Itsenäisyyspäivä 2015

Hallavassa järjestetään itsenäisyyspäivän vastaanotto maneesissa alkaen klo 19. Tarkoituksena olisi tanssia niin perinteiseen tapaan kuin myös hevosilla rauhallisesti ratsastae. Laita juhlapuku päälle (voi halutessaan laittaa ratsastushousut esimerkiksi mekon alle), kiillota ratsusi ja saavu paikalle yksin tai kavaljeerin kanssa. Tanssin ja jutustelun lomassa maneesissa voi samalla nauttia coktailtarjoilusta.

Tapahtumasta saa itsenäisyyspäivä merkin, jos kirjoitat tähän topicciin tarinan tai lähetät piirroksen, tai jonkin muun väkerryksen. Maksujen tulee olla perillä 12.12. mennessä (:

Hyvää Itsenäisyyspäivää,
Aleksi

Joku mode saa poistaa tän, mutta saako sinne siis tuoda ulkopuolisia..? :-D

//Ok :-)

Juu saa tuoda (:

~~ team pink


//naamaa en alkanu piirtämään koska tulos olis ollu liian jäätävä

Mä olin ollut erittäin yllättynyt, kun Aaron oli ilmoittanut tulevansa kavaljeeriksi Hallavan itsenäisyyspäiväbailuihin. Olin ollut lähdössä töistä, kun tämä oli kysynyt lähtisinkö illalla tämän kaverin juhliin. Mä olin tietenkin sopertanut sille lähteväni tallille, ja sitten se oli alkanut kysellä kaikenlaista julista ja mitä siellä tehtäisiin.
“Eihän se kuulosta hassummalta”, se oli todennut. “Tarviitko sä kaveria sinne, mä voin nimittäin ihan hyvin jättää ne juhlat väliin, jos saan vaan viettää aikaa sun kanssa”.

“Jos saan vaan viettää aikaa sun kanssa”.

Mä olin tietenkin ollut ihan pökerryksissä. Kuka halusi tulla työkaverinsa kavaljeeriksi jonnekkin tallin itsenäisyyspäiväjuhliin, ihan vaan sen takia, että saisi viettää aikaa työkaverinsa kanssa? Mä en ollut ensin edes uskonut Aaronin sanoja todeksi. A), se oli tosi hyvän näkönen ja supermukava jätkä b) hyvän näköset ja supermukavat jätkät eivät halunneet viettää aikaa mun kanssa, ja uhrautua vielä sen takia tallille.

“Hyvä vitsi”, mä olin mutissut. “Tuskinpa vaan haluat”.
“No kun haluan”, Aaron oli hymyillyt lempeästi. No kun haluan? Mitä se meinas? Meinasko se joo, tottakai, vai oliko se vaan puolivitsillä heitetty juttu? Halusko se oikeesti jättää sen kaverin bailut mun takia väliin?

Ilmeisesti se oli halunnut. Aaron oli ajanut kämpän pihaan sovittuun aikaan kello seitsemäksi, ja Anni oli vislannut mulle rappukäytävään, nähdessään bemarista nousevan miehen, joka oli pukeutunut söpösti rusettiin, valkoiseen aluspaitaan ja mustaan takkiin ja housuihin. Tsiisus. Oliko tää joku älytön salakamera-ohjelma, ja kohta Aaron vaan nauraa räkättäis mulle päin naamaa? ..Ja Anni kanssa. Ja kaikki muutkin, kun tää vaan ilmestyis YouTubeen ja telkkariin ja faceen ja kaikkialle.

Mutta ei. Se oli oikeesti halunnut - siis todella - jättää kaverinsa juhlat väliin, ja lähteä vaan mun kanssa jonkun tallin itsenäisyyspäiväjuhliin, vieläpä saadakseen vaan viettää aikaa mun kanssa.

--

Mulla oli päällä Annin antama juhlamekko , joka oli aivan liian lyhyt ja viileä suomen säähän, mutta mua ei haitannut se yhtään, koska Aaron oli siksi lainannut mulle herrasmiesmäisesti sen takkia, ja lämmin vuori piti hyvin mun olkapäät lämpöisinä. Bambon olin taas suosiolla jättänyt talliin, sillä aiheuttaessaan katastrofia coktailpöydässä, ja hyppiessään riahakkaasti muiden hevosten perässä, sitä ei ehkä kannattanut ottaa mukaan tekemään enempää tuhoa ja sekasortoa.

Aleksi vaihtoi musiikin rauhallisemmaksi, ja Aaron vilkaisi minuun kysyvästi.
“Mitä?”, hymyilin, ja laskin coktailin pöydälle punastuneena. Toivoin lähinnä, ettei mun tarvitsisi tanssia, koska astuisin tietysti omille varpailleni, kompastelisin, ja kaatuisin hölmönä..-
“Saanko luvan?”, Aaron naurahti, saaden mut entistä enemmän punastuneeksi. Tätä menoa musta muuttuisi joko tomaatti tai omena.
“Etköhän”, totesin sitten arasti ja tartuin pojan ojentamaan käteen, joka johdatteli minut keskelle maneesia. Huh, tämä olisi sitten menoa.

Mutta oikeastaan tanssiminen Aaronin kanssa oli ollut aivan älyttömän hauskaa. Poika oli liidätellyt minua niin helpon oloisesti, ettei tanssiminen tuntunut juurikaan vaikealta. Musiikin päättyessä ja vaihtuessa toiseen, me pidimme tauon taas coktailpöydän ääressä, ja jäimme rupattelemaan Aleksille ja Ketulle. Olin tyytyväinen, etten ollut ainoa punasteleva tyyppi, vaan myös Ketun poskilla killotti kevyt puna.
“Rentoudu”, tuhahdin huvittuneena tämän korvaan, minun ja Aaronin menessä ohi. Kettu vastasi nolostuneella ilmeellä, mutta minä vain virnuilin takaisin.

Seurasimme Aaronin kanssa muiden ratsastelua, ja pääsin hetkeksi myös Mirrin selkään, Kukan huomatessa, että olin jäänyt ilman ratsua. Sain oikeastaan koko ajan kaikkitietäväisiä katseita, mutten juurikaan välittänyt niistä ollessani Aaronin lähellä. Poika oli nimittäin älyttömän hauska, suloinen, herrasmiesmäinen ja supermukava tyyppi. Ja se oli vielä halunnut mukaan Hallavaan minun takiani.

Juhlat alkoivat pikkuhiljaa loppua, ja väkeä hupeni paikalta. Aaron kumartui lähelle kasvojani, - ei onneksi niin lähelle että olisi yltänyt suutelemaan - mutta kuitenkin hyvin lähelle.
“Lähdetäänkö meidän kämpille, vaihdetaan pyjamat päälle, ja katsellaan koko yö linnanjuhlia ja syödään jäätelöä?”

Itsenäisyyspäivätanssiaiset
6.12.2015

Itsenäisyyspäivätanssiaiset olivat pyörineet mielessäni jo kauan, olin oikeastaan innostunut niistä jo heti kun kuulin sellaisten järjestettävän. Vaikka Mirri olisi ollut vallan mainio tanssikaveri, halusin ottaa mahdollisuudesta kaiken ilon irti ja tanssia omilla jaloillani, toisen kaksijalkaisen kaverin kanssa. Niinpä päätin suostutella kämppikseni, Repen, joka oli minulle jo kuin veli, mukaani tanssiaisiin (lupasin leipoa illaksi pitsaa). Olin lukioaikanani missannut Wanhat jostain typerästä syystä, vaikka oikeastaan olin paritanssin ystävä ja haaveilin meneväni joskus tanssimaan hienoissa asuissa ystävieni kanssa, viimeistään kultaisilla eläkepäivilläni. Nyt oli kuitenkin täydellinen mahdollisuus päästä rennosti tanssin tunnelmaan ilman pelkoa siitä, että tallaisi vahingossa jonkun hienostorouvan uskomattoman kalliin helman päälle.

Lauloin The Crashin ”Lauren Caught My Eye” -kappaletta kaiuttimista tulevan musiikin mukana (koska olin jo ehtinyt kuunnella joululauluja pääni täyteen), samalla kun sovittelin mekkoja tulevaa iltaa varten. Repe epäili, että olisimme ihan ylipukeutuneita, vaikka päätimmekin pitää asut melko casual-tyyppisenä.

Kun vihdoin lähdimme kohti tallia, mielessämme ei ollut enää häivähdystäkään turhaa jännitystä. Innostusta tosin, joka vain kasvoi, kun potkukelkkailimme yhdessä juhlavaatteet repussa lumista tietä pitkin. Sain istua suurimman osan kyydissä, mutta ennen Hallavan pihaa olin minäkin jo pilannut kampaukseni pipon alla hikeentyneenä. Repen vaaleanruskeat hiukset näyttivät omasta mielestäni koettelemuksen jälkeen vain entistä paremmalta, enkä omista hiuksistani muutenkaan jaksanut välittää.

Lippusalossa oli itsenäisyyspäivän kunniaksi suomenlippu. Jätimme pienen punaisen naapureiltamme lainaamamme potkukelkan pyörätelineen luokse ja talutin Repen mukanani tallitupaan. Pöydän ääressä muutamat olivat korjailemassa meikkejään ja hiuksiaan, kun vessassa oli myös aikamoinen ryysis. Bileet olivat pian alkamassa, eikä kukaan oikeastaan vaikuttanut kovin jännittyneeltä juhlatunnelmasta huolimatta. Moikkasin hätäisesti niitä, jotka olivat minut huomanneet, mutta peruutin pian takaisin pakkasilmaan. Repe näytti jokseenkin hämmentyneeltä.
”Vaihdetaan vaatteet tallin puolella, tuolla on kamala tungos”, naurahdin pojalle ja talutin tätä takin helmasta nyt sisään talliin, jossa oli vain Salli pinkissä mekossaan valmistelemassa Mincaa juhlakuntoon. Ihastelin tytön mekkoa ja rapsutin ponia kun kävelimme käytävän läpi Mirrin luokse.
”Sä et nyt valitettavasti pääse tanssimaan, mutta tässä sulle vähän herkkuja juhlan kunniaksi”, höpötin issikkaruunalle, joka tuuppi Repeä rapsutusten toivossa.
”Voidaan vaihtaa vaatteet satulahuoneessa”, ehdotin Repelle, joka söpön keskittyneesti keskittyi keskustelemaan Mirrin kanssa (poikien juttuja todennäköisesti), jonka jälkeen jäinkin esittelemään tallin väkeä tallikissoista entisiin työntekijöihin ja heistä liikkuviin huhuihin.

Kun vihdoin pääsimme satulahuoneeseen, meillä olikin jo hieman kiire, sillä ainakin Salli oli juuri lähtenyt hoidokkinsa kanssa kohti maneesia. Niinpä emme paljoa ehtineet kainostella, mikä tosin ei yleensäkään ollut samassa taloudessa elävillä suurena ongelmana, kun vaihdoimme vaatteet toppatakkien alla piilossa olleista pyjamista juhlavaatteisiin. Vaatteet olivat repussa ehtineet hieman rypistyä, mutta se ei pistänyt silmään muutenkin rennommanpuoleisista tyylivalinnoistamme.

Pian olimmekin käsikynkkää hyppelemässä hankeen painautunutta polkua pitkin kohti maneesia. Minulla oli ylläni kevyt vaaleansininen mekko, jonka helma oli edestä lyhyt ja takaa huomattavasti pidempi, ja rento vaaleanharmaa neule pilaamassa ”kokonaisuuden”. Korkokenkien sijaan olin pistänyt jalkaani luottotennarini, joihin olin maalaillut kuvia taivaanrannoista. Repellä oli tummansiniset farkut ja vaaleansininen kauluspaita, sekä tummanharmaa puvuntakki, joka näytti melkeinpä farkkukankaasta tehdyltä, mutta sitä se tuskin oli. Punaiset talvitennarit pilasivat viimeistään Repenkin asukokonaisuuden, mutta alipukeutuminen ei tainnut tallitanssiaisissa olla se rangaistavin virhe.

Kettu punasteli Aleksin tanssiparina ja Ellenkin näytti jokseenkin jännittyneeltä oman kavaljeerinsa kanssa. Myös muilla oli ennestään minulle tuntemattomia henkilöitä avecina, joten Repellä ei ollut mitään syytä tuntea itseään ulkopuoliseksi… eikä hän siltä tosin näyttänytkään, sillä hän tarjoili minulle söpön koktailin jota en itse ollut edes huomannut ja jammaili musiikin tahtiin ihmeellinen virne kasvoillaan. Itse olin jäänyt vain hämmästelemään sitä, kuinka hassua oli nähdä Hallavan väki näin tälläytyneenä ja hienosti pukeutuneena, rönttöisten tallivaatteiden ja rankan valmennuksen jälkeisen hikisen kypäräkampauksen sijaan. Koktaili maistui ihanalta, appelsiinimehulta, mangolta ja passionhedelmältä, jonka hörpittyäni pyörähtelimme Repen kanssa maneesin hiekalla muutaman ratsukon vierellä ennen kuin päätimme istahtaa Ellenin ja tämän komean kavaljeerin seuraksi pöydän ääreen.
”Tässä on Repe, kihlattuni, uskottuni, rakastettuni”, vitsailin heti ensikättelyssä keventääkseni tunnelmaa. Ellen katsoi meitä hämmästyneenä, kunnes Repe kertoi minun vitsailleen ja korjasi:
”Me ollaan vaan kämppiksiä ja jaetaan samat paheet”, Repe naurahti. Minuakin nauratti, koska päähäni ponnahti hyvin todenmukainen mielikuva meistä makaamassa pehmeällä matolla vieretysten selällämme jalat sohvalla, syöden suklaarusinoita ja keskustellen syvällisiä, millainen maailma on sadan vuoden päästä tai millaisia Maan kaltaisia planeettoja ulkoavaruudessa voisi mahdollisesti olla.
”Mä oon Ellen ja täs on Aaron, öö, työkaverini”, Ellen esittäytyi hieman epäröiden, mutta rentoutui pian, kun Aaron rupesi virittelemään keskustelua kyselemällä kuinka me olemme Repen kanssa päätyneet kämppiksiksi. Aaron vaikutti kelpotyypiltä, enkä viitsinyt kiusata Elleniä kyselemällä heidän ensikohtaamisestaan. Olihan se nyt sanomattakin selvää, että tyttö oli korviaan myöten ihastunut!

Keskustelumme olivat niin mainioita, että jopa Ellen innostui ja nauroi sen verran kovalla äänellä, että muutkin juhlijat kääntyivät katsomaan mitä oli meneillään. Repe nautti uusista ihmisistä niin paljon, ettei pitsalahjontaa seuraavalla kerralla todennäköisesti tarvittaisi. Hän meni jopa juttelemaan Aleksille ja Ketulle, lähinnä kehumaan juhlia… ja näköjään myös pyytämään toivekappaletta, sillä pian jätkä tuli pilke silmäkulmassa pyytämään minua tanssimaan ja tunnistin juuri alkavan kappaleen heti. Muutaman vuoden takainen euroviisubiisi, Basimin "Cliché Love Song", jota olin kertonut rakastavani. Onnenkyynel karkasi silmäkulmastani, kun Repe tanssitti minua villisti ympäri maneesia, hyppelehtien välillä omia soolojaan, kunnes palasi taas pyörittämään minua. Jossain vaiheessa pääsin yli liikutuksestani ja annoin nopeatempoisen musiikin viedä minut mukanaan. Kun viimeinen kertosäe alkoi, tanssimme Repen kanssa kilpaa, hyppelehtien ja kirmaten toistemme kannoilla, unohtaen täysin muut ympärillämme. Kun kappale vihdoin oli loppu, kaaduimme nauraen maneesin hiekalle. Voi miksi, Repe! Ihan kuin tarvitsisin vielä lisää aiheita rakastuakseni sinuun.

Keräiltyämme itsemme palasimme takaisin juttelemaan muille, mutten oikein osannut enää keskittyä. Viimeisten hitaiden aikana olin varmasti ihan mahdoton, en tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun sain painaa pääni Repen ihanalta tuoksuvaan kauluspaitaan tämän hyräillessä taustalla soivan kappaleen mukana. Jotenkin minä kuitenkin selvisin siitä tunnemylläkästä ja pian olimmekin taas potkukelkkailemassa kotia kohti.

Koska ystäväpiirini oli sanalla sanoen rajallinen, olin jo päättänyt jättää Hallavan itsenäisyyspäiväjuhlat väliin. Tokihan olisin voinut ottaa Faen kavaljeerikseni, mutta jos en nyt kuitenkaan. Se ei välttämättä olisi arvostanut häslinkiä. Puoli seitsemältä istuin sängylläni ja vilkaisin ovenkarmissa roikkuvaa mekkoa, jonka olin ottanut varuiksi esille. Jos joku niistä kolmesta kaverista keitä pyysin mukaan muuttaisi mielensä...

Vaaleankeltainen mekko heilahti Alinan pölähtäessä huoneeseen, ja tuo kaivoi omasta kaapistaan oman mekkonsa.
"We're going now!" punapää totesi ja repi minut ylös. Jaha, näköjään Alina olisi lähdössä kanssani. Kaksoseni puki itsensä samalla kun vedin sellonsoittomekkoni päälle. Olin käyttänyt sitä kun soitin yksin joissain tilaisuuksissa, ja Irlannissa yhdessä kevätkonsertissa. Se ei ollut maailman juhlavin, vaan ihan perus maximekko, joka kelpasi melkein kaikkiin tilaisuuksiin. Alinan päällä oli minun kaapistani loppujen lopuksi "lainattu" (kun hänen omansa ei kelvannut) mintunvihreä polviin asti ulottuva mekko, jossa oli selkäleikkaus toteutettu oikein kauniisti ja monimutkaisen näköisesti. Alinalla itsellään oli samanlainen vaaleanpunaisena, mutta jaoimme molemmat niitä sulassa sovussa.

Pienessä vessassa oli tungosta kun meikkasimme molemmat samaan aikaan, ja Alina päätti vielä kietoa pitkät hiukseni jonkinlaiselle nutturalle. Omat punaisiksi värjätyt, vain olkapäille ulottuvat hiuksensa tuo oli jättänyt auki. Lopulta saimme isän heittämään meidät tallille, ja avasimme maneesin oven tasan varttia yli seitsemän.

Kuljimme Alinan kanssa käsikynkässä jutustelemassa ihmisille, ja vastailemassa perus kaksoskysymyksiin.
"Ai te olette kaksosia?" -Joo.
"Kumpi teistä on vanhempi?" -Alina. Kolme minuuttia.
"Siis te ootte luonnostaan blondeja?" -Joo, minulla oli luonnollisen väriset hiukset, Alinalla ei.

Hallavalaiset kävivät toivomassa lempikappaleitaan, ja me siskoni kanssa tanssimme mukamas ihan in lööv ja kikattelimme omiamme. Olin selitellyt Alinalle paljon Hallavalaisista, ja tuo yrittikin arvailla keitä kukakin oli. Kettu oli kuulemma "se joka oli ihan selvästi tomaateille sukua", Ellenillä "oli joku "kaveri" kavaljeerina", ja Kukka oli "se joka kaatu sen parin kanssa". Ja Alinan mielestä Salli ja Minca olivat niiiiiin söpöjä, että tuo meinasi käydä varastamassa ponin tytöltä esitellessään itsensä.

Kävimme myös toivomassa Aleksilta kappaletta, ja hetken "ai tämä on siskosi" -keskustelun jälkeen (ja Alinan selitettyä kuin papupata kaikkea turhaa) Ed Sheeranin "The A Team" kajahti soimaan kaiuttimista. Ehkei mikään juhlallisin kappale, mutta ehkä se hitaista menisi, ja matkimme Alinan kanssa kaikkia supersöpöjä pareja yrittäen valssata. Long story short, Alina osasi, minä en.

En ollut varmaan ikinä nauranut niin paljoa juhlissa, ja kiitos kroonista puheripulia sairastavan siskoni, puhuin myös varmaan eniten ja suurimmalle määrälle ihmisiä kuin olin ikinä juhlissa. Kukka ja Repe, tuon kämppis kuulemma, kaatuivat tanssinsa jälkeen maneesin hiekkaan, jolloin me meinasimme myös kompastua heihin. Olin vain pyydellyt anteeksi astuessani Repen kenkien päälle, ja Alina oli kiskaissut minut niin nopeasti takaisin tanssimaan, että omat kenkäni meinasivat jäädä sisuskalujeni kanssa siihen paikkaan.

Illan lopussa kävimme vielä tervehtimässä Faeta tallissa, jonka jälkeen omiamme naureskellen teimme pilaa kaikista maailman suloisista ja rakastuneista pariskunnista keksien tyhmiä hanipöö-lempinimiä.

Mun mekko oli täydellinen. Satiininen kangas välkehti sähkönsinisenä, ja helma laskeutui juuri sopivasti sipsutellessani mustin korkkarein ympäri asuntoani. Kukkakuvioiset strassit ja musta pitsi koristivat vyötäröä sekä helmaa, ja toivat naiselliset piirteeni esiin. Niitä oli mukava korostaa, sillä lyhyyteni hämäsi usein ihmisiä luulemaan, että olin ennemminkin 10 kuin 20-vuotias.

Ja olin todellakin lähdössä tallille tämän näköisenä. Ensin ajattelin laittaa jotain arkisempaa, mutta kun kerran lähdettiin juhlimaan, niin mentiin sitten kunnolla. Lähtiessäni kurkistin vielä peiliin, ja sipaisin huulilleni kirkkaanpunaista huulipunaa.

Tallipiha oli erittäin liukas, ja tunsin itseni pöljäksi liukastellessani koroillani eteen(ja taakse)päin. Tallissa oli jo täysi tohina päällä: oli juhlamekkoja, kampauksia, joka suuntaan viuhtovia Hallavalaisia ja tuntemattomia kavaljeereja.
”Voi ihana mekko Inari!” Ellen huudahti säteilevässä pinkissä mekossaan. Hän näytti ihan prinsessalta.
”Ai kiitos, tuo sunkin on tosi nätti.”
Bruneten viereen ilmestyi joku rusettikaulainen mies, ja katsoin naista sillä merkitsevällä kröhkröh-katseella.
”Ai, tässä on Aaron, mun työkaveri.”
Hänen painotuksensa kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.

Jätin kyyhkyläiset rauhaan ja etsin pikaisesti hoitoponini. Bee näytti säikähtävän kirkasta hökötystä, joka mulla oli päällä.
”Hei ei tää nyt noin yliampuva oo.”
Se painautui karsinan toiseen nurkkaan ja mulkoili epäilevästi. Jonkin aikaa maaniteltuani ruuna uskaltautui haistelemaan kättäni varovasti, mutta vetäytyi sen jälkeen takaisin nurkkaansa.
”Ei sun tarvi lähtee tanssimaan, vaikka mulla ei ookaan paria. Tiiän, että tää juhlahumu on sulle ihan liikaa.”
Bee kuunteli tarkkaavaisesti, kun puhuin sille.
”Mutta tuon sulle vähä pipareita tai jotain hyvää coktailpöyästä.”

Bileet olivat jo alkaneet, kun ehdin maneesille. Suurimmalla osalla oli mukanaan tanssipartneri - Ellen ja Kettu näyttivät suorastaan rakastuneilta. Olin oikeasti tosi onnellinen heidän puolestaan, mutta Ellenin ja Aaronin välillä vaihtuvat lämpimät katseet pistivät tahtomattani vihlomaan. Kuinka kaipasinkaan läheisyyttä, mutta pystyisinkö enää koskaan päästämään ketään reviirilleni. Olisi paljon helpompaa vain olla kova ja kylmä, kuin antaa tunteiden viedä. Menneet tekivät kipeää ja muistelu sai mut jotenkin huonovointiseksi. Kauniin joulumusiikin soidessa tunteet saivat tanssijoiden posket punertamaan – mää sen sijaan nuokuin reunalla ja näytin enemminkin vihreältä.

Istuin pitkän aikaa sivussa latkien ainakin kolme motillista kuumaa glögiä ja ahmien joulutorttuja yrittäen täyttää sisälläni olevaa onttoa kuoppaa. Aleksi tuli, varmaankin säälistä, pyytämään mua tanssimaan.
”Äh, on täällä varmasti muitakin halukkaita tanssijoita”, vastasin ja vilkaisin vihjailevasti Kettua kohti. ”Kiitos kuitenki.”
”Tuu nyt vaan Inari, yks tanssi, et sää siihen kuole”, mies jatkoi inttäen.
”Okei okei, tullaan sitte.”

Nousin vähän vastahakoisesti ja seurasin miestä iloisten tanssijoiden joukkoon. Myös Aleksilla oli kaulassaan musta rusetti, ja mies näytti oikeastaan aika tyylikkäältä. Meidän tanssimisesta ei tullut yhtään mitään: jalkamme sätkivät aivan eri suuntiin, kenkäni juuttuivat hiekkaan ja vähän väliä jommankumman varpaat litistyivät. Olihan mulla tanssikokemusta ja rytmitajua, mutta paritanssi tuntui ainakin nyt olevan täyttä hepreaa. Mua alkoi naurattamaan ihan hysteerisesti, kun me olimme niin surkeita. Aleksikaan ei voinut olla hohottamatta. Jollain ihmeen kaupalla selviydyimme kappaleen loppuun asti teatraalisiin loppukumarruksiin ja totaaliseen repeämiseen.
”Kiitos Aleksi, se oli hauskaa”, hihitin, ja tarkoitin sitä oikeasti.
”Tämä oli kunnia”, mies jatkoi rooliaan.

Aleksin kanssa tanssittuani pääsin todellakin vauhtiin. Tanssin itsekseni, Alanan ja tämän siskon kanssa hullusti pyörien ja sitten taas yksin. Tunsin, kuinka rytmi tarttui koko kehooni, ja liikutteli sitä edestakaisin yhä nopeammin ja nopeammin. Jatkoin, vaikka päkiäni huusivat jo hoosiannaa, ja pääni oli yhtä pyörällä kuin viime kesänä Linnanmäessä. Meno alkoi mennä muillakin villiksi: Kukka makoili jo maassa kavaljeerinsa päällä, ja araksi kuvittelemani Alana veti hurjaa sooloa Antti Tuiskun tahtiin.

Loppujen lopuksi se oli varmasti yksi ikimuistoisimmista Itsenäisyyspäivistäni. Hullu ja mahtava idea yhdistää juhlatällingit ja hevoset. Enkä tarvinnut toista puoliskoa pitääkseni hauskaa. Olihan mulla ihania ihmisiä ympärilläni.



// Sori tämä tuli nyt vähä myöhässä, mutta pistetään kumminki:D