Slow motion - nuotion äärellä

"Kiitos sullekkin.. Kaikesta." Sanoin hymyillen. Sitten annoin vaan sydämmen johdattaa. Talutin Inkan sohvalle ja nostin hänet syleilyyni. Oisin voinut olla siinä vaikka kuinka kauan. Haistella Inkan hiuksien hyvää tuoksua ja halata tyttöä minkä jaksoin. Kaikki oli paremmin kuin hyvin. Toivoin vain, ettei kukaan ilmestyisi ovesta.

En tosiaan tajunnut mistä Vili minua kiitti, ja seurasin häntä vain hämmentyneesti. Päädyin sitten pojan syliin tallituvan sohvalle. Siinä vaiheessa alkoi vähän niskakarvat nousta pystyyn, panikoin hiljaa itsekseni. Mitä mun pitäisi nyt tehdä? Mitä mä ylipäätään halusin? Mitä jos en tekisikään oikein, tai jos käsittäisin väärin? Valahdin punaiseksi Vilin kosketuksesta ja yritin hengittää syvään että saisin rentouduttua.

Vaikka suurimmaksi osaksi olin aika järkyttynyt ja halusin nuotiolle muiden seuraan aivan yhtäkkiä, niin jotenkin syvällä sisimmässäni ehkä hieman nautin tästä. Mutta vain hieman.

"Äh ei niillä voi kestää noin kauaa", sanoin mutisten ja istuin kyyryssä nuotiolla Alana, Meganin, Niinan ja Aleksin seurassa. "Heh tehäänkö niille pieni jekku", nostan pääni pystyyn ja katson virnistäen muita.

Huomasin kun Inka jännittyi. Hellitin otteesta enkä sanonut mitään. Vain vähän hymyilin.

Salli kysyi jotain mutten kuullut puheluni lomasta. Muutuin puhelun aikana entistä punaisemmaksi, enkä pystynyt enään ääntämään suomea kunnolla.
"No.. Kun.... Mä olen tallilla, mä haluaisin.... Ai", viimeistään nämä sanat kuultuani muutuin paloauton väriseksi. "Pus pus for you too, bye..."
Olin varmasti yhtä hymyä palatessani nuotion äärelle, ja katsoin hieman hämmentyneenä ilkikurisen näköistä Sallia.

Mua alkoi huvittaa oma pelkuruuteni. Hymyilin Vilille takaisin. Voi, olisin halunnut takaisin tuon syleilyyn, ei se lopulta kai ollutkaan niin kamalaa... kun mä en muuta uskaltanut, mutta sitten oman tahdonkin vastaan toimiminen hieman ärsytti, nojauduin vain varovaisesti toisen olkapäähän kasvot suunnattuna varpasti niin, ettei Vili tajuaisi mitään väärin...

Pystyin melkein lukemaan Inkan ajatukset kun tyttö nojautui olkapäätäni vasten. Inka oli jollain tapaa vähän hassu, mutta suloisella tavalla. Minäkin nojauduin tyttöä vasten varovaisesti. Nyt oli ihana olla. Mun ei tarvinnut sanoa mitään.

Katsoin Alanaa hiukan huvittuneena, mutta nousen silti reippaasti ylös. "Alana tuutko mukaan?" kysyn hymyillen ja katson Alanaa.

Yritin olla tärisemättä, kun Vili nojasi takaisin. Tää tuntui väärältä, ja mua pelotti että musta oli tulossa jonkinlainen laastarisuhde Valman tilalle. Uskalsin silti sulkea silmäni ja yrittää rauhoittua. Jos kerran sain mitä olin koko ajan halunnut lisää, turha minun oli enää valittaa... eikä tää tarkoittanut mitään...
"Se bussi ois varmaan lähteny kohta...", mutisin hiljaa vähän uniseenkin sävyyn. Ei mua vielä voinut nukuttaa! Toisaalta jäisin kyllä joka tapauksessa tänne yöksi. En mä mitään taksiakaan maksaisi.

"To where?" kysyin Sallilta automaattisesti englanniksi ja vielä hieman punastuneena istahdin alas kun jalatkaan eivät meinanneet toimia.

"Mennään vähän kiusaamaan Inkaa ja Viliä", sanon ja yritin ymmärtää huonolla englannilla Alanan kysymyksen.

"Joo!" hihkaisin kuin pikkulapsi ja ponkaisin seisomaan. Joko mennään?!
"But.. How?" kysyin taas. "Suunnitelma?"

"Ei sillä oo väliä.. Mä voin fillaroida kotiin, jos mun tarvii.." Mumisin hiljaa. Muakin alko vähän väsyttää vaikka kello ei ollut edes paljoa vielä. Mä en yhtään tiennyt mistä Inkasta tuntu. Se kai pelkäsi olevansa mulle merkitön Valman rinnalla. Eihän se ollut... Mut miten oisin edes voinut kertoa sen? Sitten suljin taas silmäni ja hengitin syvään. Parasta oli se, että Inka tulkitsi mua ja mä sitä. Tai just nyt meidän tulkinnat ei ihan raksuttaneet, aistin kuitenkin pientä jännitystä. Toivoin vain, että Inkalla olis hyvä olla.

"Nyt. Voitas hmm.. se olis varmaankin aika hauska että heiteltäis pikkukivia tuvan oveen ja sit jotenkin säikytettäis jotenkin, mutta ei liian pahasti", selitän ja lähden kävelemään hitaasti tuvalle. Temppu ei saisi olla liian pelottava, mutta kuitenkin jotenkin säväyttävä ja hauska.

Seurasin itseäni nuorempaa tyttöä aavistuksen huvittuneena ja vain nyökyttelin vastaukseksi.
"Sure", kohautin olkiani tyytyväisenä ja pudistin päätäni. Korjasin valuneen nutturan takaisin oikealle paikalleen ja ajattelin näyttäväni ihan hyvältä. Äiti oli sanonut ettei meistä Alinan kanssa saanut rumia tekemälläkään, ja lohduttihan se mieltä vaikka äidin suusta en olisi olettanutkaan muuta.

Kävelin Alanan kanssa tuvan oven eteen ja nostin sormeni sulleni. Nostin pikkukiven ja kävelin nurkan taakse ja tähtäsi tarkasti oveen. Nyökkäsin Alanalle, että voisi matkia minua.

"Ajattelin ettei sulla olis pyörää... kun olit bussipysäkillä..." mutisin matalalla, hitaalla äänellä. Yritin rentoutua, vaikka sydän hakkasi tuhatta ja sataa. En tiennyt halusinko olla vain ystäviä, ehkä se olisi fiksua, mutta toisaalta Vilin tilanne säälitti minua ja olisin halunnut tukea tätä. Ääh. Sen minä tiesin, etten ollut valmis siirtymään tänä iltana yhtään mihinkään. Minua pelotti, että mitä enemmän yhdistelin illan tapahtumia, sitä enemmän uskoin Vilillä olevan jotain äkillisiä tunteita minua kohtaan...

Mutta mä en uskonut rakkauteen ensi silmäyksellä. Ei sellaista ollutkaan. Halusin ottaa hitaasti, en mä ihastunut yhdessä päivässä vaikka kuinka olisin halunnut. Edelleen kolkutti sekin ajatus, että mä olisin vain joku säätö että Vili saa paikattua Valman jättämän aukon.

Ajatus siitä että olin jakanut mun suurimmat salaisuudet Vilin kanssa vähän jopa pelotti. Nyt mulla oli lisää tukijoukkoja ja se oli tietysti ihanaa, mutta olimme tunteneet vasta niin vähän aikaa... äh, ei, kyllä mä pystyin poikaan luottamaan.

Ovelta kuuluva kopina pysäytti ajatteluni, ja kohosin nopeasti istumaan. Olin ollut niin levollisessa tilassa, että tätä saattoi kutsua melkein paniikiksi. Voi ei, nyt sieltä tulee joku Aleksi erottamaan meidät, tai joku päätön ratsumies. Murhaaja? Peikko? Tupatonttu? Mikä tahansa, mutta olin kauhuissani. Sisältä päin, ja sen näki ulos jännittyneisyytenä. Keskityin tiukasti oveen ja puristin hellästi Vilin kättä, josta en ollut missään vaiheessa irroittanut.
"Mitä se oli?"

Hymyilin tyynesti ja otin kourallisen pikkukiviä käteeni ja viskasin ne päin ovea. Näytin Alanalle että perääntyimisse nurkan taakse piiloon. Ajattelin miten Inka saattaisi säikähtää, mutta tarkoitus ei ole paha. Tai ainakaan kovinkaan paha.

Sain aikaiseksi heittää yhden pikkukiven ovelle ennen kuin pujahdin Sallin perässä piiloon.
"Entä nyt?" olin tajunnut ettei Salli osannut niin hyvin englantia, joten yritin puhua mahdollisimman paljon suomea.

Mietin hetken ja sain ihan kohtuullisen hyvän idean. "Haetaan tallista hiljaa Ranan suojat tai jotain ja sit jätetään ne tohon ulos oven eteen ja hokutellaan ne pihalle ja katotaan miten ne reagoi siihen", yritän selittää selvästi Alanalle ja viiton häntä tulemaan talliin.

"En mä tiiä..." Sanoin Inkalle. "Ei se varmaan mitään ollut.." Jatkoin, vaikka sydämmeni alkoi tykyttää vinhaa vauhtia. Inka jännittyi. Mäkin jännityin. Mä en tienny mitä se ajatteli musta. Olin varmaan aikamoinen ääliö. Vetäydyin sohvan nurkkaan ja hymyilin huolettomasti tytölle. Me oltiin ihan hyviä ystäviä. Inka oli kuitenkin kertonut mulle paljon ja mä arvostin sitä. Ajattelin, että Inka varmaankin oli vähän epävarma musta. Oikeestaan mua ei ees haitannu. Inka oli ihana tyttö, luotettava ja lempeä. Ja hauskakin vielä, mutta hyvällä tavalla.
"Mennäänkö kattoo?"

Mä en tosiaan enää jaksanut miettiä, mitä äskeinen oli oikein tarkoittanut. Istuin sohvalla puristaen toisella kädellä jalkoja vasten rintaani ja toisella kädellä pidin yhä kiinni Vilin omasta. Aloin purra huultani. Tiedän, huono tapa, sain monta kertaa huulet vuotamaan vertakin, mutta nyt se oli refleksi. Meinasin jo pudistaa päätäni kun poika ehdotti että menisimme katsomaan, mutta sitten nielaisin ja nyökkäsin. Ehkä mä uskaltaisin Vilin kanssa. Toisaalta en olis halunnu päästää Viliä sinne, jos oven takana oli murhaaja moottorisahoineen. Ynh. Ei, ei siellä voinut olla.
"Oon ihan vainoharhainen..." mutisin hiljaa, mutta tapitin yhä tallituvan ovea kuin se avautuisi hetkenä minä hyvänsä.

"Etkä oo!" Naurahdin Inkalle ja tepastelin ovelle vetäen tämän mukaan toisella kädelläni. Inka pysytteli vähän kauempana kun aukaisin oven. Ei mitään. Vilkuilin talliin, mutten nähnyt muita kuin kiviä oven juuressa.
"Ei tääl oo mitään..." Sanoin vähän epävarmana. "...paitsi kiviä..??" Kysyin sitten nähdessäni möhkäleet oven juuressa. Tallissa oli muuten hiljaista, hevoset vain söivät ruokiaan. Sitten kohotin olkapäitäni.
"Noi kivet on varmaan vaan lentäny jostain." Huokaisin ja suljin tuvan oven ja hymyilin Inkalle puristaen vähän tämän kättä.

Seurasin Sallia talliin juuri sopivasti, sillä kuulin tallituvan oven avautuvan ja Vilin hämmentyneen äänen.
"Ranan suojat..? Missä ne on..?" kyselin, mutta hoksasin hevosen riimun karsinan ovella.
"Hey... How about me laitamme riimun tikkuun ja sen kivien väliin? So it's like standing or something?" ehdotin hymyillen.

Katson Alanaa, kun hän kysyys riimusta. "Joo eli siis otamme riimun ja kepin ja viemme ne niiden kiven luo?" kysyn vielä varmistaakseni asian.

"Joo, something like that", hymyilin ja nappasin ripeästi riimun, laskien sen takaisin maahan.
"Mutta onko se vähän... Mean..?" mutisin.

Hmh. OlispaVili osannut lukea ajatuksia. Sillon se olis tienny, että mä olin ihan vainoharhainen. Seurasin kauhusta kankeana, Vilin kädestä tiukasti kiinni pitäen jätkää ovelle. Kuului sataman pieni valitus, kunnoli aukesi. Ei murhaajaa, ei hevosvarasta, ei peikkoa. Vain tyhjä, pimeä piha. Tallin ikkunoista loisti hieman valoa.
"Viimeks kun tarkistin, ei kivet osannu lentää..." mutisin vieläkin, mutta vähän rauhoittuneena. Ei siellä ollut mitään, ei tarvinnut huolehtia. Silti tunsin kuinka kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin. Herranjumala, mä tosiaan olin vainoharhainen.

"Kyllä mä oikeesti oon ihan pelkuri. Vieläkin kulkee kylmät väreet ja huuli tärisee. Tällanen mä oon..."

"No jos on yhtään vainoharhanen niin kyllä tätä säikähtää", sanon nopeasti Alanalle ja johdatan hänet riimun kanssa pihalle hiljaa hipsien. Otan riimun ja vein sen nopeasti oven eteen. Otin myös kivia ja heitin ne ovea päin.

Seurasin Sallin touhuja hieman etäämmältä, ja viittilöin tuon sitten luokseni piiloon.

Juoksen nopeasti Alanan luokse. "Mitä luulet?", kysyn häneltä kuiskaten.

"Ei se haittaa. Mun siskokin on ihan samanlainen, mut se ei oo vaivannut mua yhtään." Sanoin hymyillen Inkalle, kunnia kuulin taas äänen ovella. "Ei hätää. Mä käyn kattoo." Sanoin vähän epävarmana ja kävelin tuvan ovelle galuttaen Inkan mukaani. Tiesin että tyttöä pelotti. Niin vähän muakin, tää juttu alko käymään vähän oudoks. Avasin oven enkä ensin nähnyt mitään, mutta laskiessani katseeni maahan, huomasin Ranan riimun ja kiviä.
Katsoin Inkaan vähän ihmetellen.
"Omituista. Tuskin noi on tohon vaan lentäny.." Mumisin itsekseni ja katsoin talliin. Ei muuta kuin hiljaista, tasaista rouskutusta. Homma alko menee vähän jännemmäks.
"Ehkä tää on vaan joku tyttöjen jekku?"

Kävelin kohti roihuavaa nuotiota ja hieraisin niskaani. Olinkohan tullut oikeaan paikkaan..? Tepastelin silti hymyssä suin tulen luokse ja katsoin sen ympärillä kököttäviä ihmisiä. Katsoin ensin parrakasta heppua, päätellen että tyyppi oli omistaja.
"Moi! Sä ootkin varmaan Aleksi, eikö niin?" Kysyin suurinpiirtein ikäiseltäni mieheltä joka katseli minua hymyillen. Olin ilmeisesti ihan oikeassa paikassa, en ainakaan saanut oudoksuvien katseiden ryöppyä..

//Kai tännekkin saa tulla..?

Olin juuri kysymässä hieman lisää Vilin siskosta, mutta ovi kopisi jälleen sama ääni kuin äsken. Ehkä se oli murhaaja, joka aikoi iskeä vasta toisella kerralla että se olisi mahdollisimman yllättävää? Seurasin alahuuli vapisten Viliä, puristin tuon kättä. Kunnoli aukesi, jähmetyin paikoilleni. Näin heti riimun, joka oli maassa. Full-kokoa, violetti jossa oli valkoisia raitoja... se oli Ranan. Nielin itkua. Rana oli varastettu. Minun Ranani.
"Vili, Rana on varastettu", sanoin kuin hypnotisoituneena, ja lähdin sitten kävelemään robottimaisesti tallille päin. Mua pelotti, mutta olin samalla äärettömän vihainen, ja menisin kyllä varmasti vetämään sitä varasta pataan jos se vielä täällä pyöri...

Okei, nyt kuulostin kummalliselta jopa oman itseni mielestä.

"Jeps, Aleksihan mä", vastasin hymyillen paikalle saapuneelle tytölle. "Istu vaan alas ja ota itellesi grillattavaa. Kaikkea löytyy."

// Ja Aleksihan on sitten 29, mä oon IRL 19 :-D

Katselin huultani purren Inkan reaktiota, ja odotin sitä hetkeä, jolloin voisi puhaltaa pelin poikki jos tyttö saisi yhtäkkiä hepulin. Vilkaisin Sallia pikaisesti, mutta pysyin kuitenkin piilossamme.

"Ei kai...?" Mumisin pelokkaasti ja seurasin Inkaa talliin. Ihan kuin olisin kuullut jostain liikahduksen, mutta tuskinpa se olisi mitään. Mun vilkasta mielikuvitusta. Sitten sanoin kovaan ääneen:
"Onko täällä ketään!?" Tilanne alko muuttu jännittyneemmäks ja halusin jotenkin turvata Inkaa. Otin tyttöä lujemmin kädestä kiinni ja suuntasin tämän kanssa yhdessä tutkimaan tallia.

Melkein täristen jatkoin matkaani. Juuri sillä hetkellä mulla oli tasan yksi tavoite. Avasin värähtäen tallin oven, valot olivat päällä. Hevoset eivät kyllä vaikuttaneet kovinkaan järkyttyneiltä. Tunsin kuinka Vili puristi kättäni hieman tiukemmin, ja sain siitä voimaa. Suuntasin saman tien, kauhusta kankeana kuin viulunkieli suoraan yksityisten karsinoille ja käytävän päätyyn Ranan boksille. Ensinäkemältä karsina oli tyhjä, ja purskahdin itkuun. Katselin tallin lattiaa, kyyneleet sokaisivat minut.

Minun Ranani oli varastettu. Poissa.

Hetken täristyäni siinä, taisteltuani pelkoa ja ärtymystä vastaan, kuulin pärskähdyksen aivan läheltä. Sitten jo tunsin maailman silkkisimmän turvan kosketuksen. Pääni nousi sekunnissa, Rana tunki turpaansa kalterien välistä ja hamusi hihaani. Nyt mä itkin onnen kyyneleitä. Se oli ihan joku nopea helpotuksen aalto joka sai mut sen tekemään. Kiepsahdin ympäri halaamaan Viliä tiukasti... jo korjatakseni ennakkoluulot, ei, aloin katumaan tätä heti. Mutta silti tämä tuntui vaan luvattoman hyvältä.

Minun Ranani oli täällä. Ja Vili oli ollut oikeassa. Meitä oli ehkä vain kiusattu! Tosin kuka sellaista olisi...

Huomasin Inkan reaktion ja tunsin kuinka Alana oli hiukan hämmentynyt. "Tule. Nyt tää riittää", kuiskasin Alanalle ja lähdin pois piilostamme. Vili ja Inka olivat menneet talliin joten juoksin nopeasti hakemaan riimun ja juoksin talliin riimu kädessä. Tiesin hiukan Inkan vainoharhaisuudesta ja näin, mutta nyt olin mennyt liian pitkälle.
Huomasin Inkan ja Vilin seisovan Ranan karsinan edessä. "Mikäs teillä on?" yritin kysyä reippaasti, mutta silti äänestäni kuului pelokas värähdys.

Hämmästyin pikkaisen, kun Inka ryntäsi halaaman mua, mutta yllätyksenä se tuntui jotenkin.. Tosi mukavalta.
"Haha, mä arvasin. Joku on vaan innokas jekkuilija, voin kertoo sille myöhemmin Ashleystä jos haluut." Kuiskasin tytön korvaan, ja mietin kuinka samanlaisi pikkusiskoni oli Inkaan verrattuna. Kun Salli ilmestyi luoksemme, arvasin että hän oli ollut se jekkuilija

Olin sulkenut silmäni. Vilin ääni rauhoitti, sai mut maan pinnalle. Ei ole totta, olin niin nolo... aloin tuosta noin vaan pillittämään, eikä... muutuin valkoisesta punaiseksi sekunneissa. Silloin Sallin ääni kuului jostain. En halunnut irrottaa Vilistä. Siinä oli ihan hyvä olla, kun ei sinänsä ajatellut mitä oli juuri tekemässä. Jouduin kumminkin vetäytymään pois ja irroittamaan pojasta lopulta kokonaan, sillä en tosiaan kaivannut lisää vihjailuja Sallilta.
"Ei mikään", sanoin vähän läpinäkyvällä äänellä. "Kaikki on ihan... ok."

Vein riimun takaisin ja katsoin Inkaa suoraan silmiin. Yritin näyttää Inkalle että olin tehnyt väärin. Lähdin juosten pois tallista. Juoksin pihatolle ja menin istumaan pihaton heinäkasaan. Olin taas toiminut niin hienosti.

"Kiitti." Kiitin Aleksia ja nappasin maissin tikun päähän. Sitten annoin katseeni kiertää nuotion ympärillä, jonne ei juuri nyt ollut kertynyt kuin yksi tyyppi, tämän koiran kera. "Moi, kukas sinä oot?" Kysyin hymyillen tummatukkaisella ja katselin tämän koiraa. Meilläkin oli ollut Maarianhaminassa vanha koira, rodultaan buldoggi, se oli ollut ihan järjettömän kokoinen.

//Aleksi sori :-D Katoin vaan tota ikä kohtaa sun avatarin alla:'D

Musta Sallin temppu oli ollut aika lapsellinen, vaikka se olikin säikäyttänyt, mutta nähdessäni tytön alistuneen katseen ja sen, kun tämä juoksi ulos tallista, sai mut hirveen surulliseks.
"Mennänkö perään? Vai haluukohan Salli olla hetken yksin?" Mietin ääneen ja katsoin Inkaan. Tyttö varmaan tunsi muut aika hyvin. Oisin halunnut kertoa Inkalle lisää Ashleystä, että tälle tulisi parempi olo "vainoharhaisuudestaan", Ashleykin oli potenut jotakin lievää mielisairautta ja tuli aina älyttömän helposti ahdistuneeksi pienistäkin asioista.

Salli juoksi talliin, mutten ehtinyt seurata häntä kun tuo jo ryntäsi ulos ja pihatolle. Hölkkäsin tytön perään ja jäin pienen matkan päähän tuosta.
"Are you alright..?" kysyin hiljaa ja vilkaisin nuotiolle päin.

Katsoin Sallin perään hämilläni, kulmieni väliin ilmestyi pieni ryppy. Hän oli ystävällisesti tuonut riimun paikoilleen, mutta näytti kuin olisi... pahoillaan? Olin aivan sekaisin. Jäin vain tuijottamaan ovea, josta brunette oli kadonnut.
"Jos sä menet nuotiolle? Kai meidän on pakko käydä muita moikkaamassa, enkä nähny Valmaa siellä. Sitä paitsi et sä oo mun fiiliksiä ainakaan latistanu! Tai en mä tiedä... ehkä mä meen kohta...", selitin Vilille vieläkin ihan päästäni pyörällä. Mikäköhän Sallilla oli? Olinko mä Vilin seurassa niin suuri järkytys, luuliko se että meillä oli jotain...
"Mut jos haluut siis nuotiolle niin mennään, ne tietää nyt missä me ollaan ja uskon että tässä porukassa alkaa hälytyskellot soimaan ja epäilykset heräilee..." naurahdin varovaisesti. Voi apua, miten mä halusinkaan noiden käsivarsien kiertävän m-

Inka! Jalat maassa!
Laske kolmeen...

"Hmm..", mutisin Alanalle ja nostin katseeni jaloistani häneen päin. Väänsin pienen hymyn kasvoilleni. "Sä voit mennä nuotiolle jos haluat", yritin sanoa rauhallisesti ja silppusin heinää syliini. Oikeastaa nyt halusin olla yksin, mutta silti oli mukava olla Alanan seurassa.

Otin lempeästi Inkaa olkapäistä.
"Salli lähti, koska teki sen tempun. Sitä vaan vähän hävettää, se varmaan haluaa olla hetken yksin." Vakuutin erittäin lempeällä ja rauhallisella äänellä ja hain Inkan katsetta. Tunsin kun tyttö oli jotenkin päästään pyörällä, enkä halunnut sekoittaa enää tämän päätä. Mietin voisinko halata tyttöä, mutta ehkä hän vain haluaisi otteestani pois.. Enempiä ajattelematta jatkoin lausettani:
"Me tehään just niinkuin sä haluat. Jos haluat mennä nuotiolle, niin mennään, jos et, niin ei mennä. Miten susta ite tuntuu." Jatkoin rauhallisesti. "Rauhotutaan vähän." Hymyilin sitten. Tää maailma oli vähän hassu paikka, kun kaikki on aina niin vakavaa. En tiennyt oliko tää oikee hetki hymyillä, mutta ihan sama, mä nyt vaan oon tämmönen kun oon..

"Salli?" mutisin toista kulmaani kohottaen, tapittaen eteenpäin. Kehoni oli yhä jännittynyt kuin samalla peläten ja odottaen kosketusta, mutta ajatukseni pyörivät jossain aivan muualla. Ei Salli nyt sitä tahallaan olisi tehnyt? Tai siis, sen piti kai olla joku hauska vitsi eikä tarkoituksella säikäyttää? Vainoharhaisuus oli kamalaa, oli yksin tai ei. Miksen mä vaan voinut olla normaali? Niinkuin kaikki muut? Mutta ei.

Mä olin Inka. Mielisairas ja anorektinen, hiljainen tuijottelija. Vaikea oli huomioida näkymätöntä.

"Haluutko sä mennä? Mä annan nyt sun päättää. Mä pärjään."

"Juuri niin, se oli Salli. Sen varmaan piti olla vain hauska pila, mutta hei, ei sun edelleenkään tarvitse huolehtia sun vainoharhaisuudesta. Mähän sanoin että Ashleykin on sellanen eikä se haittaa mua", hymyilin. Sitten katselin Inkan ilmeitä ja vastasin tälle:
"En halua. Mutta jos muilla alkaa kerta hälytyskellot soimaan, niin ehkä sitten. Tai voidaanhan me vain käydä niitä moikkaamassa.." Mumisin suupielieni välistä ja irrotin otteeni tytöstä. Ehkä olisi parasta lähteä nuotiolle, mutta mulla ei oikein ollut mielipidettä..