Slow motion - nuotion äärellä

"Oh, it's great!" hihkaisin Sallille. "Meillä on oma kentätalli, jos ikinä käyt vähän Corkin ulkona niin tervetuloa meille. Gwyln Horse Farm", virnistin silmää iskien. "To be honest, en halunut muutaa, mutta this is fine too", selitin omiani.

"Meillä on ollu sveitsissä vesikoira. Ööm.. En oikeestaan.. Joskus tykkäsin soittaa kitaraa", mumisin Inkalle. "En nykyään oo oikeen ehtinyt, opiskelujen vuoksi harrastaa mitään", tokaisin vielä. "Entä sä?" Kysyin istahtaen suurieleisesti sohvalle mutustamaan rusinoita. Ei hassumpia, vaikkei ne kovin hyvin täyttäneetkään masua.

Hymyilin Alanalle ja nostin viimein maissin pois grillaantumsta. Vetäisin tikun pois ja nostin sen jäähtymään. Narkesin maissia ja yritin syödä sitä mahdollisimman siististi. "Tykkäättekö enemmän esteistä vai koulusta?" kysyin porukalta ja yritin saada jotain puhetta aikaiseksi.

Sohvatyynyt painuivat kasaan, kun Vilikin viimein istui ja sai näin tunnelmaa rennomaksi. Hymyilin tuolle. Vai että kitaraa... hemmetti. Musta alkoi jo tuntua, että Valma oli varmaan ihan aiheesta jättänyt sanomatta seurustelevansa. Kyllä mäkin olisin Christianin Vilin seurassa unohtanut, ainakin siksi hetkeksi.
"En mä oikeen mitään. Ehkä välillä maalaan ja valokuvaan, mutta en oo mikään hyvä. Lenkkeilen. Mä en ees opiskele mitään, pitäis varmaan kun oon kumminkin jo täysi-ikäinen... en vaan tiedä mitä opiskella. Periaatteessa mun koko elämä on täällä Hallavassa, ei mulla oo muita kavereita oikein erityisesti."

"Esteet", vastasin heti ensimmäisenä, sitä ei tarvinnut edes miettiä. "Maastoesteet", virnistin ja korjasin nutturaani. Jäin sitten mutustamaan maissiani kaikessa hiljaisuudessa.

Inkan viimeinen lause kuulosti minusta vähän surulliselta.
"Aijaa.. Hyvä et sulla on täällä sit ystäviä.." Hymyilin lempeästi ja nappasin yhden tyynyn Inkan jalkojen alta itselleni, virnistäen samaan aikaan ilkikurisesti.
"Mäkään en oikeen oo viel varma miks haluun tulla, mut pääosin opiskelen ilmasuoppia ja kirjottamista. Kirjottamisessa en oo erityisen hyvä, mut ilmasuopin valitsin koska se on hauskaa. Musta vois ehkä tulla joku käsikirjottaja tai.. En mä tiiä.. Nykyään Eero maksaa safkat, enkä sit oikeen muuta tarviikkaan. Hätätilanteessa äiti lähettää rahaa sveitsistä.", sanoin naurahten pienesti ja menin itsekkin perhosentoukkakotelo asentoon sohvalle. Minun lajat olivat sen verran pitkät, että sain töniä Inkan varpaita että saisin ne suoriksi.

"Oi esteet on just parhaita!" sanoin heti Alanan perään ja hymyilin hänelle lempeästi. "Sä puhut aika hyvin suomea vaikka oot asunu vasta vähän aikaa suomessa", sanoin Alanalle ja nakersin maissin loppuun. Heitin karan roskikseen ja pyyhkäisin sormen päillä suutani.

"Mä oon nykyään tosi innostunut lännenratsastuksesta, mutta tietty myös koulu on sydäntä lähellä", vastasin Sallille hymyillen samalla kun pistin lisää maissia paistumaan.
"Pitäisköhän Vili ja Inka hakea syömään?"

Tein Vilille tilaa jaloillani. Mua alkoi huolestuttaa miten henkilökohtaseksi keskustelu kävis, mutta enhän mä ollut viimekskään kun vaan vuodattanut kaiken ulos. Kuinka mä olin menettänyt isän pienenä, äiti oli jättänyt mut ja olin joutunut lastenkotiin. Ja kaikkea muuta. Mun sairaudesta. Mutta ei kai haittais jos Vili tietäis?
"Kirjottaminen on ihan kivaa, mutta musta ei ikinä koskaan tuu mitään ilmaisuun liittyvää. En oo oikein lahjakas ihminen, mitä tulee näyttämöihin. Ja pelkään julkisuutta. Ootko sä koskaan ollu tyyliin jossain teatterikoulussa tai jotain? Ilmasupainotteisella luokalla?"

"Joo, olin joskus teatterikoulussa, tai hain sinne, en sit päässy.. olin esiintymisjännityksen takia ihan krampissa, ja se meni päin kuusta", nauroin itselleni makeasti. En itsekkään tykännyt hirveesti olla katseiden kohteina.
"Mikä sä sit haluisit olla sitten kun oot niinku "iso, et pitää päättää minne menee?"

"Varmaan pitäs. Mä voin hakea ne kun mun pitä käydä juomassa kun on kova jano", vastaan Aleksille hymyillen ja nousen seisomaan ravistelen pois maissin murut vaatteiltani ja lähden hölkäten kohti tallia. Hölkkään reippaasti tallille ja jatkan kävellen tuvan ovelle. Aukaisen varovaisesti oven ja kurkistan sisälle. "Hei tuutteko syömään?" kysyn virnistäen ja pujahdan sisälle tupaan.

"En mä tiedä. Mulla ei oo mitään hajua", mutisin. Okei, oli mulla vähän hajua. Floristi. Maisema-arkkitehti. Kondiittori. Hevosenhoitaja. Mutta yritäppä valita noista, ääh.. "Onks sulla muuten sisaruksia?" kysyin, ja vasta sitten tajusin että kaivoin vain omaa hautaani.

"Joo, on mulla.." Ehdin sanoa kunnes Salli pujahti tupaan. Katsoin hetkellisesti Inkaan.
"Noh, onks meillä nälkä?" Mussutettiin kyl vähän noita, mut.. Vai mitä mieltä oot Inka?" Kysyin hakien tytön katsetta ja viittoilin samalla pöydällä olevien ruuien suuntaan.

Kävelin hakemaan kaapista muovimukin ja laskin siihen raikasta vettä ja join sen nopeasti. "Tulkaa nyt vaa. Voitte olla sit myöhemmin lepertelemässä", sanon naurahtaen ja lasken lisää vettä mukiin ja juon senkin nopeasti.

"Well, mom's finnish", hymyilin vaitonaisesti ja syöksyin sitten Sallin perään hakemaan muita.
"Mä haluan tulla kanssa!" hihkaisin jo paljon alkua vapautuneemmin ja pistin pääni oven välistä Sallin kysyessä kysymyksensä sohvalla löhöäviltä Inkalta ja Vililtä.

Katson Alanaa vierelläni joka tupsahti perässäni tupaan. "Vettä?" kysyn hymyillen ja kurkotan ottamaan toisen mukin kaapista ja ojennan sen Alanaa kohti.

Katsoin Inkaa vähän epätoivoisena. Ehkä meidän kannattais nyt mennä muiden seuraan. Mulla ei kyl ollu enää yhtään nälkä..

Salli tuli pelastamaan mut, mutta olisin kyllä halunnut vielä jäädä juttelemaan. Hymyilin kumminkin tytöille ja katsoin Viliä. Hänellä oli epätoivoinen ilme, ja yritin tulkita halusiko hän jäädä sisälle vai mennä ulos. Päädyin siihen tulokseen, että jäädä sisälle.
"Me syötiin jo, ja mun pitää käydä hoitamassa Rana. Vili lupas auttaa. Me tullaan perästä, jos jaksetaan", sanoin pahoittelevasti hymyillen Sallille sekä Alanalle. Juuri nyt en olisi muiden kuin Vilin seuraa kaivannutkaan.

"Joo, mennään me Inka." Sanoin ja nousin sohvalta istuma-asentoon. Katsoin Inkaa kiitollisena, tyttö osasi todella tulkita ilmeitä, tai katseita.

"No ihan mite haluatte", sanon naurahtaen ja heitän oman mukini roskakoriin. Istun pöydän ääreen ja katselen pöydällä lojuvia ruokia mitä he olivat siihen nostaneet.

Vilin katse oli suhteellisen palkitseva, ja punastuneesti (yllätys yllätys) hymyillen nousin seisomaan. Hyvä että olin sentään arvioinut toisen ilmeen oikein...
"Me tullaan sanalla ovenavauksella ulos", ilmoitin Sallille hymyillen ja nyökkäsin Vilille. Eteisessä vedin nopeasti kuluneet (tarvitseeko vielä mainita, että joskus ne olivat valkoiset) Converset jalkaan ha valmistauduin henkisesti Ranan pyydystykseen.

Nousin seisomaan ja hymyilin merkitsevästi Inkalle. Kävelin Inkan ohi pihalle ja jäin odottamaan Alanaa joka otti ilmeisesti vettä tai jotain tuvasta.

Se tunne, kun jäät rapsuttelemaan koiraasi ja unohdat jonnekin viidenteen ulottuvuuteen katsomaan, kuinka se kerran kiiltävä musta hevonen löytää likaisimman kohdan jossa piehtaroida viiteen kertaan. Ja kun vihdoin havahdut, on puolet jengistä kadonnut nuotiolta. Naurahdin hieman kun revin itseni pois mietteistäni, huokaisten, ennen kuin käänsin katseeni Aleksiin. "Mulla on hieman tapana unohtua ajatuksiin," naurahdan samalla kun valitsen itselleni maissin ja pistän sen hiilloksen päälle lämpenemään.

"Niin että lännenratsastusta? Joskus kokeilin sitä, mutta pleasure tuntui jotenkin tosi hitaalta ja trail taas sitten.. no. Se oli ihan liian ulkoilmailua," sanoin kohauttaen hartioitani. "Oon kyllä niin henkeen ja vereen kouluratsastaja, että melkein hävettää," jatkan sitten, punastuen ihan pikkasen. Takulla tulisi olemaan mielenkiintoista, jos halusin sen koskaan oppivan hyppäämään. Pitäisi varmaankin ruveta etsimään jotakuta piakkoin.

Heitin laukkuni Cellen kaappiin ja seurasin sitten Sallia takaisin pihalle. Samassa tajusin jättäneeni maissini nuotioon, ja älähdin nopean kirosanan.
"My corn", virnistin toiselle ja pyrähdin juoksuun pelastamaan ruokaani. Noukittuani maissin nuotiosta se oli saanut vienon mustan värin, muttei ollut palanut.
"Cancer, here I come", mutisin ja haukkasin pienen palasen,

"Ei mitään sellasta!" kuiskasin Sallilla painokkaasti kun huomasin tuon merkitsevän katseen. Sitä seurasi tyypillinen punastumiben, ja käännyin Viliin päin yrittäen hymyillä. Se oli vähän väkinäistä, mutta juuri sillä hetkellä perhosten määrä kolminkertaistui.

"Ei varmaan", kuiskasin Inkalle virnistäen ja havahdun Alanan huutoon ja seuraan häntä juosten takaisin nuotiolle.

"Ei saatu vahvistuksia?" Kysäisen palanneilta sankareilta, virnistäen hieman. En edes tiennyt keitä nämä Vili ja Inka olivat - olisin saattanut tunnistaa naamalta - mutta tämä ei estänyt sitä pientä naapurin kyylää nostamasta päätänsä. Näköjään niillä kahdella oli siis jotain meneillään. Sinä hetkenä tajusin varsin hyvin, etten ollut mitenkään päin mukana tämän tallin juoruissa! Karmeaa.

"Halusivat selvästi olla kahestaan, menevät tekee Ranan kanssa jotain", vastaan Niinalle ja istun takaisin "omalle" paikalleni.

Tarjoilen halukkaille teetä ja kaakaota samalla itsekseni naureskellen. Voi noita nuoria...

Menimme Inkan kanssa talliin. Samalla kun kävelimme tarhoja kohti, kerroin hänelle sisaruksistani:
"Mulla on isosisko, Renee, tai Rene, se asuu sveitsissä ja opiskelee eläinlääkäriks. Sit mulla on pikkusisko, Ashley joka ehkä muuttaa äidin kaa tänne suomeen joksikin aikaa. Hän on 8-vuotias." Selitin Inkalle, joka otti Ranan päitset naulasta. "Entä minkälainen sun perhees on?"

Mutisin jotain käsittämätöntä Sallille ja lähdin sitten Vilin vierellä tarhoille. Ranan aavemainen siluetti näkyi selkeästi pimenevässä illassa. Tamma ravasi pitkin askelin ja katseli meitä. Se tiesi, että joutuisi sisään. Kuuntelin Viliä katse tuon silmissä. Pitikin tuon muistaa mistä puhuimme. No, oma syyni oli ottaa koko asia edes puheeksi...
"Mulla ei ole perhettä", mutisin hiljaa katse maassa. En tiennyt pitäisikö selittää, voisin kyllä kertoa Vilille jos tuo kysyisi mutten turhaan alkaisi repimään haavoja auki.

"Mulla ei ole perhettä", Inka sanoi katsoen maahan. Olin hetken hiljaa, tai vähän pidemmän hetken. En saanut vieläkään sanaakaan sustani vaikka olimme tulleet jo Ranan tarhan viereen.
"Haluuks sä kertoo mulle siitä? Tarkoitan, sun ei siis oo pakko, jos et haluu." Kysyin varovaisesti katsoen Inkaa lempeästi silmiin. Olin osunut kipeään paikkaan, huomasin sen. Toivoin hiljaa mielessäni, että Inka kertoisi. Mä en muuttanut mielipiteitäni tytöstä, oli tämän taustat sitten vaikka kinka karut. Otin Inkaa kädestä kiinni. Varmuuden vuoksi. Että tyttö ymmärtäisi minun hyväksyvän hänet sellaisena kuin oli.

Huomasin kaukana häämöttävän tulen, ja useita hahmoja. Hyppelin lähemmäksi nuotiota, jossa Salli, Alana ja Aleksi istuivat. Mukaan oli liittynyt myös ruskehiuksinen nainen tämän koiransa kera.
-Moikka! Huikkasin tallilaisille ja katsahdin uuteen naiseen. Olin ehkä nähnyt tämän ohimennen jossain, sekä koiran joka istui valppaana hänen vierellään. Istuin alas ja utelin naiselta tämän nimeä:
-Oonkos mä nähnytkään sua vielä? Olen kuitenkin Megan, Darlin laiskakhko hoitaja. Naureskelin ja katsoin tämän koiraa. -Entäs tämä? Kukas hän on? Kysyin viitaten ahkeraan hännän heiluttajaan.

Tunsin kylmän kiven painavan sisälläni. Vili halusi tietysti auttaa minua, ja kai minä kumminkin halusin hänen tietävän. Rana käveli kohti porttia korvat eteenpäin suunnattuna, tutki varmaan uutta ihmistä. Tunsin kosketuksen kädessäni, Vili otti siitä kiinni ja äkillisessä rohkeudenpuuskassa uskalsin kertoa.
"Mun isä kuoli kun olin pieni, ja muutaman vuoden päästä äiti katos. Mut erotettiin mun veljestä, kun meidät adoptoitiin eri koteihin. En oo nähny mun veljeäkään vuosiin", mutisin ja painoin katseeni maahan. Kyynel ei tuntunut kylmältä kun se vieri poskea pitkin. Alahuuli värisi.

Turha mun oli enää itkeä. Se oli hoidettu kyllä jo, mutta väkisinkin mielikuvat täydellisestä perhe-elämästä tulivat mieleeni. Nolotti käyttäytyä näin Vilin kanssa.

"Hah, voi tuota nuoruuden intoa," vinoilen, jättämättä tietenkin mainitsematta, ettei itsellänikään nyt niin paljon sitä ikää ollut. Olin ehkä jo tämän ikäisenä jonkin asteinen kalkkis, oikein jaksanut mihinkään kikatuksiin mennä mukaan.

"Moi! Niina," sanoin esittäytyen. "Sen kamalan kaksivuotiaan puoliverisen ylläpitäjä. Tämä taas on se ei-niin-kamala kaksivuotias, Aida." Koira nimen kuullessaan alkoi jälleen hytkyä, kun vahva häntä alkoi viuhtoa kuin mokomakin piiska. Olin aika varma, että minulla tulisi olemaan mustelma tämän nuotioillan jälkeen, mutta ei se mitään. Parempi hännän, kuin kavion jälki.

"Mä oon pahoillani.. Tiedäthän sä, että mä hyväksyn sut sellasena kun sä oot. Onko vielä muuta, josta haluat kertoa?" Kysyin Inkalta katsahtaen hetkeksi Ranaan joka odotti malttamattomasti tarhassa.

Seisoin hetken kylmässä ja kuulin Vilin äänen kuin se olisi tullut jostain kilometrien päästä. Uskaltaisinko kertoa? Vili varmasti pelästyisi. En ylipäätään ymmärtänyt miten tuo otti asiat näin rennosti. En toki loukkaantunut siitä, ehkä se oli ihan hyvä, mutta silti.
"No siis..." mutisin. Ääni vapisi, meinasi kadota olemattomiin. "Mulla oli mielisairaus... sellanen käytöshäiriö..."

Miksi ylipäätään kerroin? Nää oli mulle isoja juttuja, sairauden takia en nytkään voinut elää normaalia elämää vasn olin melkein vainoharhainen peloissani. Olisin nytkin juossut talliin pimeyttä pakoon, jos Rana ja Vili olisivat puuttuneet..

"Mulla oli mielisairaus... sellanen käytöshäiriö...", Inka mumisi. Minä nyökkäsin.
"Mut ei se muuta sua mitenkään. Sä oot yhä se sama ihana ja empaattinen Inka, joka lohduttaa ja on tukena. Sä voit kertoo mulle ihan mitä vaan, mä en kerro kellekkään, jos et tahdo. Ymmärräthän?" Varmistin ja suljin tytön halaukseen. Sitten mulle tuli sellanen hassu tunne. Semmonen lämmin pisto sydämmessä. Se oli mulle aika uutta.

"Hellou Megan! Oon Mincan hoitaja oot vaarmankin nähnyt mut", sanon naurahtaen ja vedän takkiani ylöspäin, sillä ilma oli alkanut hiukan viiletä.

"Varmaan eka kerta olikin, kun musta oli jotain apua...", mutisin, mutta sitten tunsin Vilin käsivarret ympärilläni. Painoin silmäni kiinni, yritin olla itkemättä, mieleeni tuli kaikki kotona Walesissa isää itketyt illat, veljeni, kaikki kärsimys jota olin saanut itselleni aikaan ujoudellani... ei, Inka. Takaisin nykyhetkeen. Kaikki oli paremmin kuin hyvin, kaikki tiesivät sairaudestasi, ja he tukivat sinua. Nyt heitä oli vielä yksi lisää. Vedin syvään henkeä ja kuulin kuinka Vili puhui. Tällä kertaa ihan läheltä.
"Joo...", kuiskasin hiljaa ja vetäydyin irti vaikka kuinka tuntui turvallisemmalta pysyä siinä. "Mä olen ihan kunnossa. Anteeksi. Jos nyt vaan hoidetaan toi Rana...", mutisin ja otin portilta riimunnarun pujahtaen sitten tarhan puolelle. Kimo tuli katsomaan mikä ihme minulla oli hätänä kun tärisin viileässä tuulenvireessä, ja sain tamman helposti kiinni.

"Hyvä." Sanoin hiljempaa ja katsoin kuinka Inka otti Ranan kiinni ja lähti taluttamaan sitä talliin.
Kävelimme kaikessa hiljaisuudessa Ranan karsinalle asti, kunnes utelin mitä me tehtäisiin.
"Mitä me tehään? Harjataanko me Rana vai?" Kysyin hiukan nolona. En muistanut oliko Inka kertonut sen jo aijemmin.

Kävelin punastuneena hieman Vilin jäljessä ja mietin. Tuo oli niin ymmärtäväinen, ihan kuin olisi tukenut minua aina. Sanoisin ketä hän muistutti paljon, mutta koska se alkaa olla jo vanha juttu, pitäis munkin ihan oikeasti siirtyä eteenpäin. Tuin itseäni Ranaan vielä kun talutin tamman sen karsinaan ja sidoin narun kalteriin vetosolmulla.
"No siis, viedään loimi kuivumaan ja annetaan iltaruuat. Ei se oo kovin likanen, kun oli kumminkin loimi päällä...", mutisin ja irrotin hiekkaiset suojat jotka olin varmuuden vuoksi tammalle tarhaan laittanut. "Viittitkö harjata noi? Ota vaan tuolta boksista joku harja, ei mielellään ihan just pehmeintä kumminkaan. Mä otan loimen."

Kun pääsin vauhtiin, olisi ollut helppoa vain jättää ajattelematta äskeistä. Mutta en mä voinut unohtaa. Olisin voinut olla Vilin sylissä vaikka useammankin minuutin, koska silloin tosiaan tiedostin etten ollut yksin.

Aloin hymyillen harjaamaan likaisia suojia. Mä olisin vieläkin mieluummin Inkan kanssa tallituvassa, mutta ehkä me voitais mennä sisälle kun ollaan saatu Rana hoidettua. Teimme työtä hiljaisissa merkeisissä, minä toivoin että Inka sanoisi jotain.

//sori surkee ropetus D:

Kiitin kohteliaasti saadessani Aleksilta teemukin, ja jäin hörppimään sitä maissin nakertamisen lomassa.
"Oh yeah, hoidan Celleä ja minulla on Fae yksärinä", hymyilin ja tervehdin Megania tuon saapuessa paikalle.
"Mitä haluate tehdä?" yritin puhua mahdollisimman hyvin ja selkeästi, epäonnistuen kuitenkin aika loistavasti. Noh, eipä sillä olisi mitään väliä. Olin jo ehdottamassa jotain tekemistä kun kännykkäni alkoi soida Hardcore Superstarin tahdissa. Ujosti soittoääneni rummuille hymyillen sohaisin vihreää luuria.
"Alana, hey..! Aww, thanks...", tunsin punan kohoavan kasvoilleni ja siirryin hieman kauemmas juttelemaan iphonelleni.

Avasin reippaasti enkkuloimen soljet ja vetäisin loimen Ranan selältä lähtien viemään sitä sitten kuivamaan. En olisi millään halunnut lähteä Vilin ja Ranan luota edes satulahuoneelle asti, ja melkein harpoin matkan takaisin. Halusin sanoa jotain, mutta ujostutti. Olin vieläkin ihan hämmentynyt siitä mitä ylipäätään oli tapahtunut. Halusin vain olla Vilin lähellä, pojan syleilyssä. Ehkä siksi että silloin ei tarvitsisi puhua mitään.
"Kiitos kun autat", sanoin vain, ja se tuntui aika säälittävältä. "Musta tuntuu, etten ehkä haluais sinne nuotiolle. Ei vaan oo sellanen fiilis just nyt. Mä toivon et sä ymmärrät..."

"En mäkään haluu sinne.. Mennään vaikka tupaan, jos se käy sulle?" Kysyin Inkalta. Muakaan ei huvittanut mennä muiden ilmoille.

"Joo, käy hyvin. Joku oli jo laittanu iltaruuat valmiiksi, Aleksi antaa ne ennen kotiinlähtöään. Voidaan mennä jo, jos haluut", sanoin vaisulla äänellä ja kävin irrottamassa Ranalta riimun sekä riimun narusta. Jätin tummansinisen päävirityksen karsinan ulkopuolelle ja liu'utin oven kiinni. "Voit laittaa ne suojat tonne harjaboksiin. Kiitos ihan oikeasti, toi pienikin apu oli tärkee."

"Äääh.. toi oli ihan pikkujuttu!" Sanoin Inkalle kättä heilauttaen. Kävelimme tuvan ovelle ja minä avasin Inkalle ovea hymyillen ja räpsäisin valot päälle tupaan.

Tällä kertaa Vili ehti ensin, ja valahdin punaiseksi kun hämmentyneesti kiittäen sujahdin ovesta tallituvan puolelle. Väänsin taas kengät jalastani ilman käsien apua ja jäin odottamaan Viliä vaisusti hymyillen.
"Kiitos silti. Kaikesta", sanoin hieman hiljaa ja toivoin että toinen ymmärtäisi mitä tarkoitin.