Hubertusrasastus 4.10.2015

Tallipiha täyttyi vieraammista ihmisisä ja tutuista Hallavalaisista. Monella oli isot hevoset alla mutta onneksi joukosto löytyi pienempiäkin Astan ja minun lisäkseni. Olisin halunnut mennä Hubertuksen ilman satulaa mutta ehkä on nyt järkevintä ottaa rauhassa jos jotain tapahtuu. Silitin Astan kaulaa se oli rento mutta utelias uusista kavereista. Jokseenkin Hallavalaiset olivat hiljaisia ja vierastallilaiset puhuivat enemmän, harvinaista. "Tarviiks sä apua?" Inka kysyi kävellessään muiden luota minun luokseni, sillä tämä ei ollut osallistunut Hubertusrtsastukselle. "Joo oikestaan ton vyön kanssa mä en oikein saa itse sitä kun jalka ei tomi vielä kunnolla", selitin tytölle joka työtä käskettyä auttoi minua. "Et sitten riko itseäsi", Inka  muistutti ja jatkoi matkaansa Valman luokse.
   Letka lähti kävelemään kohti Pronssijoen kauniita maisemia. Oranssia, ruskeeta, punaista ja vihreää punki luonnosta esiin. Ilma ei ollut mikään lämmin vaan pikemminkin pistävä ja kylmenevä, ei kuitenkaan kylmä. Hevoset vaikuttivat rennoilta, jos ei lasketa paria yksilöä joka päätti vähän aiheuttaa kaaosta milloin mistäkin. Onnekseni Asta oli oma itsensä, jos unohdit pyytää tammaa eteenpäin se löytyi syömästä viimeisiä löydöksiä. Jänniin paljon kaikkia raviosuuksia sun muita. Asta oli kuin automaatti jos muut ravaa hänkin ravaa, mutta tänään se ei kävisi päinsä.
   Aleksi käänsi Halin tutulle metsätielle jossa ravattaisiin. Max oli jäänyt joukon perälle ohjaamaan ettei ketään eksyisi. Onnea taas matkassa oli se että tiesin Hallavan maastot vaikka ikävää olikin hidastaa joukkoa meidän kävelyillä, ja vielä shetlanninponilla.
   Maastoesteet näyttivät kivoilta muiden hypätessä niitä. Mieleni teki mieli tokaista Aleksille että minäkin menisin, mutta Aleksi oli jo jututtanut minua aamulla ja painottanut käveemään vaikka ikävää se olisikin, minun parastahan siinä ajateltiin. Välillä esteiden hyppääminen näytti siltä että jotain hevosta jahtaisi kuolema, kun taas jotkut muistuttivat lähinnä etanaa joka lompsii yli esteiden.
   Kaiken kaikkiaan pääsimme sänkipellolle ja kaikki olivat valmiina kynsin ja hampain taistelemaan ketunhännästä. Yks, kaks ja kolme moni hevonen suihkaisi matkaa, niin tuo pikku Astakin olisi halunnut. Kauan ei jahti kestänyt kun joku porkkanapää oli hännän saanut, aivan Valma. Naureskelin mielessäni Valmaa niin hurjapäänä mutta mikä ettei! Itse olin onnellinen pästyäni hevosen selkään, siellä ei paljon ehdi murehtua ei ainakaan Astan.....