keskiviikkona 4.12 klo: 18 >

..

Kuitti. Pääsen. Loppu. :-)

Coming

Oon messissä (;

nyt minäkin pääsen :))

Salla raahautuu paikalle

Juu, mukana ollaan:)

Hengitin syvään keuhkoihini kylmää ilmaa, ja katsoin kimoa ratsuani silmiin. Se näytti niin kauniilta hennossa lumisateessa kaunista iltataivasta vasten. Tyhjensin aivoistani kaiken ylimääräisen, ja ponnistin täysiverisen selkään. Tunsin kuinka tamma värähti ja jännittyi, mutta yritin pitää itseni kasassa. Kyllä se onnistuisi, kaikki menisi hyvin.. kaiken oli pakko mennä hyvin.
Vilkaisin vielä kerran kentän portin suuntaan, ja annoin sitten pienen pohjeavun Snezanalle.

Juoksin pakkasessa, kurkkuni tuntui kuivalta, mutta en halunnut pysähtyä. Poninhäntäni hyppi pääni takana innoissaa, ja hengitin sisään... ja ulos. Ja taas sisään. Olin eilen valmistautunut jättämällä tallitarvikkeeni tallille. Minulla oli päälläni naisten collarit ja Adidaksen musta huppari. Kääntyessäni Hallavan pihaan minulle tuli vielä kylmempi kuin aikaisemmin, ja väsytti. Miksi olinkaan kieltäytynyt pyöräilemisen ilosta? Ai niin. Koska oli ihan älyttömän jäistä. Pysähdyin huohottamaan tallin pihaan ja painoin käteni polvilleni tueksi. Minulla ei suinkaan ollut huono kunto, mutta matkaa oli ollut useampi kilometri. Möngin suoraan tallitupaan ja heitin kenkäni naulakon alle, otin vesipullostani ison hörpyn ja istuin lattialle. Levitin jalkojani ja liu'utin kädet polville, ja nojasin eteenpäin... otsani osui mattoon, ja hetken siinä asennossa rentouduttuani nousin. Vuoron perään nojauduin koskettamaan molempia varpaitani, ja samalla painoin otsani aina polveen. Sitten nousin ja otin vielä hieman vettä, ja vetäisin hupparin päältäni. Sen alla minulla oli toppi, mutta taioin kaapista ohuen neuleen. Istuin sohvalle odottamaan jos seuraa ilmestyisi. Otin mukavan asennon ja rauhoituin. Tuo matka oli kyllä vienyt minusta mehut, en jaksaisi enää ratsastaa... paitsi jos minut pakotettaisiin.

Nousin siskoni autosta pois tallipihalla ja kiitin häntä kohteliaasti. Tämä nyökkäsi ja sanoi aja, jolloin olisi minua hakemassa. Nyökkäsin ja lähdin kävelemään kohti tallirakennusta 'on tämäkin, kiittelen siskoa kuin mikäkin palvelija joka on suurella työllä saanut kuninkaansa tuomaan itsensä tallille' - ajattelin astuessani tallituvan ovesta sisään.

- Ai terve Inka, tervehsin sohvalla istuvaa tyttöä.

Talutin Astan pesarille, kentältä. Olimme kävelleet paljon ja työstäneet ravia, ja muutama pätkä laukkaa ei se kenttä sen huonompi ole. Aloin purkamaan varusteita Astalta.

"M-moi", värähdin toisen tullessa sisään ja katsoin tuota varovaisesti, vetäisten jalkani vatsaa vasten ja miltei piiloutuen polvien taakse.
"Anteeksi... jos tai siis kun mulla on niin huono nimimuisti... mutta... ootko sä Topias?" kysyin ja hymyilin hieman pojalle. Hän vaikutti ihan mukavalta. Ja laskin jalkani alas. Vieraan pojan seura hermostutti hieman, mutta eihän tuossa mitään vikaakaan ollut. Topias vaikutti heti ensisilmäyksellä aika mukavalta.

Snezana nosti päänsä ylös, ja puhalsi kylmää ilmaa sieraimistaan. < halusin vain hiukan kokeilla miten meillä sujuisi, ei mitään pitkää ratsastusta tänään.. Ei tässä säässä.
Huokaisin helpotuksesta kun Snezana lähti kävelemään uraa pitkin. Tosin, menihän se aika verkkaista tahtia, mutta olihan se kuitenkin iso hevonen. Kävelimme hetken uraa, ja sitten annoin kokeeksi pienen avun, jonka seurauksena tamma ampaisi nopeatahtiseen raviin. Tein reilusti puolipidätteitä, ja ratsastin voltteja, mutta tamma vain viskoi päätään. Sinnikkäällä jatkamisella sain sen kuitenkin lopulta ravaamaan nätisti kädelläni. Suorastaan hehkuin innosta, voi kuinka hyvin se menikään. Tunsin hymyn leviävän äsken niin jäätäville kasvoilleni.

"Moikka Maikki! Mites Asta meni?" kävelin tallikäytävää pitkin työntäen edessäni kotikärryllistä täynnä heiniä iltatallia varten.

Hämmennyin Inkan säikähtäessä minua.

- Joo, kyllä olen, vastasin ja hymyilin tytölle.
- Anteeksi jos säikäytin sinut, jatkoin kävellessäni kaapilleni. Heitin repun lokeroon ja suljin oven varovasti. Kävelin sitten toiselle sohvalle ja istahdin siihen.
- Etkös sää omistanut sen kimon pv-tamman? Mikäs sen nimi olikaan? kysyin tytöltä hymyillen.

"Ei mitään, mä olen vähän tällainen... ailahtelevainen", sanoin jo vapautuneemmalla äänellä ja katsoin pojan selkää, joka loittoni kaapille, ja kun hän kääntyi jäin katsomaan hänen silmiään. Ihan suloista tavata joskus joku normaalikin poika. Tai siis sellainen... äh. Mitä minä nyt Mikkiä voin sanoa epänormaaliksi kun olen itse vielä pahempi... joku jonka kanssa ei tarvitse arvuutella? Äh, jos olisin vain hiljaa pääni sisällä.
"Halloween Movien eli Ranan. Isä Abdullah, emä Elles Mere", selitin silmät kiiltäen. Olin ihan unohtanut Ranan, mutta tiesin että tamma parhaillaan rentoutui tarhassa ilman pirteää likkaa roikkumassa korvasta.
"Etkös sä hoitanut tuota... sano nyt se... se nätti suokki... Tinttu?"

- Hah, aika hauska nimi, naurahdin kuullessani tytön sanovan tammansa nimen. 'Rana', mietin mielessäni.
- Öm... Juu, kyl mä suokkia hoitelen, mutta sitä tummanruunikkoo, Kyyhkyä, vastasin hymyillen tytölle. - Se on semmone hosuli, jatkoin naurahtaen.

-Vähän kyttäili, kun oli pimee ympäristö muuten ihan kivasti, kerroin Aleksille, joka meni kottikäryllinen heiniä ohi. Yritin käskeä Astan oleman alillaa, mutta poni oli liian innoissaan ohi menevistä heinistä.
-Nyt sitten, sä saat sitten kun oot pihatossa! ärähdin ponille.

"Kyyhky... mae'n enw hyfryd", kuiskasin maagisella äänellä kohti pojan kasvoja. Kyyhky, mikä nimi. Aivan ihana. Maaginen, runollinen, inspiroiva, taiteellinen. Luonne ei lainkaan sopinut tamman nimeen.
"Minähän sanoin että nimimuistini on huono", naurahdin sitten vähemmän taianomaisesti ja naputtelin sormiani vasten sohvaa. Hymyilin pojalle.
"Onko sulla muita lemmikkejä? Siis niinko kotona? Mä saan jouluksi kotiin koiranpennun, ja olen siitä ihan älyttömän innoissani, pääsen tuomaan sitä tallille niin sitten se oppii elämään noiden kissojenkin kanssa ja kaikkea", haaveilin, minä olin varsinainen taivaanrannanmaalari kun sille päälle satuin.

- Öö, suomeks? naurahdin kuullessani jotain siansaksaa tytön suusta.
- Mulla on iha jees nimimuisti, mutta paremmin muistan kasvoja, sanoin tytölle hymyillen. Nousin pikaisesti sohvalta hakiessani juotavaa, vettä lasillisen.

- Öm juu, on. Kotona on siskon pomeranian ja meiän kaikkien yhteiset rotukissat... kaks kappaletta, naurahdin. Tunsin itseni vaivaantuneeksi "hienoilla rotuelukoilla". - Ja sit mun siskolla on leasingillä estehevonen, semmonen liian hieno mun makuun, jatkoin virne kasvoillani.
- Mä haluaisin itelleni jonkun kivan koiran, vaikkapa sheltti tai joku sekarotunen söpöliini, lässytin.

Lopulta olin valmis ja kipaisin vimässä Astanpihattoon ja itse sujahdin tupaan.
-Terve, tervehdin tupalaisia

- Moi Maikki, hymyilin blondille joka juuri tupsahti tallitupaan.
- Mitäs kuuluu?

"Heh, saat ihan itse yritää arvuutella mitä minä puhun. Ihan piruuttani vain jätän sinulle kertomatta", naurahdin ja tutkailin pojan selkää tuon hakiessa vettä. Päätin jatkaa venyttelyä, ja kävin taas lattialle.
"Harrastatko sä mitään? Hih, mä aloitin viikko sitten venyttelemään ja näin, siis ihan itsenäisesti. Jos täällä ois joku pehmee paikka voisin opettaa sulle jotakin", kerroin ja samalla kuvittelin minut ja Topiaksen matolla venyttelemässä, minun opastaessa epätoivoista Topiasta. Naurahdin ajatukselle.
"Me voidaan aloittaa vaikka heti!" naurahdin ja loin innokkaana tanssivan katseen poikaan.
"Ja Maikki tietty! Säkin voit tulla mukaan!"

-Ihan jees, talli ommia, sanoin ja kävelin kaapilleni.

Yritin kävellä kentän ohi Sallan huomaamatta. Tyttö ratsasti hyvin Snezanalla, ja toivoin, että olisin yhtä taitava. En uskaltanut mennä juttelemaan, sillä Salla oli takuuvarmasti laittanut minut mustalle listalleen. Sen sijaan kurkkasin tuvan ovesta ja toivoin totta kai, että Mikki olisi siellä. Turha toivo...
- Mooi, sanoin iloisesti ja menin sisään.

- Hmph, ei sitten! Hymähdin mukamas loukkaantuneena ja rupesin heti nauramaan. Ihmettelin, kun Inka yhtäkkiä laskeutui lattialle ja alkoi venyttelemään.
- En tällähetkellä, kilpaileminen kentässä on jäänyt kun muutettiin tänne, sanoin vähän haikeana. - Ja ihan heti! Kyl mä suhteellisen notkee oon, mut ee, jatkoin naurahtaen.

- Sitäpä sitä, vastasin hymyillen Maikille. - Joo hei, mee sää tonne Inkan mukaa venyttelee, mää en jaksais, virnuilin.

- Mooi, Valma, tervehdin ovesta ilmestynyttä punapäätä.

Inka venytteli lattialla älyttömän notkeasti.
- Eli tällaista tänään, nauroin ja heitin reppuni kaappiin.

Käänähdin oven suuntaan.
-Moikka Valma, innostuin kun Valma tuli.
-Ootas hetki, menin lattialle ja venytin jalat päähäni.

"Heipppaaaaa", hihitin Valmalle kun otsani painautuin mattoa vasten. Äh, mun pitäis oppia arabialainen vielä. Se olis niin hienoa, hyppiä tallin käytävällä arabialaisia kärrynpyöriä.
"Hei pliis, tuu nyt", anoin ja tartuin itsepintaisesti Topiasta kädestä vetäen tuota istumaan maahan. "Ääh... tässä tarvittais kunnon mieshabaa että tää saatais matolle ja venytteleen... onko kukaan nähnyt Mikkiä tai vaikka Miroa? Niistä sais ihanaa vahvistusta mein kuntopiiriin."

- Siis MITÄ? ällistelin. - Te ootte kuin keitettyä sppagettia, kun taivutte noin. Tee vaan perässä, Topias.

- Hahahaa, en tuu, ainakaan vielä, nauroin tytön yrittäessä vetää minua matolle. Yritin vaivalloisesti irrottautua tämän otteesta kutittamalla tätä.

Yht'äkkiä Snezana räjähti siihen hirvittävään kovaan täykkärilaukkaan. Tällä kertaa en edes yrittänyt taistella sitä vastaan, vaan päätin yrittää sinnitellä satulassa, jotta se saisi energiat purettua. Nojasin hipusen eteenpäin, ja tarrasin ohjista tiukkaan kiinni. Hengittelin syvään kun tamman suuret kaviot iskeytyivät villisti kentän lumiseen pohjaan.
En tiedä kauanko aikaa kului, ehkä kymmenen minuuttia, ehkä puoli tuntia, mutta tajusin hämmästyksekseni Snezanan hidastavan raviin, ja puuskivan hengästyneenä. Taputin tuota kaulalle, ja kuiskutin kehuja sen korvaan. En kuitenkaan antanut tamman hidastaa käyntiin, sillä nyt kun se oli saanut purkaa energiaa, toivoin sen suostuvan tottelemaan minua. Nostin tamman pään ylös, ja annoin pohjetta aina kun se yritti hidastella. Ratsastin kimoa napakasti ravissa, ja vaikka poskeni olivat jo punaiset kuin tomaatit, käänsin sen uudestaan ja uudestaan voltille, keskihalkaisijalle, kokorataleikkaalle..
Sitten, kun minusta tuntui että tämä riittäisi, annoin pienen pidätteen, ja hevoseni hidasti heti käyntiin. Meinasin kiljaista, olin niin iloinen. Halasin tamman kaulaa, ja suljin silmäni. Sillä hetkellä tajusin millaista hevosenomistamisen kuuluisi olla, juuri tälläisiä, onnellisia hetkiä. Irrotin jalustimet jaloistani, ja annoin tamman kävellä hetken pitkin ohjin. Sitten ohjasin sen halkaisijalle, ja lopulta talutin talliin. Tamma kolisteli käytävällä paljon vähemmän kuin yleensä, siitä oikein näki että nyt oltiin tehtykkin jotain. Talutin tamman pesariin, ja riisuin siltä varusteet. Sitten aloin hitaasti harjata sen pehmeää karvaa, ja koko tämän ajan se nuokutti päätään tyytyväisenä.

Seuraa?

- Ehkä munkin pitäis alkaa treenaamaan, pohdin. - Tai ei sittenkään, mä en halua pettyä itseeni.
Istahdin pöydän ääreen ja aloin tietenkin heti neuloa keskeneräistä, merenvihreää pipoa loppuun.

Valma ei uskalla ;___;

-E tätä kauan jaksa, istahdin sohvalle, Topiaksen seuraan.

- Hei, vähän siistiä! sanoin Valmalle. - Siitä tulee tosi hieno! jatkoin. - Ja aivan ihanan värinenkin vielä. Hymyilin tytölle.

- Ääh, hymyilin ujona. - Kiitos.

Vedin Topiasta kaikilla voimillani ja ihmettelin äkillistä rohkeuden puuskaani. Minä olin ihan varma etten uskaltaisi vaikka Mikkiä vetää näin, hän oli liian tuttu. Mutta Topias vaikutti pitävän vain hauskaa. Nauroin täyttä häkää pientä hihitystäni, mutta vedin silti poikaa yhä voimakkaammin alas.
"Joo, Valma toi on ihan älyttömän hieno", kehuin väliin ja kstoin sitten haastavasti Topiasta silmiin.

- E'ei tuu onnistuu, katsoin Inkaa takaisin ilkikurinen virne kasvoillani. Yritin uudelleen tökkiä tyttöä kylkiin ja kutittaa häntä. Se vain nauroi... ja minä myös.

"No, voi seisaalteenkin venytellä", kerroin pirullisella äänellä ja nousin, sitten aloin painamaan poikaa kevyesti niskasta kahdella sormella.
"Venytä selkää, hitaasti, just noin, hyvä poika. Saatat saada palkinnoksi karkkia Inka-natsimummolta jos olet nyt kiltisti", lässytin pojalle ja naurahdin jälleen kerran, tällä kertaa sellaisen kunnon naurun niin kuin pahikset aina leffoissa.

Harjasin Snezanaa jo toista kertaa, sillä halusin kaiken irti tästä rauhallisesta hetkestä. Lopulta kuitenkin omat voimani käskivät lopettamaan, sillä pohkeitani kolottava kipu, ja käsieni jäykkyys saivat minut lopulta taluttamaan tammani karsinaan. Siinä sitten mietin käytävällä hetken, ennenkuin uskaltauduin siitä mihinkään lähteä. Sipaisin hiuksiani varmistellen näyttäväni ihan asialliselta, ja avasin sitten syvään hengähtäen tallituvan oven. Katsoin ympärilleni, kaikilla tuntui olevan niin hauskaa. Miksi minä nyt sitten tungin tähän sisäpiirin tapaamiseen, mihin en selvästikkään ollut tervetullut. Huomasin myös kauniin Valman punaisine hiuksineen ja täydellisine kasvoineen kutomassa täydellistä villapipoaan. Käännyin lähteäkseni, toivoin ettei kukaan ollut kuullut oven avautuvan..

- Voi tsiisus, tuhahdin ja viimein myönnyin venyttelemään seisaaltaan. Tunne oli sanoinkuvaamaton, milloinkohan viimeksi olin venytellyt. Ah ihanaa!

- Hei Salla! Tuu ny säkin venyttelee?! huikkasin oven suussa kipaisseelle tytölle. En ollut varma, olisiko minun pitänyt mainita hänelle mitään, mutta tehty oli tehtyä. Hymyilin oven suuntaan.

Painoin surullisena katseeni. Sallan suru oli minun aiheuttamani, enkä minä ollut oikea ihminen auttamaan.

Saavuin tallin pihaan ja lähdin kohti tallitupaa. Siellä oli varmaankin paljon ihmisiä.
Salla halukko väistää oven suulta

Kukaan ei huomannut minua. Astuin jo yhden askeleen pois huoneesta, mutta sitten päätinkin palata sinne. Mua ei lannistetakkaan noin helpolla! Mä en ollut mikään roskakasa jonka saattoi vain heittää roskiin ja unohtaa.
"Moi" sanoin kuuluvalla äänellä tallituvassa riehuville ihmisille.

- Moi, vastasin ihan hiljaa.

Itse tunsin tehneeni jo tarpeeksi. Hyvällä tuurilla Salla olisi paleltunut sinne metsään ja ehkä jopa kuollut. Naurahdin hieman Topiakselle ja ehkä minua hieman harmitti että taistelu oli ohi.
"Juuri noin, punkero. Liika läski on pahasta!" neuvoin ja ihan täysin sarkasmilla, Topiaksessa ei minun silmääni ollut grammaakaan liikaa painoa. Tai no ehkä hieman, itse ihannoin sellaista... aika laihaa ja näkymätöntä. Mutta normaalein silmin poika oli aika laihakin. Äh. Taas minä mietin liian kauan. Tyydyin pojan suoritukseen ja siirryin venyttelemään itse, vetäisin hartiat taakse ja aloin hitaasti kokeilemaan kaatosiltaa. Mutta tein virheen - vatsani oli juuri sopivasti kutitettavana... enkä tajunnut sitä ennen kuin oli liian myöhäistä minun osaltani.
"Ai moi, Salla", sanoin silti rohkaisevasti tytölle, pää alaspäin...

- Muahhahah, mitä sä mua oot läskiks haukkumaan, hyökkäsin Inkan kylkien kimppuun. Kutitin tyttöä kunnes Salla viimein uskaltautui ovesta sisälle ja tervehdin häntä hymyillen.

Toivoin, että voisin haihtua savuna ilmaan. Sitten huomasin helpotuksekseni ovensuussa kököttävän Lotan.
- Moi, Lotta, sanoin iloisemmin