimaan juhannusta meidän kaa vaan meet tallille?" ystäväni Siiri oli ihmetellyt, kun olin kieltäytynyt hänen juhannusbile-kutsustaan.  Kyllä, näin minä tein tavoistani poiketen! Tavallisesti olisin juhannusta juhlistamassa kavereiden kanssa jossain rannalla tai mökillä juoden siideriä, mutta nyt minä seisoin Retkun kanssa tallipihalla ja odotin, että lähdettäisiin matkaan. Kampesin itseni ruunan selkään ja katselin ympärilleni... Monet olivat ilmottautuneet mukaan juhannusretkelle enkä muistanut, että aikaisemmin olisi ollut näin paljon porukkaa Hallavassa samaan aikaan. Suurimman osan ihmisistä tunnistin, mutta muutaman kohdalla oli nimi hieman hakusessa. Naamat olivat tuttuja, mutta nimet olivat kadonneet päänupistani kuin pieru Saharaan.

Aleksi keikkui jo Halin selässä ja huuteli ohjeita ratsastajille siitä, missä järjestyksessä mentäisiin ja hieman kertasi pelisääntöjäkin. Turhanpäiväinen kiilaaminen ja ohittelu oli kielletty, turvavälit oli pidettävä ja niin edelleen.
Löysin Retkun kanssa paikan Ranan ja Kyyhkyn välistä.
"Oo kunnolla!" Vili nurisi suomenhevostammalle, joka olisi jo kovasti lähdössä matkaan ja yritti tunkea itseään ihan Retkun takapuoleen kiinni. Retku hieman luimisteli tamman tunkiessa ihan iholle kiinni, muttei ollut hepulia saamassa. Vili sai Kyyhkyn rauhoittumaan ja takaisin turvallisen välimatkan päähän pahoitellen hoitsunsa käyttäytymistä.
"Okei! Eiköhän lähdetä!" Aleksi huuteli jonon etupäästä ja pian heppajono lähti etenemään kohti määränpäätä.

Ilma ei ehkä ollut se maailman kaunein, muttei se kuulostanut tätä joukkiota haittaavan. Suut kävivät kuin papupadat, vitsit lentelivät puolin ja toisin eikä hetkittäiset sadekuurot saaneet mielialaa laskemaan ollenkaan.
Retku eteni rauhalliseen tahtiinsa eteenpäin kun taas takana tuleva Kyyhky olisi mieluusti mennyt hieman ripeämpää tahtia. Tamman toiveisiin vastattiin, kun Aleksi komensi nostamaan ravin.
Sain pari kertaa patistaa Retkua nostamaan ravin, mutta kun ruuna huomasi että edessä menevä Rana oli ravannut jo kauas, tuli ruunalla kiire saada tämä kimo kaunotar kiinni. Onni oli hevosen leveä selkä, sillä luisevamman ratsun selässä ilman satulaa ravaaminen oli huomattavasti vaikeampaa. Ainakin minun omasta mielestä.
Heppaletka ravasi reippaasti eteenpäin ja kun joku kiljaisi tipahtavansa kohta, hidastettiin takaisin käyntiin.

Aurinkokin alkoi pilkistelemään enemmän pilviverhon takaa ja sadepilvet väistyivät säteiden tieltä.  Linnut sirkuttivat puissa ja ilmassa oli raikas tuoksu. Hieman meinasi mieltä latistaa inisevät "kaverit" jotka pörräsivät meidän kaikkien ympärillä... Mutta hei, hyttysetkin kuuluivat kesään!

Huitaisin ympärilläni pörrääviä hyttysiä viidettä tuhatta kertaa ja kirosin ne mielessäni helvetin kuumimpaan pätsiin. Tinttukin ravisteli päätään yrittäen saada ötökät pois korvista. Olisi pitänyt muistaa laittaa korvahuppu. Kyyhkyn häntä heilui edellä vimmatusti, mutta Miroa ei näyttänyt verenimijät haittaavaan. Ainakaan tuon kädet eivät viuhtoneet propelleina kuten mulla.
"Vitsi nää itikat on ärsyttäviä", mutisin turhautuneena. Poika kääntyi virnistellen katsomaan taakseen. "Syökö pahastikkin?"
"Joo, mä saan jonkun hepulin ihan kohta..." tiesin että kuulostin valittavalta pikkuvauvalta, mutten voinut sille mitään. Vihasin hyttysiä.
"Suihkuta hei tätä", Miro kaivoi taskustaan pienen putkilon ja heitti sen kaaressa minua kohti. Olin luiskahtaa alas Tintun selästä tavoitellessani sitä ilmasta, mutta sain kuin sainkin hyttysmyrkyn näppeihini ja kammettua itseni taas tasapainoon.
Irrotin korkin ja tähtäsin sumuttimen paljaita käsivarsinani kohti. Mutta saman tien kun purkki sihahti, säikähti Tinttu ääntä ja säntäsi hirveällä loikalla eteenpäin. Ja mä tipahdin kuperkeikalla alas pöpelikköön...

Joku huusi jonon perältä jotain "Nanna putos!" -tapaista, ja jono edessäni seisahtui äkisti. Faen jarrut eivät toimineet yhtä nopeasti kuin reaktiokykyni, vaan tamma törmäsi edessä keikkuvaan Pandan takapuoleen, josta Panda ei taasen tykännyt. Se potkaisi suoraan oman ratsuni naamaa kohden, mikä sai Faen inahtamaan lailla ja hypähtämään taaksepäin. Ja eikö vaan se peruuttanut juuri hevosletkan kiertävää, puskan kautta räpiköivän Tintun naamaan.
"Whoa... Eeeasy girl, whoooaaa.... Hey-yy..." rauhoittelin seuraavaksi hepulin saavaa Faeta, ja kiitin onneani ettei tamma potkaissut jo valmiiksi tärähtäneen näköistä Tinttua, joka oli siirtynyt keskelle polkua nuuhkimaan Faen turpaa.

Nanna oli saanut itsensä kiskottua ylös ja rämpi Tintun luokse, mikä oli uljaan ratsuni mielestä kauhistuttavaa, varsinkin kun Tintun turpakarvat häiritsivät hänen korkeuttaan. Vinkuen Fae kavahti pystyyn ja taaksepäin, saattaen itseään vielä enemmän ryteikköön, jonka aikana itse "whoa"ta toistellen tein hätälaskeutumisen satulasta. Onneksi isä oli käskenyt harjoittelemaan sitä, joten osasin tälläisissa tilanteissa jalkautua salamannopeasti kaikissa askellajeissa. Ja laskeutua jaloillenikin kaikissa paitsi kiitolaukassa.

Fae jatkoi säikähtänyttä pelleilyään ja pomppimistaan vielä kauemmas polusta, samalla kun itse roikuin sen ohjissa kiinni ja yritin rauhoitella parhaani mukaan.
"Whoa. Whoo-a. Easy Fae, eeeaasyyy.... Thaaaat's a good girl, yeeeaaaahh..." venytin sanojani kun Fae suvaitsi hieman rauhoittua. Naama tulipunaisena aloin taluttamaan tanssahtelevaa hevostani polulle takaisin muiden luokse, ja tunsin kaikkien paitsi Nannan (joka oli juuri taiteilemassa itseään takaisin Tintun paljaaseen selkään) katseet niskassani.
"Sorry, se on vähän... Fae", mutisin häpeissäni ja kiipesin takaisin satulaan. Luojan kiitos olin ottanut sen mukaan, en olisi halunnut yhdistää tamman ensimmäistä ison ryhmän maastoreissua ja ensimmäistä ilman satulaa -kertaa, joten olin yleisen turvallisuuden kannalta suosiolla viskannut vanhan satulan sen luisevaan selkään, vaikka siitä kiitokseksi sainkin itseäni kohti suunnatun potkun ja mulkaisun.
"Oothan sie kunnossa?" Aleksi kysyi nyt poikittain käännetyn Halin selästä, ja nyökyttelin vastaukseksi.
"Ye, I'm fine, this fekkin' 'orse is just wanting to be dramaqueen", hymyilin hieman. "Is she bleedin' or anythin'? Panda potkaisi häntä."
"Ei, ihan kunnossa se näyttäisi olevan, onhan kaikki muutkin kunnossa?" Aleksi kysyi kovaan ääneen ja sai myöntäviä vastauksia jonon perältä. Mies päätti kuitenkin siirtää meidän paikkaa Pandan ja Nikitan takaa suoraan Halin taakse, jossa ehkä hieman ylikierroksilla oleva tamma voisi rauhoittua.

Punaisena komensin omiaan skitsoilevan Faen toiseksi jonossa, ja matka pystyi jatkumaan rauhallisissa tunnelmissa. Tai ainakin se oli rauhallinen muiden osalta, Fae taasen kulki sivuttain pompahdellen ja aina hiipien käyntiosuuksilla raviin ja raviosuuksilla hermostuneeseen pomppulaukkaan. Eevi onneksi tajusi pitää Nikitan kanssa hieman etäisyyttä ääliöhevoseeni, joten pystyin huokaisemaan helpotuksesta jossain kohti matkaa. Kunnes tiellä oli oksa.
"Fae!" kuului varmasti jonon perälle asti tamman pysähtyessä risun eteen ja hypätessä sen metrin ilmavaralla, pukittaen sen jälkeen. "Jesus, it's a stick for god's sake, get yer shite together! You're never goin' to be a good eventhorse if a bloody stick is all it needs to get you crazy..."

Luojan kiitos Aleksi vakuutteli ettei perille olisi pitkä matka.

Saattoi kuulostaa vähän surulliselta, että ainoat juhannussuunnitelmani sijaitsivat yli sadan kilometrin päässä lähellä opiskelupaikkakuntaani, missä myös läheisimmät ystäväni asuivat. Pronssijoella ei ollut juuri ketään vanhoista tutuistani. Ne, jotka olivat jääneet tänne, oli elämä muilla tavoin vienyt mukanaan ja pois lähipiiristäni.

Jos olin kuvitellut, että paluumuutto kotiseudulle olisi jotenkin helpompi kuin asettuminen aivan uudelle seudulle, olin kyllä ollut pahasti väärässä. Ei minua täällä kukaan muu odottanut kuin omat vanhempani. He olisivat ottaneet minut avosylin vastaan tänä juhannuksena, mutta halusin ryömiä pois yksinäisestä kolostani ja edistää sosiaalista elämääni paikkakunnalla ainoalla keksimälläni keinolla.

Keinuessani Nikitan selässä en kuitenkaan voinut surkutella. Hevosta parempaa seuraa ei ollut. Muuta juhannusheilaa en kaivannut. Toivoin myös, että osallistuminen tallinväen juhannuksenviettoon kenties vihdoinkin loisi tilaisuuden liittyä ja kuulua porukkaan. Olin hoitanut Nikitaa jo hyvän aikaa tutustumatta oikeastaan keneenkään kunnolla. Se oli pitkälti oma vikani, mutta olisi valetta väittää, että liittyminen jo melko vakiintuneeseen porukkaan kävisi monilta helposti. Seurailin sivusta Hallavan tyyppien välisiä jännitteitä, kiintymyssuhteita ja vanhoja sisäpiirijuttuja, ja ihmettelin mihin väliin minä muka kuuluisin.

Juhannusratsastus oli jo saanut varsin tapahtumarikkaan alun. Onneksi suloisen suomenhevosen selästä keikahtaneelle Nannalle ei käynyt kuinkaan; muksahdus maankamaralle oli kylliksi pehmeä, jotta vammoilta vältyttiin. Toinen merkki matkan varrella sattuneista kommelluksista kiemurteli edessäni. Punainen puoliverihevonen kävi niin kovilla kierroksilla, että katsoin parhaaksi pitää Nikitan turvallisen välimatkan päässä siitä. Ehkä edellä koikkelehtiva tamma rauhoittuisi saadessaan tilaa ympärilleen.

Nikita heitteli välillä närkästyneenä ja ötököiden kiusaamana päätään. Pari sivuaskelta silloin, pari tällöin - muutoin hänen kimo korkeutensa käyttäytyi varsin viisaasti. Faen loikat edessäpäin olivat aluksi saaneet Nikitankin varuilleen ja varpailleen, mutta pikkuhiljaa se oli keksinyt, ettei Fae hermoillut lähestyvien sapelihammastiikereiden ja mammuttilaumojen vuoksi.

"Ja otetaan ravia!" Aleksi huikkasi, kun saavuimme hyväpohjaiselle tienpätkälle.
"Ravia", joku takanani huusi kehoitusta jonossa eteenpäin, jotta häntäpääkin osasi varautua siirtymiseen.

Nikitan ravissa piisasi voimaa ja ilmaa. Maastoilu virkisti selvästi tamman mieltä - ja omaanikin. Vilkaisin taaksepäin; olivatko kaikki vielä matkassa mukana?

Katselin sivummalta muiden hurjaa menoa ja tein johtopäätöksen Faen luonteesta.
"Ei ainakaan mikään lepsu kaveri", totesin ääneen ja annoin pohkeita pysähtyneelle Huhulle. Olin stopannut suomenpienhevosen aivan polun viereen, sillä tunsin tamman syvän vihan muita hevosia kohtaan. Se piti ainoastaan ihmisistä - ja anoastaan niistä. Kun tilanne saatiin kuitenkin jollain tavalla kokoon, päästiin jatkamaan matkaa. Aleksi ilmoitti, että menisimme laukkaamaan rantaviivaa pitkin, sillä lähettyvillä olisi järvi. Otimme kuitenkin aluksi ravia. Viesti tuli aivan the häntäpäähänkin asti, eli minulle, joten ei ollut huolta että joku oisi jäänyt matkasta. Pieni omatuntoni käski kuitenkin minua vilkaisemaan taakseni, jonne ei ollut jäänyt kuin jonkun hevosen lantakikkareet. Ravasin hyvän matkaa Huhun pomppivassa selässä, kunnes oli aika pysähtyä. Rantaviiva näkyi jo ja Aleksi jakeli ohjeita.
"Pitäkää kunnollinen välimatka, kukaan ei lähde laukkaan ennenkuin edellä menijä on ohittanut tuon ison tammen!", mies selitti painottaen jokaista sanaa ja viuhtoillen kauemmaksi. Porukka nyökytteli ja odotti, että kärkipää nostaisi laukan. Jokainen laukkasi vuorollaan toinen toisensa perään, ihan levollisessa tahdissa. Vihdoin kun oli minun vuoro laukata, en huomannut ensin mitään normaalista poikkeavaa, kunnes tajusin että kaksi rinnallani laukkaavaa hevosta laukkasivat ilman satulaa. Voi ei, ei hyvältä näytä..