Slow motion - tallinvintin juorukellot

Narisevat lattialaudat kertoivat minulle, että joku oli tulossa. Sydämmeni alkoi hakata kovempaa ja kovempaa. Ihan kohta. Toivoin vain, ettei pahimman järkytyksen saaja ollut joku suloinen ja pelokas tytöntyllerö, mieluummin Aleksi tai Topias.
Kun askeleet kuuluivat ihan viereltäni, annoin adrenaliinin vapautua ja lähdin käsieni varassa vilistämään tämän jalkoihin ja muiden ihmisten luokse pitäen omituista meteliä:
"Ubbadagubazagaduppaga..." mörisin kurkkuni perukoilta niin, ettei ääneäni voinut mistään hinnasta tunnistaa. Täältä tulee avaruusolio!

Säikähdin tietenkin kuollakseni. Kirkaisuni kuului varmasti kilometrin päähän. Syöksyin takaperin sokeasti takaisin pullonpyöritysrinkiin. Tietenkin kaaduin takamukselleni keskelle rinkiä.

"Mitä hel..!" pääsi suustani omituisen vaalen möykyn vilistäessä rinkiämme kohti. Olin tipahaa penkiltäni silkasta säikähdyksestä. Otus piti mitä kummallisinta meteliä ja liikkui joidenkin outojen ulokkeiden varassa.

Katsoin hiukan epäillen äänen suuntaan. Kaipa se oli vain jonmpikumpi ylisöpöistä kisuleista. Hymyilin mietteissäni.
Sitten kuulin epämääräisen äänen, ja kiljaisun. Hypähdin varmaan metrin ylös heinäpaalista, ja kirkaisin itsekkin.

Hyppelehdin sinne sun tänne ja pelkäsin samalla kaatavani muita. Toivottavasti kukaan ei satuttanut itseään. Mörisin ääneni käheäksi, ja kiljaisut vihloivat korvissani. Kaikki lihakseni olivat maitohapoilla.
Tartuin ensimmäisenä eteeni sattuvaan jalkaan molemmilla käsilläni ja pidin siitä tiukasti kiinni kaikilla voimillani. Muhahahaa!!
Kunhan vain en saisi potkua naamaani...

Kiljuisin kuullessani olin päättänyt säikähtää vakavasti ja kun olin vaistonvaraisesti lähdössä juoksuun, joku tarttui minua jalasta ja mätkähdin vatsalleni lattialle. Sätkin kaikin voimin, mutta sitten tajusin katsoa tuota hirvitystä, mutta...
"MIKKI!" ärähdin ärtyneeltä äänellä, ja lopetin sätkimisen. "Älä enää IKINÄ tee noin. Jooko?"

Katoin hämmentyneenä porukkaa joka kirkui ja yritti paeta "kummitusta". Tajutessani, että tämä oli Mikki repesin nauramaan kovaan ääneen. "Olisitte nähneet ilmeenne!" sanoin veet silmissä.

Olisin voinut läpsäistä Topiasta nerokkaan kommentin.
"Näkisitpä oman ilmeesi", mumisin.

Hellitin otteeni ja jäin nauraen kellimään keskelle vinttiä. Olin huutanut ääneni käheäksi ja olin nyt täysin voimaton. Yritin avata harsoa ympäriltäni, mutta olin solminut sen jotenkin vaikeasti selkäni taakse.
"Hei tyypit! Auttakaa vähän", huutelin apua, enkä ollut varma kestäisinkö tupenrapinat säikähtäneeltä tallinväeltä. Ehkä minut armahdetaan, jos räpsyttelisin silmiäni oikein nätisti.

Jatkoin vieläkin nauruani, kylläkin sisäisesti mennessäni auttamaan harsossa räpiköivää Mikkiä.

Alkusäikähdyksestä toivuttuani hyökkäsin lattialla makaavan Mikin kimppuun "Idiootti! Säikäytit meidät kuoliaaksi!" huusin pojalle, enkä tehnyt elettäkään auttaakseni poikaa tämän pinteestä vaan aloin kutittaa häntä hillittömästi. "Siitäs aat, ilkeä säikyttelijä!" suuttumukseni alkoi vaihtua hysteeriseen nauruun tajutessani tilanteen koomisuuden.

Olin aika hämmentynyt tapahtumien uudesta käänteestä. Mikki pyristeli lattialla irti haamupuvustaan, Nanna kutitti häntä. Nousin ylös. Takapuolessani oli varmasti iso mustelma.

"Aaaaaaahhahhaaa..! Lopeta kuka ikinä oletkin!" huusin tuntiessani kutittavat sormet kyljilläni. Huidoin käsilläni ja revin kangasrievun päältäni.
Pian huomasin olevani polvillani ihmisten ympäröimänä, nolot villahousut jalassani ilman paitaa ja silmäni nykivät refleksinomaisesti suojautuessani tytön iskuilta.
"Pardoonn!" pyysin anteeksi kaikilta ja suojasin päätäni käsilläni. Toivoin, että rintakehääni peittävä poronsarvitatuointi olisi salainen ase, joka muuttuisi esineeksi tällaisissa hätätilanteissa.

Istahdin paalille ja repesin nauruun. Muuhun en pystynyt. Nauroin niin, että vedet valuivat silmistäni, ja minusta tuntui, että tukehtuisin.

Tartuin puolloon. Yht äkkiä kuulin kiljuntaa ja naurua en edes tajunnut koko tilannetta nauroin vain.
-Noniiin lähtee ensinmäinen pyöräytys! Huudahdin kikattaville ihmisille, ja pullo lähti pyörimään.

/joku muu voi keksiä keneen osuu.

"Est-ce que tu regrettes déjà?" Huusin nauraen pojan korvaan ja lakkasin kutittamasta tuntiessani pojan paljaan pinnan käsieni alla.

"Ouii ouii Nanna ouii, je regrette, je regrette..", toistin pakokauhun vallassa ja pelkäsin saavani tytöltä turpaan heti kun nostaisin pääni. En edes ymmärtänyt ihmetellä kun Nanna puhui ranskaa.

"Tu es un idiot!" huusin vielä viimeiden kerran ja peräännyin sitten kikattaen takaisin rinkiin.
Pullo edessäni pyöri ja pyöri.. ja vihdoin pysähtyi osoittaen suoraan puolialastomana lattialla makaavaan Mikkiin.

- Totuus vai tehtävä? kysyin Mikiltä, kun vihdoin sain henkeä.

-Noniin ranskalaiset tulkaa jo, tirskuin pullon pyörityksen loppuess.

"Moi?" sanoin jopa sääliksikäyvällä äänellä, kun huomasin pullon osoittavan minua. Miksi minä? Tajusin vihdoin, että olimme puhuneet Nannan kanssa ranskaa ja loin tyttöön kysyvän katseen.
Konttasin luovuttaneena muiden luokse rinkiin ja huokaisin:
"Totuus..."

En tiennyt kuinka tyhmän kysymyksen piti esittää joten lopulta aukaisin suuni.
-Miks sulla on tatuointeja?, olin kuullut tyttöjen puhuvan niistä.

Olin hämmentynyt Maikin kysymyksestä. No, miksi ihmisillä on tatuointeja... ja lopulta huomasin, etten tiennyt yleispätevää vastausta. Ne näyttivät kivoilta? Ei, minulla oli kyllä syvempiä syitä.
Katoin paljasta ylävartaloani, särkynyttä poronkalloa, sarvia, jotka ulottuivat olkapäihin, ja lukemattomia pieniä luolamaalauseläimiä.
"No, näillä tatuoinneilla on jokaisella ihan oma tarina... Mutta.. Mä olen halunnut pitää skandinaavista luontoa aina mukanani. Kun matkustelen ties missä, ja olen joskus pitkiäkin aikoja poissa täältä", vastasin aloittaen hieman epäröiden.
"Tää luonto on jättänyt muhun niin paljon jälkiä, niinkuin sisäisesti, tai henkisesti..", jatkoin ja totesin sitten, että siinä oli kai tärkeimmät selitykset tatuoinneista.

"Tai no, on mulla yksi, jonka otin vannoessani eräälle tytölle, että nukun koko kesän taivasalla, joskus pari vuotta sitten. Tatuointi muistuttaisi mua aina epäonnistumisesta... mutta mä nukuin taivasalla koko kesän, joten se muistuttaa mua niistä rankkasateista ja hyttysistä ja ukkosista ja paleltumisista ja kummituksista ja hörhöistä ja ties mistä...", lisäsin naurahtaen ja riisuin tonttutöppöseni toisesta jalastani.
Suoristin jalkani ja näytin kaikille pienen tähden, joka oli tatuoitu jalkapohjaani.

Toivoin säikähdyksestäni ja ärsyyntymisestänikin kun pullo alkoi pyöriä. Pullo osui Mikkiin ja kuuntelin kysymyksen tarkasti. Loistava kysymys. Odotin jännittyneenä, sillä minua tosiaan kiinnosti. Mikki vaikutti jo muutenkin niin mielenkiintoiselta. Kun tuo vastasi, kuuntelin silmät kiiluen.

-Mielenkiintoista, hymähdin. ja jäin odottamaan seuraavaa pyöritystä.

'Itelleki tommone tatuointi kelpaisi...' mietin ja jäin mielessäni pohtimaan millainen olisi mukava.

Miltei huokaisin kertomuksen jälkeen, sillä poika oli tosiaan saanut minutkin kuulosalle ja ajattelemaan. Odotin jännittyneenä pojan pyöritystä, kumpa se en olisi vaan minä, oi kuinka toivoinkaan niin...

Olin hetken hiljaa ja tajusin sitten, että minun vuoroni oli pyöräyttää. Otin kunnon asennon ja pistin pullon vimmattuun pyörteeseen. Tuntui ettei se ikinä pysähdy.
Lopulta sen vauhti kuitenkin hiipui, ja se pysähtyi Valman kohdalle.

Innokas katseeni kääntyi nyt tiedonhanoisena kohti Valmaa ja hymyilin tytölle. Sen jälkeen tunsin olevani ihan erilainen kuin ennen ja... ei, en voinut uskoa tätä todeksi, ihan kuin olisin jo ystävä Hallavan jokaiselle hoitajalle ja hevosenomistajalle... vaikka en uskonut sitä itsekään.

Kuuntelin kiinnostuneena Mikin kertomusta tatuoinneistaan. Hän oli tosiaan todella mielenkiintoinen poika. Ihan eri maata kuin ne törpöt joihin.. #Ei, ei, ei.. älä ajattele sellaista# Soimasin itseäni, ja käskin ajatukseni takaisin maanpinnalle. Siirsin katseeni vastahakoisesti Valmaan, mutta ajatukseni risteilivät jossakin aivan muualla.

Yritin nopeasti koota ajatukseni Mikin tarinan jälkeen.
- Ööö, totuus, valitsin häthätää.
Vilkaisin ympärilleni ja toivoin sydämestäni, ettei sieltä tulisi mitään noloa.

Kuuntelin jälleen, mutta pelkäsin tulevaa tilannetta. Pullo osuisi minuun vielä joskus. Ottaisin kyllä satavarmasti totuuden kunnes joku toinen saisi kokea, minkälaisia tehtäviä täällä Hallavassa toisille annettiin.

Näin Valman ilmeen muuttuvan vakavaksi heti, kun pullo seisahtui. Pitäisi päästä kunnolla vauhtiin... Mietin, mitkä olisivat tyttöjen mielestä inhottavimmat kysymykset... Päähäni tuli mieleen lukuisia erilaisia tylsiä peruskysymyksiä, joihin olisin saanut vastauksen missä tilanteessa tahansa. Sitten päätin vajota sille tasolle, millä pikkutytöt rämpivät omissa pyjamabileissään:
"Valma, kenestä pojasta sä tykkäät?" aluksi ajattelin pitää viheliäisen virneen naamallani, mutta päätinkin antaa kysymykseen uutta perspektiiviä täydellisellä pokerinaamalla. Odotin vastausta, ja pidättelin Valman ilmeen tuottamaa naurua sisälläni.
En oikeastaan halunnut tietää vastausta. Jos se olisi joku muu kuin minä, niin siinä tapauksessa kyllä, mutta jos hän sanoisi minut, en tietäisi miten toimia tilanteen jälkeen. Aloin katua kysymystäni tuota pikaa ja ilneeni muuttui jopa hämmentyneeksi.
Miksi minä menin kysymään? Ole kiltti ja sano joku toinen....

Tilanne oli menossa erittäin hmm.. mielenkiintoiseen suuntaan. Tajusin sen hyvin nopeasti, itseasiassa heti kun Mikki oli kysynyt kysymyksensä, ja näin Valman ilmeen (?). Sain yhtäkkiä valtavan "yskänkohtauksen".
#Sä et voi olla tollanen! Älä tee liian hätäisiä johtopäätöksiä! Tollo! Ei se sitä sano.. ei voi.. Eihän?# ajatukseni risteilivät paniikista hämmentyneisyyteen ja jopa vihaan asti. Pidin silti ilmeeni tyynen rauhallisena. En nauranut, mutten myöskään itkenyt. Täydellinen rauhallisuus. Ehkäpä liiankin rauhallinen, mutta taisin tajuta sen liian myöhään. Mieleni teki vain häipyä koko tilanteesta. En minä halunnut kuulla mitä Valma ottaisi ja vastaisi, parasta siis olisi vain häipyä, ja mennä vaikka harjaamaan Snezanaa ja sitten.. Niin, mitä sitten? Elämä jatkuisi vai? Entä jos hän kuitenkin sanoisi sen ainoan ihmisen, jonka nimeä en tällä kertaa halunnut Valman suusta kuulla?
Näissä ajatusmyrskyissä kieriskellessäni tulin tehneeksi pienen virheen, paljastin hyvin selkeästi mielentilani muille kalpenemalla erittäin valkoiseksi.

Olin huomaavanani Sallan kasvoilla hieman kalpeutta, mutta keskityin Valmaan. Kysymys oli vajonnut tasoltaan alemmas kuin mitä Mikiltä olisin ajatellut ja lähetin taivaaseen kiitosrukouksen siitä ettei pullo ollut osunut minuun. Pyyhkäisin hieman hiuksiani latvoja myöten olkapäilleni, se oli vain refleksi ja tuli luonnostaan miltei joka tilanteessa. Silmäni tuikkivat heikossa valossa, ne tuikkivat uteliaisuutta. Mikki oli mukava poika, ja olin kiinnostunut hänestä. Ystävänä tosin... sillä jo pelkästään se, etten olisi ikinä paikalla kun Mikki saapuu, todistaisi minullekkin että olisin ihastunut. Helpotuksekseni saatoin todeta, että poika oli minulle ennemminkin kaveri. Ja nyt minä aloin sääliä Valmaa, en haluaisi olla tuossa tilanteessa, siis jos olisin ihastunut. Voi hitsi, mitä mä selitän, onneksi en sanonut mitään ääneen.
Ja sitten, yhtäkkiä mieleni teki käpertyä näkymättömän pieneksi keräksi ja kieriä pois. Ilman painavaa syytä.

Istuin rennosti omalla heinäpaalillani ja hykertelin mielessäni. Nyt päästiin asiaan! Tallilaisten ilmeitä oli niin mahtava seurata - pääsi heti ajan tasalle siitä, mitä ihmisten mielissä liikkui. Olin melko huvittunut siitä kuinka paljon huomiota Mikki oli saanut heti saavuttuaan, eikä kiinnostuksen taso ollut vieläkään laskenut.
Silmäni poukkoilivat Valman, Mikin ja Sallan välillä. Jokainen heistä näytti kalpenevan hetki hetkeltä enemmän toisten odottaessa ja Valman miettiessä vastausta. Samalla aikaa minun kävi toki myös hieman sääli Valmaa, olihan ujo tyttö joutunut varsin epämiellyttävään tilanteeseen...

Olin melko epäuskoinen kuullessani Mikin kysymyksen. Pojasta alkoi pikkuhiljaa muodostua yhä parempi ja parempi kuva, eikä se muodostunut mukavampaan suuntaan, kuten olin jo muutaman päivän ajan pelännyt. Playeri, joka esitti niiiin luonnonläheistä ja niiiin suloista poikaa, mutta sisältä ihan samanlainen itsekeskeinen kusipää kuin kaikki muutkin.
Minun kävi todella sääliksi Valmaa, yksikään tyttö ei olisi halunnut olla hänen asemassaan.

//Mikki, älä ota henk.kohtasesti! Nannala on tänään huono päivä, kirjotan aiheesta illemmalla Diaryyn! ;-D

Päässäni käväisi epämukavuuden mutta lopulta totesin että se ketä leikin ryhtyy sen myös kestäköön.

Ällistyin kysymystä, ja lehahdin tietenkin punaiseksi kuin retiisi. Vedin polvet rintaani vasten ja väistin Mikin vakavaa katsetta. Mikistähän minä, mutta... kun kaikki muutkin. Minua nolotti paljastaa heikkouteni. Oikeastaan olin seuraillut sivusta Mikin ja muiden tallilaisten ihastumisia, mutta en laskenut itseäni mukaan. En ollut tarpeeksi kiinnostava.
Yritin sanoa jotakin (en tiedä mitä), mutta silloin alahuuleni alkoi väpättää uhkaavasti. Peitin suuni kädelläni, nousin ylös ja menin puolijuoksua pois vintiltä.
Istahdin portaille ja painoin pään käsiini. Yritin hengittää syvään ja rauhallisesti. En aikoisi itkeä. Hitto, miten noloa! Olin melkein alkanut itkeä Mikin ja koko muun talliporukan edessä. Tunsin itseni täydelliseksi tolloksi. Minun olisi pitänyt jäädä vintille ja vastata, etten tykännyt kenestäkään. Mitä väliä sillä oikeastaan oli?

"No hyvä nyt."
Tuhahdin, ja nousin päättäväisenä ylös. Olikohan menty taas vähän liian pitkälle? Kiiruhdin Valman perään, sillä tunsin jonkinlaista tarvetta tehdä kerrankin jonkin hyvän teon. "Onks kaikki ok?" kysyin tytön takaa, katsoen tuota myötätuntoisesti. En tosiaan olisi halunnut olla hänen paikallaan.

Nostin pään käsistäni.
- Myönnä pois, että säkin tykkäät Mikistä, ärähdin. Normaalissa mielentilassa en olisi ikinä uskaltanut puhua hänelle siihen sävyyn. - Mene vaan rauhassa takasin liehakoimaan...
Ääneni murtui. Oli hyvä, ettei Salla nähnyt kasvojani, mutta hänenkin täytyi huomata, että tärisin voimakkaasti.
Mikä minussa oli vikana?

Nyt tuli tehtyä iso virhe, ajattelin ja käteni kohosivat kasvoilleni. Tietysti jotkut tytöt olivat herkempiä kuin toiset, mutten osannut odottaa tuollaista tunteenpurkausta. Se oli vain mahdollisuus kertoa omista tunteistaan... mutta näköjään niistä puhuminen ei onnistu kaikenlaisissa tilanteissa, ei tässä.
Näin Sallan lähtevän Valman perään. Olisin itse tehnyt kai saman, mutta siitä ei olisi seurannut välttämättä mitään hyvää. Tilannetta ei voinut korjata.
Olisin halunnut hymyillä... ei elämä ole vakavaa! Mutta se olisi tietysti tulkittu vahingoniloksi tai vähättelyksi, joten pidin ilmeeni katuvana.

"En ajatellut..." sanoin hiljaa huolestuneille kasvoille ja tunsin heti inhoa itseäni kohtaan. Kuinka joku voi olla niin typerä, että menee kysymään ihanalta ja herkältä tytöltä jotain niin hekilökohtaista? Minä idiootti...

Ja minähän pidin Valmasta! Pelkäsinkö, että tytöllä oli jo joku, vai halusinko vain varmistusta siitä, että Valma piti minusta? Taisin vain kysyä tyhmän kysymyksen, koska se tuntui luonnolliselta... enkä ajatellut pidemmälle.

"Ei hitto, kuinka mä olen tyhmä! Mitä mä oikein ajattelin?" avauduin sättimään itseäni ja ponkaisin itseni ylös. Eihän mulla ollut paitaakaan... mä olen kyllä yks täys tollo... Riuhtaisin t-paitani heinäkasan alta ja puin sen päälleni samalla, kun kävelin sinne, minne tytöt olivat lähteneet. T-paita meni väärin päin, saumat ylöspäin, mutta en välittänyt.

Valma istui portailla ja Salla oli hänen lähellään. He eivät näyttäneet millään tapaa lohdullisilta.

"Anteeksi Valma..." sanoin melko kovalla äänellä, mutta se kuulosti tukahdutetulta.
"Mäkin tykkään susta" lisäsin odottamattomasti. En tiennyt miksi sanoin niin. Se oli kyllä totta, mutta... miksi sanoin sen?
Poskiani kuumotti, mutta selässäni vieri kylmiä väreitä. Olin jähmettynyt portaikkoon, hiljaisuus vihloi korviani. Äkkiä käännyin takaisin vinttiä kohti ja harpoin askelmat. Kävelin hämmentyneenä ja mykkänä takaisin omalle paikalleni heinäpaalille tuijottaen tyhjänä eteeni. En minä ollut tällainen.

Katsoin tyttöä, mistä hän tiesi? Tunsin lehahtavani punaiseksi, mutten aikonut luovuttaa.
"Niin tykkäänkin, mutta mitä siitä? Se ei tarkoita että mä haluaisin että sä oot täällä yksin. Mikki teki kyllä pirullisen tempun kysyessään sen kysymyksen.." Istuin Valman viereen, ja jatkoin höpöttämistäni. "Enkä mä edes usko että kellään on tsänssejä Mikin kanssa. Mä uskon että sillä on Sveitsissä joku nätti ja isorintanen blondi, jolla on viis omaa hevosta ja joka kisaa jollain MM tasolla..." höpötin, kunnes kuulin Mikin askeleet takaani. Seuraavat sanat eivät olleet tarkoitettu minun korvilleni. Olin tipahtaa portaikosta. Sillä hetkellä mieleni teki itkeä, huutaa, parkua, ja kiroilla koko sydämmeni puhtaaksi. Loppuenlopuksi jouduin tyytymään itkuun pillahtamiseen ja pois juoksemiseen. Halusin pois, pois, pois.. kauas pois.
Juoksin tallipihalle, päälläni pelkkä heppoinen huppari. Hytisin kylmästä, mutta en pystynyt jäämään tallille enään hetkeksikään. En myöskään voisi mennä kotiin. Juoksin siis hetken mielijohteesta metsään, jossa hakeuduin istumaan suuren kiven taakse. Kylmä hiipi vaatteideni alle, joten työnsin käteni taskuihin, ja vaikka pisarat tuntuivat jäätyvän kiinni ihoon, en pystynyt lopettamaan itkemistä.
Käyttäydyin kuin pahainen viisi vuotias, mutta minkäs teet. Sellainen on rakastunut tyttö.

Utelias ilme katosi kasvoiltani, jäädyin järkyttyneeseen ilmeeseen. Valma marssi ulos Salla perässään ja kohta heitä seurasi Mikki. Jäin vain tölläänään typerän näköisenä ovea ja kaikkea muutakin. Katsoin epäuskoisesti jokaista naamaa jotka tuntuivat ajattelevan aivan samaa.
"Otetaanpas ihan rauhallisesti", ehdotin varovaisesti. Kun Mikki palasi, hän vaikutti erilaiselta. Kuin katuisi jotakin todella pahasti. Ihan älyttömästi. Mieleni teki kysyä, mutta Mikki näytti siltä ettei ollut halukas vastaamaan.
"Ehkä on parasta, että... pidetään tauko?" ehdotin varovaisesti ja nousin hitaasti poistuakseni. Tässä tilanteessa olisi ehkä parempi rauhoittaa jengiä jotenkin. Jos olisin viitsinyt, olisin pyytänyt Mikin puhumaan. Mutta en uskaltanut kun hän näytti tuolta... äh tuon näköisenä hänelle varmaan pitäisikin puhua. Mutta en minä hänelle mitään terapeuttisua vaikutuksia toisi, en, tuskin olimme ystäviä. Enkä uskaltanut ääneen sanoa mitään.

Kirjoitin lapun... Tämä on nyt ihan hölmöä, mutta jos haluat puhua jostakin, voit luottaa minuun. Olen satulahuoneessa. Sai kelvata, vaikka heti kun asetin lapun taiteltuna heinäpaalille jossa poika istui, kiristin tahtiani ja astelin pois huoneesta.
"Valma, onko sulla kaikki hyvin?" kysyin ja nopeasti arvioituna hän ei ollut pahasti traumatisoitunut joten tyydyin nyökkäämään ja hymyilemään rohkaisevasti. Astelin satulahuoneeseen ja lysähdin Ranan satulan viereen maahan nojaamaan vasten seinää. Salla oli kadonnut Valman luota, mutta ei hän voinut olla vaarassa. Hän oli varmasti jossakin itsekseen. Ja parempi etten rikkoisi hänen yksinäisyyttään.

Tilanne vintillä oli kiristinyt, huokaisin. Käppäilin Aleksin viereen. Olisin halunnut mennä lohduttamaan Valmaa niinkuin hän minua silloin, mutta siinä ei enää olisi järkeä.
-Aleksi mitä me oikein tehdään näille suhdekiekuroille? Huokaisin kysyvästi
En olisi halunnut leikin jäävän vielä siihen.

Havahduin Maikin kommenttiin. Käänsin pääni äänen suuntaan ja aloin taas havaita todellisuuden. En minä ollut tottunut mihinkään suhdekoukeroihin. Sveitsin tallillammekin tytöt olivat minua pari vuotta vanhempia, olin heille kuin pikkuveli. On minulla ollut joitakin ihailijoita ja muutama tyttöystäväkin, muttei tällaisia tunnemöykkyjä. Nyt se oli sanottu.

"Anteeksi", sanoin hiljaa kenellekään erityisesti suunnattuna.
"Mäkin tykkään Valmasta", sanoin taas. Hymy saapui kasvoilleni, samoin lämpö ja väri.
"Sori, että tekin kärsitte siitä", lisäsin, mutten oikeastaan ollut pahoillani. Pato oli nyt murrettu.

Muistin Inkan laittaneen jotain lähelleni ja otin siitä selvää. Pieni lappu, joka oli suloinen muistutus siitä, ettei ikinä voi välittää liikaa. Katsoin lappua ja hymyilin uudestaan. Paitani oli vieläkin väärinpäin. Olisi ollut typerää yrittää kääntää sitä oikeinpäin tahdonvoimalla. Venyttelin ja katsoin muita tyytyväisenä.

Tik tak tik tak... Nyt piti vain odottaa, että paita kääntyisi oikeinpäin.

Hymähdin Micin tunnustukselle ja nousin ylös.
-Jos sie oikeesti rakastat Valmaa niin vie se uloa kävelemmään talliin taikka manesiin ja kakista mitä mieltä olet, Valma varmasti hyväksyy minä tunnen hänet, hymähdin ja tuuppasin Micciä oven suuntaa kohden.

Istuin paikoillani kellon tikittäessä eteenpäin. Jostakin syystä olin varma, että Mikki osaisi rauhoittua. Valmakaan ei tuntunut enää kovin järkyttyneeltä, eikä ilmassa ollut enää sitä... jännitystä. Painoin silmäni kiinni, hengitin syvään ja avasin silmäni. Nousin ja samaisella hetkellä muistin sen. Salla on kadonnut. Hänen täytyy olla ulkona. Taas joitain minun typeriä vaistojuttujani, mutta lähdin juoksemaan tallista. Ja nyt jos Mikki ilmestyisikin, en olisi siellä... no mutta toisen mahdollinen henki oli tärkeämpi. Juoksin niin lujaa kuin jalkani antoivat, ja tallipihalla aloin ajatella kuin Salla. En voisi mennä kotiin, joten menisin... pois. Ihan vaan pois.

Metsä iskeytyi takaraivooni ja ensin ajattelin sitä typeränä mutta sitten aloin epäillä, ja huomasin juoksevani jo kohti lähintä pusikkoa. Metsässä kulku oli hankalampaa ja juoksin yhä vieraammalle seudulle, mutta minulla oli puhelin taskussa, enkä välittänyt mistään muusta kuin Sallan hyvinvoinnista. Ohitin suuren kannon ja tunsin kuinka aloin hyytyä. Mutta siinä samassa kuulin itkua, käänsin päätäni ja...
"Salla", sana tuli ulos huokaisuna, "onko jokin pahasti vialla? Voi muru, sinähän jäädyt tänne!" jatkoin äidillisellä äänellä joka yllätti minutkin. Kävin istumaan hytisevän tytön viereen ja kiedoin huivini tuon ympärille.
"Salla. Minä näen, että sinulla on jokin hätänä. Minuun voit luottaa, jos haluat kertoa jollekulle. Minä en paljasta mitään."

Ihan kuin olisin katsonut itseäni kolmannessa persoonassa. Ihmiset olivat ymmällään ja hämillään ja täysin tiedottomia siitä, mitä minun päässäni liikkui. Ajattelin lumisotaa, hymyjä, katseita, lyhtyjä ja kauralyhteitä. Näin tanssivia tonttuja muiden ympärillä, tähtitaivaan vintin katossa, ystäviä ja odotuksia.

"Mä kerroin jo", sanoin tavallisella äänelläni ja aloin hykerrellä itsekseni. Ei se ollut edes vaikeaa.
"Jos joku teistä tykkää musta... niin olkaa ilosia mun puolesta. Valma on hyvä tyyppi", jatkoin toteavalla änensävyllä. En tiennyt mitä nyt tapahtuisi, mutta toivoin, että ihmiset alkaisivat palata omille paikoilleen ja peliä jatkettaisiin.
Inka oli kai satulahuoneessa, Valma ja Salla olivat kai portaikossa.

Tik tak tik tak... jatkoin taas mielessäni. Paita alkoi tuntua mukavalta, enkä enää odottanut siltä mitään. Paita oli paita ja tunteet oli tunteita. Kumpikin oli väärinpäin.

Nyökkäisin.
-Mitä jos jatkettaisiin peliä niinkuin ennen? Olin valmis kohtamaan lisää epämielyttäviä.